Kategoria: Komedia

Tarttuvalla energialla Kristinan roolin tulkinneesta Elsi Sloanista on helppo povata uutta valovoimaista tähteä

Helsingin kaupunginteatterin Kuningatarnäytelmä oli hykerryttävän hauska ja teemoiltaan syvä historiallinen draama, joka tuuletti lajityypin tomut oikein olan takaa. Käsikirjoittaja Jussi Moila ja ohjaaja Sini Pesonen olivat sovittaneet teoksen Broadway-musikaalin vaativaan kaavaan.

Kuningatarnäytelmä on Broadway-musikaalin formaattiin tehty musiikkinäytelmä, jonka ensi-illassa loistavan teatteriesityksen kaikki elementit osuivat kohdalleen. Kuvassa Kristinan roolin hurjalla energialla näytellyt Elsi Sloan ja yksityiskohta Tinja Salmen upeasta lavastuksesta. Kuva © Cata Portin.

Onnistumisesta kertoi se, että ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat täydellisessä tasapainossa. Näytelmän toimiva lavastus, käsikirjoituksen oivaltava dialogi, todella tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö loivat kokonaisuuden, jolle lisävirtaa antoi omalla volyymillaan pauhannut äänimaisema. Nupit oli käännetty kaakkoon joka tavalla.

Kuningatarnäytelmä on loistavaa teatteriviihdettä, mikä ei ole moite – päinvastoin. Ehkä suurin piirtein näin teatteria tehtiin myös Lontoon The Theatressa, kun William Shakespearen oma Lord Chamberlain’s Men -seurue näytteli 1500-luvulla kuningatar Elisabethille ja hänen hovilleen. Ihmismielen syvään päätyyn voi sukeltaa myös pilke silmäkulmassa.

Tämä on tietenkin vain arvailua. On mahdotonta nähdä menneiden vuosisatojen ihmisten elämää sisältä päin. Me tulkitsemme historiallisten henkilöiden elämää ja ajatuksia omasta viitekehyksestämme käsin. Moila antaa tämän myös näkyä Ruotsin kuningatar Kristiinan elämäntarinaan perustuvassa näytelmässä. Ruotsin hovissa ei 1600-luvulla keskusteltu sukupuolien määrästä, kohdullisista ja kohduttomista ihmisistä tai apurahafilosofeista.

Tämän päivän näkökulmaa edustaa myös ajatus kuningatar Kristinasta queer-ikonina. Eikä eilisen teatteria ole myöskään kohtaus, jossa näytelmän Katariina antaa suuseksiä rakastetulleen, hovineito Ebba Sparrelle. Omaa tiedollista ylemmyyttämme pääsimme kokemaan, kun näytelmän Kristiina alkoi siteerata aikalaisensa, ranskalaisen filosofin René Descartesin ajatuksia sikiön kehityksestä. Tämän päivän näkökulmaa oli myös näytelmän Kristinan ronski tulkinta oman aikansa merkittävänä tiedemiehenä ja filosofina juhlitun Descartesin ajatusten laadusta.

Tällaisiin henkisiin kuperkeikkoihin perustui Moilan kirjoittaman dialogin viisto huumori. Suorastaan hykerryttävän sävyn näytelmän ensimmäisen jakson komiikalle antoi eleiden ja liikkeen kautta ilmaistu sanaton huumori. Historiallisten draamojen kliseet saivat kyytiä, ja tavallaan hauska vitsi oli näytelmän upean hieno puvustus. Kuningatar Kristinan ajan muotia jäljittelevät asut julistivat meille katsojille tarinan autenttisuutta.

*Näytelmän rakastavaiset, Elsi Sloanin näyttelemä Kristiina ja Aino Sirjen näyttelemä kamaripalvelija Belle. Kuva © Cata Portin.*

Pesosen ohjaus oli tarkkuudessaan vailla vertaa. Näytelmässä oli imua. Se eteni, tai pitäisikö sanoa, pauhasi eteenpäin kuin metronomin tahdittamana. Tähän alati etenevään tajunnanvirtaan ei mahtunut tyhjiä tai pysähtyneitä hetkiä.

Näyttelijöiden otteissa näkyi ja tuntui tekemisen ilo. Retoriikka oli voimakasta, ja sitä maustoi huikea fyysinen esittäminen, joka vietiin mimiikassa pienimpiin yksityiskohtiin asti. Minulle tämän ilottelun jonkinlainen huipentuma oli Joachim Wigeliuksen ilmeily näytelmän paavina. Vaikka Kristinan kääntymisestä katoliseen uskoon kertonut kohtaus näytelmän toisella jaksolla oli luonteeltaan harras ja vakava, olin vähällä purskahtaa nauruun.

Liioitellut hovikumarrukset ja siirtymisten askelkuviot muistuttivat tanssia. Niissä näkyi esityksen koreografian tehneen Kaisa Torkkelin ajattelu. Torkkelin tanssikoulussa sai jopa sellaisen teatterin konkarin kuin valtakunnankansleri Oxenstiernan roolin upeasti näytelleen Rauno Ahosen irrottelemaan itsestään sanatonta läsnäolon runoutta.

Tampereen yliopiston Nätyssä opintojaan viimeistelevällä Elsi Sloanilla on vaikuttava lavakarisma. Nuori nainen säteili Kristinan roolissa nuoren ihmisen energisyyttä. Sloanilla on tanssijan fysiikka, ja hän hämmästytti meitä esityksen alkupuolella tekemällä tyylipuhtaan liikesarjan, jota klassisessa baletissa kaiketi kutsutaan käsitteellä battement soutenu. Äärimmäisen vaativassa liikkeessä seistään yhdellä jalalla ja toinen jalka nostetaan asteittain osoittamaan suoraan ylöspäin.

Sloan oli lähes täydellinen valinta aikansa patriarkaalisia sääntöjä ja olosuhteita vastaan kapinoineen Kristinan rooliin. Sloanin tavassa olla ja näytellä oli jotakin hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kuningatar Kristinan elämästä on kirjoitettu lukematon määrä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Tunnetuimpia toteutuneista produktioista ovat ehkä Gustaf III:n näytelmä Drottning Christina (1775), August Strindbergin näytelmä Kristina (1881), Ruth Wolffin käsikirjoittama elokuva The Abdication (1974), jonka pääosaa näytteli Liv Ullmann. Suomalaisista tulkinnoista tekee mieli mainita Laura Ruohosen kolmelle kielelle käännetty Kuningatar K (2000).

Moila on rakentanut juonellisen näytelmänsä Kristinan ja hovineito Bellen rakkaustarinan ympärille. Kristinan säilyneistä kirjeistä, aikalaislähteistä ja muista historiallisista lähteistä kootut sitaatit ja asiatieto kehystivät tätä todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä rakkaustarinaa.

Euroopassa riehui 1600-luvulla noitavainot. Todelliseen vauhtiin ihmisten teloitus ja polttaminen roviolla pääsi, kun tuon ajan salaliittoteoriat saivat kirjallisen muodon inkvisiittori **Heinrich Kramerin** kirjan Noitavasara levitessä kirjapainotaidon mukana. Näytelmän Belleä uhataan noitien kohtalolla. Etualalla kuvassa Pekka Huotari ja keskellä teilipyörään sidottuna Vilma Sippola. Kuva © Cata Portin.

Vaikka näytelmässä pilailtiin historiallisten draamojen kustannuksella, lähestymistapa tähän historialliseen henkilöön oli kunnioittava. Emme pääse toisen ihmisen pään sisälle. Kysymys on aina tulkinnasta. Moila teki tämän moninaisuuden meille katsojille näkyväksi kirjoittamalla näytelmän Kristinalle pitkän monologin, jossa Sloan kuvaili, miten monipuolinen ja laaja-alainen vallankäyttäjä, useita kieliä hallinnut älykkö ja ainutkertaisen elämän elänyt poikkeusihminen Kristina oli.

Hyväkin tarina pystyy kuvaamaan kerralla vain jonkin kapean siivun ihmiseksi kutsutusta kokonaisuudesta.

Kristinaan ei tee mieli lyödä yhtään leimaa. Tämä minussa herännyt tunne näytelmän jälkeen kuuluu Moilan näytelmän ansioihin. Sen ajankohtaisuutta korostaa se, että elämme jälleen tavallaan noitavainojen aikaa. 1600-luvulla tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä surmattiin julmalla tavalla noitina. Näiden salaliittoteorioiden uhrien ainoa vika oli toiseus.

Naiset olivat tuolloin ja ovat koko maapallon mitassa edelleen maailman suurin sorrettu enemmistö. Kristillisen äärioikeiston käynnistämä vallankumous on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Jopa naisten äänioikeus on kyseenalaistettu jälleen. Siksi naiset joutuvat myös länsimaissa jälleen taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Maailma kaipaa jälleen johtajuutta. Ehkä meitä vielä siunataan Kristinan tai Elisabet I:n kaltaisella huippulahjakkaalla tahtonaisella.

Kuningatarnäytelmä Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.8.2025

Teksti Jussi Moila, ohjaus ja alkuperäisidea Sini Pesonen, koreografia Kaisa Torkkeli, skenografia ja lavastus Tinja Salmi, skenografia ja videosuunnittelun toteutus Toini Nissinen, pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen, valosuunnittelu Kari Leppä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

*Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen*

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

*Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen*

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

*Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen*

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oppitunteja traalilaisesta sontiaismollottajasta 80-luvun lapsille

Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.

Näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä avautuvien ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Kuvassa oikealla tulevaisuudentutkimusviraston muusikot **Ringa Manner** ja **Karin Mäkiranta**. Etualalla näyttelijät **Joonas Heikkinen**, **Katariina Kaitue**, **Janne Reinikainen** ja **Heikki Pitkänen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.

Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.

Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.

Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.

Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?

Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.

Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.

Tarinan käänteet lähtivät roolihenkilöiden välisistä konflikteista. Kuvassa **Katariina Kaitue**, **Joonas Heikkinen**, **Heikki Pitkänen** ja **Janne Reinikainen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?

(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)

Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.

Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.

Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.

Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.

Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.

Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.

Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen

Kuopiossa tehdään näyttelijöiden teatteria – Taidokas kehonhallinta pääsi oikeuksiinsa hurjassa crazy-komediassa ja suomalaisessa kansankomediassa – Myös Rouva C:ssä näimme välähdyksen siitä, miten Kuopio tanssii ja soi

Pieleen menneessä näytelmässä ratkotaan Havershamin kartanon murhamysteeriä. Kuopion kaupunginteatterin sovituksessa näyttelijöiden taidokas kehonhallinta nosti tämän hulluttelun slapstick-komiikan lentoon. Kuvassa Santeri Helinheimo ja Santeri Niskanen, crazy-komedian Charles Hoversham ja Thomas Calleymoore. Kuva © Karri Lämsä

Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.

Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.

Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.

Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.

Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.

Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.

Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.

Maiju Lassilan vuonna 1916 ilmestyneeseen romaaniin perustuva Kuolleista herännyt jää pian pois Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistosta. Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Hurme on pyrkinyt säilyttämään tämän kansankomedian ajankuvan. Kuvassa Santeri Niskanen ja Katariina Lantto, näytelmän Jönni Lumperi ja kertoja, Jönnin kaveri Janne Limperi. Kuva © Iisa Manninen

Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.

Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.

Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.

Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.

Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.

Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.

Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.

Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.

Rouva C on perinteinen puhenäytelmä. Sen fiktiivinen tarina kuvailee Minnan Canthin nuoruusvuosia. Yleisilmeen näytelmälle antoivat hyvin tummat näyttämökuvat. Väriläiskinä toimivat hienot tanssikohtaukset. Lotta Vaattovaara teki hienon roolin näytelmän Minnana. Hänen vieressään kuvassa oikealla useita rooleja näytellyt Sari Harju. Kuva © Iisa Manninen.

Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.

Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.

Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.

Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.

Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.

Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.

Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.

Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.

Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.

Näytelmien käsiohjelmat

Näytelmä joka meni pieleen

Kuolleista herännyt

Rouva C

Komiikka on taitolaji ja nämä tädit jaksoivat heilua – Nauroin vedet silmissä, kun en miehenä muutakaan voinut – Vastuuttomuuksissa tehtiin ajankohtainen kysymys – Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

*Nämä tädit jaksoivat heilua. Outi Pippurin, Pauliina Naalan ja Anu Uhleniuksen kyvyt vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa olivat ilmiömäisiä. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy*

Komedia on suruista tehty. Järvenpään teatterin Vastuuttomuuksissa keski-ikäisten naisten suurista ja pienistä murheista oli leivottu kokoon tragikomedia, joka jätti sanattomaksi. Saattoi vain nauraa vedet silmissä. Nauttia todella taitavasta ja vapautuneesta näyttelijäntyöstä, joka huipentui lopulta luovan energian ravistelevaksi ja vapauttavaksi purkaukseksi.

Tätä varten teatteri on. Osaavissa käsissä komedia on ilmaisuvoimainen tyylilaji. Nyt Pauliina Naala, Outi Pippuri ja Anu Uhlenius katkoivat niitä näkymättömiä kahleita, jotka kiinnittävät ja toisaalta kahlehtivat meitä sukupuoleen katsomatta elämään ja yhteisöön, jossa me elämme. Tarinan naisilla oli meille haastava kysymys. Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

Komedia on taitolaji. Monien mielestä se on paitsi hauskinta myös vaikeinta, mitä näyttämöllä voi yrittää tehdä. Hauskuus perustuu tarinan yllättäviin käänteisiin ja se yllätys kohtauksen kehittelyn jälkeen seuraavan iskun oikeaan ajoitukseen. Järvenpään komediassa tämä kohtausten ajoitus toimi upeasti ja esityksen alun kolmiääniset joukkokohtaukset olivat lajissaan – niin kyllä – täydellisiä!

Olin haltioissani. Nämä tädit jaksoivat totisesti heilua. Kolmikon kyky vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa oli ilmiömäinen. Ainakin stand up -koomikon urasta ja miksei jo urallaan edenneen koomikonalun kannattaa lähteä opintomatkalle Järvenpäähän.

Käsiohjelman mukaan esityksen ohjaus on tehty kollektiivisesti työryhmässä. Jäin pohtimaan sitä väliajalla. Mutta itse itselleni tekemään kysymykseen oli myös luonteva vastaus. Taitavien ja toisensa läpikotaisin tuntevien muusikoiden orkesteri soittaa upeasti myös ilman kapellimestaria. Googlaamalla selvisi, että Naala, Pippuri ja Uhlenius ovat toteuttaneet yhdessä elämän iloja ja suruja käsitteleviä komedioita myös aikaisemmin.

Toinen selitys saattaa olla se, että tämän produktion on toteuttanut poikkeuksellisen laaja yhteisö. Käsiohjelmassa jaetaan lämpiä kiitoksia ihmisille, joiden nimet itse olen tottunut liittämään niihin suuriin teatterielämyksiin, joita minulla on elämäni aika olut ilo kokea.

Teatterin ohjaajagurun orjantappurakruunua Pippurin ohimoille ei siis ole syytä painaa, vaikka mieli vähän tekisi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kolmas selitys on tietysti siinä, että orkesteri soi tenhoavan komeasti, kun nuotit ovat kunnossa. Sitä Pippuri ei voi kieltää, että hän on tämän mainion komedia käsikirjoittaja. Näytelmä käsittelee naisille sälytettyä hoivavastuuta ja kuten näytelmän nimestäkin voi arvata, sen unohtumattomassa loppuhuipennuksessa tehtiin kapina tätä yhteisön vain naisille sälyttämää taakkaa vastaan.

Komedian alku oli roisi. Pippurin näyttelemän naisen mies leikkaa sheivatessaan partaveitsellä syvän haavan, no arvaatte kyllä mihin. Näiden verikekkereiden merkeissä sukellettiin syvälle suomalaisen hoivabyrokratian kasvottomiin sokkeloihin. Toinen nainen yrittää hoivata dementoitunutta äitiään, kolmas nainen mielenterveysongelmista kärsivää teiniään. Oli parisuhdeongelmia, parisuhdeterapiaa ja välillä dementikon vaipan alta vuotanutta paskaa roiskui noin verbaalisessa mielessä näyttämölle asti.

Kasarisukupolven aikuiset eivät varmaan itse vielä ole täysin sisäistäneet, millainen taakka heillä on edessään, kun heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempansa tulevat siihen ikään, jossa Junnu Vainion sanoin ei enää toimi mikään. Kuka hoitaa? Kuka maksaa? Yhteiskunta on budjettileikkausten myötä hyvää vauhtia sanoutumassa irti omasta hoivavastuustaan. Jo pelkät luvut ovat musertavalla tavalla tämän päivän keski-ikäisiä vastaan tässä asiassa.

Outi Pippurin ja Sami Lambergin hienoihin oivalluksiin lavastuksessa kuului varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy

Aiheen perustellun rajauksen takia, nyt sivuutettiin ne vaatimukset, joita keski-ikään ehtinyt nainen kohtaa työelämässä. Sen parhaan ystävän mokailu pikkujouluissa on näistä pulmista pienimpiä. Hallitus viimeistelee parhaillaan potkulaiksi kutsuttua työlainsäädännön muutosta. Tuleva oikeuskäytäntö kertoo meille uuden lain tultua voimaa, onko nykyisessä huomiotaloudessa esimerkiksi lihavuus, nyrpeä naama tai omaisten aiheuttamat huolet sellainen asiallinen syy, joilla voidaan perutella potkuja.

Vastuuttomuuksissa dementoitunut äiti kantoi harhojensa lomassa huolta tyttärensä vartalon linjoista. Myös meidän yhteiskuntamme alkaa toimissaan kovasti muistuttaa muistisairasta vanhusta. Pippurin upealla mimmitiimillä riittää siis jatkossakin sarkasmin sarkaa kynnettäväksi.

Pippurin, Naalan ja Uhleniuksen räväkkä näyttelemistä voi luonnehtia ilotulitukseksi. Pippurilla oli neljä, Uhleniuksella viisi ja Naalalla peräti seitsemän eri roolia. Siirtymät roolista toiseen sujuivat salamannopeasti ja silti näyttämölle putkahti paitsi hauskoja myös tarpeeksi uskottavia roolihahmoja kuin kaninkolosta.

Itse kiinnitin huomiota siihen, miten hieno puhetekniikka kaikilla kolmella näyttelijällä on. Äänivaroja myös käytettiin sumeilematta esimerkiksi huikeassa synnytyksen kauhuja kuvaavassa kohtauksessa, jossa kipuihin manattiin apua jopa siltä alakerran isännältä – niin tiedättehän tämän hiilihankoa heiluttavan saunatontun, joka esiintyy nimellään myös esimerkiksi KAJ-yhtyeen Bara, bada, bastuu -biisissä.

Varmaan juuri tämä taituruus toi minulle alussa mainitun tunteen vapautuneesta näyttelijäntyöstä. Teatteri on parhaimmillaan vahvaan vuorovaikutukseen perustuvaa upeaa taidetta. Hienoinkaan äänentoistotekniikka ei voi korvata fyysistä läsnäoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kosketusta. Itse olen varma, että siinä lähitulevaisuudessa, jossa tekoäly jo kirjoittaa meidän kirjamme ja runomme, säveltää ja sanoittaa meidän musiikkimme tanssista tulee se kaikkein ilmaisuvoimaisin ja ainakin rakastetuin esittävän taiteen muoto.

Sami Lambergin ja Pippurin suunnittelema lavastus oli ajateltu ja puhutteleva. Se yllätti jo ennen esityksen alkua arvoituksella. Jokin ”luova voima” oli lennättänyt mööpelit pitkin näyttämön seiniä ja kattoa. Katsojana jäin aprikoimaan, miksi erinäköisiä tuoleja oli ripustettu seinille ja kattoon ylöspäin johtavaksi kierteeksi. Minulle vastaus tähän kysymykseen oli se hurja ja hullu luovan energian purkaus, johon esitys päättyi.

Pippurin ja Lambergin hienoihin oivalluksiin kuului myös varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Näin syntyi puhuttelevia ja hienoja näyttämökuvia.

Vastuuttomuuksia

Kantaesitys Järvenpään teatterissa 14.3.2025

Käsikirjoitus Outi Pippuri

Ohjaus työryhmä

Valosuunnittelu Sami Lamberg

Äänet Harri ”Hape” Heiskanen

Tekniikka-ajo Harri ”Hape” Heiskaen/Mika ”Mylly” Hakkarainen

Lavastus Sami Lamberg, Outi Pippuri

Lavastusassistentit Sami Karppanen, Elisa Mattila

Valokuvaus Sami Lamberg

Näyttämöllä Outi Pippuri, Pauliina Naala, Anu Uhlenius

Tuotanto Teatteriryhmä Kolmassoitto

Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta – KOM-teatterin räväkkä Vampira nosti ilon pintaan ja sukelsi syvälle todellisuuden pinnan alle – Nautin täysillä oivaltavasta käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja upeasta näyttelijäntyöstä

*Lähikuvassa näkyvät Joona Huotarin pukusuunnittelun ja Leila Mäkysen suunnittelemien maskeerausten hienot yksityiskohdat. Kuvassa Vilma Melasniemi ja Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama*

KOM-teatterin Vampira oli räväkkä, riemastuttavan energinen ja käänteissään ihanan hullu komedia. Jos uuden sukupolven teatterin tekijät laittoivat komilaisten edellisessä produktiossa Seitsemässä tarinassa häpeästä riman korkealle, nyt Susanna Airaksisen johtama katras kirmasi luovuuden kukkaiskedolle kuin kevään ensilaitumelle päästetty vasikkalauma.

Nautin joka hetkestä. Hieno, oivaltava käsikirjoitus! Todella upeaa näyttelijäntyötä! Ajateltu kokonaisuus! Kiitos.

Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta eikä amerikansuomalaisen Maila Nurmen elämästä puuttunut näitä traagisia käänteitä. Airaksisen ja Rosa-Maria Perän näytelmään sisältyi oivallus, joka laittoi tämän kirjoittajan ajatukset liikkeelle. Myös huomiotaloudella on historialliset juurensa. Nurmen luoma hahmo, julkisuudessa omaa elämäänsä elävä televisiopersoona Vampira, oli tämän meidän aikamme ensiairuita.

Huomiotalouden juuret ovat 50-luvulla, jolloin televisio aloitti voittokulkunsa mediana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, diilintekijä Donald Trump ei ole sosiaalisen median, vaan television ruokkiman populaarikulttuurin luomus. Samoin sitä oli esimerkiksi uuden oikeiston kaikkein legendaarisin törkyturpa Rush Limbaugh, jonka oma idoli ja esikuva oli meilläkin televisossa pyörineen tilannekomedian Perhe on pahin pahasuinen Archie Bunker, fiktiivinen hahmo, jota sarjassa näytteli John Carroll O’Connor.

Näytelmän alussa ja loppukohtauksessa oltiin uudella vuosituhannella. Nurmi oli erakoitunut omaan asuntoonsa ja eli vanhan ystävänsä almuilla. Tällä viimeisellä rastillakin Nurmi puolusti näytelmän tarinassa sitkeästi oikeuksiaan omaan elämäntyöhönsä. Myös tässä suhteessa Airaksisen ja Perän näytelmä oli tätä päivää. Taiteilijalla on omaan työhönsä tekijänoikeuksien lisäksi myös moraaliset oikeudet. En ole asiatuntija, mutta uumoilen, että kysymykset isyysoikeudesta ja respektioikeudesta aktualisoituvat tekoälyn aikakaudella.

Vampira oli ovifarsin ajoituksella etenevä sähäkkä komedia. Silti Airaksinen ja Rosa olivat luoneen näytelmän Nurmelle yhdessä näyttelijöiden kanssa uskottavan psykologisen profiilin. Nurmen veljentyttären Sandra Niemen kirjoittama, Nurmen omiin päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva elämänkerta Vampira oli epäilemättä luettu tarkkaan.

*Hienon skenografian ja upean näyttelijäntyön yhdessä muodostama illuusio oli vaikuttava. Kuvassa Vampiran rooliasussa Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama.*

Maila Nurmesta oli moneksi ja moneksi hänestä oli myös näyttämöllä. Ilmeisesti näytelmän viidestä näyttelijästä ainakin Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo esittivät kukin vuorollaan ja välillä myös kaksistaan ja kolmistaan näytelmän Nurmea ja hänen mediapersoonaansa Vampiraa. Aina ei katsomon 12. penkkiriviltä saanut ihan täyttä varmuutta, kuka vaikuttavien rooliasujen ja maskeerausten takana oli.

Etunimensä Maila Niemi sai hänen isänsä ihaileman Maila Talvion mukaan. Nurmi nuoresta eteenpäin pyrkivästä näyttelijänalusta tuli Hollywoodin tyrkkyjen monimutkaisessa identiteettipelissä. Sukunimensä vaihtamalla Maila liitti juurensa tuolloin Yhdysvalloissa epäilemättä tunnetuimpaan suomalaiseen Paavo Nurmeen. Komediassa nimenvaihdos oli liitetty herkulliseen kohtaukseen, jossa ohjaajasuuruus Orson Welles ja Maila kohtaavat ensimmäistä kertaa.

Nuorena näytelmän Maila vietti paiskimalla töitä haisevassa kalatehtaassa Astorian kaupungissa. Kaupunki on muuten saanut nimensä John Jacob Astorin mukaan. Tätä turkiskaupalla ja siihen liittyvällä hintakartellilla rikastunutta herraa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä multimiljonäärinä. Nykyinen miljardöörien oligarkia ei siis sekään ole mitään uusinta uutta maassa.

Maila oli varmaankin erilainen nuori. Ainakin näytelmässä ikätoverit antoivat hänelle niin sanotun lentävän lähdön tästä pidetään ikävää kaupungista.

Los Angelesissa Mailalle jäi jo ensimmäisessä jaossa pelkkä jätkähai käteen. Hän aloitti parikymppisenä suhteen Orson Wellesin kanssa ja tuli raskaaksi. Valta-asemissa olevien miesten harjoittama uralle pyrkivien nuorten naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut 50-luvun unelmakaupungissa ilmeisesti mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Airaksinen ja Perä tekivät näkyväksi Mailan kokeman nöyryytyksen ja häpeän näytelmässä rajulla synnytyskohtauksella, jossa Tomnikov näytteli ainoaksi jäänyttä lastaan synnyttävää Lauraa.

Me too -liike on syntynyt tarpeesta eikä tämä tarve ole hävinnyt minnekään. Vanhat ”hyvät ajat” palaavat, kun Amerikasta tulee jälleen suuri. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on myös miesten kapinaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan.

Äärimmäisen kova kilpailu paikasta parrasvalossa välineellistää helposti myös ihmissuhteet. Mailan suhde sellaisiin suuriin tähtiin kuin Elvis Presley, James Dean ja Marlon Brando perustui kuitenkin aitoon ystävyyteen. Tai ainakin Airaksisen ensemblensä kanssa tekemä tulkinta vakuutti minut tästä. Juuri Brando oli Nurmen vanhuuden ja voimattomuuden vuosina hänelle tuki ja turva.

Ei siis ihme, että tämä Hollywoodin kirkkaimmat tähdet taikakeinoilla lumonnut suomalainen noita sai kateellisten vihat päälleen. Nurmesta levitetyt ilkeämieliset juorut olivat sukua tämän päivän vihapuheelle sosiaalisessa mediassa.

*Dynaamista liike-energiaa ja vauhtia jo muutenkin latautuneeseen esitykseen antoivat näyttävät tanssikohtaukset. Kuva © Janne Vasama*

Näytelmässä oli monta loistavasti toteutettua ja kutkuttavan hauskaa koomista huipennusta. Elvis ilmestyi haudan takaa Mailalle etsimään kadonnutta lantiotaan. Tomnikovin näyttelemän Marilyn Monroen ja Uusitalon tässä kohtauksessa näyttelemän Vampiran välille syttyi hullunkurisuudessaan ja energisyydessään aivan poskettoman hauska tähtien sota.

Maila tuli tunnetuksi televisiosta, jossa hän teki Vampiran hahmossa omaperäisiä kevennyksiä kauhuelokuvien alkuun. Hän teki uransa aikana myös useita elokuvarooleja. Kuolemattomaksi hänet teki rooli Ed Woodin tuottamassa ja ohjaamassa elokuvassa Plan 9 from Outher Space. Hurjaan kulttimaiseen noussut Woodin epäonnisen scifi-tekele on äänestetty moneen kertaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi.

KOM-teatterin kohtaus elokuvasta lentävine lautasineen jäljitteli nautittavasti tätä elokuva-alan ITE-taiteen mestariteosta.

Näin se menee. Tämän maailman menestyjistä kirjoitetaan pompöösejä elämänkertoja. Taide on demokraatista. Se on suuren enemmistön, meidän epäonnistujien puolella. Ajatelkaa vaikka William Shakespearen näytelmien sankareita. Luusereita joka sorkka.

No Romeon ja Julian kohdalla voin tehdä sen myönnytyksen, että myös Hollywoodin siirapilla voidelluissa melodraamoissa elämää suurempi rakkaus päättyy – jos ei kuolemaan, niin sitten avioliittoon.

Itse pidän tyhjän tilan teatterista. Tyhjä näyttämö luo katsojassa odotuksia ja nämä odotukset luovat eräänlaisen energiakentän, joka nostaa näyttelijät ja tanssijat esiin. Janne Vasaman suunnittelema lavastus oli tässä mielessä oikea mestariteos.

Näyttämän takaosaan oli rakennettu koroke, jolta Tomnikov Maila Niemisenä syöksyi alas ikätovereidensa tyrkkäämänä valitsemalleen elämänuralle. Muuten tyhjää näyttämöä koristi vain punaisella kankaalla päällystetty rokokoosohva, suuri, antiikkinen valonheitin ja kyllä – ruumisarkku. Ajoituksen kannalta tärkeät sisääntuloja ja lähtöjä palvelevat ovet oli korvattu näyttämön lattiasta avautuvilla luukuilla. Airaksisen ohjauksessa ratkaisu oli toimiva ja tyhjä näyttämö antoi tilan näytelmän näyttäville ja ilmaisuvoimassaan puhutteleville tanssikohtauksille.

Tarve muokata omaa habitustaan kulloinkin vallitsevien ihanteiden mukaisesti on ihmiskunnan ikuinen kammottavaan kulkutautiin verrattava vitsaus. Mutta taiteesta siinäkin on kysymys. Toisen maailmansodan jälkeen muotiin tuli naisten ampiaisvyötärö ja Nurmi kuristi ruokavaliolla ja voiteilla oman vyötärönsä mitat aivan luonnottomille lukemille.

Pukusuunnittelusta vastannut Joona Huotari oli yhdessä näyttelijöiden ja maskeerauksista vastanneen Leila Mäkysen kanssa loihtinut tämän illuusion näyttämölle.

Mainiota. En ole ihan varma, voiko KOM-teatterin kohdalla puhua sukupolven vaihdoksesta, kyllä kai. Tai ainakin viestikapula vaihto vuonna 1971 perustetun maineikkaan teatterin kohdalla on sujunut onnellisten tähtien alla.

Vampira

KOM-teatterin kantaesitys Kapteeninkadun näyttämöllä 12.2.2025

Näytelmä Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ompelija ja modisti Fiona Timantti

Rooleissa Tommi Eronen, Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo

Yleisötyö Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

Oikeuksia valvoo Agency North

Jutun näyttelijän nimivirhe 11. kappaleessa ja jutun neljänneksi viimeiseesä kappaleessa on korjattu 15.2. Kuvatuissa kohtauksissa kohtauksen näytteli Alina Tomnikov.

Hiuskarvan varassa on improvisaatioon perustuva komedia – Syvyyttä ja makua tamperelaishuumorista keitetty soppa saa kypsyessään – Pikkujoulun viettäjille tämä Tampereen Teatterin räväkkä kabaree on kuin tehty

Kuka on syyllinen? Kuvassa Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Elina Rintala. Hiuskarvan varassa on dekkari, jossa esityksen yleisö saa päättää esityksessä annettujen vihjeiden perusteella, kuka roolihenkilöistä on syyllinen murhaan. Kuva © Heikki Järvinen

Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.

Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.

Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.

Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.

Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.

*Jos meiltä katsojilta olisi kysytty ensi-illassa, kenen roolityö on ollut paras kaikista, olisin nostanut käteni Risto Korhosen ehdokkuuden puolesta. Kuva © Heikki Järvinen*

Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.

Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.

Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.

Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.

Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.

*Tappara on terästä. Kuvassa Arttu Ratinen, Ville Majamaa, Elina Rintala ja Eeva Hakulinen. Kuva © Juhani Järvinen*

Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.

Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.

Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.

Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.

Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.

Hiuskarvan varassa

Käsikirjoitus Paul Pörtner

Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola

Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen

Jäniksen vuosi oli matka lapsuuden viattomuudesta aikuisuuden raakaan todellisuuteen – Näytelmän ensimmäinen jakso oli hauskinta kesäteatteria ikinä – Väliajan jälkeen toteutettu yllättävä käänne oli kuin nyrkinisku palleaan, kova ja armoton

Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa. Teatterin kuvapankin esityskuvissa ei ole yhtään kuvaa näytelmän toiselta jaksolta. Ehkä tarinan ravisuttava käänne on haluttu myös tällä tavalla pitää yllätyksenä. Marja Salo loisti tarinan jäniksenä. Kuva © Stefan Bremer

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.

Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.

Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.

Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.

Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.

Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.

Marjaisan eläimellistä menoa. Kuvan kohtauksessa Juha Varis esittää mansikkaa, Marja Salo jänistä, Tommi Korpela ihmistä, Heikki Pitkänen pääskystä ja Sari Puumalainen tikkaa. Kuva © Stefan Bremer

Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.

Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.

Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.

Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.

Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.

Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.

Poliisit ovat suomalaisen kesäteatterin vakiohahmoja. Reinikainen on saavuttanut tässä koomisten sinivuokkojen sarjassa ikonisen aseman. Kuvassa Heikki Pitkänen ja Juha Varis. Kuva © Stefan Bremer.

Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.

Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.

Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.

Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.

Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.

Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?

Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.

Monet meistä ovat viettäneet elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet äitiyspakkauksen tukevassa pahvilaatikossa. Tarinan kukkaislasten Vatasen (Tommi Korpela) ja jäniksen (Maja Salo) loistava tulevaisuus on kuvan kohtauksessa vielä tuolla jossakin. Kuva © Stefan Bremer

Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.

Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.

Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.

Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?

Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.

Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.

Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.

Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.

Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)

Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.

Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.

Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.

Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.

Jäniksen vuosi

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024

Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds

Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi

Lavastussuunnittelu Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis

Seitsemän tarinaa ylisukupolvisesta häpeästä – Onko tauti kuolemaksi, jos mömmöt ja psykoterapia eivät auta? – KOM-teatterissa tehtiin hillitön matka särkyvän mielen ytimeen

Näytelmän hurvitteleva isoäiti Mamma Malla (Satu Silvo) Agla (Isla Mustanoja) ja psykiatri (Juho Milonoff). Lavasteissa on kuvattu reliefeinä ne vallan fyysiset välikappaleet, joilla meidän hulluuttamme sidotaan. Kuva © Jarkko Mikkonen

KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.

Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.

Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.

Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.

Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.

Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.

Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.

Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.

Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.

Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.

*Tämän päivän perheidylli. Näytelmän Agla (Isla Mustanoja) ottamassa yhteiskuvaa puolisostaan Annasta (Tuuli Paju) ja äidistään Eddasta (Katja Küttner). Kuva © Janne Vasama*

En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.

Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.

Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.

Häpeämätöntä rakkautta.

Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.

Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.

Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.

Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.

Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.

Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.

Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).

Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.

Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.

*Agla (Isla Mustanoja), äiti, poliisipäällikkö Edda (Katja Küttner) ja Aglan isä Fridgeir (Juho Milonoff) romahduksen jälkeen. Kuva © Janne Vasama*

Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.

Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.

Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.

Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.

Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.

Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.

Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.

Seitsemän tarinaa häpeästä

Hillitön matka arktisen mielen ytimeen

KOM-teatterin esitys 11.9.2024

Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson

Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius

Ohjaus Ona Korpiranta

Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)

Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama

Äänisuunnittelu Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu Riitta-Maria Vehman

Maskeerauksen suunnittelu, proteesit Leila Mäkynen

Näyttämöllä Youssef Asad Alkhabit (TeaK), Katja Küttner, Juho Milonoff, Isla Mustanoja, Tuuli Paju, Satu Silvo

Ääninäyttelijät Erkki Saarela, Tuomas Nilsson, Ilse Vasama

Vaimoni, Casanova on hullunhauska tragikomedia, jonka parissa ei tiedä pitäisikö itkeä vain nauraa – Leea Klemolan näytelmässä tiivistyvät meidän miesten kaikki pelot ja ennakkoluulot, joiden vuoksi juuri nyt käydään loputonta identiteettisotaa

Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.

Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.

Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.

Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.

Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.

Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.

Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.

Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?

Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.

Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.

Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.

Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.

Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.

Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).

Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.

Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?

Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.

En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.

Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.

Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.

Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.

Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!

Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.

Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.

Vaimoni, Casanova

Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min

Käsikirjoitus Leea Klemola

Ohjaus Antti Mikkola

Lavastus Miko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Opa Pyysing

Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala

Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen