Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta – KOM-teatterin räväkkä Vampira nosti ilon pintaan ja sukelsi syvälle todellisuuden pinnan alle – Nautin täysillä oivaltavasta käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja upeasta näyttelijäntyöstä      

Lähikuvassa näkyvät Joona Huotarin pukusuunnittelun ja Leila Mäkysen suunnittelemien maskeerausten hienot yksityiskohdat. Kuvassa Vilma Melasniemi ja Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama

KOM-teatterin Vampira oli räväkkä, riemastuttavan energinen ja käänteissään ihanan hullu komedia. Jos uuden sukupolven teatterin tekijät laittoivat komilaisten edellisessä produktiossa Seitsemässä tarinassa häpeästä riman korkealle, nyt Susanna Airaksisen johtama katras kirmasi luovuuden kukkaiskedolle kuin kevään ensilaitumelle päästetty vasikkalauma.

Nautin joka hetkestä. Hieno, oivaltava käsikirjoitus! Todella upeaa näyttelijäntyötä! Ajateltu kokonaisuus! Kiitos.

Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta eikä amerikansuomalaisen Maila Nurmen elämästä puuttunut näitä traagisia käänteitä. Airaksisen ja Rosa-Maria Perän näytelmään sisältyi oivallus, joka laittoi tämän kirjoittajan ajatukset liikkeelle. Myös huomiotaloudella on historialliset juurensa. Nurmen luoma hahmo, julkisuudessa omaa elämäänsä elävä televisiopersoona Vampira, oli tämän meidän aikamme ensiairuita.

Huomiotalouden juuret ovat 50-luvulla, jolloin televisio aloitti voittokulkunsa mediana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, diilintekijä Donald Trump ei ole sosiaalisen median, vaan television ruokkiman populaarikulttuurin luomus. Samoin sitä oli esimerkiksi uuden oikeiston kaikkein legendaarisin törkyturpa Rush Limbaugh, jonka oma idoli ja esikuva oli meilläkin televisossa pyörineen tilannekomedian Perhe on pahin pahasuinen Archie Bunker, fiktiivinen hahmo, jota sarjassa näytteli John Carroll O’Connor.

Näytelmän alussa ja loppukohtauksessa oltiin uudella vuosituhannella. Nurmi oli erakoitunut omaan asuntoonsa ja eli vanhan ystävänsä almuilla. Tällä viimeisellä rastillakin Nurmi puolusti näytelmän tarinassa sitkeästi oikeuksiaan omaan elämäntyöhönsä. Myös tässä suhteessa Airaksisen ja Perän näytelmä oli tätä päivää. Taiteilijalla on omaan työhönsä tekijänoikeuksien lisäksi myös moraaliset oikeudet. En ole asiatuntija, mutta uumoilen, että kysymykset isyysoikeudesta ja respektioikeudesta aktualisoituvat tekoälyn aikakaudella.

Vampira oli ovifarsin ajoituksella etenevä sähäkkä komedia. Silti Airaksinen ja Rosa olivat luoneen näytelmän Nurmelle yhdessä näyttelijöiden kanssa uskottavan psykologisen profiilin. Nurmen veljentyttären Sandra Niemen kirjoittama, Nurmen omiin päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva elämänkerta Vampira oli epäilemättä luettu tarkkaan.

Hienon skenografian ja upean näyttelijäntyön yhdessä muodostama illuusio oli vaikuttava. Kuvassa Vampiran rooliasussa Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama.

Maila Nurmesta oli moneksi ja moneksi hänestä oli myös näyttämöllä. Ilmeisesti näytelmän viidestä näyttelijästä ainakin Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo esittivät kukin vuorollaan ja välillä myös kaksistaan ja kolmistaan näytelmän Nurmea ja hänen mediapersoonaansa Vampiraa. Aina ei katsomon 12. penkkiriviltä saanut ihan täyttä varmuutta, kuka vaikuttavien rooliasujen ja maskeerausten takana oli.

Etunimensä Maila Niemi sai hänen isänsä ihaileman Maila Talvion mukaan. Nurmi nuoresta eteenpäin pyrkivästä näyttelijänalusta tuli Hollywoodin tyrkkyjen monimutkaisessa identiteettipelissä. Sukunimensä vaihtamalla Maila liitti juurensa tuolloin Yhdysvalloissa epäilemättä tunnetuimpaan suomalaiseen Paavo Nurmeen. Komediassa nimenvaihdos oli liitetty herkulliseen kohtaukseen, jossa ohjaajasuuruus Orson Welles ja Maila kohtaavat ensimmäistä kertaa.

Nuorena näytelmän Maila vietti paiskimalla töitä haisevassa kalatehtaassa Astorian kaupungissa. Kaupunki on muuten saanut nimensä John Jacob Astorin mukaan. Tätä turkiskaupalla ja siihen liittyvällä hintakartellilla rikastunutta herraa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä multimiljonäärinä. Nykyinen miljardöörien oligarkia ei siis sekään ole mitään uusinta uutta maassa.

Maila oli varmaankin erilainen nuori. Ainakin näytelmässä ikätoverit antoivat hänelle niin sanotun lentävän lähdön tästä pidetään ikävää kaupungista.

Los Angelesissa Mailalle jäi jo ensimmäisessä jaossa pelkkä jätkähai käteen. Hän aloitti parikymppisenä suhteen Orson Wellesin kanssa ja tuli raskaaksi. Valta-asemissa olevien miesten harjoittama uralle pyrkivien nuorten naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut 50-luvun unelmakaupungissa ilmeisesti mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Airaksinen ja Perä tekivät näkyväksi Mailan kokeman nöyryytyksen ja häpeän näytelmässä rajulla synnytyskohtauksella, jossa Tomnikov näytteli ainoaksi jäänyttä lastaan synnyttävää Lauraa.

Me too -liike on syntynyt tarpeesta eikä tämä tarve ole hävinnyt minnekään. Vanhat ”hyvät ajat” palaavat, kun Amerikasta tulee jälleen suuri. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on myös miesten kapinaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan.

Äärimmäisen kova kilpailu paikasta parrasvalossa välineellistää helposti myös ihmissuhteet. Mailan suhde sellaisiin suuriin tähtiin kuin Elvis Presley, James Dean ja Marlon Brando perustui kuitenkin aitoon ystävyyteen. Tai ainakin Airaksisen ensemblensä kanssa tekemä tulkinta vakuutti minut tästä. Juuri Brando oli Nurmen vanhuuden ja voimattomuuden vuosina hänelle tuki ja turva.

Ei siis ihme, että tämä Hollywoodin kirkkaimmat tähdet taikakeinoilla lumonnut suomalainen noita sai kateellisten vihat päälleen. Nurmesta levitetyt ilkeämieliset juorut olivat sukua tämän päivän vihapuheelle sosiaalisessa mediassa.

Dynaamista liike-energiaa ja vauhtia jo muutenkin latautuneeseen esitykseen antoivat näyttävät tanssikohtaukset. Kuva © Janne Vasama  

Näytelmässä oli monta loistavasti toteutettua ja kutkuttavan hauskaa koomista huipennusta. Elvis ilmestyi haudan takaa Mailalle etsimään kadonnutta lantiotaan. Tomnikovin näyttelemän Marilyn Monroen ja Uusitalon tässä kohtauksessa näyttelemän Vampiran välille syttyi hullunkurisuudessaan ja energisyydessään aivan poskettoman hauska tähtien sota.

Maila tuli tunnetuksi televisiosta, jossa hän teki Vampiran hahmossa omaperäisiä kevennyksiä kauhuelokuvien alkuun. Hän teki uransa aikana myös useita elokuvarooleja. Kuolemattomaksi hänet teki rooli Ed Woodin tuottamassa ja ohjaamassa elokuvassa Plan 9 from Outher Space. Hurjaan kulttimaiseen noussut Woodin epäonnisen scifi-tekele on äänestetty moneen kertaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi.

KOM-teatterin kohtaus elokuvasta lentävine lautasineen jäljitteli nautittavasti tätä elokuva-alan ITE-taiteen mestariteosta.

Näin se menee. Tämän maailman menestyjistä kirjoitetaan pompöösejä elämänkertoja. Taide on demokraatista. Se on suuren enemmistön, meidän epäonnistujien puolella. Ajatelkaa vaikka William Shakespearen näytelmien sankareita. Luusereita joka sorkka.

No Romeon ja Julian kohdalla voin tehdä sen myönnytyksen, että myös Hollywoodin siirapilla voidelluissa melodraamoissa elämää suurempi rakkaus päättyy – jos ei kuolemaan, niin sitten avioliittoon.

Itse pidän tyhjän tilan teatterista. Tyhjä näyttämö luo katsojassa odotuksia ja nämä odotukset luovat eräänlaisen energiakentän, joka nostaa näyttelijät ja tanssijat esiin. Janne Vasaman suunnittelema lavastus oli tässä mielessä oikea mestariteos.

Näyttämän takaosaan oli rakennettu koroke, jolta Tomnikov Maila Niemisenä syöksyi alas ikätovereidensa tyrkkäämänä valitsemalleen elämänuralle. Muuten tyhjää näyttämöä koristi vain punaisella kankaalla päällystetty rokokoosohva, suuri, antiikkinen valonheitin ja kyllä – ruumisarkku. Ajoituksen kannalta tärkeät sisääntuloja ja lähtöjä palvelevat ovet oli korvattu näyttämön lattiasta avautuvilla luukuilla. Airaksisen ohjauksessa ratkaisu oli toimiva ja tyhjä näyttämö antoi tilan näytelmän näyttäville ja ilmaisuvoimassaan puhutteleville tanssikohtauksille.

Tarve muokata omaa habitustaan kulloinkin vallitsevien ihanteiden mukaisesti on ihmiskunnan ikuinen kammottavaan kulkutautiin verrattava vitsaus. Mutta taiteesta siinäkin on kysymys. Toisen maailmansodan jälkeen muotiin tuli naisten ampiaisvyötärö ja Nurmi kuristi ruokavaliolla ja voiteilla oman vyötärönsä mitat aivan luonnottomille lukemille.

Pukusuunnittelusta vastannut Joona Huotari oli yhdessä näyttelijöiden ja maskeerauksista vastanneen Leila Mäkysen kanssa loihtinut tämän illuusion näyttämölle.

Mainiota. En ole ihan varma, voiko KOM-teatterin kohdalla puhua sukupolven vaihdoksesta, kyllä kai. Tai ainakin viestikapula vaihto vuonna 1971 perustetun maineikkaan teatterin kohdalla on sujunut onnellisten tähtien alla.

Vampira

KOM-teatterin kantaesitys Kapteeninkadun näyttämöllä 12.2.2025

Näytelmä Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ompelija ja modisti Fiona Timantti

Rooleissa Tommi Eronen, Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo

Yleisötyö Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

Oikeuksia valvoo Agency North

Jutun näyttelijän nimivirhe 11. kappaleessa ja jutun neljänneksi viimeiseesä kappaleessa on korjattu 15.2. Kuvatuissa kohtauksissa kohtauksen näytteli Alina Tomnikov.

Heidi Heralan monologin voima ja fyysinen läsnäolo näyttämöllä pitää kokea itse – Helsingin kaupunginteatterin Everstinna oli mykistävän hieno teatterielämys

Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.

Heralan tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse.

Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.

Tarinan Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin, ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen kammottaviin seurauksiin.

Everstinna on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.

Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.

Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.

Kielen tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.

Käsiohjelman muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin koskettavan ja suuren äärellä.

Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.

Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.

No, ehkä tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen terävästi leikkaavalle kielelle.

Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.

Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.

Everstinna antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa koettu raju parisuhdeväkivalta.

Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.   

Miksi me sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?

Nämä ovat Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.

Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.

Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.

Everstinna haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä. Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.

Samoin me pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?   

Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.

Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.

Me teemme elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia, vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.

Everstinnassa näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.

Everstinna

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 2.10.2019

Käsikirjoitus Rosa Liksom ja Susanna Airaksinen

Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen

Sävellys ja äänisuunnittelu Johanna Puuperä

Lavastus ja pukusuunnittelu Vilma Mattila

Naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen

Dramaturgi Merja Turunen

Monologi Heidi Herala

Ääninäyttelijät Santeri Kinnunen ja Rauno Ahonen

Mieskuoro Kari Mattila, Mikko Paloniemi, Seppo Maijala, Antti Timonen