Kielipuolen päiväkirja

Jäniksen vuosi 2013

Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Liisa Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri — Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Riikka Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Maailma on menossa päin helvettiä. Sen me tiedämme.

Eikä matka ole enää pitkä. Perillä ollaan, kun maapallon keskilämpötila nousee nykyisistä lukemista vielä viisi astetta. Vaikka tällä reissulla varmasti rähjääntyy, meidän ei tarvitse kärvistellä enää tässä nykyisessä kiirastulessa kuin muutama vuosikymmen.

Ryhmäteatterin Jäniksen vuoden käsiohjelmassa synkistellään oikein olan takaa. Myös näytelmän toteutus on monta astetta krouvimpaa kamaa kuin Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitus tästä Kristian Smedsin Arto Paasilinnan samannimisestä romaanista dramatisoimasta näytelmästä.

Esa Leskisen ohjaamassa Ryhmäteatterin versiossa kukkaislapset loistavat poissaolollaan.

Ainakin yhdessä asiassa Lappeenrannan kaupunginteatterin riemastuttavan valoisa ja Ryhmäteatterin synkkää synkempi versio kulkevat käsi kädessä. Molemmissa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt romaani Jäniksen vuosi on kertomus yhden miehen kapinasta järjestelmää vastaan. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa pidetään yhtä: yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta.

Sama teema toistuu myös Ryhmäteatterin esityksessä. Tosin tällä kertaa toivoa paremmasta annetaan vasta upeasti toteutetussa loppukohdassa. Tästäkin notkosta voidaan vielä nousta, jos meitä pitkäkorvaisia vain löytyy tarpeeksi ja löytyyhän meitä.

Yhteistä näille kahdelle Jäniksen vuodelle on myös se, että molempien alussa pohditaan taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Se mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, satua. Mutta miten lienee asiat siellä oikeassa elämässä, teatterin ovien ulkopuolella? Millaisia satuja me sepittelemme itsellemme turvataksemme oman mielenrauhamme?

Smeds dramatisoi ja ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran tallinnalaiselle von Krahl teatterille vuonna 2005. Smeds on ollut mukana tekemässä Jari Juutisen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitusta ja Ryhmäteatterin käsikirjoittajiksi on merkitty Smeds, Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Leskinen on ohjannut Jäniksen vuoden omintakeisella tyylillään. Volyyminappula käännetään heti kohta kaakkoon ja meno näyttämöllä on raplakkaa kuin savolaisella hullujenhuoneella, missä jäniksen kanssa liikkuva Vatanen myös ymmärrettävästi pääsee vierailemaan.

Ja mikä on ohjatessa. Ryhmäteatterilla on riveissään näyttelijöitä, jotka venyvät tarvittaessa aivan uskomattomiin suorituksiin. Sellaiseksi voi hyvin nimetä vaikka Taisto Oksasen ja Juha Pullin oopperaduetto. Herroista mustarastaista lähtee tarvittaessa ääntä kuin Placido Domingosta ja Luciano Pavarottista ikään.

Robin Svartström hallitsee Vatasen roolissa näyttämöä jo pelkillä ilmeillä. Svartströmin murheellisen miehen mimiikka on niin loisteliasta, että se käy jo yksin perustelusta hyvin runsaalle videoiden käytölle. Viime vuosisadan alun Hollywoodissa miehestä olisi varmasti leivottu mykkäelokuvan tähti.

Huipennuksensa tämä sanaton viestintä saavuttaa koskettavassa loppukohtauksessa, jossa kuviin astuu toinen tämän karun tyylin mestari. Miehen nimeä en tässä kerro. Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi on syytä mennä katsomaan itse.

Freelancer näyttelijä ei Suomessa elä pelkästään teatteria tekemällä. Näytteleminen televisiosarjoissa ja elokuvissa tekee näyttelijästä helposti kovin tutun oloisen. Sanotaan, että kasvot kuluvat telkkarissa ellei sitten satu olemaan Martti Suosalon kaltainen lähes kasvoton ihmemies.

Tunnustan, seuraan ihan innoissani Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamaa Taivaan tulia, joka on jatkunut telkkarissa jo vuodesta 2007.

Niin tai näin, Minna Suuronen kättelee joka tapauksessa kätevästi Jäniksen vuodessa jopa housutonta miestä. Suurosen varsinainen bravuuri on kohtaus, jossa hän esittää savolaisen mielisairaalan ylihoitajaa.

Nuoruuden raikkautta näyttämölle tuo esityksen jänis Anna-Riikka Rajanen. Rajanen laulaa Jäniksen vuoden loppukohtauksessa niin koskettavasti, että mieleen tulivat ne 60-luvun lopun kultaiset vuodet.

Jäniksen rooli on Rajasen taiteellinen lopputyö. Rajanen opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa.

Teatterista on hauska kirjoittaa, vaikka minulla ei moiseen puuhaan ole mitään kompetenssia. Esitysten arvottaminen on kuitenkin vähän liian vaativaa puuhaa meikäläiselle puhumattakaan, että eri esityksiä pitäisi laittaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Sen uskallan sanoa, että pidin todella paljon Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksestä. Juutisen ohjaama Jäniksen vuosi on tavattoman kekseliästä ja raikasta tekemistä. Lappeenrannan kaupunginteatterin ei tarvitse yhtään kainostella tai vähätellä omaa osaamistaan ja teatterin taiteellista tasoa valtakunnallisessa vertailussa.

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta. Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin. Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.

Hämeenlinna on mielentila

Sana-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri — Sanna-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittaja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri

Kirjailija Juha Itkosen kirjoittama näytelmä Hämeenlinna on kuin moneen kertaan luettu novellikokoelma. Sen kaikki tarinat ovat tuttuja. Eikä se ole ihme. Tällä novellikokoelmalla on myös nimi Huolimattomia unelmia.

Se on julkaistu myös äänikirjana, jota kuunnellessani olen todennäköisesti viettänyt monia rattoisia tunteja.

Tietenkin tuttuuden tunne johtuu myös siitä, että Itkonen kirjoittaa tavallisten ihmisten unelmista ja pettymyksistä. Tarinat ovat tragikoomisia. Ihmiskohtaloiden perimmäinen traagisuus korostuu, mutta jokaiseen toisiinsa lomittuvaan tarinaan sisältyy aimo annos myötätuntoa meitä taviksia kohtaan. Pikkukaupunkilaisuus on pohjimmiltaan mielentila, joka yhdistää tavalla tai toisella meitä kaikkia suomalaisia. Helsinki on suurkaupunki vain helsinkiläisten omasta mielestä.

Maalaisia emme ole, maailmankansalaisia meistä ei tule, olkaamme siis pikkukaupunkilaisia.

Hämeenlinnan Q-teatterille ohjannut näyttelijä Jussi Nikkilä on tullut tutuksi elokuvarooleistaan.

Ohjaajana Nikkilä tekee jäsentynyttä ja kurinalaista teatteria. Nikkilä luottaa näyttelijöihinsä. Näyttämöllä ei tarvita yhtä sohvaa kummempia lavasteita vahvan läsnäolon korvikkeiksi.

Nikkilän ongelmat ovat Itkosen tavoin tarinoiden tematiikan puolella. Nämä tarinat on luettu, nähty ja kuultu kovin monta kertaa. Tavallisuus on totta kai maailman kiinnostavin ilmiö. Elämä on, kuten vanha mainoslause muistuttaa.

Samalla tavallisuus on myös kuin tarttuva tauti, nokka ja silmät alkavat vuotaa ennen kuin huomaakaan räkää ja kyyneliä. Kirjoittajana Itkosesta sukeutuu monta kertaa kuin taikaiskusta freudilainen analyytikko, joka istuttaa divaanille roolihenkilöidensä ohessa näytelmän katsojan miettimään omien elämänvalheittensa syitä ja seurauksia.

Ilmaisuvoimansa Q-teatterin Hämeenlinnan ammentaa hienosta näyttelijäntyöstä. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo kovasti Iltasanomien Rita Tainolan oloisena tähtitoimittajana, Hannu Kivioja epäonnisena liikemiehenä ja onnettomana isänä sekä Pirjo Lonka Prisman hedelmäosaston apulaisosastonhoitajana ja viidenkympin villitystä lähestyvänä osa-aikahutsuna ovat huikeassa vedossa.

Hyvin vakuuttavia ovat myös Eero Ritala lääkäriksi itsensä lukeneen varastomiehen poikana, Saara Kotkaniemi edellisen vaimona ja Lotta Kaihua tämän omaa onnellisuuttaan vakuuttavan Kati Lehdon onnettomana pikkusiskona.

Itkonen ja Nikkilä näyttävät meille, mitä kaikkea voi olla niin kutsutun onnellisuusmuurin takana omakoti-idyllin, jättimarketin ja kulttuurityhjiön muodostamassa Bermudan kolmiossa.

Hämeenlinna on ollut Q-teatterin yleisö ja arvostelumenestys. Myös perjantaina 13. joulukuuta tupa oli tupaten täynnä.

Wolkoffin talon vanha emäntä

Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Helena Anttosen Wolkoffin talossa kertoo suvun vaiheista neljässä polvessa. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on näyteltyä paikallishistoriaa.

Suku on yhä voimissaan. Moni seniori-ikäinen lappeenrantalainen tietää ainakin omasta mielestään, millaisia Wolkoffit oikeasti olivat. On ymmärrettävää, että Anttonen on kirjoittanut suvun saagan sordiino päällä, suorastaan ylivarovaisesti.

Kaupunginteatterin esityksessä Wolkoffin talon jykevät portit avataan ihmisten tulla. Tämä näytelmän alussa annettu lupaus ei kuitenkaan muutu lihaksi esityksen aikana.

Taiteellista liikkumatilaa Anttonen on ottanut käsikirjoittajana ja ohjaajana dramaturgisella ratkaisulla. Näytelmässä kuvatut suvun tapahtumat ovat sairasvuoteella makaavan ja kuolemaa tekevän Annan (Marja-Liisa Ketola) muistoja ja mielikuvia suvun vaiheista.

Elokuvissa ja myös teatterissa usein käytetty rakenne ei tällä kertaa ole kovin toimiva. Tarinan eeppinen rakenne rikotaan, mutta sen tilalle ei synny oikein mitään muuta.

Ketolan näyttelemään vanhaan Annaan ei voi oikein samaistua. Näytelmän dramaturgia etäännyttää katsojan tarinan henkilöistä. Näyttelijöiden välinen vuorovaikutus jää jollakin tavalla vajaaksi ja se tietenkin kertautuu myös katsojan kokemassa läsnäolossa.

Sisääntuloja on poikkeuksellisen paljon, mutta kokonaisuutta leimaa outo pysähtyneisyys. Ainakin minä jäin välillä käsi poskella odottamaan, josko näyttämöllä kohta tapahtuisi jotakin. Tarja Jaatisen sinänsä visuaalisesti näyttävä lavastus hallitsee näyttämötilaa tavalla, joka vie näyttelijät yhä kauemmaksi.

Sen on sääli, sillä Anttonen on löytänyt suvun vaiheista aikajänteen, jonka varaan olisi voinut rakentaa myös väkevän draaman kaaren. Suvun omaisuuden ja mahdin loin kantaisä Ivan Wolkoff. Hänen jälkeensä tahtipuikko siirtyi kahdelle vahvalle naiselle, Ivanin ja Ljuban pojan Nikolain vaimolle Marialle (Liisa Sofia Pöntinen) ja heidän tyttärelleen Annalle (Anna-Kaisa Makkonen, Ketonen).

Suvun tarinan kulminaatiopisteeksi osoittautuu Annan lapseton avioliitto alkoholisoituvan Väinön (Jarno Kolehmainen) kanssa.

Ehkä näytelmän rakennetta ja dramaturgiaa olisi kannattanut miettiä vielä vaikka suomalaisen teatterin grand old ladyn Hella Wuolijoen tai itsensä Anton Tšehovin tarjoamien esimerkkien kautta.

Ongelmia sekä Anttoselle että koko työryhmälle on aiheuttanut tietenkin myös kieli Wolkoffien edustaman ortodoksisen kulttuurin kantajana. Kun slaavilainen sielu ei ole puhjennut täyteen kukoistukseensa suomen kielellä, kontrastia on haettu huumoriosastolta.

Näytelmän alussa suvun kantaisä Ivan (Sami Lanki) ostaa maata Lappeen isänniltä (Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen), jotka molemmat tuodaan näyttämölle junttisuomalaisuuden karikatyyreina. Samanlainen pelle tehdään myös liikkeen kauppa-apulaisesta ja lapsensa kohtelusta koulussa valittamaan tulleesta isästä (Seppo Kaisanlahti).

Samoin liioittelua käytetään tehokeinona kohtauksessa, jossa koulutyttö (Solja Lönnroth) (nimivirhe korjattu 8.12.) pelkää talvisodan pommituksia ja nuori Anna (Anna-Kaisa Makkonen) ojentaa tyttöä ryssittelystä.

Toimittajakollegani Petteri Värtö on intoillut siitä, miten näytelmä tuo estradille aikamme avainteeman, venäläisten maahanmuuttajien integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa Lappeenranta oli leimallisesti venäläinen varuskuntakaupunki. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaatii siten tuekseen monta varaumaa.

Wolkoffin talossa nurkat vedetään suoriksi. Historiallista epätarkkuutta on esimerkiksi käsiohjelmaankin painetussa toteamuksessa, että Ivan Wolkoff sai Suomen kansalaisuuden 1870-luvulla. Kansalaisuuden käsite otettiin Suomen perustuslakiin vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Suomen suurruhtinaskunnassa kansalaisuus tarkoitti aika lailla eri asiaa kuin nyt. Venäjällä suuri osa kansasta eli tuolloin maaorjuudessa ja passilaeilla tsaarin hallinto pyrki rajoittamaan venäläisten muuttoa Suomeen.

Anttonen on myös keventänyt tekstiään varmasti aivan tarkoitukselle viihteelliseen suuntaan. Suomen historian suuret käännekohdat ohitetaan yhden kohtauksen viittauksilla.

Teatterilla on ymmärrettävästi kova hätä saada Jukola-salin lehterit täyteen maksavaa yleisöä. Silti kansalaissota ja sen käsittely tai oikeastaan koko asian sivuuttaminen näytelmässä herätti ainakin minun mielessäni monta kysymystä.

Kansalaissodan voittaneet valkoiset syyllistyivät sodan aikana ja heti sen jälkeen etnisiin puhdistuksiin. Esimerkiksi Viipurissa teloitettiin ilmeisesti satoja venäläisiä vain siksi, että he olivat venäläisiä.

Nuori lukiolainen Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) taisteli suojeluskuntalaisena valkoisten riveissä. Selittääkö se meille, että tästä tragediasta ei näytelmän perusteella jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä suvun mentaaliseen historiaan.

Näytelmän keskushenkilö Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa. Venäjän kielen opetusta ei määrätty Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa pakolliseksi ainakin osassa Suomen oppikouluja tulevien YYA-karkeloiden tarpeita varten tai sen takia, että me uudella vuosituhannella osaisimme palvella venäläisiä ostosmatkailijoita heidän äidinkielellään.

Venäjää taitavaa suomalaista sivistyneistöä olisi tarvittu palvelemaan maan hallintoa sen jälkeen, kun Suomesta olisi tehty miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen jälkeen Suomen sosialistinen neuvostotasavalta.

Annalle suuret venäläiset kirjailijat ja säveltäjät olivat näytelmän perusteella läheisiä ja tärkeitä. Kiinnostavaa on tietää, mitä tämä syvästi sivistynyt nainen ajatteli siitä brutaalista diktatuurista, joka hallitsi hänen elinaikanaan tätä aikaisemmin loistavaa kulttuuria ja taidetta tuottanutta maata.

Viivi ja Wagner

Saara Jokiaho on Viivin ja Wagnerin Viivi ja Aki Honkatukija Wagner. Kuvat Ari Nakari

Teatteri Imatran Viivi ja Wagner nosti heti pintaan vahvan déjà vu tunteen. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Vanha kunnon Uuno Turhapurohan se siinä jälleen porsastelee.

Toki myös käsikirjoittaja Juba Tuomola tunnustaa tämän sukulaissuhteen. Pertti ”Spede” Pasanen on kuollut, mutta hänen yhdessä Vesa-Matti Loirin kanssa luomansa ikihirveä sohvaperuna elää yhä omaa elämäänsä. Spede mainitaan näytelmän tekstissä ja näytelmän televisionkorjaaja on ilmiselvä karikatyyri Pasasesta ja hänen Turhapuro-elokuvien roolihahmostaan Härski Hartikaisesta. Populaarikulttuuri on kierrätystavaraa ja Tuomola siteeraa esikuviaan korrektisti (Lause lisätty blogiin 10.11.2013).

Perussuomalaisesta Uuno Turhapurosta on tullut muinaisten nuoruusvuosien rillumarei kauden jälkeen osa suomalaisen miehen identiteettiä. Prööt (!) korkeakulttuurille ja kaikelle muulle semmoiselle. On varmasti mukavaa olla edes silloin tällöin tällainen tietämätön, tyhmä könsikäs ja ylpeä siitä, mitä on.

Teatterin pahnoilla pötköttävä Wagner on tyttöystävineen siis läheisempää sukua Turhapuro-elokuvien Uunolle kuin sille potralle porsaalle, joka seikkailee Tuomolan sarjakuvissa.

Sarjakuvasankarit ovat viime vuosikymmeninä seikkailleet suurten budjettien toimintaelokuvissa aina rasittavuuteen asti. Sarjakuvien lukijan mielikuvitusmaailman ja elokuvalle tyypillisen ja aika usein ikävän realismin välille väkisinkin syntyvä syvä kuilu on niissä yleensä täytetty toinen toistaan huimemmilla erikoistehosteilla.

Teatterilla on ilmiselvästi sama pulma. Juba Tuomolan sarjakuvien pelkistetty viiva ja absurdi huumori eivät yksinkertaisesti oikein tahdo kääntyä teatterin kielelle.

Marja Liukkosen puvustamat hahmot ovat toki sarjakuvan sankareiden näköisiä näyttämöllä, mutta aivan liian konkreettisia. Katsojalle syntyy vaikutelma sirkuksesta, jossa koko pellekaartin toiminta on staattista sohvalla makoilua.

Fyysisestä ilotulituksesta, josta kriitikot ovat Helsingin kaupunginteatterin esityksen yhteydessä vuonna 2006 vinkuneet saparo suorana, ei tässä esityksessä ole tietoakaan.

Käsiohjelman mukaan Viivi ja Wagner on railakas musiikkimedia. Käytännössä se on jonkinlainen vappukonsertin ja pieruhuumorista kokoon keitetyn puskafarssin avoliitto, mikä tietenkin sopii sian ja naisen parisuhteen kuvaukseen.

Tuomolan vitsit ovat toki edelleen ihan hyviä. Eikä Imatran aina eläytyvä ja hieno yleisö ottanut nokkiinsa, vaikka sovituksessa Imatrasta on tehty helvetti maanpäällä, niin saatanan tylsä paikka, että siellä itse Beelzebub ikävystyy kuoliaaksi pienemmistä perkeleistä nyt puhumattakaan.

Teatterin katsomo oli myös täynnä melkein viimeistä paikkaa myöten ja esityksen päätteeksi moni nousi osoittamaan seisten suosiotaan. Vain se jatkuva nauruntyrske, josta hyvän komedian tunnistaa jo korvakuulolta, jäi kuulematta esityksen aikana.

Ohjaaja Panu Vauhkonen on ymmärrettävästi vaikeuksissa Tuomolan tekstin kanssa. Kohtausten kehittely on tietenkin vaikeaa, jos komedian sankareilla ei ole enää mitään sanottavaa siinä vaiheessa, kun pitäisi antaa se naurupankin räjäyttävä isku.

Viivi ja Wagner kantaesitettiin Turun kaupunginteatterissa vuonna 2002.

Veitsi joka viiltää

Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri

Helsinkiläisen Koko teatterin Nainen ja Karhu viiltää, kylmää ja karaisee.

Itseironisesta uhoamisesta on tullut jonkinlainen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin tavaramerkki.

Koko teatterin Nainen ja Karhu ei ole kermavaahtoa ja paskaa edes jälkiruuaksi. Eikä se oikeastaan ole pyörremyrskyn kaltainen tunnekokemuskaan, vaan pikemminkin viiltävä analyysi minuudesta 2000-luvun Suomessa. Sitä dynamiittia ja suussa karvastelevaa salmiakkia toki piisaa.

Totta on, että Salla Kozan hurja heittäytyminen rooliinsa muistuttaa pyörremyrskyä enemmän kuin mitään muuta. Raju monologi saa kuitenkin pian myös muita, herkempiä sävyjä.

Marjo-Riikka Mäkelä ja Smeds ovat käsiohjelman mukaan ohjanneet esityksen työparina. Nainen ja Karhu on joka tapauksessa leimallisesti kolmen vahvan ja lahjakkaan naisen, Mäkelän, Kozan ja lavastaja-puvustaja Maija Poskiparran näytelmä.

Siinä on varmasti paljon myös sävyjä ja nyansseja, joita minunlaiseni, pian 60 vuotta täyttävä ukko ei tavoita eikä ymmärrä, koska omaan elämänkokemukseen perustuva tunnetason yhteys puuttuu.

Silti esimerkiksi Poskiparran lavastus puhuttelee. Krääsäkulttuurin koko olemus tulee kerralla selväksi. Muotiputiikkien ja ostosparatiisien rättejä ja lumppuja piisaa ja niissä voi aina kieriskellä pahimman epätoivon hetkinä.

Monologinäytelmä alkaa rajulla kohtauksella, jossa kukoistaa tämän päivän nelikymppisten ikuinen omnipotenssi. Maailman on olemassa vain minua ja minun tarpeitani varten.

Jo seuraavassa kohtauksessa näytelmän yksinhuoltajaäiti joutuu silmätysten reaalimaailman kovimman reunaehdon kanssa. Ihminen on äkkiä kaulaansa myöten nesteessä myös exclusive luokan katumaasturissa, kun kuolema tunkee luiset näppinsä ikuista nuoruutta viettävien keski-ikäisten bileisiin.

Nopeasti etenevä ja parantumaton aivokasvain ei ole kuitenkaan tämän tarinan ainoa karhu. Monologin toinen viittä vaille vainaja on usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Riipaisevimmillaan monologi on, kun Kozman tulkitsema nainen kertoo hetkistä, jolloin usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen, mitä on oppinut pitämään oikeana ja arvokkaana, taistelun ja kärsimyksen väärtinä samoin tein.

Myös käsiohjelmaan ja Koko teatterin verkkosivuille kirjoitetuista riveistä tavoittaa sen keskeisen teeman, joka on ollut esillä Smedsin ohjauksissa ja käsikirjoituksissa aina Kajaanin kaupunginteatterin Huutavan ääni korvessa näytelmästä asti.

Ihmisten kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan ja myötätunnon puute ovat saavuttaneet meillä jo asteen, joka muistuttaa jonkinlaista joukkopsykoosia. Suomalaisen yhteiskunnan näennäisesti sileän pinnan alla kiehuu käsittämätön määrä vihaa.

Mistä me voimme ammentaa toivoa silloin, kun mitään toivoa ei enää ole? Tässä on se perustavaa laatua oleva kysymys. Jumala on kadonnut jonnekin ja poissa ovat myös ne ihanteet, joiden takia joskus olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.

Naisessa ja Karhussa tiivistyvät yhteen monologiin meidän koko sivilisaatiomme keskeiset paradoksit.

Tämä keskeinen teema on mukana jopa Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa, vaikka näytelmässä muuten Smedsin alkuperäisen sovituksen vieraantumisen teemat on muutettu voimautumisen analyysiksi.

Smeds ei vain kuvaa tätä ilmiötä, vaan pyrkii myös erittelemään sen syitä. Koko teatterin monologissa ovat mukana myös ne nöyryyttämisen ja alistamisen mekanismit, joita meillä arkisesti kutsutaan työelämäksi.

Kozman tulkitsema nainen liitetään elämän jatkumoon naisen vanhempien kautta. Tulevaisuutta taas edustaa tämän yksinhuoltajan kuusivuotias tytär.

Tämä lapsi astuu näyttämölle viimeisissä kohtauksissa kantaen povellaan valtavan kokoista ja tappavan näköistä metsästysveistä.

Veitsi on ollut keskeinen symboli useissa Smedsin näytelmissä, milloin näyttämöllä ei ole heiluttu kirveen kanssa.

Kirvellä asiat voidaan lyödä kerralla halki, poikki ja pinoon. Minulle tuo veitsi näyttämöllä on usein symbolisoinut viiltävän terävää tarkkanäköisyyttä.

Tietenkin se symbolisoi hyvin myös ihmismielen perimmäistä haavoittuvuutta, sitä äärimmäistä kipua, jota voimakas ahdistus aiheuttaa sydänalassa.

Katsojan tehtävä on miettiä, minkä merkityksen tämä hirmuinen puukko saa lapsen kädessä. Näytelmän viimeinen kohtaus on arvoituksellinen ja julman kaunis. Uhkaava myös, mutta toisaalta se antaa kantavuutta näytelmän avainrepliikin viimeisille sanoille: ”Mä haluan elää!”

Oppipoika

Patrik Kumpulainen ja Erik Lönngren näyttelevät aivan poikkeuksellisen koskettavasti elokuvan nuoria. Näiden kahden näyttelijän välinen henkilökemia ja dynamiikka toimivat, vaikka he ovat muutaman vuoden esittämiään roolihenkilöitä vanhempia. Kuva Långfilm Productions

Käsikirjoittajat Roland Fauser ja Jimmy Garlsson ovat Strindberginsä lukeneet. Oppipojan käsikirjoitus on hyvin hallittu psykologinen draama, jossa riittää syvyyttä ja pinnanalaisia kerroksia.

Hyvä käsikirjoitus antaa ohjaaja Ulrika Bengtsille tukevan selkänojan ja jälki on sen mukaista, hitaasti kiiruhtavaa, mutta erittäin puhuttelevaa. Bengts on suomalaisen elokuvan uusi suuri lupaus. Elokuvaa ei ole turhaan laitettu ehdolle ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan Oppipojassa myös näytellään aivan upeasti. Varsinkin majakkasaarelle tarinan alussa oppiojaksi matkaavaa nuorta Karlia näyttelevä Erik Lönngren ja tyrannimaisin ottein perhettään hallitsevan Hasselbodin poikaa Gustavia näyttelevä Patrik Kumpulainen tekevät koskettavat roolityöt.

Juuri näiden poikien keskinäinen kemia nostaa esiin käsikirjoituksen hienovaraiset nyanssit.

Ahvenanmaalla sijaitseva Lågskärin majakkasaari antaa Robert Nordströmin kuvaamalle elokuvalle samalla kertaa sekä äärettömän avarat että pelkistetyt puitteet.

Tarina on sijoitettu kesään 1939. Eletään viimeistä kesää ennen toisen maailmansodan puhkeamista.

Tarinan historiallinen viitekehys on tärkeä. Ei kuitenkaan aivan siinä mielessä, kuin elokuvan alussa vielä näyttää. Ulrika Bengts, Roland Fauser ja Jimmy Garlsson ovat aidosti suurten esikuvien Ingmar Bergmanin ja August Strindbergin sukulaissieluja. Oppipoika on niin ajaton tarina, että se on mitä suurimmassa määrin juuri tätä päivää.

Elokuvan kritiikeissä on höpötelty kaikenlaista hölmöä tarinan majakkamestari Hasselbondin (Niklas Groundstroem) narsismista ja jopa freudilaisista lipsahduksista.

Itse luulen, että tekijät ovat halunneet tällä julmalla perhedraamalla kaivaa hienovaraisesti esiin ja jälleen ihmisten tietoisuuteen aikoinaan hyvin kuuluisan persoonallisuustutkimuksen, vuonna 1950 ilmestyneen The Authoritarian Personalityn.

Tutkimuksen autoritaarisesta persoonallisuudesta teki joukko Saksasta juutalaisvainoja paenneita tutkijoita yhdysvalloissa pian sodan jälkeen. Frankfurtin koulukunnaksi kutsuttu tiedeyhteisö pyrki Theodor Adornon johdolla selvittämään hyvin laajalla sosiaalipsykologisella tutkimuksella, miten kokonaiset kansat olivat voineet ajautua fasismin ja natsismin kaltaisiin katastrofeihin.

Autoritaarisuudelle on jälleen kysyntää. Kuunnelkaa joskus ihan opiksenne, mitä monet oman vallan täyteyteen pyrkivät poliitikot todella puhuvat. Ja kauhistukaa!

Elokuvan Karl nousee lopulta vastustamaan tyranniaa. Myös Bengtsin elokuva käy jo silkan estetiikkansakin puolesta massakulttuurin kritiikistä.

Kino-Aulan näytöksessä torstaina oli elokuva katsomassa minun lisäkseni kolme ihmistä. Sääli. Me itseämme (tosin täysin perusteettomasti) muita fiksumpina pitävät tapaamme vaatia kurkkusuorana paikalliselta elokuvateatteriyrittäjältä ohjelmistoon korkeatasoisia pienen yleisön latuelokuvia, mutta emme näköjään vaivaudu niitä katsomaan.

No tällä kertaa syynä yleisökatoon saattoi olla myös Etelä-Saimaan elokuvakriitikon umpitollo kritiikki. Täytyy tunnustaa, että leffa olisi jäänyt minultakin katsomatta, jos vaimo ei olisi tarmokkaasti patistanut viimeisenä mahdollisena päivänä elokuviin.

Imatralla Oppipoika on vielä mahdollista nähdä elokuvateatterissa. Leffa tuli Bio Vuoksen ohjelmistoon perjantaina 4. lokakuuta.

Miten syleillä kokonaista maailmaa?

Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa saunotaan, ryypätään, lyödään korttia ja rähjätään oikein olan takaa. Silti tästä neljänäytöksisestä komediasta ei oikein ole koko kansan teatterikarnevaaliksi. Mika Myllyahon ja työryhmän tulkinta Anton Tshehovin suuresta klassikosta on sellaiseen tarpeeseen ehkä hieman liian älyllinen ja vaativa.

Erittäin kiinnostavasta esityksestä on siis kysymys. Myllyahon sovitus ja ohjaus on selvästi sukua Lauri Maijalan sovitukselle ja ohjaukselle Tshehovin Kolmesta sisaresta. Myös Kom-teatterin esityksessä jo yksi hullut teki enemmän hyviä kysymyksiä kuin kymmen viisasta ehtii vastata.

Myllyahon ja hänen työryhmänsä esittämät kysymykset ovat minusta erittäin hyviä. Myllyahon työryhmässä älynystyröitä on epäilemättä hierottu mustelmille asti.

Yhden avaimen Kirsikkapuiston arvoitukseen katsoja saa jo hankkimalla käsiohjelman. Siihen on painettu 19 riviä tekstiä ja 118 valokuvaa kohtauksista ja näyttelijöistä. Piti oikein laskea!

No toki käsiohjelman verbaalinen vihje on suoraan hevosen suusta. Siinä siteerataan Tshehovia, joka valittaa vaimolleen lähettämässään kirjeessä sitä, että teatterinjohtaja Vladimir Nemirovich-Danchenko ja ohjaaja Konstantin Stanislavski ovat vääntäneet hänen Kirsikkapuistonsa draamaksi.

Tasoja ja tulkinnanvaraa Tshehovin Kirsikkapuistosta löytyi siis jo ennen kantaesitystä 109 vuotta sitten. Myllyahon ja kumppaneiden sovitus ja toteutus vain alleviivaavat sitä, miten meidän tapamme sekä kertoa että ymmärtää tarinoita, ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa.

Maailmaa ei enää hallita sanan, vaan kuvan mahdilla. Meidän tapamme kerto ja ymmärtää tarinoita ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Esityksen esteettinen muoto osuu joka tapauksessa täsmäaseen tarkkuudella Tshehovin näytelmän temaattiseen ytimeen. Esityksessä ollaan hyvin konkreettisesti kahden maailman rajalla.

Meillä jokaisella on muistoja satavuotiaan Kansallisteatterin ”kirsikkapuiston” tähtihetkistä. Näistä menneistä tähtihetkistä Kirsikkapuistosta nousi heti mieleen Kristian Smedsin ylistetty ja parjattu Mental Finland. Tuolloin kansallisteatterin lavalle pystytetty teräskontti edustaa varmasti hyvin tärkeää virstanpylvästä, oikeaa järkälettä suomalaisen teatterin historiassa.

Tähän teräskonttiin kiteytyy nimittäin hyvin kirkas ajatus todellisuuden luonteesta.

Viittaukset toisiin teoksiin ovat taiteessa paitsi sallittuja myös välttämättömiä. On tietenkin löysää puhetta väittää, että jokin aihe on ajassa kiinni. Varmaa kuitenkin on se, että lahjakkaat tekijät joutuvat painimaan samojen kysymysten kanssa.

Hyvät kysymykset eivät aina johda uutta luoviin vastauksiin, vaan umpikujaan, tuhon estetiikkaan. Mitä sitten, kun kaikki kirsikkapuut on kaadettu ja teatterin kaikki lauteet on saatettu vihdoin johonkin tuottavampaan käyttöön? Tulevaisuus on avoin ja epävarma. Elämme välitilassa, jossa kaikki tuntuu olevan myytävänä periaatteista lavasteisiin.

Tshehovin Kirsikkapuiston tarkka ihmiskuvaus on tallella. Mukana ovat kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja tietenkin ihmisiä liikuttava rakkauden kaipuu ja se suurin kaikista, häpeä.

Hämmentävää on esityksen mittakaava. Tässä kirsikkapuistossa Kansallisteatterikin kutistuu kartanon kaluston yksityiskohdaksi, seinäkaapiksi, jonka kätköistä Gajev (Esko Salminen) kaivaa esiin vodkapullon ja tarjoaa itselleen ja sisarelleen Ranevskajalle (Tiina Weckströmille) tuikut murheeseen.

Kirsikkapuiston vertauskuvallisuus korostuu Myllyahon ja työryhmän sovituksessa. Se potkii katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Hakemattakin tulee mieleen maailmantalouden uusi marssijärjestys, jossa tuhansien miljardien pääomilla operoiva Kiina parhaillaan ihan kirjaimellisesti ostaa maita ja mantuja konkurssin partaalla horjuvilta entisiltä maailman mahtimailta.

Vanha junavertaus on Suomen EU-taipaleella kaluttu välillä loppuun asti. Kirsikkapuistossa se kuitenkin toimii hienosti.

Tosin tämä juna ei ole menossa Brysseliin, eikä edes Pariisiin, vaan pääteasema on jokin paljon ikävämpi paikka. Eikä edes siitä, että me suomalaiset saisimme matkustaa joka tapauksessa hamaan loppuun asti ensimmäisessä luokassa, ole enää mikään kirkossa kuulutettu asia.

Myös ilkikurinen viittaus Ilja Repinin maalaukseen Volgan lautturit toimii. Näiden vankkureiden vetojuhdiksi on valjastettu maailman sadat miljoonan inhimillisemmän ja paremman elämän toivossa raatavat köyhät ihmiset, joita tässä kohtauksessa edustaa vanha lakeija Firs (Ismo Kallio).

Pasi Lampelan Teatteri Jurkkaan tekemä ohjaus Marsha Normanin näytelmästä Hyvää yötä äiti muistutti minua siitä, miten nautittavaa hyvin perinteisiä keinoja käyttävä puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto loihtii näyttämölle niin massiivisen mielenmaiseman, että sen keskellä jokainen näyttelijä ikään kuin kutistuu. Eikä tätä muuta miksikään se, että heidän kasvonsa projisoidaan videoskriinille usean metrin korkuisina.

Illuusio läsnäolosta särkyy. Myllyahon ja työryhmän Kirsikkapuisto ei ole mielenmaisemana mikään maalaisidylli, vaan suurkaupunki.

Yksilötasolla katarsis voi toki johtaa euforiaan, jossa painavimman kritiikin kirjoittaa lopulta se valkotakkinen setä tai täti M3-lomakkeelle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitä ei voi rakentaa pelkästään tunteiden varaan. Lunastuskokemusta hakevien kannattaa mennä mieluummin vaikka palvotun staran rock-konserttiin.

Huonoimmassa tapauksessa näyttelijät joutuvat piehtaroimaan näyttämöllä alasti sulkia takapuolessa toteuttaessaan ”mestariohjaajan” narsistista itsetehostuksen tarvetta, kuten Harald Birger Olausen sattuvasti kuvaa Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Kirsikkapuiston syvintä olemusta.

Maailma ei ole jakamaton, vaan se koostuu monista sisäkkäisistä ja toisiinsa lomittuvista todellisuuksista. Kirsikkapuistossa Kansallisteatterin grand old ladyn Tea Istan piti näytellä Ranevskajan rooli ja Smedsin kauppias Lopahinin rooli.

Istalla on aikaisemmin ollut keskeinen rooli Smedsin ohjaamassa Vertigossa.

Ista luopui roolista vain viisi viikkoa ennen ensi-iltaa vakavan sairauden takia. Samalla myös Smeds jäi pois produktiosta ja hänen tilalleen tuli Jani Volanen.

Viisi viikkoa on lyhyt aika. Oliko esitys keskeneräinen, kuten on väitetty? En tiedä. Ongelma, jos sitä voi ongelmaksi sanoa, piilee siinä, ettei tämän vuodatuksen alkuun kirjoitettuun kysymykseen ole mitään kokoavaa vastausta.

Tai sellaista ei ole löydetty. Taiteesta ei kaiketi kuitenkaan edes kannata puhua, jos oikean vastauksen etsimistä ei edes yritetä.

Käsitteet valmis tai täydellinen eivät kumpikaan oikein sovi ainakaan minun taidekäsityksiini, eivät ainakaan silloin, kun kysymys on teatterista. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua. Sitä paitsi jopa Kansallisteatterin vieressä sijaitsevan rautatieaseman ”Kivimiehinä” tunnetut Lyhdynkantajat ovat parhaillaan remontissa. Eli se siitä valmiiksi saamisesta.

Hipsin viime torstaina Kansallisteatterin näytökseen suoraan Peijaksen sairaalasta. Kipeää koipea särki inhottavasti, väsytti ja vitutti. Mieli oli valmiiksi virittynyt torjumaan kaiken, mitä näyttämöllä oli tarjolla.

Kirsikkapuisto kuitenkin mursi kevyesti kaikki nämä mielen muurit. Ilmeisesti lukitsematta oli tällä kertaa jäänyt myös se takaovi, jonka kautta vaikutteita syöpyy mieleen ilman tietoista kontrollia. Muuten on vaikea selittää tätä pitkää vuodatusta.

Taiteen kehityksestä tai merkityksestä on varmaan turha puhua. Yhtä hyvin voi yrittää keksiä vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.

Minusta on kuitenkin paikallaan, tai oikeastaan ihan välttämätöntä, että teatteri pyrkii aitoon vuorovaikutukseen sen maailman kanssa, joka alkaa heti teatterin ulko-ovelta. Näin on tehtävä, vaikka siellä ulkona sataisi räntää ja puhaltaisi kolkko koillistuuli.

Luolamiehen puolustuspuhe

Joensuun kaupunginteatterissa Rob Beckerin Luolamiehen tuntoja erittelee Olli-Kalle Heimo. Kuva Joensuun kaupunginteatteri

Amerikkalaisen Rob Beckerin Defending The Caveman oli vuonna 1991 jymymenestys ja vuode sensaatio kuten Washington Post ja Chicago Tribune tuolloin tätä yhden miehen näytelmää hehkuttivat.

Toki Beckeri hauskalla analyysillä miehen ja naisen eroista ja varsinkin näiden erojen syistä on edelleen kantavuutta. Naiset ovat keräilijöitä ja miehet metsästäjiä ja evoluutio on fiksannut kummankin sukupuolen aivot tarkoitukseen sopiviksi.

Tosiasiassa Beckerin havainnot ovat kuitenkin hauskaa ja oivaltavaa kyökkipsykologiaa ja Joensuun kaupunginteatterin esityksessä monologinäytelmän tämä puoli korostuu hieman ikävällä tavalla.

Joensuun kaupunginteatterin Olli-Pekka Heimo vetää tämän virtuositeettia edellyttävän monologin laiskanpulskealla tyylillä. Heimo siis näyttelee huonosti.

Tuntuu tietenkin aivan hirveältä sanoa jostakin itsensä näyttämöllä likoon laittavasta ihmisestä näin pahasti. Joka tapauksessa Heimo ei ollut vain unohtavinaan käsikirjoituksen mukaisesti repliikkejään, vaan hän unohti niitä oikeasti.

Lisäksi Heimoen artikulointi oli välillä niin epäselvää, että hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää.

Luolamies on stad up – perinteestä ammentava komedia. Heimon omat improvisaatiot eivät kuitenkaan parantaneet tällä kertaa kokonaisuutta. Lappeenrannan kaupunginteatterissa nähty esitys ei olisi kaivannut yhtään ylimääräistä irtovitsiä, vaan rankkaa tiivistämistä ja lisää kierroksia.

Esityksen hauskuus perustuu vastakkainasetteluun ja niistä syntyviin yllättäviin käänteisiin. Tässä tyylilajissa oikea ajoitus on siten kaiken A ja O, kuten komedioissa yleensäkin ruukaa olla.

Televisiosta tutun Ville Virtasen ohjaus ei ole minusta oikein osunut tämän esityksen ytimeen. Tai sitten Heimolle on sattunut Lappeenrannan kaupunginteatteriin tekemällään ensimmäisellä vierailulla todella huono päivä.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta

Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on väkevää, ajoittain hulvattoman hauskaa teatteria, jossa jokainen näyttelijä saa vuorollaan loistaa tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Arto Paasilinnaa on meillä totuttu pitämään viihdekirjailijana. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinnan kirjailijanlaatu on nähty terävämmin. Viimeistään Kristian Smedsin dramatisointi avasi jopa minunlaiseni tollon silmät näkemään, että Paasilinnan kieltämättä hyvin epätasaiseen tuotantoon sisältyy kirjoja, joissa on klassikon ainesta.

Paasilinnan Jäniksen vuosi taipuu moneksi. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on sävyiltään ja tunnelmiltaan hyvin erilainen esitys kuin Smedsin dramatisoima ja ohjaama kantaesitys Jänese aasta Tallinnan Von Krahl –teatterissa reilut puoli vuosikymmentä sitten. Totuudentorvi toimittaja Vatasen kädessä on muuttunut pystykorvasta haulikoksi ja tarkkuusammunnan asemasta nyt täräytellään hehtaaripyssyllä.

Paasilinnan kirjan perusteemat nousevat kirkkaasti esiin myös Lappeenrannan esityksessä. Ne eivät ole muuttuneet. Kysymys on vapaudesta ja sen rajoista. Teatterin maailmassa lähtökohta on helppo muuntaa kysymykseksi reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman suhteesta.

Näytelmä alkaa tarinan kovasti Liisa Sofia Pöntisen oloisen jäniksen karvalakki korvilla esittämällä pitkällä monologilla, jossa tätä kysymystä pohditaan perusteellisesti.

Paasilinnan kirjan keskiössä on ihmisen luontosuhde. Vatanen aloittaa yhden miehen kapinan omaa luonnottomaksi kokemaansa elämäntapaa vastaan.

Yhtenäiskulttuuri on aika lailla epämääräinen käsite. Silti maailma on varmasti muuttunut rajusti vuodesta 1975, jolloin Jäniksen vuosi ilmestyi. Sitä Suomea, jossa maaseutukioskin nuori ja hemaiseva myyjätär pystyi tarjoamaan kylmän Pepsin asemasta vain lämmintä ”Kolloo”, ei enää ole, eikä myöskään Hymyn kaltaisia koko kansan skandaalilehtiä.

Jari Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa Vatasen elämän kipupisteet päivitetään uudelle vuosituhannelle. Esitys korostaa yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tämä julistus ei ole Paasilinnan individualismia korostavassa tarinassa, vaan esityksen muodossa.

Katsojalle tästä annetaan hyvä vihje jo käsiohjelmassa. Ohjelmaan on painettu piirroskuva kuumailmapallosta. Kysymys kuuluu, mikä pitää kuumailmapallon ilmassa?

Luulen, että tästä löytyy vastaus myös tarinan jäniksen esityksen alussa esittämiin kysymyksiin taiteen olemuksesta ja mahdollisuuksista. Ihmissuhteet, ihmisen asema yhteisössä tai paremminkin yhteisöissä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan hyvin konkreettinen, reaalimaailman asia. Ne ovat meidän itse kunkin elämän ehkä tärkeimpiä reunaehtoja.

Paasilinnan kirjan tarina on todennäköisesti lähes jokaiselle katsojalle jo entuudestaan tuttu. Juutisen ohjauksen episodimainen rakenne noudattaa myös uskollisesti tässä kirjan rakennetta.

Näytelmän kieli on ronskia. Se sopii. Juuri näin kirveellä veistettyä suomalainen karvalakkihuumori on, kun älynystyröitä ja volyyminappulaa on hierottu muutaman promillen voimin oikeaan asentoon.

Minua riemastuttivat esityksessä sen monet viittaukset aikaisempiin teatteriesityksiin ja tämän päivän poliittista todellisuutta kommentoivat sukkeluudet.

Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vatasen metsään kadottaneet työkaverit juopottelevat Imatran Valtionhotellissa, vie katsojan noin vain aikamatkalle ja keskelle Jouko Turkan luomaa teatterimaailmaa.

Kohtaus, jossa poliisit pidättävät Vatasen ja jäniksen, toi mieleen Kristian Smedsin näytelmän Mental Finland. Kohtauksessa kierrätetään populaarikulttuurin arkkityyppejä. Tosin Jäniksen vuodessa ironia on huomattavasti lempeämpää ja päivänpolitiikkaan liittyvät irtovitsit todella meheviä.

Kaikki kohtaukset eivät tietenkään toimi yhtä hyvin. Esimerkiksi kirjan kohtaus, jossa Vatasen ja jäniksen asuttamalle erämaakämpälle pölähtää helikoptereilla joukko ulkomaalaisia diplomaatteja ei näytelmän turistiversiona oikein avautunut ainakaan minulle.

Hykerryttävän hauska sen sijaan oli esimerkiksi yleisön spontaanit aplodit saanut kohtaus, jossa matkustettiin ”Mikkelin Paskabussien” linja-auton kyydissä kohti Savoa Scott Mackenzie – vainaan 60-luvun superhitin If You’re Going To San Francisco tahdeilla.

Näytelmän näyttelijöitä Seppo Kaisanlahtea, Liisa Sofia Pöntistä, kaupunginteatterin riveihin palannutta Jussi Johnssonia, Jarno Kolehmaista, Anna-Kaisa Makkosta ja Turo Marttilaa en varmaan edes osaa kyllin kehua. Aivan upeaa!

Jokainen painaa oman roolinsa ja siihen kuuluvat bravuurit läpi taidolla ja tekemisen riemulla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Ainakin tällaiselle, omassa työssään raskaimmalla mahdollisella tavalla möhlineelle, alimman palkkaluokan vuorokulille Jäniksen vuosi kävi teatterielämyksen ohella myös terapiasta.

Kyllä se päivä aina jossain vaiheessa paistaa risukasaankin, kun tukea ja myötätuntoa saa omalta työyhteisöltä.

Kesällä yllättäen edesmenneen Riitta Ukkosen lavastus ja puvustus, Olli-Pekka Pyysingin ja Jani Polan äänimaailma, Timo Hämäläisen valot, Kimmo Pasasen videot ja Mikko Kurenniemen upeat lavastemaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Pelkistetty ja hienon hieno skenografia istui kuin nenä päähän näyttelijöiden voimakkaaseen läsnäoloon perustuvaan esitykseen.

Näytelmän käsikirjoittaja Kristian Smeds tuli ensi-illassa kumartamaan yleisölle muiden tekijöiden kanssa. Smeds myös onnitteli halauksilla muita työryhmän jäseniä.

Luulen, että Smeds on ollut vahvasti mukana myös produktion harjoituksissa. Se, että Jäniksen vuotta ei Lappeenrannassa markkinoida maailmalla Suomen tunnetuimman ohjaajan ja teatterintekijän nimellä, alleviivaa esityksen perusteemaa.

Ohimennen ensi-illan jälkeen tapaamani Smedin päällimmäinen murhe oli se, että Veeran kammarissa saman päivän esitettyä Vierailijoita oli tullut katsomaan hänen lisäkseen vain kuusi katsojaa.

Samaa painotetaan myös ulkoasultaan vaatimattomassa käsiohjelmassa. Jäniksen vuosi on leimallisesti työryhmän produktio.

Mitä muuta? No pitää kertoa vielä ainakin se, että minulla on ollut ilo ja kunnia kerran päätä ilmojen teille Jouni Ruotsalaisen kuumailmapallolla ilmeisesti juuri siinä matkustajakorissa, johon Vatanen ja jänis rakentavat näyttämöllä yhteisen pesänsä.