Petri Aulin on näytelmän Lenin ja hänen rooliasussaan hikeen asti on vaikea päästä jopa kiivasrytmisessä farssissa. Erica Selin on näytelmän tiukkapipoinen neiti Nylund. Kuva Mikko Vihervaara/Työväen näyttämöpäivät
Hauskan tekeminen on tunnetusti vaativaa puuhaa. Nopearytmisen farssin tekeminen on niin vaativaa puuhaa, että sitä voi hyvällä syyllä sanoa teatterin kuninkuuslajiksi.
Kaarina-Teatterin Lenin jäillä on ohjaaja Pauliina Saloniuksen mukaan ovifarssi. Ovien käyttö kohtausten sisääntuloissa tietenkin hieman laskee vaikeusastetta. Ainakin itse kuvittelisin, että niiden avulla esitys on helpompi saada toimimaan käkikellon tarkkuudella
Ovia on halkovaraston verho mukaan luettuna peräti viisi kappaletta. Se varmasti lisäsi vaikeuskerrointa.
Teknisesti kaarinalaisten farssi on laadukas. Työväen näyttämöpäivillä kohtausten ajoitus meni oikeaoppisesti ja iskut napsahtivat kohdalleen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että sisääntulot tehtiin oikea-aikaisesti.
Esittäminen oli kunnossa. Taitoluistelutermein ryhmälle voi antaa teknisistä ansioista korkeat pisteet.
Ongelmat olivat sisältöpuolella. Tai oikeammin Antti Hopian näytelmässä ei ole mitään oikeaa sisältöä. Lenin jäillä ei ole sisältönsä puolesta mikään saaristolaisfarssi, vaan ikävä puskafarssi. Taiteellisesta vaikutelmasta ei pisteitä heru.
Katsojana jäin ihmettelemään, mikä sen tarkoitus mahtaa olla? Onko Hopia halunnut vain tehdä turhista tarpeista jonkinlaisen harjoitusmaalin tarkkuusammuntaa varten?
Teatteri on kuitenkin ainakin minun mielestäni ilmaisuvoimaisin kaikista taiteen muodoista, eikä näin mahtavaa myllyä kannatta pyörittää tyhjän jauhamiseen.
Minkäänlaista ulottuvuutta historiaan ei lastenkirjoistaan paremmin tunnetun Hopian tekstistä löydy. Näytelmän Lenin on jonkinlainen muunnelma huonoa suomea puhuvasta laukkuryssästä, vanhojen Suomi-filmien arkkityyppistä.
No pääsääntöisesti myös nämä vanhat SF-filmit ovat varsinkin sisältönsä puolesta aivan hirveän huonoja.
Mutta edellä sanottu kertoo tietenkin vain minun henkilökohtaisista mieltymyksistäni. Tässä suhteessa Kaarina-Teatterin Lenin jäillä erosi kaikista muista Työväen näyttämöpäivillä näkemistäni esityksistä.
Kaikkia Työväen näyttämöpäillä näkemiäni yhdeksää esitystä yhdisti osaamisen taso. Myös ja varsinkin Kaarina-Teatterissa se osaaminen on korkealla tasolla.
Ilmeisesti suomalainen koulutusjärjestelmä näyttää myös harrastajateatterin saralla kyntensä. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulusta ja muistakin ammattikorkeakouluista on valmistunut jo iso joukko teatteri-ilmaisun ohjaajia ja muita alan ammattilaisia, joiden työ kentällä näkyy.
Ykspihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät
Päällystakki on näytelmä työelämän huononemisesta. Ryhmäteatterin voimakaksikon, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän satiiri on mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki. Gogolin ohella kaksikko on epäilemättä ammentanut myös aiheita myös Juha Siltalan pamfletista Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Ryhmäteatterin näyttelijät venyvät usein mahdottomiinkin suorituksiin. Muista yhä hyvin, miten hengenvaarallisilta näyttäviä akrobaattitemppuja näytelmän Akaki Akakijevitsin roolin näytellyt Martti Suosalo teki Ryhmäteatterissa näytelmän kantaesityksessä aivan estradin reunalla.
Luulisi, että jo pelkkä esimerkin voima saisi teatterin harrastajan näkemään painajaisunia tulevasta roolistaan. Rima on todella korkealla.
Ykspihlajan työväen näyttämön Päällystakki kuitenkin toimi Työväen näyttämöpäivillä yllättävän hyvin. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on tehnyt Leskisen ja Keski-Vähälän vuonna 2009 kantaesitetystä näytelmästä sovituksen, jossa harrastajanäyttelijöiden kyvyt ja resurssit on otettu hyvin huomioon.
Ryhmäteatterin esityksessä Suosalo teki ruumiinkielen tasolla sankaristamme ADHD-ihmisen. Ykspihlajan Leo Käkelän tulkitsemana Akaki Akakijevits on pesun kestävä asberger-henkilö, yksi niistä maan hiljaisista, joilla on tietyllä kapeahkolla elämänalueella yllättäviä taitoja ja suorastaan ilmiömäisiä kykyjä.
Kertojan käyttöä väheksytään ihan suotta teatteripiireissä. Taitavien kertojien esittämät tarinat ovat todennäköisesti teatterin alkuperäisin muoto, traditio, joka ulottuu kauas esihistorialliseen aikaan, jolloin luku- ja kirjoitustaito ja kriitikot eivät vielä päässeet pilaamaan aitoa esittämiseniloa.
Sitä paitsi nyt kerrotaan silkkaa asiaa. ITC-teknologia ja robottitekniikka, maailmantalouden digitalisoituminen muuttaa työelämää ja koko maailmaa parhaillaan pyörryttävällä nopeudella. Leskisen ja Keski-Vähälän satiiri tekee teoriaherrojen jargonin meneillään olevasta muutoksesta edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.
Pahkamäen hieno oivallus on käyttää useita kertojia. Lähes kaikki mukana olevat näyttelijät pääsevät vuorollaan kertojan rooliin ja tämä vahvisti katsojan silmissä tämän ”kyläteatterin” yhteisöllistä luonnetta.
Ykspihlajan työväen näyttämön riveissä näyttelee hyviä tyyppejä. Ryhmän näyttelijöiden henkilökohtaisessa osaamisessa on kuitenkin suuria eroja. Se ei kuitenkaan haitannut, koska katsojan kokema voimakas illuusio läsnäolosta syntyy tavallisuuden, tai pitäisikö sanoa arkisuuden kautta.
Tällaista teatterin harrastajien näytteleminen on parhaimmillaan. Ryhmä oli ilmeisesti unohtanut Mikkelin reissulle lähtiessään käsiohjelmassa mainitut voimakkaat valoefektit ja savukoneen kotiin, mutta minusta se ei ainakaan huonontanut esitystä. Päinvastoin, mitään ei jäänyt puuttumaan.
Kaarinan nuorisoteatterin nuoret ovat sisäistäneet hienosti roolinsa. Sairaalaosaston mudostaman yhteisön ihmissuhteista syntyy hyvin uskottava kuva. Kuvassa Melissa Petters, Essi Nuutinen, Iida Tallqvist, Taru Kumpulainen, Elina Karjalainen, Ida Vesterinen, Jasmin Nieminen ja Tanja Suomela. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Kaarinan nuorisoteatterin Minna-Stiina Saaristo-Vellinki on kääntänyt ja dramatisoinut amerikkalaisen Susanna Kaysenin elämänkerrallisen romaanin Girl, Interrupted.
Hollywood pyöräytti vuonna 1999 Kaysenin sairaalakokemuksista Vinona Ryderin, Angelina Jolien ja Whoopi Goldbergin tähdittämän elokuvan, josta tuli myös meillä Suomessa aika iso hitti nimellä Vuosi nuoruudestani.
Kaarinan nuorisoteatterin Vuosi nuoruudestani on tekijöiden mukaan maailmankantaesitys. Ja mikä ettei. Saaristo-Vellinki on tehnyt erinomaista työtä sekä dramaturgina että ohjaajana.
Saaristo-Vellinki on sijoittanut kirjan tapahtumat ja henkilöt tämän päivän suomalaiseen sairaalaympäristöön. Toden tuntua lisää se, että näytelmässä mukana olevat teatterin harrastajat ovat antaneet roolihenkilöille omat nimensä.
Kun sanottavan ja sanomisen tarve ovat tarpeeksi painavia, draama syntyy kuin itsestään. Paisuttelua ja kärjistyksiä ei tarvita. Todellisuus on kuitenkin aina tarua ihmeellisempää ja kaarinalaisten esityksessä nuorten naisten hyvin sisäistetyt roolisuoritukset tekivät esityksestä kipeän koskettavan.
Saaristo-Vellinki ei myöskään päätä tätä tarinaa yhtä toiveikkaaseen happy endiin kuin James Mangoldin elokuvansa. Viimeinen kohtaus on epilogi, jossa näytelmän Melissa (Melissa Petters) kohtaa Tanjan (Tanja Suomela), yhden sairaala-aikaisista tuttavistaan. Kummalakaan ei mene erityisen hyvin.
Lääketiede on ottanut monella osa-alueella tällä vuosituhannella huimia edistysaskeleita. Psykiatrinen hoito on kuitenkin polkenut lähes paikallaan. Suurin osa jopa käytettävissä olevista lääkkeistä on kehitetty jo edellisellä vuosisadalla.
Resursseja leikataan, potilaat eivät parane ja ylipäätään jo hoitoon pääsy on hyvin vaikeaa, koska myös mielisairaiden hoitoon käytetyt taloudelliset resurssit ovat vuosikausia polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun terveydenhuollon menot ovat kasvaneet noin kolme prosenttia vuodessa.
Myös resursseista päättävät poliitikot pitävät ilmeisesti psyykkisesti oireilevia ihmisiä toivottomina tapauksina.
Psykiatreista on huutava pula, koska nuoret lääkärit tuntevat surkean tilanteen, eivätkä halua erikoistua alalle.
Esimerkiksi anoreksiaan sairastuneista nuorista noin joka viides kuolee ennen aikojaan syömishäiriön aiheuttamiin komplikaatioihin. Kuolleisuus on suurempaa kuin syöpäsairauksissa, vaikka kysymys on nuorista ihmisistä.
Noin 30 alle 30-vuotiasta jää joka päivä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Vielä suurempi joukko katoaa jonnekin kaikkien viranomaisten ulottumattomiin. Maassa on suuri joukko nuoria, jotka ovat luovuttaneet kokonaan. He tai heidän omaisensa eivät enää edes yritä hakea apua.
Saaristo-Vellinki on siis ryhmineen tarttunut tavattoman tärkeään ja polttavan akuuttiin aiheeseen. Lauantaina ryhmän toisessa esityksessä Paukkulan Atrium-salissa esitystä seurasi vain kourallinen katsojia. Ehkä se johtui paikasta ja esityksen myöhäisestä ajankohdasta.
Toivottavasti moni kävi katsomassa aikaisemmin päivällä kaarinalaisten esitystä. Minuun esitys teki suuren vaikutuksen.
Vuosi nuoruudestani on kerännyt kriitikoilta kehuja ja syystä. Itse haluaisin vielä kehua henkilön tai henkilöt, jotka vastaavat Kaarinan nuorisoteatterin verkkosivuista. Myös ne ovat erinomaista työtä. Käykää katsomassa ja ottakaa esimerkkiä.
Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Työväen näyttämöpäivillä toistuu joka vuosi sama kiusa. Naisvuoritalon katsomossa ensimmäiset penkkirivit ovat lattian tasossa. Kun ryhmät eivät yleensä halua esiintyä vanhanaikaisella, ylös sijoitetulla näyttämöllä, lattiatason takariveiltä paikkansa löytäneiltä katsojilta jää helposti suurin osa koko näytelmästä näkemättä.
Porin teatterikerhon Liika viisas näytti kolmannelta riviltä ensin puhuvien päiden kavalkadilta. Näytelmän luonne muuttui kokonaan vasta, kun ymmärsin siirtyä seuraamaan sitä salin seinustalle, josta oli esteetön näkyvyys näyttämölle.
Juha Hurmeen käsialan tunnisti sen jälkeen heti. Hurmeen ohjauksissa se, mitä näyttämöllä sanotaan, on korkeintaan puolet näytelmän sisällöstä. Varsinainen draama kerrotaan kehon kielellä. Näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä on jollakin hyvin omintakeisella tavalla kokonaisvaltaista.
Näyttämöllä ovat läsnä sekä mieli että ruumis. Saara Hurmeen koreografia tekee ryhmän teatteriestetiikassa tanssia.
Hurmeen ohjaamissa esityksissä ei juuri käytetä lavasteita tai valo- ja äänitehosteita. Petra Poutanen-Hurmeen Liika viisasta varten tekemät sävellykset esitetään luomuna melodiikalla.
Lähes kaikkiin tarpeisiin riittää kuitenkin pelkkä näyttelijöiden vangitseva läsnäolo.
Hurme myös osaa ohjata teatterin harrastajia ilmiömäisellä tavalla. Tosin Joni Seppälä, Jarmo Malinen, Taru Huokkola, Mari Naumala, Ida Sofia Fleming, Vesa Kivinen ovat yhdessä niin monessa liemessä keitetty joukko, että teatterin harrastajista ei sanan varsinaisessa mielessä voi enää edes puhua.
Joka tapauksessa Hurmeen ja näyttelijöiden yhdessä viettämä reipashenkinen leirielämä näkyy ja tuntuu esityksessä. Liika viisas on korostetusti yhteisön taidetta.
Porin teatterikerhon Liika viisas on hieno kuin mikä ja se myös aloittanut suorastaan uskomattomalta tuntuvan projektin. Hurme aikoo porilaisten kanssa tuoda vuoteen 2018 mennessä näyttämölle neljä muuta Algot Untolan kirjoista dramatisoitua näytelmää. Lisäksi Hurme kirjoittaa itse Untolasta näytelmän Sanamyrsky, jonka kantaesitys on tarkoitus saada näyttämölle vuonna 2017.
Algot Untolan alias Algot Tietäväisen, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J. I. Vatasen, Liisa-Antin ja Jussi Porilaisen kuolemasta tulee kuluneeksi vuonna 2018 sata vuotta. Pori on tietenkin sopiva paikka tämän merkittävän kirjailijan muistamiseen siksi, että Untolan räjähdyksenomainen, kymmeniä kirjoja ja näytelmiä tuottanut luomiskausi alkoi, kun mies toimi Satakunta-lehden päätoimittajana.
Ei varmaan ole ihan sattuma, että Hurme aloitti sarjan Maiju Lassilan Liika viisaasta. Pilkan kohteena näytelmässä on ihmisten parantumaton tyhmyys.
Lassilan sanansäilässä on kuitenkin aina kaksi terää. Jos Suomen johtavat teatterintekijät laitettaisiin järjestykseen lukeneisuuden perustella, porukan ”liika viisasta” ei tarvitsisi kauan arvuutella. Lukeneisuuden suhteen Hurmeelle tuskin löytyisi kovin montaa vakavaa haastajaa edes kirjallisuudentutkijoiden joukosta.
Lassilan vuonna 1915 ilmestynyt Liika viisas ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin tänään maailmanlaajuinen internetverkko tarjoaa inhimilliselle typeryydelle rajattomat mahdollisuudet, ja ihmiset tekevät itselleen uskonnon kaltaisia rituaaleja jopa syömisestä ja ulostamisesta (eh, teatterista nyt puhumattakaan).
Hurme ei kuitenkaan pilkkaa eikä tuomitse. Luulen, että tämä lempeä ja jollakin tavalla hyvin syvälle menevä humanismi kumpuaa juuri ironiantajusta.
Näytelmän Pudde-koira (Taru Huokkola) näyttää suorastaan intellektuellilta tarinan uskonkiihkossa piehtaroivien ihmisten rinnalla, eli elukoita tässä ollaan muiden luoman luomien keralla.
Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Porin teatterikerhon Liika viisaasta löytyy kerroksia ja ajattelun aiheita lähes loputtomasti kuten aidosta taideteoksesta pitääkin löytyä.
Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen, näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Teatterifestivaaleilla suden hetki ei koita aamuyön varhaisina tunteina. Silloin juhlat ovat usein parhaimmillaan.
Totuuden hetki koittaa usein vasta päivällä, hieman puolen päivän jälkeen alkavassa näytöksessä. Silloin pinttyneinkin teatteriaddikti on heikoimmillaan ja unet ovat voimakkaimmillaan, kuten jo muinaiset roomalaiset asian ymmärsivät.
IrlantilaisenSamuel Beckettin näytelmät edustavat vakiintuneen käsityksen mukaan absurdia teatteria.
Se on varmaan rationaalinen tapa suhtautua tämän kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun neron teksteihin. Kun jokin asia julistetaan oikein porukalla absurdiksi, sitä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää.
No ei Beckett ole ainoa tämän maailman ilmiöistä, joiden kohdalla me laistamme aidon ajattelun vaivat lyömällä ilmiön kylkeen luokitteluleiman.
Sekin on tietenkin aika tavalla absurdia. Elämä on, kuten minulle tuntemattomaksi jääneen mainostoimittajan aivopierussa töräytellään.
Minulle Beckettin näytelmät ovat aina olleet kuin saippuapaloja. Juuri kun olen kuvitellut saaneeni niistä jonkinlaisen otteen, ne luiskahtavat kädestä.
Lipeää Beckett on ainakin holvannut keitoksiinsa reilulla kädellä näitä ”saippuaoopperoita” keittäessään. Ainakin minun kohdallani kaikki näkemäni Beckettin näytelmät ovat syöpyneet jonnekin tuonne aivojen peräkamareihin lähtemättömällä tavalla.
Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Kaikkia niitä on enää mahdoton muistaa, mutta esimerkiksi Arto af Hellströmin Kansallisteatteriin ohjaama Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) pomppaa esiin heti tuolta alitajunnaksikin kutsutulta vetoisalta ullakolta.
Näyttämöpäivien ohjelmakarttaa selatessa absurdilta tuntui myös se, että vantaalainen harrastajateatteri oli tarttunut Beckettin näytelmään Leikin loppu.
Ei tunnu enää. Elina Hagelinin ohjaus ja työryhmän toteutus olivat tyylikkyydessään vailla vertaa.
Mäkihyppääjä Matti Nykäsen verrattoman aforismin mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Beckettin maailmassa elämä on myös ansa, josta ei pääse pakenemaan.
Näytelmän raajarikko ja sokea Hamm (Sande Hindréa) käyttää omassa yhden naisen imperiumissaan hirmuvaltaa, jonka kohteina ovat hänen adoptiotyttärensä Clov (Virpi Tammi) ja vanhempansa Nell (Sanna Lehtonen) ja Nagg (Pentti Härkönen).
Kun Beckettistä on kysymys, tästä näytelmän perusasetelmasta on kuitenkin turha vielä vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaikka Nell ja Nagg on tungettu asumaan jäteastioihin. Ei siitä huolimatta, että Nelliä näyttelevä Lehtonen on Vailla vakituista asuntoa yhdistyksen palkittu toiminnanjohtaja.
En oikein tiedä, miten Beckettin kohdalla roolin syvällisen sisäistämisen kanssa oikein on, mutta joka tapauksessa kaikki neljä näyttelivät osansa hengästyttävällä antaumuksella.
Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Näin sanotaan suuressa kirjassa. Minusta tuntuu usein, että Beckettin tuotannossa suurin kaikista on häpeä. Beckettin näytelmien keskeinen teema on se, miten tavattoman vaikeaa (luen absurdia) toisen ihmisen kohtaaminen oikeastaan on.
Minun ajatuksissani näyttämöllä eivät tällä kertaa olleen näyttelijät, vaan näytelmän ohjaaja Hagelin. Miksi minä en tiedä mitään tästä ilmiömäisen lahjakkaasta teatterintekijästä?
Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.
Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.
Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös: Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.
Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.
Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.
Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.
Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.
Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.
Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.
Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.
Elmo Miettinen, Lauri Haltsonen, Sami Kettunen ja Antto Hinkkanen päästelevät täysillä Irti-tearrin veljeksissä. Kuva Anniina Meuronen
Imatralaisen Irti-teatterin noin seitsemästä veljeksestä löytyy energiaa ja vääntöä kuin pienestä kylästä.
Irti-teatterin Antto Hinkkanen, Sami Kettunen, Lauri Haltsonen ja Elmo Miettinen olivat ilmeisesti jo etukäteen päättäneet, että nyt päästellään Työväen näyttämöpäivien täpötäyden katsomon edessä niin kovaa kuin värkeistä irti (!) lähtee.
Ja kyllä siinä aitaa kaatui ja Mikkelin teatterin suuren näyttämön lauteet ryskyivät, kun tämä sonnilauma laittoi hommat niin sanotusti haisemaan.
Viritys oli tällä kertaa niin hurja ja vauhti niin kovaa, että mopo keuli ajoittain aika lailla oli välillä karata kokonaan käsistä.
Parhaimmillaan hulvattoman hauska esitys hyytyi aina välillä kohtausten ajoitusksen ja turhien toistojen aiheuttamiin ongelmiin. Kävi kuten esityksen keskeisen aiheen, suomalaiskansallisen juopottelun kanssa usein käy, hauskuus lisääntyi kulaus kulaukselta kunnes kulauttelu ei yllättäen enää ollut yhtään hauskaa.
Liika on aina liikaa, mutta toisaalta kohtuus on aivan liian vähän. Ymmärrän.
KirjailijaMikko Koivusalon kansalliskirjailija Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä dramatisoima farssi on kohtuullisen tuore tapaus. Se kantaesitettiin Turun Linnateatterissa vuonna 2010.
Irti-teatterin mainoksissa pojat uhoavat räjäyttävänsä suomalaisen kirjallisuuden kivijalan.
Näin se ei tietenkään itse esityksessä tai Koivusalon näytelmätekstissä mene. Kiven ja Väinö Linnan suomalaiset miestyypit on jo ajat sitten kanonisoitu myyttien tasolle ja tälle kivijalalle myös Koivusalo hupailunsa rakentaa.
Eikä siinä mitään. Kyllä suomalaisist sankareista mäkihyppylegenda Matti Nykäsestä vaikka turkulaiseen ”iskelmälegenda” Matti Ruohoseen löytyy ainutlaatuisia kansallisia erityispiirteitä.
Koivusalo läpivalaisee tätä suomalaista sankaruutta homoerotiikan kautta, tyyliin suomalaisen kirjallisuuden sankareita emme halua olla, slaavilaisiksi kaihomieliksi emme halua tulla, olkaamme siis ruotsalaisia! Vitsit ovat sieltä kaikkein roisimmasta päästä, mutta niillä on tarkoituksensa.
Temppu ei ole mikään uusi, vaan kuuluu revyytaiteen vakiokalustoon. Leikittely sukupuolirooleilla kuuluu tavallaan estradiviihteen ja varieteen ydinosaamiseen, jolla on pitkät perinteet.
Hauskanpito on kuitenkin tunnetusti vaativaa puuhaa. Pari piirua kurinalaisempi toteutus olisi todennäköisesti tuottanut Mikkelissä lauantaina vielä nähtyäkin hauskemman esityksen.
Hinkkasen, Kettusen, Haltsosen ja Miettisen osaamista ei voi muuta kuin kehua. Kaikki lähtee lavalla hyvästä itsetunnosta. Luottamus omiin kykyihin näyttämöllä perustuu vuosia kestäneeseen teatteriharrastukseen.
Samasta luottamuksesta omiin mahdollisuuksiin kasvaa myös se kuuluisa suomalainen sisu. Ei tarvitse edes miettiä, kumpi antaa ensin periksi, jos se harmaa kivi ja Irti-teatterin pojat joutuvat nokkapokkaan.
Öbaut seitsemän veljestä on varmasti hyvin terapeuttista katsottavaa myös sellaisille nuorille miehille, joiden itseluottamus ja kokemukset omasta osaamisesta eivät ole aivan samalla tasolla kuin Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä lauantaina irrotelleen nelikön. Imatralainen Irti-teatteri on elävä esimerkki siitä, miten valtavan suuri merkitys teatterilla ja taiteella noin ylipäätään on yhteiskunnassa.
Ilman taiteen antamaa avaruutta, elämä täällä kävisi nopeasti hyvin tukalaksi myös meille pärjääjille.
”Yhteiskunta vaatii nuorilta aina vain enemmän ja aikaisemmin.” Näin asiaa pohtii Öbaut seitsemän veljeksen ohjaaja Sami Sivonen esityksen käsiohjelmassa.
Tikkurilan Teatterin Aina joku eksyy on hieno toteutus Reko Lundánin klassikkonäytelmästä. Kuva Tikkurilan Teatteri
Nuorena kuolleen Reko Lundánin vuonna 1998 Kom-teatterissa kantaesitetty Aina joku eksyy on omalla tavallaan harvinaisuus. Näytelmästä on tullut merkittävä klassikko, johon myös teatterin harrastajat näyttävät tarttuvan yhä uudestaan.
Tikkurilan Teatterin tulkinnasta ei jää mitään uupumaan. Teatterilla on riveissään todella taitavia näyttelijöitä.
Työväen näyttämöpäivillä perjantaina nähdyn esityksen kruunasi napakka ohjaus. Carita Välitalo on saanut taitavien näyttelijöiden osaamisesta kaiken irti.
Kohtausten ajoitukset napsahtivat kerta toisensa jälkeen paikoilleen ja yleisö hytkyi spontaanista naurusta.
Aina joku eksyy on tragikomedia alkoholistiäidistä ja hänen perheestään kahdessa sukupolvessa. Väliahon ohjauksessa tarinan traagisuus korostui huumorin kautta kuten Aimo Vuorinen meitä vähän aikaa sitten Etelä-Saimaan mielipidesivulla sivuilla opasti.
Carita Välitalon nimi kannattaa painaa mieleen. Ruotsissa pitkään vaikuttanut Välitalo toimii nykyisin Vantaalla Teatteri- ja sirkuskoulun johtajana ja ohjaajana Tikkurilan Teatterissa.
Käteeni ei tarttunut perjantain esityksen jälkeen käsiohjelmaa. Ymmärtääkseni mukana olivat Miika Elmgren, Sini Keinänen, Hilkka Karvinen, Anna Känkänen, Aarne Lindèn, Timo Luotonen, Iiro Ristola, Emilia Tuovinen ja Outi Utriainen. Roolisuoritukset olivat kautta linjan aivan erinomaisia. Varsinkin Ristolan, Tuovisen ja kumppaneiden eläytyminen lapsirooleihin oli koskettavaa.
Hyvä näyttelijäntyö on jyväskyläläisten tavaramerkki. Kuvassa Eeva Sutinen, Auli Toikkanen, Noora Määttä, Perttu Puranen, Tessa Horila ja Janne Moilanen. Kuva Jyväskylän ylioppilasteatteri
”Katsokaa minua! Minä olen jumala! Minä olen maailmankaikkeus, joka katsoo itseään silmieni kautta! –Minä!”
Ihan turhaan ei varmaan sanota, että narsismi on aikamme sairaus.
Jyväskylän ylioppilasteatterissa asiat osataan tehdä toisin. Viime vuonna Työväen näyttämöpäivillä ainakin minut häikäisi virolaisen Kalev Kudun ohjaus Hyvät herrat, juokaa etikkaa!
Tuomas Vaahtoluodon dramatisoima ja ohjaama Makeen Laakson Lukio ei yllä esteettisesti samalle tasolle. Tosin näin käy perustellusta syystä. Vaahtoluoto kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.
Näytelmän loppupuolella hän yrittää pyristellä irti jopa vuorovaikutuksesta ja muuttuu Perttu Purasen suulla messiaaniseksi julistajaksi.
Tällainen teatteri oli voimissaan oikein toden teolla muun muassa Nürnbergin puoluepäivillä, jotka Leini Riefenstahl ikuisti vuonna 1934. Ei siis mitään uutta auringon alla.
No syksyllä Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle valitun Tuomas Vaahtoluoto ei tietenkään ole ihan tosissaan, vaan kysymys on itseironiasta ja parodiasta ainakin toivottomasti.
Francine Pascalin nuortenkirjasarja Sweet Walley High ei varmasti ole hullumpi lähtökohta kommentoida yhä yksilökeskeisemmäksi käyvää kulttuuriamme. Näytelmän alussa tarinan nuoret pelaavat tykkäämispeliä, joka on tänä päivänä pahimmillaan ulkonäkökeskeistä ja äärimmäisen raakaa vallankäyttöä.
Tämän kirjoittaja on tietenkin jo ikänsä vuoksi pihalla tällaisesta todellisuudesta kuin lumiukko.
Vaahtoluodon käsiohjelmaankin painetut kysymykset ovat niitä tavallisia. Mutta se ei tee niistä vähemmän merkityksellisiä. Jokainen meistä joutuu elämänsä aikana etsimään vastauksia kysymyksiin, kuka minä olen, ja onko sillä, että olen oikeastaan mitään helkkarin merkitystä? Uransa alussa olevalle taiteilijalle nämä kysymykset ovat tietenkin polttavan akuutteja.
Vaahtoluodon Big Bang –filosofointi on tietenkin hieman lapsekasta, mutta kenen maailmankuva ei olisi? Itse tykkään esimerkiksi televisiossa parhaillaan pyörivästä sitcom-sarjasta Big Bang Theory, joka on saanut Suomen telkkarissa oikeastaan ihan osuvan nimen Rillit huurussa.
Koko maailmankaikkeus on syntynyt yhdestä pisteestä alkuräjähdyksessä. Vaahtoluoto haastaa meidät katsojat miettimään, eikö tästä pitäisi vetää sellainen johtopäätös, että myös me kaikki olemme yhtä ja samaa olevaista.
Oman ikäluokkani suurista runoilijoista aihetta käsittelee hyvin samalla tavalla Tuomari Nurmio biisissä Suuri voima.
Suuresta alkuräjähdyksestä katsojia muistuttaa näyttämöllä avoin televisio. Sen tuttu kuvaruudun kohina syntyy taustasäteilystä, joka on tieteen vankin todistus alkuräjähdyksestä.
Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.
Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)
Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.
Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.
Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.
Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.
Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.
Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.
Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.
Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?
Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.
Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.
Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.
Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.
Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.
Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.
Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.
Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.
Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?
Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.
Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!
Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.
Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.
Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.
Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.
Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.
Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.
Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.
Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.
Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.
Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.
Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.
Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.
Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.
Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.
