En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä – Belgialaisen Ontroerend Goed -ryhmän performanssi Funeral oli haastava ja vaikuttava kokemus – Keksityt hautajaisrituaalit tekivät suruun eläytymisestä yhteisöllisen kokemuksen  

Hautajaisiin tuodut esineet muistuttivat vainajasta. Niiden joukossa ollut lelu kouraisi varmasti kipeästi, jos meidän katsojien joukossa oli joku, joka suri kuollutta lastaan. Kun lopullinen hyvästijätön aika koitti kuvan lamput samutenttin yksi toisensa jälkeen. Vielä hetken näyttämön valaisi vainajan muistoksi sytytetty kyntilälyhty. Sen sammuttua jäimme hetkeksi pimeyteen. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri

Belgialaisen Ontroerend Goed ryhmän taiteellisella johtajalla Alexander Devriendtillä on ryhmän esitysten suhteen tinkimätön linja: Jos taide ei ole haastavaa, miksi vaivautua?

Teatteri luo tunnetiloja, mutta voiko katsoja tuntea myös surua, kun suremiseen ei ole mitään henkilökohtaista syytä? Ryhmän vuorovaikutteinen performanssi Funeral haastoi meidät katsojat hyvin konkreettisesti vastamaan tuohon kysymykseen.    

Yksi vastauksista on tietysti tavallaan hyvin ilmeinen. Me menemme teatteriin, tai ainakin useimmat meistä menevät näytökseen kokemaan tunteita. Jos itse esitys ei niitä meissä herätä, saatamme ehkä surra pääsylippuihin käyttämiämme pennosia.

Me emme ole tunteinemme Pavlovin koiria, joiden silmistä kyyneleet alkavat virrata heti, kun surumusiikki alkaa soimaan.

Hautajaiset on kaikissa kulttuureissa rituaalinen seremonia. Ontroerend Goed -ryhmän rituaaleista oli karsittu pois kaikki tunnistettavat uskonnolliset symbolit ja sanat. Tuonpuoleisesta tai iankaikkisesta elämästä ei puhuttu. Silti kaikki tuntui tavallaan hyvin tutulta ja tunnistettavalta.

Belgialaiseen DeMorgen lehteen esityksestä kritiikin kirjoittanut Ewoud Ceulemans löysi Funeralin rituaaleista kaikuja katollisuudesta, minä jäykistelin luterilaisen kirkon hautajaisissa körttiläistunnelmissa.  

Se mikä teki todella vaikutuksen, oli suora fyysinen vuorovaikutus esityksen tekijöiden ja meidän katsojien, tai pitäisikö mieluummin sanoa myötä kokijoiden välillä. Upeassa kättelyseremoniassa me kaikki kättelimme toisiamme ja ilmaisimme osanottomme hyvin hartaan tunnelman vallitessa.

Uskonnon ohella esityksen tekijät pyrkivät poistamaan esityksestä myös teatterin kontekstin. Mikä haastoi minun mielessäni sen ennakko-oletuksen, jolla olin ennen esityksen alkua turmellut herkkyyttäni ottaa vaikutteita vastaan.

Funeral ei alkanut näyttämöltä, vaan Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytilasta. Siellä Somalia Williamson viritti oikeaan tunnelmaan opettamalla meitä laulamaan yhdessä muistoista, kaipauksesta ja surusta kertovaa laula. Tunsin itseni suomalaiskansalliseen tapaan lähinnä vaivautuneeksi. Toinen tunne oli haikeus, jonka Williamsin eloisa kauneus sai aikaan.

Siunauskappelin tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt. Niistä näyttelijät ja me katsojat rakensimme vainajallemme hautakummun. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri

Lauluharjoitusten jälkeen Williamson jakoi meille lämpimät käsipyyhkeet. Niillä ei ollut tarkoitus pestä lähimmäisten jalkoja, vaan omat kädet upeaa kättelyseremoniaa varten. Siirryimme jonossa &Louhi-saliin ja siellä meitä odottivat ensimmäisenä käteltävien kasvavassa rivissä teoksen taiteilijat.

&Louhi-salista oli purettu pois katsomo. Näyttämön paikalle oli mustista valoverhoista rakennettu kuution muotoinen siunauskappeli. Sen niukasti valaistulla alueella seisoi pystyssä suorakulmion muotoinen sarkofagi alttarina. Joku taiteilijoista, ehkä Karolien De Bleser seisoi korokkeen edessä ja piti muistopuhetta vainajille. Sanoista ei tahtonut saada selvää. Pahvilaatikko ja siinä olleet, vainajalle kuluneet esineet kertoivat omaa tarinaansa.

Tunnelma oli harras. Hiljaisuus puhutteli.

Tätä ennen fyysiseen vuorovaikutukseen perustuvaan tunteeseen yhteisöllisyydestä palattiin uudella tempulla. &Louhi-salin kappelissa tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt, jotka me yhdessä siirsimme ketjussa paikoilleen. Myöhemmin me ladoimme näistä pölkyistä vainajallemme hautakummun.

Voi olla, että hautajaiset on se ihmisten maailman ensimmäinen rituaali, josta kulttuurin kehitys on alkanut. Esitys huipentui kohtaukseen, joka ei ollut tuttu, muta kuitenkin tunnistettava. Esityksen tekijät loivat konfeteista (värikkäästä paperisilpusta) siunauskappelin lattialle eräänlaisen jatulintarhan, kierteisen ympyrän. Siten tekijät ja me kaikki muut, katsojataiteilijat kiersimme jonossa tuota ympyrää pitkin alttaripylväälle ja ripottelimme kukin omalla persoonallisella tavallaan sarkofagille konfetteja.

Sen jälkeen sarkofagi käännettiin kyljelleen, siitä tuli vainajan arkku, jonka teoksen taiteilijat kantoivat juhlallisesti pois. Joku taiteilijoista luki niiden ihmisten nimiä, joita me katsojat olimme kertoneet kaipaavamme ennen esityksen alkua tehdyssä kyselyssä. Vainajan muistoksi sytytetty kynttilälyhty peitettiin lasisella kannella ja kynttilän liekki hiipui vähitellen pois.

Itse en kertonut, ketä suren, ketä kaipaan. Nimilistasta olisi tullut liian pitkä. Ehkä torjunta esti surun, nyt kun sitä voimallisesti houkuteltiin esiin. Rikoin silti tavallaan esityksen kirjoittamattomia sääntöjä. Kyynelet jäivät tulematta. Kokemus yhteisöllisyydestä oli voimakas, mutta katarsis jäi saavuttamatta.

Käsiohjelmaan on painettu esityksen motto: ”En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä”. Ilmeisesti kirjailija Julian Barnesilta otettu sitaatti jatkui: ”Ei mitään pelättävää”.

Esitys päättyi meidän hautajaisvieraiden kestitsemiseen. Suomalaiskansalliseen tapaan nyt ei juotu hautajaiskahveja, vaan tarjolla oli kuumaa vettä toki posliinikupeista.

Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalilla lauantaina esitetty Funeral on palkittu Fringe First Awart -pakinnolla Edinburgh Fringe -festivaalilla vuonna 2023.   

Funeral

Ontroerend Goed -ryhmän esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 23.3.2024

Ohjaus: Alexander Devriendt

Esiintyjät: Karolien De Bleser, David Roos, Chris Thys, Somalia Williamson, Price K. Appiah

Musiikki: Joris Blanckaert

Pukusuunnittelu: Element (Katrien Baetsle & Eline Willemarck), Charlotte Goethals

Valosuunnittelu: Sarah Feyen

Vavastus: Angelo Tijssens

Grafiikka: Nick Mattan

Tekninen toteutus: Nick Dekeyser, Tuur Decoene

Ja suurin kaikista on yksinäisyys – Fridan tarina kertoi järjen voitosta runnellusta ruumiista – Anne Rautiainen on maalannut Frida Kahlon tarinasta tummasävyisen freskon TTT:n suurelle näyttämölle

Nukketeatteri on Anne Rautiaisen kaltaisen taiturin käsissä todella ilmaisuvoimaista taidetta. Kuvan kohtauksen viesti oli selvä. Meille ihmisille ominainen tietoisuus tuo mukanaan myös meitä alati seuraavan kuoleman varjon. Soile Ojalan käsinukella näyttelemä kuolema toimi voimakkaana vertauskuvana tarinan Fridan (Elsa Sainio) kokemalle yksinäisyydelle. Kuva © Kari Sunnari/TTT

Tampereen Työväen Teatterin Frida on ollut yleisömenestys. Eikä sen suosiota tarvitse hämmästellä. Anne Rautiainen oli ensemblensä kanssa maalannut suurelle näyttämölle Fridan Kahlon elämästä tunnekylläisen freskon. Esitys yhdisteli näyttämötaiteen lajeja ja elementtejä luovalla tavalla tanssitaiteesta nukketeatteriin.

Tavallaan hämmästyttävää oli se, että yksi esityksen kantavista elementeistä oli espanjan kieli, jota harva meistä katsojista ymmärtää ja vielä harvempi hallitsee sillä syvällisellä tavalla, jossa kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa. Teinivuosina Etelä-Amerikassa asuneelle Rautiaiselle espanjan käyttö käsikirjoittajana on kuitenkin varmasti ollut mitä luonnollisin valinta.

Espanjan kieli, latinalaisamerikkalaiset sointikuviot ja Petra Karjalaisen upeat tulkinnat saivat esityksen hehkumaan sisäistä valoa. Itse jäin kaipaamaan Meksikossa kesällä zeniitistä paistavan auringon kirkasta valoa ja Fridan Kahlon maalausten voimakkaita värejä.  

Tai kaivata on tässä väärä verbi. Jäin pohtimaan asiaa. Myös vastauksia esiin nousseisiin kysymyksiin löytyi Rautiaisen hienostuneesta teatteriestetiikasta.  

Ainakin kaikki me 70-luvulla nuoruuttamme eläneet tunnistimme chileläisen protestilaulun, josta Sergio Alvaradon sovittamana tuli tuolloin Quilapayún -yhtyeen hitti El pueblo unido, jamás serás vencido. Se myös natsasi itse tarinaan. Sotilasvallankaappaukset Brasiliassa ja Chilessä päättivät lopulta tylysti Etelä-Amerikassa sen historiallisen ajanjakson, johon näytelmän tarina Frida Kahlon elämästä ajoittui.

Frida Kahlosta on tullut ikoninen hahmo tämän maailman sorrettujen keskuudessa. Kahlo on ollut voimauttava esikuva ihmisille, joita on syrjitty ja sorrettu sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, ihonvärin, etnisen taustan, vamman tai ajattelun takia. Tässä kontekstissa Kahlo ei ole ollut meille pyhimys, vaan loogisen ajattelun ja järjen kärsivä messias. Kahlo joutui jo 18-vuotiaana pohtimaan kysymystä elämän mielekkyydestä, kun omasta kehosta oli tullut vankila ja kidutuskammio.

Liikenneonnettomuudessa hengenvaarallisesti loukkaantunut Kahlo nousi toipilasvuoteesta voittajana ja myöhemmin hänellä oli älyä ja henkistä voimaa murtaa myös taiteen ja politiikan ismien henkiset kahleet ajattelunsa ja taiteensa tieltä.

Tähän Kahlon realismiin kuului epäilemättä ymmärrys elämän perimmäisestä hauraudesta. Frida syntyi vammaisena, lapsena polio rampautti hänen toisen jalkansa ja 18-vuotiaana liikenneonnettomuudessa rautatanko lävisti hänen kehonsa ja mursi hänen selkärankansa. Kuolema kulki Kahlon rinnalla syntymästä lähtien ja tämän todellisuuden Rautiainen kuvasi vaikuttavasti nukketeatterin keinoin.  

Rautiainen kommentoi ismejä tarinassaan muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän André Breton (Mikko Helppi) on luvannut järjestää Fridan maalauksista näyttelyn Pariisissa. Merkittäviin surrealisteihin lukeutuva Breton oli kehunut Kahon maalauksia, mutta itse näyttelyssä Frida sai tuntea, että hän oli Bretonille kuitenkin vain eksoottinen esimerkki taiteilijan ihailemasta meksikolaisesta kansantaiteesta.

Kahlon taiteen ydin on kiteytetty hänen lauseeseensa: ”En maalaa unia tai painajaisia, maalaan oman todellisuuteni.” Eli se siitä surrealismista.

Silti André Bretonin luoma kuva Kahlosta kansantaiteesta vaikutteita ammentaneena taiteilijana elää yhä omaa elämäänsä taidetta käsittelevässä kirjallisuudessa. Voi hyvin olla, että Kahlon taiteen todellista luonnetta kuvaavat paremmin näytelmässä valkokankaalle heijastetut fraktaalit.

Kuvan esittämässä kohtauksessa näkyi tanssitaiteen kyky kuvata tarinan todellisuutta. Tarinan Frida löysi älykkään ihmisen luovan ratkaisun puolisonsa Diegon uskottomuuteen. Elsa Saisio käveli yksinkertaisesti Pentti Helinin ympärillä pyörivien naisten yli. Kuva © Kari Sunnari/TTT

Me jäsennämme maailmaa tarinoiden kautta. Siksi taidetta ja taiteilijasta kertovia tarinoita on merkitysten tasolla lähes mahdoton erottaa toisistaan. Tässä mielessä täysin ”puhdasta” ja ”täydellistä” kuvataidetta ovat vain esihistorialliset luolamaalaukset.

Frida Kahlon tarina on näiden taiteilijatarinoiden joukossa omaa luokkaansa. Sitä voi ehkä verrata vain Vincent van Goghin tarinaan. Molempia yhdistää se, ettei kumpikaan ansainnut eläessään elantoaan taiteellaan, vaikka myöhemin rahaeliitti on ollut valmis maksamaan heidän maalauksistaan jopa satoja miljoonia dollareita. Tarinoilla on voimaa ja arvoa.

Rautiaisen tarinan keskiössä oli Fridan ja toisen suuren taiteilijan Diego Riveran (Pentti Helin) rakkaus ja avioliitto. Näytelmän Fridaa kohdanneista onnettomuuksista pahin ei ollut hänen ruumiinsa runnellut liikenneonnettomuus, vaan avioliitto Diegon kanssa. Kahlo on itse muotoillut tämä todellisuuden lauseeksi: ”Käsitin elämässäni kaksi vakavaa onnettomuutta, joista toisessa bussi kaatoi minut maahan, toisessa Diego.”

Sarkasmi ja itseironia ovat hyvin älykkäiden ihmisten huumoria. Myös Karjalainen kunnostautuu käsikirjoittajana tällä saralla. Fridan ja Diegon parisuhteessa ilmenevää vahvaa riippuvuutta oli turha psykologisoida, kun mustasukaisuuden ongelmaan löytyi Kahlolle ilmeinen ratkaisu. Upeasti toteutetussa tanssikohtauksessa Fridaa näytellyt Elsa Saisio käveli Diegon ympärillä pyörivien naisten yli.

Diego Riveralla oli mahdollisuus ja kyky vietellä mallejaan. Hänen rakastajattariin kuului myös elokuvamaailman ja journalismin tähtiä. Fridalle lähes ylipääsemätön paikka oli vain Diegon pitkä suhde Fridan sisaren Christina Kahlon (Eriikka Väliahde) kanssa. Rautiaisen näytelmän teatteriestetiikassa näyttämöä hallitsi näissä kohtauksissa pimeys.

Lahjakkaat ihmiset hakeutuivat toisensa seuraa ja muodostivat keskenään pariskuntia, vaikka sekä asenteet että usein myös lainsäädäntö estivät vielä viime vuosisadalla naisia hakeutumasta taiteen ja tieteen aloille. Yleensä tällaisessa liitoissa naisen osaksi jäi taiteessa muusan rooli ja tieteessä vaimon ehkä ratkaisevakin panos jäi alaviitteeksi tieteen historiassa.

Kahlon ja Riveran avioliitto oli selvä poikkeus tästä patriarkaatin märittelemästä säännöstä. Näytelmän ensimmäinen kohtaus antoi yhden avaimen tarinan tähän puoleen. Kohtauksessa Fridan isä, saksalaissyntyinen Carl Wilhelm Kahlo (Pekka Kekäläinen) ottaa valokuvia Fridasta ja siten koko perheestä. Isä kehuu onnettomuuden rampauttamaa tytärtään sanomalla, ettei tyttö tarvitse jalkoja, koska hänellä on siivet. Myöhemmin hän kehuu tytärtään Diego Riveralle sanomalla, että Fridan sisällä asuu piru.

Carl Wilhelm Kahlo oli valokuvaaja, taiteilija siis itsekin, ja voiko tyttärensä lahjakuudesta ylpeä isä voimakkaammin ilmaista? Tämä minun tyttäreni on oikea piru naiseksi.

Toinen Frida voimakkaasti kannustanut ja tukenut mies oli Rivera. Hänen maalaamansa upeat muraalit, suurikokoiset seinämaalaukset olivat ja ovat tietenkin yhä yhteisöllisyyden ylistyksiä. Myös todellisessa maailmassa pariskunnalla oli laaja ystävyyssuhteiden verkosto. Kahlo perusteli omakuviaan sillä, että hän oli niin usein yksin. Rautiaisen meille kertomassa tarinassa tämä Fridan yksinäisyys korostui.

Tuo yksinäisyys hallitsi kohtauksia, joissa kerrottiin Fridan ja Diegon ajasta Yhdysvalloissa. Tuhon aikaan ajoittui näytelmän Fridan keskenmenoon päättynyt raskaus, tragedia, josta Kahlon ehkä ilmaisuvoimaisimmat ja taatusti järkyttävimmät maalaukset kertovat. Kontrastia tälle tragedialle antoi pariskunnan maahantulosta kertonut kabareehenkinen kohtaus, jossa oli sekä tähteyden tuomaa glamouria että amerikkalaiselle rasismille ominaista mitätöintiä.

Frida Kahlon lyhyeksi jääneen elämän aikana ehdittiin sotia kaksi maailmansotaa. Noiden sotien välinen aika muistuttaa ja pelottavassa määrin aikaa, jota me parhaillaan elämme. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin murhautti poliittisia vastustajiaan myös ulkomailla aivan samaan tapaan kuin Venäjän nykyisen diktaattorin Vladimir Putinin agentit surmaavat vastustajiaan nyt myös Venäjän rajojen ulkopuolella.

Frida Kahlo meni naimisiin 22-vuotiaana itseään 21 vuotta vanhemman Diego Riveran kanssa. Näytelmässä Fridaa näyttelevällä Elsa Sainiolla ja Diegoa näyttelevällä Pentti Helinillä on myös parin vuosikymmen ikäero. Kuva © Kari Sunnari/TTT

Frida Kahlon tarinaa ei voi kertoa niin, ettei kerro hänen ja Riveran ystävyydestä kommunistijohtaja Leon Trotskin kanssa. Jakautuneessa kommunistisessa liikkeessä trotskilaisiin itsensä asemoinut Rivera tarjosi Stalinin murhaajia pakenevalle Trotskille turvapaikkaa Frida Kahlon kodissa.

Ehkä vielä enemmän tarinoiden voimasta kertoo se, että julkikommunistiksi tunnetun Riveran mesenaatteina toimivat muiden muassa fasismia julkisesti ihannoinut Henry Ford ja miljardööri Nelson Rockefeller. Kahlon sukupolveen kuulunut Nelson ei ollut vain rikas, vaan poliitikkona hän nousi jopa  Yhdysvaltojen varapresidentiksi Gerald Fordin virkakaudella.

Tämä taiteen ja rahan ”epäpyhä” allianssi päättyi lopulta Riveran New Yorkin Rockefeller Centeriin maalaaman freskon tuhoamiseen Rockefellerin määräyksestä.   

Näytelmä päätyi kauniiseen ja koskettavaan näyttämökuvaan Fridan kuoleman hetkestä. Saisio lähti nousemaan sänkyineen kohti kirkkautta.

Kuolemaa edelsivät kauheat vuodet ja kuukaudet, joiden aikana Frida kärsi yhä pahemmista kivuista. Näytelmän Frida laski leikkiä vielä tässäkin vaihessa etenevästä sairaudestaan, jonka vuoksi hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. BBC:n tuoreen dokumenttisarjan mukaan Frida teki lopulta itsemurhan ehkä Diegon avustamana. Oma järki ohjasivat tätä voimakastahtoista ihmistä loppuun asti. Ajatus tästä vain korosti näytelmän viimeisen kohtauksen kauneutta.

Rautiaisen Frida kantaesitettiin Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 2016. Siellä se oli yleisömenestys. Tampereen esityksen käsiohjelmassa hän kertoo, että teosta piti muuttaa, koska aika ja ajattelu ovat muuttuneet, mutta koska hän on myös itse muuttunut.

En ole nähnyt Kuopion esitystä. Vertailu ei ole siten mahdollista. Jonni Aromaan Ylelle tekemässä haastattelussa Rautiainen kertoo, miten Kaikki äidistäni -näytelmästä Kansallisteatterissa syntynyt kohu satutti häntä. Oman ammattitaidon kyseenalaistaminen jätti jäljet. Rautiainen kertoi jääneensä kohun keskellä täysin yksin.  

Frida

Tampereen Työväen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 22.3.2024

Käsikirjoitus ja ohjaus: Anne Rautiainen

Koreografia: Liisa Ruuskanen

Lavastus ja pukusuunnittelu: Marie Antikainen

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Video- ja projisointisuunnittelu: Matias Ojanen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Kampausten ja maskien suunnittelu: Pepina Granholm

Rooleissa: Elsa Sainio, Pentti Helin, Soile Ojala, Pekka Kekäläinen, Teija Auvinen, Eriikka Väliahde, Miko Helppi, Janne Kallioniemi, Minna Hokkanen, Juha-Matti Koskela, Jyrki Mänttäri

Laulaja: Petra Karjalainen

Muusikko: Tuomas Luukkonen

Tanssijat (Tampereen Konservatorio): Lara Kattilakoski, Jessi Mäkinen, Leena Saarinen, Julia Tamminen, Emmi Tikkanen, Inkeri Vaskonen

Onko ihmisen hauras kuori lupa rikkoa taiteen vuoksi? – Peeping Tomin absurdi tragikomedia kysyi ja vastasi – Tirkistelylläkin on rajansa

Tarinan ohjaaja vastaan hangoitelleen Romeu Runan jäähylle näyttelemään jäävuorta. Kuvassa selin puvustajaa ja maskeeraajaa esittänyt Yi-Chun Liu. Kuva © Darina Rodionova

Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’ on häijyn hauska tragikomedia. Esityksen pinnan alta paljastui kuitenkin niin paljon tasoja, syvälle meneviä eettisiä pohdintoja, huolta maailman tilasta ja loistavaa esittämistä, ettei naurulle jäänyt aikaa eikä sijaa.  

Haaksirikko on voimakas vertauskuva. Peeping Tomin monitasoisessa huikeassa performanssissa ei siirrelty päämäärättömästi vain Titanicin kansituoleja. Uppoamassa oli myös taidemuoto ja instituutio, jota me olemme oppineet kutsumaan teatteriksi. Yhden ihmisen traumasta kasvoi apokalyptinen kollaasi, surrealistin tragikomedia meidän narsistisesta elämäntavastamme ja sen seurauksista. Esitys huipentui Romeu Runan huikeaan monologiin.

Valkoinen, etuoikeutettu mies oli riisuttu vallastaan ja vaateistaan. Silti hän jaksoi yhä uhota, haastaa koko maailman puhumalla rumia, käyttäen äärimmäisen karkeaa kieltä. Mies oli uhrannut läheisensä, oman poikansa taiteensa alttarille. Nyt myös tämä hänen ainoa suuri rakkautensa oli hylännyt hänet. Syvällä sisimmässään mies haluaisi yhä näytellä suuria rooleja Tšehovin ja Shakespearen näytelmissä. Mutta kuka meistä dopamiini narkkareista enää jaksaa katsoa teatteria tämän ympärillämme ja puhelimissamme pyörivän 24/7-sirkuksen keskellä.

Runan on epäilemättä koulutukseltaan tanssija. Monologin rujo kieli sai vastineensa hänen rujon kauniissa liikekielessään ja mimiikassaan. Näin voimallisesti ja koskettavasti en ole vielä koskaan nähnyt kenenkään esittävän mieleltään murjotun miehen raivoa ja tuskaa.

Esityksen nimen koordinaatit veivät meidän Eteläiselle jäämerelle keskelle ei mitään. Tarinan toisessa todellisuudessa merihätään joutunutta alusta kuvattiin elokuvastudiossa. Alusta ympäröivät jäälautat ovat styroksia. Muovia on myös Chey Juradon taiturimaisin tanssiaskelin tästä muovimerestä virvelöimä lohi. Myrsky tässä hyperrealistisessa vesilasissa syntyi savukoneen, strobovalojen, kovaäänisten, puhaltimien ja kulissilaivaa keikuttavan koneisto avulla.

Kun elokuvassa liikutaan Antarktiksella, esiintymisasuihin kuuluu turkiksia ja näyttelijät kantavat lähes loputtomasti huolta, että turkikset ovat kierrätettyjä.

Laivan miehistä, eli elokuvan näyttelijät olivat nousseet kapinaan ja elokuvan ohjaajalta luovat ideat lopussa. Elokuvan ohjaajalla oli sama nimi kuin Peeping Tom -tanssiteatterin taiteellisella johtajalla Franck Chartierillä. Myös tämän fiktiivisen elokuvan näyttelijöillä on samat nimet tai lempinimet kuin heitä esittävillä tanssiteatterin tanssijoilla.

Tarinan viemisellä mylvivien leveysasteiden tuolle puolen arktisen luonnon keskelle oli syynsä. Tarinan leveysasteet antoivat kontrastia tarinan ydinteemalle. Ihminen on fyysisesti ja varsinkin psyykkisesti hauras. Jos teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja taide terapiaa, miten pitkälle taiteilija tai hänen ohjaajansa voi mennä omien henkilökohtaisten traumojensa purkamisessa? Mitkä ovat näyttelemisen ja henkilökohtaisen elämän rajat?

Tai oikeammin, voiko tällaista veteen piirrettyä viivaa edes olla olemassa?

Esityksen alussa oli kohtaus, jossa esityksen roolihahmo Franck vaati esityksen Romeuta tilittämään oman taiteilijanuransa aiheuttamaa traumaa. Sitä, miten hänen narsisminsa, keskittyminen taiteilijanuraan ja loputtomat kiertueet olivat tuhonneet hänen suhteensa omaan poikaansa.

Peeping Tom on belgialainen tanssiteatteri, jonka ovat perustaneet koreografi Gabriela Carrizo ja Franck Chartier. Peeping Tomin teosten lähtökohtana ovat hyperrealistiset lavastukset ja tapa näyttää yleisölle jotakin piiotettua ja ennenkuulumatonta. Kuva © Peeping Tom

Romeu tilittää, mutta kapinoi myös saamaansa tehtävää vastaa. Lopussa tämä kapina muuttuu alussa mainituksi hurjaksi purkaukseksi.

Seuraavaksi yritetään kuvata lemmenhetkeä, joka toteutettuna näyttää enemmän raiskausyritykseltä kuin yhteiseen sopimukseen perustuvalta näyttelemiseltä. Lauren Langloisin ja Runan suutelukohtauksesta tehdään yhä uusia ottoja, eikä yhteistä kemiaa löydy. Rangaistukseksi niskoittelusta Franck laittaa Romeun jäähylle näyttelemään jäävuorta.

Esityksen tematiikka sivusi keskustelua, jota meillä on käyty esimerkiksi Jouko Turkasta ja turkkalaisesta teatterista.

Peeping Tom on Gabriela Carrizon ja Chartierin 20 vuotta sitten perustama ensemble. Maailmanmaineeseen nousseen tanssiteatterin ilkikurinen ja itseironinen nimi on helppo liittää tämän esityksen aiheeseen. Se tavallaan kysyy, miten pitkälle taiteessa, eräänlaisessa tirkistelyssä voidaan mennä? Mikä meistä tekee meistä tirkistelijän? Kysymys on taiteen etiikasta ja moraalista?

On olemassa myös Michael Powellin vuonna 1960 ohjaama psykologien kauhutrilleri Peeping Tom, jossa psykopaatti sarjamurhaaja kuvaa kaitafilmille uhriensa kärsimykset ja kuoleman. Murhaaja ei kuvaa dokumentoidakseen hirmutekonsa. Hän halusi filmiä katsoessaan kokea uudestaan ne voimakkaat tuntee, jotka hän koki uhriaan kiduttaessaan ja surmatessaan.

Elokuva on fiktio, mutta tällaisia snuff elokuvia on tehty myös siinä reaalimaailmassa maailmassa, jossa me elämme. Jo pelkkä ajatus saa voimaa pahoin.

Nimien samanlaisuus lienee pelkkä sattuma. Sanapari on yleinen tirkistelijää tarkoittava sanonta. Powellin elokuvaa tuskin kukaan vielä jollakin mielekkäällä tavalla elossa oleva ihminen enää muistaa. Näitä muistavat vain minun kaltaiseni puolivalmisteet vainajiksi. Sen ja samasta aiheesta tehtyjen myöhempien elokuvien kysymystä taiteen rajoista ei voi kokonaan sivuuttaa. Ei varsinkaan tässä uudessa uljaassa maailmassa, jonka uuskielessä ihmisoikeuksia rajoittavat ja kumoavat lait ovat uudistuksia.

Tekijöiden mukaan S 62° 58’ W 60° 39’ tarkastelee 20 vuotta toimineen ensemblen historiaa ja sisäistä kehitystä fyysisen teatterin keinoin. Runan huikea ja hurja monologi ja samalla esitys päättyi kohtaukseen, jossa hän pyysi kyynelet silmissä jotakuta yleisön joukosta saattamaan hänen pois näyttämöltä. Häntä saattamaan lähti nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi hyvin voinut olla Runan poika.

Sovinnon ja jäähyväisten aika? Tuskin! Lista Peeping Tomin vuosien varrella saamista kansainvälisistä ja kansallisista taidepalkinnoista ja maininnoista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Yli 20:n kansainvälisen palkinnon lista alkaa Prix du Meileur de Danse -palkinnosta vuonna 2005 ja uusin saavutus on viime vuonna saatu Premis de la Críca Prix (Paras kansainvälien teatterituotanto).

Kiinnostaa on tietenkin myös se, että nämä esittävän taiteen uudistajat tulevat tanssin piiristä. Carrizo ja Chartier ovat molemmat koreografeja.   

S 62° 58’ W 60° 39’

Peeping Tom tanssiteatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -teatterifestivaalilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 16.3.2024.

Esitys Espoossa oli Peeping Tomin ja &:n (Espoon Teatterin) yhteistuotanto.

Ohjaus: Franck Chartier

Esiin­ty­jät: Marie Gyselbrecht, Chey Jurado, Lauren Langlois, Yi-Chun Liu, Sam Louwyck, Romeu Runa, Dirk Boelens, Eurudike De Beulin avustuksella

Va­lo­suun­nit­te­lu: Tom Visser

Ää­ni­suun­nit­te­lu: Raphaëlle Latini

Pu­vus­tus: Jessica Harkay, Peeping Tom

Tämän tarinan alussa ihmisten välistä henkistä välimatkaa mitattiin astronomisilla yksiköillä – Lopussa tultiin iholle asti – ZERO-ZERO kertoi myös tanssitaiteen uudesta renessanssista Suomessa  

ZERO-ZERO on kolmelle tanssijalle sovitettu tarina yksinäisyydestä ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Tanssin talossa tanssivat torstaina Ange Clementine. Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee. Teoksen kantaesityksessä Skånen tanssiteatterissa tanssivat Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea ja Michael Marquez. Kuva © Maryam Barari/Skånes Dansteater

Moderni tanssi on tavattoman ilmaisuvoimaista. Eikä Tanssin talon Pannuhallissa torstaina tanssittu ZERO-ZERO ollut poikkeus tästä säännöstä. Koreografi Johanna Nuutisen ja tanssijoiden kanssa luoma liikekieli oli vaikuttavaa. Yhdessä upean toteutuksen kanssa esitys sai aikaan minussa, katsojassa voimakkaan sisäisen tunnetilan.

Tällaista esittävän taiteen pitääkin olla. Minulla, vanhalla miehellä on edelleen kyky ja ehkä jopa lupa haltioitua, kun näen ja koen jotakin todella kaunista ja vaikuttavaa.

Esityksen kantaesitys tanssitiin syksyllä 2022 Malmössä. Nuutisen Johanna Nuutinen +Collaborators ensemblen ja Skånen tanssiteatterin yhteistyönä toteutettu esitys oli Ruotsissa arvostelu- ja yleisömenestys.

Arvoituksellisen nimensä esitys on saanut meteorologiasta. Säätieteessä zero zero tarkoittaa lentäjien kammoamaa sääilmiötä, jonka vallitessa näkyvyyttä ei ole vaaka- ja pystysuunnassa lainkaan.

Nuutisen mukaan me voimme ajautua tällaiseen sumuun myös ihmissuhteissamme. Tällöin näkyvyyden puute voi johtua myös sisäisistä tekijöistä. Ihmissuhteissa tämä näköalojen puute voi johtua näkökulmasta. Etäisyysharhan ohella meitä voi eksyttää läheisyysharha. Voimme olla liian lähellä, yksityisessä itsetutkistelun tilassa, alitajunnan ja tunteiden näkymättömässä maisemassa.

Tätä näkymätöntä maisemaa kansoittaa maapallon mittakaavassa yli kahdeksan miljardia ihmistä ja silti yksinäisyydestä on tullut monelle meistä piinaava, elämän mielekkyyden haastava murhe.

Esityksen alku tutki ihmissuhteiden etäisyyttä hyvin yllättävällä ja symbolisella tavalla. Voimakkaasti topatut tanssijat liikkuivat näyttämöllä kuin Kuiperin vyöhykkeen jäiset kiertolaiset ikuisen pimeyden keskellä. Heidän olemassaolonsa paljastivat vain satunnaiset valonvälähdykset, jotka syntyivät, kun nämä pimeyden keskellä tanssivat järkäleet törmäsivät toisiinsa.

Seuraavassa osiossa käsiteltiin minusta erillisyyden ja yksinäisyyden teemoja. Vaikka Ange Clementine, Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee tanssivat yhdessä näyttämöllä, kukin heistä tanssi ikään kuin omaa pitkää sooloaan. Tanssijoiden etäisyydet toistaan vaihtelivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet aivan kosketusetäisyydelle toisistaan.

Tanssijoiden liikekieli oli vaikuttavaa. Tosin minulla ei ole kykyä sen tarkempaan analysointiin. Sen huomasin jälleen, miten vaikuttava elementti hitaus voi olla. Hidas lantiosta lähtevä kiertävä liike, joka jännittää tanssijan vartalon jousen tavoin sitä seuraavaan energiseen purkaukseen.

Erillisyyden teemaa korostivat tanssijoiden koko valkoiset esiintymisasut, jotka etäisesti muistuttivat pukuja, joita käytetään itämaisissa kamppailulajeissa. Jäin miettimään Helena ”Helle” Carlssonin suunnittelemien asujen symboliikkaa. Japanilaisille valkoinen symbolisoi puhtautta, rehellisyyttä ja selkeyttä. Kiinalaisille ja intialaisille valkoinen on joskus myös kuoleman väri. Meille länsimaalaisille kristityille se on kaiketi viattomuuden väri. Ehkä tässä tapauksessa väri ja etenkin asujen kuosi viestivät kuitenkin erillisyydestä.

Kolmas vaikuttava jakso alkoi tanssijoiden kohtaamisesta. Pitkät soolot päättyivät siihen, että tanssijat tarttuivat toistensa käsiin. Tästä alkoi pitkä nostojen sarja, joiden aikana myös erillisyyttä kuvastaneet valkoiset vaatteet riisuttiin vähitellen pois. Lämpimän ihon kosketuksen saattoi melkein tuntea katsomoon asti. Hämmästyttävää minusta oli se, että näissä toistuvien duettojen sarjoissa kunkin tanssijan oma persoonallisuus, liikekielen nyanssit vain korostuivat näyttämöllä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Teos syntyy tekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. ZERO-ZERO oli todella onnistunut kokonaisuus. Upeaa koreografiaa kehystivät melkein kirjaimellisesti Jason Southgaten tilasuunnittelu ja Joonas Tikkasen valosuunnittelu. Teoksen lavastus oli vaikuttava. Samoin tähän täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen kuului Tuomas Norvion teokselle luoma äänimaisema.

ZERO-ZERO

Johanna Nuutinen +Collaborators tanssiryhmän esitys Tanssin talon Pannuhallissa 14.3.2024

Ohjaus: Johanna Nuutinen

Koreografia: Johanna Nuutinen ja tanssijat

Tanssi: Ange Clementine. Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Alkuperäinen osajako (Skåne Dansteater): Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea, Michael Marquez

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Tilasuunnittelu: Jason Southgate

Valosuunnittelu: Joonas Tikkanen

Pukusuunnittelu: Helena ”Helle” Carlsson

Dramaturgi: Jarkko Lehmus

Tekninen tuottaja ja esitysajo: Lauri Lundahl ja Eero Keskinen

Tekstisisällöt: Johanna Nuutinen, Ange Hiroki, Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Tuotanto: Johanna Nuutinen +Colloborators ja Skånes Dansteater

Miten paratiisista voi tulla helvetti, jossa sen alkuperäisten asukkaiden on yhä vaikeampi elää? – Antigone in the Amazon on klassinen tragedia, jonka moraalista opetusta me emme halua nähdä emmekä kuulla

Esityksessä näyttämöllä näytellyt ja videoidut kohtaukset muuttuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Roolityöt olivat upeita. Kuvassa Kay Sara tragedian Antigonena hautaamassa veljeään Polyneikea, jota kohtauksessa näytteli näyttämöllä Federico Araujo. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Amazonin alueen alkuperäiskansoille maailmanloppu koitti 500 vuotta sitten. Eikä tämä tragedia ole päättynyt vieläkään. Esitystä ei ohjaaja Milo Raun mukaan ole tehty shokeeraamaan. Silti Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalin Antigone in the Amazon järkytti. Esitys oli upeasti toteutettua ja näyteltyä dokumenttiteatteria ja monitasoinen ajatusten kudelma. Esityksen kuvaama todellisuus löi kasvoille. Siltä ei voinut eikä voi sulkea silmiään.     

Sotilaspoliisit ampuivat 17. huhtikuuta 1996 kylmäverisesti 19 mielenosoittajaa Trans-Amazonian valtatiellä Parán osavaltiossa Brasiliassa. Belgialaisen NTGent-teatterin taiteellinen johtaja Milo Rau organisoi brasilialaisten näyttelijöiden ja avustajien kassa 27 vuotta myöhemmin tuosta joukkomurhasta rekonstruktion. Videoidussa esityksessä kypäräpäiset ja luotiliiveihin pukeutuneet poliisit poimivat mielenosittajien joukosta joukon johtajat, pahoinpitelivät heitä ja teloittivat heidät lopuksi päähän ampumalla.  

Kohtaus oli kauhea, eikä sen todistusvoimaa tehnyt mieli epäillä. Näin joukkojenhallintaan erikoistuneet mellakkapoliisit toimivat kaikkialla maailmassa. Tosin oikeusvaltioissa ketään ei tapeta. Oikeus osoittaa mieltään kuuluu kasainvälisten sopimusten säätelemiin ihmisoikeuksiin. Tilapäisesti kiinniotettuja elokapinallisia rangaistaan korkeintaan sakolla niskoittelusta poliisia vastaan.

NTGent-teatterin näytelmässä Antigone in the Amazon todellisuus tunki näyttämölle hyytävällä tavalla. Eikä kohtauksen luomaa tunnetta helpottanut edes myöhempi kevennys, jossa paikalliset teatterin tekijät valmistautuivat kohtaukseen. Yksi mielenosoittaja kopautti rystysillään sotapoliisia esittäneen näyttelijän kypärää, molempien kasvoilla leppoisa virnistys.

Poliisi oli tuolloinkin läsnä ja väkivallan uhka oli aistittavissa näistä kuvista. Teatterin tekijät saivat luvan kohtauksen järjestämiseen ja tien katkaisemiseen sen ajaksi vasta alkuperäiskansojen aktivistin johdolla käytyjen sitkeiden neuvottelujen jälkeen.

Helsingin Sanomien haastattelussa esityksen konseptin luonut ja sen ohjannut Rau sanoo, ettei hän koskaan yritä shokeerata aiheillaan, vaan analysoida niitä. Järkyttävä alku oli rankkaa dokumenttiteatteria. Esimerkiksi New York Timesin kriitikko Laura Cappelle kirjoittaa krittikissään esityksestä, että se tuntui itse asiassa enemmän pitkäjänteiseltä journalismilta kuin teatterilta.

Amazonin alueen sademetsien tulevaisuus on meitä kaikkia koskeva asia. Se on yksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä. Yhtä polttava eettinen kysymys koskee meidän kykyämme tuntea myötätuntoa ja asettua sorrettujen puolelle. Antigone in the Amazon tavoitti minun mielestäni tasoja ja syvyyttä, joita ei voi tarkastella ja joihin ei voi päästä kuin taiteen keinoin. Sveitsiläistä Rauta ei ole syyttä juhlittu ja palkittu teatterin uutena tiennäyttäjänä.

Antigone in Amazon kuuluu niihin esityksiin, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Se oli vaikuttava ja älyllisesti haastava kokemus.  

Antigone on Sofokleen tragedia, joka on ajoitettu vuoteen 442 ennen ajanlaskun alkua. Näytelmässä prinsessa Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä Polyneikeen ruumiin, jonka kuningas Kreon on jättänyt häpeällisesti taistelukentälle ja kieltänyt hautaamisen. Antigone uhmaa tätä kuninkaan käskyä kuolemankin uhalla.

Rekonstruktio Trans-Amazonian valtatiellä vuonna 1996 sotilaspoliisien tekemästä mielenosoittajien joukkomurhasta oli järkyttävä. Kuvassa näyttämöllä Pablo Casella ja Frederico Araujo, videolla sotapoliisin roolissa Arne De Tremerie. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Ajatus eurooppalaisten näyttelijöiden esittämän antiikin tragedian viemisestä Parán osavaltion köyhien ja usein lukutaidottomien ihmisten katsottavaksi voi tuntua pahimman luokan kulttuurielitismiltä, henkiseltä kolonialismilta. Mutta ei ole sitä, vaikka näytelmässä mukana olleiden Sara De Bosscheren ja Arne De Tremerien rooleihin kuuluin punaisena lankana myös julkituotu omaan asemaan ja pyrkimyksiin liittynyt epäily.

Luku- ja kirjoitustaito ovat ihmislajin aikajanalla varsin tuore keksintö. Sofokleen tragedia sijoittuu ajallisesti eräänlaiseen saumakohtaan, josta me kuvittelemme yksilökeskeisen länsimaisen kulttuurimme voittokulun alkaneen.

Näytelmän kertojana ja muusikkona toiminut Pablo Casella muistutti meitä siitä, että antiikin Kreikan  tragediat oli alun perin kirjoitettu pelkästään kuorolle, roolihenkilöt, yksilöt tulivat antiikin teatteriin vasta myöhemmin.

Ennen kirjoitustaidon kehittymistä kaikki peritty tieto oli yhteisöllistä. Se siirtyi tarinoiden muodossa yhteisöjen kollektiivisessa muistissa sukupolvelta toiselle tuhansia ja taas tuhansia vuosia aina oman lajimme syntyyn asti.   

Brasilian valtion nykyisellä alueella on asunut ihmisiä ainakin 30000 vuotta. Amazonin alueella on asunut satoja eri heimoja. Paikallisia kieliä ja kulttuureja oli lähes yhtä paljon kuin heimojakin. Metsästykseen, keräilyyn ja kiertoviljelyyn perustuvien yhteisöjen elämäntapa muistuttaa meidän mielikuvia paratiisista, jossa ihmiset asuivat ennen ”syntiinlankeemusta”.

Portugalilaisten valloittajien tulo merkitsi Brasilian alkuperäiskansoille katastrofia. ”Meille maailmaloppu tuli viisisataa vuotta sitten”, sanoi esityksessä sokean tietäjän Teiresiaan roolin näytellyt Ailton Krenak. ”Mutta me olemme täällä yhä”. ”Länsimaiset eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä maailmaloppu tarkoittaa. Eivät ole tottuneet siihen.”

Krenak on kirjailija, toimittaja ja filosofi joka lapsena erotettiin väkisin omasta aimoré-kansastaan.

Historia on tulevaisuutta. Tämä Krenakin ajatus kehityksestä ei istu meidän kehitysuskoon kasvatettujen tajuntaan, mutta osuu asian ytimeen. Kaikki aikaisemmat historian tuntemat korkeakulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet ja lopulta tuhoutuneet. Tuhon syynä on lähes poikkeuksetta ollut ilmastomuutos, jota ihmisen oma taloudellinen toiminta on usein vauhdittanut. Miksi meidän nykyisen, maailmanlaajuisen teknokulttuurin kohtalo olisi jokin toinen?

Amazonin alueen alkuperäiskansojen kollektiiviseen tajuntaan miljoonia uhreja vaatinut ”maailmaloppu” on vuosisatojen kuluessa jättänyt epäilemättä pysyvän jäljen.

Raun mukaan tulevaisuutta ei rakenneta uusliberalistien ajatuspajoissa. Tulevan aikakauden ajatukset ja aatteet syntyvät köyhien faveloissa ja monikulttuurisissa yhteisöissä. Niissä on myös tallella se tieto ja taito, joilla selvitään hengissä äärimmäisissä oloissa.

Sofokleen Antigonessa tarina kertoo kapinasta, väkivalan monopolin omaavan vallanpitäjän haastamisesta. Teatteritaiteen saralla esitys oli omimmillaan, kun se analysoi pahuuden olemusta. Alun pitkässä monologissa Casella luonnehti ihmistä hirviöksi ja viritti meidät kohtamaan shokeeraava joukkomurha. Tässä Raun analyysi jäi kauhistelun asteelle, eikä kysymykseen pahuuden luonteesta tietenkään ole olemassa helppoja vastauksia.

Hirviöitä meistä ihmisistä tekee kykymme kuvitella ja suunnitella tulevaisuutta. Me pystymme tappamaan päämääriemme saavuttamiseksi ilman aggressiotta. Tappamiseen liittyvät tunteet ja traumat voimme kiertää, teettämällä itse työn tappamiseen koulutetuilla ihmisillä, näytelmän esimerkkitapauksessa sotapoliiseilla. Suomen kielessä valta ja väkivalta ovat jopa samaa kantaa.

Suunnattomia alueita Amazonin alueen sademetsiä on kaskettu ja raivattu soijan suurviljelijöiden pelloiksi ja karjankasvattajien laitumiksi. Näytelmän videoissa näkyi kuitenkin yhä alueen luonnon tavaton kauneus. Kuvassa oikealla ja vasemmalla Sara De Bosschere ja Arne De Tremerie, jotka näyttelivät Antikogonen kyläläisille. Keskellä kuvassa Frederico Araujo, joka näytteli muun muassa mielenosoittajien johtajaa. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Brasiliassa sotilasjuntta piti valtaa vuodesta 1965 aina vuoteen 1985. Näyttämöllä Casella muistutti, että fasistit nousivat valtaa uudestaan vaaleilla, kun Jair Bolsonaro valittiin vuonna 2018 presidentiksi. Bosonaron valtakausi päättyi vuona 2022, mutta muutokset tapahtuvat hitaasti. Brasilia on ollut ja on varmasti edelleen väkivaltainen luokkayhteiskunta. Hierarkian pohjalla ovat Afrikasta orjina tuotujen ihmisten jälkeläiset. ”Jos kuulut seksuaaliseen vähemmistöön tai olet musta, voit joutua milloin tahansa tapetuksi”, Casella muistutti.

Sofokleen tragedia päättyy Antigonen ja hänen rakastettunsa Haimon, Kreonin pojan itsemurhaan. Moraalinen opetus liittyy siihen, että Kreon ymmärtää olevansa tekojensa kautta syyllinen pokansa kuolemaan.

Raun näytelmässä sivutaan tässä kohtaa alkuperäisväestöön kuuluvien ihmisten korkeaa itsemurhariskiä. Survival International -järjestön mukaan raportissa Progress Can Kill (2015) todetaan, että ilmiö on maailmanlaajuinen. Alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten itsemurhariskit ovat kaikkialla moninkertaisia valtaväestöön verrattuna.

Esityksen videokuvista välittyi Amazonin alueen luonnon tavaton kauneus. Maan tuon elämää luovan ja elämää ylläpitävän Ylijumalattaren syli kukkii yhä. Silti Hänen, äiti maan lapsille maailmasta on tullut mahdoton paikka elää.  

Antigone in the Amazon

NTGent-teatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 9.3.2024

Käsikirjoitus: Milo Rau ja työryhmä Frederico Araujo, Pablo Casella, Sara De Bosschere, Arne De Tremerie

Konsepti ja ohjaus: Milo Rau

Videolla: Sara Kay, Gracinha Donato, Célia Maracajà, MTS (Movimento dos Trabalhadores Rurais sem Terra) taiteilijakuoro ja Teiresiaan roolissa Ailton Krenal

Dramaturgia: Giacomo Bisordi

Dramaturginen yteistyö: Douglas Estevam, Martha Kiss Perrone

Dramaturgian assistentit: Kaatje De Geest, Carmen Hombostel

Yhteistyössä (konsepti, tutkimus ja dramaturgia): Eva-Maria Bertschy

Musiikin sävellys: Elia Rediger, Pablo Castella

Lavastussuunnittelu: Anton Lukas

Pukusuunnittelu: Gabriela Cherubini, Jo De Visscher, Anton Lukas

Valosuunnittelu: Dennis Diels

Videosuunnittelu: Moritz von Dungern

”Making of” video: Fernado Nogari

Videoeditointi: Joris Vertenten

Tuotanto: Joris Vertenten

Ikä ei paina, kun kapinahenki elää – Villiä taiteilijaelämää Arena-näyttämön hoivakodissa – Forever Young on leivottu hittiaineksista

Erik Gedeonin näytelmäteksti on herkullinen ja Helsingin kaupunginteatterin kokeneet näyttelijät antoivat palaa sydämen kyllyydestä. Kuvassa Juha Jokela, Leenamari Unho ja Mikko Vihma. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Musiikkikomedia Forever Youngista tulee epäilemättä Helsingin kaupunginteatterin uusi hitti. Sveitsiläisen Erik Gedeonin näytelmätekstin huumori oli osuvaa ja sydämellisen lämminhenkistä. Suomentaja Sanna Niemeläinen, ohjaaja Heikki Sankari ja kampelimestari Tuomas Kesälä ovat onnistuneet paikallistamaan sveitsiläisen näytelmäkirjailijan näytelmän poikkeuksellisen herkullisella tavalla. Teatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa sydämensä kyllyydestä.

Esimerkiksi Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin ikimuistoisista biiseistä kolmelta eri vuosikymmeneltä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.

Nauroin ensi-illassa välillä tikahtuakseni. Vaikka kokemusasiantuntijana tiedän jo, ettei tässä vanhaksi tulemisessa ole juuri mitään hauskaa, vanhuus on syytä ottaa huumorilla, kun ei muutakaan voi.  

Gedeonin näytelmän juju lähtee näyttelijäntaiteen ytimestä – mielikuvaharjoituksista. Nyt Vuokko Huovatan, Pertti Koivulan, Leenamari Unhon, Juha Jokelan ja Vihman piti luoda roolihahmo itsestään 20 vuotta nykyistä ikäänsä vanhempana. Uusia kuviteltuja ikävuosi oli kertynyt myös esityksen pianistille. Kapellimestari Kesälä tuli ensimmäisenä näyttämölle happinaamari kasvoillaan kiskoen painava painepulloa perässään.

Mistä nämä tänään viidenkympin ja kuudenkympin hujakoilla elävät näyttelijät itsensä löytävät 20 vuoden kuluttua? No tietenkin näyttämöltä. Arena-näyttämö oli muutettu palvelukodiksi. Ajan kuluminen ja uusi vuosikymmen määriteltiin komedian alussa siten, että roolihahmot muistelivat vuoron perään niitä Helsingin kaupunginteatterin tuttuja näyttelijöitä, jotka olivat vuonna 2044 mukamas siirtyneet jo pilviteatterin enkelikuoroon.

Gedeonin näytelmän nimikappaleeksi valitseman Alphaville-yhtyeen sanoitukseltaan hieman höpsähtänyt Forever Young sisältää myös vissin totuuden. Me emme juuri muutu sen jälkeen, kun villit nuoruusvuodet ovat menneet ohi. Konservatiivisesti elämään asennoituneista nuorista tulee kärtyisiä vanhoja konservatiiveja ja liberaaleista pörrääjistä edelleen kokeiluhaluisia ja vallattomia vanhuksia.

Vanhusten palvelutalo Arenan asukkaat järjestivät heti komedian alussa kunnon pössyttelybileet ja loppua koti kapinalippua heiluteltiin vieläkin radikaalimmalla tavalla. Taiteilijaelämään elettiin Arenalla kuin Ismo Alagon loistobiisissä ikään. Käänteet olivat niin yllättäviä ja hauskoja, ettei niitä huoli tässä sen tarkemmin selvittää. Kaupunginteatterin keski-ikään ehtineet sotaratsut ovat kohtausten ajoituksen mestareita.

Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin kootuista pätkistä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.  Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarinassa perinteinen teatteri oli muutettu vanhustentaloksi julkisen vallan säätötoimien takia. Teattereiden ylläpitoon ei enää riittänyt rahaa valtion kirstunvartijoilta. Tyhjilleen jääneet teatteritilat joutivat uusiokäyttöön.

Tämä näytelmän tulevaisuudenennuste voi ikävä kyllä toteutua jo kauan ennen kuin komedian näyttelijät ovat ehtineet hoivakotivaiheeseen. Yhdessä asiassa tämän päivän asumisyksiköiden mummot ja papat voivat kuitenkin vain kadehtia tulevaisuuden hoivakoti Arenan asukkaiden lokoisia oloja. Heillä oli ensi-illassa päätoiminen hoitaja, Vappu Nalbantoglun ilkikurisesti tulkitsema pirttihirmu, joka jakoi lääkkeet ja järjesti asukkaille ratkiriemukkaita jumppatuokioita: Olkapää, peppu, polvet varpaat…

Sanotaan, että tämän päivän hyväkuntoisille harmaille panttereille 70 on uusi 50. Näin voi olla peiliin katsomatta. Ikänäkö kelpaa tässä yhteydessä todisteeksi luojan älykkäästä suunnitelmasta. Valitettavasti muu kroppa: polvet, lonkat, selkäruoto ja olkanivelet alkavat välittää toisenlaista informaatiota. Myös suolisto, keuhkot, eturauhanen ja muut sisäelimet yrittävät kertoa, että meidän kehostamme tulee väistämättä, kun vuosi kertyy, ensin vankila ja pahimmassa tapauksessa lopulta kidutuskammio.

Tätä vanhuuden jäykistelypuolta käsiteltiin riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Pertti Koivula ja Mikko Vihman ottivat kukkotappelussa mittaa toisistaan. Koreografi Johanna Keinäsen kamppailukoreografia oli ilmiselvästi muunnelma Oliver Hardyn ja Stan Laurenin slapstick-komiikasta. Liikkeiden ääretön hitaus vain lisäsi vastavuoroisten ja yhä voimallisempien tölväysten koomisuutta.   

Kuusikymppinen Gedeon on elänyt omaa nuoruuttaan 80-luvulla. Kasarisukupolvea ovat myös musiikkikomedian Koivula, Unto ja Jokela. Vihman ja Hovatan villein nuoruus taitaa ajoittua ainakin osittain jo 90-luvun puolelle.

Tekijät ovat selvästi ajatelleet myös meitä, jotka alamme olla hoivakoti-iässä jo nyt. Carl Sigmanin ja Peter de Rosen Buona Sera Signorina on 50-luvun ikivihreitä, samoin Unto Monosen Kohtalon tango. Bee Gees -yhtyeen Stayin’Alive oli ja on 70-luvun megahittejä samoin kuin Alan Marrillin ja Jake Hookerin I Love Rock’n Roll. Musiikkikomedian nimibiisi Forever Young 80-luvun hittejä.  

Kaija Koon levyllä tulkitsema Saara Törmän ja Aku Rannilan Kaunis, rietas, onnellinen on sävelletty ja sanoitettua vasta tällä vuosituhannella.

Yhdessä kohtauksessa roolihahmo Vuokko Huovatta 71v muistelee hurjaa nuoruuttaan. Hahmo oli yhdistelmä jonkinlaista koijärveläisyyttä, 70-luvun punkkulttuuria ja 60-luvun hippien julkista alastomuutta. Mutta ehkä tällainen vastakulttuuria edustava hahmo sopi myös juppien 80-luvulle.

Meidän ikäihmisten seksuaalisuuteen viitattiin myös hauskassa tanssikohtauksessa.

Forever Young

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 7.3.2024

Käsikirjoitus: Erik Gedeon (Forever Young 2010)

Suomennos: Sanna Niemeläinen

Ohjaus: Heikki Sankari

Kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografia: Johanna Keinänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamioiden suunnittelu: Milja Mensonen

Näyttämöllä: Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Tuomas Kesälä

Yllätyksen ja hämmennyksen kautta orastavaan ymmärrykseen – NTGent-teatterin ONE SONG oli raju trippi ja koskettava matka surun maailmaan – Espoon Teatterin kansainvälinen esittävän taiteen festivaali alkoi upeasti

Melvin Slabbinck oli esityksen hurja rumpali. Hänen takanaan juoksumatolla juossut ja laulanut Joppe Tanghe. Taustalla esityksen kisakatsomo. Esityksen urheiluselostaja Karin Tanghe oli puettu vangin oranssiin haalariin. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Ensin sitä yllättyy, sitten hämmentyy, alkaa tulkita näkemäänsä ja lopulta ehkä myös ymmärtää. Kun tämä tunteiden ja ajattelun yhdistelmä toistuu omassa mielessä, tietää kokeneensa jotain merkityksellistä. Tätä varten taide on. Hollantilais-belgialaisen teatterin NTGentin Histoire(s) du théâtre IV -sarjaan kuuluva ONE SONG oli keskiviikkona Tanssin talon suuressa salissa täräyttävä kokemus.

Belgian Gentistä käsin maailmaa kiertävä ryhmä kirjoittaa esityksensä nimen versaalilla. Siihen on syynsä. Urheilun, konsertimusiikin ja tanssitaiteen estetiikkaa luovalla tavalla yhdistelevä esitys oli ja on tuskanhuuto. Se kertoo suuresta surusta. ONE SONG on teoksen taiteellisen johtajan Miet Warlopin requiem nuorena kuolleelle veljelleen Jasperille.

Teoksen runollisessa kohokohdassa itse taivas alkoi pisaroida näyttämölle suuria surun kyyneleitä.

Esityksen alussa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan tuntua. Näyttelijä Karin Tanghen esittämä urheiluselostaja loi tunnelmaa huutamalla kannustushuutoja megafonilla, tarinan urheilijat veryttelivät juoksuradalla ja näyttämölle rakennetussa katsomossa katsojat esittelivät kannattajahuivejaan.

Hämmentävää näissä ensimmäisissä näyttämökuvissa oli se, että Tanghen oli puettu oranssiin haalariin, jollaisiin maailman terrorismin vastaiset yksiköt pukevat vankejaan ja terroristit panttivankejaan. Hieman hämmentävää oli myös se, että tällä meidän mainiolla urheiluselostajalla näytti olevan kolme jalkaa.

Elisabetch Klinck soitti viuluaan ja tanssi voimistelupuomilla. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Tämän jälkeen Elisabeth Klinck hieroi jalkapohjiaan magnesiumjauheeseen, tarttui viuluunsa, käveli näyttämön toisella laidalla seisseelle voimistelupuomille, kapusi avustettuna ylös ja alkoi soittaa. Pian soittoon yhtyi kontrabasso (ihan oikea läskibasso), kosketinsoitin ja rummut. Esitys alkoi purkautua valtavalla energialla.

Klinckin pajaista jaloista jäi näyttämölle valkoiset jalanjäljet.

Sitten alkoi juoksumatolla juoksevan Joppe Tanghen hengästyttävä laulu, lähes tunnin kestänyt one song.

Run for your life, till you die, till I die, till we all die…

Voimakas suru muuttaa meitä pysyvästi. Esityksen laulussa sitä verratiin painoon, joka valtaa oman tilansa meidän tajunnastamme. Ehkä myös esityksen urheiluselostajan oranssit haalarit kuvasivat tämän tunteen pysyvyyttä. Suuri suru vangitsee meidän mielemme.

Urheilutrivia ei kuulu tämän blogin kirjoittajan vahvuuksiin. Osasin tulkita esityksen urheiluintoilijoiden kaulahuivien merkityksen. Myös kohtaus, jossa näyttämölle rakennetun urheilukatsomon katsojat alkoivat tapella keskenään, meni jakeluun. Väkivalta kuuluu oleellisena osana ja riesana europalaiseen jalkapallokulttuuriin ja tietenkin meillä täällä pohja perukoilla jääkiekkoon.

Esityksessä oli epäilemättä myös paljon urheiluun liittyviä yksityiskohtia, joita en osannut tulkita. Esimerkiksi esityksen urheilijoiden paitojen numerot saattavat hyvinkin kilauttaa jotakin kelloa urheilua taiteilijoiden kotimaissa Hollannissa ja Belgiassa aktiivistesti seuraavien mielessä.

Hurjan energianpurkauksen keskelle Warlop oli ensemblensä kanssa sijoittanut seesteisen hetken. Siinä esityksen äänimaailmaa hallitsivat viulu ja kontrabasso. Niiden sointi toi mieleen renessanssin ja barokin suurten mestareiden sielunmessut. Tulkitsin tämän kohtauksen sillaksi yksityisestä surusta yleiseen, koko maailman nykyistä tilaa koskevaan suureen murheeseen.

All we need is that it finds its way/ snap, break, crack, folds ripples/ grief is here to stay….

Esitys huipentui esineitä särkevään aggressioon, jonka jälkeen näyttelijät jäivät makaamaan valkoisen pölyn peittämälle näyttämölle tai istumaan pää peitettynä vaihtopenkille. Vain esityksen kolmijalkainen selostaja jatkoi selostustaan. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Esityksen dramaattisessa lopussa valkoinen pöly peitti näyttämön ja kaikki esiintyjät makasivat maassa tai istuvat päänsä peittäneinä vaihtopenkillä. Sitä ennen taivaalta tipahtavia surun kyyneleitä oli yritetty tarmokkaasti kuvata pyyhkeillä ja paidoilla. Näiden kahden kohtauksen symboliikkaa ei ollut vaikea tulkita. Se oli helposti aistittavissa. Maailma meni näyttämöllä pirstaleiksi.

Oh you think you are silent, and in a bubble/ but everyone around you smells your trouble.

Tulevaisuus pelottaa meitä ja syystä. Se haisee epäilyttävästi kuolemalta. Me laitamme silmämme kiinni. Kun se ei auta, käännymme niiden puoleen, joiden mielestä väkivalta on viime kädessä ainoa keino reagoida päälle kaatuviin ongelmiin. Geert Wildersin äärioikeistolainen vapauspuolue voitti joulukuussa Hollannin parlamenttivaalit. Far Raight on vahvoilla myös Belgiassa ja äärioikeiston ehdokkaille ennustetaan äänivyöryä kevään eurovaaleissa.

Ainakin minulla esityksen äänimaailmaan kuulunut, tahtia ja aikaa mitanneen metronomin tasainen, läpitunkeva naksutus sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä kuuluivat raudoitettujen sotilassaappaiden marssiaskeleet.

Aika kuluu sydämenlyöntien tahtiin. Aika loppuu, kun sydän ei enää syki.

ONE SONG päättyi käsi sydämellä. Sen näyttelijät herkistyivät kuuntelemaan kansallishymniä oikea käsi rinnan päälle kohotettuna. En oikein tiedä, miten viimeinen kohtaus pitäisi tulkita. Kansallislaulun kuunteleminen oikea käsi sydämen päällä on tuttu lähinnä amerikkalaisista elokuvista ja baseball-kulttuurista

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV aloitti keskiviikkona Espoon Teatterin uuden esittävän taiteen festivaali &Fest -Focus Gent. Festivaalin esityksen jatkuvat Milo Raun esityksellä Antigone in the Amazon perjantaina 7.3. Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa. Antigone in the Amazon on vaikuttavaa dokumenttiteatteria Brasilian maattomien ihmisten taistelusta kolonialismia vastaan. Esityksessä on mukana esityksessä NTGent-teatterin näyttelijöitä ja Parán alueen asukkaita ja aktivisteja.

Espoon Teatteri haluaa olla Suomen kansainvälisin teatteri. &Fest – Focus Gent -festivaali on vahva näyttö kansainvälisyydestä. Festivaalin nimi viittaa NTGent- teatterin kotikaupunkiin. Espoon Teatterin johtaja Erik Söderblom perusteli katseiden kääntämistä Gentiin festivaalin avajaispuheessa sillä, että kaupungissa tehdään todella kiinnostavaa teatteria.

Niin tehdään!  

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV

NTGent-teatterin esitys Tanssin talon näyttämöllä 5.3.2024

Konsepti, ohjaus, lavasuunnittelu: Miet Warlop

Teksti: Miet Warlop neuvonantajanaan Jeroen Olyslaegers

Musiikki: Maarten Van Cauwenberghe ja työryhmä

Puvustus: Carol Piron, Filles à Papa

Valosuunnitteklu: Dennis Diels

Näyttämöllä: Simon Beeckaert, Elisabeth Klinck, Willem Lenaerts/Gilles Vandecaveye-Pinoy, Milan Schudel, Melvin Slabbinck, Joppe Tanghe, Karin Tanghe, Wieste Tanghe, Stanislav Bruynseels, Rint Dent, Judith Engelen, Marius Lefever, Luka Mariën, Flora Van Canneyt, Max Calonne  

Teatteri Telakan Synnytystalkoot on hykerryttävän hauska kabaree – Sen räppäävillä naisilla oli ensi-illassa sana hallussaan – Tätä pullantuoksuista esitystä ei pidä selittää puhki – Se pitää itse kokea

Antiikin Roomassa miehet eivät hautoneet muniaan. Yhä käytössä oleva kastemekko kertoo näytelmän tekijöiden mukaan noista ajoista, jolloin sekä naiset että miehet käyttivät peruspukunaan valkoista tai vaaleaa tunikaa. Kuvassa selin Kerttu Opus ja kastemekossa Piki Rantanen. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Synnytystalkoo oli kirpeä ja terävä analyysi väestöpolitiikan reunaehdoista. Tämän politiikan keskiössä on naisen kohtu ja siksi kulttuurit ovat kehittäneet kautta aikojen erilaisia keinoja naisen kehon ja mielen kontrolloimiseen.

Nimensä kabaree on saanut SDP:n silloisen puheenjohtajan Antti Rinteen vuoden 2017 puoluekokouksessa päästämästä möläytyksestä. Rinne vetosi väestöpoliittisessa kannanotossaan agraari-Suomen talkooperinteeseen, joka oli voimissaan vielä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikana.

Tämän Rinteen mallin älyttömyys tehtiin näkyväksi jo esityksen alussa terävällä vastakysymyksellä: Miten hemmetissä voidaan puhua talkoista silloin kuin yksi ihminen tekee kaiken ja kaikki muut seuraavat hänen ponnisteluaan katsomosta? Kohtauksessa jokainen kohtauksen neljästä roolihahmosta kertoi oman kokemuksensa synnyttämisestä.

Kun puhutaan kohdusta, liikutaan yksilön itsemääräämisoikeuden ydinalueella. Kenellä on oikeus päättää naisen kehosta ja sen ainutlaatuisesta kyvystä synnyttää uutta elämää?

Tässä kohtaa konseptista ja ohjauksesta vastannut Meri-Maija Näykki ja työryhmä antoivat puheenvuoron niille naisille, jotka ovat tehneet päätöksen pysyä vapaaehtoisesti lapsettomina. Syitä tai ehkä oikeammin tällaisten syiden yhdistelmiä on varmasti yhtä monta kuin lapsettomuuspäätöksen tehneitä naisiakin – kohdullisia ihmisiä. Synnytyspelko, äitiyttä kohtaan tunnettu pelko ja maailmanpelko ovat omaa päätöstään harkitsevan yksilön kannalta täysin relevantteja perusteita tehdä oma ratkaisunsa.

Kabaree alkoi taikinan teolla. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Petra Poutanen, Piki Rantanen ja Kerttu Opus. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Tealakka.  

Naisten oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ei ole edelleenkään mikään itsestäänselvyys edes kehittyneissä länsimaissa. Tästä kertovat jatkuvat taistelut esimerkiksi aborttioikeudesta. Aseena käytetään niitä historian hämäriin ulottuvia uskonnollisia normeja, joilla naisten lisääntymisbiologiaan on kautta aikojen pyritty kontrolloimaan.

Symbolitasolla Iranin, Venäjän ja monen muun maan naisten syvenevää ahdinkoa edusti pielaveteläinen lehmä Jella, joka ensimmäisenä suomalaisena nautana lypsi yli 200 000 litraa maitoa enne kuin joutui teurastamon kuljetukseen. Tällaiseen tuotantoennätykseen päästiin saattamalla Jella yhä uudestaan keinosiemennyksellä tiineeksi.

”Tuota tai kuole”, räppäsi Petra Poutanen kabareen Jellana.

Tuotantoeläimen elämästä oli riisuttu pois kaikki ne ”perhearvot”, joilla me lasten hankintaa perustelemme: läheisyys, rakkaus, luottamus, tasa-arvo ja seksi. Minun mieleeni kohtaus toi natsien lapsitehtaat (Geheimsache Lebensborn), joihin houkuteltiin yksinäisiä nuoria naisia synnyttämään yhä uusia SS-miesten siittämiä uusia arjalaisia.

Toki Jella symbolisoi epäilemättä myös sitä julmuutta, jolla me kohtelemme domestikoituja eläimiä.  

Jellan jälkeen väestöpolitiikan näyttämölle astuivat illuusionistit Riikka ja Petteri tekemään taikatemppujaan. Ensin taikureista Orpo leikkasi taitavasti äitiyspakkaukseen aikaisemmin kuuluneen kondomipakkauksen saksilla kahtia ja sitten Orpo ja Riikka loivat illuusion, jossa äitiyspakkaus muuttui kooltaan nykyistä monin verroin pienemmäksi.

Illusionistit Riikka (Piki Rantanen) ja Petteri (Kerttu Opus) saivat äitiyspakkaukset häviämään silmiemme edessä lähes olemattomiin. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Tealakka

Petteri Orpon hallitus on leikannut kovalla kädellä pienituloisten lapsiperheiden saamia tukia. Monet ovat ehkä ihmetelleet, miten tällainen on käynyt väestönvaihtoa pelkääville ja etnonationalistista ideologiaa ajaville perussuomalaisille?

Ehkä perussuomalaisten ajatuspajoissa on rohkaistuttu ulkomaisista esimerkeistä. Väestönkasvuun voidaan päästä myös huonontamalla systemaattisesti pieni askel kerrallaan naisten asemaa Suomessa. Ensin voidaan lopettaa vaikkapa aikuiskoulutus, sitten rajoittaa terveydenhuollon kustannuskriisiin vedoten ehkäisyvälineiden saantia ja vaikeuttaa abortin saamista korottamalla valikoivasti julkisen terveydenhuollon asiakasmaksuja ja vähentämällä palvelupisteitä. Puolan Laki ja oikeus puoleen ja Yhdysvaltojen republikaanien arsenaalista löytyy varmasti kahmalo kaupalla koeteltuja keinoja tähän.  

Ehkä perussuomalaiset haluavat saada naiset kuriin ja järjestykseen, sinne omalle paikalleen hellan ja nyrkin väliin myös siksi, että tahtomattaan lapsettomia miehiä on nykyisin selvästi enemmän kuin tahtomattaan lapsettomia naisia.

Toki lapsettomista naisistakin valtaosa on lapsettomia tahtomattaan. Ensimmäinen lapsi hankitaan Suomessa keskimäärin yhä vanhempana. Biologinen kello tikittää, mutta ei vain kohdullisille. Näyttämölle astui tässä vaiheessa hänen yläisyytensä spermium. Pitkässä monologissaan Tanjalotta Räikän tulkitsema siimahäntä pauhasi siitä, miten kurjasti miehet kohtelevat siittiöitään.

En täysin vakuuttunut housuntaskussa radioaaltoja säteilevän kännykän turmiollisuudesta. Tosiasia kuitenkin on, että miesten siemenesteen laatu on huonontunut kaikkialla maailmassa. Vauraissa länsimaissa siimahäntien kyvyt ja kunto suoriutua pitkästä kilpauinnista vaginan perukoilta munajohtimiin on suorastaan romahtanut.

Ilmeisesti elinympäristömme alati lisääntyvä kemikalisoitumien vaatii veronsa. Myös muodilla saattaa olla osuutta ilmiöön. Miehet ovat hautoneet muniaan liian kireissä vaateissa aina niiltä vuosisadoilta asti, kun he vaihtoivat ylös nivuksiin asti ulottuvat sukat eli housut ja tunikan kireisiin työhousuihin.   

Huomiota kabareen tekijät olivat kiinnittäneet myös alati kehittyviin lisääntymistekniikoihin. Keinohedelmöityksillä on hintansa ja alan yrityksillä hinnoitteluvoimaa. Lapsettomuus on toisille valinta ja toisille äärettömän suuren surun aihe. Tässä osassa esitystä me katsojat saimme myös ihailla Kerttu Opuksen hienoa sirkustaidetta munasoluun liittyvässä tarinassa.

Tässä ei voi kerrata kaikkia Näykin ja kumppaneiden näkyviksi tekemiä teräviä huomioita. Synnytystalkoot on pullantuoksuinen teatteriherkku, joka kannattaa kokea itse. Monet raskauteen, odottamiseen ja synnyttämiseen liittyvät vinkit me saimme ikään kuin suoraan ”hevosen suusta”.

Esitys alkoi taikinan vaivaamisella. Sitten tätä taikinaa nostatettiin, siitä letitettiin pullapitkoja ja nämä pitkot paistettiin kahdessa näyttämölle tuodussa uunissa. Esitys päättyi yhteisiin pullansyöntijuhliin, joihin yleisökin sai osallistua.

Pulla uunissa tai pullat uunissa on tavallinen raskaudesta käytetty kiertoilmaisu. En löytänyt sanonnalle tai sen eri variaatioille etymologista selitystä. Voin kuitenkin kuvitella, että se on peräisin agraarikulttuurista, sukua ilmaisulle lapsi tuo leivän. Maanviljelyyn perustuvassa omavaraistaloudessa lapset olivat työvoimareservi ja eläkevakuutus, vanhempiensa henkiinjäämisen edellytys. Äitinsä kohdussa kasvava sikiö rinnastui uunissa kypsyvään leipään.  

Synnytystalkoot

Teatteri Telakan ensi-ilta 24.2.2024

Konsepti ja ohjaus: Mari-Maija Näykki

Käsikirjoitus ja koreografia: Työryhmä

Esiintyjät: Kerttu Opus, Petra Poutanen, Piki Rantanen, Tanjalotta Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Puvustus: Eila Kauppinen/Työhuone Hengari

Lavastus ja valosuunnittelu: Perttu Sinervo

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri


En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.  

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Kansanmurhien huippuosaaja Tyrvännön suviyössä – Himmlerin Suomen matkan tarkoitus ja inhimillisen pahuuden arvoitus jäivät avoimiksi kysymyksiksi – Juha Siltasen uusi näytelmä oli haastava teatterikokemus   

Konsta Laakson tulkinnassa näytelmän Himmler oli hermoherkkä idealisti ja fanaattisen uskon sokaisema intellektuelli. Annuska Hannulan teki lääkintäkenraalimajuri Suolahden sisäkkö Annista modernin nykynaisen, johon fasismin seireenilaulu ei vedonnut. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Juha Siltasen näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö oli vaativaa puheteatteria. Merkitysten ja piilomerkitysten tulva vaati myös katsojalta ponnistelua. Tampereen Teatterin näyttelijät pärjäsivät hyvin tässä teatterin kuninkuuslajissa. Himmlerin Suomen vierailun syyt ovat yhä arvailujen varassa ja arvoitukselliseksi jäi myös tämä historian kauhukabinetin ihmishirviö. Pelkään pahoin, että itse vietin torstaina Frenckell-näyttämön katsomossa Tyrvännön suviyössä väärinymmärryksen juhlaa.      

Valtakunnanjohtaja, SS-Reichsfürer Heinrich Himmler vieraili Suomessa kolme kertaa. Juha Siltasen näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kertoo tuosta kolmannesta vierailusta ja päivistä, jotka SS:n ja Gestapon pelätty päällikkö vietti suomen armeijan lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden Petäyksen huvilalla Tyrvännössä.

Tampereen Teatterin kantaesitys ei ole varsinaisesti historiallinen näytelmä. Ensi-illassa se oli yritys ymmärtää pahuuden psykologiaa. Tavallaan Siltasen näytelmä sopii siihen jatkumoon, jossa sodan jälkeen syntyneet yrittävät kuvata tämän historian toistaiseksi suurimman kansanmurhan kauhuja ja syitä. Näihin kymmeniin viime vuosina julkaistuihin kirjoihin ja tarinoihin on sisään kirjoitettu sama kysymys.

Himmlerin kolmannen vierailun tarkoitusta ei tiedetä. Virallisen selityksen mukaan Himmler oli Suomessa lomalla. Hän tapasi vierailun aikana armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin, presidentti Risto Rytin ja pääministeri Jukka Rangellin. Suomen ylin johto piti visusti huolta siitä, ettei Himmlerin kanssa käydyistä keskusteluista jäänyt kirjallisia dokumentteja. Rangellin myöhempien suullisten lausuntojen mukaan Himmler otti keskusteluissa esiin juutalaiskysymyksen.

Niin kauan kuin totuutta ei tiedetä, lienee spekulointi luvallista. Näin Siltanen perustelee näytelmänsä monitasoista rakennetta käsiohjelman esipuheessa. Spekulaatiota on tietenkin myös Siltasen versio Himmlerin salkkuun liittyvästä tarinasta. Kuvasiko Valpon agentti laukun sisältämät asiakirjat ja mistä Himmlerin laukusta tarinan mukaan löytynyt Suomen juutalaisten nimilista oli peräisin?

Purkaessamme myyttejä ja yrittäessämme ymmärtää, me helposti luomme uusia myyttejä. Tämä on ollut Siltaselle näytelmää kirjoittaessaan ilmeinen ja tiedostettu ongelma. Hän ei ole voinut luottaa siihen, että me katsojat tunnemme historiaa ja tunnistamme kuka ja mikä Himmler oli miehiään.

Heti näytelmän alussa tarjoilija Saga (Elina Rintala) antoi meille yksityiskohtaisen kuvauksen Ukrainan joukkomurhista ja tuhoamisleirien kaasukammioiden kauhuista. Juutalaiskymyksen lopullisesta ratkaisusta päätettiin Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942, jonka jälkeen juutalaisten joukkotuhonta ampumalla, luotien shoah Ukrainassa muissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa alkoi toden teolla. Ensimmäinen tuhoamisleiri Treblinka aloitti toimintansa heinäkuussa 1942.

Tavallinen suomalainen, ei edes Helsingin Seurahuoneen tarjoilija ja huippukokki ei voinut tietää mitään holokaustista elokuussa 1942. Suomen poliittisella johdolla oli varmasti jonkinlainen käsitys joukkomurhista, mutta ei varmasti tietoa niiden laajuudesta. Suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS-pataljoona siirrettiin Ukrainaan joulukuussa 1941.

Itse asiassa holokausti oli Suomessa vaiettu asia myös sodan jälkeen aina siihen asti, kun televisio esitti amerikkalaisen draamasarjan Polttouhrit vuonna 1978.

Tarjoilijan hahmolla on epäilemättä historiallinen esikuvansa. Roolihahmolle annettu nimi Saga, josta näytelmän Himmler (Konsta Laakso) innostui kovin, on selkeästi Siltasen kommentti tähän myyttien ongelmaan. Eduskunnan nykyinen puhemies ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on blogissaan kutsunut kulttuuripoliittisen keskiöön uudelleen noussutta keskustelua holokaustista ”holo-hölinäksi”.

Suomalainen Felix Kersten oli näytelmän renessanssihahmo, historiallisena henkilönä itseoppinut kansanparantaja ja puoskari, joka Himmlerin hierojana hankki itselleen jonkinlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Näytelmän asetelmat pakottivat meidät katsojat arvailemaan Himmlerin ja Kerstenin suhteen todellista laatua. Kuvassa Konsta Laakso ja Kerstenin roolin näytellyt Jarkko Tiainen. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri     

Myyttien tasolla Siltasen näytelmän peilasi terävästi maailmaa, jossa äärioikeistosta on jälleen tullut merkittävä poliittinen tekijä ja uhka.

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa, lienee edelleen vaikuttavin kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä. Siltanen ei ilmiselvästi edes pyrskinyt tähän. Toki metsään tehty sieniretki ja näytelmän Himmlerin linkolalainen intoilu luonnon ja luonnossa elävien eläinten puolesta antoi tarinalle ja sen keskeiselle hahmolle koomisia piirteitä. Miljoonien ihmisten murhaamisen organisoinut mies piti näytelmässä villieläinten metsästystä eettisesti ja moraalisesti ongelmallisena.

Myös näytelmän Felix Kerstenin (Jarkko Tiainen) esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Felix Kersten oli Suomen kansallisuuden saanut virolainen seikkailija, kansanparantaja ja puoskari, joka taidoillaan hankki Himmlerin hierojana eräänlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Himmlerin hovissa Kersten kantoi titteliä lääkintäneuvos, mutta hän ei ollut koulutukseltaan lääkäri.

Natseja palvelleen Kertenin maine on edelleen kyseenalainen. Sodan jälkeen hän leipoi itsestään juutalaisten pelastajana sankaria. Näytelmässä Siltanen on tehnyt hahmosta Tyrvännön hämäläisen Mikä-Mikä-Maan haltijakummin, joka saa sormia näpäyttämällä asiat tapahtumaan. Natsien kauhuhallintoon ja sen edustajiin liittyi myös farssimaisia piirteitä, joihin vain omaan näkemykseensä sokeasti luottavat idealistit voivat langeta. Tätä näkökulmaa Siltanen oli korostanut myös ohjauksessaan. Näyttämöllä oli kolme pariovea, joita avattiin ja suljettiin yhtä mittaa yllättävien sisääntulojen merkiksi kuin perinteisessä ovifarssissa ikään.

Myös näytelmän luutnantti Eino E. Suolahti (Antti Tiensuu) hahmo perustui historialliseen henkilöön. Näytelmässä Himmler viritti huvilalla tulkkina toimineelle Suolahden pojalle hunaja-ansan. Himmler komensi sotilaspalvelijansa Conrad Gerhardin (Arttu Soilumo) luomaan intiimin suhteen Suolahteen. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuus oli aivan kirjaimellisesti kuolemansynti ja pitkässä saunakotauksessa näytelmän Suolahti ja Gerhard kävivät syvällisen keskustelun rakkauden reunaehdoista totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Himmler alkoi kiristää Suolahtea. Tässä yhteydessä mainitaan myös suomalalaisten vapaaehtoisten SS-pataljoona. Itse näin saunakohtauksen allegoriana Himmlerin ja Kerstenin suhteesta. Millaista oli luonteeltaan tuo parantava hieronta, jolla Kersten hoiti Himmlerin vatsakramppeja. Mielikuvat viime vuosisadan psykiatriasta, jossa lääkärit hoitivat hysteriaksi kutsuttua luulosairautta hieromalla käsin ja myöhemmin tarkoitusta varten kehitetyillä laitteilla naispotilaiden vulvaa.

Nykyaikaan pohdintansa pahuuden anatomiasta Siltanen toi tarinan naisten kautta. Saga, Anni (Anna Pukkila) ja Aino (Annuska Hannula) antoivat kukin vuorolla ja kaikki yhdessä Himmlerin kuulla kunniansa. Näitä nuoria naisia ei fasismin lumovoima vietellyt. Monimielinen alaviite ”julmurin suviyö” viittaa Ainon ja Himmlerin pitkään öiseen kävelyretkeen järven rannalla.

Tutkimusten mukaan nuorten miesten ja nuorten naisten arvot jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Miesten ja naisten arvomaailmat eriytyvät toisistaan ja tämä on globaali ilmiö. Miehet ovat keksimäärin yhä konservatiivisempiä ja naiset keskimäärin yhä liberaalimpia ajattelussaan. Maailmankuvat eriytyvät.    

Vieras eli julmuri suviyössä on muodollisesti perinteistä puheteatteria ja sitä merkityksillä ja arvoituksilla raskautettua puhetta oli valtavasti. Näyttelijöille tällainen teatteri on haaste. Näyttelijäntyön laadusta kertoi jotakin se, että jokaisesta vuorosanasta sai hyvin selvää. Karaktäärit tietenkin tahtoivat hukkua tämän sanatulvan alle. Vieras eli Julmurin suviyö oli oivaltamisen ei tunteen teatteria.

Ne tunteet oli ladattu Siltasen ja Juha Koskisen laatimaan näytelmän äänimaisemaan. Ohjaajana Siltanen pyrki ensemblensä kanssa myös tarmokkaasti särkemään näyttämön neljännen seinän. Kohtaukset laajenivat näyttämöltä Frenckell-näyttämön keskikäytävälle.

Jyrki Pylvään suunnittelema lavastus ja Mika Hiltusen salosuunnittelu istuivat hyvin näytelmän pelkistettyyn teatteriestetiikkaan. Mari Pajulan pukusuunnittelussa on pyritty autenttisuuteen. Arkistokuvien perusteella Himmler käytti Suomen vierailulla Wehrmachtin kenttäharmaata uniformua eikä SS:n tavallisesti käyttämää mustaa.  

Me palvomme nykyisin mammonan ohella myös osaamista. Suomeen pitää jostain taikoa lisää huippuosaajia pelastamaan tämä maa konkurssilta. Schutzstaffel SS ja Gestapo olivat aikoinaan huipputehokkaita ja järkyttävä tuhovoimaisia organisaatioita. Sellaisten organisointi ei onnistut pelkällä maalaisjärjellä. Agronomipohjalta ponnistanut Himmler oli organisaattorina oman alansa huippuosaaja, kansanmurhien toteuttamisen erikoisasiantuntija.

Ajatus tästä on tietenkin vastenmielinen ja ikävä. Se tulee kuitenkin helposti mieleen, kun tietää, millaista valtaa suuret teknologiayhtiöt maailmassa käyttävät. Väitetään, että OpenAI:n ChatGPT on ”maailmankuvaltaan” liberaali nörtti. Sen tuotokset heijastelevat tekoälyä miljoonilla dokumenteilla opettaneen asiantuntijayhteisön maailmakuvaa ja asenteita. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin saamme tuta sähköisen version Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Xi Jinpingin maailmasta ja maailmakuvasta.  

Vieras eli Julmurin suviyö

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.2. 2024

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen

Lavastuksen suunnittelu Jyrki Pylväs

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Jouni Koskinen, Juha Siltanen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Johanna Vänttinen

Rooleissa: Konsta Laakso, Annuska Hannula, Jarkko Tiainen, Antti Tiensuu, Topi Kohonen, Elina Rintala, Anna Pukkila, Matti Hakulinen, Arttu Soilumo