Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.    

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro

Se mikä toiselle on paratiisi voi toiselle olla helvetti – Eden Detail oli esitys, jonka rikas liikekieli lumosi, vaikka itse tarina jäin arvailujen varaan

Työryhmän luomat esiintymisasut olivat huikeita. Teatteri Telakan ahtaissa tiloissa alati vaihtuvien rooliasujen vaihtamien lennossa tuotti varmaan myös vaikeuksia. Kuvassa Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg. Kuva © Matiss Rucho   

Tekijöiden mukaan Eden Detail on performatiivinen satu. Katsojana mielsin sen kuitenkin ennen muuta tanssiteokseksi. Jette Loona Hermanisin ja Johhan Rosenbergin esitykselle laatima koreografia oli kiinnostava. Toistoja ei juuri ollut, vaan jokainen liikesarja tuntui ainakin katsomossa ainukertaiselta. Ehkä hyvin rikkaan ja ilmaisuvoimaisen liikekielen vaikuttavuutta lisäsi vielä se, että Hermannis ja Rosenberg tanssivat itse esityksen pääroolit.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on alitajunnan arkeologiaan. Se on hauskasti sanottu. Hieman enemmän piti vaivata omia älynystyröitään, kun yrittin sada tolkkua lauseesta, jonka mukaan esityksessä alkuperäiskansojen identiteetti ja mytologinen maailmankatsomus nivoutuvat kohti maailmanlaajuista koloniaalista ajatusten vaihtoa.

Eden Detail esitettiin Teatteri Telakan Open Borders -festivaaleilla lauantaina. Hermanisin ja Rosenbergin yhdessä tekemä ohjaus oli, ehkä osin tarinan mielikuvitusta ruokkivan sisällön vuoksi jollakin tavalla hyvin elokuvanomainen. Ainakin minun alitajuntani arkeologit kaivoivat kohta esiin parhaillaan voimissaan olevan kirjallisuuden fantasiagenren ja ne kaikki elokuvat ja televisiosarjat, joita on tullut seurattua. Eden Detal oli visuaalisesti eräänlainen Game of Thrones -performanssi.

Toki piti myös muistaa, etteivät sadut peikoista, menninkäisitä, tontuista, keijuista ja haltioista ole nyt aallonharjalla olevien fantasiakirjailijoiden keksintöä, vaan tällaisilla tarinoilla on hyvin kauas menneisyyteen ulottuvat juuret. Eden Detail avautuu varmasti aivan eri tavalla katsojalle, joka tuntee tarinaperinteen, johon esityksessä ehkä viitataan. Tai sitten ei. Nyt piti vain arvailla.

Tässä paratiisissa on pelattu upporikasta ja rutiköyhää. Se mikä on toiselle paratiisi, sattaa toisesta tuntua helvetiltä.

Tanssiteoksena Eden Detail oli todella raju veto. Siinä tanssittiin iho verinaarmuilla, silmät punaisina ja iho paukuroilla strobovalojen ja ajoittain hurjan rytmimusiikin tahdissa. Välillä tanssittiin paljain jaloin, välillä sekä Hermanisilla että Rosenbergillä oli jaloissaan vähintään 15 senttimetrin koroilla varustetut paksupohjaiset ja läpinäkyvät korkokengät.

Tarinaa vietiin eteenpäin sellaisella vauhdilla ja intensiteetillä, että varmaan suuri osa esityksen hienouksista jäin tällaiselta hidasjärkiseltä hämäläiseltä kokonaan havaitsematta. Eri aikakaudet tuntuivat joka tapauksessa lomittuvan näissä alitajunnan arkeologisissa kenttätukimuksissa kuin aikavyöhykkeet maahan kaivetun tutkimuskuopan seinämän kerroksissa.

Väillä oltiin ehkä esihistoriallisella rautakaudella, sitten keskiajassa ja sitten nykyajassa muotitalon catwalkilla. Kohtaukset olivat vaikuttavia. Ainakin tämän kirjottajan mieleen jää varmasti pysyvästi tanssi, jossa Hermanis ja Rosenberg kieppuivat toistensa ympäri rautaiset sirpit käsissään.

Verinaarmut olivat tietenkin feikkiä, samoin ihoa koristavat pahkurat. Silmien punainen hehku oli saatu aikaan piilolaseilla. Kaikki nämä tehosteet loivat tarinaa sadun tuntua. Näyttämöllä oli ihmishahmojen lisäksi nymfejä, haltijoita ja menninkäisiä. Sadunomaisuus toistui myös Matiss Ruckon suunnittelemassa lavastuksessa.

Lajityyppiin kuuluu väkivallan uhka ja seksuaaliset jännitteet. En toki ymmärtänyt teoksen sitä tarinaa, jossa miehestä syntyy jotakin erityistä. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran rajuja, että järjestäjä oli asettanut esitykselle ikärajan K-18.

Esitys alkoi hauskasti. Yksi tanssijoista otti istumakylpyä harmaaksi värjätyssä vedessä niin, että vain hänen päänsä ja polvensa näkyivät vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin saavi, jossa Andoni Zamora Txakartegi kylpi esityksen alussa, siirrettiin näyttämön keskelle jonkinlaiseksi toivomusten lähteeksi tai ansaksi, jonka äärelle Txakrtegin esittämä nymfi houkutteli tulijoita.

Yhtä arvoituksellinen oli Anne Türnpun rooli. Hän esitti sinistä happoa (siniseksi väjättyä vettä) oksentavaa hahmoa, joka oli kuin suoraan Tolkien fantasiakirjojen hahmogalleriasta.

Eden Detail oli niin vaikuttava, että se jää varmasti pitkäksi aikaa kiertämään mielessä. Tarjoaa jälleen uuden tutkimuskohteen alitajunnan arkeologeille. Hermanis ja Resenberg ovat molemmat valmistuneen Amsterdamissa toimivasta SNDO:sta (School for New Dance Development).

Eden Detail

Open Border -festivaalin esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 8.10.2022

Koreografia ja ohjaus Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg

Esiintyjät Jette Loona Hermanis, Johhan Rosenberg, Andoni Zamora Txakartegi ja Anne Türnpu

Valosuunnittelu ja tekniset ratkaisut Mikk-Malt Kivi, Henry Kasch, Sasha Mirson

Äänet Matiss Rucho, Johhan Rosenberg, Jette Loona Hermanis

Lavastus Matiss Rucho

Maskeeraus Martina Gofman

Miten pähkähullusta ideasta syntyy monitasoinen, ilmaisultaan rikas ja syvällinen taideteos? – Tanssiteos Fluids antoi monta vastausta tähän kysymyksen

Karolin Poskan hurja soolo teki vaikutuksen. Se oli helppo tulkita voimakkaan ahdistuksen kuvaukseksi. Omat ajatukset ajautuvat kehäpäätelmien päättymättömäksi kehäksi ja reflektio muuttuu lopulta aggressioksi. Kuva (c) Samuli Laine/WAUHAUS

Lauantain esitys alkoi Joonas Tagelin soololla. Hän otti pajain jaloin varovaisia askeleita Ahaa-teatterin näyttämölle levitetyn valkoisen muovipeitteen päällä. Varovaisuuteen oli syynsä. Suomalaisen WAUHAUS-kollektiivin ja virolaisen Sõltumatu Tantsu Lavan yhteisesti toteuttamassa teoksessa Fluids tanssittiin hyvin liukkaalla pinnalla.

Kun ryhmän muut esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspuu, Karolin Poska ja Sigrid Savi kukin vuorollaan liittyi mukaan tanssiin, esitys alkoi muistuttaa jäätanssia ilman luistimia.

Estradi oli esitystä varten liukastettu hajuttomalla ja mauttomalla J-Lube liukuvoiteella. Tavallisesti tätä superliukasta hyytelöä käytävät eläinlääkärit, kun on tarvetta tutkia esimerkiksi kipeän possun tai lehmän vaivoja pintaa syvemmältä.

Performanssi on älykköjen taidetta. Sen voi helposti todeta lukemalla esimerkiksi hehkutuksen, jossa kirjailija, teatterinohjaaja, taiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki arvioi teosta Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkovivuilla. Mäen mukaan Fluids on sosiologinen julistus, jossa inkarnoituu heikkoutta korostava ihmiskäsitys.

Performanssitaiteesta voi kuitenkin nauttia, vaikka ei olisi saanut isossa jaotta yhtä liukkaita hoksottimia kuin monilahjakkuutena tunnettu Mäki.

Fluids kävi ainakin minulle oppitunnista, miten aluksi ehkä hullunkurisesta, mutta sitäkin kantavammasta ideasta kehittyy hyvin monitasoinen ja vaikuttava taideteos. Siitä taiteen kokemisessa on perimältään kysymys – oppimisesta, vuorovaikutuksesta.

Ihminen ei ole syntyessään tyhjä taulu, kaikkea muuta. Me kuitenkin opimme lähes kaikki taitomme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sen vuoksi myös esteettisen kokemuksen täytyy olla jollakin tapaa yhteisöllistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Myös kuvataiteilijat ja jopa kirjailijat tarvitsevat luovan toimintansa tueksi yhteisöllisyyttä. Silti meidän on vaikea ajatella, että meidän kokemamme taide-elämykset ovat yhteisöllisiä.

Jumala on kauneus, kuten Paavo Rintala otsikoi monitulkintaisesti taiteilijakuvauksensa pohjalaisesta Vilho Lammesta.   

Anni Kleinin ja Jarkko Partasen ohjaamassa teoksessa nämä kysymykset erillisyydestä ja yhteisöllisyydestä olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Tanssin aloittanut Tagel on upean uran tehnyt tanssitaiteilija. Silti hänen ensimmäiset askeleensa liukkaalla pinnalla eivät kuvastaneet tuhansien harjoitustuntien ja alan koulutuksen luomaa varmuutta, vaan sitä heikkoutta ja haavoittuvuutta, jota meissä jokaisessa on.

Tagelin avausta seurasi Poskan hurja soolo. Se kuvasi ehkä sitä Jaakopin painia, jota meidän jokaisen on pakko käydä itsemme kanssa – reflektiota. Poska tanssi, tai oikeammin kieri näyttämöllä sen laitteen alla, josta näyttämölle virtasi siimanohuina noroina koko ajan uutta liukasteta. Olen harvoin nähnyt yhtä vahvaa tulkintaa sydänalaa musertavasta ahdistuksesta, joka lopulta purkautuu aggressiona.

Joukkokohtauksiin päästiin, kun Suhhov, Kuuspuu ja Savi tulivat mukaan esitykseen kukin vuorollaan. Polviasennossa tanssittu mukaelma klassisesta baletista oli hauska yksityiskohta ja kevennys.

Yhteisö ei vain sido yksilöitä tosiinsa, vaan sen voi myös työntää ulos ja eristyksiin. Tästä teemasta nähtiin hyvin monta variaatioita. Estradilla virtaava liukaste peitti vähitellen myös tanssijoiden vartalot ja tämä antoi yhteisöjen pysyvyydelle uusia merkityksiä. Useissa kohtauksissa joku tanssijoista pyrki toisten vartaloilla muodostaman tiiviin yhteisön sisään ikään kuin puoli väkisin ja tämä törmäys hajotti ryhmän näyttävästi.

Humoristisen hauskoja ja samalla kauhistuttavia näyttämökuvia meidän nykyisestä elämäntavastamme, jota varjostavat itsekkyys, kertakäyttöiset ihmissuhteet ja kansansairaudeksi kasvanut ihmisten patologinen yksinäisyys. Esityksen horisontaalisesti etenevä liikekieli vielä korosti tätä tarinan inhimillistä sammakkoperspektiiviä.

Esitys alkoi ja päättyi hyvin poikkeavalla tavalla. Partanen varoitti meitä astumasta näyttämön valkoiselle alueelle ja esityksen päätyttyä yleisön piti poistua katsomosta ennen kuin esiintyjät pääsivät lähtemään.

Liukastumisen vaara!

Fluids

Sõltumatu Tantsu Lavan ja WAUHAUS-kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Ahaa-teatterin näyttämöllä 8.10.2022

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspu, Karolin Poska, Sigrid Savi ja Joonas Tagel

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo

Lavastus- ja valosuunnittelu Samuli Laine

Tuottajat Julia Hovi ja Evelyn Raudsepp      

Performanssi on Suomessa yhä harvinaista herkkua – Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis esitys.

Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum esitettiin perjantaina Kalevankankaan kappelissa. Veistoksellisen kaunis performanssi teki vaikutuksen. Kuva on taltioitu Tallinnan esityksestä ja siinä näkyvät hyvin Kadi Adrikornin suunnitteleman puvustuksen yksityiskohdat. Kuva © Jana Anhalt/Olmeulmad kollektiivi      

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin toinen esitys Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis performanssi. Olmeulmad kollektiivin teoksen vaikuttavuutta lisäsi vielä esityspaikka Kalevankankaan kappeli.

Neljän vartalon hyvin hidas, elastinen liike teki tästä ”pyhien vartaloiden kudoksesta” elävän patsaan. Esitys yhdisteli tanssitaiteen, naamioteatterin ja kuvataiteen elementtejä upeaksi kokonaisuudeksi.

Esityksessä tämän arvotuksellisen patsaan jalustana toimi valokuutio. Alussa neljä kasvotonta figuuria kyyhötti jalustansa päällä kyyryssä. Tästä liike lähti ponnistamaan yhä korkeammalle. Loppuhuipennuksessa näiden patsaiden tanssi päättyi näyttäviin nostoihin.

Suomessa meillä on harvoin tilaisuus nähdä ja kokea taiteellisesti korkeatasoista performanssitaidetta ja ainakin minä suorastaan haltioiduin perjantai-illan esityksestä.  

Virossa on vahvat perinteet performanssitaiteen tekemisessä ja monet taiteenalan huiput ovat lähtöisin Virosta. Esimerkiksi performanssiryhmä Non Grata kiertää alan festivaaleilla ympäri maailmaa ja esiintyy parhaillaan New Yorkissa.

Olmeulmad on käsiohjelman mukaan esittävän nyytaiteen kollektiivi. Ensemblen kotikaupunki on Tallinna. Ryhmän kotisivut eivät jostain syytä aukea. Otaksun kuitenkin, että ryhmä on varsin tuore tulokas performanssitaiteen tekijöiden joukossa. Ryhmän Facebook-sivuilla palautetta esityksistä on toistaiseksi niukasti.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että kollektiivin tavoitteena on luoda maailmoja, jotka ovat täynnä leikkisyyttä, huumoria, arjen magiaa, intohimon virtoja ja yllätysten värejä. Ehkä tästä kertoo myös ryhmän arvoituksellinen ja samalla humoristinen nimi.

Ryhmän mukaan heidän teoksissaan kuvataan kohtaamisia aistillisen herkkyyden jälkimainingeissa epätodellisessa arkipäivässä.

Itse kiinnitin huomiota ryhmän esiintymisasuihin. Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan olivat pukeutuneet valkoisiin trikooasuihin ja kasvot peittäviin kasvomaskeihin. Asujen somisteet olivat oudolla tavalla ristiriidassa esityksen ylevän ja hartaan yleisilmeen kanssa, kun vielä muistamme hautauskappelin antaman kontekstin esitykselle.

No ehkä meillä ei ruumiin ylösnousemuksen jälkeen ole selässämme enkelin siipiä, vaan evät. Kuka tietää näistä kotitarvetarinoista. Ainakin minulle ja varmasti hyvin monelle muullekin ihmiselle juuri meri on se viimeinen jäljellä oleva paratiisi ainakin täällä maapallolla.  

Sanctum Textumin äänimaisemassa oli selvästi vaikutteita myös oopperasta. Esiintyjät loivat itse esityksen äänet ja yhdessä niistä synty kuorolaulua muistuttava kooste ja aitoa luostaritunnelmaa. Äänenkäyttöä on ryhmässä valmentanut esitystä varten Anne Türnpuu.

Mutta näin kaikista esittävän taiteen lajeista itselleen elementtejä lainaava performanssitaide toimii. Se rakentaa siltoja teatterin ja kuvataiteen välille usein hyvin luovalla ja yllättävällä tavalla.    

Sanctum Textum

Olmeulmad kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Kalevankankaan kappelissa 7.10.2022

Luojat ja esiintyjät Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan

Tuottaja Grete Nellis

Lavastaja Sille Pihlak

Äänisuunnittelu Raido Linkmann

Pukusuunnittelu Kadi Adrikorn

Valosuunnittelu Priidu Adlas

Äänenkäytön valmentaja Anne Türnpuu

Ajoittain suorastaan hysteerisen hauska Madame Brigitte kertoi naamioteatterin ilmaisuvoimasta – Virolaisten ja suomalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt esitys aloitti Open Border -festivalin

Sandra Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Kuva (c) Siim Vahur/Kellerteater

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avannut Madame Brigitte oli hieno teatterielämys. Se osoitti, miten ilmaisuvoimainen ja syvälle tunteisiin menevä esitys voidaan toteuttaa naamioteatterin keinoin. Tämän monologin näytelleen Sandra Lange loi tarinan, sen koomiset ja dragiset käänteet pelkästään huikealla kehonhallinnalla ja loistavalla mimiikalla.

Sanoja ei tarvittu. Ei myöskään sitä ilmeiden laajaa skaalaa, jolla me yleensä ilmaisemme itseämme ja tunteitamme sanattomasti. Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Silti esitys oli todella koskettava ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauska.

Hieno esitys todisti ainakin minulle, että vähemmän voi taiteessa olla enemmän. Kasvojen koko alaosan peittävä naamio muuttaa näyttelijän ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta mielenkiintoisella tavalla.  

Näytelmän alussa Madame Brigitte vietti 72-vuotisjuhiaan. Vaikka rouvamme huoneessa uutta tekniikkaa edusti vain 50-luvulta peräisin oleva putkiradio, kävi meille katsojille selväksi millaista taistelua modernin tekniikan pakkosyöttö, palvelujen digitalisointi monille seniorikansalaisille aiheuttaa.

Kun radio saatiin toimimaan, esitystä alkoi rytmittää musiikki. Brigitte vaipui muistelmaan omaa hurjaa nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja ilmeisesti lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Nuoruudenmuistojen rinnalla koko näytelmän halki yhtenä teemana kulki kuolemanpelko. Synkkä musiikki täytti esityksen äänimaiseman, kun Brigitte eksyi lehteä selatessaan kuolinilmoitusten sivulle.

Tarinan sankaritar ei kuitenkaan vielä antanut periksi. Hän seurasi kerrostalonsa elämää kuuntelemalla naapurista kuuluvia ääni, joiden perusteella ainakin seinänaapurin asunnossa lempi vielä leiskui ja peitto heilui.

Eikä Brigitte vielä heittänyt kokonaan toivoa uudesta läheisestä ihmissuhteesta. Hän etsi seuraa lehtien seuranhakupastoilta ja kirjoitti ahkerasti kirjeitä. Tosin pitkä elämänkokemus oli osoittanut hänelle, että seuranhakupalstoilla seuraa hakevat miehet ovat yleensä toinen toistaa mahdottomampia tapauksia, kuka hullu kaahari, kuka kalastukseen tai muihin harrastuksiinsa addiktoitunut tunnekylmä ääliö.

Toivo ja muistot joskus koetusta räjähtävästä intohimosta kuitenkin olivat yhä elossa. Kun tällaisia tunteita herättävä kandidaatti on löytynyt seurankipeiden miesten joukosta, Brigitte kirjoitti kirjeen ja uskalsi lähteä myös ulos toimittaakseen sen postiin. Tämän jälkeen tarinassa tuultiin komedian traagiseen käänteeseen, joka sai ainakin minut huokaisemaan ääneen ”voih!”.

Madame Brigitte oli oiva valinta Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avausnäytelmäksi myös siksi, että se on hieno esimerkki suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden yhteistyöstä. Virolaisen Kellerteaterin esityksen on ohjannut Teatteri Metamorfoosin perustajiin kuuluva Soile Mäkelä ja hänen apulaisohjajanaan on toiminut Turun taideakatemiassa dramaturgiaa opiskelut Minka Laukniemi.

Sandra Lange tunnetaan paitis näyttelijänä myös teatterinaamioiden suunnittelijana ja valmistajana. Hän on yhdessä Mäkelän ja Laukniemen kanssa suunnitellut ja muokannut dramaturgian.

 Madame Brigitte

Kellerteaterin esitys Open Border -festivaalilla Teatteri Telakan näyttämöllä 7.10.2022

Ohjaaja Soile Mäkelä

Apulaisohjaaja Minka Laukniemi

Dramaturgia Sandra Lange, Soile Mäkelä, Minka Laukniemi

Musiikki Siim Aimia

Valosuunnittelu Sandra Lange        

Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara  on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka       

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa.  Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

 Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö     

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo      

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.   

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.  

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.   

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Huikean hieno näyttelijäntyö antoi Jumalaisen näytelmän nimelle täyden katteen – Juha Hurmeen ensemblen absurdi komedia oli älyllisesti haastavaa ja hykerryttävän hauskaa teatteria

Jumalainen näytelmä on komedia. Torstain ensi-illan kaikkein sykähdyttävin kohtaus oli kuitenkin se seesteinen hetki, jolloin Tomi Alatalo kertoi Habib Beyn roolihahmossa vanhan tarinan omaa seurakuntaa ympärilleen keräävästä miehestä. Alatalon hienostunutta mimiikkaa oli lumoavata seurata. Jopa valokuva välittää tässä myös sen voimakkaan läsnäolontunteen, joka ympäröi näyttämöllä Alataloa ja Cécile Orblinia. Taustalla Eetu Känkänen, tarinan kaivausten epäonnistumisesta masentunut Valter Juvelius. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri
 

Espoon Kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä oli älyllisesti haastava ja sellaisena hykerryttävän hauska, absurdi komedia. Juha Hurme on suomalaisen teatterin mestari, joka osaa asiansa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana.

Torstain ensi-illassa meitä katosojia hemmoteltiin huikean hienolla näyttelijäntyöllä. Tahti oli niin kova, ettei tällainen hidasjärkinen hämäläinen aina ehtinyt edes nauraa. Esitys toi mieleen englantilaisen Monty Python -ryhmänryhmän parhaat työt 60-luvulta.

Käsiohjelmassa Hurme kertoo, ettei Jumalaista näytelmää olisi ilman Timo R. Stewardin kirjaa Valter Juveliuksesta. Hurmeen mukaan Stewardin tietokirja on alansa valio, joka selvittää kiintoisasti ja oivaltavasti Juveliuksen retket ja harharetket Liitonarkkua jahtaamassa.

Miten vuonna 2020 ilmestyneestä tietokirjasta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys syntyi näyttämölle absurdi komedia? Oma tulkintani menee suurin piirtein näin: Todellisuus ei ole koskaan absurdi. Absurdia on se tunteiden, uskomusten ja tiedon epälooginen sekasotku, joka velloo itse kunkin pääkopassa. Me kutsumme tätä sotkua maailmankuvaksi. Tämä kaaos, johon vain yhteisöllisyys tuo ajoittain järjestystä, pakottaa meidät tekemään kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja duunaamaan kaikkea muutakin hupsua kehdosta hamaan hautaan asti.

Hurmeen mukaan Stewardin tietokirjan suuria ansioita on tieteenfilosofinen pohdiskelu tiedon ja uskon liikkuvista rajoista. Kirja antoi Hurmeelle yksien kansien välissä kaikki palikat, joita tarvittiin näytelmän kirjoittamiseen.

Juvelius oli runoilija, tutkija ja kääntäjä, joka tunnetaan ehkä parhaiten Valter Juvana Karjalan kunnailla kansansävelmän sanoituksesta. Hän oli elinaikanaan kiistelty hahmo, josta aikalaiset tekivät pilkkaa. Juveliuksesta tehdyistä pilakuvista yksi on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Hurmeen ja hänen ensemblensä lähestymiskulma on lajityypistä huolimatta kunnioittava. Sen näkee jo komedian nimestä. Se on suora sitaatti maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuimmasta teoksesta, Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. Ei ole varmasti myöskään sattuma, että Hurme on ottanut näytelmään tarinan keskiöön Juveliuksen lukuisista käännöstöistä hänen suomennoksensa Goethen Faustista. Vaikka vuonna 1916 ilmestynyt suomennos ei ehkä ollut ihan priimaa, se osoitti, ettei sankarimme pelännyt haasteita.

Tämä lähestymiskulma on vuosien varrella tullut tutuksi Hurmeen näytelmistä, joiden pohjalla on hyvin humaani ihmiskäsitys.

Valter Juvelius syntyi 1865 Pyhäjoella. Johan Henrik Juveliuksen ja Ida Mari Juveliuksen perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta ja tämä sisarusparvi muodosti oikean lahjakkuuksien kasauman. Hurme on ottanut nimekkäitä kirjailijoita ja virkamiehiä vilisevästä sisarusparvesta näytelmää roolihahmoksi Valterin ohella vain diakonissa ja lähetyssaarnaaja Ester Juveliuksen. Muut kirjailijaveljet ja siskot on korvattu taiteilijayhteisössä tekemällä Kasimir Leinosta, Eino Leinosta ja L Onervasta roolihenkilöinä Valterin kavereita.

Kiinassa lapsiaan hyvällä ja tarvittaessa myös pahalla opintielle ja omaan tahtoonsa pakottavia naisia kutsutaan tiikeriäideiksi. Hurmeen komedian maanmittari Johan Juvelius on tässä mielessä omaa patriakaalista mahtiaan pullisteleva suomalainen sonni, joka yrittää piiskata poikaansa itse valitsemalleen elämänuralle. Antti Laukkarinen teki tästä gargantualaisiin mittoihin nousseesta hahmosta ainutlaatuisen yhdistelmän SF-elokuvien nostalgiaa ja uuden ajan turhapuroilua.

Komedian ensimmäisessä näytöksessä oltiin Valterin väitöskirjajuhlissa. Väitöskirjassaan Juvelius tutki vanhojen hebreankielisten tekstien tulkintojen kautta juutalaisten aikakäsitystä. Sellaista tekstianalyysiä pidettiin viime vuosisadan alussa vielä ihan pätevänä tapana tehdä tieteellistä tutkimusta. Eikä siinä suhteessa ole välttämättä tapahtunut mitään oleellista muutosta. Yhä edelleen vanhoihin kirjallisiin lähteisiin perustuva historiantutkimus pitää ensisijaisena totuutena sitä, mitä kunkin aikakauden eliitti on katsonut tarpeelliseksi kertoa tai kehdannut valehdella.  

Tieteenfilosofian ja uskon kompleksi suhde ruumiillistui näyttämöllä Valterin roolihahmossa. Eero Känkäsen näyttelijäntyö oli huimaa seurattavaa. Se alkoi Valterin ja isä Juveliuksen yhteenotolla ja jatkui hulluuteen asti viedyllä hurmoksella, jossa katalysaattorina toimi Cécile Orblinin näyttelemä hurraauskovainen sisar Ester.

Näyttelijöiden asemointi näyttämöllä, ilmeet, eleet, lavastus, valaistus…täydellistä!

Käytössä oli komedian koko keinovalikoima slapstick-komiikasta lähtien. Intensiteetti ja volyymi nostettiin kattoon öisessä kohtauksessa, jossa Valter kertoo sisarelleen ja ympärilleen kokoontuneille ystävilleen suuren salaisuuden: Hän oli selvittänyt vanhojen tekstien avulla, minne juutalaisuuden keskeinen symboli, Liitonarkku on kätketty.

Väliajan jälkeen me löysimme itsemme Jerusalemista, jossa Valterin ja Esterin johtama retkikunta etsi arkkua kaivausten avulla. Retkikunnan kansainvälisiä vahvistuksia edustivat Roosa Söderholmin näyttelemä kaivuusyndikaatin operatiivinen johtaja ja kansainvälinen seikkailija Montagu ”Monty” Parker ja Laukkarisen näyttelemä Parkerin ystävä, selvänäkijä Otto von Bourg. Paikallisia voimia taas edustivat Jerusalemia hallinnoivan Osmani-hallituksen virkamies, kaivausten valvoja Habib Bay (Tomi Alatalo) ja dominikaanimunkki, argeologi, kaivuuhankkeen kartoittaja ja dokumentaristi isä Vincent (Jenni Ojutkangas).

Tunteista lähtevän motivaation ja rationaalisen ajattelun ristiriita syveni kohti koomista huipentumaa, jota ei itseasiassa koskaan tullut. Valter masentui kaivausten epäonnituttua ja Esterin uskonnollinen hurmos ja hulluus vain syvenivät. Lopullisen konfliktin sai aikaan näytelmän Parker, joka omavaltaisilla otteillaan sai aikaan mellakan kaupungissa. Retkikunta joutuu pakenemaan hippulat vinkuen Jerusalemista.

Väillä ehdittiin toki puhua myös maallista nautinnoista, siitä miten taivasosuutensa voisi viimeisessä härässä vaihtaa kupilliseen hyvää kahvia ja saada näyte urheiluhulluudesta.

Toisen näytöksen todellinen kulminaatiopiste oli kuitenkin seesteinen kohtaus, jossa Habib Bay kertoi tarinan islaminuskon synnystä. Tuota tarinaa en ole koskaan lukenut tai kuullut. Ehkä sekin löytyy Stewardin kirjasta. Tuo kiehtova tarina meni minulta nytkin myös hieman ohi, koska suorastaan lumouduin roolin esittäneen Alatalon hienostuneesta mimiikasta. Alatalon ja hänen tarinaansa Esterin hahmossa kuunnelleen Orblinin läsnäolo näyttämöllä tuntui tuon kohtauksen aikana sydänalassa asti.

Esitys alkoi ensemblen tulkinnalla Juveliuksen (Juvan) Karjalan kunnaista. Alussa tätä kansansävelmää esitettiin kahden kanteleen (autoharpin) säestyksellä, sitten kierroksia lisättiin bändikokoonpanolla. Iida Savolaisen liitti sovituksellaan viime vuosisadan alun ajan hengen meidän aikaamme.

Edellä mainitusta kunnioittavasta lähestymiskulmasta kertoi tietenkin myös se, että kaksi näytelmän lauluista perustui Juveliuksen (Juvan) tekemiin suomennoksiin Zacharis Topeliuksen runosta Totuuden helmi ja Gustav Frödingin runosta Läpi kalterin?.

Savolainen on säveltänyt musiikin näihin lauluihin samoin kuin Juha Hurmeen sanoittamaan biisiin Älä pelkää jumalaa ja L Onervan runoon Tropiikin alla.

Bändi koostui näyttelijöistä. Sähkökitaraa soitti Alatalo, autoharpia Känkänen, rumpuja Laukkarinen, kulkusia ja autoharpia Ojutkangas, autoharpia ja viulua Orblin ja sähköbassoa Söderholm.

Näyttelijän tulkinnat biiseistä ovat vielä aivan oma lukunsa. Niitä on tässä minun kyvyilläni turha lähteä kuvailemaan. Esimerkiksi Ojutkankaan tulkinta Totuuden helmestä oli jotakin, jonka jokaisen kannattaa mennä kokemaan ihan itse. Koreografina tämän biisin toteutuksessa on toiminut Saara Hurme.

Jumalainen näytelmä

Kantaesitys Espoon Kaupunginteatterissa 8.9.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme

Musiikin sävellys ja ohjaus Iida Savolainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Valosuunnittelu Jarkko Lievonen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kaija Heijari

Rooleissa Eetu Känkänen, Cécile Orblin, Antti Laukkarinen, Rosa Söderholm, Tomi Alatalo ja Enni Ojutkangas

Suomi maalattiin maailmankartalle Pariisin maailmannäyttelyssä – TTT:n Momentum 1900 musikaali kertoi tarinoita noista kultakauden taiteilijoista ja paljosta muusta – 120-vuotiaan teatterin vahvat perineet näkyivät puheliaassa musikaalissa

Tämän päivän momentum tuli näkyväksi upeasti toteutettussa loppukohtauksessa, jossa sininen planeetta nousi sydämenlyöntien tahdissa meidän katsojiemme silmien eteen. Kuvassa keskellä Ville Vallgrenin ja Nikolai II:n roolit näytellyt Martti Suosalo. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Momentum kertoi tarinoita kultakauden kuvataiteesta ja tuon ajan suomalaisista taitelijoista. Tähän tarinointiin sopi hyvin, että meidän katsojien mielikuvitusta ruokittiin toinen toistaan hienommilla näyttämökuvilla.

Näissä kuvissa eli ja hengitti viime vuosisadan alun Pariisi, jonne kymmenet miljoonat ihmiset olivat saapuneet ihailemaan vuoden 1900 Maailmannäyttelyä, alkavan valon ja ilon vuosisadan tulevaisuudenlupauksia, tekniikan ja taiteen suuria saavutuksia.

Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 musikaali oli ainakin siinä mielessä hyvin omintakeista musiikkiteatteria, että siinä puhuttiin enemmän kuin laulettiin. No tämä on nyt ehkä liioittelua, mutta esityksen hallitseva elementti tarinan kannalta oli joka tapauksessa suomalaisen teatterin perinteinen vahvuus, ajatuksella kirjoitettuun tekstiin perustuva dialogi.

Minulla on vahvoja nuoruuden mielikuvia siitä, että näin Tampereen Työväen Teatterissa tehtiin vaikuttavaa musiikkiteatteria jo 70-luvulla. Keskiviikon ensi-illassa tukeuduttiin ehkä juuri näihin perinteisin ja miksei olisi tukeuduttu, kantaesitys oli teatterin 120-vuotisjuhlien juhlanäytäntö.

Esityksen nimi loi ainakin minun mielessäni suuria ennakko-oletuksia esityksen tematiikasta. Minusta nämä odotukset myös lunastettiin vaikuttavassa loppukohtauksessa. Siinä maahan vaipuneiden, mustiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden ja meidän katsojien silmien edessä näyttämön suurelle griinille kohosi sydämenlyöntien tahdissa sinisen sävyissä kylpevä palaneetta, Maa, meidän yhteinen kotimme.

Sirkku Peltolan ja Heikki Salon Momentum kelpaisi myös partituuriksi Eeva Konnun säveltämälle kohtalonsinfonialle. Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan, millainen esitys Momentumista olisi tullut, jos esityksen hallitsevaksi elementiksi olisi nostettu Konnun vaikuttava musiikki.

Tarinassa Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista Ville Vallgren (Martti Suosalo), Albert Edelfelt (Janne Kallioniemi), Beda Stjernschantz (Pihla Pohjolainen), Ellen Thesleff (Pauliina Saarinen), Akseli Gallen-Kallela (Hiski Vihertörmä) ja Eliel Saarinen (Juha-Matti Koskela) pystyttivät maailmannäyttelyssä Suomen palkittua näyttelysalonkia. Käsillä oli paitsi suomalaisen taiteen momentum, myös käännekohta suomalaisten kansallistunteen heräämisessä.

Petri Kauppisen koreografia antoi aihetta monenlaisiin tulkintoihin. Sateenvarjojen tai päivävarjojen kanssa tanssivat pariisilaiset olivat osa näyttämölle loihdittua vuoden 1900 Pariisin miljöötä. Toisaalta näyttämöllä nähtiin myös mustiin pukeutuneita hahmoja. Nimetöntä köyhää kansaa? Ehkä. Tai ennustuksia ”valon ja ilon” vuosisadan tapahtumista? Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Kukaan heistä ei kuitenkaan nouse tarinan päähenkilöksi, vaan tarinan keskiöön Peltola ja Salo ovat ensemblensä kanssa nostaneet paviljongin rakennustöihin Suomesta komennetut työmiehet, veljekset Eliaksen (Saska Pulkkinen) ja Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) sekä yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva Vernan (Emilia Keskivinkka). Lajityyppiin oleellisesti kuuluu tietenkin esitystä kantavassa tarinassa Eliaksen ja Vernan epäsäätyinen romanssi.

Pariisin maailmannäyttelyssä juhlittiin tieteen ja taiteen suuria riemuvoittoja. Ne antoivat lupauksia. Tulevaisuus kuului valolle ja ilolle. Tätä tulevaisuudenuskoa Salon sanoittamissa lauluissa suorastaan alleviivattiin moninkertaisilla toistoilla.

Tänään me tiedämme, miten siinä kävi. Pariisin maailmannäyttelystä alkanut uusia vuosisata toi tullessaan toki elintason nousun, mutta myös kaksi ihmiskunnan tähän asti tappavinta sotaa. Uusi vuosisata toi historian näyttämölle fasismin ja kommunismin sekä näiden aatteiden valtaan nostamat hirviöt, uhrilukujen perusteella kaksi hirveintä hirmuhallitsijaa ikinä.

Esityksen puhutteleva loppukohtaus antoi ymmärtää, että me elämme jälleen historiallista hetkeä. Kaikki korkeakulttuurit ihmiskunnan historiassa ovat tuhoutuneet tähän mennessä luonnonolosuhteiden muutoksesta johtuvissa ekokatastrofeissa. Ihmisten kulloinkin käyttämä teknologia on usein vauhdittanut tätä muutosta. Nykyinen, fossiilisen energian käyttöön perustuva teknokulttuuri on globaali ja siksi myös sen aiheuttamat muutokset ilmastossa ja maapallon biosfäärissä koskevat meitä kaikkia.

Me emme vain tiedä, onko ratkaiseva käänne, momentum jo tapahtunut.

Käsiohjelmassa Peltola kertoo produktion valmisteluun ja kypsyttelyyn kuluneen viisi vuotta. Siinä ajassa Peltolan, Salon ja koko ensemblen jäsenten ajatuksiin ja lopulta käsikirjoitukseen on ehtinyt torstaina koetun perusteella kertyä monenlaisia aiheita. Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliset olot ja patriarkaaliset asenteet ovat antaneet kirjoittajille näkökulmia ja perspektiiviä yhteiskunnallisen eriarvoisuuteen, luokkaristiriitoihin ja naisten asemaan. Momentum ei silti ole historiaa kuvaava näytelmä. Sellaiseksi tekijöiden näkemykset ovat kulkeneet liikaa etukenossa.

Momentumien lauluissa Vernan roolin näytelleen Emilia Keskivinkkan (kuvassa keskellä) hieno, koulutettu lauluääni pääsi oikeuksiinsa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Vuonna 1960 syntynyt Peltola ja vuonna 1957 syntynyt Salo kuuluvat samaan idealistien sukupolveen kuin tämän kirjoittaja. Heitä hieman vanhempien, suurten ikäluokkien idealismi jähmettyi 70-luvulla varsinkin teatterin piirissä kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Näytelmän roolihamoista tulisieluinen kommunistiagitaattori Larissa (Petra Ahola) ei kuitenkaan edustanut tätä stalinismiksi jäykistynyttä elitismiä ja vielä enemmän aito idealisti oli näytelmässä työväen aatteen omaksunut Kustaa.

Idealismin loppua kuvasi puolestaan esityksen räjähtävä draaman huipennus.

Momentum oli suurista paloista koottu kokonaisuus ja ehkä siksi Peltolan ohjausta vaivasi lievä raskassoutuisuus. Esityksestä puuttui tarkan ajoituksen ja nopeiden siirtymien antamaa vääntöä, momenttia.

Lavastatuksen suunnitelleen Hannu Lindholmin ja valot sekä videot suunnitelleen Eero Auvisen näyttämökuvat olivat kuten alussa sanoin todella vaikuttavia. Myös Petri Kauppisen koreografia, nuo ”Cherbourgin sateenvarjot” olivat oleellinen osa esityksen visuaalista kokonaisuutta. Parhaan kuvan upeasta skenografiasta saa varmasti, jos hankkii paikan suuren näyttämön keskivaiheilta. Yläkatsomon piippuhyllyllä lavastukseen kuuluvien valokuvien kolmiulotteisuus menettää visuaalista tehoaan, perspektiivi katoaa.

Toisaalta Lindholmin lavasteiden harmaa ja tummanpuhuva väriskaala ja Auvisen valojen luomat kovat kontrastit kertoivat omalla tavallaan esityksen tarinan ytimeen sijoitetuista merkityksistä. Samasta kertoivat myös Kauppisen luomat tanssit. Tanssijat olivat sekä nimettömiä pariisilaisia, osa ajankuvaa ja miljöötä, ja mustiin pukeutunutta köyhää kansaa tai uhkaavia ”tuonenlähettiläitä”.

Momentum on esitys, jossa oli syvä juonne siihen peruskallioon, jota me kutsumme todellisuudeksi ja paljon taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta pohtivaa sisältöä. Hieman raskassoutuisen lajityypin tekijät sortuvat joskus pateettisuuteen. Momentumissa tätä vaaraa torjuttiin tarmokkaasti huumorilla.

Ikivanha anekdootti tai kasku teatterin piirissä on kertomus, jossa renessanssiruhtinas antaa katkaista narrinsa kaulan, koska tämä ei huvita häntä. Kasku kertoo yleisön ja teatterin tekijöiden suhteesta yhä jotakin. Yleisö on koskematon. Momentumissa näytelmän Edelfelt näkee painajaisunen, jossa tsaari Nikolai II laittaa hänen päänsä pölkylle. Ei siksi, että Edelfelt haaveilee Suomen itsenäisyydestä, vaan siksi, että Nikolain mielestä Edelfelt on huono taiteilija. Kohtaus oli Nikolaita esittäneen Suosalon bravuuri.

Hauska oli myös kohtaus, jossa Suosalo Vallgrenin roolissa haaveili siitä, että myös tulevat sukupolvet löytäisivät hänen taiteensa ja arvostaisivat sitä. Taustalla kohtauksessa jääkiekkointoilijat kiipeilivät Suomen MM-kultaa juhliessaan Vallgrenin veistämän Havi Amandan päällä.   

Peltolan löytöihin kuului myös kommunistien utopia sähköistämisestä. Tässä utopiassa ei sähköistetä vain tehtaita ja koteja, vaan sähköllä toimivat myös maatalouskoneet ja liikennevälineet junista autoihin (!).

Ensi-illassa juhlittiin paitsi teatterin vuosipäivää, myös Lindholmin yli 50 vuotta kestänyttä uraa hänen töistään kertovalla näyttelyllä. Näyttely ja Momentumin lavastus antoivat kuvan arkkitehdistä, strukturalismista innoituksensa saavasta taiteilijasta, jonka töille tunnusomaisia ovat voimakkaat , jos ei nyt aivan taivasiin niin ainakin kohti lavastetornin kattoa kurottavat vertikaaliset linjat.

Momentum

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.9.2022

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Sävellys Eeva Kontu

Lululyriikka Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg ja Eeva Kontu

Jousikvartettisovitukset Marko Hilpo

Kapellimestari Tony Sikström

Koreografia Petri Kauppinen

Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa Saska Pulkkinen, Emilia Keskivinkka, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää, Marissa Lattu