Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Alun upean näyttämöluvan ja kauniin loppukohtauksen väliin mahtui paljon ajattelemisen aiheita – KOM-teatterin Lou Salomé pysyi paikattunakin hyvin pinnalla ajan virrassa

Lou Salomén näyttämäkuvat olivat upeita. Niistä syntyi helposti katsojan mielessä oma tarinansa ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa oli vaihdettu. Kuvassa näytelmän nimiroolin näytellyt Vilma Melasniemi. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri   

Arvio KOM-teatterin Lou Salomésta on ihan pakko aloittaa näytelmän lavastuksesta. Se oli häkellyttävän komea. En tiedä onko Janne Vasamaa, Tiina Kauhasta, Tomi Suovankoskea ja Riikka Oksasta inspiroinut eniten Frida Kahlo vai Monty Phytonin lentävän sirkuksen sketsejä yhteen nivoneet Terry Gilliamin animaatiot.

Itse odotin koko ajan, että taivaalta alas kurottavat kädet alkaisivat liikkua ja ruusutarhan ruusut ponkaista kohti korkeuksia. Toisaalta esityksen muusiko Eva Louhivuoren olemus ja rooliasu olivat kuin suoraan Kahlon maalaamasta omakuvasta.

Esityksen lavastus tarjosi katsojalle jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosana oli lausuttu monta koukku. Näyttämölle loihditussa paratiisissa luikerteli myös kaksikin pinkinpunaista jättiläiskäärmettä. Käärmeille oli helppo antaa vanhatestamentillinen tulkinta. Älykäs ja tiedonhaluinen nainen on saatanan asialla. Raamatun luomiskertomuksessa puolet ihmiskunnasta julistetaan jo heti kättelyssä vanhan vihtahousun agenteiksi, joita pitää rangaista yhä uudestaan sukupolvesta toiseen.

Aina Bergholmin kirjoittama näytelmä on kuvaus huippulahjakkaan Lou Andreas-Salomén elämästä. Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt Salomé raivasi itselleen tien akateemisiin opintoihin aikana, jolloin opiskelu yliopistoista oli naisilta pääsääntöisesti kielletty. Hänestä kasvoi kirjailija ja psykoterapian uranuurtaja, merkittävä länsimaalinen ajattelija. Näytelmän temaattisessa keskiössä oli kysymys, miksi emme tiedä, kuka oli Lou Salomé?

Kuten jo näytelmän lavastus antoi ymmärtää, KOM-teatterin Lou Salomé on komedia. Nautittavan siitä teki Bergrothin viljelemä terävä satiiri. Salomén aikalaiset, tuon ajan filosofian ja kirjallisuuden suuret nimet näyttäytyvät näytelmässä omissa sfääreissään leijuvilta ja omissa liemissään kiehuvilta ääliöiltä. Siis miehiltä.

Lähestymiskulma on kuitenkin perusteltu. Tunnetasolla meidän on lähes mahdotonta asettua 1800-luvun Euroopassa elävän naisen asemaan. Naisilla ei ollut äänioikeutta, ei oikeutta omaisuuteen tai opiskeluun yliopistoissa. Patriarkaalisessa yhteisössä nainen oli käytännössä isänsä omaisuutta ja ajan henki elää meillä yhä esimerkiksi perinteisiin häärituaaleihin liittyvissä ”lehmäkaupoissa”: Morsiamen isä taluttaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa hänet sulhaselle.   

Ajatuskokeena voi matkustaa tämän päivän Kabuliin kysymään maan Afganistanin koulutetuilta naisilta miltä tämä kaikki nyt oikein tuntuu?

Näytelmän yhä kelloja kilauttavat nimet Friedrich Nietzschestä Sigmund Freudiin ja Cesare Lambrososta Ernst Heackeliin olivat Salomén työtovereita, ystäviä ja rakastajia. Luovuus ei synny itsestään, vaan älykkäinkin ihminen tarvitsee ympärilleen samoista aiheista kiinnostuneiden älyköiden yhteisön. Tämä pätee niin taiteessa kuin tieteessäkin eikä Salomélla ollut 1800-luvun Roomassa juuri valinnanvaraa kavereidensa sukupuolen suhteen.

Poikkeus tästä säännöstä on näytelmässä ruotsalainen ystävä kirjallisuuspsykologi ja ajattelija Ellen Key, jonka kanssa keski-ikään ehtinyt Salomé lähtee näytelmässä Ruotsiin nauttimaan alastomana ilmakylvyistä, koska sellainen on Skandinaviassa mahdollista.

Keskiajalla älykkään naisen ainoa mahdollisuus luoda ympärille lahjakkaiden ihmisten yhteisö oli vetäytyä luostariin. Katollinen kirkko palkitsi nämä ajattelijat, Hildegard Bisgeniläisen ja kumppanit, jos palkitsi, julistamalla heidät pyhimyksiksi.

Yliopistot kehittyivät kirkon yhteydessä ja luostareista ovat varmasti peräisin ne sadomasokistiset initiaatiorituaalit, joista näkyy kaikuja vielä nykyisinkin koulu- ja yliopistomaailmassa. Näytelmän Salomé aloittaa seisemänvuotiaana teologian opiskelun ja hänen ensimmäinen opettajansa hollantilainen pastori Hendrik Gillot rakastuu tyttöön palavasti tytön vartuttua teini-ikään. Näytelmässä Gillot haluaa piiskata tytön rangaistuksena tekaistun syyn perusteella ja Saloméa näytellyt Vilma Melasniemi asettui hänen eteensä alistumista ilmentävään asentoon.

Bergrothin Salomélla on kuitenkin voimia taistelemaan oman seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. Roomassa hän muuttaa yhteen asumaan rakastajansa Nietzschen ja tämän henkiystävän, kirjailija Paul Réen kanssa. Yhdessä kohtauksessa näytelmän Nietzsche luki Salomén kirjoittamaa kuvausta naisen seksuaalisesta nautinnosta. Salomén kirjoituksessa naisen oma nautinto on yhdynnän päämäärä ja tarkoitus ja Nietzsche järkyttyy ja loukkaantuu, kun hänelle tässä maailmoja syleilevässä aktissa on annettu pelkkä avustajan rooli.

Valistuneen katsojan pelkästään tämä kohtaus pakotti miettimään, millaisissa oloissa Josef Bauer ja Freud kirjoittivat kirjansa Tutkielmia hysteriasta.

Sairastapauksen vuoksi Lou Salomé esitettiin Tampereen teatterikesässä paikattuna. Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu jakoivat keskenään pikakomennuksella Miiko Toiviaisen neljä roolia. Salomén ystävän Paul Réen rooli oli keskeinen ja Nikkilä joutui tukeutumaan nuorosanoissa käsikirjoitukseen.

Se ei oikeastaan haitannut millään tavalla näytelmän tyylilajista huolimatta, koska Riikka Oksasen ohjauksessa mentiin asia edellä kaiken näyttämölle pystytetyn koreuden keskellä.

Melasniemi näytteli Salomén roolin ja oli siinä luonnollisuudessaan loistava. Roolihahmon kotoinen arkisuus kuroi näytelmän teemat reilun sadan vuoden takaa tähän päivään. Maailma saattoi olla kummallinen 1800-luvun Italiassa, mutta ihmiset olivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Toivottavasti me miehet olemme kuitenkin oppineet edes jotakin näiden vuosikymmenten aikana.

Ella Mettänen näytteli viidessä eri roolissa. Juha Milanoff urakoi Nietzschen, Gillotin, Lambroson ja Georg Ledebourin roolit. Niko Saarelan näimme Gustav Ludwig von Salomén, Freudin, Haeckelin, professori Bidermannin, kreivi Joukowskyn ja Friedrich Carl Andreasin rooleissa.

Esityksessä hypättiin tai kiivettiin tasolta toiselle usein jo ihan fyysisesti vertikaalisista tasoista kootulla näyttämöllä. Ainakin minulla oli välillä hieman vaikea hahmottaa, kun näytelmän parista kymmenestä roolihahmosta oli juuri sillä hetkellä äänessä. Eikä sillä oikeastaan ollut väliä. Näytelmän aloittaneen upean näyttämökuvan ja Salomén kuolemaa kuvanneen, hyvin kauniin kohtauksen väliin jäi paljon ajattelemisen aiheita.

Salomé ei ole ainoa unohdettu ajattelija. Lista näistä tiedon tyttäristä on lähes loputtoman pitkä. Salomén julkaisujen harvinaisuuteen on myös aivan konkreettinen syy. Vuonna 1933 valtaan Saksassa nousseet natsit pyrkivät aktiivisesti hävittämään vuonna 1937 kuolleen kirjailijan tuotantoa.

Lou Salomé

KOM-teatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.8.2022

Käsikirjoitus Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Oksanen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen

Videosuunnittelu Janne Vasama ja Tomi Suovankoski

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu

Red Nose Company tekee loistavaa lastenteatteria – Frankenstein oli hykerryttävän hauska ja taitavasti toteutettu esitys commedia dell’arte perinteen hengessä

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut populaarikulttuurin tekijöille todellinen ideoiden aarrearkku. Timo Ruuskanen esiintyi Frankenstein hirviön roolissa perinteisessä klovnin asussa kasvomaskeineen ja punaisine nenineen. Kaulan metallitapit ilmestyivät hirviön kaulaan James Whalen vuonna 1931 ohjaamassa elokuvassa Frankenstein. Tuukka Vasaman ”hullun tiedemiehen” habituksen populaarikulttuuri on napannut itseltään Albert Einsteinilta tämän vanhuudenpäiviltä. Einstein oli hahmona tai oikeammin herrat Eins ja Tein olivat mukana näytelmässä. Atomipommi ei ollut keksintönä lainkaan hyvä juttu. Kuva Cata Portin/Red Nose Company    

Red Nose Companyn Frankenstein oli hykerryttävän hauskaa, elämäniloista ja taitavasti toteutettua teatteria. Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen toden totta osasivat ottaa yleisönsä.

Frankenstein on lastenteatteria, jonka ikäsuositus on haarukassa 6-100 -vuotiaille. Ikäsuositusten leveälle haarukalle löytyi myös katetta. Esityksen näyttämölle luomat tunnetilat puhuttelivat taatusti kaiken ikäisiä elämänmyönteisellä optimismillaan. Vaikka ikä ei ole vain pelkkä numero, ei niin sanottuun puolalaiseen optimismiin ole syytä vajota.

Englantilaisen Mary Shelleyn vuonna 1816 ilmestynyttä romaania Frankenstein on meistä useimpien mielikuvissa dystopia. Tässä varhaisessa tieteiskirjallisuuden klassikossa kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein onnistuu luomaan hirviön, joka lopulta riistäytyy hänen kontrollistaan.

Vasaman ja Ruuskasen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä romaanin pessimismi käännetään optimismiksi. Kaksikon Frankenstein oli painavaa puhetta tieteen ja ennen kaikkia koulutuksen merkityksestä ja tärkeydestä – toki niin ilkikurisilla mausteilla höystettynä, ettei paatokselle jäänyt sijaa.

Ainakin minua tämä asenne puhutteli. Tällaista lastenteatterin pitää olla, lasten ehdoilla toteutettua älykästä ja viisasta tekemistä maailmassa, jossa viisauden sijasta kaikenlaiset salaliittoteoriat ja inhimillinen typeryys leviävät nykyään kuin ruttotauti ikään.

Esityksessä oli korostetusti mukana Shelleyn tarinan positiivinen ulottuvuus. Frankensteinin luoma hirviö oppi hämmästyttävällä tavalla uusia asioita. Vasaman ja Ruuskasen Heppu normaali rinnastui aikuisen katsojan mielessä tekoälyyn. Tarinasta on kuorittu pois myös lähes kokonaan väkivalta. Hirviö ei surmaa ketään. Aggression korkeinta astetta edusti Vasaman läppäys elektronisella kärpäslätkällä Ruuskasen sormenpäähän.

Teatteri on läsnäolon taidetta. Kysymys on vuorovaikutuksesta. Vasama ja Ruuskanen integroivat meidät esityksen katsojat hyvin taitavasti osaksi esitystä. Ei aikaakaan, kun me olimme mukana seuraavan tempun lähtölaskennassa ja vieläpä saksan kielellä: ein, zwai, drai…

Aikuinen katsoja saattoi siten seurata esitystä myös ryhmädynamiikan oppituntina. Esityksen ensimmäisissä kohtauksissa meitä valmisteltiin esityksen dramaattiseen huipennukseen, näytelmän Steinin (Ruuskanen) altistamiseen voimakkaille sähköiskuille suuressa henkiinherättämiskoneessa.

Meille tehtiin monin tavoin selväksi, miten vaarallinen tämä koe on. Silti suurin osa meistä vastasi suosionosoitusten kera myöntävästi, kun näytelmän Frank (Vasama) kysyi, laitetaanko Stein tähän koneeseen.

Esimerkiksi Kristian Smeds käytti samantapaista temppua takavuosina näytelmässään Karamazovin veljekset. Tuolloin yleisöä pyydettiin kivittämään paperitolloilla syntiin langennutta roolihenkilöä. Muista, miten innokkaasti me katsojat osallistuimme tuolloin tähän symboliseen kivitykseen.

Esityksen tematiikka oli selkeää. Tieto ei ole hyvää tai pahaa. Hyviä tai pahoja ovat meidän ajatuksemme, uskomusemme ja tunteemme silloin, kun ne muuttuvat teoiksi. Esityksen lopussa Vasama pyysi meitä katsojia nostamaan ylös hirviökätemme ja muistutti meitä siitä, että me kaikki olemme hirviöitä.

Tämä oli tietysti muistuttamattakin selvää ainakin kaikille niille, jotka ovat työnsä vuoksi tai lasten vanhempina joutuneet selvittämään kiusaamistapauksia. Lapset voivat olla toisiaan kohtaan suorastaan sydämettömän julmia, oikeita pikkuhirviöitä nämä kullanmurut.   

Red Nose Company perustivat vuonna 2005 klovneriasta innostuneet Teatterikorkeakoulun opiskelijat. Vuoteen 2015 Suomen ensimmäinen klovneriaan erikoistunut ammattiteatteri toimi nimellä RedNoseClub.

Naamioteatteri on ehkä maailman vanhin teatterin traditio. Naamio tai klovnin voimakas maskeeraus kätkevät näyttelijän oman persoonallisuuden hänen esittämänsä roolihenkilön taakse. Sen vuoksi naamioteatteri ja klovneria ovat olleet epäilemättä myös ensimmäinen poliittisen teatterin muoto. Karnevalistisessa perinteessä naamioiden takaa on ollut lupa kritisoida kirkkoa ja muita vallanpitäjiä. Narrien tehtävänä oli kertoa yksinvaltiaiden ja kirkkoruhtinaiden hoveissa hovietiketin taakse piilotettu totuus.

Suomalaisen teatterin juuret ovat työväentaloilla ja nuorisoseuroissa. Teatterin tekemistä on ohjannut voimakkaasti kirjallinen perinne. Commedia dell’arte ei ole meillä saanut kovin suurta jalansijaa. Tätä ilmiötä lienee lupa tulkita myös niin, että Suomi on ollut jo pitkään kohtuullisen tasa-arvoinen maa jopa eurooppalaisella mittapuulla.

Red Nose Company on toiminut meillä tienraivaajana. Ryhmän produktiot ovat olleet arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Itse olen nähnyt Frankensteinin ohella Hanna Sepän ja Minna Puolannon näytelmän Révolution, joka teki totisesti vaikutuksen.

Klovneria on todellinen taitolaji. Commedia dell’arte tarkoittaa vapaasti suomennettuna ammattilaisten esittämää näytelmää. Silti teatterin harrastajienkin kannattaisi kiinnostua lajityypistä jo sen suuren ilmaisuvoiman takia. Ymmärtääkseni klovneriaan on nykyisin tarjolla myös koulutusta.

Frankenstein

Red Nouse Companyn esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 1.8.2022

Käsikirjoitus, ohjaus ja musiikin sovitus Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Valo ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen

Puvustus Paula Koivunen

Tuotanto Red Nose Company/ Niina Bergius, Maija Kühn, Inka Virtanen

Graafinen suunnittelu Tero Ahonen

Esityskuvat Cata Portin

Näyttämöllä Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Teatteri Imatran näyttämöllä tanssivat perjantaina Toula Limnaoisin mestariluokan oppilaat

Daniel Afonson my faforite body perustui Georges Perecin 70-luvulla ohjaamaan elokuvaan Un homme quit dorf. Kekseliäs ja voimakas soolo haastoi katsojan tekemään tulkintoja. Copyright „cyan“ cie. toula limnaios

Berliiniläisen cie. toula limnaoisin toinen esitys Tell me a better story 2 koostui neljästä soolosta. Koreografi Toula Limnoisin mukaa produktion aikana tutkittiin tanssijan identiteetin ja esittämisen suhdetta.

Sooloesitykset oli ideoitu ja harjoiteltu koronaepidemian aikana, kun karanteenit estivät kiertueet ja esitykset ryhmän omassa kotiteatterissa HALLE Tanzbüne Berlinissä. Limnoisin mukaan ensemblen taiteilijat käyttivät noina kuukausina aikaa toistensa tukemiseen

Limnaois ryhtyi työskentelemään kunkin produktion tanssijan kanssa erikseen. Urheilussa tällaista urheilijan ja valmentajan suhdetta kuvataan  tehovalmennukseksi. Metodina oli kahden luovan ihmisen, koreografin ja tanssijan voimakas vuorovaikutus. Muusikoilla on tapana kutsua tällaista oppimisprosessia mestariluokaksi.

Jokainen produktion tanssija on oma persoonallisuutensa ja sen annettiin tulkinnoissa näkyä. Yhteistä kaikille neljälle soololle oli inhimillinen lämpö, läsnäolo, kekseliäs liikekieli ja ihana, arvoituksellinen huumori. Berliiniä kotikaupunkina pitävä cie. toula limnaois on aidosti monikansallinen ryhmä ja arvelen, että ryhmän koheesio perustuu syvästi koettuun humanismiin.

Produktion ensimmäinen soolo, Priscilla Fiuzan plurielles alkoi hauskasti. Ainakin minulle syntyi hetkeksi mielikuva siitä, että näyttämöllä on hautomassa suuri, pitkäkaulainen lintu. Sitten Fluza kuoriutui esiin vannehameensa takaa ja alkoi purkaa naisellisuuteen liittyviä myyttejä Antonio Vivaldin musiikin tahdissa.

Viktoriaanisen ajan Euroopassa naiset olivat kirjaimellisesti muodin kahleissa. Naisvartalon siroutta korostettiin ampiaisvyötäröllä, kireällä korsetilla, joka laittoi kantajansa haukkomaan henkeään. Lantion pyöreyttä taas liioiteltiin valtavan kokoisella ja painavalla krinoliinilla. Esityksen lopussa Fluza tanssi eroon vannehameestaan liikkeellä, joka ainakin minun tajunnassani sai kirkonkellon kumahtelemaan.

Esityksen toinen soolo oli Daniel Afonson my favorite body. Käsiohjelman mukaan esitys perustuu Georges Perecin vuonna 1974 ohjaamaan elokuvaan Un home qui dort (The Man Who Sleeps).

Vieraantumisen teemat ovat kirjallisuuden ja elokuvataiteen peruskauraa. Afonson katsojaa haastavassa tulkinnassa korostui meidän kristilliseen kulttuuriimme liittyvä dualismi. Soolossa miehen mieltä tai freudilaisittain yliminää edusti Afonson kasvojen eteen kiinnitetty älypuhelin, jonka näytöllä puhuva suu käskytti Afonson kehoa.

Esitykseen kuului myös arvoituksellinen hahmo, punaiseen mekkoon puettu torso, joka ajoittain otti puhuvan suun avulla tilan haltuunsa. Esityksen musiikin on säveltänyt cie. toula limnaoisin tanssiteatterin toinen perustaja Ralf R. Ollertz.

Francesca Bedinin fra oli kevyt ja ilmava kuin se punainen heliumpallo, jonka kanssa hän tanssi. Italian kielen prepositio fra tarkoitta jonkin väliä. Tavattoman kaunis tanssi oli merkityksiltään yhtä arvoituksellinen kuin sen nimi aina dramaattiseen loppuhuipennukseen asti. Esityksen lyyristä kauneutta korosti siinä käytetty, aina ihana Sergei Rachmaninoffin musiikki.

Illan neljännessä soolossa Leonard D’Aquinon inspiraation lähteenä ovat olleet hänelle rakkaat drag queen -hahmot. Oman feministisen puolensa D’Aquino on ottanut haltuun jo esityksen nimessä, ich bin zwei (Minussa on kaksi).

D’Aquino on tanssijaksi oikea köriläs, vahva ja lihaksikas. Porkkananpunaiseen peruukkiin ja kabareehenkiseen, välkkyvään kietaisuhameeseen pukeutuneena hän oli näyttämöllä soolon alussa melkoinen ilmestys.

D’Aquino esiintyi soolon alussa kasvot naamioituna. Naamio muistutti meitä katsojia siitä, että sukupuolirooleilla ilottelemisella on myös omat vakavat puolensa. D’Aquinon drag queen on mies, joka haluaa esiintyä naisena, mutta mieltää itsensä selkeästi mieheksi. Ilmiselvästi karhun voimat omaavan D’Aquinon liikekieli oli ajoittain suorastaan aggressiivisen voimakasta ja kulmikasta. Soolon loppuhuipennus oli vaikuttava. ”Piru” oli sittenkin viedä miehen koko käden vielä sen jälkeenkin, kun hän oli riisunut naamionsa, hameensa ja peruukkinsa.

Berliiniläisistä löytää tietoa tanssiteatterin omilta kotisivuilta. Berliinin matkaa suunnittelevan kannattaa silmäillä myös Berliinin tanssifoorumin sivuja.

Erilaisia taidepalkintoja ja tunnustusta ryhmälle on ropissut etenkin tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Minusta kiinnostavaa oli tehdä havaintoja teatterin taiteilijakunnan ikärakenteesta. Esimerkiksi Imatralla torstaina upean soolon tanssinut Hironori Sugata on syntynyt Osakassa Japanissa vuonna 1968.

Kotisivuillaan ryhmä ilmoittaa puolustavansa tanssin tasa-arvoa.

Tell me a better story 2

Berliiniläisen cie. toula limnaios tanssiteatterin esitys Mustan ja valkoisen teatterifestivaaleilla 22.7.2022

Konsepti, koreografia Toula Limnaios
Musiikki Ralf R Ollertz ja Paul Tinsley
Tekninen johto ja valosuunnittelu Felix Grimm

Puvut: Antonia Limnaios ja Toula Limnaios
Valaistus ja näyttämötekniikka Domenik Engemann

Tanssijat Daniel Afonso, Francesca Bedin, Leonardo D’Aquino, Priscilla Fiuza

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali toi nykytanssin huiput Imatralle

Laura Bechin ja Alessio Scandalen spagetin syönti päättyi suudelmaan. Tanssijoiden ilmeet kertovat kuitenkin vielä tätä edeltäneestä taistelusta kaapin paikasta. Toula Limnaios oli tanssijoidensa kanssa ladannut kohtauksiin merkitysten kirjon. Katsojalle berliiniläisten nykytanssi tarjosi elämyksiä ja älyllisiä haasteita. copyright cyan and cie. toula limnaios

Etäännyttäminen ei välttämättä ole keskieurooppalaisen teatterin ehkä tärkein tehokeino. Berliiniläisen cie. toula limnaios tanssiteatterin näyttämölle loihtimat arvoitukset alkoivat jo ryhmän nimestä.  Toisen perustajansa koreografi Toula Limnaiosin nimeä kantava ryhmä kirjoittaa julkaisuissaan sekä ryhmän nimen että kaikkien sen taiteilijoiden nimet johdonmukaisesti pienillä alkukirjaimilla. Se ei ole varmasti aivan tavanomaista saksan kielessä, jossa erisnimien lisäksi myös kaikki substantiivit kirjoitetaan suurilla alkukirjaimilla. Hochdeutsch!

Torstaina ryhmä esitti Teatteri Imatran näyttämöllä kahdesta soolosta ja yhdestä duetosta muodostuneen teoksen Tell me a better story 1.  

Tell me a better story 1 ja toinen Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmistoon kuuluvan Tell me a better story 2 ryhmän jäsenet ovat ideoineet koronavuosien kurimuksessa. Esittävän taiteen tekijöiden tunteet vaihtelivat noina kuukausina ja lopulta vuosina epävarmuudesta epätoivoon. Tulevaisuus näytti synkältä.

Teoksen esittelyssä esityksen konseptin ja koreografian luonut Toula Limnaios kertoo, että ryhmä käytti viikot ja kuukaudet, jolloin ei voitu esittää yleisölle ideointiin. Syvennyttiin paitsi ilmaisuun myös internetin ja digitaalisuuden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ryhmän kotinäyttämöstä Halle Tanzbüne Berliinistä tehtiin eräänlainen studio ja ryhmän esityksiä on nyt mahdollisuus seurata livenä verkossa suoratoiston kautta.

Nykytanssin tekijät puhuvat kokeilusta. Tanssi on ryhmätyötä ja käsityötä. Ilmaisuvoimaiseksi koettu uusi liikekieli syntyy yritysten ja erehdysten kautta kokeilemalla, miten uudet ideat toimivat. Limnaoisin ryhmä edustaa nykytanssin terävintä kärkeä maailmassa ja ainakin aavistuksen ryhmän ennakkoluulottomista ja välillä hurjista koreografioista voi saada suoratoistettujen live-esitysten lisäksi esityksistä tehdyistä taltioinneista.

Digitalisaatio on ehkä avain myös ensimmäisen arvoituksen ratkaisuun. Ehkä suuret kirjaimet lauseiden aluista ja nimistä ovat joutuneet peukaloiden alla. Tarkoitan niitä kahta peukaloa, joilla me nykyisin pidämme yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan älypuhelimellamme.

Sitä todellisuutta, joka on muokannut evoluutiossa meille ihmisille lajityypilliset aivot, ei digitaalisuus ole juuri hetkauttanut. Kysymys on ihmisten kohtaamisesta ja tällaisten prosessien kuvaajana läsnäoloon perustuva esittävä taide on ilmaisuvoimassaan ainutlaatuista. 

Esityksen ensimmäisessä soolossa Karolina Wyrwal tanssi rekvisiittanaan mallinukke. Muoti, samanlainen vaatetus tai edes samanlainen alastomuus eivät avanneet yhteyttä. Eikä sitä avanneet edes ymmärrettävästi yksipuolisiksi jääneet yritykset keskustella mallinuken kanssa. Se tärkein, kehonkieli puuttui.

Tehokeinona Limnaios ja Wyrwal käyttivät myös hurjaa liioittelua. Ainakin itse tulkitsin soolon ensimmäiset kohtaukset parodiaksi misseille ja malleille soveliaasta liikekielestä. Wyrwal säväytti myös klassisen baletin askelkuvioilla, joita hän tanssi korkokengät jalassa. Tai itse asiassa jossain vaiheessa korkokenkä oli vain toisessa jalassa.  

Näissä kohtauksissa kertautui Imatran festivaalien taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin taolainen dualismi: notkea vastaa jäykkä, inhimillinen vastaa epäinhimillinen, elävä, kuollut…musta ja valkoinen

Esityksen toisessa soolossa jatkettiin saman tematiikan käsittelyä.  Hironori Sugata marssi näyttämölle vetäen köydellä perässään rullakolla ruskeaan pukuun puettua torsoa. Huiman pyörityksen jälkeen soolo huipentui siihen, että Sugata yritti kirjaimellisesti sukeltaa tämän olion nahkoihin, pukea hänet päälleen. Sugatan liikekieli oli intensiivistä ja hauskaa. Tosin sillä varauksella, että nauru tahtoi takertua kurkkuun siinä vaiheessa, kun ajatukset saivat kiinni aivojen salamannopeasti toimivista tunne-elämän algoritmeistä.

Esityksen dueton teemat käsittelivät epäilemättä parisuhteen ihanuutta ja kurjuutta, Limnaiosin, Laura Beschin ja Alessio Scandalen liikekieli vei parin dueton alussa aivan näyttämön pintaa. Läheisyyden ja erillisyyden teemoja kerrattiin useiden toistojen kautta. Vaaka-asennossa tanssiminen ei ole varmasti niitä maailman helpoimpia tapoja esittää. Ainakin minä peukutin Beschin ja Scandalen huikealle osaamiselle. Tuntui ajoittain vahvasti siltä, ettei luonnonlait gravitaation osalta olleet näyttämöllä voimassa. Siro Benschi sai vartalonsa säkenöimään.

Pariskunnan seurustelu muuttui lähentymisen jälkeen taisteluksi kaapin paikasta. Tahtojen taistoa kuvattiin huikeiden nostojen kautta. Oman sävynsä tanssille antoi Benchin ja Scandalen suuri kokoero. Eleet ja ilmeet kuitenkin kertoivat, ettei tässä tahtojen taistelussa voittajaa ratkaistu silkalla fyysisellä voimalla.

Seesteisen lopun kohtaus oli lainaus Disneyn piirroselokuvasta Kaunotar ja Kulkuri. Rakastavaisten illallisella spagetin syönti johti suudelmaan. 

Tell me a better story 1

Berliiniläisen cie. toula limnaios tanssiteatterin esitys Mustan ja valkoisen teatterifestivaaleilla 21.7.2022

Konsepti ja koreografia Toula Limnaios

Musiikki Ralf R. Ollertz ja Paul Tinsley

Tanssijat Laura Beschi, Alessio Scandale, Hironori Sugata, Karoliina Wyrwal

Valosuunnittelu Felix Grimm

Asut Toula Limnaios

Lavatekniikka Domenik Engemann

Kuvat Toula Limnaios

Teatteri Telakan esityksessä sirkustaide näytti ilmaisuvoimansa – Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää luovasti esittävän taiteen eri lajeja – Life After kertoi meitä odottavasta äärettömästä yksinäisyydestä

Esityksessä käytettiin taitavasti meillä harvinaisen mustan teatterin estetiikkaa. Illuusion ansiosta Vilhelmiina Sinervo näytti leijailevan tyhjyydessä alla häämöttävän kuun maiseman yllä. Kuva Miia Autio/Teatteri Telakka

Käsiohjelman mukaan Life After on avaruutta ja ajan suhteellisuutta käsittelevä visuaalinen sirkusesitys. Katsojalle se oli lumoava kokemus. Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää hyvin luovasti useita esittävän taiteen tyylilajeja ja vahvuuksia samassa esityksessä.

Sirkusta esityksessä oli sirkustaitelija Vilhelmiina Sinervon taidokas akrobatia nuoralla ja suuren voimistelupallon kanssa sekä jongleeraus jonglöörirenkailla. Sinervo on laatinut myös esityksen konseptin.

Tanssitaiteen vahvuudet näyttämölle toi Hedda Liukkalan Sinervolle esitystä varten laatima koreografia. Koreografia liitti Sinervon sirkustaiteen bravuurit yhtenäiseksi tarinaksi, joka sai ainakin minun mielikuvitukseni liikkeelle.

Esityksen lavastus ja äänimaisema käyttivät hyväkseen teatteritaiteesta tuttuja ilmaisumuotoja. Sara Pathiranen, Perttu Sinervon, Tuomas Gröndahlin ja Kauri Klemelän sgenografiasta löysin ilokseni elementtejä meillä harvoin nähdystä mustasta teatterista.

Näyttämön takaosaan oli ripustettu suuri peili, joka lisäsi tilan tunnetta esityksessä tekijöiden tarkoittamiin kosmisiin mittasuhteisiin. Peili myös toisti Sinervon liikkeitä näyttämöllä toisesta perspektiivistä ja heijasti esityksessä käytetyt videot näyttämölle levitetylle vaalealle pinnalle.

Ikivanhaa naamioteatterin ja samalla tietenkin sirkuksen klovneriaperinnettä edusti esityksen kasvottomuus. Vilhelmiina Sinervon kasvot peitti esityksessä pään yli vedetty ihonmyötäinen, musta huppu.

Esityksen puvustuksen on suunnitellut Enna Paavilainen. Esityksen alussa Sinervolla oli yllään oranssi suojapuku, mustat kengät ja hansikkaat. Hän makasi selällään näyttämöllä täysin liikkumattomana, kasvottomana hahmona.

Esityksen jatkuessa hän kuoriutui suojapuvusta ja esiintyi mustissa vartalon myötäisissä trikoissa, joissa vain kädet ja jalat jäivät näkyvin. Vahva kontrasti nosti hienosti esiin Paavilaisen koreografian hienoja, minimalistisia yksityiskohtia, esimerkiksi Sinervon sormien tanssin näyttämöllä.

Esityksen nimen viittaus kuoleman jälkeiseen elämään houkutteli antamaan esityksen tarinalle apokalyptisen tulkinnan. Teollisesta vallankumouksesta alkanutta oman aikamme megahybristä seuraa suuri hiljaisuus.

Romahduksesta alkaaa harvojen eloonjääneiden yksinäisyyden aika. Tätä todisti esityksen loppuun sijoitettu ripaus nukketeatteria. Tuossa kohtauksessa jossain tuolla kaukana näyttämön äärirajoilla yksinäinen astronautti oranssiseen suojapukuun puetun nuken hahmossa palasi avaruuskävelyltään tyhjyydessä leijuvalle avaruusasemalleen.

Life After

Esitys Teatteri Telakalla 25.5.2022

Konsepti ja sirkusesiintyminen Vilhelmiina Sinervo
Koreografia Hedda Liukkala
Valosuunnittelu Kauri Klemelä
Äänisuunnittelu Tuomas Gröndahl
Lavastus Perttu Sinervo

Puvustus Enna Paavilainen
MediataiteilijaSara Pathirane

Tuotanto Vilus.art ja Agit-Cirk

Kinetic Orchestran Mistakes oli energistä ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria – Sen hurjissa, latautuneen energian purkauksissa koeteltiin myös esittämisen ja tanssijoiden fyysisiä rajoja

Mistakesin liikekieleen kuuluivat kekseliäät ja kauniit nostot selän yli. Niissä esityksen läheisyyden ja erillisyyden teemat saivat fyysisen vastineensa. Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, taustalla Oskari Turpeinen ja Kalle Lähde. Kuva Mikael Alfors/Kinetic Orchestra

Esitys alkoi tavallaan kuin varkain. Tanssijoiden veryttely ja lihasten lämmittelystä siirryttiin näyttäviin sooloihin ja duettoihin. Siten ryhdyttiin kuvaamaan läheisyyden ja erillisyyden muotoja. Ehkä kauneimmillaan esitys oli kohtauksissa, joissa paitansa riisuneet tanssijat muodostivat yhdessä vartaloillaan eräänlaisia kineettisiä veistoksia.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Mandelin kuvasi ryhmän liikekieltä johdonmukaiseksi ja omaleimaiseksi. Johdonmukainen Mandelin on ollut ainakin siinä, ettei sukupuoli tälläkään kertaa määritellyt millään tavalla tanssijoiden rooleja esityksessä.

Tämä johdonmukaisuus torjui tehokkaasti alastomuuteen usein takiaisen tavoin kiinnittyvää seksismiä myös katsomon puolella.

Kinetic Orchestran liikekieleen kuuluivat myös tässä esityksessä painovoimaa uhmaavat nostot ja hypyt. Niissä testattiin fyysisten mahdollisuuksien rajoja ja ryhmän jäsenten ehdotonta luottamusta toinen toisiinsa.

Esityksessä kukki myös tälle ensemblelle tunnusomainen elämäniloinen ja leikkisä huumori. En tiedä paljastaako tämä tunnustus minussa piilevän sovinistin, mutta minusta kohtaukset, joissa tanssijoista pienikokoisin Anni Koskinen nosti itseään reilusti yli päätä pidemmän Kalle Lähteen tai ison Oskar Turpeisen selkäänsä kuin painovoimaa ei olisikaan, olivat sykähdyttäviä hetkiä.

Todella rajoille mentiin esityksen loppupuolella toteutetuissa rajuissa energianpurkauksissa, joissa tanssijat ottivat kehoistaan irti kaikki tehot niin, että vaipuivat lopulta kanveesiin huohottamaan.

Toipuminen tästä alkoi Koskisen kauniin lyyrisellä soololla.

Voi olla, että tanssi on myös tekijöille poikkeuksellisen palkitseva tapa tehdä esittävää taidetta. Jokainen tosissaan treenaava tietää, miten koukuttavaa kehon vieminen jaksamisen äärirajoille voi olla. Omien aivojemme erittämät mielihyvähormonit ovat parhaimmillaan todella stydiä kamaa.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa puhuttiin myös rajojen koetteluun liittyvistä riskeistä. Loukkaantumiset ovat kuitenkin harvinaisia, näin vakuutettiin.    

Mistakes on monella tavalla juonikas nimi esitykselle. Yhteen sanaan on saatu pakattua esittävän taiteen estetiikan ydinajatus. Mikään taideteos ei voi olla täydellinen, ei ainakaan teoksen toteuttaneen taitelijan tai taitelijayhteisön omissa silmissä.

Täydellisyyteen kuitenkin voi ja pitää pyrkiä. Voin ainakin kuvitella, että koreografi Jarkko Mandelinin ja hänen työryhmänsä jäsenten taidekäsitys kulkee tällaisia latuja. Virheet ovat askelmia ja portteja uudelle tulkinnalle, uutta luovan prosessin pitkospuita.

Teos kantaesitettiin Oulussa viime vuonna ja tuolloin tekijät itse osasivat muotoilla samat kysymykset minua runollisemmin. Heidän mukaansa esityksessä tutkitaan virheiden ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä.

Tanssitaiteelle on selvästi ominaista vahva yhteisöllisyys. Esityksen koreografia on käsiohjelman mukaan Mandelinin ja työryhmän eli esityksen tanssioilla Sanni Giordanilla, Mia Jaatisella, Anni Koskisella, Kalle Lähteellä ja Oskari Turpeisella yhteistyö.

Yhtä oleellinen osa esityksestä oli sen äänimaailma ja esityksen musiikin soittaneilla muusikoilla. Äänisuunnittelusta vastanneen Janne Hastin mukaan esityksen koreografiaa ei ole tehty musiikin ehdoilla, vaan myös esityksen musiikkia on muokattu koreografiaan liittyvien ideoiden pohjalta.

Mistakes

Kinetic Orchestran esitys Stoan Spring Break -festivaaleilla Helsingissä 12.5.2022

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Tanssijat Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Musiikki Janne Hast, Petri Kautto, Eero Tikkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Puvustus Kirsi Gum

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Tuotanto Kinetic Orchestra & JoJo – Olulun Tanssin Keskus   Esitykseen sisältyi useita

Kinetic Orchestran punaisessa erämaassa kaikki kukat saivat kukkia – Aggression kuvauksesta lähteneen tanssiteoksen kohtauksista kasvoi ilmaisultaan rikas ja tavattoman kaunis kokonaisuus

Red Desert alkoi staattisella, veistoksellisella kohtauksella, joka tavallaan esitteli teoksen tanssijat. Sen jälkeen huikean määrän yksityiskohtia sisältäneiden kohtausten sarja. Tanssijat Sanni Giordani, Elisa Tuovila ja Mia Jaatinen osallistuivat myös triangeleillaan teoksen rikkaan äänimaiseman luontiin. Kuva Antti Kurola/Kinetic Orchestra

Tekijöiden mukaan Red Desert esityksen lähtökohtana on ollut ihmisen tunnerekisterin se ääripää, joka saa meidät näkemään punaista. Esitys käsittelee aggressiota ruumiillisena tapahtumana, energiana, suuntana, tunnelmana, universaalina dynaamisena ilmiönä.

Äärimmilleen viety aggressio on toki tunteiden autiomaa. Nyt Helsingissä ensikertaa Stoan Spring Break -festivaalissa esitetty Red Desert oli kuitenkin myös paljon muuta. Mia Jaatisen ja työryhmän yhdessä kehittämän koreografia sisälsi lähes luvuttoman määrän mieleen tarttuvia ja puhuttelevia liikesarjoja ja yksityiskohtia. Kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen ja hyvin kaunis. Se kuvasi hyvin yhteisöllisyydestä syntyvää voimaa ja lumoa.

Jaatisen mukaan esityksen tavattoman rikas liikekieli ja sen lukemattomat eleet ja hienot nyanssit ovat syntyneet ja hioutuneet Jaatisen, Sanni Giordanin ja Elisa Tuovilan yhteisissä harjoituksissa improvisaation keinoin.

Ryhmän koheesion ja sen jäsenten vuorovaikutussuhteiden laadusta ei jäänyt epäilystä. Luovuus ja yhdessä koettu oivaltamisen ilo pulpahtivat tämän tästä esiin lämminhenkisen huumorin muodossa. Katsojana minulla oli ilo ja lupa oivaltaa ja myötä kokea tämä pakahduttava tunne olemassaolon riemusta.

Käsiohjelman mukaan inspiraation lähteenä teokselle on ollut Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Estésin kirja julkaistiin vuonna 1992 ja siitä kasvoi yksi 90-luvun merkkiteoksista. Estés on jungilainen psykoanalyytikko, jonka mukaan jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta.

Tanssitaiteen kannalta merkittävää lienee myös se, että eleistä ja niiden kuvaamista merkityksistä syntyy kieli, jonka me osaamme jo ennen syntymäämme. Esityksen johtoteemaan oli helppo liittää esimerkiksi kohtaus, jossa tanssijat kiersivät näyttämöä kyynärpäistä hieman taivutetut kädet ylös kohotettuina ja sormet harallaan mahdollisimman suurikokoisiksi tekeytyen. Sen vastakohta oli liikesarja, jossa tanssijat kävelivät hieman kyyryssä kädet alas laskettuina kämmenet avoimina mahdollisimman pienikokoisiksi tekeytyen.

Meille tutussa käsitemaailmassa ja kuvastossa käsien nostaminen ylös on antautumisen merkki. Esityksen edellä kuvattujen kohausten tulkitseminen juuri päinvastoin ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia. Käsien ylös nostaminen sormet harallaan ja oman vartalon suoristaminen mahdollisimman kookkaaksi ovat vallankäyttöön liittyvän aggression ja sen vastakohta alistumisen iättömiä merkkejä.

Meidän geneettisesti läheisimmät lajiserkkumme simpanssit ja bonobot eivät puhu äänteillä, mutta ne kommunikoivat tehokkaasti elekielellä. Englantilaisen Catherine Hobaiterin johtama tutkijaryhmä selvitti pitkän jaa vaativan seurantatutkimuksen avulla näiden eleiden merkitykset. Tutkijat löysivät 66 erilaista ilmaisua. Selvitys vaati vuosia kestäneitä kenttätutkimuksia ja pelkästään autenttisista tilanteista otettuja videotallenteita kertyi reilut 5000 tuntia.

Hobaiterin mukaan tutkijoiden kannalta hieman shokeeraavaa ja toisaalta hyvin valaisevaa oli se, että seurantatutkimuksissa tavalliset ihmiset, varsinkin lapset osasivat luonnostaan tulkita näitä ihmisapinoiden eleitä lähes yhtä pätevästi ja oikein kuin vuosia niiden merkitysten selvittämisen eteen töitä tehneet tutkijat.

Johtopäätös tästä spontaanista lukutaidosta oli ilmeinen. Meidän taitomme tulkita eleitä, kehon kieltä on myötäsyntyistä. Se on geeniperintöä yhteisiltä esivanhemmiltamme miljoonien vuosien takaa.

Red Desert

Kinetic Orchestran esitys Stoan näyttämöllä 11.5.2022

Koreografia: Mia Jaatinen ja työryhmä
Esiintyjät: Sanni Giordani, Mia Jaatinen ja Elisa Tuovila
Äänisuunnittelu: Josu Mämmi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Tuotanto: Mia Jaatinen ja Kinetic Orchestra
Tukijat: Taiteen Edistämiskeskus, Samuel Huberin Taidesäätiö sekä Liisa Pentti+Co residenssi

Sanaton teatteri antaa tilaa katsojan omille assosiaatioille – Teatteri Telakan Metsän pelko oli hieno elämys

Airamin termospullot ja kontiosaappaat käyvät metsäsuomalaisuuden ikoneista. Karjalaisten kyykän perillinen mölkky on myös yhdenlainen ajankuva. Käsisahojen merkitystä tässä tarinassa oli vaikeampi arvata. Metsätöissä se kelpaa korkeintaan oksien katkomiseen. Esityksen skenografia oli runsaudessaan herkullinen. Pekko Käppi, Nadja Räikkä ja Alma Rajala hoitivat itse näyttämöllä myös esityksen toteutuksen. Kuva Jussi Virkkumaa/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Metsän pelko oli lähes sanatonta teatteria. Tekijät ovat itse määritelleet sen kauhunukkemystikaaliksi.

Määritelmä on osuva. Ainakin minut esitys vei hetkessä keskelle sitä mysteeriä, jota kutsutaan lapsuudeksi. Se vei aikaa, jolloin illansuussa hämäränhyssyssä pilvet, puut ja pensaat muuttuivat ihmiskasvoisiksi jättiläisiksi ja hirviöiksi. Ulkoa kuuluvat metsän äänet ja tuoksut voimistuvat. Kodin ikkunan ulkopuolella alkavat liikkua salaperäiset ja väkevät voimat.

Esityksen visuaalinen toteutus ja sen äänimaailma muodostivat pysäyttävän kokonaisuuden. Ainakin minä olin jälleen pieni poika, joka keräsi rohkeutta katsoakseen ikkunasta ulos uskaltaakseen katsoa sitä, mikä tuntui peruuttamattomalta.

Puhetta esityksessä oli vain kahden lyhyen nauhoitteen verran. Molemmissa äänitteissä mies kertoi fantasiaansa alastoman naisen kohtaamisesta metsässä. Toisessa tarinassa unelmien fantasiaan liittyi myös voimakas aggressio.

Esitystä oli silti helppo seurata kertomuksena ja kaiken lisäksi hyvin vimmaisen tarinana. Esityksen käsiohjelmaan painettu motto on sitaatti kansantalouden tutkimuksen professori Jouko Hautalalta: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja tuhlannut niitä surutta!”

Suomi elää metsästä, mutta me suomalaiset olemme valmiita aina uudestaan myös puremaan tätä ruokkivaa kättä. Esityksen sahoin ja vesurein varustettu työporukka häärii huomioliiveissä raivaamassa linjaa uudelle tielle tai rakennuspaikalle. Öisin he näkevät painajaisia kättensä töistä. Taustalla soi Kirsi Ojalan uudelleensäveltämä vanhan virsikirjan virsi 280: (älä vaadi minua oikeuteen, Jumala, en voisi sitä kestää…).

Nukketeatteritaiteilija Heini Maarasen nuket olivat kuin suoraan unien maailmasta näyttämölle materialisoituneita olentoja. Erityisen vaikuttava oli yön painajaisissa esiintynyt hahmo, joka muistutti vastasyntynyttä, satavuotiasta vanhusta ja pystykorvineen myös jonkinlaista satumetsän eläintä samaan aikaa. Miettimisen aihetta antoivat myös valaistuihin vedellä täytettyihin lasiastioihin pakatut nukkehahmot. Ne olivat kuin suoraan jostakin lääketieteen kehitystä esittelevän museon kauhugalleriasta.

Esityksen dramaturgia ja visualisointi ovat syntyneet työryhmässä. Alma Rajala, Nadja Räikkä ja Pekko Käppi hoitivat myös toteutuksen näyttämöllä. Ohjaajaksi käsiohjelmassa on merkitty nukketeatteria eri produktioissaan tanssiin, puheteatteriin ja äänitaiteeseen yhdistävänä teatterin monitaitajana. Esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta vastannut Käppi on kansanlauluperinteeseen erikoistunut etnomusikologi, opettaja ja muusikko, joka keikkailee K:H:H: L -nimisen yhtyeen kanssa. Esityksen valosuunnittelijaksi on merkitty Räikkä, Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnitteluosastolta valmistunut teatteritaiteen maisteri.

Metsän pelko kuuluu niihin teatterielämyksiin, jotka pysyvät todennäköisesti pitkään mielessä. Kun sanoja ja niiden kautta välittyviä merkityksiä ei ole, tilaa jää esityksen, tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua taideteoksen synnyttämille assosiaatioille katsojan mielessä lisää tilaa. Esitys vei minun ajatukseni kuvataidetta ja esittävää taidetta yhdistelevään performanssiin.

Metsän pelko

Teatteri Telakan esitys 26.4.2022

Dramaturgia, visuaalisuus ja esiintyminen Pekko Käppi, Alma Rajala, Nadja Räikkä

Ohjaus Alma Rajala

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Pekko Käppi

Nukkien suunnittelu ja toteutus sekä tarpeisto Heini Maaranen

Graafinen suunnittelu, esityskuvat, videot Jussi Virkkumaa

Vanhan virsikirjan virsi 280 uudelleensävellys Liisa Kaski

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen.  Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä.  Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!  

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti