Q-teatterin The Pimpsons on vitsi, sitä mojovinta lajia – Lauri Maijalan näytelmä vei meidät katsojat meemien ihmeelliseen maailmaan – Miten tehdään puheteatteria maailmassa, jossa sanoilla ei ole enää sisältöä tai merkitystä?

Marge Pimsonin roolin näytellyttä Riia Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänestä. Vahva maskeeraus ja hurja töttöröperuukki tekivät Katajan näyttelemästä roolihahmosta hahmosta kyllä kovasti esikuvansa animaatiohahmo Marge Simpsonin näköisen. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Amerikkalainen Matt Groening kuvaa jättimenestykseksi nousseessa animaatiosarjassa Simpsonit (The Simpsons) amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskivertoperheen kipukohtia komedian keinoin. Suomalaisen Lauri Maijalan Pimpsoneissa (The Pimsons) komediasta on muotoutunut perhehelvettiä kuvaava makaaberi tragedia.

Näin hedelmällistä voi populaarikulttuurin ja teatteritaiteen vuoropuhelu olla. Eikä tässä toteamuksessa ole nyt mukana edes ironian häivähdystä. The Pimpsons oli loistava ja varmasti mieleenpainuva aloitus tiistaina käynnistyneelle Tampereen Teatterikesälle.  

Maijala on selvästi Groeningin ja hänen luomansa animaatiosarjan fani. Sitä todistivat jo näytelmään otetut suorat englanninkieliset sitaatit Simpsoneista. Näytelmänä ThePimpsons oli ensimmäisellä tasolla strindbergiläinen kuvaus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen perheen kärsimyksistä. Vanha tuttu juttu siitä virtahevosesta olohuoneessa.

Tässäkin Maijala seuraa, tosin ehkä hieman kieli poskella, idolinsa jalanjälkiä. Sarjakuvataiteilijana yksi Groeningin läpimurtotöistä oli ja on vuonna 1977 ensimmäisen kerran ilmestynyt Elämä on helvettiä (Life in Hell).

Q-teatteri on siitä mainio ensemble, että sen jokainen produktio on aina ollut yllätyksiä täynnä, eikä katsojan nytkään tarvinnut pettyä. Pimpsons näytelmän toinen, ja minusta kaikkein kiinnostavin taso paljastui silmiemme eteen jo heti esiripun avauduttua.

The Pimpsons päätyi kohtaukseen, jollaisesta Simpsonien jaksot aina alkavat. Tarinan hahmot Brt Pimpson (Lotta Kaihua), Homre Pimpson (Eero Ritala), Magre Pimpson (Riia Kataja) ja Ilsa Pimpson (Satu Tuuli Karhu) istutettiin perheen olohuoneen sohvalle television ääreen. Olohuoneen seinää koristava taulu oli kiinnostavayksityiskohta esityksen lavastuksessa. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri  

Maijalan tärkein oivallus on epäilemättä siinä, että me olemme siirtyneet kuvallisen viestinnän ja meemien aikaan. Tässä maailmassa vain sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Maailman pisimpään jatkuneena animaatiosarjana Simpsonit on oiva esimerkki kuvan voimasta. Yhä uusia tuotantokausia käynnistetään, vaikka mitään uutta sanottavaa tai uusia ideoita tekijöillä ei ole ollut enää vuosiin. Sarjakuvan ja animaation sankarit ovat paitsi iättömiä myös kuolemattomia.  

Lavastuksen värimaailma oli tuttu jokaiselle, joka on joskus katsonut teevisiossa tai elokuvissa Simpsoneita – siis käytännössä joka ikiselle katsojalle. Tuttu oli myös Pimpsoneiden keittiön ikkunan takana häämöttävä ydinvoimala, jonka jäädytyskolonnit työnsivät ilmaan vesihöyryä. Näytelmän isä, Homre Pimpson työskenteli tuossa ydinvoimalassa 40 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Simpsoneiden Homer Simpsonin vuonna 1989 alkanut työura Springfieldin ydinvoimalassa jatkuu ilmeisesti yhä vaihtelevalla menestyksellä.

Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun Simpsonit aloitti maailmavalloituksensa aluksi The Tracey Ulman Show’n mainoksia rytmittävänä täytepalana. Luultavasti 50-luvulla syntynyt Groeningiin on tehnyt hänen nuoruudessaan lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 1979 Yhdysvalloissa sattunut Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus. Tuosta vuodesta lähtien ydinvoimala on ollut aina meidän päiviimme asti tärkein symboli sille maapallon biosfääriä tuhoavalle koneistolle, joka käynnistyi ja reilut 200 vuotta sitten.

Aidossa taideteoksessa ei ole yhtään merkityksetöntä yksityiskohtaa. Pimpsoneiden olohuoneen seinää koristi realistinen maalaus, jossa oli kuvattu purjevene myrskyävällä merellä. En ole katsonut Simpsoneita kymmeniin vuosiin, mutta olen aika varma, ettei tällaista esteettistä yksityiskohtaa löydy yhdestäkään sarjan jaksosta.

Oliko maalaus vain näyte Pimsonien keskiluokkaisesta taidemausta? Ei minusta. Minulle Maijalan ja lavastuksen suunnitelleen Janne Vasaman näytelmään tuoma yksityiskohta toi hakemattakin mieleen Pasi Toiviaisen Ylelle tekemän podcastin otsikon Ilmasto on peto. Juuri nyt tuo peto kerää voimiaan meriveden lämpötilan noustessa asteen kymmenys kymmenykseltä yhä korkeampiin lukemiin.

Näytelmän karu toivottomuus sai ahdistavan voimansa juuri tältä meemitasolta. Raju psykoanalyyttinen puhe perheen perimmäisitä ongelmista ei saanut aikaan puhdistautumisen kokemusta, vaan oli kuin kärpästen surinaa katsojan korvissa. Se katharsis jäi kokematta.    

Kolmas näyttämöltä löytynyt meemi kuvaa sekä Pimpsoneissa että Simpsoneissa meidän nykyistä elämäntapaamme kattavasti. Tuo esine ei ollut tietokone tai kännykkä. Se oli mukavalta näyttävä sohva, elämän valtaistuin, jolla näytelmän Homre Pimpson teki, ja meistä itse kukin tekee illasta toiseen hidasta kuolemaa sen vähintään 60-tuumaisen viihteen alttarin edessä.

Ihminen, joka ei ole koskaan kuullutkaan The Simpsons animaatiosarjasta, voi katsoa ja kokea Pimsonit strindbergiläisittäin kirjoitettuna ja näyteltynä raastavana perhehelvetin kuvauksena. Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu heittäytyivät Brt Pimsonin ja Ilsa Pimsonin rooleihin hurjalla energialla. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Walt Disney loi oman sarjakuva- ja animaatioimperiuminsa inhimillistämällä eläinhamoja ankasta hevoseen ja hiirestä kissaan. Groening pyrki ja pääsi vähintään samaan vaikuttavuuteen epäinhimillistämällä piirroshahmonsa. En tarkoita tällä sarjakuva- ja animaatiotaiteelle tyypillistä liioittelua, jossa silmät, korvat ja nenät paisuvat mahdottomiin mittoihin ja ihmiskehon muitakin mittasuhteita muutetaan koomisen tai traagisen efektin aikaansaamiseksi. Groeningin neronleimaus oli värjätä tarinan valkoiset amerikkalaiset, punaniskaiset perusjenkit keltaisiki. Hyvin mieleenpainuvaa on myös se, että näillä hamoilla on käsissään vain kolme sormea.

No se kolme sormea sataa olla myös animaatiohahmojen piirtäjien kädenojennus ominaisuudelle, joka yhdistää niin heitä, kuvitteellista Homer Simpsonia kuin tämän blogin kirjoittajaa – laiskuudelle.

En ole onnistunut löytämään yhtään syvällistä analyysia Simpsonien värimaailmasta tai muotokielestä. Ilmeisesti Simpsonien väriskaala on toiminut väritietoisessa ja usein myös avoimen rasistisessa sarjan kotimaassa hyvin. Ainakaan Suomeen asti ei ole edes nykyisenä identiteettipolitiikan aikana kantautunut suuria kohuja. Itse olen lukenut vain siitä, miten etnisesti intialaistaustaiset ovat loukkaantuneet puhetavasta ja aksentista, jolla Hank Azaria on ääniroolissa esittänyt kauppias Apu Nahasapeepapetiloa.

Simpsoneissa koomisten kohtausten kehittelyt päättyvät usein visuaalisesti esitettyyn huipentumaan. Tarinan todellisuus käännetään päälaelle yhdellä kuvalla, jonka tulkinta tosin rippu kovasti katsojan ennakkoluuloista ja maailmankuvasta. Mutta siinä se hauskuus juuri piilee. Pimpsoneissa Maijala on täyttänyt tarinan yllättävät käänteet, punchlinet slapstick-komiikalla.

Maijalalla on taito ja miksei myös häijy tapa tehdä pilaa meidän katsojien ennakko-odotuksista. Tavallaan Pimpsonit on produktiona nimeä myöten iso vitsi. Pimppi, pimpimpi Pimsons. Näyttelijät oli värjätty keltaisella ihovärillä ja me katsojat katsoimme näitä hahmoja jo ennakko-odotustemme perusteella keltaiseksi läpivärjättyjen silmälasien läpi.

Se laittoi näytelmän näyttelijät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Miten luoda uskottava karaktääri hahmolle, jonka uskottavuus on lähtökohtaisesti täysin olematon?

Me elämme maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja kymmenen minuutin Tiktok-videoon saadaan mahtumaan jo kokonainen emävalheiden universumi. Kirjoitettu ja kohta myös puhuttu kieli menettävät hyvää vauhtia merkitystään. Tästä me saimme esimaku siitä irrallisten lauseenpätkien kakofoniasta, jolla Pimpsonit alkoi ensimmäisessä näytöksessä.

Arvelen, että juuri tätä ongelmaa Lahden kaupunginteatterin johtajaksi kohta siirtyvä Maijala on pohtinut intensiivisesti käsikirjoittaessaan ja työstäessään ensemblensä kanssa Pimpsoneita näytelmäksi. Ehkä Q-teatterin produktio on ollut tekijöilleen myös eräänlainen kenttäkoe, jossa on tutkittu, mitä tapahtuu, kun suoraan vuorovaikutukseen ja vahvaan läsnäoloon perustuvaan teatteriin tuodaan katsojien ja näyttelijöiden väliin voimakas emootioon ja vahvaan visuaaliseen muistijälkeen perustuva elementti.

Aikaisemmin Ria Kataja on teatterirooleissaan tehnyt huikealla näyttelijäntyöllään minuun lähtemättömän vaikutuksen monta kertaa. Nyt Marge Pimpsonia näytellyttä Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänen perusteella. En tiedä, oliko Katajan tarkoitus jäljitellä Simpsoneissa Marge Simpsonin ääniroolia näyttelevän Julie Kevnerin matalaa ja käheää alttoa, vai oliko näyttelijän äänihuulet lujille laittaneella rooliäänellä jokin muu tarkoitus?

Eero Ritala korosti Homre Pimpsonin roolissa tämän hahmon koomisia ulottuvuuksia. Humalainen mies on suomalaisen komedian vakiohahmoja. Mitään hauskaa ei aivonsa ja terveytensä tärvänneessä vanhassa juopossa todellisuudessa ole ja Ritala teki tämän selväksi yhdellä loisteliaalla eleellä. Ritalan roolihahmolla oli pidätysvaikeuksia jopa kotioloissa. Miten riemastuttavaa on samaistua roolihahmoon, jos samanlainen paskahousu ähisee omalla kotisohvalla tai, mikä pahinta, kurkkii vastaan vessan peilistä.    

Näytelmässä perheen aikuiseksi kasvanut poika Brt Pimpson on elämän vastoinkäymiset tyynesti kohtaava optimisti ja tytär Ilsa Pimpson todellisuutta syvällisesti pohtiva pessimisti. Nämä luonne-erot löytyvät myös Simpsonien Bartista ja Lisasta. Näytelmässä molempia sisaruksia yhdistää se, että he paljastuivat luusereiksi, kun elämän kulissit oli purettu. Vaikka hahmoihin ei oikeastaan voinut samaistua, Lotta Kaihuan ja Satu Tuuli Karhun näyttelijäntyönsä hurjasta energisyydestä saattoi nauttia.

Pimpsonit päättyi takaumana esitettyyn kevennykseen, jossa päädyttiin sinne, mistä animaatiosarjan Simsonit aina alkavat. Mukana oli nyt myös Pimpsonien perheen kolmas lapsi, mutta tarinaan ujutettua dekkaria kadonnen lapsen arvoitus ei avattu sen kummemmin.    

The Pimpsons

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 8.8.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Janne Vasama

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen

Äänisuunnittelu: Markus Tapio, Pekka Kiiliäinen

Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala

Kun kaikki toivo on kadonnut, jäljelle jää vain kirskahteleva kauhu – Madame Nielsenin performanssi oli yksi Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin helmistä – The Silver Dollar Duke oli arvoituksellinen ja pelottava kokemus

Madame Nielsen aloitti esityksen hopeanväriseen ihomaaliin verhoutuneena. Kohtauksissa tämän laihan androgyynisen hahmon roolihahmon rooliasut vaihtuivat kohaus kohtaukselta. Kuvan aineeton varjo-olento luotiin vanhalla teatteritekniikalla, jossa näyttelijä projisoidaan valojen avulla valoa läpäisevälle esiripulle. Kuva © Eivind Senneset/Mustan ja valkoisen teatterifestuivaali

Esityksen alussa Claus Beck-Nielsen seisoi näyttämöllä pelkkään hopeanväriseen vartalomaaliin verhoutuneena. Langanlaihan miehen alastomuutta ei heti huomannut. Näyttämön edessä oli valoverho, johon syntyi näyttämöllä seisovan hahmon mittasuhteet moninkertaistava varjokuva.

Siten Madame Nielsen taiteilijanimeä käyttävä tanskalainen kirjailija ja performanssitaiteilija alkoi laulaa omia sovituksiaan David Bowien kuolemattomista hiteistä. Tarinan jatkuessa tämä tähtivaeltaja Ziggy Stardust tai luonnonkaunista elämää elänyt The Thin White Duke muuttui lopulta eri vaiheiden ja hahmojen kautta kurnuttavaksi sammakoksi. Alun science fiction, usko loistavaan tulevaisuuteen muuttui kauhuksi, jota valosilmäinen, kirskahteleva olento näyttämöllä sai aikaan.

On kauhua tietää, mistä tässä maailmassa on kyse. (”It’s the terror of knowing what this world is about”)

Madamme Nielsenin ja säveltäjä ja multi-instrumentalisti Simon Toldamin The Silver Dollar Duke oli jotakin, jota edes useimmat meistä fanaattisista teatterikummajaisista ei ole kuuna päivänä nähnyt tai kokenut. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan osaa totisesti yllättää ja tämän kokemuksen jälkeen arvostan entistä enemmän myös hänen viistoa huumorintajuaan.

Mitään pelleilyä The Silver Dollar Duke ei ollut, ei sinne päinkään. Sitä lienee lupa luonnehtia performanssin, teatteritaiteen ja konserttiesteiikan Noin yhdeksän uutisiksi (One O’Clock News). David Bowie on olut yksi populaarikulttuurin keskeistä hahmoista kahdella vuosituhannella aina kuolemaansa asti. Nielsenin tulkinnat idolinsa musiikista ja runoudesta heijastelivat vahvasti sitä todellisuutta, jossa me parhaillaan elämme.

Siltä se tuntui ja näytti. Tämän esityksen saattoi tulkita myös kuvaukseksi siitä, miten aivan poikkeuksellinen lahjakkuus voi merkitä kärsimystä. Monilahjakkuus on taiteilijan Via Dolorosa.

Nielseniä voi kaiketi kutsua myös äänitaiteilijaksi, jonka skaala ulottui kimeästä falsetista terävään nasaaliin.

Perjantain hyvin erikoinen performanssi kertoi jälleen siitä, miten loistava yleisö Imatralla on. Vaikka me kaikki seurasimme Nielsenin omintakeista performanssia huuli pyöreänä, lähes loppuunmyyty katsomo nousi aplodien aikana osoittamaan seisaaltaan suosiotaan.

Samasta eläytyvästä ja kannustavasta läsnäolosta saavat Imatralla nauttia myös Imatran Teatterin näyttelijät näyttämöllä ja kaupungissa toimivat teatterin harrastajien ryhmät. Kaupungissa toimivien hienojen harrastajateattereiden ansiota varmaan on se, että kaupungin loistava teatteriyleisö osaa, ymmärtää ja rakastaa teatteria.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on syntynyt kahden maahanmuuttajan Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmardanin ideoimana ja sitkeän työn tuloksena. Tiedän, että kohta 20 vuotta jatkuneen kansainvälisen festivaalin järjestäminen on vaatinut heiltä uhrauksia ja todellista kamppailuhenkeä. Suomen monella tavalla kaikkein kiinnostavin kansainvälinen teatterifestivaali on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa. Imatralla on kokemusperäistä tietoa ja taitoa tapahtumien järjestämisessä ja hieno yleisö. Pienellä kaupungilla on suuri sydän.

The Silver Dollar Duke

Madame Nielsenin ja Simon Doldamin performanssi Teatteri Imatran näyttämöllä 28.7.2023

Esiintyjä: Madame Nielsen.

Kappaleiden sovitus ja säestys: Simon Toldam.

Musiikki ja sanoitukset: David Bowie.

Valosuunnittelu: Morten Kolbak

Kuvaus: Eivind Senneset

Tunnelma nousi myrskylukemiin Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla torstaina – Kulttuuritalo Virran estradille nousivat flamencon maailmantähdet Paula Reyes ja David Gutierrez – Storm of Love sain hurmioituneen yleisön hurraamaan riemusta: Olé! Olé! Olé!

Paula Reyesin ja David Gutierrezin duetoissa oli eroottista hehkua. Storm of Love -esityksen ytimessä olivat Reyesin ja Gutierrezin huikealla virtuositeetilla toteuttamat soolot. Kuva © Victor Parreno/Barcelona Flamenco Ballet  

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perustaja ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkoon mielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. Se osoitti todeksi sen, että omat tietoni flamencosta ovat hyvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita ja tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta – fyysisesti suorastaan mahdottomalta taidonnäytteeltä

Tämä oli voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltioissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosarjaan Taivaan tulet, jonka epääroolissa Riia Kataja ja Sari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Gutierrezin ohjauksessa ja Reyesin koreografiassa korostui flamencon maskuliinisuus. En tiedä onko tässä yhteydessä erityisen korrektia kirjoittaa machokulttuurista, mutta tässä rakkauden myrskyssä Gutierrez oli kyllä näyttämön taiturimainen herra ja hidalgo.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat Iberian niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Vaikutteita tämä taide on saanut romanikulttuurin ohella muun muassa Iberian niemimaalla asuneilta arabeilta.

Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiasta. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 17-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut juuriltaan sorretun vähemmistön taidetta. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisä rakkaustarina ehkä kuvasi vertauskuvallisesti myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.  

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti rymän omaa, Rafael Palomaresin ja Jordi Centaronin säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi figuureiksi.   

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys.  Neljän soittajan bändin muusikot ovat kotoisin neljästä eri maasta ja kahdelta eri mantereelta.

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke. Myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Ranskalainen Thijsi on opiskellut Antwerpenin kuvataideakatemiassa. Ensimmäisen nukketeatterinsa hän perusti vuonna 1998. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla nähdyn esityksen on tuottanut Thijsin Compagnie Mianow.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, jonne jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana ja Suomen kansainvälisimpänä teatterifestivaalina. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perusta ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkomielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. se tietenkin osoitti, että oma tietämykseni flamencosta ovat huvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta.

Tämä on voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltijoissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosaraan Taivaan tulet, jonka pääroolissa Riia Kataja jaSari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Gutierrezin ohjauksessa ja Reyesin koreografiassa korostui flamencon maskuliinisuus. En tiedä onko tässä yhteydessä erityisen korrektia kirjoittaa machokulttuurista, mutta tässä rakkauden myrskyssä Gutierrez oli kyllä näyttämön taiturimainen herra ja hidalgo.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiassa. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 18-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut sorretun vähemmistön taidetta siinä missä romanien musiikki. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisän rakkaustarina ehkä kuvasi myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.  

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti Rafael Palomaresin ja Jordi Centaron säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi varjokuviksi.   

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet, upeat esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Sahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys.  

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke, jonka keralla myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Ranskalainen Thijsi on opiskellut Antwerpenin kuvataideakatemiassa. Ensimmäisen nukketeatterinsa hän perusti vuonna 1998. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla nähdyn esityksen on tuottanut Thijsin Compagnie Mianow.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, johon jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Sahmardanin ja Katri Lätt Sahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men

Pesää jaettiin Pyynikillä näkyvään tarpeeseen – Taitavalla näyttelijäntyöllä likilaskuisesta käsikirjoituksesta leivottiin kelpo kakku – Pesänjako on Tuure Kilpeläisen hittien varaan rakennettu potpuri

Pesää jaettiin uusintaensi-illassa hameenhelmat hulmuten ja housunpuntit tutisten. Mari Turusen ja Lari Halmeen esittämisessä oli voimaa ja duetossa volyymia. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Pesänjako oli juuri sitä, mitä me katsojat kesäteatteriesitykseltä osaamme odottaa. Pesänjako oli ensi-illassa Tuure Kilpeläisen ja hänen yhtyeensä Kaihon Karavaanin hittien ympärille rakennettu potpuri, jonka kappaleet Marika Vapaavuoren komediaksi viritetty tarina sitoi yhteen.

Tätä osattiin odottaa ja ehkä tällaista on myös kaivattu. Perjantain uusintaensi-illassa Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo oli loppuunmyyty ja esityksen päättyessä yleisö nousi osoittamaan seisten suosiotaan näyttelijöille.

Vapaavuoren ja työryhmän käsikirjoitus edusti nätisti sanottuna käyttötaidetta. Sen kaksimielisyyksiä viljelevää verbaalista estetiikkaa voi verrata halpamarketista ostettuun designiin, jolla me katamme kesämökin kahvipöydän. Ei kaunista, mutta käyttökelpoista, kotoista, tuttua ja turvallista.

Juristit, lääkärit, enkelit, hassun hauskat homot ja seksin puutteessa riutuvat lesket ja vanhat piiat kuuluvat kaiketi suomalaiseen kesäteatteriperinteeseen. Alati toistuessaan nämä hahmot tavallaan liittävät suomalaisen kesäteatterin teatteritaiteen traditioon. Ne ovat suomalaisen teatterin commedia dell’arte-hahmoja.

Näiden näkyvien ja näkymättömien hahmojen joukossa näyttämöllä hääräsivät jälleen myös Pekka ja Pätkä maalarimestareina. Armas Lohikosken vuonna 1959 ohjaaman elokuvan perussuomalaiset asenteen modernia taidetta kohtaan eivät ole kesäteatterin kuvastossa muuttuneet miksikään kuudessa vuosikymmenessä.   

Ohjauksessa Vapaavuori oli valinnut tyylikeinoksi rankan liioittelun. Luvan saatuaan näyttelijät myös antoivat palaa koko rahan edestä. Kyllä teatterissa saa ja pitää huutaa silloin, kun on sen huutamisen paikka. Toki näyttelijöillä oli tukenaan otsamikrofonit ja sähköinen äänenvahvistus. Molemmat voivat myös jatkossa olla tarpeen, kun viereisellä Pyhäjärven selällä pitää omaa konserttiaan se toinen kesän ”vitsauksista”, vesiskoottereiden armada.

Mari Turunen, Lari Halme, Sari Siikander ja kumppanit näyttivät jälleen kerran, että taitavalla näyttelijäntyöllä vähän likilaskuisestakin taikinasta voidaan leipoa maistuva kakku. Turunen mutkattomuudessaan oikea ihme. Fanitus täällä jatkuu. Senni Raappanan upea lauluääni teki vaikutuksen.

Tukea esittämiselle näyttelijät ovat saaneet Timo Saaren laatimasta koreografiasta.

Pyynikin kesäteatterin toimintaedellytyksiä ja taloutta paikataan Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin tuella. Niukkuus näkyi myös tässä esityksessä, mutta jälleen hyvällä tavalla. Se että Pesänjakoa näyteltiin Täällä Pohjantähden alla näytelmän kulisseissa ei haitanut mitään. Näkymien avaruus alleviivasi näyttelijöiden taituruutta.

Resurssien niukkuudesta tietysti kertoi myös se, että kappaleiden musiikkitaustat oli tehty studiossa. Studiomuusikoista näyttämöllä oli vain kitaristi Loule So enkeliksi pukeutuneena.

Lari Halme näytteli lakimies Jarmo Pasalaa, Senni Raappana nuorta Lissu Mattilaa ja alpakat Jackson ja Suttura alpakoita Jackson ja Suttura. Oikealla ylhäällä Angeloa näytellyt Pasi Sarikoski. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Tunnen suomalaista populaarimusiikkia hävettävän huonosti. Rohkenen kuitenkin otaksua, että Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani ei ole pelkkä bändi, vaan ihan oikea orkesteri, joka on seurannut suomalaisilla tanssilavoilla Dallapeen ja Seitsemän seinähullun veljeksen jalanjälkiä.    

Potpuriin valitut biisit on poimittu yhtyeen vuonna 2017 julkaistulta Kaihon karavaani albumilta. Itseäni jäi heti esityksen alussa askarruttamaan potpurin aloituskappale Hyvä, paha, ruma mies.

Suomalaisesta miehestä on tulossa uhanalainen laji. Kilpeläinen olisi voinut biisiään riimitellessään lisätä suomalaisen miehen ominaisuuksia kuvaavaan laatusanojen luetteloon myös määritteen tyhmä. Puolustusvoimissa alokkaiden suorittama palikkakoe antaa vertailukelpoisen aikasarjan ja tässä vertailussa suomalaisten nuorten miesten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kasvanut tällä vuosituhannella vuosi vuodelta samaan suuntaan kuin lehmän häntä, toki ei yhtä jyrkässä kulmassa.

Tosin tyhmistyminen koettelee jossain määrin koko kansaa. Norjalaisten ja tanskalaisten tutkimusten mukaan nuorten ihmisten kongitiivisten kykyjen alenemisesta on tulossa jonkinlainen kansantauti kaikissa länsimaissa sukupuolesta riippumatta.

Miesten pahoinvoinnista jotakin kertoo ehkä sekin, että enemmän kuin joka viides mies jää Suomessa tahtoattomaan lapsettomaksi, koska ei löydä lapsentekoon halukasta puolisoa. Pesää ei Suomessa ole todellakaan jaossa kaikille halukkaille miehille.

Viime eduskuntavaaleissa joka kolmas äänioikeuttaan käyttänyt 18-50-vuotias mies äänesti perussuomalaisia. Koettuun ahdistukseen ja pahaan oloon haetaan muutosta myös politiikan keinoin.

Näytelmän Jarmo Pasala (Halme) menettää nuorena muistinsa, kun hän saa purjehdusretkellä iskun päähänsä puomista. Tämän päivän peruskoulussa monen pojan psyykkinen kunto menee maitohapoille jo siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin mukaan nukkaisilla poskilla pitäisi olla vain räkää ja raparperipiirasta.

Pesänjako

Uusintaensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 14.7.2023

Käsikirjoitus: Pinky Ponky Production ja Marika Vapaavuori

Ohjaus: Marika Vapaavuori

Musiikki Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Äänisuunnittelu: Pasi Ristolainen/Jaakko Luoma

Koreografia: Timo Saari

Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu: Johanna Paakkanen

Alpakat: Rockwood Alpacas

Rooleissa: Lari Halme, Sari Siikander, Mari Turunen, Sami Hintsanen, Ville Majamaa, Senni Raappana, Pasi Sarikoski, Loule So

Alpakat: Jackson , Suttura

Studio-orkesteri: Miika Perkiö, Ali Ahmaniemi, Loule So, Teemu Broman  

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri     

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.        

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.  

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri  

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.      

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.  

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.   

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro   

Doom & Bloom oli jälleen uusi näyttö tanssitaiteen hurjasta ilmaisuvoimasta – Teatteri Takomon ensi-illassa esityksen esteettinen voima ei syntynyt ihmisvartaloiden kauneudesta, vaan ajatusten syvällisyydestä

Esityksen liikekieli toi ajoittain mieleen lasten peuhaamisen ja muistot tuosta ajasta, jolloin läsnäolon ja kosketuksen tuoma ilo olivat aidoimmillaan. Kuvassa vasemmalta Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen ja Hanna Ahti. Kuva © Yoshi Omori/Teatteri Takomo

Tiistaina ensi-iltansa Teatteri Takomossa saanut Doom & Bloom oli eri taiteen aloja edustavien tekijöiden yhteisössä syntynyt luovuuden purkaus. Tyrmäävän vaikuttava teos päättyi Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen häkellyttävän hienoon duettoon. Häkkinen ja Mustonen tanssivat päät yhteen painettuina ikään kuin pitkistä hiuksistaan tosiinsa sidottuina tavalla, joka alle viivasi teoksen nimen toista sanaa kukoistus.

Doom & Bloom jää ainakin minun muistossani elämään suomalaisen nykytanssin merkkiteoksena.

Vahva vuorovaikutus on merkityksellisen taiteen pettämämätön tunnusmerkki. Nyt Teatteri Takomon näyttämöllä mentiin esityksen alussa suoraan luihin ja ytimiin. Niina Hosiasluoma, Mustonen, Häkkinen ja Hanna Ahti muovailivat harmaanvalkeasta askartelumassasta pitkulaisia esineitä, jotka kohta alkoivat saada tuttuja muotoja. Pian Hosiasluoma oli sovittamassa Mustosen reiteen uutta reisiluun mallia ja Ahti taiteili Häkkiselle uusia solisluita.

Elämä ja kuolema samassa näyttämökuvassa. Niina Hosiasluoman pään yläpuolella on se korkein kruunu, jonka jokainen meistä saa, kun aikamme koittaa. Kuva Yosi Omori/Teatteri Takomo

Tämä ruumiillisuuden ja sen katoavuuden kuvaus päättyi näyttämökuvaan, jossa selällään näyttämöllä maanneen Hosiasluoman pään ympärille koottiin kehäksi alussa muovailtuja luita. Kuva oli koskettavan kaunis, vaikka siinä olivat esillä nykyisyys ja tulevaisuus, ne rippeet, jotka meistä jäävät tuhkauksen jälkeen jäljelle luumyllyssä jauhettaviksi. Yhdessä kuvassa koko elämän kiertokulku.

Tekijöiden mukaan esitys perustui imaginäärisille näyille, joita ympäröivät musiikin matalat taajuudet, kirkkaat huudot ja moniääniset vokaalit. Elämä saattaa olla meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa imaginaarinen ilmiö, mutta Mustosen, Häkkisen, Hosiasluoman ja Ahdin yhdessä esitykselle laatima koreografia oli niin päällekäyvän fyysistä ja liikekielen yksityiskohdissa niin valloittavan ilmaisuvoimaista, että elämän ilot ja surut olivat läsnä hyvin konkreettisesti.

Elämän kiertokulkua hienosti kuvaavan juoksun aloitti Ahti ja pian samalla kiertoradalla olivat kaikki muut. Tähän elämän autuuteen kuuluivat väistämättä myös sairaudet, huumeriippuvuudet ja enneaikaiset kuolemat. Häkkisen ja Mustosen käsissään pitelemien, esihistoriallisen näköisten tikarien tai miekkojen vahva symboliikka sai katsojankin tunteman sisimmässään kivun värähdyksen.

Esityksen tanssiosuus huipentui Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen mykistävän hienoon duettoon. Koko tanssin ajan yhteen painetut päät korostivat esityksen välittämien ajatusten runollista kauneutta. Kuva © Yosi Omori/Teatteri Takomo

Välillä esityksen hyvin fyysinen koreografia toi mieleen lasten peuhaamisen. Näyttämöllä oltiin ja tanssittiin yhtenä joukkona päällekkäin ja sylikkäin. Jokainen näistä kohtauksista, jotka huipentuivat Häkkisen ja Mustosen huikeaan duettoon, korostivat yhteisöllisyyttä. Elämän paradokseihin kuuluu se, että me voimme olla itse kukin täysin ainutlaatuisia yksilöitä vain yhteisön jäseninä.

Tämän todistamiseksi ei tarvitse kuin muistaa, että eristämistä muista ihmisistä käytetään tehokkaana rangaistuksena ja pitkittyessään tällainen eristäminen muuttuu äärimmäisen julmaksi henkiseksi kidutukseksi.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitykselle on asetettu K16-ikäraja. Samalla varoitetaan, että esityksessä käytetään teatterisavua ja siinä on alastomuutta. Häkkien tanssi esityksessä ylävartalo paljaana ja Mustosen esiintymisasu koostui nilkkasukista ja paksupohjaisista lenkkitossuista.

Älypuhelimet ja niiden tehokkaat kamerat ovat tuoneet mukanaan uusia alastomuuteen liittyviä ja vaikeasti hallittavia riskejä. Itse ajattelen, että ainoa oikea ja kestävä perustelu alastomuudelle näyttämöllä on siinä, että sitä ei tarvitse perustella. Perustelut löytyvät itse esityksestä eikä niiden perustelujen olemassaoloa tarvinnut nyt edes pohtia.

Reilun tunnin mittaisen esityksen aiheena olivat elämä ja kuolema, nuo kaksi suurta arvoitusta. Noiden kahden arvoituksen, alun ja lopun, väliin mahtuu elämän voiman ja ilon, herkkyyden ja haavoittuvuuden kaikki variaatiot, mitä kuvitella saattaa. Meidän ruumiimme, elimistömme muodostama fyysinen todellisuus ja aivojemme tuottama psyykkinen todellisuus ovat saman mitalin kaksi eri puolta.

Esityksen kohtausten koreografian ilmaisuvoima ja kauneus perustui niiden taustalla olevien ajatusten syvyyteen ja voimaan. Doom & Bloom on teos, joka jää varmasti pysyvästi mieleen.

Tähän syvään päätyyn sukellettiin myös Hanna Ahdin ajatukset, jotka luettuina päättivät esityksen. Ehkä teatterin kannattaisi julkaista tämä teksti myös verkkosivuillaan esityksestä kertovan materiaalin joukossa. Nyt hienon tekstin kuuntelu vaati kuuluvuusongelmien takia hieman pinnistelyä.

Doom & Bloom

Teatteri Takomon ensi-ilta 23.5.2023

Kokonaisvastuu ja ohjaus: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Esitys ja koreografia: Hanna Ahti, Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Musiikki ja miekat: An Tul (Saana Pohjonen ja Helena Pulkkinen)
Valosuunnittelu: Jenni Pystynen
Teksti: Hanna Ahti
Ennakkokuva: Anastasiia Sviridenko
Tukijat: Arts Management Helsinki, Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Benelux-instituutti, Kunstenwerkplaats Pianofabriek

Esitys kiertyi katsojan tajunnan ympärille kuin köynnöskasvin kärhi – Teatteri Telakan performanssissa ajatusten syvällisyys, esittämisen ilmaisuvoima ja ideaali kauneuden kokemisesta olivat yhtä – Näin tehdään merkityksellistä taidetta

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen oli lumoavan kaunis performanssi, joka kohtaus kohtaukselta kiertyi kuin köynnöskasvin kärhi katsojan mielen ympärille. Kuvan kohtauksessa Vilhelmiina Sinervon sirkustaide antoi esteettisen hahmon meidän käsityksellemme elämän synnystä maapallolla. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Kärhi osa 1: Kohtaaminen oli performanssia parhaimmillaan. Esityksen ensi-ilta oli koskettavan kaunis kokonaisuus. Tommi Silvennoisen, Vilhelmiina Sinervon ja Nadja Räikän teos oli yhdistelmä runoutta, sirkustaidetta ja esineimprovisaatiota. Näitä elementtejä yhdisti veistoksellisen hidas liike. Katsojan mielen näyttämöllä teos eteni kierros kierrokselta kohti ymmärryksen valoa kuin köynnöskasvin kärhi.

Syvyyttä muuten sanattomalle teokselle antoivat Reetta Pekkasen runot. Ääneen luetut runot olivat säkeitä Pekkasen Kalevi Jäntti -palkinnolla palkitusta kokoelmasta Kärhi. Näissä luetuissa runoissa Pekkanen yhdisteli mielikuvia meitä itse kutakin ympäröivän sosiaalisen mikrokosmoksen todellisuudesta ja maailmankaikkeuden muodostavan makrokosmoksen todellisuutta.

”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois.”  

Pekkasen runoissa maailmankaikkeus on jäähtynyt koko ajan syntymästään asti. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on kuitenkin olemassa ainakin yksi tunnettu poikkeus – me itse, maapallon biosfääri. Orgaaniset molekyylit voivat lisätä järjestystä auringonvalosta saatavan energian avulla.

Esityksessä fotosynteesi käynnistyi pyörivän tason päällä. Sen merkiksi Tommi Silvennoinen laittoi keskelle kattausta maljan, jossa vesi oli värjäytynyt vihreäksi. Kohtauksen alussa Nadja Räikkä ja Vilhelmiina Sinervo täyttivät lasisia maljoja vedellä, jonka he sitten värjäsivät siniseksi. Se kertoi ainakin minulle katsojana tarinan siitä, miten ilmakehä, sen sininen väri on vuosimiljardien kuluessa syntynyt. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä elämän ja fotosynteesin synnystä esityksessä oli todella upeasti esineimprovisaation keinoin toteutettu osuus. Sinervo ja Räikkä kaatoivat pyörivällä alustalla oleviin lasimaljoihin ensi vettä ja sitten he värjäsivät tämän veden siniseksi. Aurinko nousi tämän alkumaailman taivaalle taskulapun kirkkaana valona. Lopulta Silvennoinen kantoi keskelle kattaus maljan, jossa vesi oli värjätty vihreäsi.

Kasvit olivat aloittaneet maapallon muokkaamisen avaruuden vihreäksi keitaaksi. Ilmakehän koostumus alkoi muuttua ja taivas sen yllä sai sinisen värinsä.

Valon lisäksi esityksessä, heti sen alussa korostui se toinen tärkeä elementti vesi. Maapallo kiertää aurinkoa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä, jossa vesi ei kaasuunnu välittömästi eikä jäädy kaikkialla pysyvästi. Tätä veden kiertokulkua Sinervo kuvasi taitavalla ja koskettavan kauniilla jongleerauksella ensin teekupin ja siten vedellä täytyn vadin kanssa.

Kotien tutut huonekasvit olivat hallitseva osa näyttämän esineistöä. Kukkapöydälle tai ikkunalaudalle nostetut ruukkukasvit tuovat varmasti lohtua monelle yksinäiselle. Ne symbolisoivat meidän kaipuutamme luontoon. Toisaalta ne myös korostivat sitä, miten vääristynyt meidän suhteemme luontoon voi olla. Yhdessä kohtauksessa Sinervo veti näyttämöllä perässään laskuvarjoa, jonka kuvun painoiksi ja jarruiksi oli kasattu ruukkukasveja.

Hyppy tuntemattomaan. Kohtauksessa, jossa Vilhelmiina Sinervo veti perässään kasveilla peitettyä lakuvarjon kupua, oli vahvaa symboliikkaa. Ihmiskunta on kuin jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä. Jos ilmastomuutoksen hidastamiseksi ja lopulta torjumiseksi tehdyt suunnitelmat ja toimet eivät onnistu, toista mahdollisuutta ei tule, varavarjoa ei ole. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Loisteliaasti toteutetun kohtauksen symboliikkaa oli helppo tulkita. Happi, jota me hengitämme, on peräisin vihreiden kasvien fotosynteesistä. Kysymys on herkästä tasopainotilasta, jota kutsutaan hiilikierroksi.  Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan aikana ihmiskunta on alkanut järkyttää tätä herkkää tasapainoa polttamalla maaperään varastoitunutta fossiilista hiiltä kiihtyvällä vauhdilla. Ilmastomuutoksen seuraukset ovat jo nyt meidän jokaisen nähtävissä.

Me suhtaudumme kuitenkin edelleen tähän uhkaan kuin korkealta jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä, vaikka varavarjoa ei ole eikä toista mahdollisuutta tule, jos varjo ei aukea.

Me Teatteri Telakan katsojat saimme tutustu Sinervon taiturimaiseen sirkustaiteeseen jo vuosi sitten, kun Hedda Liukkalan laatimaan koreografiaan perustuva Life After sai ensi-iltansa. Myös nyt Sinervon huikea tanssi nuoralla kuului esityksen kohokohtiin.

Life After oli jälkikirjoitus ihmiskunnan historiaan. Kärhissä maailma vielä tasapainoili nuoralla Sinervon hahmossa. Toiveita herättävää hänen taitavassa akrobatiassaan oli kohtaus, jossa alussa selällään huojuvalla nuoralla tasapainoillut Sinervo punnersi itsensä seisomaan. Itse tulkitsin tätä huikeata akrobatiaa niin, että ihmiskunta voi vielä nousta lähes mahdottomasta sillasta taistelemaan olemassaolostaan. Sen jälkeen Sinervon kävely löysällä nuoralla osoitti kutenkin tehtävän vaikeuden. Jokainen askel kohti päämäärää johti yhä jyrkempään ylämäkeen.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen -esityksen nimi kertoo, että jakoa on luvassa. Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Kärhi, osa 2: Liikkeellelähtö järjestään Purkutalo Pinni47:ssä 7.6.-30.7.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen

Performanssi Teatteri Telakan näyttämöllä 12.5.2023

Suunnittelu ja toteutus: Tommi Silvennoinen, Vilhelmiina Sinervo, Nadja Räikkä

Runot: Reetta Pekkasen teoksesta Kärhi

Teknikot: Perttu Sinervo ja Jaani Leinonen

Esitysoperointi Perttu Sinervo

Tuotanto ja markkinointi: Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela

Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Petteri Aartolahti

Esityksessä soitettu musiikki: Django Reinhardt, Elvis Presley ja Max Richter

Musiikki kasvien äänistä Lauri Ainalan ja Kalle Hammin levyltä Immigrant Garden  

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri       

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.  

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.  

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

DOOMBAG oli rohkea, koskettava ja herkkyydessään terävänäköinen performanssi – Maailman onnellisin kansa asuu tavarataivaassa ja helvetissä – Mikä saa meidät kiintymään turhiin tavaroihin?

DOOMBANG (saatan tarvita tätä vielä) on taiteilijakollektiivin luoma hieno performanssi, joka kuvaa taiteen keinoin terävästi sitä henkistä todellisuutta, jonka keskellä me elämme. Näyttämöllä performanssissa esiintyivät Anna Kankila ja Ronja Louhivuori. Kuva © Iida-Liina Linnea.

Performanssi on parhaimmillaan hyvin ilmaisuvoimaista taidetta. Anna Kankilan, Ronja Louhivuoren ja Ville Väisäsen DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä) -esityksessä kaikki tämän taidelajin elementit olivat kohdallaan. Siinä yhdistyivät eletystä elämästä syntynyt sanomisen tarve, luovuus, yhteisöllisyys ja spontaanisuus. Esitys analysoi ja kommentoi meitä yksilöinä ja yhteisöinä ympäröivää todellisuutta herkkyydellä ja tarkkanäköisyydellä, johon vain aito taide pystyy. Kaiken huipuksi esitys oli vielä maustettu elämänmyönteisellä huumorilla.

DOOMBAG kertoi tekijöiden monimutkaisesta suhteesta esineisiin. Miksi niitä kertyy koko ajan lisää ja miksi täysin turhistakin esineistä on niin vaikea luopua? Samat kysymykset meistä varmasti jokainen on joutunut tekemään itselleen tämän tästä, vaikka olisi kuinka vannoutunut konmari ja kannattaisi selkeyttä ja yksinkertaisuutta omassa huushollissaan.

Esineiden paljouteen törmää väistämättä ainakin siinä vaiheessa, kun pitää muuttaa. Louhivuori kertoi esityksessä joutuneensa muuttamaan aikuisena jo kahdeksan kertaa eli keskimäärin vähintään kerran vuodessa, lapsena vielä useammin. Kankilan mukaan hänellä seuraava muutto on pian edessä, kun hänen ja neljän muun ihmisen yhteisöltä menee yhdessä vuokrattu kimppa-asunto alta.

Esityksen alussa Kankila, Louhivuori ja Väisänen kantoivat näyttämölle seitsemän kauppakassia, joiden kätköistä kaivettiin esille työryhmän jäsenten koteihin ajan myötä kertyneitä esineitä. Esityksen hidasrytminen alku teki näkyväksi performanssin juuret kuvataiteessa. Kankila ja Louhivuori asettelivat hyvin hitain liikkein kuin elävät patsaat kasseista kaivamiaan esineitä järjestykseen lattialla.

Sen jälkeen alkoivat kutsut meille vieraille. Tai pikemminkin kyse taisi olla muuttotalkoista, koska kuppeja, mukeja tai lautasia ei tahtonut löytyä mistään, koska suurin osa tavaroista oli yhä purkamatta.

Kutsuja seurasi riehakas kapina tavaroiden hirmuvaltaa vastaa. Kankila ja Louhivuori kaatoivat kasseista tavaroita päälleen ja suorastaan kylpivät tavarakaaoksen synnyttämässä tavarameressä.

Tämän ryöpsähdyksen jälkeen meistä katsojista tehtiin jälleen tämän taiteilijakollektiivin jäseniä. Halukkaat kutsuttiin näyttämölle purkamaan tätä kaaosta, lajitelemaan tavaroita ja pakkaamaan niitä kasseihin uutta muuttoa varte.

Vastaus kysymykseen, miksi me kiinnymme tavaroihin, alkoi tässä vaiheessa hahmottua. Kankila ja Louhivuori kertoivat joidenkin tavaroiden osalta, millaisia muistoja niihin liittyi. Nämä muistot kertovat yleensä elämän onnellisista hetkistä ja tavarat luovat olemassaolollaan meidän ympärillemme eräänlaisen turvallisuuden kehän. Tämä tavaroiden kehä pytytettiin näyttämölle myös ihan konkreettisesti.

Esitystä varten tekijät ovat haastatelleet neljää pitkän elämänkokemuksen omaava naista, joista kukin asuu ja elää omanlaisessa tavarataivaassa. Videoiduissa haastatteluissa korostui se, miten tavaroiden paljous antaa tunteen turvallisuudesta. Vanhin haastateltavista kertoi salaisesta toiveestaan tulla jopa haudatuksi omistamassaan muhkeassa rautasängyssä. Vaikka rouva esitti toiveensa huumorimielessä, se teki selväksi, että tavarat ovat meille uusi kirkko, vahvin turva myös kuolemanpelkoa vastaan.

Tekijöiden kysymys kuului, miksi me kiinnymme esineisiin? Myös vastauksia saatiin. Esineisiin liittyy muistoja eletystä elämästä. Ne antavat tunteen turvallisuudesta. Toisaalta rakkautemme esineisiin voi muuttua myös tuhovaksi pakko-oireeksi ja kaman hamstraaminen karkaa käsistä. Turhat tavarat hautaavat meidät ainakin henkisessä mielessä alleen. Kuva © iida-Liina Linnea.     

Nämä muurit voivat myös sortua. Näin kävi myös esityksessä, jossa Louhivuori kirjaimellisesti katosi päälle vyöryvien tavaroiden alle. Pahimmillaan rakkautemme esineitä kohtaan voi muuttua kaiken muun alleen tukahduttavaksi pakko-oireeksi. Kun reppu on liian täynnä, omistamisen tuottama nautinto muuttuu henkisten kaltereiden ympäröimäksi vankilaksi.

Tekijät olivat ottaneet esitykseen mukaan performanssitaiteelle tyypillistä alastomuutta. Kankila luopui rakkauden nimissä esineestä toisensa jälkeen ja lopulta päällään olleista vaatteista. Alastomuudessa näkyvät performanssin juuret kuvataiteessa. Tässä tapauksessa alastomuus oli todella hyvin perusteltua. Vaikka meidän kehomme on ainetta, koostuu miljardeista atomeista, se on kuitenkin perustavalla tavalla aivan jotakin muuta kuin vaatteet, joilla peitämme vartalomme ja tavarat, joilla ympäröimme itsemme.

Esitys päättyi hurjaan huutokauppaan, jossa Kankila toimi meklarina ja Dart Vader kypärällä päänsä peittänyt Louhivuori hänen avustajanaan. Tässä vaiheessa tekijät myös veivät esityksen huumorin varjolla tasolle, jossa tekijöiden henkilökohtaista rohkeutta, avoimuutta ja herkkyyttä saattoi vain ihailla. Tätä varten taide on!  

Performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Teatteriin se linkittyy siinä, että vuorovaikutus perustuu voimakkaaseen läsnäoloon, esittämiseen ja yhteisöllisyyteen. Performanssissa ei yleensä käytetä teatterin piirissä vuosisatojen kuluessa vakiintuneita traditioita ja käytäntöjä organisoida yhteisön toiminta esitykseksi.

Alussa mainittu spontaanisuus ei tarkoita sitä, etteivät Kankila, Louhivuori ja Väisänen olisi käyttäneet työryhmineen paljon aikaa ja vaivaa esityksen suunnitteluun, valmisteluun ja toteutukseen. Esityksen luoneeseen työryhmään ovat esiintyjien lisäksi kuuluneet Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Hanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve ja Iida-Liina Linnea. Tekijöiden nimilista ja käsiohjelmassa nimeltä mainiten jaetut kiitokset yli 20 katsojan koeyleisölle kertovat paljon performanssin yhteisöllisestä luoteesta.

Teatteri Telkan Telaka Open Border -festivaali lokakuussa toi pirkanmaalaisen yleisön nähtäväksi hienoja performansseja muun muassa Virosta. DOOMBANG on jatkoa tälle ansiokkaalle tarjonnalle. Ohjelmistopolitiikallaan Teatteri Telakka tekee hienoa kulttuurityötä antaessaan meille mahdollisuuden laajentaa omaa käsitystämme esittävän taiteen tarjoamista mahdollisuuksista ja kokea suuria elämyksiä.

DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä)

Performanssi-esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 25.3.2023

Esiintyjät: Anna Kankila, Ronja Louhivuori

Ääni- ja valo-ohjaus: Ville Väisänen

Muu työryhmä: Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve, Linda-Liina Linnea

Videoiden haastatellut: Tiina Kankila, Sirkka Launokoski, Jänis Louhivuori, Päivi Väisänen  

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen