Tämän esityksen sydämessä oli syvä ja puhutteleva hiljaisuus. Varmasti vaikuttavin hiljaisuus, jonka olen teatterissa kokenut. Ohjaajan paikalta näyttämölle kiivennyt Kristian Smeds istui näyttämön etureunaan asetetulla tuolilla useita minuutteja naama peruslukemilla tuuhean partansa takana puhumatta ja pukahtamatta. Kun sanat vihdoin tulivat kuin suuren painon alta, niistä syntyi saarna, jota ei ihan heti unohda. Pohjoisen väkevien saarnaajien retoriikkaa mukaillen Smeds puhui meille itsekkyyden synnistä ja tämän sydämettömän ahneuden vaihtoehdosta: rakkauden täyttämästä yhteisöllisyydestä.
Smedsin luoma teatteriestetiikka on omaperäistä, kekseliästä, vaikuttavaa ja kaunista. Smedsiläinen teatteri on kuin nuorallakävelijä, joka tasapainottelee ylevän ja tahattomasti koomisen välille pingotetulla nuoralla. Tosin tuo koomisuus ei ole tahatonta, vaan sen pohjalla on pohjoisen ihmisen salaviisas huumori. Näennäinen naiivius on Smedsin keino kuoria teatterin ydin, sen elävä ja sykkivä sydän, esiin elitismin kuorista. Se on meidän katsojien eteen asetettu peili, eikä se kuva, jonka sieltä itsestäni näen, aina mairittele.
Lapin Faarao kantaesitettiin Ilomantsin Hiljaisuus-festivaalilla kesäkuussa 2025. Sen jälkeen sitä on esitetty Kajaanin Pakko sanoa! -festivaalilla ja Kansallisteatterissa. Teos esitettiin Helsingissä kesäkuussa 2025 myös osana Suomen spiritualististen seurojen kesäseminaaria. Tiistaina esitys oli viety Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle, mikä ei ollut ehkä se kaikkein otollisin puitteisto sisällöltään suurelle, mutta puitteiltaan pienelle produktiolle.
Smeds on paikannut rooleja omissa produktioissaan silloin tällöin. Vuonna 2014 hän näytteli itse taiteilija Kalervo Palsaa tämän elämästä kertovassa monologinäytelmässä Palsa. Tulkitsin tuolloin, että näytelmä kertoi paitsi tuosta Lapin unohdetusta taiteilijanerosta, myös Smedsin omasta taiteellisesta kriisistä. Lapin Faarao taas kertoo taiteilija Reidar Särestöniemestä. Häntä näytteli tässä teoksessa Hannu-Pekka Björkman. Jäin miettimään, miksi Smeds kutsui itsensä näyttämölle todistamaan juuri nyt? Miksi juuri nyt oli pitkän hiljaisuuden jälkeen pakko sanoa, puhua suoraan?
Kajaanin kaudellaan Smeds käsitteli rakkaudettomassa maailmassa elävien nuorten miesten yhteiskunnan pinnan alla kuplivaa vihaa näytelmässä Huutava ääni korvessa (2001) ja parisuhdeväkivaltaa näytelmässä Woyzeck (2003). Noiden vuosien jälkeen Suomi on menettänyt ”riveistään” nuoria miehiä syrjäytymisen kautta enemmän kuin heitä kaatui tai vammautui pysyvästi talvi- ja jatkosodassa.
Smeds ei tee poliittista teatteria. Luultavasti pelkkä ajatus on hänelle vieras. Hän saarnaa yhteisöllisen kokemisen tärkeydestä. Uskonnolliset ja taiteelliset, olemisen ytimeen asti ulottuvat kokemukset ovat läheistä sukua toisilleen. Itse uskon, että loistavan teatteriesityksen aikaansaama katharsis on tällainen yhteisen, jaetun kokemuksen puhdistavalta tuntuva huipentuma. Me olemme tottuneet etsimään tällaista kollektiivista kokemusta populaarimusiikin festivaaleilta, mutta onko teatterista enää ”osattomien kirkoksi”? Pelkään pahoin, että edellä mainitun osattomien armeijan ovat jo napanneet siipiensä suojiin ne populistiset poliittiset liikkeet, joissa yhteisöllisen kokemuksen tunnepohjana on viha.
Esitys alkoi Verneri Pohjolan trumpetilla ja Kirke Karjan flyygelillä soittamalla duetolla. Pohjola on säveltänyt esityksen musiikin, ja omalla rajallisella osaamisellani määrittelin sen atonaaliseksi. Juhlava ja samalla tavallaan myös koominen aloitus toi mieleeni väistämättä Armand Lohikosken ohjaaman Hei, Rillumarei! -elokuvan, jossa Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja kumppanit maksoivat 50-luvulla potut pottuina Helsingin eliitille ja murskakritiikeille. Näin vanha sitä on. Ikä taitaa jo painaa hartioiden ohella myös korvien välissä venytteleviä muskeleita.
Kun Björkman asteli näyttämölle nallemyssyssään, siirryttiin viime vuosisadan korkeakulttuurista leikilliseen smedsiläiseen naivismiin. Taiteilijan roolihahmossa Björkman kertoi tarinoita ja tulkitsi Särestöniemen runoja. Esityksen tulkinnan kannalta merkityksellinen runo faaraoiden huumorintajusta löytyy Hiljaisuus-festivaalin verkkosivulta. Toinen yhteisöllisyyden merkitystä korostava runo muinaisista kaupungeista on nähtävissä Kansallisteatterin sivulla. Yhteisöllisyyttä korosti myös roolihahmon kysymys: miksi kaikki pyramidit rakennettiin samalle Gizan ylängölle? No siksi tietenkin, että tuon ajan jumaliksi korotetut faaraot halusivat tavata naapureitaan vielä kuoleman jälkeenkin.
Näyttämön neljäs seinä rikottiin Björkmanin vetämillä leikkimielisillä mielikuvaharjoituksilla. Meidän piti kuvitella maisema, sen keskeltä kohoava pyramidi, kulkea sen sisälle ja kohdata eläin, jolla oli viesti. Teatteri-ilmaisun ja yhteisöllisen kokemuksen voima tuli näkyviin, kun Björkman kysyi meiltä, mitä viestissä sanottiin. Valtaosa vastaajista uskoi, että viestissä kerrottiin toivosta, rakkaudesta tai molemmista. Ensimmäinen kysymys koski mielikuvaleikin eläintä. Palkintosijat yleisön vastauksissa jakoivat kissapedot ja käärmeet. Näin shamaani Smeds leikitteli yleisöllä, jonka keski-ikä oli arvioni mukaan reilusti kuudenkympin pahemmalla puolella. Toivon ohella meidän harmaiden panttereiden suonissa kohisee ilmiselvästi yhä se elämän eliksiiri, jota myös seksuaalisuudeksi kutsutaan.
Ehkä Smedsin teatteriestetiikan ytimeen kuului myös se absurdi tietokilpailu, jota Björkman kävi kanssamme tämän kollektiivisen toivon jälkeen. Björkman saattoi huoletta luvata oikein vastanneille minkä tahansa taulun Ateneumin seinältä. Miksi kilpaileminen on tärkeää? Mistä näkee, mikä on merkityksellistä? Mikä on viivan tarkoitus? Tällaisiin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. Kysyjä voi määritellä oikean vastauksen mielensä mukaan, koska kaikki vastaukset ovat vain mielipiteitä. Keskimmäiseen kysymykseen oikea vastaus kuului: Pitää hypätä ämpäriin, laskeutua kaivon pohjalle ja sieltä näkee.
Niinpä! Smeds ei anna haastatteluja. Hän ei selittele töitään. Teatteri on olemassa vain siinä hetkessä, kun näyttelijä ja yleisö kohtaavat. Hetken illuusio. Smeds on korostanut, että teatteri on vastavoima digitaaliselle tallentamiselle.
Särestöniemi syntyi ja kasvoi lestadiolaisessa kodissa. Hänen vahvana tukijanaan toimi äiti Alma Alina Kaukonen. Äidin ja pojan suhde oli epäilemättä poikkeuksellinen. Tämän merkitystä Smeds korosti näytelmän dramaattisessa huipennuksessa: Björkmanin tulkitsema roolihahmo huusi ja kieriskeli tuskissaan näyttämöllä räsymatoon kietoutuneena saatuaan tietää äitinsä kuolemasta. Uudesta heräämisestä elämäniloon kertoivat Björkmanin voimakkaat iskut rumpusetin levylautasiin. Maineensa kukkuloilla loistanutta Särestöniemeä Björkman tulkitsi yllään kimalteleva kasukka.
Särestöniemi sai professorin arvonimen vuonna 1975. Vaikka hän teki opiskelujen jälkeen matkoja Italiaan ja Ranskaan, Egyptissä hän ei tiettävästi koskaan käynyt. Pikantti yksityiskohta hänen elämänvaiheissaan on marxilaisuuden opiskelu kommunistien Sirola-opistossa 50-luvulla.
Rovaniemen Teatteri on esittänyt Taija Helmisen Särestöniemen äidistä kirjoittamaa näytelmää Vesisaaren Alma viime kaudella. Alma oli ilmiselvästi poikansa veroinen lahjakkuus. Näytelmän voi vielä nähdä Tampereen Teatterikesässä elokuussa.
Lapin Faarao
Kansallisteatterin esitys 12.5.2026
Ohjaus ja teksti: Kristian Smeds Musiikki: Verneri Pohjola Pukujen konsultaatio: Auli Turtiainen Näyttämöllä: Hannu-Pekka Björkman, Verneri Pohjola, Kirke Karja, Kristian Smeds