Lappeenrannan kaupunginteatterin Tohvelinsankarin rouvassa katsojalle tehdään jo näytelmän ylöspanolla selväksi tarinan ydinajatus. Näytelmän keskiössä on aina niin ajankohtainen vieraantumisen teema. Tinja Salmen lavastus on oivaltava, ja kuten aina hyvässä taideteoksessa, siinä on mukana ripaus arvoituksellisuutta.
Feministikirjailijoista verkkoon kootussa Klassikkogalleriassa Pirjo Lyytikäinen laskee Maria Jotunin edellisen vuosisadan suurten kirjailijoiden joukkoon ja ihan syystä. Jotuni kuvasi aikansa ihmisiä ilman illuusioita aikana, jolloin uskonnosta kumpuavan kaksinaismoraalin lisäksi kukoistivat myös kommunismi, fasismi ja muut poliittiset ääri-ideologiat.
Jotuni on ajaton kirjailija ihan samasta syytä kuin Lyytikäisen esseessään mainitsemat Jonas Lie, Hjalmar Söderberg, Anton Tshehov ja August Strindberg.
Naisen seksuaalisuuden avoin kuvaus aiheutti skandaalin, kun Tohvelisanakarin rouva kantaesitettiin syksyllä 1924 Kansallisteatterissa.
Syttyi suuri teatterisota. Eikä tämä kohta satavuotinen sota ole vieläkään päättynyt, jos Etelä-Saimaan Estareita on uskominen.
Esiaviolliset suhteet ja aviottomat lapset eivät ole tänään Jotunin näytelmän pointti. Näytelmän keskiössä on aihe, jonka ohjaaja Jari Juutinen tuo näyttämölle Aadolfin ja hänen piikansa Riikan aviottoman lapsen hahmossa. Näytelmän Matti (Joonas Savolainen) on kuin vaikeasti masentuneen ja omasta elämästään kohtalokkaalla tavalla syrjäytyneen nykynuoren prototyyppi.
Sen kummempaa modernisointia Jotunin näytelmä ei oikeastaan kaipaakaan. Lappeenrannan kaupunginteatterissa on Jotunin näytelmän todellista olemusta ajateltu ja osuttu hyvin maaliin.
Mitä eroa on uskonnollisella ahdasmielisyydellä ja nykyihmisten pakonomaisella tarpeella muokata vartaloaan ja ulkonäköään? Ei niin mitään! Molemmissa on kysymys meille ihmisille tyypillisestä pakko-oireisesta käyttäytymisestä, jonka perimmäiset syyt löytyvän kunkin yksilön neurologiasta.
Yksilön väliset vuorovaikutussuhteet saavat veden virtaamaan tässä akvaariossa. Yksilön ja yhteisön tänä päivänä hieman vinksahtanutta suhdetta kuvataan näytelmässä videoilla, joissa näyttelijöiden kasvot heijastuvat koko näyttämän korkuisina näyttämötilaa jakaviin rimpsuverhoihin.
Hieno oivallus on myös ottaa näytelmään mukaan Tuomari Nurmion lyriikkaa laulujen muodossa. Hannu ”Hande” Nurmio lyriikassa näytelmän tematiikka on esillä puhtaimmillaan.
Jotuni kirjoitti tohvelisankarista ja tämän rouvasta farssin. Tai näin voi ainakin olettaa hänen tohvelisankari Aadolfin suuhun kirjoittamasta monimielisestä repliikistä: ”Tämä on tietenkin farssi, koska siitä puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämäviisaus. Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on oma murhenäytelmä.”
Vaikka Juutinen on työryhmineen oivaltanut näytelmän tematiikan hienosti, sovitus ontuu.
Tohvelinsankarin rouva on tehty samalla sapluunalla, jolla kaupunginteatterin Jäniksen vuodesta syntyi mainio tragikomedia.
Slapstick-komiikalla maustettu, voimakkaaseen fyysisyyteen perustuva esitystapa ei oikein istu Jotunin tekstiin. Vaikka Tohvelisankarin rouva on näytelmä siitä, ja sen puutteesta, korvienvälin merkitys tärkeimpänä sukupuolielimenä korostuu. Juutisen ohjauksessa farssin henkilöhahmot eivät saa riittävästi syvyyttä, joka korostaisi hahmojen perimmäistä traagisuutta.
Ainakin minulle tuli esityksen aikana tunne, että kaupunginteatterin taitavat näyttelijät olivat koko ajan hieman hukassa. Heille kävi vähän samalla lailla kuin Suomen olympiajoukkueelle Sotshissa. Paras lataus purkautui yliyrittämiseen. Eikä Jotunin tekstikään millään tavalla ainakaan korosta yhteisön voimauttavaa vaikutusta.
Jotunin todella hieno ja merkityksillä ladattu kieli olisi minusta kaivannut lisää tarkkuutta kohtausten ajoitukseen. Todennäköisesti se olisi vaatinut kuitenkin myös koko sovituksen muokkaamista kokkonaan uusiin puihin.
Ajoituksen ongelmista johtunee myös se, että esityksestä puuttui hyvälle farssille tyypillinen dynaamisuus.
Ongelmia saattoi aiheuttaa myös Juutisen tapa käyttää tilaa. Jääkiekkotermein peli ruuhkautui nyt usein kaukalon nurkkiin ja kuten tunnettua, sieltä käsin on vaikea tehdä maaleja.