Verilöyly on outo nimi komedialle. Tässä tapauksessa se on myös osuva. Ranskalainen Yasmina Reza pilkkoo näytelmässään sen omahyväisen minäkuvan, jonka varaan meistä keskiluokkaan kuuluvista ihmisistä itse kukin identiteettinsä rakentaa, niin ettei kiveä jää kiven päälle.
Näytelmän alussa Reza saartaa ja piirittää tätä omahyväisyyden linnaketta monelta suunnalta. Näytelmän Veronika Huttunen (Jonna Järnefeld) on edistyksellisen ja moraalisen ihmisen perikuva, joka kirjoittaa parhaillaan kirjaa Ruandan kansanmurhasta.
Näytelmän Aleksi Renwall (Pekka Strang) on monikansallisen lääkeyhtiön lakimies, joka puolustaa keinoja kaihtamatta täysin vastuuttomasti toimivan yrityksen etuja.
Nämä kaksi asiaa rinnastetaan lemmikkimarsun kaltoin kohteluun, johon näytelmässä syyllistyy näytelmän Mikke Huttunen (Carl-Kristian Rundman).
Heti näytelmän alussa tehdään selväksi, että meidän ajatteluamme vaivaa vakava mittakaavaongelma, mitä moraaliin ja toimiemme eettisyyteen tulee. Helsingin kaupunginteatterin Carnage on hauskan pinnan alla synkkääkin synkempi tragedia siitä ihmisten perimmäisestä kyvyttömyydestä, joka pistää vielä kyseenalaiseksi koko lajin olemassaolon.
Carnage on komedia, jonka huumori on pohjimmiltaan mustaakin mustempaa.
Lyömäaseena Reza käyttää tässä monen rintaman hyökkäyksessä myötähäpeää.
Näytelmän alussa kaksi pariskuntaa kohtaa toisen pariskunnan kotona. Vierailevan pariskunnan 11-vuotias poika on lyönyt isäntäparisunnan poikaa kepillä kasvoihin ja välikohtausta ryhdytään setvimään sivistyneesti lasten vanhempien kesken.
Me kaikki tunnistamme nuo vaivautuneet eleet ja sanat, joilla tällainen kohtaaminen alkaa, nuo haparoivat yrityksen aitoon vuorovaikutukseen.
Ohjaajana Tiina Lymi on minusta sisäistänyt erinomaisesti Rezan näytelmän fokuksen. Tästä kertovat näytelmän todella huolella rakennetut ensimmäiset kohtaukset, joista syntyy kokonaisuutta kantava kivijalka.
Reza ei ole suotta tehnyt näytelmän neljännestä roolihahmosta, Anne Renwallista (Minna Haapkylä) konsulttia. Haapkylä on Anne Renwallin roolissa katalysaattori, joka saa näytelmän huolella ladatut jännitteet räjähtämään. Keitos kuohuu yli oikein kunnolla ja kupit menevät nurin ihan kirjaimellisesti.
Ensimmäinen näkemäni Lymin ohjaus, hänen omaan tekstinsä perustunut Ryhmäteatterin S.O.S ei oikein napannut. Carnage on mestarin työtä.
Helsingin kaupunginteatteriin kymmen vuotta sitten yhdistetyn Lilla Teaternin näyttelijät edustavat Suomessa ammattikunnan kärkeä. Carnage on hyvä esimerkki myös siitä, että tämän mainion teatterin omaleimaisuus ja traditiot eivät ole kadonneet minnekään kymmenen vuotta kestäneen yhteiselon aikana.
Se näkyy esittämisen tietynlaisena kepeytenä, kohtausten ajoituksen tavattomana tarkkuutena ja ilmavuutena. Eikä esitys todennäköisesti menetä tehostaan mitään, vaikka se nyt esitetään Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä suomeksi meitä ummikkoja varten.
Esityksestä puuttui sen raastavasta aiheesta huolimatta suomenkieliselle teatterille kovin usein tyypillinen körttisoundi.
Reita Lounatvuoren suomennos on erinomaista työtä. Myös näytelmän tapahtumien paikallistaminen Helsinkiin menee todennäköisesti ihan nappiin.
Tämän paremmin luistavaa komediaa voi tuskin rakentaa. Ainakin minun kohdallani vapautunut nauru juuttui kuitenkin monta kertaa kurkkuun. Verilöyly on verilöyly, vaikka sen sokerilla ja hunajalla maustaisi.