Kategoria: Uncategorized

Riina Tanskasen mestarilliset sarjakuvat taipuivat vaikuttavaksi teatteriksi – Tympeiden tyttöjen terävä yhteiskuntakritiikki osui ja upposi

Tällaista harrastajateatteri on parhaimmillaan. Viiden näyttelijän läsnäolossa oli aitoa harrastajateatterin taikaa. Näiden nuorten naisten omat elämänkokemukset ja todellisuutta syväluotaava teksti kuvastivat viisaasti elämää itäsuomalaisessa rajakaupungissa kasvaneen ihmisen perspektiivistä.

*Karnevalistiseen kevennykseen päästiin voimakkaan liioittelun kautta. Kuvassa Sandra Strömberg, Saimi Laine, Venla Solonen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen ja Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine*

Kirjailija Riina Tanskanen on määritellyt sarjakuva-albuminsa tietokirjoiksi. Imatralaisen Teatteri Vaientamattoman esitys Tympeät tytöt – Luokkakipuja oli silmiä avartava kokemus. Siinä maailmaa ja sen yhteiskunnallisia rakenteita tarkasteltiin nuoren naisen näkökulmasta. Dramaturgian Tanskasen palkituista teoksista on tehnyt Lauri Haltsonen, ja käsikirjoitusta on muokannut koko työryhmä. Tekijöitä yhdistävät sama sukupolvi ja imatralaiset juuret.

Tanskasen kieli on todella ilmaisuvoimaista. Hän osaa kääriä maailmantalouteen, köyhyyteen ja tasa-arvoon liittyvät vaikeat käsitteet ja tilastofaktat meheviksi kielikuviksi, jotka vertautuvat hänen piirrostensa omaleimaiseen muotokieleen.

Alle 30-vuotias Tanskanen käyttää myös kielikuvia, joiden kaikki merkitykset eivät varmasti täysin auenneet minun laiselleni muinaisella kivikaudella syntyneelle ”setämiehelle”. Jo Tanskasen alun perin Instagramissa julkaiseman sarjakuvan nimi saattaa eksyttää tällaisen luolamiehen oikean ymmärtämisen kapealta kinttupolulta. Jyväskylän Ylioppilaslehden haastattelussa Tanskanen kuvaakin ihannemaailmaansa sellaiseksi, jossa jokaisella on vapaus olla rehellisesti ja rauhallisesti monimutkainen.

Omien sanojensa mukaan pari sataa kirjaa vuodessa lukeva Tanskanen voi kysyttäessä varmasti kertoa ulkomuistista useiden feministiteoreetikon käsityksiä tytöttelystä. Ajan merkki tytöttelyn tarkoituksellisuudesta on verkossa leviävä video, jossa amerikkalainen pastori Jared Longshore sanoo kannattavansa Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen (naisten äänioikeuden) poistamista. Hälyttävää on se, että Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth jakoi tätä videota viestipalvelu X:ssä.

Tanskasen sarjakuvat ovat ”pilluenkeleineen” toisaalta karnevalistisen ilottelevia ja toisaalta painavaa faktaa maailman tilasta. Haltsosen dramaturginen ratkaisu tekstin runsauteen oli selkeä: ei kompromisseja. Teoksina sarjakuva-albumit ovat persoonallisia, pohdiskelevia ja hyvin perusteltuja esseitä, ja Haltsonen on tuonut ne näyttämölle sellaisinaan. Kohtauksia ei ole yritetty liittää toisiinsa keinotekoisella kehyskertomuksella, vaan viisi näyttelijää siirtyivät näkökulmasta toiseen rooliasuja tiuhaan vaihtamalla.

*Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt omaksuvat ja sisäistävät jo lapsena. Kuvassa Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine*

Lopputulos oli kaksi ja puoli tuntia kestänyt, voimakkaasti kantaa ottava esitys. Tanskasen rikas kieli ja ryhmän raikas esittäminen pitivät katsojan otteessaan. Esitys oli merkityksillä raskautettu – sen tarkoitus ei selvästi ollut vain viihdyttää, vaan haastaa katsojansa.

Olen itse asunut Imatralla pari vuosikymmentä. Ehkä siksi esityksen puhuttelevin hetki oli imatralaisella kielellä kirjoitettu osuus niistä nuorista aikuisista, jotka eivät lähteneet: ”Mie oon autioituvat keskustat ja puupellot. Kolea itätuuli. Katseilta syrjässä. Muuttotappiot ja työttömyyskäyrät. Rappeumat ja syövät. Mie tunnen syrjän miun joka solulla.”

Esitys alkoi ilmiöstä, jota Anja Kauranen on kutsunut ”pelon maantieteeksi”. Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt sisäistävät jo lapsena. Näyttämölle asetetun peilin edessä käytiin läpi koko kasvuun liittyvien ristiriitaisten tunteiden kirjo – itseinhosta aina voimauttavaan vihaan asti.

Karnevalistiseen kevennykseen päästiin liioittelun kautta. Nuoret naiset muuntuivat törkeyksiä laukoviksi nuoriksi miehiksi vartalo hyökkäävässä etunojassa ja lippis takaraivolla. Me setämiehetkin pääsimme näyttämölle tekoviiksien ja vatsatoppausten muodossa. Näyttämölle tuotiin koko ahdistelun repertuaari arvioivista katseista kikkelikuviin ja raiskausfantasioihin.

Luokkakipuja kertoi tarinan tytöstä, joka lähtee vaatimattomista oloista taidelukioon ja edelleen korkeakouluun. Se oli näytelmän tarinallisin ja minulle tuttu joidenkin naiskirjailijoiden esikoiskirjoista. Duunarivanhempien kodista lähteneen on opeteltava elämäntapoja, jotka yläluokkaiselle opiskelutoverille ovat itsestäänselvyyksiä. Luokkanousu tekee kipeää. Jäin miettimään, olenko koskaan törmännyt vastaavaan vertailuun taloudellisen ja henkisen pääoman eroista miesten kirjoittamissa romaaneissa?

Nuorten näyttelijöiden esittäminen oli puhuttelevan herkkää ja ilmaisuvoimaista. Teatterin harrastajien parhaissa esityksissä on jotakin taianomaista. Kuvassa Joanna Riikonen ja Sandra Strömberg. Kuva © Jari Laine

Tanskasen havainnot länsimaisesta elämäntavasta ovat tarkkoja, eikä feminismi säästynyt kritiikiltä. Menestyksen lumossa on toisinaan unohdettu ne naiset, jotka joutuvat siivoamaan ne lasikaton sirpaleet, jotka uranaiset tieltään rikkovat.

Sorron ytimessä oli patriarkaatin ja kapitalismin liitto. Hauskassa kohtauksessa patriarkaatti livahtaa kirkon helmoista kapitalismin kainaloon. Ajatus oli, että talous kukoistaa naisten tekemän ilmaisen kotityön varassa. Vaikka näin on ollut kaikissa järjestelmissä, rahatalouden myötä tälle eriarvoisuudelle voidaan laskea hinta – ja se liikkuu triljoonissa dollareissa.

Esitys on otettu Imatralla hyvin vastaan. Vaikka aihe on monelle konservatiiville kuin punainen vaate, paikallislehtien Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen kritiikit ovat olleet ylistäviä. Imatran teatterilla on asiantunteva ja omiaan kannustava yleisö, ja teatteriharrastus jatkuu paikkakunnalla vahvana sukupolvelta toiselle.

Esitys on toteutettu yhteistyössä Teatteri Imatran kanssa. Suuren suosion vuoksi Tympeistä tytöistä järjestetään lisäesityksiä vielä tammikuussa. Ryhmä vierailee myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, ja Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä se nähtiin tammikuun alussa. Werstaalla on myös esillä Tanskasen sarjakuvanäyttely 11. tammikuuta asti.

Tympeät tytöt – Luokkakipuja, Teatteri Vaientamattomien esitys Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä 3.1.2026

Näytelmä perustuu kirjailija Riina Tanskasen sarjakuva-albumeihin Tympeät tytöt -Aikuistumisriittejä ja Tympeät tytöt – Luokkakipuja, ohjaus ja dramaturgia Lauri Haltsonen, käsikirjoitus Työryhmä, lavastus Annika Lipponen, valosuunnittelu Emmy Haltsonen,
äänisuunnittelu Tomi Pitman, rooleisa Aada Ahvenainen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen, Saimi Laine, Sandra Strömberg ja Venla Solonen

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

*Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo*

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Pieni ja hykerryttävän hauskasti kerrottu tarina vei meidät suurten kysymysten äärelle: Mitä jos mitään minuutta ei ole olemassa?

Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

*Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.

Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.

Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.

Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.

Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.

*Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan.* *Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”

Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.

Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.

Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.

Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.

*Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.

Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.

Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”

Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025

Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki

Paavo Westerbergin tulkinta Romeosta ja Juliasta on toiveikas tragedia

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa roolitus on onnistunut loistavasti. Anna Böhmin ja Meri Luukkasen tulkinnat näytelmän ikonisissa nimirooleissa olivat raikkaita ja heidän läsnäolonsa näyttämöllä vangitsevan vaikuttavaa. Kuva © Heikki Järvinen

Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.

Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaa myös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.

Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”

Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.

Paavo Westerberg osaa ohjaajana loihtia näyttämölle todella näyttäviä joukkokohtauksia. Avauskohtauksen kynttilöiden symboliikkaa oli helppo tulkita. Käsiohjelman ohjaajan sanassa Westerberg siteeraa näytelmäkirjallisuuden suuria nimiä. Anton Tšehov: ”Elämä on kuin mansikka, yksi puraisu ja se on ohi.” Kuva © Heikki Järvinen

Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.

Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.

Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.

Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.

*Liikettä ja energiaa joukkokohtauksiin luotiin nykytanssin keinoin. Näytelmän koreografina on toiminut Natasha Lommi. Kuva © Heikki Järveinen.*

Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”

Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.

Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.

Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.

Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.

Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.

Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.

Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.

Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.

Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.

Tampereen Työväen Teatterin Kissani Jugoslavia on mestariteos – Ohjaaja Samuli Reunanen teki ensemblensä kanssa näyttämöllä näkyväksi jotakin hyvin oleellista ja meitä kaikkia koskettavaa

Kissani Jugoslavia on syvällisesti ajateltua, vaikuttavasti toteutettua ja loistavasti näyteltyä teatteria. Osasin ennakolta odottaa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinnasta tulee syksyn merkityksellisin ensi-ilta. Se, mitä sain torstai-iltana katsomossa kokea, ylitti kaikki odotukseni. Teatterielämyksenä Kissani Jugoslavia oli oikea arvoitusten ja merkitysten aarreaitta.

*Kuvassa etualalla Samuli Muje ja Saska Pulkkinen, takana Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva © Kari Sunnari.*

Vuonna 2014 ilmestynyt Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia on moderni klassikko. Se kertoo yhden ihmisen, perheen ja suvun tarinan. Tältä ruohonjuuritasolta nousee kysymyksiä ja myös vastauksia ihmistä ja koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Minun mieleeni nousivat näytelmän aikana ne kaksi polttavinta: Miksi maailman valtioiden johtoon nousee jälleen Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Xi Jinpingin kaltaisia despoottisia alfauroksia, ja miksi radikaali oikeisto hyökkää jälleen niin raivokkaasti naisten itsemääräämisoikeutta vastaan?

Samuli Reunasen ohjaus perustuu Eva Buchwaldin Statovcin kirjasta tekemään dramatisointiin. Buchwald oli dramatisoinut myös Kansallisteatterissa vuonna 2019 esitetyn Johanna Freundlichin ohjaaman tulkinnan. Jäin tuolloin pohtimaan blogissani Jugoslavian hajoamissotien syitä. Miksi jopa 300 000 kuolonuhria vaatineet sodat syttyivät? Toisen maailmansodan jälkeen eri etniset ja uskonnolliset ryhmät olivat alueella ainakin näennäisessä sovussa keskenään. Yhteistä eri ryhmille oli myös sukuun ja perheeseen perustuva patriarkaalinen elämäntapa. Mistä syntyivät hirmutekoihin johtaneet vihanpurkaukset?

Monitasoinen todellisuus ei tietenkään avaudu yksinkertaisilla selityksillä. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että olemme ihmisiä. Kannamme lajityypillistä geeniperimää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana ainakin viimeksi kuluneiden 400 000 vuoden ajan. Kissani Jugoslavia on psykologinen draama, jonka tunnerekisterissä keskeisellä sijalla ovat viha ja häpeä.

Romaanin voi lukea hyvin poikkeuksellisissa oloissa eläneen pojan kasvutarinana, ja sama päätee tietenkin näytelmään. Statovci on kuitenkin jo romaanissa etäännyttänyt tarinan henkilöt, ja sama toistuu Buchwaldin älykkäässä dramatisoinnissa. Reunasella ja hänen näyttelijöillään on ollut vielä tukenaan Sanna Levon, Juha Haapasalon ja Jarkko Tuohimaan suunnittelema, tämän näkymättömän tason näkyväksi tekevä hieno skenografia.

Tarinan Bekim ja hänen isänsä Bajram vihaavat ja häpeävät toisiaan. Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kahdella aikatasolla, 80-luvun Kosovossa ja tämän päivän Suomessa liikkuvassa tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Eminen lapsuudenkodissa oli kaksi elämää hallitsevaa sääntöä: Ei saanut pitää melua eikä vastustaa vanhempien tahtoa.

*Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva Kari Sunnari.*

Perinteisen psykoanalyysin keinoin tarina ei kuitenkaan avaudu. Toki teatterissa näyttelijöiden läsnäolo ja suora fyysinen vuorovaikutus korostivat tarinan henkilökohtaista luonnetta. Etäännyttävänä tekijänä toimi koko ajan tarinaan liitetty voimakas symboliikka, joka ruokki ainakin tämän katsojan mielikuvitusta ja esityksen herättämiä assosiaatioita.

Ensimmäinen symboli on mukana jo kirjan ja näytelmän arvoituksellisessa nimessä. Tätä arvoitusta avasi Miia Selinin näyttelemä Emine, kertomalla, että Kosovon muslimeille kissa on likainen ja häpeällinen eläin. Tarinan nuori Bekim on ensimmäisen homoseksuaalisen suhteensa jälkeen vereslihalla, tai ainakin Saska Pulkkisen kohtauksissa rooliasuna käyttämä villapaita oli sitä. Sitten Bekimin elämään ja näyttämölle asteli puhuva kissa.

Bekimille häpeä oli kaikkein pysyvin tunne. Vihakin lientyy aikanaan, mutta häpeä on kuin kynsien alle pinttynyttä likaa. Bekimin ensimmäisenä vakituisena seurustelukumppanina tämä kissa edusti kaikkea sitä, mitä me häpeämme itsessämme. Samuli Mujeen loisteliaassa tulkinnassa mieskissa oli omahyväinen, itseriittoinen ja kateellinen suomalainen rasisti, ihmistyyppi, jonka käyttäytymismallit Lapinlahden Linnut on terävästi kuvannut biisissään ”Mulkku”.

Mitä muuta kissa symbolisoi tarinassa kuin homoseksuaalisuutta? Yhden arvauksen voi tehdä siitä, että Bekim pelastaa rähjäisen huoltoaseman takapihalta likaisen ja surkeassa kunnossa olevan kissan, jonka hän tuo reissultaan myös Suomeen.

Lapsena tarinan Bekim kärsii voimakkaasta ahdistushäiriöstä, joka ilmenee öisin käärmeitä vilisevinä painajaisunina. Isä hoitaa poikansa mielenterveyttä rajulla, vyönhihnalla annetulla selkäsaunalla. Aikuisena, heti tarinan alussa, Bekim hankkii itselleen lemmiksi suuren kuristajakäärmeen, jota näytteli Janne Kallioniemi.

Raamatun ja Koraanin kertomukset syntiinlankeemuksesta ovat lähes identtiset. Myös muslimeille käärme on joko itse Saatana tai tämän liero apulainen. Sama tarina on kuitenkin helppo mieltää myös kuvauksena meille ihmisille lajityypillisen tietoisuuden heräämisestä.

Miten meidän identiteettimme muodostuu ja miten se muovautuu eletyn elämän myötä? Lapsuudenkokemuksilla, vanhemmilla ja kulttuurilla, johon olemme sattuneet syntymään tai maahanmuuttajana ajautumaan, on varmasti vaikutusta siihen, millaisiksi me kasvamme. Tässä peilimaailmassa isä Bajram ja Bekim ovat toistensa peilikuvia. Näitä kahden sukupolven miehiä yhdistää perimä ja lahjakkuus. Tarinan Bajram on yliopistossa koulutettu kielitieteilijä, ja Bekim pääsee opiskelemaan korkeakouluun elokuva-alaa.

Tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Kuvassa äitiä näytellyt Mia Selin ja kuvan kohtauksessa käärmettä näytellyt Janne Kallioniemi. Valokuva © Kari Sunnari

Upeassa loppuhuipennuksessa Kallioniemen näyttelemä isä nousee suunnattoman suurelle pöydälle puolustamaan omaa identiteettiään. Tähän identiteettiin kuuluvat vaimo, lapset ja suku, eivät erillisinä yksilöinä vaan kokonaisuutena. Maanpakolaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat vieneet Bajramilta kaikki nämä hänen identiteettinsä oleelliset osat.

Tuo valtava pöytä toi hakemattakin mieleen korona-ajan uutiskuvat, joissa presidentti Putin oli neuvottelevinaan Moskovan Kremlissä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Ukrainan tilanteesta yhtä tajuttoman pitkän pöydän päässä.

Näytelmässä pöytä kaadettiin lopulta kyljelleen, ja sen kansi kääntyi meihin katsojiin päin suureksi, näyttämön levyiseksi peiliksi. Samalla näyttämöä hallinnut valkoinen väri muuttui suureksi hopeanhohtoiseksi pinnaksi.

Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut vasta 236 vuotta. Se on ihmisen biologisessa historiassa lyhyt aika. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin joulukuussa 1948, eli tavallaan vasta hetki sitten. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat edelleen suurelle osalle maailman ihmisistä olemassa lähinnä vain paperilla. Putinilla on tapana puhua pilkallisesti kultaisesta miljardista, jolla hän tarkoittaa meitä länsimaissa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä.

Jugoslaviassa yhteiskuntarauhaa piti yllä Josip Broz Titon kommunistinen diktatuuri. Titolla oli diktatuurille sama perustelu kuin nyt Venäjällä ja Kiinassa harvainvaltaa ylläpitävillä – yhteiskuntarauha. Balkanin alue on aikanaan ollut idän ja lännen, kristittyjen ja muslimien välisten sotien taistelutanner vuosisatoja. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien hajota ja hallitse -politiikka johti etnisten ryhmien välisiin verisiin konflikteihin.

Kissani Jugoslavia, Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 23.10.2025

Pajtim Statovcin romaanista dramatisoinut Eva Buchwald, ohjaus Samuli Reunanen, puku- ja lavastussuunnittelu Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa, läheisyyskoreografi Johanna Elovaara, kulttuurikoordinaattori Saban Ramadani, rooleissa Saska Pulkkinen, Miia Selin, Janne Kallioniemi, Samuli Muje.

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

*Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen*

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.

Ryhmäteatterin Rosettan kivi haastoi katsojan ja palkitsi oivaltamisen ilolla

Ryhmäteatterin näytelmässä Rosettan kivi nuori ranskalainen tutkija Jean-François Champollion yrittää ratkaista lähes maanisella vimmalla kiveen hakattujen hieroglyfien arvoituksen. Samalla asenteella katsojan kannattaa lähteä teatteriin tätä näytelmää katsomaan.

*Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo. Kuva © Mitro Härkönen*

Ensi-illassa käsikirjoittaja Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste eivät päästäneet meitä katsojia helpolla. Näytelmän kantava ajatus tuli esiin kuitenkin kristallinkirkkaana. Kysymys oli tieteen autonomiasta. Se on jälleen uhattuna.

Näytelmässä liikuttiin usealla eri aikatasolla ja siinä puhuttiin useita kieliä. Robin Svartströmin bravuureihin kuului muun muassa hänen arabiankieliset repliikkinsä egyptiläisen intendentin roolissa.

Jo katsomoon tultaessa hämmennystä aiheutti Anna Sinkkosen lavastus. Koko näyttämö ja kaikki lavasteet oli verhoitu tai kääritty harmaanvalkoiseen kankaaseen. Niihin kätkeytyviä salaisuuksia korostivat vielä näyttämölle levitettyjen pakettien ympärille kiedotut narut.

Näytelmä kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneista orientalisteista. Arkeologia nousi tuolloin julkisuudessa eturivin tieteeksi, kun Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Egyptologiasta tuli aikansa muotitiede.

Näytelmän koko nimi on Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti. Teatterin kotisivujen mukaan se on Snickerin uusi monikerroksinen näytelmä kunnianhimosta, muistamisesta ja siitä, keiden katsetta me elämässä janoamme. Esitys tutkii inhimillisellä otteella yritystämme ymmärtää ja hallita tuntematonta. Lavasteen ohjaama Rosettan kivi kysyy, miksi haluamme tulla muistetuksi – ja mitä olemme valmiita uhraamaan sen vuoksi?

Nykyajan mittapuun mukaan nuorena, vähän yli 40-vuotiaana kuollut Champollion oli ilmetty tarinan sankari. Rosettan kivi ei kuitenkaan noudattanut historiallisen draaman tuttua kaavaa. Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo.

Mieleen tuli tämän päivän minuuttijulkisuudessa näkyvä hahmo, Big Bang Theory -sarjan nobelisti Sheldon Cooper (Jim Parsons). Näytelmän Champollion repi muun muassa surutta vanhemman veljensä ja elättäjänsä Jacques-Joseph Champollionin (Svartström) tutkielmien sivuja omiin vertaileviin analyyseihinsa.

Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Alex Anton, Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga. Kuva © Mitro Härkönen

Kiistaa tieteellisen läpimurron tekijänoikeuksista käytiin Champollionin ja englantilaisen Thomas Youngin välillä. Young teki pioneerityötä hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisessa ja hän pääsi Rosettan kiven kohdalla niin pitkälle, että tunnisti faarao Ptolemaios V:n nimen merkkien joukosta. Young oli monilahjakkuus, joka teki merkittävimmät tieteelliset löydöksensä fysiikassa ja matematiikassa. Näytelmässä Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon.

Tieteellisessä kiistassa oli kaikuja kahden nyt jo entisen eurooppalaisen suurvallan, Ranskan ja Englannin välillä Euroopan ja maailman herruudesta käydyistä sodista, joita oli tuohon mennessä käyty säännöllisin väliajoin ei vain sataa, vaan ainakin kuusisataa vuotta. Näytelmän Champollion merkitsi oman läänityksensä laittamalla British Museumin tiloissa säilytettävän Rosettan kiven juurelle Ranskan pienoislipun.

Kiinnostavin jännite näytelmän tarinassa syntyi Champollionin ja orientalistien henkisen johtajan, Silvestre de Sacyn välille. Minna Suuronen näytteli viimeksi mainittua Pariisin kuninkaallisen kirjaston kuraattoria tinkimättömällä arvovallalla. Sacyn roolissa Snicker on kirjoittanut näkyväksi käsityksensä orientalismin poliittisesta ulottuvuudesta.

Päästyään perille hieroglyfien salaisuudesta Champollion pystyi lukemaan myös muita hieroglyfeillä kirjoitettuja tekstejä, jotka olivat säilyneet kiveen hakattuina tuhansia vuosia. Hän oivalsi, että esimerkiksi Vanhan testamentin kertomukset olivat valikoituja muunnelmia näistä ikivanhoista tarinoista. Näytelmän Champollion veti verhot tämän salaisuuden edestä ja verhojen takaa paljastui Philippe de Champaignen 1600-luvulla maalaama maalaus, jonka aiheena oli Mooses ja laintaulut.

Tällainen löydös ei tietenkään sopinut Sacylle ja muille ranskalaisten ja ylipäätään valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskoville orientalisteille. Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen kolmen tutkijan voimin. Pian tämän jälkeen tarinan sankari kuoli.

*Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon. Nhagan vieressä Santtu Karvonen Youngin palvelijan Yolandan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen*

Varmasti moni tieteilijä haluaa tulla muistetuksi Nobel-palkinnon voittajana. Uusia Nobeleita jaetaan parhaillaan. Aivan kohta myös näemme, saako presidentti Donald Trump himoitsemansa rauhan Nobel-palkinnon tämän vuoden jaossa. Tavallinen pulliainen saa nykyisessä huomiotaloudessa omat 15 sekuntia julkisuutta sosiaalisessa mediassa.

Snicker ja Lavaste eivät paljasta lähteistään oikeastaan muuta kuin sen, että idea näytelmään syntyi, kun he olivat yhdessä tutustumassa British Museumin kokoelmiin. Käsikirjoitusta varten Snicker ja hänen kaksi tekstidramaturgiaan, Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ovat tehneet epäilemättä valtavasti taustojen selvitystyötä. Jo käsiohjelmasta ilmenevä produktioon osallistuneiden henkilöiden määrä kertoi siitä, että tähän näytelmään on laitettu aivan poikkeuksellisen paljon resursseja.

Ensi-illassa näytelmä oli uskottava ja vakuuttava. Ei ole sattuma, että oman aikansa sivistynyttä eliittiä näytelmässä edustanut de Sacy puhui kuin meidän aikamme populistinen oikeistopoliitikko. Minusta se tuntui hyytävältä enteeltä. Minne ne kuluneet 200 vuotta karvaine opetuksineen ovat hävinneet?

Tiede on teatterin tavoin yhteisöllistä. Ketään tieteen historian suurista neroista ei ole kasvatettu tynnyrissä. Snickerin näytelmä käsitteli tätä tieteen yhteisöllistä luonnetta ja yhteisöllisyyttä mielestäni ansiokkaasti.

Venäjällä putinistit väärentävät historiaa menneiden pitkien kommunistivuosien antamilla rutiineilla. Yhdysvalloissa kielletään kirjoja ja maan museoita muutetaan evankelisten kristittyjen mielenmaisemaan sopiviksi.

Eikä historiatiede ole tällä totuuden jälkeisellä ajalla ainoa tiede, jossa tieteen autonomia on haastettu ja tutkimus alistettu palvelemaan nationalistisia, imperialistisia ja uskonnollisia tavoitteita. Myös lääketiede, biologia ja kaikki humanistiset tieteet on haastettu erilaisia poliittisia päämääriä toteuttavien ajatuspajojen toimesta. Ohjaukselta eivät ole välttyneet edes soveltavat insinööritieteet. Maailmanlaajuisesti sovittujen tai ainakin sovellettujen teknisten standardien aika saattaa pian olla ohi.

Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti Näytelmän kesto 2 tuntia 30 minuuttia Käsikirjoitus Elina Snicker, tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ohjaus Saana Lavaste, ohjaajan assistentti Moe Mustafa, rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen, lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria, esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille

Teatteri Takomon AntiG nousi kehään taistelemaan vapaapainiotteilla naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Hanna Raiskinmäen tulkinta oli voimakas, jopa vimmainen. Hän oli tragedian taipumaton taistelija Antigone.

*Näytelmän AntiG:n (Hanna Raiskinmäki) kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi kohtauksella, jossa hän vie veljensä ruumiin hautaan. Kuva © Mitro Härkönen*

Antiikin Kreikan tragediat ovat yhä pysyvä haaste tämän päivän teatterintekijöille. Teatteri Takomon AntiG-monologinäytelmässä Hanna Raiskinmäki nousi kehään ihan kirjaimellisesti. Pauliina Hulkon dramatisointi ja ohjaus perustuivat Sofokleen tragediaan Antigone, jota Marguerite Yourcenarin proosaruno Antigone eli valinta kommentoi.

Kulttuuriantropologit ovat ajoittaneet Sofokleen näytelmän vuoteen 441 ennen ajanlaskun alkua. Yourcenar kirjoitti runoelmansa vuonna 1935. Teatteri Takomossa tämä kuolemantuomion uhan alla omaa itsemääräämisoikeuttaan puolustavan naisen tarina on saanut vuonna 2025 nimen.

Raiskinmäen tulkinta tästä myyttisestä hahmosta oli voimakas, suorastaan vimmainen. Rooli ei ollut pelkkää sanallista hengenpaloa, vaan tarinan AntiG puolusti valintojaan ja oikeuksiaan narukehässä vapaapainin otteilla.

Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Maailmalla voimistuvat liikkeet, joiden päämääränä on rajoittaa myös naisten oikeutta omaan kehoon. Liikkeellä eivät ole vain perinteiset abortin vastustajat, vaan myös alhaisesta syntyvyydestä huolestuneet, erilaisiin salaliittoteorioihin tukeutuvat, voimistuvat äärinationalistiset liikkeet.

Kysymys on viime kädessä pakottamisesta – henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hulkon mukaan Antigone-myytille löytyy järkyttävän paljon kosketuspintaa vuoden 2025 maailmantilanteesta, jossa traagisen maailmankuvan ja valtansa huumaamat valtionjohtajat kääntävät historian kulkua ja jossa naisiin kohdistuva väkivalta on noussut uuteen loistoon. AntiG ruumiillistaa näytelmänä vaikeasti haltuun otettavan nykytilanteen herättämiä tunteita ja affekteja.

Antiikin myytit elävät omaa elämäänsä teatterin ohella myös muun muassa psykologian ja psykiatrian teorioissa ja oppikirjoissa. Sofokles, Aiskhylos ja Euripides edustavat antiikin Kreikan teatterin huippukauden näytelmäkirjailijoita. Heidän teostensa ajattomuus kertoo siitä, ettei ihminen lajina ole muuttunut viimeksi kuluneiden reilun kahden tuhannen vuoden aikana. Lajille tyypilliset käyttäytymismallit ovat pysyneet entisellään, eivätkä viime vuosikymmenten tai edes vuosisatojen aikana kehittyneet eettiset ja filosofiset edistysaskeleet ja niihin perustuvat yhteiskunnalliset rakenteet ole välttämättä pysyviä.

Niiden puolesta on jatkuvasti kamppailtava!

Hulkon mukaan tämä todellisuus iski teatteriin produktion käynnistyessä. Ensin tuli pandemia, sitten sota lähelle meitä: ”Vaikka esityksen perusmateriaalit ovatkin pysyneet samoina, niin nyt koettava esitys ei ole tragedian dekonstruktio vaan tragedia,” Hulkko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Showpainissa Hanna Raiskinmäki käytti Lucha Libre -naamiota. Lucha Libre on espanjaa ja tarkoittaa säännöistä vapaata taistelua. Naamioiden käyttö on yleistä meksikolaisten showpainijoiden otteluissa. Kuva © Mitro Härkönen

Esitys on siten pitkän kypsyttelyn tulos. Hulkon mukaan harjoitukset aloitettiin vuonna 2020 ja ensi-illan piti koittaa vuotta myöhemmin. Siinä välissä koronaepidemia sulki teattereiden ovet ja produktiot kasaantuivat ja siirtyivät, osa hamaan tulevaisuuteen.

Jos vielä olisi elävien kirjoissa, perussuomalaisten listalta eduskuntaan vuonna 2003 valittu Tony Halme olisi varmasti ihmeissään siitä, miten hänen entisestä leipälajistaan, showpainista, on tullut inspiraation lähde teatterin tekijöille. Ei liene sattuma, että showpaini on valjastettu teatteri-ilmaisun välineeksi tänä syksynä ainakin Espoon Teatterin hienossa Erakhne-näytelmässä ja Teatteri Takomon AntiG:ssä.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy myös teatteritaiteen professori Hulkon selitys tälle innolle. Esityksen alkuperäiset materiaalit olivat hänen mukaansa showpaini, afroamerikkalainen juurimusiikki ja tietenkin Sofokleen tragedia Antigone lukemattomine tulkintoineen. Käsiohjelmassa Hulkko kertoo saaneensa kosketuksen showpainin maailmaan ensin asiaan perehtyneen näyttelijä Arttu Kurttilan ja myöhemmin showpainijan ja showpaininopettajan Mikko Shemeikan opastuksella.

Antiikin teatterissa ei ollut taustakuoroa, vaan kuoro asemoitiin teatterissa eteen, katsojien ja näyttelijöiden väliin. AntiG:ssä lauloi ja vei omalta osaltaan tarinaa eteenpäin Onni Pirkolan yhden miehen kuoro. Tämän amfiteatterin äänekkäänä, mutta näkymättömänä holvikattona soi Sami Niemisen uruilla soittama afroamerikkalainen musiikki. Äänimaisema sopi näytelmän traagiseen tematiikkaan. Musiikki edusti Afrikasta Amerikkaan orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä luomaa kulttuuria.

Jo antiikin teatterissa näkyi teatteritaiteelle tyypillinen kerrostuneisuus. Sofokles ja muut oman aikansa mestarit eivät keksineet tarinoitaan täysin omasta päästään, vaan niiden pohjalla olivat ikivanhat, suusanallisesti sukupolvelta toiselle siirtyneet myytit. Antigone oli tavallaan jatko-osa Oidipus-myyttiin perustuvalle Sofokleen näytelmälle Kuningas Oidipus.

Oidipus tappoi tietämättään isänsä ja nai äitinsä. Antigone oli yksi tästä epäsovinnaisesta liitosta syntyneistä lapsista. Antigone halusi haudata vastoin Theban kuningas Kreonin tahtoa taistelussa kaatuneen veljensä Polyneikesin ruumiin. Tästä mustaan muoviin käärityn ”ruumiin” hautaamisesta myös Takomon AntiG:n hurja kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi. (Hulkko käyttää käsiohjelmassa kaupungista nimeä Teeba, joka on suora käännös kreikan sanasta Thēbai).

*Näytelmä alkoi Marguerite Yourcenarin proosarunolla, joka ohjaaja Pauliina Hulkon mukaan kommentoi Sofokleen näytelmää. Kuvassa taustalla Sami Nieminen ja Onni Pirkola. Kuva © Mitro Härkönen*

Antigone ja hänen sisarensa syntyivät sukurutsaisesta liitosta. Näytelmä on siten tragedia toiseudesta ja tarina veljessodasta. Polyneikes taistelee tarinassa Thebaan hyökänneiden kreikkalaisten joukoissa ja hänen veljensä Eteokles kaupunkia puolustavien Korintin kuningas Kreonin joukoissa. Veljekset tappavat toisensa taistelussa. Eteokles haudataan sankarille kuuluvin kunnianosoituksin, mutta Polyneikesin ruumis jätetään Kreonin määräyksestä taistelukentälle petojen revittäväksi. Kiellon rikkojaa kuningas uhkaa kuolemanrangaistuksella.

Loppuratkaisun perusteella antiikin Kreikan teatterissa mentiin traagisissa käänteissä päätyyn asti. Kreon määrää hänen käskyään uhmanneen Antigonen haudattavaksi luolaan elävältä. Antigoneen rakastunut Kreonin poika Haimon yrittää turhaan saada isänsä mielen muuttumaan. Antigone tekee itsemurhan ja Haimon seuraa häntä kuolemaan. Lopuksi myös Kreonin puoliso ja Haimonin äiti Eurydike sekoaa poikansa kuolemasta ja tappaa itsensä.

AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille, Teatteri Takomon esitys 7.9.2025, dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko, näyttämöllä Hanna Raiskinmäki, Sami Nieminen, Onni Pirkola, sävellys Pauliina Hulkko, Sami Nieminen, Onni Pirkola, valosuunnittelu ja visualisointi Mikko Hynninen, äänisuunnittelu Onni Pirkola, showpainikouluttaja Mikko Shemeikka, juliste Jaakko Pietiläinen, tuotanto Elina Ruoho-Kurola.

Rahoittajat SKR, Tampereen yliopiston Teatteritaiteen tutkinto-ohjelma (Näty), Huberin säätiö, Helsingin kaupunki.