Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.
Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.
Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.
Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.
Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.
Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.
Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.
Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.
Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.
Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.
Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.
Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.
Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.
Kajastus – Ruumiillisen runon ilta
Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023
Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023
Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen Dramaturgi: Liila Jokelin Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski Valosuunnittelu: Antti Haiko Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen
Me katsojat istuimme yhä Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa lähes hievahtamatta, vaikka esitys oli jatkunut jo yli kolme tuntia. Ruskealla tussilla piirretty viiva eteni yhä Utøyan kartalla. Piirtäjän piirtämä viiva kuvasi sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta murhaajan etenemistä tällä pienellä saarella.
Yhä uusia keltaisia valoja syttyi esityksen lavasteissa. Jokainen uusi valo kertoi uudesta uhrista. Jälleen yksi nuori aikuinen tai teini-ikäinen lapsi oli kuollut tämän äärioikeistolaisen kiihkoilijan toteuttaman joukkomurhan uhrina.
Norjalaisen Transiteatret-Bergenin yhteistyökumppaneiden kanssa toteuttama Tilstander av unntak on heinäkuun 22. päivänä 2011 tehdyn terroriteon rekonstruktio. Siinä kuvataan tämän 3 tuntia, 8 minuuttia ja 38 sekuntia kestäneen hirmuteon vaiheet hetki hetkeltä. Tapahtumien kulun kuvaus perustui dokumenttiaineistoon ja käsittelytapa oli neutraali. Hirmuteon suunnitelleen ja toteuttaneen nuoren norjalaismiehen nimeä ei mainita.
Silti seurasin esitystä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Olen nähnyt elämäni aikana satoja näytelmiä, tanssiesityksiä ja performansseja, mutta muistojen joukosta oli vaikea löytää mitään tähän verrattavaa. Espoon Teatteri & oli nyt kerralla lunastanut lupauksensa. Kyllä, Espoossa toimii Suomen kansainvälisin teatteri ja sen Skandiviikot sunnuntaina päättänyt Tilstander av unntak todellinen harppaus nykyteatterin maailmaan.
Esityksen intensiteetti oli mykistävän voimakas.
Esityksen audiovisuaalisen konseptin on luonut Tore Vang Lid. Hän on myös ohjannut esityksen. Esityksen äänidokumentit olivat tallenteita Norjan ja muiden maiden uutislähetyksistä. Yhteistä näille kaikille uutislähetyksille oli se, että ne oli laitettu eetteriin terroriteon aikana. Näissä reaaliaikaisissa uutisissa haastateltiin terrorismin asiantuntijoita, poliisin edustajia ja Norjan tuolloista pääministeriä Jens Stoltenbergia.
Journalistina vanha ammattiminäni laittoi heti merkille, miten spekulaatiot syyllisistä alkoivat heti Oslon hallintokeskuksessa Agerskatanilla tapahtuneen räjähdyksen jälkeen. Norjan Radion ja P4 Radion haastattelemat asiantuntijat olettivat heti, että räjähdyksen takana oli al-Qaida tai jokin muu islamilainen terrorijärjestö. Spekulointi muslimien äärijärjestön syyllisyydestä jatkui myös muiden maiden medioissa aina esityksen viimeisille minuuteille asti.
Pääministerin viraston lähellä räjähtänyt autopommi ei Norjan radioiden uutisissa silti noussut heti pääuutiseksi, vaan pääuutisissa käsiteltiin heinäkuussa 2011 vuotta aikaisemmin puhjennutta eurokriisiä.
Jos tässä kaivataan määritelmiä Tilstander av unntak oli loistavaa dokumenttiteatteria. Äänidokumenttien valinoilla Lid antoi myös esityksellä vavahduttavan kuvan todellisuudesta, jossa me yhä elämme. Oletukset vievät meidän tajunnassamme tilan vasta ajan myötä varmistuvilta faktoilta. Todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.
Esityksen visuaalinen ilme syntyi piirtäjien, lavastajien ja kameratyöryhmän yhteistyöllä. Vangitseva ja alati tihenevä kauhuntunne saatiin aikaan ilman yhtään kuvaa tai videopätkää raunioituneista rakennuksista tai verisinä retkottavista ruumista. Tuo tunne alkoi tiivistyä, kun pieni, pahvista taiteltu Utøyan lossi lähti ensin saarelta ja palasi sitten sinne takaisin pitkin vedenpintana kiiltävää lavastetta.
Øystein Nesheim ja Arvid Pettersen piirsivät esityksen kuvat esityksen kuluessa reaaliajassa ja ne projisoitiin kahdelle monitorille. Tapahtumien faktoista kerrottiin muistilapuilla, jotka niin ikään projisoitiin monitoreille.
Pahvista tehty lossi, jonka vetovaijeria kelattiin pahvista tehdyllä vintturilla, kuului nukketeatterin tai esineteatterin maailmaan. Samoin Oslon hallintokorttelian kuvaavat pahviset rakennukset ja pahvista muotoiltu pieni auto, jolla murhaaja ajoi Oslosta Utøyan saaren lossille ja pääsi poliisiksi naamioituneena Norjan sosiaalidemokraattisen puolueen nuorisojärjestön AUF:n kesäleirille.
Esityksen esinemaailmaan kuului myös muun muassa valaistu pallokartta, jonka avulla meille havainnollistettiin, mistä päin maailmaa juuri kuulemamme uutinen Oslon pommi-iskusta oli peräisin.
Kolmas elementti esityksessä oli sen rikas ja hyvin ilmaisuvoimainen äänimaailma. Kattavan äänipohjan muille esityksen äänille ja musiikille antoi monitoreilla näkyvän kellon tikitys. Esityksen muusikoita olivat Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Lid. Puhutteleva ja erilaisia tunnetiloja välittävän musiikin luomiseen käytettiin kitaroiden ja trumpetin ohella erilaisia omatekoisia soittimia.
Esityksen äänimaailman ja musiikin synnyttämän emootion viimeisteli upean kuoron laulamat hymnit terroriteon uhreille. En tietenkään osaa nimetä, kuka kuoron jäsenistä lauloi sillä kirkkaan kuultavalla sopraanolla, joka kyyneleet kihomaan silmiini.
Neljäs vaikuttava elementti esityksessä syntyi läsnäolosta. Esityksessä olivat mukana kaikki Transiteatret-Bergenin tanssijat. He eivät nyt tanssineet, vaan istuivat näyttämölle asetetuilla tuoleilla ja meidän katsojien joukossa Louhi-salin katsomossa.
Noin esityksen puolivälin aikoihin he jakoivat meille kaikille kupillisen lämmintä keittoa.
Terroriteko löi särön norjalaisten turvallisuudentunteeseen, haavan, joka ei ole varmaan koskaan parane täysin. Se rikkoi myös kuvan oman maan ainutlaatuisuudesta, josta vielä katastrofin alkaessa radion ja television eurokriisiä koskevista uutisista saattoi lukea kaikuja ikään kuin rivien välistä.
Voimakas tunne läsnäolosta laajensi esityksen sen tiukasta aikaraamista hirmutekoja seuranneisiin päiviin. Stoltenberg vetosi kuuluisassa puheessaan kansan yhtenäisyyteen. Kolme päivää terrori-iskun jälkeen, 25 heinäkuuta noin 150.000 ihmistä kokoontui Osloon niin kutsutulle ruusumarssille.
Norjassa ei annettu vihalle valtaa eikä vaadittu kostoa. Varmasti tähän vaikutti se, että hyökkäys tuli maan sisältä.
Monen oli toki vaikea uskoa, että yksi ainoa ihminen oli saanut aikaan tällaista tuhoa. Terroriteon tehnyt nuorehko norjalainen mies surmasi omatekoisella pommilla Oslon keskustassa kahdeksan ihmistä ja haavoitti kymmeniä muita. Utøyan saarella hän murhasi kylmäverisesti ampumalla 67 ihmistä. Kaksi nuorta hukkui yrittäessään paeta tappajaa uimalla. Saarella terrori-iskussa haavoittui 66 ihmistä.
Tilstander av unntak kantaesitettiin Utøyan saarella 5. heinäkuuta 2021. Laaja kiertue, josta oli sovittu useiden produktiota tukeneen teatterin kanssa, meni kuitenkin jäihin, kun koronapandemia sulki teattereiden ovet.
Terrori-iskun tekijä perusteli tekoaan 1500-sivuisella manifestilla. Sen perusteella tekijä seurasi tarkasti vasta-jihadiksi kutsuttua kansainvälistä bloggaajien verkostoa. Verkosto ei ole järjestäytynyt virallisesti, mutta se järjesti kokoontumisia eri puolilla Eurooppaa, ja sillä oli ja on edelleen Gates of Vienna -niminen keskustelublogi.
Väestönvaihtoa koskevasta salaliittoteoriasta on Suomessa keskusteltu muun muassa Jussi Halla-ahon blogin Scripta-sivustolla.
Populistisen äärioikeiston keskustelu väestönvaihtoteoriasta, ”Eurabia-salaliittoteoriasta” alkoi edellisen vuosikymmen vaihteessa. Suomen eduskunnan nykyinen puheenjohtaja ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Halla-aho on esittänyt tästä ajatuksiaan vierailevana kirjoittajana myös Gates of Vienna -sivustolla.
Terroriteon tekijä ei manifestissaan kuitenkaan siteerannut suoraan Halla-ahoa, kuten joskus on väitetty. Hän siteerasi norjalaista, äärioikeistolaista bloggaajaa Peder Jenseniä. Nimimerkillä Fjordman blogannut Jensen lainasi blogissaan Halla-ahon tekstejä.
Halla-aho reagoi Norjan terroriteon jälkeen uhriutumalla. Kun tämä epäsuora yhteys tekoon oli tullut julki, että hän sanoi joutuneensa noitavainon kohteeksi.
Hamasin järkyttävä terrori-isku teki Transiteatret-Bergenin esityksestä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ainakin minun mieleni täytyi sen aikana tuoreista kuvista tappajia epätoivoisesti pakenevista ihmisitä ja verisistä ruumiista. Utøyan tapahtumien pitäisi antaa ajattelemisen aihetta niille, jotka nyt hampaat irvessä ja suu vaahdossa huutavat sosiaalisessa mediassa arabien pahuutta. Myös vaaleatukkainen ja sinisilmäinen norjalainen pystyy ampumaan sumeilematta täysin puolustuskyvyttömiä 14-vuotiaita lapsia.
Ajattelemisen aihetta on myös niille ymmärtäjille, joiden mielestä epätoivo ajaa ihmisiä tällaisiin tekoihin. Ei aja. Molemmissa tapauksissa hirmutekoihin on ajanut ihmiset vääristynyt ideologia ja jatkuva vihapuhe.
Tilstander av unntak
Transiteatret-Bergenin vierailu Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa 13.10.2023. Esitys kuului Espoon Teatterin & Skadiviikojen ohjelmistoon.
Ohjaus ja audiovisuaalinen konsepti: Tore Vagn Lid
Kuvittajat: Arvid Pettersen ja Øystein Nesheim
Muusikot: Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Tore Vagn Lid
Tekniikka: Mathias Grønsdal
Kameratiimi: Anders Elsrud Hultgreen (kamera), Øystein Nesheim (piirustus) ja Tor Christian F. Bleikli (valo)
Basso/tekniikka: Morten Skage
Laulajat: Idar Aaserud Løvlid, Hilda Annine Hasselberg, Ingvill Espedal, Tora Kristiane Finne, Karl Reksten, Alexander Fiske Fosse ja Erlend Leinan Lund
Tarkastaja: Kikkis Holmaas
Tuottaja: Tor Christian F. Bleikli
Tuotanto: Transiteatret-Bergen yhteistyössä: Wrap Arts Centre, Dramatikkens hus, Festspillene i Nord-Norge, Mediatieteen laitos W. Goethe Universität (Frankfurt a.M), Det Westnorske Teateret ja Vega Scene.
Tukevat Norjan kulttuurineuvosto, Statens Kunstfond (DK), PAHN ja Bergenin kunta. Lisätietoa esityksestä www.transiteatret.no
Gunilla Heilbornin performanssi Louhi-salissa alkoi kahdella videoprojisoinnilla. Toinen niistä oli kohtaus vanhasta, englantilaisen Julien Duvivierin ohjaamasta mustavalkoisesta elokuvasta Anna Karenina ja toinen Joe Wrightin vuonna 2012 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta Anna Karenina. Molemmat kohtaukset päättivät Leo Tolstoin romaanin tarinan. Anna Karenina teki itsemurhan heittäytymällä junan alle.
Esityksen näyttämökuvat olivat karuja. Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala esiintyivät lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina oli vain neljä puupölkkyä, joista kaksi oli päällystetty hopeankiiltoisella alumiinipaperilla. Tyhjän näyttämön estetiikalla oli syynsä. Tanssilla oli keskeinen sija sinänsä tässä harvinaisen puheliaassa performanssissa.
Aloitus alleviivasi Heilbornin ja hänen ensemblensä performanssin avainteemaa. Samasta kertoi tietenkin myös esityksen nimi 37 timmar & 3 minuter. Heilbornin mukaan esityksen nimeen on laitettu aika, joka menee Tolstoin tiiliskiviromaanin lukemiseen, jos ihminen lukee lähes tuhat sivuista romaania nopeudella 250 sanaa minuutissa.
Miksi sitten tämä ”ihmisyyden koominen tanssi” alkoi siitä, mihin Tolstoin romaanin tarina päättyi? Heilbornin mukaan siksi, että olemme todennäköisesti ymmärtäneet kaiken väärin. Samaan väärinymmärrykseen ovat sortuneet myös käsikirjoittajat, dramaturgit ja ohjaajat, jotka ovat käsikirjoittaneen, dramatisoineet ja ohjanneet Tolstoin kirjasta elokuvia, televisiosarjoja ja näytelmiä.
Tätä erehdysten sarjaa varmaan myös alleviivasivat performanssin aloittaneen elokuvakatkelmat joista toinen on englantilainen ja toinen amerikkalainen.
Performanssi haastoi meidän käsityksemme tarinoiden merkityksestä meidän muistojemme ja yhteisten, kollektiivisten muistojen kantajana ja välittäjänä. Näitä meidän itsestäänselvyyksinä pitämiemme ajatuspinttymiä moukaroitiin viiston huumorin avulla.
Ohjaajan kommentissa Heilborn konkretisoi esityksen teemaa anekdootilla televisiojuontaja Obrah Winfreystä. Heilbornin mukaan Yhdysvaltojen tunnetuin televisiokasvo ylisti kirjaa seksikkäänä Harlequin-romaanina ja keskittyi Annan upeaan rakkautarinaan olettaen, että tosielämää eletään silloin, kun se on intensiivisintä. Kun elämä on täynnä juonittelua, kun se muistuttaa suurta romaania. Kun se on mahdollisimman kaukana tavallisesta ja arjen rutiineista.
Heilbornin mukaan Obrah ymmärsi Tolstoin kirjan täysin väärin. Tolstoin näkemys oli päinvastainen. Elämä on parasta, kun ei ole kerrottavaa. Onnellisilla ihmisillä ei ole kerrottavaa.
Aika on puhutteleva elementti Heinbornin teoksessa myös toisessa mielessä. Teoksen ensi-ilta helmikuussa 2022 Dansens Husin uudella näyttämöllä Elverketissä Tukholmassa esitettiin vain viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Esityksessä Apetrea kertoi tarinan ryhmän vierailusta Moskovassa helmikuussa 2014. Ryhmä vieraili Leninin mausoleumissa ja seuraavan aamuna CNN uutiset kertoivat Krimin miehityksen alkamisesta.
Heilborn on aikaisemmissa töissään tutkinut The Knowledge -sarjan performansseissa muistia ja muistamista. Aftonbladetin toimittajan Cecilia Djurbergin tekemässä haastattelussa Heilborn kertoo Frances Yatesin kirjasta The Art of Memory. Se on hänen mukaansa eräänlainen ”raamattu” muistijärjestelmistä kiinnostuneille.
Muisti ja maailmankuva liittyvät tietenkin erottamattomasti yhteen. Siksi jokainen, jota Venäjän ulkopuolella askarruttaa, miksi venäläiset ajattelevat ja toimivat niin kuin he näyttävät ajattelevan ja toimivan, tarttui viimeistään viime helmikuussa venäläisen kirjallisuuden suuriin klassikoihin.
Heilborn siteeraa moskovalaista kirjallisuuden opiskelijaa, jonka mukaan Venäjän tapahtumista viime kuukausina järkyttyneet lainaavat todennäköisemmin Tolstoita kuin Fjodor Dostojevskia. Esityksessä Daae laittoi myös meidät katsojat valitsemaan käsiäänestyksellä puolemme, Tolstoi, vai Dostojevski?
Heilbornin mukaan Tolstoin Anna Karenina nostaa esiin kysymyksiä, jotka olivat kiistanalaisia 1800-luvulla ja ovat edelleenkin: paikka yhteiskunnassa, moraali, tekninen kehitys ja poliittinen kehitys.
Tämän kirjoittajalla ei ole edellytyksiä venäläisen kirjallisuuden syvälliseen analysointiin. Heilbornin ajatteluun ilmeisesti syvällisesti vaikuttanut Yetes kirjoitti esoteerisesta historiasta. Se on epäilemättä linkki Tolstoihin ja vihje hänen romaaniensa ymmärtämiseen Heilbornin tavalla.
Tolstoi antoi valtavan suosituilla romaaneillaan hankkimansa omaisuuden pois ja lahjoitti kirjojensa tekijänoikeustuotot yleiseksi omaisuudeksi. Elantonsa hän päätti hankkia suutarin töillä. Hänelle uskonnon harjoittaminen perustui siinä määrin sisäiseen hengelliseen kokemukseen, että hän halusi elää Vuorisaarnan oppien mukaan. Vakaumus perustui syvälliseen sisäiseen hengelliseen kokemukseen.
Suomessa teatterin tekijät vannovat tavallisesti Dostojevskin nimeen. Luultavasti meidän vähäväkisten joukossa tolstoilaisuus on läheisempää ja voimissaan ainakin Haagan seurakunnassa.
37 timmar och 3 minutter
Espoon Teatterin & Skadiviikkojen esitys Louhi-salissa 6.9.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Gunilla Heilborn
Näyttämöllä: Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala
Lavastus ja puvustus:Katarina Wiklund
Musiikki:Kim Hiorthøy
Valosuunnittelu: Johan Sundén
Videot: Mårten Nilsson
Koreografia: Stina Nyberg ja Gunilla Heilborn
Tuotanto: Johnson&Bergsmark
Valokuvaus: Märta Thisner
Yhteistuottajat: Dansens Hus, Norrlandsoperan
Esitys on toteutettu Kulturrådetin, Konstnärsnämndenin ja Tukholman kaupungin tuella.
Ryhmäteatterin Kööpenhamina on syksyn vaikuttavin näytelmä. Tämän kirjoittajalla ei ole tästä pienintäkään epäilystä, vaikka itse näytelmässä tarinan punaisena lankana kulkee epäilys. Michael Fraynin palkittu käsikirjoitus on todella briljantti ja lauantain ensi-illassa Santtu Karvonen, Robin Svartström ja Minna Suuronen näyttelivät sen äärimmäisen vaativat roolit unohtumattomalla tavalla.
Kööpenhamina oli puheteatteria sen vaativimmassa ja ilmaisuvoimaisimmassa muodossa. Älyllisesti haastavaa ja sellaisena todella palkitsevaa teatteria.
Kaikki hienon näytelmän elementit olivat kohdallaan. Loisteliasta näyttelijäntyötä tukivat Juha Kukkosen oivaltava ohjaus, jolle antoi rytmiä Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu. Tunnelmaa tiivisti Janne Siltavuoren lavastus, jossa katsomo oli ryhmitetty lähes tyhjän näyttämön ympärille kehäksi.
Kööpenhamina on Ryhmäteatterilta rohkea valinta. Näytelmän roolihenkilöiden esikuvat Werner Heisenberg ja Niels Bohr olivat kaksi kvanttifysiikan keskeistä uranuurtajaa viime vuosisadalla. Fysiikan kiehtovan maailman katsoja voi vielä halutessaan sivuttaa, mutta vähintään yhtä haastavaa oli tämän ekspressionistisen teatterin mestariteoksen monitasoisuus. Tällä huikealla matkalla tuntui välillä siltä, että Frayn on soveltanut Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta roolihahmojensa psykologisten profiilien luomisessa.
Kahden maailmankuulun fyysikon työstä ja elämästä on jäänyt heidän kuolemansa jälkeen valtava määrä dokumentteja, heidän omia artikkeleitaan, kirjeitään ja aikalaisten tekemiä dokumentoituja havaintoja. Frayn näytelmä on tukevasti ankkuroitu tähän dokumentoituun tietoon. Näytelmän keskiössä oli kuitenkin kysymys, johon ei vielä vuonna 1998, jolloin näytelmä kantaesitettiin Lontoossa, ollut vastausta.
Mitä tapahtui, tai ehkä oikeammin, mistä Heisenberg ja Bohr keskustelivat, kun nämä läheiset työtoverit ja ystävät vuosien takaa kohtasivat natsi-Saksan miehittämässä Kööpenhaminassa syyskuussa 1941. Natsien ydinvoimaohjelmaa johtanut saksalainen Heisenberg vieraili tuolloin tanskalaisen Bohrin ja hänen vaimonsa Margrethe Bohrin kotona?
Näytelmä alkoi kysymyksellä yksilön vastuusta. Näytelmän Heisenberg kysyi näytelmän Bohrilta, mikä on tiedemiehen henkilökohtainen vastuu ydinfysiikan soveltamisessa? Mutta hän ei kysy tätä Bohrilta syksyllä 1941, vaan jonkinlaisessa metatodellisuudessa, jossa näytelmän Heisenberg, Niels ja Margarethe Bohr puhuvat ikään kuin haudan takaa. Näin Frayn avasi tämän todennäköisyyksistä koostuvan mikrouniversumin, jonka keskipiste vielä tässä vaiheessa löytyi näytelmän kirjoittajan korvien välistä.
Seuraava kysymys, joka näytelmässä tehtiin, oli vieläkin kiinnostavampi. Miksi me toimimme niin kuin toimimme? Miten me teemme valintoja omien tavoitteidemme, tuenteidemme ja yhteisön vaatimusten asettamissa ristipaineissa? Vastauksia tähän kysymykseen haettiin yhä uusilla toistoilla.
Näytelmän dilemma tehtiin näkyväksi muun muassa rinnastamalla Bohrin vanhimman pojan kuolemaan johtanut tapaturma purjehdusretkellä ja Heisenbergin asema natsien ydinvoimaohjelman johtajana. Olisiko Bohrin pitänyt hypätä veteen pelastaakseen poikansa ja ehkä hukkua itsekin? Olisiko Heisenbergin pitänyt lähteä maasta tai liittyä Saksan vastarintaliikkeeseen ja joutua ehkä teloitetuksi? Mitä se olisi hyödyttänyt, kuului näytelmän Heisenbergin tuskainen kysymys.
Yhdellä tasolla tehtiin tuikea luonneanalyysi näytelmän Heisenbergistä. Tässä kohtauksessa kyseenalaistaja oli Bohrin vaimo Margrethe ja tässä myös loisteliaan roolityön tehneen Suurosen näyttelijäntyö huipentui huikeaksi bravuuriksi. Tässä Margrethen näkökulmassa Heisenbergin suurten tieteellisten saavutusten tärkeimpänä motiivina oli itsekäs pyrkyryys. Heisenberg valittiin kaikkien aikojen nuorimpana Leibzikin yliopiston fysiikan professoriksi.
Omat lukunsa tämän tarinan henkilöiden motiivien kartoituksessa saivat myös muun muassa Heisenbergin nuoruuden kokemus ensimmäisestä maailmansodasta ja hänen omakohtaiset kokemuksensa liittoutuneiden saksalaisiin kaupunkeihin kohdistamista terroripommituksista. Niels ja Margrethe Bohrille tarinan avainkokemuksia olivat tieteen ulkopuolella natsi-Saksan miehitys Tanskassa ja tiedot juutalaisvainoista, joita Bohrn joutui myös itse pakenemaan vuonna 1943 Ruotsiin.
Näytelmän aikatasoilla liikuttiin myös sodanjälkeisessä ajassa, jolloin Heisenberg joutui fyysikkojen keskuudessa yleisen halveksinnan kohteeksi. Hän joutui selvittämään asemaansa ja motiivejaan natsi-Saksan ydinenergiaohjelman johtajana parhain päin tiedusteluviranomaisille, kuulustelijoille ja myös entisille läheisille ystävilleen.
Heisenberg puolustautui sillä, että hän siinä asemassa pystyi hidastamaan johtamansa ydinohjelman etenemistä ja näin käytännössä estämään atomipommin kehittämisen sodan aikana. Fraynin näytelmässä tätä näkökulmaa perustellaan muun muassa sillä, ettei Heisenberg koskaan laskenut lähes ylivertaisista matemaattisista kyvyistään huolimatta fissiokelpoiseen uraaniin perustuvaan pommiin tarvittavaa kriittistä massaa. Bohr oli omissa laskelmissaan päätynyt ennen sotaa siihen virheelliseen tulokseen, että tätä helposti halkeavaa uraanin isotopia tarvittaisiin ketjureaktion aikaansaamiseksi vähintään tuhat kiloa. Erittäin pieninä pitoisuuksina esiintyvän u-253-isotoopin rikastamiseen olisi tuon ajan tekniikalla kulunut kymmeniä vuosia.
Bohr pyrki suojelemaan entisen ystävänsä mainetta myös sodan jälkeen. Hän määräsi Heisenbergille Kööpenhaminan tapaamisen jälkeen kirjoittamansa kirjeet, joita hän ei koskaan lähettänyt, salattaviksi kuolemansa jälkeen 50 vuodeksi. Kööpenhaminan yliopisto julkisti nämä kirjeet vuonna 2002. Bohrin mukaan Heisenberg uskoi syksyllä 1941 Saksan voittavan sodan ja piti myös atomipommin kehittämistä väistämättömänä.
Heisenberg varmasti osasi laskea kriittisen massan ja sen, etteivät Saksan käytettävissä olevan uraanin määrä riittänyt pommikelpoisen uraanin rikastamiseen. Se toinen vaihtoehto oli plutonium, alkuaine, jota luonnossa ei juuri esiinny. Sitä voidaan kuitenkin ”valmistaa” ydinreaktorissa ja Haisenbergin johdolla saksalaiset fyysikot rakensivat maailman ensimmäisen raskasvettä hidastimena käytäneen ydinreaktorin, jota he yrittivät suojella ja käynnistää aina sodan loppuun asti.
Näytelmän Heisenberg perusteli kantaansa näytelmän alussa Bohrille halulla käyttää ydinvoimaa energialähteenä. Varmasti natsi-Saksan johtajia epäilemättä myös kiinnosti ydinreaktorin käyttö esimerkiksi sukellusveneiden voimanlähteenä. Siitä, että tarkoitus oli saada aikaan myös toimiva ydinpommi, ei enää liene epäilystä Bohrin kirjeiden tultua julkisuuteen.
Bohr itse osallistui Manhattan-projektiin, jossa Yhdysvalloissa rakennettiin toimiva ydinpommi 27 kuukaudessa miljardikustannuksilla. Hiroshiman yllä räjäytetty atomipommi oli uraanipommi ja Nagasakissa fissiomateriaalina käytettiin plutoniumia samoin kuin maailman ensimmäisessä ydinpommikokeessa Uudessa Meksikossa heinäkuussa 1945.
Christopher Nolanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Oppenheimer elokuvasta tuli yksi tämän vuoden katsotuimmista. Manhattan-projektia johtanut Robert Oppenheimer oli monien muiden viime vuosisadan huippufyysikkojen tavoin mukana hahmona myös Fraynin näytelmässä.
Fraynin näytelmän uusi tuleminen vuosien hiljaiselon jälkeen ei kuitenkaan johdu Nolanin elokuvan valtaisasta suosiosta, vaan molemmilla on sama tilaus.
Frayn kirjoitti Kööpenhaminan 90-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi yleinen toiveikkuus. Neuvostoliitto kommunistisine diktatuureineen oli hajonnut, kylmä sota päättynyt ja ydinaseisiin perustunut kauhu ja pelko maailmanlopusta hellittänyt ihmisten mielistä.
Nyt ydinaseet ja kauhu ovat palanneet takaisin meidän tietoisuuteemme. Me elämme jälleen kuilun partaalla. Fraynin näytelmän johtopäätökset eivät ole yhtä lohduttoman pessimistisiä kuin Nolanin elokuvassa. 1800-luvun teollisesta vallankumouksesta alkanut tuhokoneisto voidaan vielä pysäyttää. Bohrin arkistojen julkistaminen antaa näytelmälle kuitenkin uusia entistä tummempia sävyjä. Jo näytelmän alku oli pahaenteinen. Kaikki tieteen etiikkaa ja moraalia koskevaan väittelyyn osallistuneet olivat jonkinlaisessa toisessa universumissa asuvia vainajia.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Kööpenhaminan ensi-illassa minulle kirkastui jälleen kerran myös se, että myös tieteen edistysaskelien takana on tiedeyhteisö. Näytelmässä fyysikkojen tiedeyhteisön huumoriin kuului viime vuosisadalla kutsua Kööpenhaminan yliopiston Teoreettisen fysiikan instituutin johtajaa Bohria paaviksi, jolla oli yhteydet lähes kaikkiin alan merkittäviin tutkijoihin. Yleisen suhteellisuusteorian isä Albert Einstein oli tämän saman nuorista neroista koostuvan seurakunnan jumala.
Fraynin Kööpenhamina on palkittu muun muassa parhaan näytelmän Tony-pakinnolla ja parhaan uuden näytelmän Molière-palkinnolla. Helsingin kaupunginteatterissa näytelmää esitettiin tuoreeltaan Neil Hardwickin ohjaamana vuonna 2001.
Kööpenhamina
Ryhmäteatterin ensi-ilta 7.9.2023
Käsikirjoitus: Michael Frayn
Suomennos: Petri Friari
Ohjaus: Juha Kukkonen
Lavastus: Janne Siltavuori
Valosuunnittelu ja -ajo: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Rooleissa Santtu Karvonen (Werner Heisenberg), Robin Svartström (Niels Bohr) ja Minna Suuronen (Margrethe Bohr)
Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.
Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.
Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?
Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.
Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?
Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.
Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.
Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.
Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.
Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.
Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.
Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.
Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.
Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.
Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.
Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.
Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.
Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.
Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.
Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.
Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.
Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.
Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.
Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.
Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.
Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.
Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.
Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.
Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.
Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?
Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.
Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.
Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.
Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.
Pieni maailma
Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio
Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala
Tuottaja: Heidi Kollanus
Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella
Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri
Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.
Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.
Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.
Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.
Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.
Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.
Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.
Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.
Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.
Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.
Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.
Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.
Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.
Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.
Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.
Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.
Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.
Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.
Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.
Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.
Piaf
Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023
Käsikirjoitus: Pam Gems
Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso
Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin
Koreografia: Chris Whittaker
Lavastussuunnittelu: Juho Lindström
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: Raimo Salmi
Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen
Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen
Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso
Teatteri Avoimien Ovien La Strada on koskettavan kaunis taideteos. Näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on tavoittanut työryhmineen jotakin oleellista Federico Fellinin maailmankuulun elokuvan maailmasta. Omat mielikuvat tuosta taianomaisesta road moviesta heräsivät teatterin katsomossa henkiin värikkäänä kollaasina. Kaikki teatterin taiteelliset osaamisalueet sulautuivat näytelmän ensi-illassa puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Avoimien Ovien pienessä salissa pääsi lähelle näyttelijöitä ja sai nauttia näyttelijäntyön hienoista nyansseista. Gelsominan rooli teki Fellinin vaimosta Guilietta Masinasta maailmantähden. Teatteri on läsnäolon taidetta ja Ella Pyhältö näytti meille, miten ilmaisuvoimainen esittämisen tapa klovneria voi olla taiturin tekemänä. Näin Kirjavaisen sovituksessa Gelsominan rooli tarinassa vain korostui.
Tarinan Gelsomina on tyttö, jonka mielen kehitys on jäänyt lapsen tasolle. Jo Fellini kuvasi tällaisen lapsiaikuisen näennäisesti vähäilmeistä mutta sisäisesti rikasta maailmaa satuttavasti. Ei siis ole sattuma, että Tampereella toimiva kehitysvammaiset teatteri on ottanut itselleen nimen La Strada.
Ilkka Heiskanen ei ole olemukseltaan Anthony Quinnin kaltainen lihaskimppu. Eikä se haitannut. Heiskanen loihti Zampanon hahmoon syvältä kouraisevaa traagisuutta. Näytelmän Zampano oli paitsi härski ja julma hyväksikäyttäjä myös mies, joka halusi ansaita toimeentulonsa, koska se oli hänen oikeutensa.
Tarinan tragikoomisen muskelimiehen hahmon ei periaatteessa pitäisi herättää mitään myötätuntoa. Läsnäoloon ja välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa roolihahmon pahuus ei pelkisty yksiulotteiseksi hirviöksi, vaan pahnantekijä on edelleen ihminen. Tarinassa Zampano itkee meren rannalla saatuaan kuulla Gelsominan kuolemasta. Heiskasen hieno tulkinta teki tarinan traagisesta päätöksestä hyvin uskottavan.
Kirjavaisen todellinen löytö on Roman Tinovskyi-Hibalov tarinan Il Matton roolissa. Ukrainalaistaustainen Tino työskentelee muun muassa opettajana Helsingin tanssiopistossa ja hänen breikkauksensa, upea katutanssi toi esitykseen dynaamisuutta. Varmasti jokainen meistä katsojista myös rekisteröi sen, miten voimakas ja valloittava lavakarisma miehellä on. Tinon roolihahmossa henkilöity Fellinin tarinan positiivinen lähestymiskulma. Kaikella on tarkoituksensa ja taiteen yhteisöllistä luonnetta kuvaavan toteamuksen: ”Gelsomina! Me olemme perhe.”
Kolme erilaista roolihahmoa, kolme näkökulmaa taiteeseen ja taiteen tekijöihin. La Stradaa ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista elokuvista, kuten Amerikan elokuvainstituutti elokuvaa luonnehtii.
No ehkä neljännen näkökulman taiteeseen ja sen tekijöihin toi roolihahmo La Suorina, nunna, jonka luostari muutti kahden vuoden välein uuteen paikkaan, jotta luostarin asukkaat eivät liikaa kiintyisi ja kotiutuisi maallisiin asioihin.
Nino Rotin La Stradaa varten säveltämä musiikki on saavuttanut klassikon aseman. Avoimien Ovien esityksessä Satu Lankinen osoitti, että myös haitari sopii hyvin instrumentiksi sen esittämisessä siinä missä trumpettikin. Lankisen soittamat katkelmat sopivat näytelmän kokonaisuuteen ja toivat siihen lisää elämänmakua. Lankinen myös näytteli tarina sivuroolit sirkustirehtööristä nunnaan.
La Stradan ylös pano oli sanalla sanottuna upea. Näytelmän visuaalisuuden keskiössä olivat esityksen projisoinnit suunnitelleen Joona Petterssonin videot, jotka heijastettiin näyttämön koko takaosan peittäneelle kankaalle. Petterssonin projisoinnit ja Pyhältön mimiikka kuvasivat yhdessä Gelsominan sisäistä haavemaailmaa todella koskettavalla tavalla. Videot myös loivat tietarinalle oleellisen illuusion liikkeestä ja kiinnittivät kuvien avulla Fellinin elokuvan surrealismin siihen fyysiseen maailmaan, jossa tarinan ryysyköyhälistöä edustaneet roolihenkilöt elivät.
Palava kaatopaikka, tämän maailman rutiköyhien ainoa pysyvä asuinsija, oli Petterssonin kuvastossa voimakas symboli.
Hienoa esteettistä kokonaisuutta täydensivät Juha Tuiskun ja Lankisen äänisuunnittelu ja Jere Kolehmaisen valosuunnittelu.
Avoimien Ovien verkkosivulla La Strada on lämminhenkinen tarina kiertävistä sirkuslaisista. Toteutus puoltaa teoksen kauneuden kautta tällaista luonnehdintaa.
Reaalimaailman tasolla Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon kirjoittama käsikirjoitus on raaka tarina. Zampano on väkivaltainen hyväksikäyttäjä. Kun hänen edellisen avustajansa Rosan kohdalla kiertävän elämäntavan riskit ovat toteutuneet ja tyttö on kuollut joko tapaturmaisesti, päihteisiin tai tautiin, Zampano ostaa Rosan äidiltä Rosan nuoremman sisaren Gelsominan uudeksi apulaisekseen.
Kognitiivisesti heikkolahjainen Gelsomina joutuu Zampanon hoivissa asemaan, jossa ei ole kysymys työsuhteesta tai edes oppisopimuksesta, vaan pikemminkin orjuudesta. Suhteeseen liittyvän seksuaalisen hyväksikäytön Fellini ja myös Kirjavainen jättävät onneksi katsojan arvailujen varaan. Gelsomina menee naimisiin vastentahtoisesti Zampanon kanssa, kun heidän suhteensa on estänyt häntä liittymästä yhteisön turvaa tarjoavaan sirkukseen ja Zampano on tappelussa surmannut Gelsominalle henkistä tukea antaneen La Matton. Lopulta Tukholman syndroomasta kärsinyt Gelsomina kuolee yksinäisyydessä vakavan PTSD-häiriön aiheuttamaan psyykkiseen stressiin.
No tietenkin 1950-luvun sodasta toipuva Italia oli eri maailma kuin jossa me elämme nyt. Vanhoista elokuva-arvosteluista näkee, ettei kukaan tuolloin edes meillä Suomessa kiinnittänyt huomiota elokuvan väkivaltasisuuteen. Lasten ja naisten lyömistä ja pakottamista väkivallan avulla pidettiin kai arjen itsestään selvyytenä.
Eikä Fellinin ja kumppaneiden tarinaa näin pidä lukea. La Strada merkitsi Fellinin lopullista irtisanoutumista neorealismista, jos hän koskaan oikeastaan oli edes ollut tämän tyylilajin tekijä. Fellini ei halunnut kuvata elämän raadollisuutta, vaan hän etsi inhimillistä kauneutta. Jo Fellinin esikoisohjaus, hänen yhdessä Albertto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot kertoi kiertävistä varieteetaiteilijoista.
Kom-teatterin Nukkekoti herätti paljon ajatuksia. Oleellisinta ei ollut se, että Mikko Roiha on sovittanut Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän miesparille. Olen varma, että perjantaina näytelty ensi-ilta jäin meidän katsojien mieliin ja ehkä teatterin aikakirjoihinkin ennen kaikkea Aleksi Holkon huikean hienon roolityön ansiosta. Nukkekoti oli ennen kaikkea osoitus taiteen kyvystä saada aikaa tuo ainutlaatuinen kokemus mielen puhdistumisesta.
Henrik Ibsenin Nukkekoti on parisuhdedraama ja kasvutarina. Roihan suvereniteettia dramaturgina ja ohjaajana korosti se, että hän oli maustanut sovituksensa ilakoivalla leikkisyydellä. Kyllä, näytelmä alkoi reippaan joulumusiikin tahdittamalla tonttujen paraatilla. Esityksen aikana näyttämöllä vieraili myös salaperäinen, pullonpohjalaseja ja kävelykeppiä käyttänyt vanhus, joka ei taatusti ollut lastenhoitaja Anne-Maria ja tuskin myöskään sisäkkö tai kaupungin lähetti.
Ehkä Kom-teatteri on vihdoin saanut ikioman kummituksensa.
Kyllä, kyllä, Roiha oli nyt käsiohjelman lupausten mukaisesti omanlainen teatterin tekijä ja oman tiensä kulkija.
Ensimmäisen jakson päättäneessä tanssikohtauksessa, Holkon hurjassa bravuurissa, Roiha käytti taitavasti myös liioittelua tehokeinona. Holkon tanssi saavutti koomisen absurdeja sävyjä, kunnes meidät katsojat palautettiin todellisuuteen kovin ottein. Lähes psykoosin asteelle edenneessä pelkotilassa ei todellakaan ole mitään hauskaa.
Ibsenin näytelmässä traagisinta on se, että itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä puolesta taisteleva Nora joutuu eroon myös lapsistaan. 1800-luvun Norjassa aviomies ei ollut vain vaimonsa holhooja, vaan hänellä oli ehdoton määräysvalta myös pariskunnan yhteisiin lapsiin.
Roihan sovituksessa näytelmän Heikillä on poika edellisestä parisuhteesta. Aronille tämä pääasiassa äitinsä luona asuva Iivari oli läheinen ja rakas. Arnonin tunnesuhdetta Iivariin näytelmässä kuvattiin puhelinkeskustelun avulla. Kysymys siitä, onko Aronilla enää jatkossa sijaa tämän lapsen elämässä, jäi avoimeksi. Näytelmän päätös oli psykologisesti hienovireinen. Upean näyttelijäntyö antoi tulkinnoille syvyyttä.
Roiha on asunut ja työskennellyt pitkiä aikoja Berliinissä. Hän on toiminut myös muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. Ehkä jonkinlaiseksi lempeäksi piruiluksi Roihan taholta saattoi tulkita sen, että hän oli sijoittanut näytelmänsä tapahtumat ja henkilöt Etelä-Pohjanmaalle. Holkon ja kumppaneiden käyttämästä murteesta en saanut oikein tolkkua, mutta Niko Saarelan, tarinan Heikki Ritamäen tarinan tanssiaisissa käyttämä kansallispuku ei jättänyt asiassa arvailujen varaan.
Etelä-Pohjanmaalla perheen ylläpitämät kulissit ovat edelleen korostetun tärkeitä.
Tuskin Roihalla on ollut mitään eritysitä hampaankolossa eteläpohjalaisia kohtaan. Hänen johtajakautensa Seinäjoella oli menestyksekäs ja jälleen nyt tammikuussa Seinäjoen kaupunginteatterissa saa ensi-iltansa Roihan Tommi Kinnusen kirjasta dramatisoima ja viiden teatterin yhteistuotantona toteutettu näytelmä Ei kertonut katuvansa.
No ihmiset ovat ihmisiä jopa Etelä-Pohjanmaalla. Samanlaisia ovat myös parisuhteen vahvuudet ja heikkoudet. Ihmisiä yhteen liittävien ja toistaan erottavien suurten tunteiden dynamiikka ei ole seksuaalisesta suuntaumisesta kiinni. Se mikä toiselle on perhe-elämän turvallinen satama voi toiselle olla kultainen häkki. Tästä lähtee myös Roihan sovituksessa Aaron ja Heikin avioliiton rakoilu.
Nukkekodin juoni alkaa rakkauden teosta. Nora pelastaa tuberkuloosia sairastavan miehensä hengen hankkimalla rahat terveysmatkaa varten. Koska Noralla ei 1800-luvun patriakaalisessa maailmassa ole täysiä kansalaisoikeuksia eikä oikeutta hakea lainaa omiin nimiinsä, hän joutuu väärentämään isänsä allekirjoituksen vekseliin.
Roiha perustelee juonen Aronin vaikealla isäsuhteella. Aron väärentää isänsä nimen takaukseen. Samalla Roiha antoi meille katsojille ainakin aavistuksen siitä, miten kompleksisia ja kipeitä homoseksuaalisen miehen suhde isäänsä ja isän suhde poikaansa voivat olla.
Edellä mainittua suurproduktiota on harjoiteltu ja esitetty myös Berliinin Vapaa Teatterissa. Berliinissä ovat, näin luulen, myös Roihan ideat Nukkekodin lavastukseen. Roihan lavastuksen selkeys oli suorastaan silmiinpistävää. Lavastukseen kuuluneet puiset seinämät oli lakattu kirsikkapuun värisiksi ja näyttämö peitti turkoosi matto tai maalaus. Teatterin perinteistä edustivat seinämän kolme ovea, joista sisääntulot kohtauksiin tehtiin.
Pukusuunnittelusta on vastannut Riitta Röpelinen. Rooliasuissa oli mukana symboliikkaa, joka ei oikein avautunut. Esimerkiksi Heikki Ritamäen ystävä, Markus Riutun näyttelemä Frank oli tanssiaisista palatessaan pukeutunut minkkiturkkiin ja henkseleiden kannattamiin reisipituisiin kahluusaappaisiin.
Nukkekodin kantaesitys Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa joulukuussa 1879 oli sensaatio ja aiheutti oman aikansa mediamyrskyn. Patriarkaalinen eliitti puolusti tuolloin omia etuoikeuksiaan ja niin sanottuja perhearvoja raivokkaasti. Naisen tuli tietää paikkansa. Kaikuja tuosta reilun vuosisadan takaisesta raivosta voimme kuulla yhä, kun tämän kirjoittajan miespuoliset kollegat ja sosiaalisen median setämiehet syyttävät Sanna Marinia äänestäjien pettämisestä.
Meidän on tänään vaikea ymmärtää yhteiskuntaa, jossa naisilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. Vielä vaikeampaa on ymmärtää yhteiskuntaa, jossa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintä on kanonisoitu rikoslailla. Homoseksuaalisilla miehillä on ollut toki miehen oikeudet kansalaisina, mutta heidän identiteettinsä oli kriminalisoitu. Myös tuomiot, joita homoseksuaalisista teoista on annettu, ovat olleet kautta aikojen monessa maassa ja ovat edelleen suorastaan käsittämättömän ankaria ja julmia.
Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikoslaissa rangaistavia aina vuoteen 1971 saakka ja senkin jälkeen täysi-ikäisten homojen oikeuksia rajattiin niin kutsutulla kehotuskiellolla aina vuoteen 1999. Virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981. Sukupuolineutraali avioliittolaki astui voimaan vuonna 2017.
Nukkekoti
Ensi-ilta Kom-teatterin näyttämöllä 8.9.2023
Henrik Ibsenin näytelmän Et Dukkehjem pohjalta vapaasti kääntäen sovittanut Mikko Roiha
Alkuperäisteos: Henrik Ibsen
Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Rooleissa Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu, Tiina Weckström
Kari Hotakaisen Tampereen Teatterille kirjoittama Ihmisiksi on dystopia. Torstain ensi-illassa näytelmästä kehittyi terävä yhteiskuntasatiiri, jossa Hotakaiselle tyypillinen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa.
Ihmisiksi kertoi kolmen ihmisen kohtaloiden kautta yhteiskunnasta, jossa voittajat vievät kaiken. Lappeenrannan kaupunginteatterille huikean Viimeinen Atlantis -näytelmän ohjannut Tuomo Rämö onnistui nyt kiteyttämään Hotakaisen tarinan näyttämöllä oleelliseen. Näytelmän pureva satiiri osui ja upposi.
Hotakaisen tarinassa Elina Rintala, näytelmän Liisa ja Matti Hakulinen, näytelmän Matti yrittivät yhteiskunnallista nousua kaatopaikalta käsin. Portinvartijana tähän oikeiden ihmisten maailmaan toimi Eeva Hakulisen näyttelemä virkailija. Näyttelijäntyö oli erinomaista. Rämö ja näyttelijät ovat harjoitusprosessin aikana selvästi paneutuneet myös puhetekniikkaan. Tai ainakin nyt varsinkin Matti Hakulisen näytteleminen oli musiikkia tämän kirjoittajan puolikuuroille korville.
Oppikirjojen mukaan satiirin keinoja ovat liioittelu, karnevalisointi, ironia ja shokeeraaminen. Hotakainen ja Rämö ovat saaneet nämä kaikki tyylikeinot mukaan vajaat kaksi tutia kestäneeseen esitykseen.
Teatteritieteen tutkijoiden mukaan satiirien komedia on katsojan kannalta se kaikkein vaativin tyylilaji. Tampereen Teatterin Ihmisiksi teki meille tämän usein hieman karvaan palan nielemisen helpoksi. Ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän Matti Ja Liisa kaivautuivat esiin roskien täyttämästä kuopasta. Ainakin jo toisessa sukupolvessa kaatopaikalla eläneet tarinan sankarit halusivat päästä ihmisten ilmoille, mutta päätyivätkin kierrätysaseman jätekuiluun, josta ulospääsy oli vankan, lukitun panssarioven takana.
Traaginen ja koominen kohtasivat oikeaoppisella tavalla. Näytelmän tarinan punaisena lankana kulkenut syrjäytymisen teema ja tämän syrjäytymisen seuraukset olivat kattavasti läsnä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Mika Haarasen, Mari Pajulan ja Tuomas Vartolan ideoimasta ja tarinaan täydellisesti istuvasta skenografiasta ei puuttunut muuta kuin se pistävä kaatopaikan haju.
Romanttinen rakkaus ei voi tällaisissa oloissa kukoistaa, mikä tehtiin aluksi selväksi.
Anglosaksissa maissa ihmisen luokka-asema paljastuu heti, kun hän suunsa avaa. Hotakaisen teräviin havaintoihin kuului se, että sama ilmiö on edennyt myös Suomessa jo pitkälle. Varsinkin ne pojat, jotka eivät juuri koskaan lue mitään, eivät edes sitä Aku Ankkaa, ovat syvenevässä kierteessä kohti sitä yhteiskunnan sosioekomonomista jätekuilua.
Hotakaisen satiirin piikki osui terävästi näytelmän virkailijan hahmossa myös meihin ”oikeassa olijoihin”, jotka suhtaudumme huvittuneen ilkeämielisesti esimerkiksi perussuomalaisten rivikannattajien poliittisiin ulostuloihin. Eikä perusuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkeläkään ole ihan väärässä, kun hän kantaa huolta poikien ja miesten syrjäytymisestä. Tavallaan sääli, ettei Mäkelällä ole ilmeisesti oikeita sanoja tai kykyä huolensa ilmaisemiseen.
Ihmisiksi on dystopia, jossa myös suomalaisella kaatopaikalla syntyneet joutuivat hakemaan Suomen kansalaisuutta osallistumalla ja läpäisemällä kansalaisuuskokeen. Tässä Hotakaisen satiirin kohde oli helppo paikallistaa. Rasismin torjuntaa koskevista tiedonannoista huolimatta Petteri Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikka on sitä itseään.
Kuten virkailija näytelmässä totesi, maahanmuuttajat olivat tässä näytelmässä Matin ja Liisan kaltaisia melkein ihmisiä.
Oman osansa Hotakaisen satiirista sai myös meidän osaajien höyrypäinen into digitalisoida kaikki mahdolliset palvelut. Kuvaava oli kohtaus, jossa Liisa poltti lopulta päreensä ja täräytti nyrkillään nämä digitaliajan ihmeet kierrätyskuntoon.
Näytelmän toisessa osassa vedettiin johtopäätöksiä syrjinnän seurauksista, kun Matti ja Liisa olivat edenneet omien mahdollisten työuriensa huipulle lähihoitajiksi.
Ihmisiksi oli älyllisesti haastava ja aito satiiri myös siinä, että se pakotti miettimään oman elämäntavan tragikoomisuutta. Jostain syystä näytelmän toi minun mieleeni Ylen takavuosien hitin, Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen käsikirjoittaman televisiosarjan Raid. Sen tarinassa yhteiskunnasta täydellisesti syrjäytyneiden ihmisten yhteisö elää kaatopaikalla.
Mutta ei kaatopaikalla elävien ihmisten yhteisö ole Suomessa pelkkää fiktiota. Suomi oli sodan jälkeen asenteiltaan kova ja kylmä maa. Esimerkiksi Espoon Mankaalla sijainneella kaatopaikalla asui asunnottomien yhteisö aina 70-luvulle asti. Tuolloin Hannu ja Erkki Peltomaa tekivät heidän elämästään palkitun dokumentin Rantojen miehet.
Syrjäytymisen tai päihdeongelmien syitä ei tuolloin paljon pohdittu. Kaikki pohjalle ajautuneet olivat rappioalkoholisteja, puliukkoja. Niillä evästyksillä sai elää kituuttaa ja kuolla kurjan elämänsä päätteeksi myös luvuton määrä edeltäneissä sodissa sotatrauman saaneita veteraaneja.
Käsiohjelmassa Hotakainen kertoo ideasta, josta näytelmä sai alkunsa. Mitä jos olisi kaksi ihmistä, jotka eivät koskaan ole eläneet yhteiskunnassa, mutta nyt pyrkivät sinne. Raaka ja yksinkertainen tilanne nosti heti kysymyksiä. Millaista on olla mitätön? Millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa?
Samojen kysymysten edessä ovat nyt ne, joiden toimeentulo perustuu lähes kokonaan yhteiskunnan maksamiin tukiin. Hallituksen hallitusohjelmaan kirjatut sosiaalitukien leikkaukset ovat raakoja. Niiden toteutuessa Romaniasta tulevat romanit eivät ole enää ainoita ryysyköyhälistön edustajia suomalaisessa katukuvassa. Yhä enemmän ihmisiä ajautuu kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kodittomuus ja osattomuus yleistyvät.
Tosin edes nykyaikaisesta kierrätyskeskuksesta ei nimensä mukaisesti löydy enää loppusijoituspaikkaa näille syrjäytyneille. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet ja edistys edistyy.
Miten me jatkossa reagoimme kysymykseen, millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Hotakaisen vastaus näytelmässä oli selkeä. Nöyryyttäminen johtaa ennen pitkää nöyryytettyjen aggressioon. Orpon hallituksen leikkaukset kohdistuvat erityisen kipeästi puolueen äänestäjäkunnan sosioekonomisen rakenteen perusteella perussuomalaisten omiin jäseniin ja kannattajiin. Miten yhteiskunnan eriarvoistumisen edessä tavallaan viimeisen toivonsa perussuomalaisiin asettaneet äänestäjät reagoivat, kun leipä viedään lähes kirjaimellisesti suusta?
Katsomonkaan ei oikein enää voi siirtyä, koska katsomoa ei kohta enää ole.
Kari Hotakainen sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 romaanistaan Juoksuhaudantie. Itse en kuulu lukijana hänen kiihkeimpiin faneihinsa. Miestä on kuitenkin täysi syy sekä kunnioittaa että pitää esikuvana taiteilijana. Kirjallisten ansioiden lisäksi Hotakaisen meriittiin kuuluu muun muassa se, että hän oli mukana rahoittamassa David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu käännöstyötä. Tero Valkoselta kului tämän suurromaanin kääntämiseen kokonainen vuosi. Hotakainen on taiteilija suurella sydämellä.
Ihmisiksi
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.9.2023
Käsikirjoitus: Kari Hotakainen
Ohjaus: Tuomo Rämö
Lavastussuunnittelu: Mika Haaranen
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Valosuunnittelu: Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho
Rooleissa: Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen ja Elina Rintala
Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.
Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?
Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”
Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”
Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.
Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?
Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?
Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.
Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.
Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.
Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.
Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.
Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.
Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.
Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.
Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.
Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.
Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.
Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.
Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.
Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.
Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor DostojevskinRikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.
Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.
Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.
Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemenkritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.
