Satujen disko – Full HD levittäytyy hauskasti myös Teatteri Telakan ulkopuolelle sosiaaliseen mediaan. Tekijöiden kannattaisi ehkä panostaa tähän jatkossa. Kuva on napattu teatterin Facebook-sivulta. Kuvassa ovat oikealla Nuutti Vapaavuori Gootti Vapaavuoren rooliasussa ja vasemmalla teatterin monitoimimies Perttu Sinervo. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka
Antti Haikkalan ja kumppaneiden klubiestetiikka piirsi terävän kuvan keski-iän iloista ja alakulosta. Sille mikä on väistämätöntä, voi vain nauraa. Elämästä selviää vaikka naama rypistyy ja iho ohenee. Pitää vain nousta ja jorata. Älä huolehdi, vielä on aikaa tilata yhdet ennen valomerkkiä!
Tämän kritiikin voi hyvin aloittaa vaikka raamatullisesti: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Haikkalan ja Nuutti Vapaavuoren repliikeissä ja sanoituksissa liikuttiin maailmoja syleilevällä repertuaarilla deliriumvaiheen humalatilasta teorioihin elämän synnystä maapallolla.
Ainakin omat ajatukseni alkoivat aivan yllättäen vaellella teoriassa, jona mukaan elämä alkoi noin neljä miljardia vuotta sitten koko maapalloa peittäneestä alkumerestä.
Kaikki tämä oli saatu mahtumaan tunnin kestäneeseen, videoinstallaatioilla höystettyyn pakettiin. Vapaavuori alias Gootti Vapaavuori, Perttu Sinervo ja Tanjalotta Räikkä ovat yhdessä raju bändi, ja muotonsa esitys sai konserttiestetiikasta.
Teatteri Telakan Satujen disko – Full HD oli hieno performanssi. Teatteriksi Teatteri Telakan esitys oli helppo tulkita muutenkin kuin kontekstin takia. Teatteria olivat ilman muuta myös tiivis muoto ja hienosti ajateltu sovitus. Hauskan tekeminen on pirullisen vaikeaa hommaa ja olen varma että sekä Haikkala että Vapaavuori ovat saaneet paitsi nauraa myös raapia päätään yhdessä ja erikseen oikein urakalla.
Saman tuskan ja tekemisen ilon ovat tietysti jakaneet kaikki työryhmän jäsenet.
Esitys oli paketoitu konserttiestetiikkaan. Bändissä Perttu Sinervo soitti bassoa, Tanjalotta Räikkä rumpuja ja Nuutti Vapaavuori kitaraa. Kuvan videoinstallaatiot lienevät Sinervon käsialaa. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka
Goottikulttuuri erkani omaksi alalajikseen punkrockin skenestä 80-luvulla. Työryhmän jäsenistä goottikulttuuri saattaa olla 60-luvulla syntyneelle Räikälle ja 70-luvun alussa syntyneelle Vapaavuorelle jonkinlainen sukupolvikokemus. Haikkala on syntynyt 80-luvun puolivälissä ja hänelle käsikirjoittajana alakulttuuriin liittyvä kuolemankaipuu on näyttänyt myös koomisen puolensa.
Kuolema on ainakin monisoluisten eliöiden kannalta aivan yhtä välttämätön osa elämää kuin uusien yksilöiden syntyminen. Suvullinen lisääntyminen ja solutasolle viritetty kello, joka mittaa meille jokaiselle oman aikamme, olivat evoluution suuria keksintöjä, jotka johtivat lajien määrän ja elämän räjähdysmäiseen kasvuun kambrikaudella noin 500 miljoonaa vuotta sitten.
Yksilötasolla kuolema on grande finale, jota ei voi harjoitella. Jokainen meistä joutuu näyttelemään tämän elämänsä rooliin ensikertalaisena.
Esityksen biisit on säveltänyt Vapaavuori. Käsiohjelmaan musiikin säveltäjäksi on kirjattu Vapaavuoren roolihahmon nimi Gootti Vapaavuori, millä ehkä viitataan teatterin yhteisölliseen luonteeseen. Osaamista Vapaavuorella on varmasti vaikka muille jakaa. Hän on soittanut muun muassa Pekko Käppi & K:H:H:L – yhtyeessä.
Esityksen taidokkaiden ja hauskojen videoinstallaatioiden tekijästä ei käsiohjelmassa ole mitään mainintaa. Vaikka suoraa tunnustusta ei ole, indisio viittaa vahvasti taideteollisesta korkeakoulussa opiskelleen Sinervon syyllisyyteen.
Sinervon käsialaa lienee myös esityksen lavastus jaesiintymisasujen suunnittelu. Näyttämöllä Gootti Vapaavuoren otsaan oli mustalla luomivärillä kirjoitettu sen portin nimi, josta me kaikki olemme aikoinamme tulleet tähän maailmaan.
Lukihäiriöisenä minua tietysti suuresti huvitti, että tämä lyhyt sana oli kirjoitettu väärin. Näin yhteen sanaa oli saatu mahtumaan elämän koko kirjo, se sattumien ja välttämättömyyksien mylly, jossa me jokainen jauhaudumme kohti sitä elämämme näytelmän suurta loppukohtausta.
Satujen disko-Full HD on osana Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlaohjelmistoa. Juhlaohjelmistoon kuuluu myös 16.10. ensi-iltansa saava Triptyykki-kolmen esityksen ilta sekä 26.10. ensi-iltansa saava Doctor DJ.
Satujen disko – Full HD
Kantaesitys Teatteri Telakalla 22.9.2021
Musiikki ja sävellykset Gootti Vapaavuori
Musiikin sanoitukset Antti Haikkala ja Gootti Vapaavuori
Graafinen suunnittelu Petteri Aartolahti
Työryhmässä Nuutti Vapaavuori, Antti Haikkala, Tanjalotta Räikkä, Perttu Sinervo
Jatkuva liike liitti Kiia Laineen ohjauksessa Leipuriakatemian kohtaukset toisiinsa. Volyymia performansseille antoi Satu Kakkosen suunnittelema rikas äänimaisema. Kuvassa keskellä Isla Mustanoja, jonka rooli näytelmän sisäänpäin kääntyneenä Hetana oli hienosti sisäistettyä ja nyansseissa tarkkaa näyttelijäntyötä. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo
Teatteri Takomon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttama Leipuriakatemia on ensi-illan perusteella suorasukaisuudessaan raikas, rento ja ajoittain jopa hysteerisen hauska komedia.
Leipuriakatemian käsikirjoitus on Liila Jokelinin teatteritaiteen maisterin tutkinnon taiteellinen opinnäyte. Käsikirjoituksessa Jokelin on käyttänyt taitavasti kielen eri vivahteita. Yrityskonsulttien ja tiimimanagereiden puhumasta jargonista syntyy parodiaa todennäköisesti kuin itsestään, mutta Jokelin on käyttänyt ilmaisuvoimaisesti myös monia muita kielen tasoja alatyylistä lähtien.
Elämä panee yhä uudestaan näytelmän tarinan Kaisaa sekä työelämässä että henkilökohtaisissa ihmissuhteissa niin sanotusti kakkoseen hänen haaveistaan, lahjakkuudestaan ja tarmokkaista yrityksistään huolimatta.
Jokelinin käsikirjoituksen ansioihin kuului myös se, että hän näytti ainakin minun kaltaiselleni, kuudenkympin ja kuoleman välissä vaeltavalle tossunkuluttajalle, miten nopeasti kieli muuttuu. Sanat ja lauseet lukuisine anglismeineen olivat vielä täysin ymmärrettäviä, mutta niihin liittyvät tunnetilat eivät välttämättä enää auenneet oikealla tavalla. Globalisoituvassa maailmassa ihmiset ovat heimoutumassa yhä tiukemmin niin, ettei sanojen ja käsitteiden merkityksistä ole enää vallalla mitään sopimusta.
Tosin näin on voinut olla aina ennenkin ja kansakoulupohjalta ponnistaneet käsitykset sivistyksestä ja yhtenäiskulttuurista silkkaa harhaluuloa.
Komiikka Jokelinin tekstissä syntyi ilmiöiden vastakkainasettelun kautta. Tämä vastakkainasettelu korostui jo näytelmän nimessä. Sokeri, rasva, vehnäjauhojen gluteeni ja lehmän eritteeksikin näissä piireissä kutsuttu maito ovat suurin piirtein turmiollisimpia ravintoaineita, joita nuori, tiedostava nainen voi kuvitella.
Leipuriakatemia on helppo mieltää eräänlaiseksi allegoriaksi maailman onnellisimpien ihmisten makeasta ja pullantuoksuisesta ihmemaasta, jossa vakavasta masennuksesta on tullut todellinen kansantauti. Toisaalta näytelmän nimi on epäilemättä myös sisäpiirivitsi ja eräänlainen rakkaudentunnustus Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. Tekijöillä on kirkas ja raikas näkemys teatteritaiteesta. Se ei kuvia tai ideologioita kumartele.
Voittajan elkeet. Aurora Manninen (kuvassa vasemmalla, hänen vieressään Eeva Mäkinen) käytti taitavasti liioittelua tehokeinona luodessaan ulospäin suuntautuneen ja vahvan Kaisan roolihahmon. Vaikka näytelmän Kaisa käytti välillä karkeaa kieltä ja hyvin kovia otteita, Manninen piti roolin hienosti kasassa. Roolihahmosta ei tullut tyyppiä, vaan aito ja persoonallinen hahmo. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo
Kaisan hahmossa toteutui myös Jokelinin ajatus siitä, että sama ihminen voi olla sekä omaa agendaansa rationaalisesti perusteleva, muutoksen puolesta äänensä korottava feministi että mitään keinoja kaihtamaton pyrkyri, tai siis oman sisäisen ”herruuden” saavuttanut menestyjä.
Leipuriakatemian ohjaus on Kiia Laineen teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäytetyö.
Laine yhdisti kohtauksia liikkeen avulla. Käsiohjelmassa ei mainita erikseen koreografia. Lienee lupa otaksua, että esityksen harjoituksissa hioutunut dynaaminen liikekieli perustuu Laineen ideoihin. Tanssilliset kohtaukset olivat hyväntahtoista ja ehkä jo vähän nostalgistakin parodiaa tansseista, joilla nuoret nyt ilmaisevat itseään sosiaalisessa mediassa. Volyymia performansseille antoi Satu Kankkosen suunnittelema vaikuttava äänimaailma.
Esitys kupli sisäistä, rentoa energiaa silloinkin, kun näyttämöllä ei itse asiassa tapahtunut juuri sillä hetkellä mitään. Humoristiset käänteet huipentuivat slapstick-komiikan periteille kunniaa tehneeseen kakutukseen.
Ohjaajana Laine on antanut reilusti tilaa näyttelijöilleen ja ainakin minulle syntyi esityksen aikana voimakas tunne yhteisön tekemästä taiteesta.
Teatteri Takomon taitavien kollegojen seurassa näytelmän Hetan roolin näytellyt Isla Mustanoja ja Kaisan roolin näytellyt Aurora Manninen pääsivät näyttämään osaamistaan. Roolityöt olivat näiden kahden pian valmistuvan teatteritaiteen maisterin taiteellisia opinnäytteitä.
Ainakin minun kodallani teatterin katsojaa ja kokijaa alati vaaniva myötähäpeän tunne oli nyt poissa ja eläydyin näytelmän tarinaan hienosti sisäistettyjen roolitöiden kautta.
Näytelmän ystävykset Heta ja Kaisa olivat näytelmän tarinan Jin ja Jang, Heta introvertti suorittaja ja Kaisa ekstrovertti taistelija. Molempien roolit näyttämöllä olivat ajateltuja ja nyansseissa tarkkoja tulkintoja tarinan roolihenkilöistä.
Minua viehätti erityisesti Mannisen taitavasti tehokeinona käyttämä liioittelu. Se sopi tarinan raameihin ja rentoon meininkiin. Kyllä teatterin näyttämöllä saa ja pitää myös huutaa, kun roolihenkilöstä siltä tuntuu.
Mustanoja on puolestaan saanut jo huomenlahjaksi vaikeasti määriteltävää karismaa, joka ei liity esittämiseen tai edes fyysiseen habitukseen, vaan on näitä henkimaailman juttuja. Biologisessa mielessä ihminen on älykäs laumaeläin ja sen vuoksi meidän välisten vuorovaikutusmekanismien kirjo on hyvin laaja ja varmasti joltain osin meidän tietoisen ymmärryksemme ulottumattomissa.
Iida Ukkolan suunnittelemat puvut tukivat näytelmän koomisia käänteitä. Jättiläiskokoinen ihmistäytekakku oli pukusuunnittelun vastine näytelmän kakutukselle. Pidin myös Mikko Hirvosen valosuunnittelusta. Lasikupuiset palovalaisimet näyttämön katossa henkivät ajattomuutta, uusi sukupolvi teatterin tekijöitä ponnistaa eteenpäin teatterin traditioista.
Leipuriakatemia
Kantaesitys Teatteri Takomossa 15.9.2021
Käsikirjoitus Liila Jokelin
Ohjaus Kiia Laine
Valosuunnittelu Mikko Hirvonen
Äänisuunnittelu Saku Kankkonen
Lavastussuunnittelu Helka Saariniemi
Pukusuunnittelu Iida Korpiranta
Esiintyjät Isla Mustanoja, Aurora Manninen, Eeva Mäkinen, Otto Nyberg, Tuuli Paju, Daniel Virtanen, Ona Korpiranta
Jo näytelmän esityskuvista saa aavistuksen Mikko Kauppilan ja Samuli Niittymäen ajatuksella sisäistetyn ja vähäeleisen näyttelijäntyön laadusta. Jopa Helsingin pienen näyttämön katsomo oli kuitenkin ehkä liian suuri tila näin intiimille esittämiselle. Kuva Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Mikko Kauppila ja Samuli Niittymäki – Kuva Ilkka Saastamoinen
Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.
Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?
Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.
Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.
Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.
Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.
Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.
Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.
Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?
Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.
Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.
Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.
Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.
Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.
Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.
Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.
Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.
Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.
Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?
Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.
Bolla
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.
Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla
Dramatisointi Tuomas Timonen
Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänet Aleksi Saura
Naamiointi Jaana Nykänen
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo
Salaisuuksien ilta on tragikomedia, jonka dramaattisessa huipennuksessa tarinan aviopari Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) selvittävät välejään painiottein. Farssimaisia piirteitä saanut kohtausten ketju alkoi Lelen yrityksestä peittää omaa uskottomuuttaan ovelalla tempulla illallisille kokoontuneiden ystävien totuus tai tehtävä -leikissä. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri
Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhdessä toteuttama Salaisuuksien ilta on draamakomedia. Määritelmä on tässä paikallaan, koska näytelmän käsikirjoitus perustuu Paolo Genovesen ohjaamaan elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen), joka sai ensi-itansa Italiassa vuonna 2016.
Aivan erityiseksi torstaina ensi-iltansa saaneen produktion tekee se, ettei näytelmällä ole lainkaan ohjaajaa. Tai toisesta näkökulmasta ohjaajia on ollut peräti kahdeksan. Käsiohjelman mukaan esityksen ovat ohjanneet yhdessä kaikki produktiossa mukana olevat näyttelijät.
Näytelmän vahvuuksia ovat hieno näyttelijäntyö ja oivaltava käsikirjoitus.
Valittu lähestymistapa ja poikkeava toteutus ovat lisänneet uuteen produktioon aina väistämättä liittyviä riskejä, joista tässä osa on myös toteutunut. Tätä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Uuden kokeileminen on teatterille elinehto.
Näytelmän tarina kertoo ystäväpariskuntien yhteisistä illallisista, joissa pelataan aikuisten ihmissuhdepelejä. Totuus tai tehtävä -korttien asemasta pöytään ladotaan näillä illallisilla kaikkien osanottajien älypuhelimet. Komiikan kärki syntyi siitä, että meille niin rakkaat ja välttämättömät puhelimemme tietävät ja muistavat meistä kaiken senkin, minkä me itse haluamme unohtaa tai ainakin peittää huolellisesti. Nämä salaisuudet paljastuvat, kun puhelimeen leikin aikana tulleet tekstivietit pitää lukea ääneen ja vastata muiden kuulten puheluihin.
Näytelmän on suomentanut ja dramatisoinut Marianna Stolbowin raakakäännöksen pohjalta Juha Siltanen.
Elokuvalla on ollut viisi käsikirjoittajaa. Se ei liene elokuva-alalla mitenkään poikkeuksellista paitsi siinä, että kaikkien käsikirjoittajien nimet kerrotaan. Kirjallisuustermein tällaisen kirjoitustavan pitäisi kuitenkin tuottaa aidosti moniäänistä tekstiä ja luulen, että juuri tämä seikka on inspiroinut myös Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian näyttelijöistä koostuvan työryhmän kokeilemaan produktiota, jolla on kahdeksan ohjaajaa.
Mitä on tavoiteltu? Teatteri on luonteeltaan aidosti moniäänistä. Näyttelijä tuo näyttämölle esittämänsä roolihenkilön lisäksi myös oman ainutlaatuisen persoonallisuutensa piirteitä. Teatterin erityislaatu korostuu elokuvaankin verrattuna siinä, että teatterissa jokainen esitys on uniikki, ainukertainen.
Mitä tapahtuu, kun yksi tekijä produktiota työstävästä porukasta on poissa luovasta työyhteisöstä? Sitä on pohdittu, ja poikkeuksellisen produktion työyhteisössä herättämät kysymykset ja epäilyt on painettu myös näytelmän käsiohjelmaan: ”Lisääntyykö koko työryhmän kokemus esityksen yhteisestä omistajuudesta, kun yhtä ohjaajaa ei ole? Mitä tapahtuu kun katsomossa ei ole ketään kertomassa, miltä työskentely näyttää ja miten työskentelyssä edetään?”
Viimeksi mainittu kysymys on näkemäni ja kokemani perusteella se tärkein, minkä produktion tekijät ovat itselleen tehneet. Teatteri on yhteisöjen taidetta. Vuorovaikutusten kentässä on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus. Ainakin perinteisessä teatterikäsityksessä katsojalla on itsevaltiaan oikeudet, ellei peräti hirmuhallitsijan rooli. Päät putoavat, jos esitys ei satu miellyttämään.
Itse en ole tullut koskaan ajatelleeksi ohjaajaa jonkinlaisena Nottinghamin seriffinä, joka valvoo tämän oikukkaan hirmuhallitsijan etua. Oma ennakkoasenteeni tähän kokeiluun oli joka tapauksessa, kuinkas muutenkaan, ikävän kyyninen. Pitääkö hirmumyrsky Koronan puhureissa merihätään joutuneesta teatterilaivasta lastin keventämiseksi viskata ensimmäisenä kapteeni yli laidan? Hölmö kun olen, vahtasin silmä kovana kohtausten ajoituksia, näyttämötilan käyttöä ja roolihenkilöiden asemointia näyttämöllä.
Se on tietenkin täysin väärä tapa katsoa ja kokea teatteria. Tekijöiden vilpitön tarkoitus on ilmiselvästi ollut jakaa meidän katsojien kanssa se uuden löytämisen ilo ja kokemus voimakkaasta vuorovaikutuksesta, jonka he itse ovat kokeneet produktion harjoitusvaiheen aikana: ”Koemme, että työskentelymme kautta syntyi kohtauksia ja hykerryttäviä hetkiä, joita kukaan meistä ei yksin osannut kuvitella.”
Ehkä todella voimakas yhteisöllinen kokemus voi olla teatterissa myös poissulkevaa. Ainakin minulle tuli olo, että tirkistelin Eeva Hakulisen, Annuska Hannulan, Marika Heiskasen, Tuukka Huttusen, Esa Latva-Äijön, Ville Mikkosen, Elisa Piispasen ja Jarkko Tiaisen yhteistä illallista ikään kuin ikkunan takaa. Näytelmän teksti on ladattu täyteen sekä dramaattisia että koomisia käänteitä, mutta jotenkin ne menivät hieman ohi.
Näytellä Tampereen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa osataan. Esimerkiksi Tiaisen hieno ja koskettavan herkkä roolityö näytelmän työttömänä opettajana, jonka elämänsalaisuudet avataan kohtaus kohtaukselta, kaivoi minut esiin ennakkoasenteideni valamasta teatterikriitikon bunkkerista. Myös Teatteri Siperian näyttelijäkuntaan kuuluva Huttunen oli mainio naisiin menevänä insinöörinä, jonka oma juoni johti näytelmän tapahtumat traagisten ja koomisten kohtausten vyörytykseen.
Salaisuuksien ilta on jo toteutukseltaan jos mikä näyttelijöiden teatteria. Mika Hiltusen valosuunnittelussa näyttelijät ikään kuin esiteltiin yksi kerrallaan tai pariskuntina näytelmän alussa. Mikko Saastamoisen tummasävyinen ja vähän yksityiskohtia sisältävä lavastus tuki samaa päämäärää.
Ehkä parasta Salaisuuksien illassa oli itse teksti, jossa tämän päivän tärkeitä teemoja. Juice Leskisen sanoin, monet meistä elävät kaksoiselämää, vaikka emme oikein jaksaisi sitä yhtäkään. Se toinen elämä on sosiaalisessa mediassa. Suuret yhteisöpalvelut ja hakuyhtiöt tietävät meistä lähes kaiken meidän unelmia ja haaveita myöten. Kännykkää juhlitiin 90-luvulla lasten kaukosäätimenä. Nyt samoissa valjaissa ovat myös aikuiset yötä päivää 24 tuntia vuorokaudessa.
Olemme kaikki mukana globaalissa ihmiskokeessa, jonka lopputulosta ei vielä tarkkaan tiedetä. Sen kuitenkin jo tiedämme, että niin vapaamielisessä Piilaaksossa Yhdysvalloissa kuin kommunistisen diktatuurin hallitsemassa Kiinassa näiden digitaalisten huumeiden käyttöä pyritään jo voimaperäisesti rajoittamaan.
Salaisuuksien ilta
Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteisen produktion ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 2.9.2021
Suomennos raakakäännöksen pohjalta ja näyttämösovitus Juha Siltanen
Raakakäännös italiasta Marianna Stolbow
Ohjaus työryhmä
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala
Rooleissa Tuukka Huttunen, Ville Mikkonen, Marika Heiskanen, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Jarkko Tiainen, Annuska Hannula
Puhelinäänet Elina Rintala, Jukka Leisti, Matti Hakulinen, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Pia Piltz
Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassaei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.
Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.
Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.
Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.
Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.
Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.
Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.
Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.
Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.
Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.
Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.
Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.
Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.
Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.
Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.
Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.
Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.
Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.
Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.
Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki. On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.
Niin kuin taivaassa
Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021
Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak
Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak
Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén
Säveltäjä Fredrik Kempe
Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe
Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola
Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa
Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen
Varjoneuvonantaja Heini Maaranen
Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg
Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen
Näytelmän puvustuksen suunnitelleen Heidi Wikarin hienot oivallukset vapauttivat meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner. Kuvassa keskellä ovat seremoniamestarin roolin näytellyt Miiko Toiviainen ja Sally Bowlesin roolin näytellyt Anna Victoria Eriksson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri
Musikaali on vaikea laji. Sitä nautittavampi kokonaisuus syntyy, kun kaikki teatterin tekemisen osa-alueet osuvat tässä vaativassa lajissa kohdalleen sovituksesta toteutukseen. Turun kaupunginteatterin Cabaret-esitystä ei nostanut lentoon vain virtuositeettia lähentelevä taituruus, vaan ennen kaikkia ajateltu ja älykäs sovitus.
Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitykselle antoivat huikean hienot tanssikohtaukset. Jakob Höglundin ohjaamassa sovituksessa pääosaan ei kuitenkaan noussut maaninen juhlinta Kit Kat Klubilla, vaan tarinan ytimessä oleva suunnaton tragedia.
Näytelmän juutalaisen hedelmäkauppias Schulzin sanoja mukaillen, me olemme ainakin melkein eurooppalaisia ja me tunnemme eurooppalaiset. Meille ei voi tapahtua mitään pahaa. Voimme jatkaa kulutusjuhliamme ja käpertyä omaan onnelliseen elämäämme ainakin vielä hetkeksi. Ilmastomuutos, väestöräjähdys ja alati kasvava väkivallan uhka ovat jossain toisaalla.
Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966 Kuuban ohjuskriisin jälkitunnelmissa keskellä kylmää sotaa.
Esityksen erittely ja kehujen jakaminen tekee mieli aloittaa Heidi Wikarin suunnittelemasta puvustuksesta. Asujen tyyli oli tuttu modernin tanssin seuraajalle. Lyhytlahkeiset mustat urheilutrikoot ja naistanssijoilla ihonväriset urheilurintaliivit, miestanssijoilla ihonväriset hihattomat t-paidat pelkistivät vartaloiden liikekielen oleelliseen.
Upea oivallus vapautti myös meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti hieman samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner.
Roolihenkilön feminiinisyyttä korostettiin tarpeen vaatiessa erilaisilla röyhelöhameilla. Musikaalin bravuureihin kuuluvassa Kaksi naista – kohtauksessa käytettiin myös aikuisviihteen rankkaa liioittelua. Kohtaus oli hauska, burleski parodia amerikkalaisten tissifetissistä.
Todellinen älynväläys puvustuksessa olivat miesten pohjepituiset sukkanauhat. Tällaisilla sukkanauhoilla herrasmiehet estivät ennen joustavien froteesukkien keksimistä sukkiensa valumisen nilkkoihin juhlapuvun alla. Teatterissa ja elokuvissa ne ovat tarjonneet visuaalisen elementin, joka tekee riisuutuvasta miehestä hieman koomisen hahmon.
Tämä kaikille esiintymisasuille yhteinen asuste korosti sitä, mistä näytelmän tarinassa perimmältään on kyse. Kit Kat Klubi ei 1930-luvun Berliinissä ollut ensisijaisesti mikään varieteetaiteeseen keskittynyt teatteri, vaan prostituoitujen parittamiseen erikoistunut paremman väen seksiklubi, jonka pöytiin asennettujen puhelimien ääressä ilotytöt ja rattopojat odottivat asiakkaiden tarjouksia ja tekivät omia ehdotuksiaan.
Berliinin omintakeisten alakulttuurin taustalla ei ollut ensisijaisesti Weimarin tasavallan vapaamielisyys, vaan köyhyyden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia syrjäytyneiden ja syrjittyjen ihmisten pyrkimys pysyä hengissä ja ilmaista itseään miesten hallitsemassa maailmassa. Berliini oli ja on yhä suurkaupunki, jonka omintakeinen ilmapiiri antoi tilaa myös marginaalista tuleville ihmisille ja heidän taiteelleen.
Raha pyörittää maailmaa, kuten toisessa Cabaret-musikaalin kuuluisassa bravuurissa lauletaan.
Höglund korostaa tätä ydinteemaa jo upeassa avauskohtauksessa, eräänlaisessa introssa, jossa hän marssitti tanssijat näyttämölle perinteisissä raharuhtinaiden haarniskoissa. Frakit ja korkeat silinterihatut olivat vielä viime vuosisadalla luokkayhteiskunnan keskeisiä symboleja.
Näytelmän ensimmäinen kohtaus viritti tarinan tapahtumien ylle uhkaavan, tumman sävyn, joka konkretisoitui esityksen viimeisessä kohtauksessa. Frakit vaihtuivat keskitysleirivankien raitakaapuihin.
Niinä harvoina kertoina, kun minulla on ollut tilaisuus nähdä Turun kaupunginteatterin esityksiä, olen nauttinut näkemästäni ja ennen kaikkea kuulemastani. Luulen, että Turun teatterissa on kiinnitetty tavallista enemmän näyttelijöiden puhetekniikan ylläpitoon.
Heidän joukostaan löytyy myös loistavia laulajia. Sally Bowlesin roolin esittäneellä Anna Victoria Erikssonilla on upeat äänivarat. Mieleen jäi myös se poikkeuksellinen herkkyys, jolla Schultzin roolin näytellyt Mika Kujala tulkitsi rooliin kuuluneet laulut.
Oman ainutkertaisen vivahteensa Turun kaupunginteatterin esitykselle on antanut varmasti se, että seremoniamestarin roolissa näytteli Miiko Toiviainen. On vaikea edes kuvitella osuvampaa valintaa tähän keskeiseen rooliin.
Toiviainen kuvaa kirjoittamassaan ja esittämässään monologinäytelmässä Loistava elämäni kasvuaan ja identiteettinsä kehitystä transmiehenä. Transseksuaalisuus on varmasti antanut Toiviaiselle avaran näkökulman näytelmän tarinan roolihenkilöihin. Toiviaisen upea näytteleminen auttoi ainakin minua ymmärtämään oivalluksen kautta.
Samanlaisen vaikutuksen teki muutama vuosi sitten Lappeenrannassa Cabaret-produktiossa seremoniamestarin roolin näytelleen, omasta homoseksuaalisuudestaan julkisuudessa kertoneen Jussi Johnssonin roolityö.
Musiikkinäytelmän sydän lyö siihen tahtiin, minkä orkesteri sille antaa. Ohjaajana Höglund on antanut tilaa omille koreografioilleen niin, että Turun Cabaret venyi ajalliset kolmen tunnin mittaiseksi. Jussi Vahvaselän musiikin sovitus ja orkesterin johto komppasivat mainiosti tätä pyrkimystä.
Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus ja Jarmo Eskon valosuunnittelu olivat yhdessä hieno pala täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa. Kokonaisuutena esityksen skenografia varmaan täytti jopa Broadway-musikaalin korkeat laatukriteerit. Haraldssonin rakennustelineistä koottujen lavasteiden voimakkaan vertikaaliset linjat tukivat hienosti Höglundin koreografian oivalluksia ja tavoitteita.
Näyttämötila otettiin nyt haltuun lähes sataprosenttisesti ja katsojana nautin modernille liikekielelle ominaisesta halusta ja tarpeesta päätä ylös estradin lattian tasosta.
Höglund toi ohjauksessaan näyttämölle myös orkesteria johtaneen Vahvaselän. Orkesterimontusta näyttämölle siirretyt soittimet toivat ilmettä ja humoristisesti rakennettuihin kohtauksiin hauskuutta. Yllättävän monet esityksen näyttelijöistä osasivat myös soittaa näitä esille tuotuja soittimia.
On sääli, että Turun kaupunginteatterin poikkeuksellisen hieno produktio on jäänyt koronaepidemian alle. Tampereen Teatterikesän esityksessä Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön katsomossa noudatettiin määräystä kahden metrin turvaväleistä.
Se harmitti sekä tekijöiden että meidän katsojien puolesta. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys on poistunut ohjelmistosta (toistaiseksi). Pientä toivoa siis on esimerkiksi hänellä, joka ennen esityksen alkua yritti ostaa itselleen lippua teatteriin tulevilta.
Cabaret
Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2021
Näytelmä perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin ja John van Druten sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään.
Sävellys John Kander Teksti Joe Masteroff Laulujen sanat Fred Ebb Suomennos Esko Elstelä Laulujen suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson Pukusuunnittelu Heidi Wikar Valosuunnittelu Jarmo Esko Äänisuunnittelu Eero Auvinen Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala Taistelukoreografia Ville Seivo
Rooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen.
Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen Basso Ari Kataja Piano Ville Pere Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko Trumpetti Petter Järvi Pasuuna Jani Jokinen Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn Viulu Katariina Sallinen Sello Matti Moilanen
Romanien kohtaamasta rasismista on syntynyt Euroopan unionin sisällä vaikeasti ratkaistava vyyhti. Europarlamenttarikko Sirpa Pietikäisen mukaan romanien kohtelussa aktualisoituu myös Euroopan unionin sisäinen keskustelu oikeusvaltiosta. Rakastajat-teatterin Musta, mustempi romani -näytelmä antaa äänen muun muassa Suomessa kerjäämällä itselleen ja lapsilleen elantoa hankkiville romaneille. Kuvassa näytelmän Kaitsu Kai Tanner ja Liisa Outi Vuoriranta. Kuva Christian Vaarapuro/Tampereeen Teatterikesä
Rakastajat-teatterin Musta, mustempi, romani on parhaimmillaan hienoa dokumenttiteatteria. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra Ollikainen on työryhmineen etsinyt vastausta kysymykseen, mistä johtuu se korvia särkevä hiljaisuus, jolla romanien kohtamaan rasismiin Euroopassa suhtaudutaan.
Ollikainen on työryhmineen perehtynyt aiheeseensa poikkeuksellisen huolellisesti. Työryhmän löytöihin kuuluu myös todellinen uutispommi. Euroopan romanien holokausti ei päättynyt natsien organisoimaan kansanmurhaan, vaan piikkilangalla eristetyt leirit ja romaneja terrorisoivat äärioikeistolaiset ryhmät ovat tulleet takaisin.
Näytelmää varten jututettu europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen todisti videoidussa haastattelussa, että pahimmillaan romaniyhteisöt esimerkiksi Unkarissa ovat joutuneet tällaisiin olosuhteisiin. Ihmiset on häädetty kodeistaan ja eristetty olosuhteiltaan kurjille leireille. Heiltä on viety oikeus työhön ja koulutukseen.
Näytelmän keskeiset ongelmat Ollikainen hahmottaa itse näytelmän käsiohjelmaan kirjoitetun anekdootin kautta. Idea näytelmästä syntyi Ollikaisen ja Helsingissä hänen luonaan pistäytyneen Kai Tannerin ”keittiönpöytäkeskustelussa”. Tanner puhui siitä, miten holokausti on vahvasti läsnä juutalaisessa taiteessa ja ihmetteli, miksi saman vuosisatoja kestäneen kurimuksen kokeneet romanit eivät ole tarttuneet aiheeseen.
”Samalla hän esitti toiveen, että kirjoittaisin Musta, mustempi, romani -näytelmän. Ihmettelin, eikö käsikirjoittajan tulisi olla joku romaniyhteisön jäsen? Eikö hän voisi kertoa aiheesta kirkkaammin?”, Ollikainen kirjoittaa.
Ollikainen on tuonut tämän ulkopuolisuuden teeman kekseliäästi myös näytelmän ensimmäiseen kohtaukseen. Siinä näytelmän Rakastajat-teatterin johtaja Kaitsu (Tanner) värvää teatterin tiloihin tutustumaan tulleen sivullisen, Liisan (Outi Vuoriranta) tuuraamaan kylmiltään äkillisesti sairastunutta näyttelijää esityksessä.
Näytelmän aiheita on purettu kymmenien haastattelujen kautta. Pentikäisen, Helsingin diakonissalaitoksen toimialajohtaja Marja Pentikäisen ja ruotsalainen aktivistin Katarina Toikan lisäksi Ollikainen on työryhmineen haastatellut eri ikäisiä romaniyhteisössä eläneitä ihmisiä. Näin yleiseltä tasolta on päästy yksilötasolle, tavallisten ihmisten tarinoihin.
Näytelmän kohtaukset on rakennettu näiden ihmisten elämäntarinoista. Ollikainen on haastatellut myös Suomeen Romaniasta tulleita kerjäläisiä ja näihin haastatteluihin perustui myös näytelmän minusta ehdottomasti vaikuttavin kohtaus.
Kohtauksessa itselleen ja Romaniassa oleville lapsilleen elantoa kerjäämällä hankkiva nainen kertoo, miltä kerjäläisen arki tuntuu. Tuo arki on loskaisen kadun kylmyyttä, raastavaa kipua, jota tuntien kyyhöttäminen samassa asennossa aiheuttaa ja ohikulkijoiden tylyn vihamielisyyden aiheuttamaa ahdistusta. Vuorirannan eleettömästi näyttelemä kohtaus tuntui luissa ja ytimissä myös katsomon puolella.
Ollikaisen tapa rakentaa näytelmän tarina on meille kaikille tuttu journalismista. Syvällinen perehtyminen käsillä olevaan aiheeseen tarinoiden kautta on varmasti hyvää journalismia, mutta ei tee journalistin hengentuotteista välttämättä kaunokirjallisuutta, taidetta. Sama pätee myös teatteriin. Ollikainen on työryhmineen selvästi pyrkinyt välttämään kaikenlaista paatosta ja julistavuutta, mikä toteutuksessa vain korosti tunnetta ulkopuolisuudesta.
Näytelmää vaivasi journalismista tuttu mittasuhdeongelma. Helluntaiseurakuntien harjoittamat eheytysrituaalit ovat epäilemättä räikeitä ihmisoikeusloukkauksia seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kohtaan ja vielä suurempi ongelma romaniyhteisöissä ovat naisiin kohdistuva parisuhde- ja yhteisöväkivalta. Ne ovat kuitenkin syiden ja seurausten suhteen eri luokan ihmisoikeuskoukkauksia kuin valtiovallan hiljaisella siunauksella tapahtuva etninen syrjintä ja väkivalta.
Näytelmästä jäi tunne, että asian tärkeyden ja tiedon lisääntyessä myös polttava sanomisen tarve on ollut niin suuri, että on yritetty nielaista kerralla liian suuri pala.
Jos Ollikaisen ja työryhmän hienon pohjatyön perusteella olisi rakennettu uutinen, sen kärkeen olisi nostettu Pietikäisen vavahduttava haastattelu. Ilmeisesti dramaturgisista syistä se sijoitettiin nyt näytelmän dramaattiseksi loppuhuipennukseksi. Jäin kuitenkin miettimään, millainen näytelmä aineistosta olisi syntynyt, jos jo näytelmän alussa näyttämöllä olisi alettu kääriä auki lippusiiman asemasta piikkilankakerää.
Juutalaisilla kulttuurin ja juutalaisten uskonlahkojen omituisuuksien varaventtiilinä toimii älykäs ja omintakeinen huumori. Myös Ollikainen on pyrkinyt työryhmineen keventämään näytelmän vakavia teemoja. Ensimmäisessä kohtauksessa tämä kevennys osui lähes nappiin. Jatkossa näytelmän Rakastajat-teatterin seremoniamestarina toimineen Tannerin kevennykset maistuivat samalta kuin Maikkarin uutisten ja nykyisin myös Ylen pääuutisiin pesiytyneet ”kevennykset”.
Maailma avautuu huumorin kautta ja tässä tapauksessa avautui myös suora näköala näytelmän ydinongelmaan.
Äänentoistotekniikan tarjoamat mahdollisuudet ovat ehkä johtaneet siihen, että teattereissa ei enää kiinnitetä tarpeeksi huomiota näyttelijöiden puhetekniikkaan. Hyvän puhetekniikan ylläpito vaatii todennäköisesti jatkuvaa harjoittelua. Puheteatterissa oma ääni on näyttelijän tärkein työkalu ja oikeaa soundia on vaikea tavoittaa, jos tämä instrumentti on epävireessä.
Tampereen teatterikesän näytöksessä Frenckell-näyttömöllä näyteltiin ilman otsamikrofoneja ja varsinkin Tannerin sanoista oli ajoittain hieman vaikea saada selvää. Herkkä illuusio läsnäolosta särkyy helposti, jos katsojalle tulee vähän väliä tarve pyytää anteeksi sitä, ettei kuule kunnolla.
Näytelmän kekseliään lavastuksen suunnittelusta on vastannut Mirkka Nyrhinen. Esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän työryhmän jäsenet matkustivat paikallisjunalla Tallinnasta katsomaan Kloogan keskitysleirin uhrien muistomerkkiä, oli oivaltava.
Musta, mustempi, romani
Rakastajat-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.
Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen
Dramaturginen apu Elina Snicker
Koreografia Heli Keskikallio
Flamencon ohjaus Maria Kause
Lavastus ja pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen
Videokuvaus Kalle Kuisma
Videoiden editointi Johannes Vartola
Graafinen suunnittelu Ville Salén
Valokuvaaja Christian Vaarapuro
Tuottajat Kai Tanner
Angelika Meusel
Linnea Kotiniemi
Rooleissa Kai Tanner, Henrik Hammarberg, Yasmin Ahsanullah,
Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.
Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.
Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.
Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.
Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.
Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.
Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!
Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.
Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.
Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.
Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.
Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?
Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.
Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.
Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.
Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.
Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.
Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.
Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.
Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.
Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.
Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.
Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.
Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.
Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.
Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.
Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.
Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.
Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.
Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.
Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.
Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.
Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.
Hitler ja Blondi
Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti
Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen
Tuottaja Heidi Kollanus
Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta
Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.
Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.
Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.
Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.
Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.
Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.
Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.
Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.
Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.
Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.
Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.
Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.
Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?
Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?
Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.
Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.
Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.
Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.
Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.
Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.
Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.
Tuohtumus
Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.
Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.
Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.
Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Lavastus Katri Rento
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki Riikka Talvitie
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola
Videosuunnittelu Petri Tarkiainen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox
Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen
Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri
Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.
Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.
Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.
Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.
Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.
Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.
Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.
Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.
Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.
Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.
Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.
Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.
Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.
Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.
Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.
Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.
En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.
Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.
Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.
Loistavaa!
Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.
Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä
Saatana saapuu Moskovaan
Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021
Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen
