Kategoria: Uncategorized

Aleksi Sauran upea äänimaailma teki Helsingin kaupunginteatterin Bollasta elämyksen – Pajtim Statovcin romaanin lumoa sovitus ei tavoittanut – herkälle ihmiselle hienosti sisäistettyyn näyttelijäntyöhön perustuva esitys voi tarjota voimakkaan tunnekokemuksen

Jo näytelmän esityskuvista saa aavistuksen Mikko Kauppilan ja Samuli Niittymäen ajatuksella sisäistetyn ja vähäeleisen näyttelijäntyön laadusta. Jopa Helsingin pienen näyttämön katsomo oli kuitenkin ehkä liian suuri tila näin intiimille esittämiselle. Kuva Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri  Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Mikko Kauppila ja Samuli Niittymäki – Kuva Ilkka Saastamoinen

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.

Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?           

Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.

Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.

Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.

Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.

Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.

Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.

Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?

Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.

Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.     

Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.

Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.

Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.

Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.  

Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.

Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.

Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.

Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.  

Bolla

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.

Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla

Dramatisointi Tuomas Timonen

Ohjaus Milja Sarkola

Lavastus Kaisa Rasila

Puvut Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänet Aleksi Saura

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo

Salaisuuksien ilta on produktiona kiinnostava kokeilu – katsoja voi kokea näyttelijöiden ohjaamassa teatterissa itsenä ulkopuoliseksi – voimakas kokemus yhteisöllisyydestä voi olla myös poissulkevaa

Salaisuuksien ilta on tragikomedia, jonka dramaattisessa huipennuksessa tarinan aviopari Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) selvittävät välejään painiottein. Farssimaisia piirteitä saanut kohtausten ketju alkoi Lelen yrityksestä peittää omaa uskottomuuttaan ovelalla tempulla illallisille kokoontuneiden ystävien totuus tai tehtävä -leikissä. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhdessä toteuttama Salaisuuksien ilta on draamakomedia. Määritelmä on tässä paikallaan, koska näytelmän käsikirjoitus perustuu Paolo Genovesen ohjaamaan elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen), joka sai ensi-itansa Italiassa vuonna 2016.

Aivan erityiseksi torstaina ensi-iltansa saaneen produktion tekee se, ettei näytelmällä ole lainkaan ohjaajaa. Tai toisesta näkökulmasta ohjaajia on ollut peräti kahdeksan. Käsiohjelman mukaan esityksen ovat ohjanneet yhdessä kaikki produktiossa mukana olevat näyttelijät.

Näytelmän vahvuuksia ovat hieno näyttelijäntyö ja oivaltava käsikirjoitus.

Valittu lähestymistapa ja poikkeava toteutus ovat lisänneet uuteen produktioon aina väistämättä liittyviä riskejä, joista tässä osa on myös toteutunut. Tätä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Uuden kokeileminen on teatterille elinehto.    

Näytelmän tarina kertoo ystäväpariskuntien yhteisistä illallisista, joissa pelataan aikuisten ihmissuhdepelejä. Totuus tai tehtävä -korttien asemasta pöytään ladotaan näillä illallisilla kaikkien osanottajien älypuhelimet. Komiikan kärki syntyi siitä, että meille niin rakkaat ja välttämättömät puhelimemme tietävät ja muistavat meistä kaiken senkin, minkä me itse haluamme unohtaa tai ainakin peittää huolellisesti. Nämä salaisuudet paljastuvat, kun puhelimeen leikin aikana tulleet tekstivietit pitää lukea ääneen ja vastata muiden kuulten puheluihin.

Näytelmän on suomentanut ja dramatisoinut Marianna Stolbowin raakakäännöksen pohjalta Juha Siltanen.

Elokuvalla on ollut viisi käsikirjoittajaa. Se ei liene elokuva-alalla mitenkään poikkeuksellista paitsi siinä, että kaikkien käsikirjoittajien nimet kerrotaan. Kirjallisuustermein tällaisen kirjoitustavan pitäisi kuitenkin tuottaa aidosti moniäänistä tekstiä ja luulen, että juuri tämä seikka on inspiroinut myös Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian näyttelijöistä koostuvan työryhmän kokeilemaan produktiota, jolla on kahdeksan ohjaajaa.

Mitä on tavoiteltu? Teatteri on luonteeltaan aidosti moniäänistä. Näyttelijä tuo näyttämölle esittämänsä roolihenkilön lisäksi myös oman ainutlaatuisen persoonallisuutensa piirteitä. Teatterin erityislaatu korostuu elokuvaankin verrattuna siinä, että teatterissa jokainen esitys on uniikki, ainukertainen.

Mitä tapahtuu, kun yksi tekijä produktiota työstävästä porukasta on poissa luovasta työyhteisöstä? Sitä on pohdittu, ja poikkeuksellisen produktion työyhteisössä herättämät kysymykset ja epäilyt on painettu myös näytelmän käsiohjelmaan: ”Lisääntyykö koko työryhmän kokemus esityksen yhteisestä omistajuudesta, kun yhtä ohjaajaa ei ole? Mitä tapahtuu kun katsomossa ei ole ketään kertomassa, miltä työskentely näyttää ja miten työskentelyssä edetään?”

Viimeksi mainittu kysymys on näkemäni ja kokemani perusteella se tärkein, minkä produktion tekijät ovat itselleen tehneet. Teatteri on yhteisöjen taidetta. Vuorovaikutusten kentässä on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus. Ainakin perinteisessä teatterikäsityksessä katsojalla on itsevaltiaan oikeudet, ellei peräti hirmuhallitsijan rooli. Päät putoavat, jos esitys ei satu miellyttämään.

Itse en ole tullut koskaan ajatelleeksi ohjaajaa jonkinlaisena Nottinghamin seriffinä, joka valvoo tämän oikukkaan hirmuhallitsijan etua. Oma ennakkoasenteeni tähän kokeiluun oli joka tapauksessa, kuinkas muutenkaan, ikävän kyyninen. Pitääkö hirmumyrsky Koronan puhureissa merihätään joutuneesta teatterilaivasta lastin keventämiseksi viskata ensimmäisenä kapteeni yli laidan? Hölmö kun olen, vahtasin silmä kovana kohtausten ajoituksia, näyttämötilan käyttöä ja roolihenkilöiden asemointia näyttämöllä.  

Se on tietenkin täysin väärä tapa katsoa ja kokea teatteria. Tekijöiden vilpitön tarkoitus on ilmiselvästi ollut jakaa meidän katsojien kanssa se uuden löytämisen ilo ja kokemus voimakkaasta vuorovaikutuksesta, jonka he itse ovat kokeneet produktion harjoitusvaiheen aikana: ”Koemme, että työskentelymme kautta syntyi kohtauksia ja hykerryttäviä hetkiä, joita kukaan meistä ei yksin osannut kuvitella.”

Ehkä todella voimakas yhteisöllinen kokemus voi olla teatterissa myös poissulkevaa. Ainakin minulle tuli olo, että tirkistelin Eeva Hakulisen, Annuska Hannulan, Marika Heiskasen, Tuukka Huttusen, Esa Latva-Äijön, Ville Mikkosen, Elisa Piispasen ja Jarkko Tiaisen yhteistä illallista ikään kuin ikkunan takaa. Näytelmän teksti on ladattu täyteen sekä dramaattisia että koomisia käänteitä, mutta jotenkin ne menivät hieman ohi.

Näytellä Tampereen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa osataan. Esimerkiksi Tiaisen hieno ja koskettavan herkkä roolityö näytelmän työttömänä opettajana, jonka elämänsalaisuudet avataan kohtaus kohtaukselta, kaivoi minut esiin ennakkoasenteideni valamasta teatterikriitikon bunkkerista. Myös Teatteri Siperian näyttelijäkuntaan kuuluva Huttunen oli mainio naisiin menevänä insinöörinä, jonka oma juoni johti näytelmän tapahtumat traagisten ja koomisten kohtausten vyörytykseen.

Salaisuuksien ilta on jo toteutukseltaan jos mikä näyttelijöiden teatteria. Mika Hiltusen valosuunnittelussa näyttelijät ikään kuin esiteltiin yksi kerrallaan tai pariskuntina näytelmän alussa. Mikko Saastamoisen tummasävyinen ja vähän yksityiskohtia sisältävä lavastus tuki samaa päämäärää.

Ehkä parasta Salaisuuksien illassa oli itse teksti, jossa tämän päivän tärkeitä teemoja. Juice Leskisen sanoin, monet meistä elävät kaksoiselämää, vaikka emme oikein jaksaisi sitä yhtäkään. Se toinen elämä on sosiaalisessa mediassa. Suuret yhteisöpalvelut ja hakuyhtiöt tietävät meistä lähes kaiken meidän unelmia ja haaveita myöten. Kännykkää juhlitiin 90-luvulla lasten kaukosäätimenä. Nyt samoissa valjaissa ovat myös aikuiset yötä päivää 24 tuntia vuorokaudessa.

Olemme kaikki mukana globaalissa ihmiskokeessa, jonka lopputulosta ei vielä tarkkaan tiedetä. Sen kuitenkin jo tiedämme, että niin vapaamielisessä Piilaaksossa Yhdysvalloissa kuin kommunistisen diktatuurin hallitsemassa Kiinassa näiden digitaalisten huumeiden käyttöä pyritään jo voimaperäisesti rajoittamaan.

Salaisuuksien ilta

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteisen produktion ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 2.9.2021

Suomennos raakakäännöksen pohjalta ja näyttämösovitus Juha Siltanen

Raakakäännös italiasta Marianna Stolbow

Ohjaus työryhmä

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Tuukka Huttunen, Ville Mikkonen, Marika Heiskanen, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Jarkko Tiainen, Annuska Hannula

Puhelinäänet Elina Rintala, Jukka Leisti, Matti Hakulinen, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Pia Piltz

Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä kuului enkelten siipien havinaa – tyylikäs tulkinta ruotsalaisesta menestysmusikaalista nousi upeasti siivilleen – myös katsomossa olo oli niin kuin taivaassa

Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa ei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.

Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.

Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.

Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.

Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.  

Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.

Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.

Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.

Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.

Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.

Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.  

Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.  

Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.

Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.

Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.

Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.    

Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.

Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.

Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki.  On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.

Niin kuin taivaassa

Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021

Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak

Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak

Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén

Säveltäjä Fredrik Kempe

Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe

Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Sven Haraldsson

Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Varjoneuvonantaja Heini Maaranen

Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg

Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen

Turun kaupunginteatterin Cabaret on ajateltu ja älykäs sovitus Joe Masteroffin ja John Kanderin Broadway-klassikosta – Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitys sai huikean hienoista tanssikohtauksista

Näytelmän puvustuksen suunnitelleen Heidi Wikarin hienot oivallukset vapauttivat meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner. Kuvassa keskellä ovat seremoniamestarin roolin näytellyt Miiko Toiviainen ja Sally Bowlesin roolin näytellyt Anna Victoria Eriksson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Musikaali on vaikea laji. Sitä nautittavampi kokonaisuus syntyy, kun kaikki teatterin tekemisen osa-alueet osuvat tässä vaativassa lajissa kohdalleen sovituksesta toteutukseen. Turun kaupunginteatterin Cabaret-esitystä ei nostanut lentoon vain virtuositeettia lähentelevä taituruus, vaan ennen kaikkia ajateltu ja älykäs sovitus.

Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitykselle antoivat huikean hienot tanssikohtaukset. Jakob Höglundin ohjaamassa sovituksessa pääosaan ei kuitenkaan noussut maaninen juhlinta Kit Kat Klubilla, vaan tarinan ytimessä oleva suunnaton tragedia.

Näytelmän juutalaisen hedelmäkauppias Schulzin sanoja mukaillen, me olemme ainakin melkein eurooppalaisia ja me tunnemme eurooppalaiset. Meille ei voi tapahtua mitään pahaa. Voimme jatkaa kulutusjuhliamme ja käpertyä omaan onnelliseen elämäämme ainakin vielä hetkeksi. Ilmastomuutos, väestöräjähdys ja alati kasvava väkivallan uhka ovat jossain toisaalla.

Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966 Kuuban ohjuskriisin jälkitunnelmissa keskellä kylmää sotaa. 

Esityksen erittely ja kehujen jakaminen tekee mieli aloittaa Heidi Wikarin suunnittelemasta puvustuksesta. Asujen tyyli oli tuttu modernin tanssin seuraajalle. Lyhytlahkeiset mustat urheilutrikoot ja naistanssijoilla ihonväriset urheilurintaliivit, miestanssijoilla ihonväriset hihattomat t-paidat pelkistivät vartaloiden liikekielen oleelliseen.

Upea oivallus vapautti myös meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti hieman samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner.

Roolihenkilön feminiinisyyttä korostettiin tarpeen vaatiessa erilaisilla röyhelöhameilla. Musikaalin bravuureihin kuuluvassa Kaksi naista – kohtauksessa käytettiin myös aikuisviihteen rankkaa liioittelua. Kohtaus oli hauska, burleski parodia amerikkalaisten tissifetissistä.  

Todellinen älynväläys puvustuksessa olivat miesten pohjepituiset sukkanauhat. Tällaisilla sukkanauhoilla herrasmiehet estivät ennen joustavien froteesukkien keksimistä sukkiensa valumisen nilkkoihin juhlapuvun alla. Teatterissa ja elokuvissa ne ovat tarjonneet visuaalisen elementin, joka tekee riisuutuvasta miehestä hieman koomisen hahmon.

Tämä kaikille esiintymisasuille yhteinen asuste korosti sitä, mistä näytelmän tarinassa perimmältään on kyse. Kit Kat Klubi ei 1930-luvun Berliinissä ollut ensisijaisesti mikään varieteetaiteeseen keskittynyt teatteri, vaan prostituoitujen parittamiseen erikoistunut paremman väen seksiklubi, jonka pöytiin asennettujen puhelimien ääressä ilotytöt ja rattopojat odottivat asiakkaiden tarjouksia ja tekivät omia ehdotuksiaan.

Berliinin omintakeisten alakulttuurin taustalla ei ollut ensisijaisesti Weimarin tasavallan vapaamielisyys, vaan köyhyyden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia syrjäytyneiden ja syrjittyjen ihmisten pyrkimys pysyä hengissä ja ilmaista itseään miesten hallitsemassa maailmassa. Berliini oli ja on yhä suurkaupunki, jonka omintakeinen ilmapiiri antoi tilaa myös marginaalista tuleville ihmisille ja heidän taiteelleen.

Raha pyörittää maailmaa, kuten toisessa Cabaret-musikaalin kuuluisassa bravuurissa lauletaan.

Höglund korostaa tätä ydinteemaa jo upeassa avauskohtauksessa, eräänlaisessa introssa, jossa hän marssitti tanssijat näyttämölle perinteisissä raharuhtinaiden haarniskoissa. Frakit ja korkeat silinterihatut olivat vielä viime vuosisadalla luokkayhteiskunnan keskeisiä symboleja.

Näytelmän ensimmäinen kohtaus viritti tarinan tapahtumien ylle uhkaavan, tumman sävyn, joka konkretisoitui esityksen viimeisessä kohtauksessa. Frakit vaihtuivat keskitysleirivankien raitakaapuihin. 

Niinä harvoina kertoina, kun minulla on ollut tilaisuus nähdä Turun kaupunginteatterin esityksiä, olen nauttinut näkemästäni ja ennen kaikkea kuulemastani. Luulen, että Turun teatterissa on kiinnitetty tavallista enemmän näyttelijöiden puhetekniikan ylläpitoon.

Heidän joukostaan löytyy myös loistavia laulajia. Sally Bowlesin roolin esittäneellä Anna Victoria Erikssonilla on upeat äänivarat. Mieleen jäi myös se poikkeuksellinen herkkyys, jolla Schultzin roolin näytellyt Mika Kujala tulkitsi rooliin kuuluneet laulut.

Oman ainutkertaisen vivahteensa Turun kaupunginteatterin esitykselle on antanut varmasti se, että seremoniamestarin roolissa näytteli Miiko Toiviainen. On vaikea edes kuvitella osuvampaa valintaa tähän keskeiseen rooliin.

Toiviainen kuvaa kirjoittamassaan ja esittämässään monologinäytelmässä Loistava elämäni kasvuaan ja identiteettinsä kehitystä transmiehenä. Transseksuaalisuus on varmasti antanut Toiviaiselle avaran näkökulman näytelmän tarinan roolihenkilöihin. Toiviaisen upea näytteleminen auttoi ainakin minua ymmärtämään oivalluksen kautta.

Samanlaisen vaikutuksen teki muutama vuosi sitten Lappeenrannassa Cabaret-produktiossa seremoniamestarin roolin näytelleen, omasta homoseksuaalisuudestaan julkisuudessa kertoneen Jussi Johnssonin roolityö.

Musiikkinäytelmän sydän lyö siihen tahtiin, minkä orkesteri sille antaa. Ohjaajana Höglund on antanut tilaa omille koreografioilleen niin, että Turun Cabaret venyi ajalliset kolmen tunnin mittaiseksi. Jussi Vahvaselän musiikin sovitus ja orkesterin johto komppasivat mainiosti tätä pyrkimystä.

Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus ja Jarmo Eskon valosuunnittelu olivat yhdessä hieno pala täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa. Kokonaisuutena esityksen skenografia varmaan täytti jopa Broadway-musikaalin korkeat laatukriteerit. Haraldssonin rakennustelineistä koottujen lavasteiden voimakkaan vertikaaliset linjat tukivat hienosti Höglundin koreografian oivalluksia ja tavoitteita.

Näyttämötila otettiin nyt haltuun lähes sataprosenttisesti ja katsojana nautin modernille liikekielelle ominaisesta halusta ja tarpeesta päätä ylös estradin lattian tasosta.

Höglund toi ohjauksessaan näyttämölle myös orkesteria johtaneen Vahvaselän.  Orkesterimontusta näyttämölle siirretyt soittimet toivat ilmettä ja humoristisesti rakennettuihin kohtauksiin hauskuutta. Yllättävän monet esityksen näyttelijöistä osasivat myös soittaa näitä esille tuotuja soittimia.

On sääli, että Turun kaupunginteatterin poikkeuksellisen hieno produktio on jäänyt koronaepidemian alle. Tampereen Teatterikesän esityksessä Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön katsomossa noudatettiin määräystä kahden metrin turvaväleistä.

Se harmitti sekä tekijöiden että meidän katsojien puolesta. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys on poistunut ohjelmistosta (toistaiseksi). Pientä toivoa siis on esimerkiksi hänellä, joka ennen esityksen alkua yritti ostaa itselleen lippua teatteriin tulevilta.

Cabaret

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2021

Näytelmä perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin ja John van Druten sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään.

Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo

Rooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen. 

Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen

Rakastajien Musta, mustempi, romani – näytelmässä näkyivät sekä dokumenttiteatterin vahvuudet että heikkoudet – näytelmän aihe on polttavan tärkeä – romanien etninen sorto ei Euroopassa vähene, vaan lisääntyy

Romanien kohtaamasta rasismista on syntynyt Euroopan unionin sisällä vaikeasti ratkaistava vyyhti. Europarlamenttarikko Sirpa Pietikäisen mukaan romanien kohtelussa aktualisoituu myös Euroopan unionin sisäinen keskustelu oikeusvaltiosta. Rakastajat-teatterin Musta, mustempi romani -näytelmä antaa äänen muun muassa Suomessa kerjäämällä itselleen ja lapsilleen elantoa hankkiville romaneille. Kuvassa näytelmän Kaitsu Kai Tanner ja Liisa Outi Vuoriranta. Kuva Christian Vaarapuro/Tampereeen Teatterikesä

Rakastajat-teatterin Musta, mustempi, romani on parhaimmillaan hienoa dokumenttiteatteria. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra Ollikainen on työryhmineen etsinyt vastausta kysymykseen, mistä johtuu se korvia särkevä hiljaisuus, jolla romanien kohtamaan rasismiin Euroopassa suhtaudutaan.

Ollikainen on työryhmineen perehtynyt aiheeseensa poikkeuksellisen huolellisesti. Työryhmän löytöihin kuuluu myös todellinen uutispommi. Euroopan romanien holokausti ei päättynyt natsien organisoimaan kansanmurhaan, vaan piikkilangalla eristetyt leirit ja romaneja terrorisoivat äärioikeistolaiset ryhmät ovat tulleet takaisin.  

Näytelmää varten jututettu europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen todisti videoidussa haastattelussa, että pahimmillaan romaniyhteisöt esimerkiksi Unkarissa ovat joutuneet tällaisiin olosuhteisiin. Ihmiset on häädetty kodeistaan ja eristetty olosuhteiltaan kurjille leireille. Heiltä on viety oikeus työhön ja koulutukseen.

Näytelmän keskeiset ongelmat Ollikainen hahmottaa itse näytelmän käsiohjelmaan kirjoitetun anekdootin kautta. Idea näytelmästä syntyi Ollikaisen ja Helsingissä hänen luonaan pistäytyneen Kai Tannerin ”keittiönpöytäkeskustelussa”. Tanner puhui siitä, miten holokausti on vahvasti läsnä juutalaisessa taiteessa ja ihmetteli, miksi saman vuosisatoja kestäneen kurimuksen kokeneet romanit eivät ole tarttuneet aiheeseen.

”Samalla hän esitti toiveen, että kirjoittaisin Musta, mustempi, romani -näytelmän. Ihmettelin, eikö käsikirjoittajan tulisi olla joku romaniyhteisön jäsen? Eikö hän voisi kertoa aiheesta kirkkaammin?”, Ollikainen kirjoittaa.

Ollikainen on tuonut tämän ulkopuolisuuden teeman kekseliäästi myös näytelmän ensimmäiseen kohtaukseen. Siinä näytelmän Rakastajat-teatterin johtaja Kaitsu (Tanner) värvää teatterin tiloihin tutustumaan tulleen sivullisen, Liisan (Outi Vuoriranta) tuuraamaan kylmiltään äkillisesti sairastunutta näyttelijää esityksessä.

Näytelmän aiheita on purettu kymmenien haastattelujen kautta. Pentikäisen, Helsingin diakonissalaitoksen toimialajohtaja Marja Pentikäisen ja ruotsalainen aktivistin Katarina Toikan lisäksi Ollikainen on työryhmineen haastatellut eri ikäisiä romaniyhteisössä eläneitä ihmisiä. Näin yleiseltä tasolta on päästy yksilötasolle, tavallisten ihmisten tarinoihin.

Näytelmän kohtaukset on rakennettu näiden ihmisten elämäntarinoista. Ollikainen on haastatellut myös Suomeen Romaniasta tulleita kerjäläisiä ja näihin haastatteluihin perustui myös näytelmän minusta ehdottomasti vaikuttavin kohtaus.

Kohtauksessa itselleen ja Romaniassa oleville lapsilleen elantoa kerjäämällä hankkiva nainen kertoo, miltä kerjäläisen arki tuntuu. Tuo arki on loskaisen kadun kylmyyttä, raastavaa kipua, jota tuntien kyyhöttäminen samassa asennossa aiheuttaa ja ohikulkijoiden tylyn vihamielisyyden aiheuttamaa ahdistusta. Vuorirannan eleettömästi näyttelemä kohtaus tuntui luissa ja ytimissä myös katsomon puolella.

Ollikaisen tapa rakentaa näytelmän tarina on meille kaikille tuttu journalismista. Syvällinen perehtyminen käsillä olevaan aiheeseen tarinoiden kautta on varmasti hyvää journalismia, mutta ei tee journalistin hengentuotteista välttämättä kaunokirjallisuutta, taidetta. Sama pätee myös teatteriin. Ollikainen on työryhmineen selvästi pyrkinyt välttämään kaikenlaista paatosta ja julistavuutta, mikä toteutuksessa vain korosti tunnetta ulkopuolisuudesta.

Näytelmää vaivasi journalismista tuttu mittasuhdeongelma. Helluntaiseurakuntien harjoittamat eheytysrituaalit ovat epäilemättä räikeitä ihmisoikeusloukkauksia seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kohtaan ja vielä suurempi ongelma romaniyhteisöissä ovat naisiin kohdistuva parisuhde- ja yhteisöväkivalta. Ne ovat kuitenkin syiden ja seurausten suhteen eri luokan ihmisoikeuskoukkauksia kuin valtiovallan hiljaisella siunauksella tapahtuva etninen syrjintä ja väkivalta.

Näytelmästä jäi tunne, että asian tärkeyden ja tiedon lisääntyessä myös polttava sanomisen tarve on ollut niin suuri, että on yritetty nielaista kerralla liian suuri pala.

Jos Ollikaisen ja työryhmän hienon pohjatyön perusteella olisi rakennettu uutinen, sen kärkeen olisi nostettu Pietikäisen vavahduttava haastattelu. Ilmeisesti dramaturgisista syistä se sijoitettiin nyt näytelmän dramaattiseksi loppuhuipennukseksi. Jäin kuitenkin miettimään, millainen näytelmä aineistosta olisi syntynyt, jos jo näytelmän alussa näyttämöllä olisi alettu kääriä auki lippusiiman asemasta piikkilankakerää.

Juutalaisilla kulttuurin ja juutalaisten uskonlahkojen omituisuuksien varaventtiilinä toimii älykäs ja omintakeinen huumori. Myös Ollikainen on pyrkinyt työryhmineen keventämään näytelmän vakavia teemoja. Ensimmäisessä kohtauksessa tämä kevennys osui lähes nappiin. Jatkossa näytelmän Rakastajat-teatterin seremoniamestarina toimineen Tannerin kevennykset maistuivat samalta kuin Maikkarin uutisten ja nykyisin myös Ylen pääuutisiin pesiytyneet ”kevennykset”.

Maailma avautuu huumorin kautta ja tässä tapauksessa avautui myös suora näköala näytelmän ydinongelmaan.

Äänentoistotekniikan tarjoamat mahdollisuudet ovat ehkä johtaneet siihen, että teattereissa ei enää kiinnitetä tarpeeksi huomiota näyttelijöiden puhetekniikkaan. Hyvän puhetekniikan ylläpito vaatii todennäköisesti jatkuvaa harjoittelua. Puheteatterissa oma ääni on näyttelijän tärkein työkalu ja oikeaa soundia on vaikea tavoittaa, jos tämä instrumentti on epävireessä.

Tampereen teatterikesän näytöksessä Frenckell-näyttömöllä näyteltiin ilman otsamikrofoneja ja varsinkin Tannerin sanoista oli ajoittain hieman vaikea saada selvää. Herkkä illuusio läsnäolosta särkyy helposti, jos katsojalle tulee vähän väliä tarve pyytää anteeksi sitä, ettei kuule kunnolla.

Näytelmän kekseliään lavastuksen suunnittelusta on vastannut Mirkka Nyrhinen. Esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän työryhmän jäsenet matkustivat paikallisjunalla Tallinnasta katsomaan Kloogan keskitysleirin uhrien muistomerkkiä, oli oivaltava.

Musta, mustempi, romani

Rakastajat-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen

Dramaturginen apu Elina Snicker

Koreografia Heli Keskikallio

Flamencon ohjaus Maria Kause

Lavastus ja pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen

Videokuvaus Kalle Kuisma

Videoiden editointi Johannes Vartola

Graafinen suunnittelu Ville Salén

Valokuvaaja Christian Vaarapuro

Tuottajat Kai Tanner

Angelika Meusel

Linnea Kotiniemi

Rooleissa Kai Tanner, Henrik Hammarberg, Yasmin Ahsanullah,

Outi Vuoriranta

Michael Baranin Hitler ja Blondi on koronavuoden merkittävin teatteriesitys – loistava käsikirjoitus tiivistää puoleen toistat tuntiin populismin nousun ja uhon tavalla, joka kylmää selkäpiitä – populismi on kauhukomedia vailla loppua


Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle.  Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.

Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.

Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.

Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.

Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.

Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.

Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!

Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.

Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.

Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.

Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.

Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?

Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.

Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.

Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.

Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.

Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.

Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.

Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.

Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.

Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.

Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.

Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.

Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.

Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.

Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.

Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.

Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.

Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.

Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.    

Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.

Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.

Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.

Hitler ja Blondi

Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen

Tuottaja Heidi Kollanus

Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan uudistaa raikkaasti teatterin traditioita – striimatussa näytöksessä Jukka Leistin upea roolityö Pontius Pilatuksena korostui

Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.   

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.

Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.

Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.

Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.

Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.

Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.

Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.

Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.

Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.

Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.    

Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.

Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.

Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.

Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.

Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.

En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.

Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.

Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.

Loistavaa! 

Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.

Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä

Saatana saapuu Moskovaan

Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on Sirkku Peltolan rakkaudentunnustus rillumarei-kulttuurille – karnevalistisessa kansankomediassa on kaikki ainekset hurmokselliselle teatterielämykselle

Ikiliikkujan tanssi- ja laulukohtauksissa oli vauhtia. Kuvassa ylhäältä lukien ovat Ilona Pukkila (näytelmän Hely), Anne-Mari Kivimäki (Beata), Teija Auvinen (Pielo), Panu Valo (Junu/Poikari), Janne Kallioniemi (Nisse) ja Mika Honkanen (Sikko Hilattu). Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on räväkkä, karnevalistinen komedia. Se on ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan rakkaudentunnistus suomalaiselle rillumarei kulttuurille.

Ensi-illassa Peltola ja hänen ensemblensä antoivat palaa oikein kunnolla. Salaviisaan, merkityksillä ladatun dialogin kyytipoikina toimivat hurja, fyysinen esittäminen ja tärykalvoja ravisteleva musiikki. Timo Saaren koreografiassa lapikasta iskettiin lattiaan niin että jytisi ja esityksen musiikin luoneen Anne-Mari Kivimäen käsissä kaksirivinen haitari parkui välillä kuin hätääntynyt lapsi.

Algot Untolan alias Maiju Lassilan postuumisti ilmestynyt Ikiliikkuja todistaa tarinoillaan, etteivät suomalaisen populaarikulttuurin Lapatossut, Severi Suhoset, Uuno Turhapurot, Härski Hartikaiset, James Potkukelkat, Viktor Kalporekit ja kumppanit ole syntyneet tyhjästä.

Hahmojen juuret ovat syvällä suomalaisessa kansankomiikassa. Näitä originellisti käyttäytyviä ja outoja hokemia toistavia hahmoja on esiintynyt ilmeisesti aina. Se on varmasti myös näiden hahmojen alati toistuvan uudestisyntymisen ja suosion syy.   

Suomalainen karnevalismi on ollut ryysyköyhälistön kapinaa. Kun kuolema on irvistänyt meille, sille on virnuiltu vastaan. Pohjoisen ankeita olosuhteita on kamppailtu sisulla ja kekseliäisyydellä. Varaventtiilinä on toiminut tässä kamppaillussa juonikas huumorintaju, jossa oman osansa pilkasta ovat saaneet niin herrat kuin narritkin.

Ikiliikkuja oli veijaritarina ryysyistä rikkauksiin. Samoin se oli romanttinen liikutus ryysyistä rakkauteen. Jaana Aron pukusuunnittelu ja Emmi Puukan maskeeraukset antoivat suomalaiskansallisen erityispiirteen näytelmän estetiikalle, jonka näyttämökuvia kehysti huikean kaunis kansallisromanttinen lavastus.

Vaikka köyhyys muuttui onnenpotkun seurauksena lopulta rikkaudeksi, resuinen haalariromantiikka pysyi ja parani.

Ikiliikkujan skenografian lavastuksen on suunnitellut Hannu Lindholm, valot TJ Mäkinen, videot Tero Koivisto ja äänimaailman Kyösti Kallio.

Peltolan rakkaus Lassilan kansankomediaa kohtaan on ollut sitä kestävää lajia. Käsiohjelmassa hän kertoo tehneensä ensimmäisen sovituksen Ikiliikkujasta jo opiskeluaikanaan vuonna 1983.

En tiedä, millainen Peltolan sovitus on ollut lähes 30 vuotta sitten, mutta nyt hän on laittanut joukkoon paljon omiaan. Näytelmän Nisse (Janne Kallioniemi), pirtamestari Hapatuksen (Tom Lindholm) poika ei näytelmässä pähkäile vain viime vuosisadan alun tieteen ja tekniikan saavutuksia, vaan mukana ovat myös oman aikamme ihmeet nyhtökaurasta kvanttitietokoneeseen.

Eikä ole varmasti ihan sattuma, että Maiju Lassilan ja Sirkku Peltolan Ikiliikkujassa nämä uuden ajan keksinnöt tuo dialogiin Nissen sisko Hely (Ilona Pukkila).

Ikiliikkujassa näyteltiin upeasti. Hallittu liioittelu on todella vaikea tyylilaji. Eikä vaikeuskerrointa ainakaan vähentänyt Tampereen Työväen Teatterin perinteikkään Eino Salmela näyttämön katsomo. Sen tilaratkaisut etäännyttävät katsojan näyttelijöistä kuin varkain, ja näyttämön neljännen seinän paksuus tuntui kasvavan etäisyyden neliössä.

Olosuhteista huolimatta esimerkiksi Pukkilan roolityö Helynä oli eloisuudessaan häikäisevän hieno. Samoin Kallioniemi tulkitsi osuvasti nuorta autotallien tuunaajaa Nisseä. Itse huusin katsomossa noin kuvainnollisessa mielessä hurraata myös esimerkiksi talollinen Jorma Piikelin roolin näytelleelle Auvo Vihrolle, jonka läsnäolossa ja näennäisessä kömpelyydessä näyttämöllä oli ja on jotakin ainutlaatuista.

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Lassila on kirjassaan nähnyt orastavan teollistumisen myös rikkauksien lähteenä ja ihailun kohteena. Kirjan ja näytelmän Högforsin esikuvana epäilemättä on ollut vuonna 1894 perustettu Aktiebolaget Högfors Bruk och Wattola Träsliperi.

Eikä Sirkku Peltola olisi Sirkku Peltola, ellei näytelmän ikiliikkuja toimisi myös nousevan kapitalismin allegoriana. Kun näytelmän Hapatus ja Nisse vihdoin käynnistävän ikiliikkujansa se aloittaa kohtauksessa silinterihattuisten pankkiirien villin tanssin.

Käsiohjelmaan on painettu Outi Lahtisen essee kirjailija Algot Untolaa ja hänen kirjallista tuotantoaan koskevasta tutkimuksesta. Käsiohjelma kannattaa jo tämän artikkelin takia ehdottomasti ostaa.

Mitä vielä? No ehkä tällä kertaa me ensi-iltayleisö olimme Ikiliikkujan heikoin lenkki. Voi olla, että näytelmän hurja vauhti pääsi yllättämään. Kohtausten ajoitus oli kohdallaan, mutta meidän katsojien sytytys hieman hitaalla. Hengityssuojainten käyttö ja tiukka koronakuri teatterissa vaativat ehkä oman veronsa. Naurunpyrskähdykset ja taputuksen jäivät esityksen aikana laimeiksi, vaikka Ikiliikkujassa on kaikki ainekset ja eväät myös hurmokselliseen teatterielämykseen.  

Ikiliikkuja

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen salissa 16.10 2020

Käsikirjoitus Maiju Lassilan romaanin pohjalta Sirkku Peltola

Dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltola

Musiikki Anne-Mari Kivimäki

Koreografia Timo Saari   

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Jaana Aro

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Emmi Puukka

Valosuunnittelu TJ Mäkinen

Videosuunnittelu Tero Koivisto

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Tuottaja Heidi Kollanus

Apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Ilona Pukkila, Panu Valo, Auvo Vihro, Samuli Muje, Mika Honkanen, Anne-Mari Kivimäki

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä


Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen