Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen
Miiko ToiviaisenKepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.
Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi AinoPennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.
Esityksen
alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen
omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu
myös esityksen käsiohjelmaan.
Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.
”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan – joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.
Oman
identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään
meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava
huumorintaju.
Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.
Ainakin
minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään
naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä
ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen
meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.
Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.
Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.
Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.
Toiviainen
on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain
onnellisessa perheessä.
Toisena punaisena
lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me
olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia,
transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia,
insinöörejä ja opettajia.
Toiviainen
muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on
omanlaisensa.
Entä jos oikeutesi
olla sellainen kuin olet, kiistetään?
Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Ihmisen,
jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään
muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton
yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.
Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.
Kepeä
elämäni
Miiko
Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20
Ohjaaja
Riikka Oksanen
Dramaturgi Aino
Pennanen
Sävellys- ja
äänisuunnittelu Eeva Kontu
Visuaalinen
suunnittelu Sofia Palillo
Musiikin
tuotanto Mikko Renfors
Käsikirjoitus
Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen
Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.
Kahden
ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut
voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja
suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat
näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri
näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.
Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.
Meidän
unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.
Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.
Kolme
sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä
pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista
yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.
Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.
Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.
Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.
Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.
Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?
Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?
Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.
Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.
Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.
Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.
Westerbergin
hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti
puolustamaan vanhaa palvelijatarta.
Kolmen sisaren
tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin
unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki.
Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven
Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.
Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.
Tšehov oli
kirjailijana realisti.
Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.
Kansallisteatterin
esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019
Käsikirjoitus
Anton Tšehov
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus
Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu
Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Musiikki- ja
äänisuunnittelu
Videosuunnittelu
Ville Seppänen
Naamioiden
suunnittelu Laura Sgureva
Rooleissa
Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas
Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen,
Terhi Panula
Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri
Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö. Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.
Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.
Nurkkapatriotismi
on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita
pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla.
Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon
ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai
ainakin näin kuvitellaan.
Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.
Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.
Leo yhdistää
nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla.
Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän
kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!
Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.
Aterian
hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä.
Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on
tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella
suorastaan sietämätön lavertelija.
Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.
Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.
Leon teksti ja
Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan
Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty
monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani,
sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi
kardiologi.
Itse olen
aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni
tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni
jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan
toivoton lavertelija.
Silti
uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin
kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut
tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten
rentoa tekemistä.
Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.
Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.
Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.
Onnellisten saarten
aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun
viimeistä paikkaa myöten.
Helsingissä
lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla
asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.
Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.
Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri
Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.
Heralan
tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää
kokea itse.
Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.
Tarinan
Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen
parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin,
ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen
kammottaviin seurauksiin.
Everstinna
on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.
Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.
Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.
Kielen
tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa
huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen
ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun
takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.
Käsiohjelman
muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen
jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin
koskettavan ja suuren äärellä.
Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.
Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.
No, ehkä
tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa
näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen
terävästi leikkaavalle kielelle.
Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.
Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.
Everstinna
antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen
elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa
koettu raju parisuhdeväkivalta.
Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.
Miksi me
sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille
vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?
Nämä ovat
Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden
avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.
Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.
Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.
Everstinna
haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä.
Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön
seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.
Samoin me
pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen
aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen
naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?
Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.
Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.
Me teemme
elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia,
vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.
Everstinnassa
näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide
on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä
Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.
Riikka Puumalaisen koskettava koreografia toimi esityksen kivijalkana. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Salla Korja-Paloniemi, Marja Myllylä, ja Puumalainen. Kuva Teemu Mäki
Perjantaina kantaesitetyn Homo Secunduksen käsikirjoittajat Miko Kivinen ja Teemu Mäki osaavat provosoida. Surrealistinen uni jättiläisrotasta, jota joudumme ilkialastomina syöttämään makupaloilla, ei ole se pahin painajaisemme. Painajaismaisimmat hahmot me näemme ilta illan jälkeen television uutis- ja ajankohtaislähetyksissä.
Esitys alkoi Ylen videotallenteella perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon haastattelusta kevään eduskuntavaalien jälkeen. Esityksen aikana muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman ilmestyi näyttämölle kertomaan meille, miksi Jeesus ei ollut mikään kommunisti, vaan kunnon porvari.
Teatteri
Telakan, Tanssiteatteri Minimin ja Tanssiteatteri Tsuumin Homo Secundus –
Sekundaihminen eli Marxin kosto on kantaa ottava, monitaiteellinen
teatteriperformanssi.
Nyt oltiin tosissaan, vaikka esityksen sisäinen ironia, tai oikeammin voimattomuuden tunne, on kiteytetty jo Mäen esitysjulistetta varten sommittelemaan julistekuvaan. Kuvassa Kivisen luomana performanssihahmo Kuolio esittää totista isänonnea sylissään vauvaikäinen Karla Marx (Salla Korja-Paloniemi). Tällä Parta Kallella on suussaan tutti, vasemmassa kädessään Marxin pääteos Das Kapital ja oikeassa kädessään terävä veitsi.
Kivinen on kirjoittanut muun muassa yhdessä Leea Klemolan kanssa näytelmän Viettelysten asuntovaunu. Otaksun, että Homo Secunduksen teksti, usein aika hervoton tajunnanvirtaläppä on taottu kasaan pääasiassa Kivisen läppärillä. Teksti vilisi viittauksia ja lainauksia. Rakkaustyöpajan perustamista juhlittiin kuorossa lausutulla Nazim Hikmetin runolla Olen kommunisti.
Leea Klemolan näytelmissä näyttämöllä alastomaksi riisutusta miehestä on tullut jo jonkinlainen ohjaajan signeeraus. Teemu Mäen ohjaamassa unikohtauksessa alastomuus on hyvin perusteltua. Kuva Teemu Mäki
Mäki on käyttänyt ohjauksessa hyväkseen lastenteatterin konventioita. Tästä esityksen selostajana toiminut Kivisen Kuolio antoi meille vinkin. Vaikka näyttämöllä oltiin alasti ja näyteltiin kaksi teatraalista henkirikosta, illuusio lastenteatterista säilyi ihmeellisen hyvin.
Esityksen esteettinen kivijalka oli Riikka Puumalaisen koreografia. Esityksen liikekieli oli täsmällistä, voimakasta ja elävää. Se huipentui pitkään, esityksen päättäneeseen tanssiin, jossa korostui yhteisöllisyyden ja läsnäolon merkitys meidän hyvinvoinnillemme. Rakkaustyöpaja voi toteutua ja toimia, jos me olemme fyysisesti läsnä toisillemme.
Puumalainen ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin perustajiin kuuluva Korja-Paloniemi tanssivat upeasti. Vielä sykähdyttävämpää oli nähdä, miten näyttelijäntyön veteraanit Tanjalotta Räikkä ja Marja Myllylä sekä hallitsivat että unohtivat ikävuotensa ja kilonsa Puumalaisen ohjauksessa.
Räikän ja Myllylän
upeasta näyttelijäntyöstä syntyi myös esityksen toinen kivijalka. Räikän rooli muotoilijana,
yhteiskunnassa vallan ja varallisuuden itselleen kahmineen eliitin edustajana
oli energinen ja voimakas. Myllylän roolityö työllisyyskurssin kurssilaisia
simputtavana jämäkkyyskouluttajana yltyi oikeaksi bravuuriksi.
Myllylä
juhli Homo Secunduksen ensi-illan roolityöllään 50 vuotta kestänyttä uraansa alan
parhaiden perinteiden mukaisesti.
Käsiohjelman
mukaan Homo Secundus on rakkausnäytelmä ihmisarvosta. Näytelmän nimi on
sanaleikki, joka viittaa ihmisen jälkeen tulevaan parempaan versioon ihmisestä,
tai vaihtoehtoisesti sekundaihmiseen, jonkinlaiseen toisen luokan kansalaiseen.
Tulevaisuudessa
maailmanhistorian näyttämölle astuu evoluution muovaaman ihmisen rinnalle geenimanipulaatiolla
ja tekoälyllä luotu homo sapiens 2.0.
Tämän päivän
todellisuutta on jo se, että älykkäät koneet korvaavat ihmisen tekemiä töitä
kiihtyvällä vauhdilla. Jo lähitulevaisuudessa miljoonista ihmisistä ei tule
vain työttömiä, vaan heistä tulee tarpeettomia. Meitä ei ehkä tarvita edes
älykkäiden koneiden tuottamien tavaroiden ja palvelusten kuluttajina.
Mäen ideoiman, uudesti syntyneen Karla Marxin kehdostaan kajauttamalla taisteluhuudolla kaikkien maiden tarpeettomat ihmiset, liittykää yhteen, ei saada aikaan kummoistakaan vallankumousta.
Me elämme jo nyt Aladous Huxleyn uudessa uljaassa maailmassa.
Vaikka Hikmetin runossa kommunisti on rakkautta kiireestä kantapäähän, Homo Secunduksen tekijöiden näkemys maailman tilasta taitaa olla aika lohduton. Meidän nykyihmisten tyhmyys ja tietämättömyys kiteytyi esityksessä videotallenteeseen, jossa perussuomalaisena europarlamenttiin valittu Teuvo Hakkarainen selvitti Brysselissä näkemystään ilmastomuutoksesta.
Ei
Hakkarainen uskossaan ole kuitenkaan mikään poikkeus säännöstä. Ma kaikki
jaamme tämän uskon.
Kokoomuksen Rydman
kiteytti tämän uskon uskontunnustuksen toteamalla, että tähän asti älykkäät ja
luovat ihmiset ovat aina tehneet keksintöjä, joiden avulla olemme selvinneet
pälkähästä. Historia on sen todistanut!
Yhdessä Homo Secunduksen avainkohtauksessa työllisyyskurssin osanottajat saavat eteensä pussillisen roskia ja heidät komennetaan tekemään niistä uusia innovatiivisia vaateita ja muita keksintöjä. Parhaat palkitaan.
Mäen tekemissä hiilipiirroksessa, maalauksessa ja veistoksessa näyttämöllä jalkajousella surmatun Nikon rintakehästä kasvaa uusi elämänpuu jonka oksilla luonto jälleen kukoistaa.
Myöhemmin
näytelmää esitetään Espoon kaupunginteatterissa (23.10.–25.10.2019), Kuopion
kaupunginteatterissa (12.11.–11.12.2019) ja Koko Teatterissa (29.4.–6.5.2020).
Ohjau Teemu
Mäki
Käsikirjoitus
Teemu Mäki ja Miko Kivinen
Koreografia
Riikka Puumalainen
Lavastus
Mirka Nyrhinen, Nadja Räikkä, Perttu Sinervo, Teemu Mäki
Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.
Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.
Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.
Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.
Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.
Oksasen
mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja
voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata
näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.
Etäännyttäminen
on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino,
sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole
aina erityisen kiinnostavaa.
Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.
Salo on
aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan
venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston
Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.
Myös Oksanen
kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.
Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen
ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia
läpimurtoja.
Esityksen alussa sapiens hakkaa kiveen muiden ihmislasten ihastellessa kuvan oliosta, joka antoi meille kyvyn toimia suurina joukkoina. Kognitiivisessa vallankumouksessa sapiens teki lajina kehityshyppäyksen, joka antoi meille kyvyn kuvitella olemattomia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri.
Wauhaus ryhmän kuvaelma teki näkyväksi kaksoistodellisuuden, jossa me ihmiset elämme. Yuvul Noah Hararin kirjan ytimessä oleva pelottava tulevaisuuden visio ei kuitenkaan helposti avaudu katsojalle. Tieteellisen vallankumouksen Pandoran lipas on auki, mutta suurin uhka ei liity niihin kollektiivisiin painajaisiin, joita näimme kylmän sodan vuosina.
Kun esirippu nousi Kansallisteatterin näyttämän edestä ja Sapiens alkoi, minut valtasi voimakas tuttuuden tunne. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Niin tietenkin, tämä on kuvaelma.
Sen jälkeen
huokasin ensimmäisen kerran ihastuksesta ja esitys vei mennessään. Ainakin minä
katsoin tätä kuvaelmien kavalkadia niin keskittyneesti, että ajantaju katosi
kokonaan.
Sukupuuttoon
jo kuolleiden ja vielä elävien lajien täytettyjä tai vahasta muotoiltuja mallikappaleita
löytyy tietenkin museoiden vitriineistä, mutta nyt ollaan teatterissa.
Näyttämöllä on vasta lajina syntynyt homo sapiens. Tätä kognitiivisen vallankumouksen
uutta vapahtajaa eivät ympäröi paimenet tai idän kolme viisasta tietäjää, vaan
ihmislajien joukkoon ilmestyneen tulokaan lähisukulaiset.
Wauhaus kollektiivin
toteuttama Sapiens tekee kunniaa sille mahtavalle voimalle, joka on tehnyt
meistä nykyihmisistä maailman valtiaita. Meillä on kyky kuvitella olemattomia. Uskonnot,
taide ja koko nykyinen talousjärjestelmämme ovat tulosta sapiens lajin kyvystä
kuvitella asioita.
Kansallisteatterin kantaesitys perustuu Hararin bestselleriin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Vuonna 1976 syntynyt Harari on Oxfordin Jesus Collegessa opiskellut historioitsija, joka nykyisin työskentelee professorina Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa.
Hararin kirjan esitykseksi muokannut Minna Leino on tarttunut lähes mahdottomaan tehtävään, kun hän lähtenyt muokkaamaan siitä esitystä. Mitä ottaa ja mitä jättää pois? Hararin kirjan viehätys ja imu perustuvat siihen, että hän kertoo lajimme vaiheista paradoksien kautta. Kun tarkastelukulmaa muutetaan myös syy ja seuraussuhteet heittävät häränpyllyä.
Tämän takia
esityksen kulminaatiopiste tuli lopulta näyttämölle hieman töksähtäen. Jos ei
ole lukenut Hararin kirjaa, katsojan oli todennäköisesti vaikea syvällisesti
ymmärtää miten moniulotteinen, syvällinen ja samalla dramaattinen tämä kysymys
halusta on. Miksi meidän pitää suorastaan henkemme edestä pohtia sitä, mitä me keksimme
tulevaisuudessa haluta??
Muodon esitykselle Leino ja esityksen toinen ohjaaja Jarkko Partanen ovat lainanneet television luontodokumenteista. Esityksen kertoja on näistä television luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen. Muilla näyttelijöillä ei ole puherooleja.
Minttu Minkkisen ja Sanna Sucksdorffin suunnittelemat naamiot kätkivät näyttelijöiden kasvonpiirteet. Tekijöiden mukaan yksilölliset piirteet on karsittu, jotta hahmot edustaisivat ensisijaisesti lajia.
Television
luontodokumenteissa kuvatut eläimet halutaan nykyään usein esittää yksilöinä.
Niille annetaan jopa nimiä. Kleinin ja Partasen dramaturginen ratkaisu ei
korostanut ihmisen lyhyestä historiasta kertovan tarinan dokumentaarisuutta, se
korosti esityksen rituaalista estetiikkaa.
Naamioiden
käyttö tässä mielessä on varmasti kuulunut teatterin traditioihin jo 2500
vuotta sitten ja niiden käyttö tässä esityksessä on Kleiniltä ja Partaselta
hieno oivallus. Estetiikka, joka toi mieleen seimikuvaelman tai katollisen
pyhimyskulkueen, teki näkyväksi sen kaksoistodellisuuden, jossa me elämme.
Esityksessä
käytiin läpi kaikki nykyihmisen kehityksen kolme vallankumousta.
Ensimmäinen
osa käsitteli esihistoriallista vaihetta. Noin 70000 vuotta sitten sapiens eli
maapallolla kuuden tai joka kahdeksan muun ihmislajin rinnalla. Kehitys oli tähän
ajanjaksoon asti ollut hidasta. Suvun nestori Cro Magnonin ihminen oli ehtinyt tehdä
kivikirveitä ja nyrkki-iskureita noin miljoonan vuoden ajan uusien teknisten
innovaatioiden tai muotioikkujen häiritsemättä hänen askareitaan.
Sapiens
lajin tavassa ajatella ja kuvitella tapahtui tuolloin kehityshyppäys, jonka
syitä voidaan vain arvailla. Esityksessä tätä harppausta kuvataan ensimmäisessä
kohtauksessa tulen käytön keksimisellä.
Avajaiskohtaus
oli ihastuksen huokauksineen hienosti toteutettu ja hauska. Siinä myös
ensimmäisen kerran heitetään paleontologiset faktat nurkkaan, jotta saataisiin
tässä kehityskertomuksessa aikaan ehjä draaman kaari tulen keksimisestä
atomipommiin.
Todellisuudessa
ihmissukujen sukupuun ehkä heikkolahjaisimpaan haaraan kuuluvat Cro Magnonin
ihmiset hallitsivat tulen käytön jo ainakin miljoona vuotta sitten.
Mutta taiteelle
pitää antaa se, mikä taiteelle kuuluu. Räjähtävä atomipommi on visuaalisesti
paljon tehokkaampi symboli tieteen avaamalle Pandoran lippaalle kuin
laboratoriohiiri, jonka selässä kasvaa ihmisen korvaa muistuttava uloke.
Asian
ytimeen päästiin toki heti alussa, kun Heikkisen kertojaääni alkoi selvittää
meille, millainen olio on Peugeot. Kognitiivinen vallankumous ei alkanut tulen
keksimisestä, vaan sapiens lajin kyvystä kehittää todellisuuteen vaikuttavia olioita,
jotka ovat olemassa vain meidän kollektiivisessa mielikuvituksessamme.
Hararin
mielestä meidän lajimme menestys perustuu kykyymme elää tällaisessa
kaksoistodellisuudessa.
Klein ja
Partanen ovat maustaneet tarinansa huumorilla. Hauskimmillaan esitys oli kun siirryttiin
maanviljelyksen aiheuttamaan vallankumoukseen.
Maaviljelyksen vallankumous oli Hararin kuvaamana täynnä paradokseja kuten vallankumoukset tuppaavat olemaan. Puhtaasti biologisessa mielessä sekä ihmiset että heidän jalostamansa viljelykasvit ja kesyttämät kotieläimet voittivat. Yksilöiden määrä ja samalla heidän kantamiensa geenien määrä räjähtivät kasvuun.
Yksilötasolla siirtyminen metsästys- ja keräilytaloudesta maanviljelyyn merkitsi useimmille ihmisille elämänlaadun rajua huonontumista ja tuotantoeläinten kohdalla tämä kurjistuminen on vain pahentunut aina meidän päiviimme asti.
Raskaan raadannan
lisäksi maanviljelijät saivat niskoilleen eliitin, kasvavan joukon ihmisiä, jotka
eivät enää osallistuneet ruuan tuotantoon, vaan joiden tehtävänä oli ylläpitää
tätä uskomusjärjestelmiin perustuvaa kaksoistodellisuutta.
Klein ja Partanen marssittavat näyttämölle veronkantajat, piispat, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden joukossa pyllyili myös Hans Christian Andersenin sadun keisari uusissa vaatteissaan.
Tähän kavalkadiin
osallistui hahmona myös Napoleon, joka oli jo seuraavan, noin 500 vuotta sitten
alkaneen tieteellisen vallankumouksen hahmoja historiassa.
Hararin mukaan tieteellinen vallankumous alkoi löytöretkistä. Näin vaikka näyttämölle Kansallisteatterissa toikkaroinut Kristoffer Kolumbus kuvitteli kuolemaansa asti purjehtineensa Intiaan.
Uteliaisuus tuli uskon tilalle ja tästä hetkestä tavallaan myös näytelmässä alkoi se ihmiskunnan todella lyhyt historia. Näytelmän Kolumbuksen vielä pähkäillessä näyttämöllä, mitä helkkaria sitä tuli löydettyä, yläilmoista laskeutui näyttämölle kontti ja esityksen Neil Armstrong ja Buzz Aldrin ottivat ensiaskeleita kuun kamaralla. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Huomattavan
paljon aikaa esityksessä käytetiin siihen, että kerrottiin Hararin fiktiivinen
esimerkki siitä, miten kansainvälinen pankkijärjestelmä toimii. Se näyttää
tämän esimerkin valossa suunnattoman suurelta Ponzi-huijaukselta.
Myös
maailmantaloutta pyörittävät markkinavoimat noteerattiin. Toki myös niiden
kääntöpuoli, esimerkiksi Lontoon, Pariisin ja Amsterdamin pörsseissä noteerattujen
osakeyhtiöiden laajamittainen Afrikasta Amerikkaan suuntautunut orjakauppa
miljoonine uhreineen otettiin esiin. Meidän hyvinvoivien ihmisten elämää on
aina sokeroinut kykymme täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Vaikka
molemmat osiot olivat hienosta toteutuksestaan huolimatta hieman
vaivaannuttavia, painotukset olivat perusteltuja. Niissä lähestytään Hararin
peruskysymystä kognitiivisesta vallankumouksesta alkaneen kulttuurievoluution
kautta.
Jo nyt osa esimerkiksi ilmastoasiantuntijoista on syvällä sisimmässään sitä mieltä, että peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut. Mitä tapahtuu, jos tämä tulevaisuuteen kohdistuva äärimmäisen pessimismi muuttuu älymystön piirissä vallitsevaksi käsitykseksi? Miten käy pankkijärjestelmää ja koko maailmantaloutta ylläpitävälle luottamukselle?
Euroopan
keskuspankki juuri päättänyt ostaa talousjärjestelmää ylläpitävää luottamusta
20 miljardilla eurolla kuukaudessa, mutta riittäkö moinen summa edes
masennuslääkkeeksi, jos ilmastodepressio muuttuu epidemiaksi?
Uskon, että Hararin
kirja valtavan suosion taustalla on kirjoittajan lähes yltiöpositiivinen usko
ihmiskunnan mahdollisuuksiin selvitä edessä olevista haasteista. Energiaa on
jatkossa tarjolla rajattomasti ja raaka-aineiden riittävyyteen liittyvät
talouden pullonkaulat avataan tiedeyhteisön tekemillä keksinnöillä ja
löydöillä. Kehittymässä on koko maapalloa hallitseva maailmanlaajuinen
imperiumi, jota hallitsee yhteiset edut ja tavoitteet omaava älymystö.
Sodat ovat
jo nyt lähes loppuneet. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti
enemmän ihmisiä kuin parhaillaan käytävissä paikallisissa sodissa. Myös suuret nälänhädät
ovat lähes loppuneet.
Tämän oli vuonna 2011 Hararin näkemys historian jatkumosta, sen suuresta kuvasta satelliittiperspektiivissä. Näin korkealta ei vielä tämän vuosikymmen alussa ehkä voinut nähdä Donald Trumpin kaltaisia johtajia, joita nyt näyttää sikiävän maailmanhistorian näyttämölle kuin kloonattuja pässejä.
Suurin näkymätön uhka tulee Hararin visiossa tieteen sisältä. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiens on työntänyt näppinsä evoluution rattaisiin tekemällä valintoja. Tähän asti ihmiset eivät ole ulottaneet tätä hyötykasveja ja kotieläimiä parantelevaa rodunjalostusta omaan lajiinsa ainakaan laajassa mittakaavassa.
Nykyisin
ihmisellä on mahdollisuus peukaloida paisi muiden eliöiden myös omaa perimäänsä
geenitasolla. Eikä tätä kehitystä voida pysäyttää millään eettisillä
säännöillä. Lupaus kuolemattomuudesta jo täällä maan päällä on tarjous, johon
esimerkiksi Googlen perustajat ja monet muutkin miljardöörit ovat jo
tarttuneet.
Geeniteknologian
kehittämisen puolella ovat myös vastaansanomattomat eettiset perusteet. Sillä voidaan
parantaa jatkossa aikaisemmin parantumattomia sairauksia ja vähentää kärsimystä
maailmassa.
Sapiens on itse paras huono esimerkki siitä, mitä seuraavasta kognitiivisesta kehitysloikasta voi seurata. Biosfäärin kannalta sapiens on hirviö, joukkomurhaaja, joka on kohta ehtinyt tappaa enemmän lajeja sukupuuttoon kuin Jukatanin niemimaalle 70 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt asteroidi.
Ensimmäisten
joukossa pataan laitettiin ilmeisesti kiehumaan lähisukulaisemme, koska muut
meidän kanssamme samaan aikaan maapalolla eläneet ihmislajit kuolivat sukupuuttoon
toinen toisensa jälkeen.
Kukaan ei takaa, että geenimanipulaation kautta syntynyt sapiens 2.0 ajattelisi ja tuntisi samoin kuin me. Sumerilaisten Gilgamesh eepoksessa jumalaksi muuttuneen sankarin kantapäillä maailmanhistorian näyttämölle saattaa hyvin astella tohtori Frankenstein.
Kysymys
siitä, mitä me haluamme haluta on kaikessa paradoksisuudessaan äärimmäisen
aktuelli.
Historia ei humanististen tieteiden tapaan ole eksaktia tiedettä. Sen kyky ennustaa tulevaa on huono. Se mikä tänään näyttää ilmeiseltä kehityskululta ei välttämättä toteudu. Elämme itse luomassamme kaksoistodellisuudessa. Fyysisen maailman lainalaisuudet eivät muutu, mutta meidän mielikuvitukseemme perustuvat rakenteet voivat muuttua yhdessä hetkessä.
Kehityksen vauhti kuitenkin kiihtyy koko ajan, vaikka meillä on korkeintaan hämärä käsitys sen suunnasta. Harari julkaisi kirjansa 2010-luvun alkupuolella. Kirjan voi aivan hyvin lukea myös eräänlaisena synninpäästönä ihmiskunnalle. Olemme ajoittain olleet aivan kauheita, mutta jatkossa emme enää syntiä tee.
Myös tieteen popularisoinnilla on puolensa.
Sapiens
Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 13.9.2019
Ohjaus ja koreografia AnniKlein ja Jarkko Partanen
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Lavastus Samuli Laine
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Naamioinnin suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff
Esiintyjät Jarmo Heikkinen, Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis
Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Komediaa ei
syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen
elävän yleisön edessä on.
Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.
Ilmeisesti
käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion
työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan
osalta huipussaan.
Mutta ei
Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja
ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian
Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.
Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.
Ranskalaiset
teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa
perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille
tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin
kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu
kansankomedia.
Tällaiset
määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.
Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.
Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.
Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.
Zeller
käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun
huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa
englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille
katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.
Jatkossa
vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa
kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.
Lounatvuoren
käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen
putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien
brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.
Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.
Zeller on
kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis
ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.
Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.
Tarinan
juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista
muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä
mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta
tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.
Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.
Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.
Työskentely
ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut
torstain onnistumista.
Ruotsinkielisellä
teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen
teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on
toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.
Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.
Täydellinen lauantai
Helsingin
kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019
Käsikirjoitus
Florian Zeller
Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Jaakko Saariluoma
Lavastus
Antti Mattila
Pukusuunnittelu
Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu
Antero Mansikka
Naamioiden
suunnittelu Maija Sillanpää
Rooleissa
Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten
Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila
Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Saksalaisen Franz Xaver KroetzinRiistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.
Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä
kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen
suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.
Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri,
vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta,
mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen
mittaisen halinallen.
Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.
Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.
Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle
hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä
syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu
idealistisena utopiana.
Otaksun, että tällainen metodi on
näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös
hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean
hienosta näyttelijäntyöstä.
Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.
Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä
ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta
teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.
Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä
myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä
kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.
Näytelmän roolihenkilöiden taustoista
ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen
ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.
Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.
Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki
meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt
kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli
hyvä rytmi.
Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.
Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.
Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun
idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet
että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla
vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.
Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.
Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.
Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt,
se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.
Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.
Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa
ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.
Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.
Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.
Riistapolku on näytelmä, joka jää
todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.
Riistapolku
Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijanen
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi
Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula
Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja
Ilkka Kokkonen
Geoffrey Erista päätti esityksensä tanssiin, jossa liikekieli jäljitteli mannekiinien esiintymistä muotinäytöksissä. Kuva Aya Brace/Tampereen teatterikesä
Esityksen alussa näyttämölle astuu satutettu mies. Tai ei Geoffrey Erista astu näyttämölle, hän ryömii sinne. Eristan vartalo vavahtelee sisäisestä, satutetun mielen tuskasta ja kun hän nousee ylös, kyyneleet valuvat miehen poskilla.
Jo ennen ensimmäistä sisääntuloa, Erista kertoi jotkin tämän tuskan syistä esitystä varten tekemänsä videoinstallaation keinoin. Videoille hän on koonnut vanhoja suomalaisia mainoksia, joissa käytetään estoitta sanaa neekeri tai kuvataan mustaihoisia ihmisiä karkeina karikatyyreina.
Tähän Eristanin näytelmän N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n Reaching Out keskeiseen teemaan meitä katsojia johdateltiin jo Demoteatterin lämpiössä, jossa oli tarjolla porvoolaisen Brunbergin valmistamia krembo-makeisia, joita vielä tämän vuosituhannen alussa myytiin Neekerinsuukko nimellä.
Minun sukupolveani edustavat suomalaiset saattavat pitää mainoksista huokuvaa 50-luvun ajankuvaa henkiviä mainoksia pelkästään hassuina. Viattomia ne tai niiden edustama maailmankuva eivät ole. Kolonialismin synkkä varjo ulottuu yhä meihin ja meidän aikaamme.
Videolta pitämässään puheessa Erista muistutti meitä katsojia siitä, että ihminen on lajina syntynyt Afrikan mantereella. Myös me kaikki täällä Suomessa asuvat ihmiset olemme geneettisesti juuriltamme afrosuomalaisia.
Geneettinen vaihtelu kaikkien maapallolla elävien ihmisten välillä on niin vähäistä, että me olemme tavallaan lähisukulaisia. Tutkijoille homo sapiensin pieni geenipooli kertoo myös sen, että lajimme oli lähellä kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin homo sapiens aloitti maailmanvalloituksen ja maapallon biosfäärin tuhoamisen.
Ihmisten luokittelussa heidän ulkonäkönsä perusteella ei ole mitään järkeä. Silti rasismi on yhä voimissaan myös Suomessa. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan Suomen romanit ja yhtä tylyn katseen kohteeksi joutuvat myös eri Lähi-idän ja Afrikan maista tänne muuttaneet siirtolaiset ja heidän suomessa syntyneet jälkeläisensä.
Esityksen toisen käsikirjoittajan Laura Eklund Nhagan esitykseen videoitu puhe suomalaisesta rasismista oli tyly ripitys, mutta silkkaa asiaa. Videolla Nhagan toistaa samoja ajatuksia tuntoja, joita suomalainen rasismi on hänessä herättänyt kuin runossaan Avoin kirje valkoiselle miehelle.
Kysymys ”valkoisen miehen katseesta” on kuitenkin ogelmallisempi. Suurin osa maailman ihmisistä painii ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ulkonäkörasismista.
Ulkonäköä muokkaavat kauneuskirurgia, kosmetiikkateollisuus ja pintamuotia tuottava vaateteollisuus ovat maailman nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Juuri nyt nuoret ja jo varttuneemmat aikuiset antavat tatuoida nahkaansa näyttäviä kuvia, eivät erottuakseen muista, vaan näyttääkseen samanlaisilta kuin omaan viiteryhmään kuuluvat yksilöt.
Rasistiset teoriat syntyivät tarpeesta dehumanisoida ryöstöjen
ja pakko-ottojen kohteeksi joutuneet siirtomaiden asukkaat. Vielä polttavampi
tarve oli tietenkin epäinhimillistää Afrikasta Amerikkaan suuntautuvan
orjakaupan uhrit. Tämä kolonisaatioon liittynyt henkinen prosessi oli niin
voimakas, että aina viime vuosisadalle asti jopa monet aikanaan arvostetut
tiedemiehet erehtyivät uskomaan, että kysymys on tieteestä.
Meillä ihmisillä on taipumus tehdä toisistamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkän ulkonäön perusteella. Meillä on myös kyky tunnistaa oman ”laumamme” jäsenten kasvot yhdellä silmäyksellä tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden joukosta. Taipumus torjua vieraalta näyttävät yksilöt on meissä ilmeisen syvällä ja meitä on varmasti helppo myös tietoisesti manipuloida tämän taipumuksen avulla.
Hyvin haastavan alun jälkeen Erista toi esityksensä seestyneempään
vaiheeseen, kun hän kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa Etelä-Sudanista
Suomeen muuttaneen perheen lapsena.
Erista imitoi hauskasti isäänsä ja tapa, jolla hänen isänsä näissä imitaattioissa suhtautui kasvan poikansa pyyntöihin ja tarpeisiin, vakuutti ainakin minut. Me ihmiset olemme kaikki hyvin samanlaisia. Isän narina siitä, miten paljon hän on joutunut ponnistelemaan ja miten paljon paremmin pojan asiat ovat nyt, ovat meille jokaiselle tuttu juttu.
Eristan isä käveli paljain jaloin 15 kilometrin koulumatka, meillä suuriin ikäluokiin kuuluvat isät suorittivat opintonsa ilman mitään opintotukia…
Syrjintä on vallan käyttöä ja siksi syrjiviä mekanismeja sisältyy kaikkiin uskontoihin, uskomusjärjestelmiin ja traditioihin. Erista törmää esityksessä tähän toiseuteen, kun hän murrosiässä tunnistaa oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa. Hyvin patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneelle isälle se on tietysti shokki.
Esitys päättyi catwalk-show’n muotoon rakennettuun hyvin
intiimiin tanssiin, jossa Erista toi kehon kielellä esiin persoonansa
feminististä puolta. Ennen tanssia hän kertoi, miten taiteesta tuli hänelle murrosiässä
sekä kiinnostuksen kohde että keino selvitä.
Puhdistavaa kokemusta ei tämä viimeinen kohtaus kuitenkaan
antanut. Pintamuodin maailmassa riistokapitalismi ja taide elävät symbioosissa
keskenään. Joukko tavattoman lahjakkaita ihmisiä määrittelee, miltä meidän
pitää näyttää ja ympäristöä tuhoava ja kehittyvien maiden ihmisiä surkeilla
palkoilla ja orjuutta muistuttavilla työoloilla riistävä teollisuus toteuttaa
näitä kertakäyttöisiä unelmia.
Esityksen lopussa Erista myös alleviivaa sitä, ettei katharsis ole tämän monologinäytelmän kuvaamassa maailmassa mahdollinen. Hän poistui näyttämöltä ulos johtavasta ovesta eikä palannut enää vastaanottamaan meidän aplodejamme.
N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n out on Eristan taiteellinen
lopputyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Ainakin minut esitys haastoi
dialogiin tekijän kanssa, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poterosta ja
pakotti ajattelemaan.
Eristan esityksen hieno estetiikka sysättiin tässä
vuoropuhelussa sivuraiteille. Mutta niin pitikin olla.
N.E.G.R.O
Nhaga & Erisa Growing’n Reaching Out
Konsepti ja ohjaus Geoffrey Erista
Teksti Geoffrey Erisa, Laura Eklund Nhaga
Dramaturginen apu Jussi Moila
Pukusuunnittelu Mirva Mietola
Äänisuunnittelu Onni Pirkkola
Valosuunnittelu Alina Pajula
Videosuunnittelu Eeti Piiroinen, Alina Pajula
Näyttämöllä Geoffrey Erista
Geoffrey Erista esitys Demoteatterissa Tampereen teatterikesässä 7.8.2019
