Kategoria: Draama

Tampereen Työväen Teatterin Kissani Jugoslavia on mestariteos – Ohjaaja Samuli Reunanen teki ensemblensä kanssa näyttämöllä näkyväksi jotakin hyvin oleellista ja meitä kaikkia koskettavaa

Kissani Jugoslavia on syvällisesti ajateltua, vaikuttavasti toteutettua ja loistavasti näyteltyä teatteria. Osasin ennakolta odottaa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinnasta tulee syksyn merkityksellisin ensi-ilta. Se, mitä sain torstai-iltana katsomossa kokea, ylitti kaikki odotukseni. Teatterielämyksenä Kissani Jugoslavia oli oikea arvoitusten ja merkitysten aarreaitta.

*Kuvassa etualalla Samuli Muje ja Saska Pulkkinen, takana Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva © Kari Sunnari.*

Vuonna 2014 ilmestynyt Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia on moderni klassikko. Se kertoo yhden ihmisen, perheen ja suvun tarinan. Tältä ruohonjuuritasolta nousee kysymyksiä ja myös vastauksia ihmistä ja koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Minun mieleeni nousivat näytelmän aikana ne kaksi polttavinta: Miksi maailman valtioiden johtoon nousee jälleen Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Xi Jinpingin kaltaisia despoottisia alfauroksia, ja miksi radikaali oikeisto hyökkää jälleen niin raivokkaasti naisten itsemääräämisoikeutta vastaan?

Samuli Reunasen ohjaus perustuu Eva Buchwaldin Statovcin kirjasta tekemään dramatisointiin. Buchwald oli dramatisoinut myös Kansallisteatterissa vuonna 2019 esitetyn Johanna Freundlichin ohjaaman tulkinnan. Jäin tuolloin pohtimaan blogissani Jugoslavian hajoamissotien syitä. Miksi jopa 300 000 kuolonuhria vaatineet sodat syttyivät? Toisen maailmansodan jälkeen eri etniset ja uskonnolliset ryhmät olivat alueella ainakin näennäisessä sovussa keskenään. Yhteistä eri ryhmille oli myös sukuun ja perheeseen perustuva patriarkaalinen elämäntapa. Mistä syntyivät hirmutekoihin johtaneet vihanpurkaukset?

Monitasoinen todellisuus ei tietenkään avaudu yksinkertaisilla selityksillä. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että olemme ihmisiä. Kannamme lajityypillistä geeniperimää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana ainakin viimeksi kuluneiden 400 000 vuoden ajan. Kissani Jugoslavia on psykologinen draama, jonka tunnerekisterissä keskeisellä sijalla ovat viha ja häpeä.

Romaanin voi lukea hyvin poikkeuksellisissa oloissa eläneen pojan kasvutarinana, ja sama päätee tietenkin näytelmään. Statovci on kuitenkin jo romaanissa etäännyttänyt tarinan henkilöt, ja sama toistuu Buchwaldin älykkäässä dramatisoinnissa. Reunasella ja hänen näyttelijöillään on ollut vielä tukenaan Sanna Levon, Juha Haapasalon ja Jarkko Tuohimaan suunnittelema, tämän näkymättömän tason näkyväksi tekevä hieno skenografia.

Tarinan Bekim ja hänen isänsä Bajram vihaavat ja häpeävät toisiaan. Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kahdella aikatasolla, 80-luvun Kosovossa ja tämän päivän Suomessa liikkuvassa tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Eminen lapsuudenkodissa oli kaksi elämää hallitsevaa sääntöä: Ei saanut pitää melua eikä vastustaa vanhempien tahtoa.

*Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva Kari Sunnari.*

Perinteisen psykoanalyysin keinoin tarina ei kuitenkaan avaudu. Toki teatterissa näyttelijöiden läsnäolo ja suora fyysinen vuorovaikutus korostivat tarinan henkilökohtaista luonnetta. Etäännyttävänä tekijänä toimi koko ajan tarinaan liitetty voimakas symboliikka, joka ruokki ainakin tämän katsojan mielikuvitusta ja esityksen herättämiä assosiaatioita.

Ensimmäinen symboli on mukana jo kirjan ja näytelmän arvoituksellisessa nimessä. Tätä arvoitusta avasi Miia Selinin näyttelemä Emine, kertomalla, että Kosovon muslimeille kissa on likainen ja häpeällinen eläin. Tarinan nuori Bekim on ensimmäisen homoseksuaalisen suhteensa jälkeen vereslihalla, tai ainakin Saska Pulkkisen kohtauksissa rooliasuna käyttämä villapaita oli sitä. Sitten Bekimin elämään ja näyttämölle asteli puhuva kissa.

Bekimille häpeä oli kaikkein pysyvin tunne. Vihakin lientyy aikanaan, mutta häpeä on kuin kynsien alle pinttynyttä likaa. Bekimin ensimmäisenä vakituisena seurustelukumppanina tämä kissa edusti kaikkea sitä, mitä me häpeämme itsessämme. Samuli Mujeen loisteliaassa tulkinnassa mieskissa oli omahyväinen, itseriittoinen ja kateellinen suomalainen rasisti, ihmistyyppi, jonka käyttäytymismallit Lapinlahden Linnut on terävästi kuvannut biisissään ”Mulkku”.

Mitä muuta kissa symbolisoi tarinassa kuin homoseksuaalisuutta? Yhden arvauksen voi tehdä siitä, että Bekim pelastaa rähjäisen huoltoaseman takapihalta likaisen ja surkeassa kunnossa olevan kissan, jonka hän tuo reissultaan myös Suomeen.

Lapsena tarinan Bekim kärsii voimakkaasta ahdistushäiriöstä, joka ilmenee öisin käärmeitä vilisevinä painajaisunina. Isä hoitaa poikansa mielenterveyttä rajulla, vyönhihnalla annetulla selkäsaunalla. Aikuisena, heti tarinan alussa, Bekim hankkii itselleen lemmiksi suuren kuristajakäärmeen, jota näytteli Janne Kallioniemi.

Raamatun ja Koraanin kertomukset syntiinlankeemuksesta ovat lähes identtiset. Myös muslimeille käärme on joko itse Saatana tai tämän liero apulainen. Sama tarina on kuitenkin helppo mieltää myös kuvauksena meille ihmisille lajityypillisen tietoisuuden heräämisestä.

Miten meidän identiteettimme muodostuu ja miten se muovautuu eletyn elämän myötä? Lapsuudenkokemuksilla, vanhemmilla ja kulttuurilla, johon olemme sattuneet syntymään tai maahanmuuttajana ajautumaan, on varmasti vaikutusta siihen, millaisiksi me kasvamme. Tässä peilimaailmassa isä Bajram ja Bekim ovat toistensa peilikuvia. Näitä kahden sukupolven miehiä yhdistää perimä ja lahjakkuus. Tarinan Bajram on yliopistossa koulutettu kielitieteilijä, ja Bekim pääsee opiskelemaan korkeakouluun elokuva-alaa.

Tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Kuvassa äitiä näytellyt Mia Selin ja kuvan kohtauksessa käärmettä näytellyt Janne Kallioniemi. Valokuva © Kari Sunnari

Upeassa loppuhuipennuksessa Kallioniemen näyttelemä isä nousee suunnattoman suurelle pöydälle puolustamaan omaa identiteettiään. Tähän identiteettiin kuuluvat vaimo, lapset ja suku, eivät erillisinä yksilöinä vaan kokonaisuutena. Maanpakolaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat vieneet Bajramilta kaikki nämä hänen identiteettinsä oleelliset osat.

Tuo valtava pöytä toi hakemattakin mieleen korona-ajan uutiskuvat, joissa presidentti Putin oli neuvottelevinaan Moskovan Kremlissä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Ukrainan tilanteesta yhtä tajuttoman pitkän pöydän päässä.

Näytelmässä pöytä kaadettiin lopulta kyljelleen, ja sen kansi kääntyi meihin katsojiin päin suureksi, näyttämön levyiseksi peiliksi. Samalla näyttämöä hallinnut valkoinen väri muuttui suureksi hopeanhohtoiseksi pinnaksi.

Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut vasta 236 vuotta. Se on ihmisen biologisessa historiassa lyhyt aika. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin joulukuussa 1948, eli tavallaan vasta hetki sitten. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat edelleen suurelle osalle maailman ihmisistä olemassa lähinnä vain paperilla. Putinilla on tapana puhua pilkallisesti kultaisesta miljardista, jolla hän tarkoittaa meitä länsimaissa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä.

Jugoslaviassa yhteiskuntarauhaa piti yllä Josip Broz Titon kommunistinen diktatuuri. Titolla oli diktatuurille sama perustelu kuin nyt Venäjällä ja Kiinassa harvainvaltaa ylläpitävillä – yhteiskuntarauha. Balkanin alue on aikanaan ollut idän ja lännen, kristittyjen ja muslimien välisten sotien taistelutanner vuosisatoja. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien hajota ja hallitse -politiikka johti etnisten ryhmien välisiin verisiin konflikteihin.

Kissani Jugoslavia, Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 23.10.2025

Pajtim Statovcin romaanista dramatisoinut Eva Buchwald, ohjaus Samuli Reunanen, puku- ja lavastussuunnittelu Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa, läheisyyskoreografi Johanna Elovaara, kulttuurikoordinaattori Saban Ramadani, rooleissa Saska Pulkkinen, Miia Selin, Janne Kallioniemi, Samuli Muje.

Ryhmäteatterin Rosettan kivi haastoi katsojan ja palkitsi oivaltamisen ilolla

Ryhmäteatterin näytelmässä Rosettan kivi nuori ranskalainen tutkija Jean-François Champollion yrittää ratkaista lähes maanisella vimmalla kiveen hakattujen hieroglyfien arvoituksen. Samalla asenteella katsojan kannattaa lähteä teatteriin tätä näytelmää katsomaan.

*Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo. Kuva © Mitro Härkönen*

Ensi-illassa käsikirjoittaja Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste eivät päästäneet meitä katsojia helpolla. Näytelmän kantava ajatus tuli esiin kuitenkin kristallinkirkkaana. Kysymys oli tieteen autonomiasta. Se on jälleen uhattuna.

Näytelmässä liikuttiin usealla eri aikatasolla ja siinä puhuttiin useita kieliä. Robin Svartströmin bravuureihin kuului muun muassa hänen arabiankieliset repliikkinsä egyptiläisen intendentin roolissa.

Jo katsomoon tultaessa hämmennystä aiheutti Anna Sinkkosen lavastus. Koko näyttämö ja kaikki lavasteet oli verhoitu tai kääritty harmaanvalkoiseen kankaaseen. Niihin kätkeytyviä salaisuuksia korostivat vielä näyttämölle levitettyjen pakettien ympärille kiedotut narut.

Näytelmä kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneista orientalisteista. Arkeologia nousi tuolloin julkisuudessa eturivin tieteeksi, kun Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Egyptologiasta tuli aikansa muotitiede.

Näytelmän koko nimi on Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti. Teatterin kotisivujen mukaan se on Snickerin uusi monikerroksinen näytelmä kunnianhimosta, muistamisesta ja siitä, keiden katsetta me elämässä janoamme. Esitys tutkii inhimillisellä otteella yritystämme ymmärtää ja hallita tuntematonta. Lavasteen ohjaama Rosettan kivi kysyy, miksi haluamme tulla muistetuksi – ja mitä olemme valmiita uhraamaan sen vuoksi?

Nykyajan mittapuun mukaan nuorena, vähän yli 40-vuotiaana kuollut Champollion oli ilmetty tarinan sankari. Rosettan kivi ei kuitenkaan noudattanut historiallisen draaman tuttua kaavaa. Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo.

Mieleen tuli tämän päivän minuuttijulkisuudessa näkyvä hahmo, Big Bang Theory -sarjan nobelisti Sheldon Cooper (Jim Parsons). Näytelmän Champollion repi muun muassa surutta vanhemman veljensä ja elättäjänsä Jacques-Joseph Champollionin (Svartström) tutkielmien sivuja omiin vertaileviin analyyseihinsa.

Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Alex Anton, Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga. Kuva © Mitro Härkönen

Kiistaa tieteellisen läpimurron tekijänoikeuksista käytiin Champollionin ja englantilaisen Thomas Youngin välillä. Young teki pioneerityötä hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisessa ja hän pääsi Rosettan kiven kohdalla niin pitkälle, että tunnisti faarao Ptolemaios V:n nimen merkkien joukosta. Young oli monilahjakkuus, joka teki merkittävimmät tieteelliset löydöksensä fysiikassa ja matematiikassa. Näytelmässä Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon.

Tieteellisessä kiistassa oli kaikuja kahden nyt jo entisen eurooppalaisen suurvallan, Ranskan ja Englannin välillä Euroopan ja maailman herruudesta käydyistä sodista, joita oli tuohon mennessä käyty säännöllisin väliajoin ei vain sataa, vaan ainakin kuusisataa vuotta. Näytelmän Champollion merkitsi oman läänityksensä laittamalla British Museumin tiloissa säilytettävän Rosettan kiven juurelle Ranskan pienoislipun.

Kiinnostavin jännite näytelmän tarinassa syntyi Champollionin ja orientalistien henkisen johtajan, Silvestre de Sacyn välille. Minna Suuronen näytteli viimeksi mainittua Pariisin kuninkaallisen kirjaston kuraattoria tinkimättömällä arvovallalla. Sacyn roolissa Snicker on kirjoittanut näkyväksi käsityksensä orientalismin poliittisesta ulottuvuudesta.

Päästyään perille hieroglyfien salaisuudesta Champollion pystyi lukemaan myös muita hieroglyfeillä kirjoitettuja tekstejä, jotka olivat säilyneet kiveen hakattuina tuhansia vuosia. Hän oivalsi, että esimerkiksi Vanhan testamentin kertomukset olivat valikoituja muunnelmia näistä ikivanhoista tarinoista. Näytelmän Champollion veti verhot tämän salaisuuden edestä ja verhojen takaa paljastui Philippe de Champaignen 1600-luvulla maalaama maalaus, jonka aiheena oli Mooses ja laintaulut.

Tällainen löydös ei tietenkään sopinut Sacylle ja muille ranskalaisten ja ylipäätään valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskoville orientalisteille. Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen kolmen tutkijan voimin. Pian tämän jälkeen tarinan sankari kuoli.

*Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon. Nhagan vieressä Santtu Karvonen Youngin palvelijan Yolandan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen*

Varmasti moni tieteilijä haluaa tulla muistetuksi Nobel-palkinnon voittajana. Uusia Nobeleita jaetaan parhaillaan. Aivan kohta myös näemme, saako presidentti Donald Trump himoitsemansa rauhan Nobel-palkinnon tämän vuoden jaossa. Tavallinen pulliainen saa nykyisessä huomiotaloudessa omat 15 sekuntia julkisuutta sosiaalisessa mediassa.

Snicker ja Lavaste eivät paljasta lähteistään oikeastaan muuta kuin sen, että idea näytelmään syntyi, kun he olivat yhdessä tutustumassa British Museumin kokoelmiin. Käsikirjoitusta varten Snicker ja hänen kaksi tekstidramaturgiaan, Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ovat tehneet epäilemättä valtavasti taustojen selvitystyötä. Jo käsiohjelmasta ilmenevä produktioon osallistuneiden henkilöiden määrä kertoi siitä, että tähän näytelmään on laitettu aivan poikkeuksellisen paljon resursseja.

Ensi-illassa näytelmä oli uskottava ja vakuuttava. Ei ole sattuma, että oman aikansa sivistynyttä eliittiä näytelmässä edustanut de Sacy puhui kuin meidän aikamme populistinen oikeistopoliitikko. Minusta se tuntui hyytävältä enteeltä. Minne ne kuluneet 200 vuotta karvaine opetuksineen ovat hävinneet?

Tiede on teatterin tavoin yhteisöllistä. Ketään tieteen historian suurista neroista ei ole kasvatettu tynnyrissä. Snickerin näytelmä käsitteli tätä tieteen yhteisöllistä luonnetta ja yhteisöllisyyttä mielestäni ansiokkaasti.

Venäjällä putinistit väärentävät historiaa menneiden pitkien kommunistivuosien antamilla rutiineilla. Yhdysvalloissa kielletään kirjoja ja maan museoita muutetaan evankelisten kristittyjen mielenmaisemaan sopiviksi.

Eikä historiatiede ole tällä totuuden jälkeisellä ajalla ainoa tiede, jossa tieteen autonomia on haastettu ja tutkimus alistettu palvelemaan nationalistisia, imperialistisia ja uskonnollisia tavoitteita. Myös lääketiede, biologia ja kaikki humanistiset tieteet on haastettu erilaisia poliittisia päämääriä toteuttavien ajatuspajojen toimesta. Ohjaukselta eivät ole välttyneet edes soveltavat insinööritieteet. Maailmanlaajuisesti sovittujen tai ainakin sovellettujen teknisten standardien aika saattaa pian olla ohi.

Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti Näytelmän kesto 2 tuntia 30 minuuttia Käsikirjoitus Elina Snicker, tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ohjaus Saana Lavaste, ohjaajan assistentti Moe Mustafa, rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen, lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria, esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Tampereen Teatterin Oliver Twist on tyylikäs tulkinta Dickensin klassikosta

Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.

Lasse Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa. kuva © Heikki Järvinen

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.

Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.

Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.

Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.

Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.

Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.

*Viisi näyttelijää ja 20 eri roolia. Kuvassa vasemmalta oikealle Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, ja Tommi Raitolehto. Kuva © Heikki Järvinen*

Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.

Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.

Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.

Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.

Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.

Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.

Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Bedwiniä ei näytellyt vain Lasse Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kuva © Heikki Järvinen

Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.

Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto

Arakhnen kangaspuissa kudottiin karu, mutta vaikuttava gobeliinikuva maailman tilasta

Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.

Gobeliineja kudottiin kilpaa Espoon Teatterin näyttämöllä energiajuoman voimalla. Esityksen lavastus, valot, video ja muu rekvisiitta edustivat Erno Aaltosen funktionaalista teatteritaidetta. Näyttämöllä Leena Uotinen, selin Seidi Haarla ja oikealla Karim Rapatti. Kuva © Darina Rodionova

Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.

Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.

Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.

Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.

Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.

Leena Uotila näytteli kahdessa bravuurissaan ensin voimakasta totuudenjälkeisen ajan poliitikon prototyyppiä ja sitten haurasta vanhusta, joka osasi yhä kertoa antiikin runollisen tarinan Arakhnen myytistä. Kuva © Darina Rodionova

Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.

Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?

Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.

Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.

Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.

Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.

Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.

*Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Kuva © Darina Rodionova*

Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.

Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.

Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.

Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.

Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.

Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.

Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.

Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy

Tälle näytelmälle viisi tähteä ja papukaijamerkki!

Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.

*Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Martti Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.

Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.

Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.

Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.

Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.

”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.

Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.

Kunnolla tuhlaamaan pääsee enää vain oopperassa. Wanda Dubielin johtama ensemble laittoi musikaalivaihteen päälle, vaikka teatterilla ei ollut rahaa sen oikeuksien lunastamiseen. Etualalla kuvassa Sanna-June Hyde. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.

Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.

Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.

Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.

Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)

*Teatteriseurueen taiteellisessa johtajassa Wanda Dubiliessa oli hengenvoimaa kuin pienessä kylässä. Vallan symbolina hän kantoi julmetun näköistä karttua. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.

Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.

Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.

En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.

Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.

Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.

Tarttuvalla energialla Kristinan roolin tulkinneesta Elsi Sloanista on helppo povata uutta valovoimaista tähteä

Helsingin kaupunginteatterin Kuningatarnäytelmä oli hykerryttävän hauska ja teemoiltaan syvä historiallinen draama, joka tuuletti lajityypin tomut oikein olan takaa. Käsikirjoittaja Jussi Moila ja ohjaaja Sini Pesonen olivat sovittaneet teoksen Broadway-musikaalin vaativaan kaavaan.

Kuningatarnäytelmä on Broadway-musikaalin formaattiin tehty musiikkinäytelmä, jonka ensi-illassa loistavan teatteriesityksen kaikki elementit osuivat kohdalleen. Kuvassa Kristinan roolin hurjalla energialla näytellyt Elsi Sloan ja yksityiskohta Tinja Salmen upeasta lavastuksesta. Kuva © Cata Portin.

Onnistumisesta kertoi se, että ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat täydellisessä tasapainossa. Näytelmän toimiva lavastus, käsikirjoituksen oivaltava dialogi, todella tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö loivat kokonaisuuden, jolle lisävirtaa antoi omalla volyymillaan pauhannut äänimaisema. Nupit oli käännetty kaakkoon joka tavalla.

Kuningatarnäytelmä on loistavaa teatteriviihdettä, mikä ei ole moite – päinvastoin. Ehkä suurin piirtein näin teatteria tehtiin myös Lontoon The Theatressa, kun William Shakespearen oma Lord Chamberlain’s Men -seurue näytteli 1500-luvulla kuningatar Elisabethille ja hänen hovilleen. Ihmismielen syvään päätyyn voi sukeltaa myös pilke silmäkulmassa.

Tämä on tietenkin vain arvailua. On mahdotonta nähdä menneiden vuosisatojen ihmisten elämää sisältä päin. Me tulkitsemme historiallisten henkilöiden elämää ja ajatuksia omasta viitekehyksestämme käsin. Moila antaa tämän myös näkyä Ruotsin kuningatar Kristiinan elämäntarinaan perustuvassa näytelmässä. Ruotsin hovissa ei 1600-luvulla keskusteltu sukupuolien määrästä, kohdullisista ja kohduttomista ihmisistä tai apurahafilosofeista.

Tämän päivän näkökulmaa edustaa myös ajatus kuningatar Kristinasta queer-ikonina. Eikä eilisen teatteria ole myöskään kohtaus, jossa näytelmän Katariina antaa suuseksiä rakastetulleen, hovineito Ebba Sparrelle. Omaa tiedollista ylemmyyttämme pääsimme kokemaan, kun näytelmän Kristiina alkoi siteerata aikalaisensa, ranskalaisen filosofin René Descartesin ajatuksia sikiön kehityksestä. Tämän päivän näkökulmaa oli myös näytelmän Kristinan ronski tulkinta oman aikansa merkittävänä tiedemiehenä ja filosofina juhlitun Descartesin ajatusten laadusta.

Tällaisiin henkisiin kuperkeikkoihin perustui Moilan kirjoittaman dialogin viisto huumori. Suorastaan hykerryttävän sävyn näytelmän ensimmäisen jakson komiikalle antoi eleiden ja liikkeen kautta ilmaistu sanaton huumori. Historiallisten draamojen kliseet saivat kyytiä, ja tavallaan hauska vitsi oli näytelmän upean hieno puvustus. Kuningatar Kristinan ajan muotia jäljittelevät asut julistivat meille katsojille tarinan autenttisuutta.

*Näytelmän rakastavaiset, Elsi Sloanin näyttelemä Kristiina ja Aino Sirjen näyttelemä kamaripalvelija Belle. Kuva © Cata Portin.*

Pesosen ohjaus oli tarkkuudessaan vailla vertaa. Näytelmässä oli imua. Se eteni, tai pitäisikö sanoa, pauhasi eteenpäin kuin metronomin tahdittamana. Tähän alati etenevään tajunnanvirtaan ei mahtunut tyhjiä tai pysähtyneitä hetkiä.

Näyttelijöiden otteissa näkyi ja tuntui tekemisen ilo. Retoriikka oli voimakasta, ja sitä maustoi huikea fyysinen esittäminen, joka vietiin mimiikassa pienimpiin yksityiskohtiin asti. Minulle tämän ilottelun jonkinlainen huipentuma oli Joachim Wigeliuksen ilmeily näytelmän paavina. Vaikka Kristinan kääntymisestä katoliseen uskoon kertonut kohtaus näytelmän toisella jaksolla oli luonteeltaan harras ja vakava, olin vähällä purskahtaa nauruun.

Liioitellut hovikumarrukset ja siirtymisten askelkuviot muistuttivat tanssia. Niissä näkyi esityksen koreografian tehneen Kaisa Torkkelin ajattelu. Torkkelin tanssikoulussa sai jopa sellaisen teatterin konkarin kuin valtakunnankansleri Oxenstiernan roolin upeasti näytelleen Rauno Ahosen irrottelemaan itsestään sanatonta läsnäolon runoutta.

Tampereen yliopiston Nätyssä opintojaan viimeistelevällä Elsi Sloanilla on vaikuttava lavakarisma. Nuori nainen säteili Kristinan roolissa nuoren ihmisen energisyyttä. Sloanilla on tanssijan fysiikka, ja hän hämmästytti meitä esityksen alkupuolella tekemällä tyylipuhtaan liikesarjan, jota klassisessa baletissa kaiketi kutsutaan käsitteellä battement soutenu. Äärimmäisen vaativassa liikkeessä seistään yhdellä jalalla ja toinen jalka nostetaan asteittain osoittamaan suoraan ylöspäin.

Sloan oli lähes täydellinen valinta aikansa patriarkaalisia sääntöjä ja olosuhteita vastaan kapinoineen Kristinan rooliin. Sloanin tavassa olla ja näytellä oli jotakin hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kuningatar Kristinan elämästä on kirjoitettu lukematon määrä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Tunnetuimpia toteutuneista produktioista ovat ehkä Gustaf III:n näytelmä Drottning Christina (1775), August Strindbergin näytelmä Kristina (1881), Ruth Wolffin käsikirjoittama elokuva The Abdication (1974), jonka pääosaa näytteli Liv Ullmann. Suomalaisista tulkinnoista tekee mieli mainita Laura Ruohosen kolmelle kielelle käännetty Kuningatar K (2000).

Moila on rakentanut juonellisen näytelmänsä Kristinan ja hovineito Bellen rakkaustarinan ympärille. Kristinan säilyneistä kirjeistä, aikalaislähteistä ja muista historiallisista lähteistä kootut sitaatit ja asiatieto kehystivät tätä todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä rakkaustarinaa.

Euroopassa riehui 1600-luvulla noitavainot. Todelliseen vauhtiin ihmisten teloitus ja polttaminen roviolla pääsi, kun tuon ajan salaliittoteoriat saivat kirjallisen muodon inkvisiittori **Heinrich Kramerin** kirjan Noitavasara levitessä kirjapainotaidon mukana. Näytelmän Belleä uhataan noitien kohtalolla. Etualalla kuvassa Pekka Huotari ja keskellä teilipyörään sidottuna Vilma Sippola. Kuva © Cata Portin.

Vaikka näytelmässä pilailtiin historiallisten draamojen kustannuksella, lähestymistapa tähän historialliseen henkilöön oli kunnioittava. Emme pääse toisen ihmisen pään sisälle. Kysymys on aina tulkinnasta. Moila teki tämän moninaisuuden meille katsojille näkyväksi kirjoittamalla näytelmän Kristinalle pitkän monologin, jossa Sloan kuvaili, miten monipuolinen ja laaja-alainen vallankäyttäjä, useita kieliä hallinnut älykkö ja ainutkertaisen elämän elänyt poikkeusihminen Kristina oli.

Hyväkin tarina pystyy kuvaamaan kerralla vain jonkin kapean siivun ihmiseksi kutsutusta kokonaisuudesta.

Kristinaan ei tee mieli lyödä yhtään leimaa. Tämä minussa herännyt tunne näytelmän jälkeen kuuluu Moilan näytelmän ansioihin. Sen ajankohtaisuutta korostaa se, että elämme jälleen tavallaan noitavainojen aikaa. 1600-luvulla tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä surmattiin julmalla tavalla noitina. Näiden salaliittoteorioiden uhrien ainoa vika oli toiseus.

Naiset olivat tuolloin ja ovat koko maapallon mitassa edelleen maailman suurin sorrettu enemmistö. Kristillisen äärioikeiston käynnistämä vallankumous on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Jopa naisten äänioikeus on kyseenalaistettu jälleen. Siksi naiset joutuvat myös länsimaissa jälleen taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Maailma kaipaa jälleen johtajuutta. Ehkä meitä vielä siunataan Kristinan tai Elisabet I:n kaltaisella huippulahjakkaalla tahtonaisella.

Kuningatarnäytelmä Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.8.2025

Teksti Jussi Moila, ohjaus ja alkuperäisidea Sini Pesonen, koreografia Kaisa Torkkeli, skenografia ja lavastus Tinja Salmi, skenografia ja videosuunnittelun toteutus Toini Nissinen, pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen, valosuunnittelu Kari Leppä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.

Yhden ihmisen monologiin mahtui kokonainen maailmankylä

Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.

Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut. Kuva (c) Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.

Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.

Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.

Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Kuva (c) Marko Mäkinen

Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.

Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.

Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.

Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.

Vähän lampaita, paljon villoja?

Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.

Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.

Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?

Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.

Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”

Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.

Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?

A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.

Neuvostoihmisen loppu oli kirjallisuuteen pohjautuvaa loisteliasta puheteatteria

Näytelmässä sairaanhoitaja hoitaa post-traumaattisista oireista kärsivää ja kuolemaa tekevää Vasili Petrovitšia, toveri N:ää. Sairaanhoitajan kasvoilla on kaasunaamari ja käsissään paksut kumihansikkaat. Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin romaaniin perustuvan näytelmän tekijät halusivat näin varoittaa meitä: fasismina ja kommunismina viime vuosisadalla oireillut tappava sairaus, kollektiivinen hulluus, ei ole kadonnut minnekään. Se tarttuu yhä herkästi ja on saamassa jälleen pandemian mittasuhteet.

Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi. *Kuva (c) Helsinki 98*

Helsinki 98 -teatterin vuonna 2023 kantaesitetyn näytelmän suosiota ei oikeastaan tarvitse ihmetellä. Neuvostoihmisen loppu oli loistavaa, kirjallisuuteen pohjautuvaa puheteatteria. Käsikirjoitus perustuu kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen romaaniin. Jo lähtökohdiltaan loistava näytelmä sai viimeisen silauksen tiistaina Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä tavasta, jolla Sami Lanki tulkitsi roolinsa. Aleksijevitšin romaanin intersubjektiivinen olio, homo sovieticus, muuttui näyttämöllä lihaksi ja vereksi. Tuota oliota edusti tarinassa 87-vuotias Vasili Petrovitš N, kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.

Klassisen puheteatterin perinteitä rikkoi – tai ehkä oikeammin täydensi – Pavel Semchenkon esitystä varten tekemä video. Sen vaihtuvat kuvat kertoivat kommunistidiktatuurin kauheuksista, joiden kuvaamiseen meillä ei ole sanoja. Tapahtumat menevät täysin meidän eläytymiskykymme ulkopuolelle. Ainakin minulle kuvat nälkään kuolleiden lasten ruumiista, joita oli koottu suuriksi kasoiksi, olivat jälleen liikaa.

Ukrainassa syntynyt ja nykyisin Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš on kirjoittanut romaaninsa venäjäksi. Hän kuuluu siten epäilemättä siihen venäjänkielisen kirjallisuuden loistavaan kaanoniin, jota suomalaiset lukijat ja ennen kaikkea suomalaiset teatterintekijät ovat ihailleet ja rakastaneet poliittisista suhdanteista riippumatta. Aleksijevitšin teksti on aidosti moniäänistä, eikä vain fiktiivisessä mielessä. Hän haastatteli romaanejaan varten vuosina 1991–2012 satoja ihmisiä, jotka olivat eläneet ja kokeneet hänen laillaan tuon 70 vuotta kestäneen neuvostoajan.

Usko ja vallankumous

Viime vuosisadalla kommunismi myytiin älymystölle tieteellisenä maailmankatsomuksena. Neuvostoälymystöön epäilemättä kuulunut, näytelmän N puolustelee kuoleman lähestyessä tätä kollektiivista hairahdusta sillä, että kysymys oli uskosta. Kommunismi ei ollut poliittinen ideologia, vaan uskonto.

Ehkä tämäkin osittain selittää sitä, että näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille jo kolme vuotta. Se on ehkä toiminut jonkinlaisena puhdistavana katumusretriittinä taistolaisajan kokeneelle sukupolvelle. ”Kyllä me tiesimme totuuden, ja olihan sen vähän hölmöä, jopa naurettavaa, mutta me uskoimme vilpittömästi tähän tulevaan paratiisiin maan päällä.”

”Halusimme rakentaa Jumalan valtakunnan maan päälle. Kaunis toteutumaton haave, ihminen ei ole vielä valmis. Ihminen ei ole täydellinen”, näytelmän N kiteytti tämän uskon merkityksen.

Tänään tämä rajaton usko oman asian oikeutukseen on palannut tavallaan juurilleen. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevista evankelisista kristityistä on muodostunut radikaali vallankumouksellinen liike. Yuval Noah Harari kutsuu kirjassaan Nexus tätä hämmentävää täyskäännöstä konservatiivien itsemurhaksi.

Tarinan N kaipasi vallankumouksellisesta innosta kiiluvia silmiä ympärilleen. Näytelmän lopussa hän hakkasi vielä päätään toteutumattomien unelmien betoniseinään niin, että veri lensi: ”Minä haluan kuolla kommunistina!” Tosin kukaan meistä ei osannut etsiä noita vallankumouksellista intoa kiiluvia silmiä 90-luvulla horisontin oikealta reunalta.

Tämän uskonnon ensimmäinen paavi, Vladimir Lenin, taisi jopa kopioida oppinsa kommunistisen puolueen erehtymättömyydestä suoraan katoliselta kirkolta. Myös näytelmään oli ladattu paljon meille kaikille yhteistä uskonnollista symboliikkaa. Hoitajan N:lle tarjoama vesi muuttui hiekaksi, ja hiekkaa valui myös kastelukannusta, jolla N yritti kastella huoneensa ruukkukasvia. N sai uskonsa takia juoda katkeran kalkin, ja hänen talonsa oli vahvasta uskosta huolimatta rakennettu hiekalle.

N:n tarina

Näytelmän ensimmäisessä jaksossa N pohtii vanhuksena suhdettaan kommunismiin ja Neuvostoliiton todellisuuteen. Toisessa jaksossa hän muisteli nuoruuttaan, elämänsä rakkautta ja miehuutta kunnon kommunistina ja valtion virkamiehenä. Sitten koitti tämän vankkumattoman uskon kiirastuli: 30-luvulla alkaneet Josif Stalinin käynnistämät puhdistukset. Ensin vangittiin N:n vaimo ja sitten myös N joutui salaisen poliisin kynsiin.

Ohjauksen taiturimaisuus näkyi nytkin yksityiskohdissa. Painajainen vankilamiljöö syntyi kolmesta harmaaksi maalatusta laudasta, jotka Lanki nosti eteensä pystyyn ja työnsi sitten kaulansa niiden väliin jääneeseen rakoon. Olet nalkissa! Itse kohtauksen kuvaamaa todellisuutta, vankiselliä, johon on ahdettu 50 vankia niin, ettei kukaan pysty istumaan ja jossa tarpeet tehdään nurkassa lojuvaan tynnyriin, meidän on mahdotonta sisäistää tai edes ymmärtää.

*N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. Kuva (c) Helsinki 98*

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. N:stä tuli pieni ratas vankityövoiman käyttöön, eli käytännössä orjuuteen perustuvassa neuvostotaloudessa. Vapautuksen gulagin kahleista antoi Hitlerin natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Gulagin uhreille komennus rintamalle merkitsi pientä toivonkipinää, mahdollisuutta edes jollakin tavalla selvitä muuten toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.

Jo tsaarien Venäjällä harjoitettu venäläistämispolitiikka sai Stalinin valtakaudella kansanmurhan luonteen. Saksalaisten edetessä Ukrainassa kohti Kiovaa salaisen poliisin NKVD:n vankiloissa olevia poliittisia vankeja ei evakuoitu tai rekrytoitu armeijaan, vaan heidät teloitettiin järjestelmällisesti. Näytelmässä N näki painajaisia hirttäjäisistä.

Semchenkon videoiden kuvamontaasit kertoivat Ukrainan nälänhädän Holodomorin uhreista. Stalin halusi lannistaa itsenäisyydestä haaveilevat ja omasta kulttuuristaan haaveilevat ukrainalaiset ruotuun tahallaan aiheutetulla nälänhädällä.

Aikaisemmin maailman vilja-aittana pidetyssä Ukrainassa kuoli 1930-luvun ensimmäisinä vuosina varovaistenkin arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä nälkään. Nälkäkuolemat olivat yleisiä tuolloin myös muualla Neuvostoliitossa. Niiden syyksi on esitetty maatalouden pakkokollektivisointia. Samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen johto kuitenkin myi suuria määriä viljaa ulkomaille saadakseen rahaa teollisiin investointeihin.

Näytelmän tekijät ja merkitys

Näytelmän ohjaajan nimeä tai kansalaisuutta ei kerrota. Ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia. Silti näytelmän tekijöiden näkyvä nimiluettelo paljastaa sen, miten Vuosaaren lukion tyhjilleen jääneisiin tiloihin näyttämön ja 80 katsojan katsomon pystyttänyt Helsinki 98 on ponkaissut hurjaan maineeseen kolmessa vuodessa.

Nykyhetki ja peilikuva

Vallankumouksellisuus, horjumaton usko siihen, että ollaan eettisesti ja moraalisesti muita ylempänä ja politiikassa jumalan tai vähintään täydellisen totuuden asialla, ei ole kadonnut mihinkään. Tänään vallankumoukseen on ryhtynyt radikaali oikeisto. Se on miljardöörien sotaa maailman köyhiä vastaan.

Jäin kerettiläisesti miettimään, mitä meille kertoisi kirja hyvinvointivaltion lopusta ja kuka tämän avainromaanin meille kirjoittaa. Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.

Suomessa moni levoton vanhus elää suuren osan elämänsä viimeisistä kuukausista ja päivistä vuoteeseensa lepositeillä kahlittuna. He kuuluvat kuitenkin niihin onnenmyyriin, jotka ovat jonkinlaisen hoitopaikan saaneet.

Neuvostoliiton kaaduttua länsimaiden johtajia ja älymystöä elähdytti naiivi usko siihen, että tuotantovälineiden yksityistäminen ja markkinavoimat muovaavat Venäjästä demokratian. Amerikkalainen taloustieteilijä ja historioitsija Timothy Snyder on verrannut tätä uskoa kommunistien uskoon kommunismin vääjäämättömyyteen. On kuviteltu, että taloudelliset lainalaisuudet olisivat jonkinlaisia luonnonlakeja, joita kehityksen kulku seuraa vääjäämättömästi.

Pettymys on ollut sitäkin rajumpi, kun näin ei käynyt. Vähän hampaan irvessä ja kaula takakenossa omaksuttu ystävyys tämän merkillisen olennon, homo sovieticuksen, kanssa on muuttunut jälleen viholliskuviksi. Nyt venäläisyys symbolisoi toisaalta tyhmyyttä ja taitamattomuutta, toisaalta kataluutta, viekkautta ja hirviömäistä pahuutta. Suomen kielessä on tällaiselle viholliskuvien intersubjektiiviselle venäläiselle ollut jo ainakin sortovuosista asti kaksitavuinen käsite ryssä.

Neuvostoihmisen loppu

Helsinki 98 -teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2025. Esitys kuului Tampereen Teatterikesän pääsarjan ohjelmistoon.

Käsikirjoitus: Svetlana Aleksijevitš Suomennos: näytelmän ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski Ohjaus: (ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia) Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen Rooleissa: Sami Lanki ja Elli Närjä

Ryhmäteatterin Pinokkio oli yhdistelmä sirkustaiteen ja nukketeatterin estetiikkaa – Oli oivaltava sovitus, napakka ohjaus, vaikuttava lavastus ja loistavaa näyttelijäntyötä – Siinä hienon teatterielämyksen eväät

Kuva kohtauksesta, jossa Pinokkio on joutunut nukketeatterin vangiksi ja näyttelemään Romeon roolia marionettiteatterissa. Kuvassa tarinan Pulcinella (Miila Virtanen), Pinokkio (Mikko Kauppila) ja Harlekiini (Severi Saarinen). Kuva © Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.

Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.

Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.

Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.

Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.

Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.

Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.

Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi. Kuva © Mitro Härkönen

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.

Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?

Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.

Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?

Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.

Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Vitivalkoisiin ja vaalean vihreisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan. Kuvassa tarinan Aurora (Miila Virtanen), takana Eugenio (Robin Svartström), taustalla Lampunsydän (Alex Anton) Kuva © Mitro Härkönen

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.

Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.

Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!

Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.

Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.

Pinokkio

Perustuu Carlo Collodin romaaniin

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen

Dramaturgi Elina Snicker/UNTO

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen

Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Ikäsuositus 9 vuotta

Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan