Kategoria: Teatteri

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun. Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua. Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa. Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Kotkan kaupunginteatteri lupaa kevyttä yläpilveä

Aki Kaurismäen kirjoittaman tarinan nuorta paria näyttelevät Kotkassa Eeva Hautala ja Osku Haavisto. Kuva Juha Lahtinen/Kotkan kaupunginteatteri

Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat on toteutettu hyväksi havaitulla sapluunalla. Otetaan joukko ikivihreitä iskelmiä, jotka liittyvät suurten ikäluokkien nuoruuteen ja liitetään kappaleiden väliin siteeksi tarinaa.

Tämän musiikkiteatterin lajin toimivuudesta ei kuitenkaan ole enää takuuta.

Edesmenneen Rauli Badding Somerjoen aikoinaan ainutlaatuisella tavalla tulkitsemassa biisissä pilvien ohella myös riimityksen kertoja karkaa kauas. Näin on tehnyt myös viime vuosina kovin moni nuori kymenlaaksolainen.

Musiikkiteatterin esittäjänä Kotkan kaupunginteatterilla on pitkät ja hienot perinteet. Kotkasta löytyy lajityypin osaamista ja tämä osaaminen henkilöityy Kouvolan Teatterista Kotkaan palanneeseen kapellimestari Ari Ismälään.

Näillä perinteillä on myös kääntöpuolensa, pysähtyneisyys. Tuoreet ideat ja oma persoonallinen näkemys olivat lauantain ensi-illassa kortilla. Tällä iäisyys konseptilla maakunnalliset laitosteatterit katoavat tästä maailmasta suurten ikäluokkien mukana.

Tarina on Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta, mutta henkilökuvat ovat tietysti jo lajityypin takia äärimmäisen ohuita. Esimerkiksi näytelmän Lauri oli ohjaaja Pia Lunkan ja näyttelijä Osku Haaviston jäljiltä se ikuisesti sama suomalaisen miehen karikatyyri.

Tarinaa pitää eläytyä näyttämällä esitettyjen kappaleiden kautta. Vajaat kaksi tuntia kestävään potpuriin on saatu mahtumaan peräti 20 kappaletta. Kappaleiden perusteella katsojan oli mahdoton ajoittaa esitystä oikein millekään vuosikymmenelle ja minusta myös tekijöiden tyylitaju horjui.

Piti kysyä itseltään, miksi esimerkiksi Tuomari Nurmion Stadin slangilla sanoitettu Skulaa tai delaa on otettu Kotkassa esitettävään potpuriin mukaan.

Kohtaus, jossa Lise Holmberg tulkitsi Pelastusarmeijan uniformuihin pukeutuneen orkesterin kanssa Valto Tynnilän säveltämää ja sanoittamaa kappaletta Pieni sydän, on lainattu Kaurismäen elokuvasta Mies ilman menneisyyttä.

Elokuvassa kappaleen tulkitsee Annikki Tähti ja Pelastusarmeijan kapteenia näyttelee cameo roolissa Peter von Bagh. Elokuvassa kohtaus on aivan huikea, mutta sen lainaaminen näytelmään osoitti minusta, etteivät tekijät ehkä ole ajatelleet käsillä olevan Kaurismäen käsikirjoituksen merkityssisältöjä ihan loppuun asti.

Käsiohjelmassa Lunkka kirjoittaa tarinan ajankohtaisuudesta. Sodan kokeneiden sukupolvien suuri suunnitelma ja unelma tasa-arvoisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, murtui 90-luvun lamaan ja massiiviseen joukkotyöttömyyteen. Joidenkin mielestä Kaurismäen elokuva on ainoa, joka kuvaa tämän kansallisen tragedian seurauksia yksilötasolla.

Tuosta 90-luvun lamasta on kuitenkin kulunut jo yli 20 vuotta. Ei Lunkka silti ole väärässä puhuessaan näytelmän ajankohtaisuudesta. Suomen talouden rakennemuutos on runnellut juuri Kymenlaaksoa kovin kourin, eikä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ja lähes kymmen vuotta kestänyt taantuma ole tätä rakennemuutosta tehnyt yhtään helpommaksi.

Teatterin ylläpitäjä Kotka on yksi suomen velkaantuneimmista kunnista ja kaupunkina vararikon partaalla. Ehkä tämä tosiasia selittää myös teatterin tekijöiden varman päälle pelaamisen.

Oikeisiin musikaaleihin ei ole varaa eikä resursseja, mutta musiikkiteatterilla saadaan katsojatilastot edes jotenkin siedettävälle tasolle. Nämä tilastot kun ovat nykyisin koko ajan paitsi kaupungin taloudesta päättävien virkamiesten, myös kaupunginvaltuustoihin ja lautakuntiin valittujen perussuomalaisten suurennuslasin alla.

Itse esityksessä tämä todellisuus ei näy oikeastaan mitenkään. Kauas pilvet karkaavat on kevyttä viihdettä. Lunkan peräänkuuluttama yhteisöllisyys toki näkyy jo siksi, että teatteri on ainakin periaatteessa yhteisön luomaa taidetta.

Kotkan kaupunginteatteri: Kauas pilvet karkaava

Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki

Ohjaus:

Musiikin sovitus ja orkesterin johto Ari Ismälä

Lavastus: Essi Santala

Äänisuunnittelu: Kaj Gynther

Pukusuunnittelu: Anne Hannula

Rooleissa: Eeva Hautala, Osku Haavisto, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Jyri Ojansivu, Ella Mustajärvi, Anne Niilola, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Ari Malmi, Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Petri Salonen.

Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 9.9.2017

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen

Pelkuruus on kuolemansynneistä pahin

Belarus Free Theateren Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria, jonka kidutuskohtaukset ja vankilakuvaukset tuntuivat luissa ja ytimissä myös katsomon puolella. Kuva Alex Brenner/Tampereen teatterikesä

Belarus Free Theatren Burning Doors –esityksessä pakottava sanomisen tarve söi osan huikean fyysisen esittämisen tehoista. Siitä huolimatta esitys tuntui luissa ja ytimissä asti. Pelkuruus on kaikista ihmisen kuolemansynneistä pahin.

Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors päättyi Tampereen Teatterikesässä sitaattiin Mihail Bulgakovin romaanista ”Saatana saapuu Moskovaan”. Loputtoman pitkään yksinäisyyteen tekojensa takia tuomittu Pontius Pilatus tilittää Ješua Ha-Notsrille (kirjan Jeesus-hahmo) tekojaan.

”Suurin kaikista synneistä on pelkuruus”, Pilatus sanoo.

Vavahduttavinta esityksessä oli kuitenkin tajuta, miten yksin ovat myös ne, joilla on rohkeutta avata suunsa ja vastustaa Putinin Venäjän nomenklatuuran harjoittamaa sortoa vastaan.

Tuomiot rohkeudesta ovat olleet hyvin konkreettisia ja valtavan pitkiä. Ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov kärsii parhaillaan Venäjällä 20 vuoden leirituomiota, johon hänet tuomittiin kaksi vuotta sitten poliittisessa näytösoikeudenkäynnissä. Hänen maamiehensä, aktivisti Oleksandr Koltšenko sai samassa oikeudenkäynnissä kymmenen vuoden tuomion.

Performanssitaiteilija Maria Alyokhina sai Pussy Riot Punk Rock –yhtyeen jäsenenä kahden vuoden vankilatuomion Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 toteutetusta performanssista. Alyokhina on yksi Burning Doors –näytelmän esiintyjistä.

Toinen näytelmän hahmoista elävästä elämästä on performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, joka protestoi muun muassa Pussy Riot ryhmän rangaistuksia vastaan neulomalla suunsa kiinni. Pavlenski on tosin mukana esityksessä vain hänen töistään otetuissa, näyttämölle heijastetuissa kuvissa.

Tolkun ihmiset vastaavat Venäjällä tähän haasteeseen välinpitämättömyydellä. Gallupien mukaan presidentti Vladimir Putin nauttii edelleen jopa 80 prosentin kannatusta tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Mutta ei välinpitämättömyys ole vain Valko-Venäjän diktatuurissa tai Venäjän näennäisdemokratiassa elävien ihmisten helmasynti. Myös me demokraattisissa länsimaissa elävät ihmiset kieltäydymme itsepäisesti ajattelemasta nopeasti etenevän ilmastomuutoksen taloudellisia ja poliittisia seurauksia. Halumme pitää vielä ainakin hetken kiinni turvallisuuden illuusiosta ja pistämme siksi pään hiekkaan tai kiellämme yksinkertaisesti todellisuuden kokonaan.

Nicolai Khalezin ja Natalia Kaliadan ohjaama Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria. Kohtaukset ovat toinen toistaan upeampia. Esityksen tehoja söi kuitenkin valitun tyylilajin ja polttavan sanomisen tarpeen ristiriita. Koska kovin harva meistä Teatterikesän normikatsojista osaa venäjää ja tuskin kukaan valkovenäjää, tekstitettyä luettavaa oli kovin paljon. Tätä ristiriitaa myös tekijät pahoittelivat esityksen aikana.

Esityksen vankila ja kidutuskohtaukset olivat suorastaan piinaavaa katsottavaa. Kuvatessaan Venäjällä valtaa käyttävän virkamieseliitin toimia, esitys muuttui huikeaksi satiiriksi. Näissä kohtauksissa nomenklatuuran jäsenet varastivat veljellisessä yhteisymmärryksessä yhteistä omaisuutta ja jakoivat vankilatuomioita arvostelijoilleen.

Valtion valta perustuu viimekädessä väkivaltaan. Itsenäisen valtion tunnistaa juuri siitä, että sillä on tämän valtaa ylläpitävän väkivallan monopoli omalla alueella. Venäjällä tätä hallitsijan väkivaltaa edustaa ehkä alastomimmillaan OMON-joukkojen mellakkapoliisit, joihin viitattiin näytelmässä todella hienosti ajatellussa ja toteutetussa kohtauksessa.

Mutta ei Venäjällä tarkkailla ja rangaista vain opposition edustajia ja rahvasta. Kaiken kattava valvonta ulottuu myös eliitin jäseniin. Tähän viitataan satiirisen hauskassa vessakohtauksessa, jossa kansaa ryöstävät nomenklatuuran edustajat harjoittavat toisinajattelua. Vessakohtausta seurasi välinäytös, jossa todistetiin, että aivan kaikki paperit tarkastetaan.

Tekijät mainitsivat näytelmässä nimeltä ranskalaisen filosofin Michael Foucaultin, eikä syyttä. Putinin Venäjä muistuttaa varmaan monessa suhteessa modernia vankilaa, jossa järjestelmän vankeja tarkkaillaan alati ja tarpeen tullen rangaistaan.

Tosin digitaalinen vallankumous ja tietoverkot ovat tehneet pikkuhiljaa koko maailmasta peili-ikkunaala varustetun sellin, jossa tarkkailu käy vaivattomasti. Länsimaissa psyykkisiä lynkkaustuomioita jakaa toistaiseksi lähinnä vain sosiaalinen media, mutta aika moni on myös ehtinyt menettää opiskelu- tai työpaikkansa sopimattoman vitsin tai väärinajattelun takia.

Tyylilajeista satiiri ja sarkasmi ovat joutuneet tämän uudenlaisen tarkkailuyhteiskunnan ensimmäisten uhrien joukkoon. Kafkamaisesta byrokraattisesta typeryydestä on tullut koko kansan yhteinen asia.

Fjodor Dostojevski on Belarus Free Theatren tekijöille yhä jonkinlainen kotijumala. Dostojevskin kirjojen humanismia ei kukaan varmaan kiellä, mutta yhtä totta on myös se, että hän oli oman aikansa lapsi, isovenäläinen nationalisti ja juutalaisten vihaaja, jonka mielestä venäläiset olivat jumalan valittu kansa.

Ajatus jostain kansasta jumalan valittuna on tietysti läpeensä ällöttävä. Venäläisten naapurit ukrainalaisista ja puolalaisista baltteihin ovat viime vuosisatoina saaneet myös tuntea nahoissaan tällaisen ajattelun seuraukset.

Dostojevskin maamiehen, kirjailija Vladimir Nabokovin luonnehdinta tästä kirjallisuuden ikonista oli aikoinaan tyly: ”Elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija.”

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolai Khalezin

Ohjausyhteistyö: Natalia Kaliada

Koreografi ja harjoitusohjaajat: Bridget Fiske, Maria Alyokhina ja Maryia Sazonava

Esiintyjät, tekstin ja teoksen suunnitteluyhteistyö: Maria Alyokhina, Pavel Haradnitski, Kiryl Kanstantsinau, Siarhei Kvachonak, Maryia Sazonava, Stanislava Shablinskaya, Andrei Urazau ja Maryna Yurevich

Näyttelijävalmennus ja avustava harjoitusohjaus: Maryna Yurevich

Lavastus: Nicolai Khalezin

Valo- ja videosuunnittelu: Joshua Pharo

Rumpumusiikki: Alexander Lyulakin (Boombox)

Äänisuunnittelu ja muu musiikki: Richard Hammarton

Yhteistyössä: ArtReach as part of Journeys Festival International, Melbourne Arts Centre, Falmouth University’s Academy of Music ja Theatre Arts

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä