Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang Yuo’ar Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia Asifin Mikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Ylen Etelä-Savon uutisten mukaan William Mastrosimonen näytelmä on nuorille esittäjilleen rankka juttu. Kuva Mikkelin Tyttöteatteri
Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang You’re Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia AsifinMikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä, ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on joskus mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Kuva on otettu esityksen harjoituksista. Kuvassa Joanna Haapalainen ja Mikko Hintikka. Kuva Jyväskylän ylioppilasteatteri
Säkenöivän briljantti teksti, oivaltava ohjaus ja upeat roolityöt, joista loisti esittämisen ilo. Teatteriturnee Työväen näyttämöpäivillä alkoi lupaavasti. Perjantain toinen esitys, Jyväskylän ylioppilasteatterin Hyvät herrat, juokaa etikkaa! oli pysäyttävä elämys.
Venäläisen Daniil Harmsin (Daniil Ivanovitš Juvatšov) tuotantoa tunnetaan huonosti Suomessa.Rehellisesti sanottua en tiedä miten laaja nuorena kuolleen kirjailijan tuotanto on ollut. Vain kolme hänen teostaan on suomennettu ja jyväskyläläisten esitys perustuu näihin suomennettuihin kirjoihin Ensiksi ja toiseksi, Sattumia ja Perinpohjainen tutkimus.
Harms kuoli nälkään 37-vuotiaana Leningradin piirityksen aikana vuonna 1942 psykiatrisessa sairaalassa. Mielisairaalaa hän joutui samasta syystä kuin moni muukin Josif Stalinin hallitsemassa Neuvostoliitossa, mielipiteidensä takia.
Mikään helppo ihminen Harms ei varmasti ole ollut eläessään sillä ainakin Jyväskylän ylioppilasteatterin esityksen kattava teema on toisen ihmisen kohtaamisen vaikeus. Harms pohtii teksteissään hyvin arkisiltakin tuntuvien paradoksien kautta syvällisesti kielen perimäistä olemusta.
Harmsia ei varmasti turhaan pidetä absurdin kirjallisuuden mestarina.
Virolainen Kalev Kudu tekee ohjauksessaan tämän kielen ja todellisuuden välisen kuilu näkyväksi mimiikan avulla. Esityksen teho perustuu tarkkaan ajoitukseen. Ei siis ihme, jos jyväskyläläisten esitys nappaa jo muutaman minuutin kuluttua katsojan otteeseensa ja sen jälkeen esityksen intensiteetti kasvaa oikeaoppisesti kohtaus kohtaukselta esityksen loppuun asti.
Kokkonaisuuden kruunaa musiikki ja laulut, joita näyttelijät itse esittävät. Hienostuneisuudessaan ja taidokkuudessaan jyväskyläläisten esitys itse asiassa muistutti kamarimusiikkikonserttia.
Kudu on opiskellut teatteria Tarton yliopistossa. Kyseisen teatterikorkeakoulun opintosisällöt ovat minulle täysi arvoitus, mutta uskallan kuitenkin veikata, että Konstantin Stanislavskin metodeilla on edelleen oma paikansa opetusohjelmassa.
Näyttelijöiden kannalta Kudun valitsema tyylilaji on hyvin vaativa. Epäilemättä se on myös erittäin palkitseva.
Kaikesta näkee, että esityksen eteen on tehty töitä tunteja laskematta. Ainakin Mikkelin teatterin pienellä näyttämöllä taitava osaaminen puhkesi hallituksi esittämiseksi. Läsnäolo ei aina vaadi suuria eleitä. Ainakin tällä kertaa mahtava fiilis syntyi hyvin pienistä eleistä.
Joanna Haapalainen, Iiro Nahkamäki, Eeva Sutinen, Aino Vauhkonen, Mikko Hintikka, Tessa Horila, Panu Ilén ja Noora Määttä, olitte kaikki upeassa vedossa.
Jyväskyläläisten esitys on varmasti hyvä esimerkki myös sitä, miten tärkeää vuorovaikutus eri maista tulevien teatterintekijöiden välillä on teatteritaiteen kehitykselle.
Pienessä maassa ja pienellä kielialueella me juutumme muuten helposti vain yhteen käsitykseen sitä, miltä taiteellisesti kunnianhimoisen ja korkeatasoisen produktion pitää näyttää ja tuntua.
Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö
Ohjaaja Lija Fscherillä on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vahva fyysinen läsnäolo perustuu jatkuvaan liikkeeseen. Humisevan harjun liikekieli on lähellä modernia tanssia.
Itse asiassa mielikuva oli niin voimakas, että katsojana aloin odottaa näyttelijöiltä myös tanssijoille ominaista liikekielen ja esityksen rytmin täsmällisyyttä.
Toinen Fischerin tavaramerkki on älykäs tilan käyttö. Fischer ja lavastaja Tarja Jaatinen nostavat esityksen näyttämöteknisillä ratkaisuilla irti näyttämön tasosta. Jussi Östermanin näytelmää varten toteuttama äänimaailma vielä korostaa mainiosti tätä tilan tunnetta.
Se on mielen avaruutta.
Humisevan harjun näyttämökuvat ovat todella komeita, jos nyt voimaakseen liikkeeseen perustuvia illuusioita voi edes kuviksi kutsua.
Minuun vaikutti kuitenkin ehkä kaikkein voimakkaimmin se, miten Fischer avaa Emily Brontën 1800-luvulla kirjoittaman tarinan rakenteen. Katsojalle avautuu eräänlainen aikaikkuna, jossa näkyvät monet Brontën tarinan alla ja päällä olevat ajalliset kerrokset.
Niitä riittää. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humiseva harju on esitys, joka toki herättää voimakkaita tunteita, mutta vetoaa ennen muuta katsojan älyyn.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo, miten lähtemättömän vaikutuksen Brontën kirja teki häneen murrosikäisenä. Tämä kerros on myös näyttämöllä mukana, mutta samaan aikaan myös aikuiseksi kasvanut ohjaaja luotaa kokemusmaailmansa kautta omaa suhtautumistaan intohimoiseen rakkauteen.
Sama kertautuu näyttämöllä nuorta Cathy Earnshawia näyttelevän Netta Salosaaren ja aikuista Cathya ja hänen tytärtään Catherinea upeasti näyttelevän Sanna Kemppaisen tulkinnoissa.
Taitavasti Fischer salakuljettaa näyttämölle myös lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa leikitään turpeen tai veden kanssa, vedotaan voimakkaasti katsojan atavistisiin vaistoihin.
Samalla ne korostavat elämän konkreettisuutta. Ihminen on ainetta ja tämä aineen ikuinen kiertokulku ulottuu tässä tarinassa aina Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan asti: Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman…
Omaa aikaamme luotaavalta aikajanalta puuttuu oikeastaan vain minun ikäisteni puolivalmisteiden jäätävä kyynisyys ja sarkasmi. Mutta toisaalta Brontën kuvaamassa 1800-luvun maailmassa vanhat pierut yleensä oikaisivat koipensa jo hyvissä ajoin ennen kunnianarvoista 60 vuoden ikää.
Koko aikakaudelle nimensä antaneen kuningatar Viktorian Englannissa seksuaalisuutta ei tietenkään kuvattu avoimesti. Brontën kirjassa nuori veri kiehuu pinnan alla sitäkin kuumempana.
Nuori nainen kuvasi seksuaalista kiihkoa ja väkivaltaa niin voimakkain vedoin, että aikansa kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että kirjan kirjoitti Emilyn, alkoholisoitunut ja tuon ajan muotihuumeeseen, oopiumiin addiktoitunut veli Branwell, jota 30-vuotiaana kuollut Emily hoiti viimeisinä elinvuosinaan.
Tuo erehdys johtui tienkin pääasiassa viktoriaanisen ajan ennakkoluuloista, jotka sivumennen sanoen elävät edelleen sitkeästi. Maailman mitassa mikään ei ole oikeastaan muuttunut.
Emily Brontëlla oli todennäköisesti hyvin läheinen suhde veljeensä. Mutta ei hänelläkään mitään oikotietä ollut miehen pään sisään. Eikä tällaista kaikkiin umpiluusta valettuihin lukkoihin sopivaa yleisavainta Fischerilläkään tietenkään ole.
Sekä Seppo Kaisanlahti että Turo Marttila näyttelevät hienosti Heathcliffin ja nuoren Heathcliffin rooleissa, mutta tämä produktio nyt ei vain ole miehille mikään erityinen näytön paikka.
Heathciff on hahmona tarina pahis, koston jumala, jonka jo Brontë on jalostanut kirjaansa ikivanhasta tarinaperinteestä. Hahmona Heathcliff on inhimillisen tarinaperinteen peruskauraa.
Aikaikkuna, jonka Fischer ryhmineen avaa katsojalle, ulottuu siten hyvin kauas menneisyyteen.
1800-luvun Britanniassa yläluokkaankin syntynyt nainen oli toisen luokan kansalainen, joka ei voinut edes periä vanhempiaan, vaan suvun maaomaisuuden sai aina joku suvun mies.
Tämä on se perustaso, josta myös Brontën kirjailijasisarukset rakensivat tarinansa. Tähän todellisuuteen kuuluivat järkiavioliitot ja naimakaupat.
Ainoan pakopaikan tarjosi omaan mielikuvitukseen perustuva fantasiamaailma.
Tämä fantasiamaailma tuodaan näyttämölle nukketeatterin ja komiikan keinoin. Maija Linturin ohjaama nukketeatteri niveltyy kokonaisuuteen mainiosti.
Koomisia elementtejä Fischer tuo perussynkkään tragediaan liikekielen kautta. Tehokeinoina käytetään toistoja ja esimerkiksi hääkohtauksissa kierroksia nostetaan niin paljon, että ollaan lähellä Mack Sennettin mykkäelokuvista tuttua slapstick-komiikkaa.
Ja melkoisia hirviöitähän ne murrosikäiset ovat, vielä pienemmistä lapsista nyt puhumattakaan…
Näyttämön yllä leijuu myös Cathy Earnshawin haamu, kun Netta Salosaari kiikkuu lavasteissa tai näyttämön yllä trapetsilla. Kauhua ja hilpeyttä herättävien horror-elokuvien juuret ovat syvällä samassa tarinaperinteessä, josta sekä Brontë että Fischer ammentavat.
Parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa on kuitenkin se, että Fischer yrittää avata aikaikkunaa myös tulevaisuuteen. Se ei ole tietenkään helppoa maailmassa, jossa lähes kaikkea on kokeiltu ja melkein kaikki myös jo kertaalleen nähty.
Meidän tunteillamme ja käyttäytymisellämme on biologinen pohja. Se houkuttelee ajattelemaan, että näitä tunteita ja tekoja kuvaavat tarinat ovat ikuisia.
Fischer uskaltaa ryhmineen haastaa tällaisen ajattelun. Teatteri etsii sitkeästi uusia tapoja kuvata maailmaa ja suuria tunteita.
Suomessa teatteri on elänyt aina syvässä symbioosissa kirjallisuuden kanssa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa visuaalinen ilmaisu haastaa puhutun kielen dialogiin. Lopputuloksena syntyy teatteria, joka vaatii myös katsojalta paljon, mutta on sitäkin palkitsevampaa.
Humiseva harju potkii Kuningatar K:n tavoin katsojan ajatukset liikkeelle.
Esa-Matti Smolander esittää Timo K. Mukan teksteihin perustuvan monologinäytelmän. Kuva Teatteri Vanha Juko/Heidi Kotilainen
Onko Mikkeliin menijöitä? Liput menivät justiinsa.
Työväen näyttämöpäivät on näköjään yhtä suosittu happening kuin kuuluisa Savon-pikajuna Lentävä kalakukko aikoinaan.
Esitysten liput tulivat myyntiin viime viikon keskiviikkona 3. tammikuuta ja saman päivänä järjestäjät jo kertoivat Facebookissa, että useimmat esityksistä ovat loppuunmyytyjä.
Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole meidän matti myöhäisten kannalta aivan näin tukala. Tänään torstaina järjestäjät ilmoittivat Facebookissa, että useisiin kiinnostaviin esityksiin on edelleen lippuja saatavana.
Mukana on 15 kotimaista harrastajateatteria ja kaksi ulkomaalaista ryhmää, liettualainen Arlekin, joka esittää mukaelman William Shakespearen Romeosta ja Juliasta nimellä ”Why is Love?” ja Karajalan Kansallinen teatteri, joka esittää Seppo Kantervon näytelmän Sinitaivaan laulu.
Esitykset valitsivat tämän vuoden näyttämöpäiville ohjaaja Atro Kahiluoto ohjaaja Salla Taskinen.
Oma listani esityksistä, jotka on tänä vuonna ihan pakko nähdä, on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Aloitan tämän viikonlopun mittaisen teatterimaratonin Esa-Matti Smolanderin monologiesityksellä Minun isäni sydän. Smolander on dramatisoinut esityksensä Timo K. Mukan teksteistä. Esityksen on ohjannut Sorjosen Jussi. Odotukset esityksen suhteen ovat korkealla.
Teatteriputki jatkuu perjantaina 15 minuutin siirtymätauon jälkeen Jyväskylän Ylioppilasteatterin näytelmällä Hyvät herrat, juokaa etikkaa. Esitys perustuu venäläisen, absurdeista tarinoista tunnetun Daniil Harmsin (Daniil Ivanovitš Juvatšov) tekstiin. Harms kuoli vain 37-vuotiaana leningradilaisessa mielisairaalassa vuonna 1942.
Esityksen on ohjannut Tarton yliopistosta ohjaajaksi valmistunut Kalev Kudu. Keskisuomalaisen teatterikriitikko Marja-Liisa Westman on kritiikissään selvästi innostunut esityksestä ja antaa erityiskiitokset työryhmän tuottamalle musiikille.
Odotukset ovat siis edelleen korkealla.
Perjantai-illan istunnon päättää Kajaanin HarrastajateatterinSudenmorsian. Aino Kallaksen romaanista dramatisoidun näytelmän on ohjannut huipputaitaville kajaanilaisille harrastajille Karoliina Kuvaja. Teatterikriitikko Sinikka Viirretin esityksestä Kainuun Sanomiin kirjoittama arvio on silkkaa suitsutusta. Eli homma on edelleen hanskassa.
Lauantai alkaa Haminan Teatteriyhdistyksen näytelmällä Paperihattuja. Viihdetaiteilija Veikko Lavin elämästä ja tuotannosta ammentaneen esityksen on ohjannut Janne Lonka. Kymen Sanomien Päivi Taussinmukaan Paperihattuja on varjoteatteria, tanssia, puhekuoroja, sketsinomaisia jaksoja, draamaa ja hiukan lauluakin.
Lentävän Lokin Eila, Rampe ja palvattu onni on Sinikka Nopolankirjoittamaa tamperelaishuumoria. Saas nährä, miten Raija ja Pentti Nokkalan ohjaamat Uudenkaupungin harrastajat sen esittämisessä onnistuvat.
Helsinkiläinen Teatteri Kutsa on ryhmä, joka ei pelkää tarttua koviin haasteisiin. Optimisti on Raija-Sinikka Rantalan kirjoittama, osin tositapahtumiin perustuva tarina näyttelijästä, joka savustetaan ulos omasta teatteristaan. Ohjaus on Jorma Hällströmin. Optimisti on karhean raju kuvaus teatterin ja taiteilijaelämän synkästä puolesta.
Arvoituksellinen Täyspuuvillakuosi on Murto Ensemblen sotanäytelmä. Okko Leon kirjoittaman tarinan on ohjannut Liina-Maija Paavilainen. Karjalaisen Sari Sudensalmenmukaan Leo Okko kirjoitti näytelmän vuonna 2009 Stanley KubrickinFull Metal Jacket -elokuvan innoittamana.
Maratonin päättää sunnuntaina Teatteriryhmä NimettömienNenäliinatehdas. Näytelmän on kirjoittanut ja ohjannut Ria Bäckström.
Suvi-Sisko Villanen, Anne Suomalainen ja Antti Riikonen näyttelevät Kotalan suvun klaania. Kuva Ilpo Ilves
Imatralaisen Irti-teatterin Lämminverisissä on esillä kaikki tämän jo 20 vuotta toimineen harrastajateatterin vahvuudet. Kokemus on antanut ryhmä jäsenille esiintymisvarmuutta, puhetekniikkaa on harjoiteltu säännöllisesti ja jokainen on opiskellut omat vuorosanansa pieteetillä.
Kaiken tietenkin kruunaa se lämmin yhteishenki, joka välittyy esityksestä myös katsomoon. Tätä yhteisöllisyyttä ja sen arvoa korostaa myös Petteri Värtö esityksestä Etelä-Saimaaseen kirjoittamassaan kritiikissä.
Ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan näytelmä on kuitenkin harrastajille kova pähkinä purtavaksi. Peltolan teksti on parhaimmillaan terävää ja tarkkanäköistä yhteiskuntasatiiria. Näytelmä on tragikomedia, joka tyylilajina pistää sekä ohjaajan että näyttelijät tiukan paikan eteen.
Toimintansa 20-vuotisjuhlaa viettävän Irti-teatterin tekijöitä ei voi ainakaan syyttää rohkeuden puutteesta. Peltolan vuonna 2004 kantaesitetystä Suomen hevosesta alkanut trilogia Kotalan klaanin vaiheista hyvinvointivaltion raunioilla on tarkkanäköisyydessään ajankohtaisempi nyt kuin koskaan.
Ahkera harjoittelu on tuottanut juhlanäytelmässä yllättävän tuloksen. Näyttelijöiden keskinäinen vuorovaikutus jäi torstain esityksessä kovin laimeaksi. Urheilutermein hyvistä yksilösuorituksista ei syntynyt täydellistä joukkuetta.
Kokeneella ja monessa liemessä keitetyllä Jorma Piispasella on ollut ohjaajana ilmiselviä vaikeuksia kohtausten ajoituksen kanssa. Monet kohtaukset tahtoivat uupua viimeistään kalkkiviivoilla suuren tekstimassan painon alla. Vuorosanoista tuli usein pitkiä ja antaumuksella esitettyjä monologeja.
Kokonaisen auton tuominen näyttämölle on ollut teatterin tekijöiltä tekninen taidonnäyte. Oranssinväriseksi maalattu Lada 1200 on saatu kuljetettua ahtaisiin tiloihin vain palasina ja auto on koottu näyttämöllä uudestaan.
Autosta tulee näyttämöllä kuitenkin helposti hirviö, joka sotekee ohjaajan tahtipuikon omiin vanteisiinsa. Se ottaa koko teatteritilan haltuunsa ja määrää myös sen, miten näyttämöllä liikutaan.
Tällä kertaa asian vatvomin voi tuntua saivartelulta. Minusta Irti-teatterin tekijät kuitenkin onnistuivat huomattavasti paremmin trilogian toisen osan (Yksiöön en Äitee ota) toteutuksessa, vaikka se on tyylilajiltaan ja sisällöltään aivan yhtä vaativa biisi kuin Lämminverisetkin.
Kakkososassa Jukka ”Rippe” Riikonen loisti irakilaissyntyisenä maahanmuuttajana, Hamed Sahelina. Lämminverisessä Riikonen esittää samaa roolihenkilöä ja myös taidot ovat tallella. Jos tai pikemminkin kun menette katsomaan Irti-teatterin esitystä, seuratkaa, miten hienosti Rippe menee mukaan kohtauksiin ja ottaa kontaktia paitsi yleisöön myös kanssanäyttelijöihinsä.
No toisaalta ei autoilu näyttämöllä onnistu tavallisesti yhtään paremmin teatterin ammattilaisiltakaan. Muista vielä hyvin esimerkiksi Oulun kaupunginteatterin Joni Skiftesvikin tekstistä tekemän Katsastuksen. Teatterikokemuksena se sai minut ajattelemaan pidätetyn raivon vallassa, että hokemassa mieluummin ilman kuin Hilman on edelleen vinha perä.
Autot ja muut tekniset vempeleet ovat tietenkin jippoja, joilla ammattiteatterin puolella yritetään houkutella teatteriin noin lähtökohtaisesti nyreästi suhtautuvia miehiä katsomoon.
Toki autolla ja kesken jääneellä moottoritien sillalla, jonka alla Kotalan perhe asuu, on tietenkin Peltolan tekstissä suuri symboliarvo. Molemmat ovat mammutin luita, jotka pistävät vielä esiin teolliseen kulttuuriin perustuneen hyvinvointiyhteiskunnan raunioista.
Jo alussa tuli kiitettyä Piispasta ja kumppaneita rohkeasta näytelmän valinnasta. Satiiri ei oikein uppoa eteläkarjalaiseen teatteriyleisöön. Kurjuuta kummempaa saa olla näyttämöllä vain jatkuvan laulunlurituksen säestyksellä.
Toisaalta Piispanen on sovittanut Peltosen tekstiä ehkä vähän liinakin tunnollisesti ja alkuperäistekstiä kunnioittaen harrastajateatterin tarpeisiin. Hieman rohkeampi sovitus olisi ehkä ollut paikallaan.
Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.
Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.
Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.
Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.
Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä. Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.
En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.
Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.
Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia. Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.
Tämä kaikkinäyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.
Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.
Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.
Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.
Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.
Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.
Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.
Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.
Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.
Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.
Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.
Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.
Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.
Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.
Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.
Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.
Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.
Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.
Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?
Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.
Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.
Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.
Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.
Rinnastus toimii.
Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.
Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.
Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi. Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.
Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.
Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.
Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern
Vielä viime vuosisadan alussa pitkä avioliitto teki ihmisistä traagisia hahmoja. Ainakin jos nämä hahmot olivat suoraan maailmankirjallisuuden tunnetuimman naistenvihaajan ja parisuhdevittuilun mestarin August Strindbergin kynästä.
Tällä vuosisadalla pitkä parisuhde tekee ihmisistä koomisia hahmoja. Pitkästä parisuhteesta on tullut erikoisuus, jota tässä suhteessa syntyneet lapsetkin ihmettelevät ääneen.
Meillä kaikki on hyvin, kuten Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra vakuuttaa.
KuolemantanssinRiksteaternille sovittanutta Eva Maria Benavente Dahlinia on ruotsalaisissa kritiikeissä syytetty muun muassa Strindbergin mestariteoksen teurastamisesta.
Rohkenen olla eri mieltä.
Dahlin on lyhentänyt Strindbergin ehkä tunnetuimman avioliittohelvetin kuvauksen yksinäytöksiseksi kamarinäytelmäksi.
Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Dahlinin taitava dramatisointi ja ohjaaja Dritëro Kasapin äärimmilleen pelkistetty tyyli kulkevat käsi kädessä.
Dramatisointi, ohjaus ja Annika Niminen Brombergin, Sari Nuttusen ja Peter Stockausen skenografia muodostivat maanantaina Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salin näyttämöllä kokonaisuuden, joka teki kunniaa ekspressionistiselle teatterikäsitykselle.
Tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen arjen melankoliaa kuvasivat näyttämöllä harmaan eri sävyt. Ajankuva luotiin puvuilla ja muutamalla tarkoin valitulla esineellä.
Sovituksen tarkkuudesta kertoi jotakin myös se, että Dahlin ja Kasapi antavat myös jo ensimmäisessä näytöksessä vastauksen tärkeimpään kysymykseen, joka katsojan mielessä syntyy kahden rinnakkaisen näytelmän kokonaisuudesta.
Edgar mainitsee keskustellessaan vaimonsa serkun Kurtin kanssa, että perheen neljästä lapsesta kaksi on kuollut jo nuorena.
Sellainen ei ollut vielä viime vuosisadan alussa mitenkään tavatonta, pikemminkin tavallista. Hinkuyskä, tulirokko ja muut vakavat tartuntataudit vaativat oman veronsa, ja lapsia kuoli myös nykyisin harmittomina pidettyihin tulehduksiin.
Jokainen isä ja äiti ymmärtää, miten musertavaa iskua oman lapsen kuolema merkitsee. Se on tapahtuma, joka antaa oman sävynsä koko elämälle, eikä tätä tuskaa ole sata vuotta sitten juuri lieventänyt tietoisuus siitä, että useimmat pariskunnat joutuivat kohtamaamaan tämän suuren surun ainakin kerran.
Elämällä oli kuin luontojaan traaginen pohjavire.
Monien aikuiseksi ehtineidenkin kohdalla elämänkaari jäi myös niin lyhyeksi, että elinikäisen parisuhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuolla naimattomana.
Paitsi traagista, elämä oli vielä sata vuotta sitten myös jollakin erilaisella tavalla ainutkertaista kuin nyt.
Kuolemantanssin Edgar on läheisiään manipuloiva kotityranni. Psykopaatiksi häntä ei voi määritellä, koska Edgarilla ei ole mitään otetta pienen yhteisön muihin ihmisiin, vaan hän on jäänyt sekä urallaan että elämässään paitsioon juuri sosiaalisen kyvyttömyytensä takia.
Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern
Nuoren Camilla Blomqvistin Vi har det bra on Dahlinin sovituksen jäljiltä eräänlainen peilikuva Strindbergin Kuolemantanssista.
Osat ovat vaihtuneet siten, että nyt valtikkaa parisuhteessa pitää vaimo Anna-Karin ja myötäilijän rooli on hänen miehellään Erikillä.
Asetelman koomisuus ei kuitenkaan kumpua tästä. Kysymys on siitä näennäisestä helppoudesta, jolla nykyihmiset voivat elää elämäänsä vailla suuria murheita. Pariskuntia ei enää pidä yhdessä toimeentulon pakko. Kärsimys ja kuolema on siivottu yhteiskunnasta laitosten ovien taakse.
Ihmisten kyky tuntea empatiaa toisia kohtaa on kuitenkin edelleen kovin ohuella pohjalla. Pariskunnan yhteinen tuttava Kenneth, joka on avioeron takia menettänyt elämänhallintansa, saa osakseen kovin laimeaa myötätuntoa.
Jos Dahlin ja Kasapi ovat viilanneet sovituksen ja ohjauksen kohdalleen aivan viimeistä pilkkua myöten, samaa tavatonta tarkkuutta on myös Jimmy Endeleyn, Benjamin Molinerin ja Sylivia Rauanin roolisuorituksissa.
Kuolemantanssin pelkistetty ilmaisu vaatii paljon myös katsojalta. Hoksottimien pitää olla koko ajan vireessä. Toisaalta näyttelijöiden geometrisen tarkassa tulkinnassa oli jotakin hyvin kiehtovaa.
Toisen näytöksen lomaparatiisissa meno on tietenkin jo paljon rennompaa. Sama kolmikko pääsi näyttämään laaja-alaisuuttaan. Esimerkiksi Moliner näyttää, miten Kuolemantanssin ilottomasta kotityrannista Edgarista sukeutuu puolivallaton nahjus Erik, joka ääneen epäilee, ettei hän ilman vaimonsa opastusta löytäisi yksin edes takaisin kotiin.
Kuusikymmentä vuotta täyttänyt James Bond on alkanut aikuistua. Daniel Craig on Bondina keski-ikäinen työnsankari. Kuva Matthew Harkin
Agentti James Bond hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta on ehtinyt 60 vuoden kypsään ikään.
Tosin aika harva Bondin ihailijoista taitaa muistaa, tai edes tietää, että brittikirjailija Ian Flemingin luoma hahmo aloitti seikkailunsa kirjassa Casino Royale vuonna 1952.
Meillä vanhuksilla tuo muisti alkaa hieman pätkiä. Ehkä juuri sen takia tiedotusvälineissä on uuden Bond-leffan ensi-illan tiimoilta juhlittu näyttävästi, mutta myös hieman neitimäisesti, karskin sankarin 50-vuotisjuhlia.
Kuka sitä nyt tässä iässä niin tarkkaa viitsisi noita vuosia laskea?
Tähän mennessä on tehty 27 Bond-elokuvaa ja niissä kaikissa kerrotaan sama tarina. Mutta se ei haittaa, koska tämä tarina on vielä paljon siinä seikkailevaa salaista agenttiakin vanhempi. Se on iätön.
Alussa Bondille annetaan tehtävä, jonka täyttääkseen hänen on lähdettävä matkalle. Tämän vaelluksen päätepisteessä odottaa täysin ylivoimaisilta näyttäviä pahan voimia vastaan käyty taistelu, jonka sankarimme lopulta voittaa tekniikan jumalien avustuksella.
Toki elokuvataiteelle ominainen tapa kertoa tämä ikuinen tarina tulee mukaan kuviin jo leffan ensi sekunneilla. Bondit alkavat aina hurjalla toimintajaksolla, jolla sen katsojien syke säädetään oikealle, parhaan elokuvanautinnon takaavalle tasolle.
Elokuva ja teatteriohjaaja (!) Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-leffa, Skyfall on kerännyt suitsutusta elokuvakriitikoilta. Se on kerännyt tähtiä roppakaupalla, ja aika monen mielestä Skyfall on kaikkien aikojen paras Bond-leffa.
Ja voi se ollakin, ainakin ennen seuraavaa Bond-pläjäystä.
James Bond on elokuvateollisuuden merkkituote. Sen vuoksi sen tekijöillä on hieman samanlaisia ongelmia kuin korkeasta laadusta (ainakin aikaisemmin) ja ylellisyydestä tunnetun Mercedes Benzin saksalaisella valmistajalla.
James Bond -elokuvien yleisön ydinjoukko on asenteiltaan konservatiivista sakkia. Heidän joukossaan on todennäköisesti paljon myös niitä, jotka kunnioittavat läsnäolollaan ihan oikeaa elokuvateatteria vain joka toinen vuosi, kun uusin Bond tulee teatterilevitykseen.
Tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat tietävät hyvin, että myös James Bodin pitää muuttua, kun aika ja asenteet muuttuvat. Tämän päivän katsojan silmissä varhaiset Bond-leffat käyvät jo camp-huumorista. Sekä erikoistehosteet että asenteet ovat kömpelöitä kuin vanhainkodin huru-ukko-osaston voimistelupiiri.
Bond-elokuvan estetiikkaa ei saa kuitenkaan muuttaa liikaa. Tosikatsojan pitää tunnistaa uusin Bond-elokuva Bond-leffaksi heti sen ensimetreistä lähtien.
Sen sijaan konepellin alle saa laittaa lisää tehoja ja ominaisuuksia niin paljon kuin vain tekijöiden taidoista ja kyvyistä irti lähtee. Näitä tehoja on myös totisesti lisätty. Ainakin uusimmassa Bondissa turboruuvi on väännetty tappiin asti.
James Bond on vuosien varrella aikuistunut vaivihkaa. Sitä se ikääntyminen teettää.
Kolmessa uusimmassa Bondissa näyttelevä, vuonna 1968 syntynyt Daniel Craig on roolissa reilusti ikäisensä oloinen. Craigin näyttelemänä Bond on muuttunut sarkastiseksi hahmoksi. Hymyä ei tällaiselta valtavien työpaineiden alla puurtavalta keski-ikäiseltä työnsankarilta juuri irtoa, mutta tehoja sitäkin enemmän, vaikka kaikki tämän iskurityöläisen fyysistä ja psyykkistä kuntoa osoittavat mittarit ovat jo punaisella.
Ei siis ihme, että ainakin Suomessa, jossa toimittajakunta on kovaa vauhtia keski-ikäistynyt, Craig laittaa fibaa elokuvakriitikoiden puntteihin. Hänet on oikopäätä julistettu kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.
No ei ole pitkä aika siitä, kun Roger Moore äänestettiin maailmalla kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi. Vuonna 1927 syntynyt Moore oli kaiken lisäksi lähes kuusikymppinen, kun hän näytteli viimeisen roolinsa Bondina elokuvassa 007 ja kuoleman katse.
Moore on kuitenkin oma lukunsa Bondia tähän mennessä näytelleiden kuuden näyttelijän joukossa. Moore oli Bondin hahmon luojan, Ian Flemingin oma ehdokas rooliin, kun kaikkien aikojen ensimmäistä Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No filmattiin 60-luvun alussa. Väitetään, että Mooren valinta kaatui tuolloin siihen, että häntä pidettiin liian vanhana rooliin.
Mutta Mooren näyttelemät kuusi Bond-elokuvaa ovat selkeä poikkeus jatkumossa. Hieman paradoksaalista on varmasti se, että Mooren tulkitsemana Flemingin luomasta kylmästä tappajasta tuli Bondeja ja koko lajityyppiä ironisoiva hahmo.
Tekijät korostivat tuolloin tarinoiden sadunomaisuutta. Bondeista tehtiin eräänlaisia suurvaltapolitiikasta kertovien uutisten loppukevennyksiä aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ja kylmän sodan henkisesti kangistama suuri yleisö pelkäsi, että maailmaloppu on vain yhden napinpainalluksen päässä.
Ben Whishaw on uusi tuloas Bond-elokuvien näyttelkijäkaartissa. Taustalla Daniel Craig. Kuva Matthew Harkin
Kolmessa uusimmassa Bodissa suurta saatanaa, ihmiskuntaa uhkaavan, tarkasti määrittelemätöntä pahuuden tyyssijaa edustaa kaikkialle lonkeronsa ulottanut tietotekniikka.
Skyfallissa James Bond joutuu turvautumaan pakomatkalla vanhaan 60-luvun Aston Martin – urheiluautoon ja taistelemaan loppuhuipennuksen taistelun lukumärältään ja aseistukseltaan teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan aseinaan vain kaksipiipuinen perintöhaulikko ja omat lihaksensa.
Asetelma kertoo, ketkä ovat olleet elokuvan tekijöiden tärkein kohderyhmä. Tämän päivän keski-ikäiset ymmärtävät tietotekniikasta keskimäärin saman verran kuin edellisen sukupolven James Bond – diggarit kylmänsodan kiemuroista tai Neuvostoliiton todellisuudesta.
No toki tietotekniikka on elämänalue, jossa myös tämän päivän parikymppisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä hyvänsä. Uusimmissa älypuhelimissa taitaa olla kohta enemmän älyä kuin niiden käyttäjissä noin keskimäärin.
Kiinnostavinta uudessa Bodissa on se, miten toiminnan motiivit ovat muuttuneet. Neuvostoliiton kaltaista kollektiivista ja vaikeasti määritettävää pahan valtakuntaa ei enää ole. Ei ole myöskään enää hulluja tiedemiehiä, jotka motivoi toimintaan jokin yleinen ja määrittelemätön paha.
Motiivit on viety yksilötasolle. Skyfallissa James Bondin hahmoa syvennetään, antamalla meidän kaikkien tuntemalla sankarille lapsuus.
Espanjalaisen luennenäyttelijä Javier Bardemin näyttelemä elokuvan pahis Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Kuva Matthew Harkin
Yksilöpsykologian korostaminen lisää paukkuja ennen kaikkia tarinan pahiksen rooliin. Espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Eikä roolityön vaikuttavuutta suinkaan vähennä se, että Bardem on tällä hetkellä yksi maailman arvostetummista luonnenäyttelijöistä.
Syvyyspsykologisia selityksiä on kaivettu esiin psykoanalyysin ehtymättömästä aarreaitasta. Käsikirjoittajien ei ole tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt pois vanhan jääkaappiäitimyytin päältä ja avot, homma toimii.
Tämän syvemmälle en tässä tohdi mennä, koska silloin saattaisin paljasta elokuvan juonen, mikä olisi huono asia. Mendes ja hänen käsikirjoittajansa ovat yhdistäneen Skyfall-elokuvassa onnistuneesti toimintaelokuvan ja trillerin elementtejä.
Uusin Bond tietenkin vilisee edeltäjiensä tavoin viittauksia aikaisempiin Bondeihin. Tuottajien ja käsikirjoittajien taitavuutta alleviivaa se, miten he solmivat tarinan langat yhteen ja uusivat tämän merkkituotteen henkilögalleriaa.
Bondin katsojille itse sankarin lisäksi tärkeääkin tärkeämpiä ovat tutun tarinan tutut sivuhenkilöt. Tässä suhteessa Skyfall kattaa pöydän kahden vuoden päästä kehiin astuvalle uudelle Bondille.
Panu Kärrin mukaan aloitteleville stand up -koomikoille tarkoitettu Possukerho kokoontuu jatkossa kerran viikossa. Jokainen halukas pääsee näyttämään etradilla koomikontaitojaan.
Olen ilmiselvästi teatterifriikki. Lainasana tarkoittaa jollakin tavalla puolijauhoista intoilijaa.
Siitä huolimatta, tai ehkä sen takia näen usein painajaista, jossa olen jostain aivan käsittämättömästä syystä joutunut näyttämölle parrasvalojen väärälle puolelle esiintymään, vaikka en tajua esitettävästä näytelmästä mitään enkä muista vuorosanoja.
Torstaina ensimmäistä kertaa kokoontuneen Possukerhon stand up –koomikot selvisivät tästä kiirastulesta hämmästyttävän hyvin. Jokainen viidestä aloittelevasta sanataiteilijasta selvisi urakastaan mainiosti. Jokaista esitystä oli selvästi mietitty tarkkaan ja harjoiteltu ahkerasti.
Myötähäpeää ei tarvinnut kenenkään keralla kokea.
Possukerho on tarkoitettu foorumiksi aloitteleville stand up –koomikoille. Tosin esimerkiksi torstain koomikoista ainakin Teatteri Kesyn Minna Mänttäri, Susanna Kauppi ja Kaisu Kärri ovat taidoissa pitkälle edenneitä, vuosia kestäneen teatteriharrastuksen koulimia teatterintekijöitä, joilla on paljon kokemusta nimenomaan komedian tekemisestä.
Olemme saaneet nauraa vuosien varrella vatsamme tärviölle Vittiläiselle ja muille Kesyn lappeenrantalaisuutta kuvaaville huumoripläjäyksille.
Esittämisen suomalaiskansallisiin erityispiirteisiin kuu epäilemättä se, että mitä taitavampi esiintyjä torstaina astui estradille, sitä enemmän hän esityksen alussa vähätteli omaa osaamistaan ja voivotteli ramppikuumeen aiheuttamia vaivoja (kyllä sitä skeidat voivat valua punttiin vähemmästäkin).
Minna Mänttäri on teknisesti taitava esiintyjä. Mänttärin esityksellä oli oma verkkainen, mutta hyvin hallittu rytmi. Ajoitus toimi, kehittelyt ja iskut napsahtivat kohdalleen. Taitojensa puolesta Mänttäri on koska tahansa valmis myös ammattilaisten kehiin.
Provokaatio ja räävittömyys ovat stand up –komiikan suola. Mänttäri pyrki myös esityksensä alussa provosoimaan yleisöä. Keksityn anekdootin avulla hän todisti, että Possukerhossa stad up –komiikka onnistuu jopa hänen laiseltaan diletantilta, koska me yleisönä istuneet olimme joko tyhmiä tai ainakin riittävästi humalassa, tai sitten sekä että.
Ja sitähän me tietenkin olimme ja olemme. Tai ainakin olemme kovin kilttejä ja kohteliaita. Esiintyjän ja yleisön raivokkaat yhteenotot, joita teatterifraseologiassa kutsutaan vaisusti läsnäoloksi ja vuorovaikutukseksi, eivät kuulu suomalaisen stad up -koomikon arkeen, eivätkä todennäköisesti edes uran tähtihetkiin.
Yleisönä me suomalaiset olemme nössöjä ainakin jääkiekkoareenoiden ja jalkapallostadionien ulkopuolella.
Provokaatiolla liikkeelle lähti myös koulumaailmassa siviilissä työskentelevä Susanna Kauppi. Kauppi kertoi meille, miten naurettavia ja kamalia tatuointeja harrastavat ja legginseihin pukeutuvat nykynuoret ovat (eh!). Yhtä siivotonta sakkia pitää hakea aina 60-luvulta asti, jolloin hipeiksi heittäytyneet nuoret aikuiset jättivät kainalokarvat ajelematta ja haisivat pahalle.
Kaisu Kärrillä on illan esiintyjistä eniten luontaista lavakarismaa. Tämän ominaisuuden Kärristä me olemme voineet tietenkin havaita Lappeenrannan kaupunginteatterissa, jossa Kärri on näytellyt silloin tällöin iltanäyttelijänä.
Kärrin esittämä ja varmasti huolla etukäteen valmisteltu vitsikimara ei kuitenkaan vastannut hänen avujaan esittäjänä. Vessahuumorista ja Mikko-nimeen perustuvista sanaleikeistä koottu kimara oli illan tylsimpiä.
Kahta muuta aloittelevaa stand up –koomikkoa, Jani Autiota ja Jarno Puheloista en tunne mitenkään entuudestaan. Yhteistä näille kohta kolmekymppisille pojille ja varhaiseen keski-ikään ehtineille naisille on se, että esitettyjen vitsein perusteella kaikkien identiteetti ja tapa hahmottaa maailmaa rakentuvat hyvin paljon tavaroiden ympärille.
No tietenkin se kaikkein rakkain tavara löytyi joko oman navan ja polvien välistä – tai sitten oman kullan pöksyistä.
Vaatteet olivat aatteet 80-luvulla aikuisuuteen kasvaneella sukupolvella. Seuraavaa ikäpolvea voi kutsua vaikka iPhone-sukupolveksi, jonka aatoksissa sen hetkisen poikaystävän heijariveitikka ja älypuhelin toimivat vasta päivityksen jälkeen, jos sittenkään.
Yhteistä kaikille esityksille oli kuitenkin se, että yhteiskunta, politiikka, taloudelliset lainalaisuudet, uskonto, moraali, eettinen pohdinta, valta ja sen karkein muoto väkivalta olivat kaikki tällä kertaa jossain toisaalla. Tämä oli niin silmiinpistävää, että tekee mieli jopa ilkeästi olettaa, että esitystään valmistellessaan kaikki viisi illan tähteä ovat ihan oikeasti pitäneet yleisöään totaalisen älyvapaana sakkina.
No, ei se tietenkään näin mene. Ilmiö on joka tapauksessa kiinnostava. Kuten 38-vuotiaaksi omassa esityksessään ilmoittautunut Kauppi antoi ymmärtää, hän ei tajua enää lainkaan sitä maailmaa, jossa häntä 10 vuotta nuoremmat elävät.
Ihan loppuviimetteks saimme toki myös politiikan kehiin. Illan juontaja Panu Kärri kehotti meitä äänestämään sunnuntaina numeroa 300. Mutta se ei enää ehkä ollutkaan mikään vitsi. Kärri on ihan oikeasti kunnallisvaaleissa keskustan ehdokkaan Lappeenrannassa.
Tai no, ehkä se oli sittenkin koko illan paras vitsi… heh heh!.
