Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on mainio seremoniamestari – Cabaret on osaavaa ja hyvää tekemistä Lappeenrannan teatterilta

Seremoniamestari Jussi Johsson, Noora Huotari ja Tanja Koski yhdessä Cabaretin hupaisimmista kohtauksista. Tinjami Varamäen puvustuksessa kahden naisen aiheuttamaa pulmaa pohdittiin saksalaisissa ”perinneasuissa”. Kuva Ari Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on loistava seremoniamestari. Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret nousi oikealle tasolleen aina, kun upeasti oman roolinsa sisäistänyt Jussi Johnsson oli mukana kohtauksessa.

Jo Cabaretin kuuluisa avaus, Willkommen meni tunnelmaa kohottavasti putkeen. Johnsson tavoitti jopa seremoniamestarille Cabaret elokuvasta tunnetuksi tulleen intonaation, kun hän lauloi englanniksi ja ranskaksi tervetulotoivotuksia saksaksi murtaen ja saksaa Berliinin murteella.

Hienosti sisäistetyn roolin kruunasi Johnssonin hiottu elekieli ja mimiikka. Ne tekivät Cabaretin avainkohtauksista, joissa musikaalin viisto huumori tavoittaa dramaturgisen huippunsa, todella hauskoja. Johnsson on selvästi sisäistänyt, mistä tässä Broadway musikaalissa on kysymys.

Joe Masteroffin käsikirjoittaman, John Kanderin säveltämä ja Fred Ebbin sanoittama Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966. Sen jälkeen se on otettu musiikkiteattereiden ohjelmistoon yhä uudelleen. Suomessa Cabaret menee parhaillaan Lappeenrannan teatterin lisäksi ainakin Kuopion kaupunginteatterissa ja aivan kohta myös Rovaniemen Teatterissa.

Broadwayn musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan yleensä pilkuntarkasti. Cabaretista on kuitenkin tehty tämän vuosisadan puolella myös todella villejä versioita.

Teatterinjohtaja Iiris Rannio on sovittanut ja ohjannut Cabaretista perinteisen version. Tarkoitan tällä sitä, että esityksen roolitus ja toteutus epäilemättä ovat lähellä sitä, miltä Cabaret näytti Broadhurst-teatterin ensi-illassa 20. marraskuuta 1966.

Kun tietää, miten konservatiivista lappeenrantalainen teatteriyleisö on mieltymyksiensä suhteen, Rannion ratkaisu on varmasti järkevä. Toki Ranniolla on ratkaisuilleen myös hyviä näytelmän juonesta ja estetiikasta lähtevät perusteluita. Paheellinen Kit Kat Klubi ei ole vain ajankuva Weimarin tasavallan Berliinistä, vaan Cabaret kuvaa 20-luvun villejä vuosia länsimaissa, kulttuurin murrosta, jonka vaikutukset ulottuivat Suomeen asti.

Tuo ajankuva on tuotu näyttämölle komeasti. Mika Haarasen suunnittelema lavastus, Timjami Varamäen suunnittelema puvustus ja Jukka Kurosen valosuunnittelu loihtivat näyttämölle toinen toistaan hienompia näyttämökuvia. Cabaretissa uuden teatterin teatteritekniikkaa käytettiin nyt ilmeisesti ensimmäisen kerran täysimääräisesti hyväksi ja jälki oli komeaa.

Tanja Huotarin koreografiat ovat hienoa työtä. Kit Kat Klubin tanssijat Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio ja Netta Salosaari pitivät yhdessä seremoniamestari Johnssonin kanssa huolta siitä, että show jatkui silloinkin, kun kehystarinan ihmissuhdekuviot jäivät suvantovaiheeseen.

Kapellimestari Jani Pola on jo vuosia ollut hahmo, johon musiikkiteatterin tekijät ovat voineet tukeutua Lappeenrannassa. Polan johtamalla orkesterilla oli juuri sopiva, aavistuksen rosoinen soundi, joka sopi juuri tämän musikaalin henkeen kuin nenä päähän.

Ohjaajana Rannio hallitsi suuren näyttämön tilaa nyt hyvin. Varovaisuus näkyi kuitenkin kohtausten ajoituksissa. Cabaret oli viihdyttävä, mutta vuorovaikutus yleisön ja esiintyjien välillä ei noussut sille tasolle, mihin musikaaleissa parhaimmillaan päästään. Konserttihurmos jäi kokematta. Tosin kello yhdeltä alkava päivänäytös ei varmaan ole sille myöskään se otollisin ajankohta villeille suosionosoituksille kohtausten välissä.

Myös roolitus jäi askarruttamaan. Sanna Kemppainen lauloi komeasti ja tanssi sujuvasti esityksen toisessa pääroolissa, Kit Kat Klubin tähtenä Sally Bowlesina.  Kemppaisen viileää älyllisyyttä ilmentävä lady look -habitus istui ehkä vähän huonosti villin ja ailahtelevaisen Sally Bowlsin rooliin.

Rannion mukaan 20-luvun villit vuodet päättyivät vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja suureen lamakauteen. Tämä on totta, mutta Cabaret kertoo myös siitä armottomasta krapulasta, johon Eurooppa heräsi näiden juhlien jälkeen.

Englantilainen Isherwood oli homoseksuaali ja hänet karkotettiin Saksasta vuonna 1933. Jos hän olisi ollut saksalainen, hän olisi todennäköisesti päätynyt Hitlerin hallitsemassa maassa Buchenwaldin keskitysleirille Hollywoodin asemesta.

Ishewood on kirjoittanut Berliinin vuosistaan useita romaaneja. John van Druten kirjoitti Ishwoodin romaanin Goodbye to Berlin pohjalta näytelmän I Am a Camera, josta Masteroff sitten teki käsikirjoituksen Cabaretia varten.

Tarina on tragedia sekä yksilö että yhteisötasolla. Rakastavaiset eivät saa toisiaan ja Weimarin tasavalta, mikä oli saksalaisten yritys ponnistella irti kansakunnan autoritaarisista perinteistä, päättyy katastrofiin.

Ehkä tämä pienen juhlijan ahdistus saa teatterin tekijät tarttumaan juuri tähän musikaaliin yhä uudestaan. Toisen maailman sodan alkaneita kulutusjuhlia voi myös seurata krapula, jonka ankaruutta me voimme vain aavistella.

Cabaret

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.9.2019

Käsikirjoitus, musiikki, laulujen sanat Joe Masteroff, Fred Ebb, John Kander 

Suomennos Esko Elstelä 

Laulujen suomennokset Jukka Virtanen

Ohjaus Iiris Rannio

Lavastus Mika Haarala

Koreografia Tanja Huotari

Pukusuunnittelu Timjami Varamäki

Valosuunnittelu Jukka Kuronen

Näyttämöllä Sanna Kemppainen, Jarno Hyökyvaara, Anna-Kaisa Makkonen, Seppo Kaisanlahti, Jussi Johnsson, Eppu Pastinen, Netta Salonsaari, Tanja Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio, Jussi Lankoski ja Samuli Punkka

Farssissa oikea ajoitus on kaikki

Kuvassa Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen: Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Kuvassa Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen: Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

”Jos farssi ei ole täydellinen, se ei ole mitään.”

Tämä Neil Hardwickin armoton toteamus (Teatteriblogi) pitää paikkansa.  Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuninkuuslaji, vaikea ja armoton.

Tragediassa tai komediassa virheitä saadaan anteeksi tai ainakin niistä voi olla eri mieltä.

Ehkä parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Riemurahoissa on se, että farssi on tehty. Teatterista löytyy tahtoa ja taitoa tarjota yleisölleen monipuolista ohjelmistoa. Ilman yleisöä teatteri ei ole mitään.

Myös teatterin näyttelijät laittavat itsensä peliin. Näyttämöllä riittää vauhtia ja yllättäviä käänteitä.

Hardwickin ensimmäinen käsky farsin tekijöille kuuluu: ”Psykologisointi pois!”

Tämä pitää kuitenkin vain osittain paikkansa. Me tunnistamme myös farssin henkilöhahmot, heidän motiivinsa ja henkilöiden välille syntyvät psykologiset jännitteet kulttuurin syvärakenteiden kautta.

Kysymys on itse asiassa meidän aivojemme tavasta toimia. Suurin osa tunteita ja myös ajatuksia käsittelevistä prosesseista tapahtuu tietoisen ajattelun ulkopuolella, tai ehkä oikeammin alapuolella. Nopeatempoisessa farssissa tämän aivojen perusominaisuuden merkitys korostuu, koska tietoiselle ajattelulle ja analyysille ei jää aikaa.

Juuri siksi farssi ei anna myöskään tekijöilleen yhtään virhettä anteeksi.

Samasta syytä myös kieli tuottaa hankaluuksia. Englantilainen tapakulttuuri ei käänny jäännöksettömästi suomen kielelle. Me emme myöskään osaa tulkita näitä kielen piilomerkityksiä kääntäjän ja dramatisoijan ponnisteluista huolimatta, koska tämä tulkinta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Se on tavallaan refleksi.

Ilman tätä tiedostamatonta refleksiä, myös farssin hauskuus on silkkaa teeskentelyä.

Pulma on ilmeinen ja sen kanssa ovat selvästi joutuneet painiskelemaan niin englantia äidinkielenään ja Suomessa vuosikymmeniä asunut Hardwick kuin angloamerikkalaisten näytelmien kääntäjänä ja ohjaajana kunnostautunut Timo Rissanen.

Englantilaisten ja amerikkalaisten komedioiden ja farssien henkilöt jäävät helposti jollakin määrittelemättömällä tavalla etäisiksi.

Tässä törmäämme Hardwickin kuudenteen sääntöön, jonka mukaan farssin päähenkilöiden on oltava tarpeeksi rakastettavia tai ainakin kiinnostavia, että me välitämme heistä, mutta samalla tarpeeksi inhottavia, että nautimme niiden tuhoutumisestaan. Tämä on näyttelijän vaikein tehtävä ajoituksen jälkeen.

Esimerkiksi Samuli Punkka oli Lappeenrannan esityksessä sekä kiinnostava että rakastettava pikemminkin Samuli Punkkana kuin hänen esittämänään Henry Perkinsinä. Tämä ero ei liene merkityksetön. Farssi on tietenkin sukua suoraan alenevassa polvessa myös Antiikin Kreikan tragedialle, jossa jumalat (me, yleisö) haluamme syötä kohti rikkauksia kurottavan sankarin alas jalustaltaan.

Huikeassa vedossa oleville Punkalle ja kumppaneille toivoin läpi näytelmän vain yhä uusia onnistumisia.

Farsissa ajoitus on kaikki. Lappeenrannan esityksessä iskut sattuvat hyvin paikoilleen, mutta kehittelyt jäivät usein vajaiksi. Riemurahat kuulosti suomalaiselta heavy rock -yhtyeeltä. Volyymi pysyi koko ajan kypällä, mutta nyansseissa oli toivomisen varaa.

Luultavasti myös tässä asiassa kieli tekee omat tepposensa. Kaikki minun kaltaiseni ikävammaiset muistavat varmasti vieläkin ne ulkomaalaisista hiteistä 60- ja 70-luvulla tehdyt toinen toistaan kammottavammat käännösiskelmät, joissa kappale kappaleen jälkeen soi sellainen merkillinen körttiläissoundi.

Hyvä jumala, päästä minut laulamisen vaivasta ja salli minun veisata.

Käsiohjelman mukaan vuonna 1934 syntynyttä Ray Cooneytä pidetään Lontoon West Endin kruunaamattomana farssikuninkaana.

Riemurahat (Fynny Money) kantaesitettiin vuonna 1994. Muun muassa Varkauden teatteri esitti farssia pari vuotta sitten ja se on kulunut myös monien harrastajateattereiden ahkerassa käytössä.

Riemurahat ei kuulu Cooneyn parhaimpien farssien joukkoon, toivottavasti. Asenteiltaan Riemurahat on suoraan jostain edellisen vuosisadan juoksuhaudoista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kriminalisoiti lopetettiin Engalannaissa jo vuonna 1967. Ronskius, tyypittely ja typeryys eivät minusta ole farssia kuvaavia synonyymejä.

No toisaalta farssit tuppaavat jo luonteensa takia olemaan konservatiivisia. Niiden hauskuus perustuu meidän pittyneisiin asenteisiimme.

Ja toki ihmiset, joiden mielestä ahneus kovankin onnen voittaa, ovat edelleen täysin tunnistettavissa ja ajankohtaisia.