Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen
Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny alkaa hyvin kauniilla kohtauksella. Siinä kuuluu ihon ääni.
Kaunista ei nyt välttämättä ole se, että kaksi keski-ikään ehtinyttä ihmistä hyppää punkaan heti ensitapaamisen päätteeksi. Upeaksi Liisa Mustosen ohjaaman kohtauksen tekee se, että Frankie (Elina Hietala) ja Johnny (Tommi Eronen) puhkeavat rakastelun jälkeen spontaanin nauruun.
Toisen ihmisen fyysinen kosketus saa molemmat unohtaman hetkeksi itsensä.
Draama alkaa siitä, kun tunteet ottavat jälleen vallan.
Näytelmäkirjailija Terrence McNallyn kirjoittamassa näytelmässä sekä Frankie että Johnny ovat saaneet syviä haavoja aikaisemmista ihmissuhteistaan. Näitä kuoritaan auki kuin sipulia tarinan edetessä näyttämöllä, ja kyllä, kyllä itkettää.
Tarinan dynamiikka syntyy siitä, että Frankiella ja Johnnylla on vastakkaiset strategiat yrittää pärjätä näiden yhä kirvelevien mielen haavojen kanssa. Frankie kieltää lähtökohtaisesti kaikki tunteet. Johnny puolestaan vääntää oikeaa tunnetilaa päälle vaikka väkisin. Teatterissa kun ollaan, hän yrittää murtaa nämä tunteiden lukot käyttämällä Shakespeare-sitaatteja moukarinaan.
Koska Tampereen teatterikesän verkkosivuille laitetun sitaatin mukaan luvassa oli ”eroottisen ja romanttisen rakkauden juhlaa”, katsojana minulla oli houkutus asennoitua kaikkitietävän jumalan rooliin.
Hietalan ja Erosen hienot roolityöt veivät kuitenkin irvistelyn halut. Näytelmän dialogi oli Broadwayn parhaiden perinteiden mukaisesti erittäin nautittavaa. Ville Mäkelä on tehnyt McNallyn näytelmää kääntäessään loistotyötä.
Hieno näyttelijäntyö ja toteutuksen hienot oivallukset sekä ne tuiki tarpeelliset pikkunyanssit tekevät tarinan roolihahmoista uskottavia. Perimmäisten kysymysten äärellä siis ollaan. Elämän tarkoitusta ei järjellä ratkaista.
Tarinan roolihenkilöt ovat toki varsinaisia pölvästejä, kuten nelikymppiset pruukaavat olla, mutta kukapa meistä ei olisi ikään katsomatta. Ymmärrys ihmissuhdeasioissa tulee aina jälkijunassa, jos on tullakseen.
Suomessa jo puolet talouksista on yhden ihmisen talouksia. Kaikki näistä sadoista tuhansista sinkuista eivät varmasti elä omasta tahdostaan yksin. Näytelmässä Johnny kysyy Frankielta haluatko olla seuraavatkin tuhat vuotta yksin?
Mitä tähän kysymykseen pitäis vastata? Ikuisuus sujuu kuin itsestään heti alkuu päätyään. Merkitystä on vain niillä hetkillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla, jotka meillä on vielä jäljellä ennen sitä.
Roosa (Mirjami Heikkinen) ja Olavi (Tuukka Vasama) Roosan piilopaikassa. Kuva Tampereen teatterikesä/ Antti Hahl
Tunnelma Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa on harras. Yleisön keski-iästä voi päätellä jotakin siitä, että istuinkorokkeet ovat laajassa käytössä. Kukaan ei lähde kesken kaiken juoksentelemaan katsomon käytävillä tai saa raivaria. Nyt ollaan teatterissa eikä koulussa.
Dramaturgi Paula SalmisenErkat ja tavikset alkaa tämän päivän koulumaailmassa tuiki tavallisella tarinalla. Tarinan Olavi on erityislapsi, joka on juuri sijoitettu uuteen kouluun ja uudelle luokalle 30 muun lapsen joukkoon. Olavista itsestään tuntuu usein, että hänen päänsä surisee kuin mehiläispesä. Neurologisedät ja psykologitädit ovat antaneet tälle Olavia kiusaavalle ampiaisten surinalle diagnoosin ADHD.
Monille meistä aikuisistakin muistot kouluvuosista ovat painajaisia, jotka palaavat uniin yhä uudestaan vielä vuosikymmenien päästä.
Elämä on hämmästyttävässä määrin tuurista kiinni. Yhä useammat uusista isänmaan toivoista saavat jo elämän ensimmäisissä arpajaisissa kolme oikein ja lisänumeron. Kysymys lienee solubiologiasta. Lapset hankitaan keskimääri yhä vanhempina.
Lopullinen valita menestyjiin ja syrjäytyjiin tehdään kuitenkin tietoisten valintojen kautta. Oppimisvaikeuksista kärsivien ja käytöshäiriöisten lasten sijoittamista normaaliluokalle voidaan kyllä perustella kauniilla periaatteilla, mutta käytännössä kysymys on raadollisesta säästämisestä.
Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen lähestymiskulma on positiivien. Elämä on tässä ja nyt. Erkat ja tavikset on tehty lapsikatsojien ehdoilla. Olavi otetaan mukaan leikkeihin, hän saa kavereita ja hänelle annetaan anteeksi jopa huono käytös, koulutoverin käden murtumiseen johtanut töniminen.
Salminen tuntee varmasti myös koulumaailman nurjan puolen. Aikuiselle katsojalle tämä todellisuus avataan, kun Olavi tapaa toisen erityislapsen Roosan, joka on uppoutunut omaan mielikuvitusmaailmaansa. Roosa istuu korkealla puussa ja kertoo Olaville, että männyt ovat parhaita.
Monen erityislapsen selviytymisstrategiaan kuuluu epäilemättä pakon edessä kyky piiloutua kiusanhengiltä silloin, kun aikuisten valvoma katse ei ole läsnä. Roosa ei ole paennut koulun todellisuutta vain mielikuvitusmaailmaan, mp3-soittimen tai älypuhelimen kuulokkeiden taakse, vaan ihan konkreettisesti kiipeämällä koulun pihalla kasvavaan puuhun.
Toki hyvään lastennäytelmään kuuluu myös opetus, muut lapset oppivat hyväksymään Roosan erilaisuuden.
Sipoossa toimivan Lilla Villanin esityksen voima on hienossa näyttelijätyössä. Tuukka Vasama, Mirjami Heikkinen, Emmi Pesonen ja Aaro Wichmann eivät yritä tekeytyä näyttämöllä lapsiksi, vaan ovat läsnä luontevasti. Se sulatti sekä jään, että aikuisille näyttelijöille lapsuuden jälkeen kertyneet vuodet.
Näytelmän Olavin ja Roosan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten 30 oppilaan luokkaa vetävä opettaja jaksaa ja osaa. Sekin on siten myös vähän tuurista kiinni.
Opettajien ja alati supistuvien määrärahojen paineissa toimivien kouluviranomaisten osa ei ole helppo, kun lapsiaan puolustavat tiikeriäidit ja isäkarhut käyvät kovilla kierroksilla.
Teatteri on oiva paikka käsitellä tällaisia voimakkaita tunteita herättäviä asioita. Esimerkiksi Kallo CollectivenEcholalia on ollut monelle varmasti vapauttava ja avartava kokemus. Lilla Villan on esittänyt Erkoja ja taviksia muu muassa Kansallisteatterissa.
Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen
Miko Kivisen käsikirjoitus Miehen kuolema on poskettoman hauska ja Leea Klemolan siitä ohjaama sovitus pähkähullu. Jäin tämän reilun tunnin kestäneen hurjan vyörytyksen jälkeen vatsa nauramisesta kipeänä toivomaan, että tätä lajia saisi jostain lisää. Tätä varten teatteri on (eh).
Klemola ja lavastaja Erkki Saarainen ottavat sukupuolien välisen sodan taistelutantereen haltuunsa visualisoimalla miehistä valtaa kannattelevan arkikielen karkeudet. Tässä jutussa on totisesti häpyä. Kirkkoveneellä, jota ”Pensselisetä” Kuolio (Miko Kivinen) suti hellästi esityksen alussa, on pituutta varmasti toista metriä.
Miehen kuolema on kolmiodraama, jossa pettävä ja jättävä mies joutuu lopulta nöyrtymään ja vetämään ”sen” päähänsä ihan kirjaimellisesti. Mutta itse tarinasta tulee helposti pelkkä sivujuonne, kun Kivinen ja Klemola ryhtyvät luomaan uutta ihmistä, ainakin karvan verran parempaa versiota 2.0.
Sirkustirehtöörinä näyttämöllä häärivän Kivisen suusta tuli lähes katkeamattomana virtana puhetta, jossa ruodittiin teknokulttuurimme miehistä olemusta. Sekä kaupungit että tavarat ovat miehen näköisiä. Puhetta riitti myös teatterin rajoista ja madollisuuksista. Ja jos puhe ei auttanut, Kivinen alias Kuolio lauloi meidät katsojat suohon.
Esityksen suola ja chilipippuri olivat huikean hienot näyttämökuvat, joita Klemola on ohjauksessaan loihtinut näyttämölle. Näyttelijöiden todella vahva läsnäolo ja Klemolan sarjatulen nopeudella vaihtuvat surrealistiset näyt olivat yhdessä kuin aasinpotkuja sille herkkätunteiselle alueelle, jolla pahojen puheiden mukaan myös miehinen järki seisoo.
Dynaamisuutta esitykselle antaa lavalle pytytetty ihmeellinen kuutio, jota kääntämällä lepikkoa kasvava joutomaa muuttuu vallan palatsien peilisaleiksi ja vaikka miksi.
Klemola on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Klemola on taiteilija, jolla on oma, hyvin persoonallinen ja helposti tunnistettava käsiala. Olen tykännyt kaikista hänen ohjauksistaan kuin hullu puurosta, epäilemättä silti millään tavalla oman mielenterveyteni tasoa ja laatua. Klemolan näytelmien näennäisesti kaoottisessa maailmassa ajatus kulkee.
Miehen kuolema on aito komedia siinä, että se on pohjimmiltaan tragedia. Miehen kuolemassa kuten kaikissa muissakin Klemolan ohjauksissa keskeinen teema on kysymys vieraantumisesta. Ihmisenä olemisen vaikeus on tietenkin ikivaha filosofinen ja uskonnollinen aihe. Nykyisin vain alkaa näyttää yhä pahemmin siltä, että evoluutio, tai pitäisikö sanoa runollisemmin, äiti maa teki suuren virheen hankkiessaan itselleen tällaisia lapsia.
Miehen kuolema kertoo minusta myös uudesta vahvasta luomiskaudesta. Esityksessä ei olut jälkeäkään siitä sydänalaa riipivästä alakulosta, joka jäi päällimmäiseksi tunteeksi Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamasta Vaarallisista suhteista. Miehen kuolemassa on Kokkola-trilogian riehakkuutta, mutta nyt Klemolasta on tullut myös tiivistämisen mestari.
Miehen kuolema on toteutettu helsinkiläisen Teatteri Korjaamon ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin yhteistyöllä. Tällainen yhteistyö on Tampereen teatterikesän taiteellisen johtajan Mikko Roihan mukaan myös se keino, jolla avataan uusi ikkuna suomalaisen teatterin tulevaisuudelle. Se on henkinjäämisen resepti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin kaltaisille maakuntateattereille.
Roihan mukaan yhteistyökumppaneita pitää myös etsiä rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelta. Kieli ei ole sellainen ongelma, kuin usein kuvitellaan. Roiha on omilla ohjauksillaan todistanut, että suomalainen ja suomeksi esitetty teatteri löytää hyvin yleisöä Berliinissä.
Sonya Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian. Ryhmän muut tanssijat ovat Deogracias Masomi, Julian Owusu ja Esete Sutinen. Kuva Zodiak/Uuppi Tirronen
Meidän kaikkien juuret ovat Afrikassa. Se lienee biologinen tosiasia. Silti kukaan ei voi olla kotoisin Afrikasta. Sen nimistä kylää ei taida olla olemassa, ei ainakaan sen nimistä maata tai kansaa.
Meidän identiteettimme rakennuspuita ovat omaiset, suku, kotiseutu, ystävät ja ehkä jossain määrin myös kansalaisuus. Tosin kansallisvaltio on niin nuori keksintö, ettei sitä oikeastaan kannata ottaa tässä mielessä lukuun.
Käsiohjelmassa kerrotaan, että Noir? on kuuden helsinkiläisen taiteilijan matka mustuuteen, mustaan esiintyjyyteen ja identiteettiin.
Jo tässä vaiheessa tekisi mieli väittää vastaan. Minusta Noir? on kuuden taiteilijan matka minuuteen. Meillä jokaisella on oma elämänhistoriamme, joka tekee meistä ainutkertaisia. Minusta Sonya Lindforsin ja työryhmän luoma koreografia nostaa esiin tämän elämän ainutkertaisuuden hyvin kauniilla tavalla.
Ryhmän jokaisella jäsenellä on oma elämäntarinansa. Ehkä koskettavin niistä on tanssija Esete Sutisen tarina. Sutinen kertoo näyttämöllä, miten hänet adoptoitiin Suomeen Etiopiasta vuonna 1985. Etiopialaisessa lastenkodissa, jossa Esete asu varhaislapsuutensa ei tiedetty edes hänen tarkkaa syntymäaikaansa.
Mutta aivan omanlaisiaan ovat myös Lindforsin, rap-artisti ja näyttelijä Deogracian Masomin ja tanssija Julian Owusun elämäntarinat, jotka kukin vuorollaan kävi kertomassa esityksen aikana.
Sillä on merkitystä. Meillä jokaisella on tarve tuntea omat juuremme, kuulua joukkoon. Me haluamme korostaa yksilöllisyyttämme tatuoimalla nahkaamme suurin piirtein samanlaiset tatuoinnit kuin kaikilla muillakin samaan viiteryhmään kuuluvilla yksilöillä on.
Tylyjen asenteiden Suomessa ja maailmassa ihonvärillä on merkitystä. Traagista tietenkin on, jos siitä tulee yksilöä määrittävä tekijä. Teoksen nimessä Noir? (musta, pimeä tummaihoinen) on minusta ihan oikein mukana kysymysmerkki.
Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian.
Muitakin tuttuja nimiä löytyy. Ryhmän äänisuunnittelija on Lemillä syntynyt Hannu Hauta-aho.
Helppoa oman paikan löytämien ei varmasti ole ollut kenellekään. Lindforsin koreografiassa jokainen tanssija hakee esityksen alussa omaa paikkaansa näyttämöllä. Kohtauksen symboliikka on puhuttelevaa.
Sen jälkeen alkaa tapahtua. Esityksessä on ruutia. Valoisaksi sen tekee oivaltava huumori. Esimerkiksi Lindforsin soolossa Pohjan Ankka on sitä saatanan perkelettä oikein olan takaa.
Käsiohjelmassa mainitaan Josephine Barkerin nimi. Tämä rohkea rasismia ja fasismia vastaan taistellut taiteilija sopii varmasti hyvin esikuvaksi, jonka luomaa liikekieltä Lindfors taitavasti siteeraa.
Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola
Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?
Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.
Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta. Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.
Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.
Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin. Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.
Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?
Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.
Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.
Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.
En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.
Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.
Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.
Sadettin Kirmiziyüz näyttellee sekä perheen tytärtä Sarea että hänen näyttelijäksi opiskelevaa pikkuveljeään. Kirmiziyüz on huikean hyvä stand up -koomikko ja ruutia esitykselle antaa taustalla näkyvä bändi, jonka jäsenet tekevät myös esityksen sivuroolit. Kuva Trouble Man/Tampereen teatterikesä
Totta se on. Hollantilaisen Trouble Man –teatterin esityksessä somedaymyprincewill.com kaikki on kohdallaan.
Esitys käsittelee tärkeätä, kipeää ja polttavan ajankohtaista aihetta. Sadettin Kirmiziyüzin ja Casper Vandeputten käsikirjoitus on terävä analyysi sosiaalisista ja taloudellisista mekanismeista, jotka erottelevat meidät vuohiin ja lampaisiin länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.
Ryhmän rockestetiikkaan perustuva esitystapa on huikean energinen ja kaiken kruunaa terävä, maailmaa avartava stand up -komiikka.
Kirmiziyüzin ja Vandeputten tarina kertoo toisen polven turkkilaisten maahanmuuttajien elämästä ja ongelmista asenteiltaan ainakin näennäisesti suvaitsevassa Hollannissa. Samalla kaksikko onnistuu sanomaan myös jotain yleispätevää meidän kulttuuriimme liittyvästä ilmiöstä, jota paremman määritelmän puutteessa kutsutaan vieraantumiseksi.
Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Willem Kok käynnisti Alankomaissa 90-luvulla laajan ja pontevan ohjelman maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Kirmiziyüz kiteyttää nämä hallinnon hyvät pyrkimykset, maahanmuuttajien oman ponnistelut ja maassa uudella vuosituhannella tapahtuneen asenteiden polarisoitumisen yhdeksi teräväksi vitsiksi maahanmuuttajien kielitestistä.
”Miten palkitaan maahanmuuttaja, joka osaa vastata kaikkiin kysymyksiin oikein. Hänet lähetetään takaisin Turkkiin!”
Esityksen tarina tuntui omakohtaiselta. Se kertoo toisen polven maahanmuuttajista, kahdesta veljeksestä ja heidän sisarestaan Saresta. Suvun juuret ovat Turkissa. Vanhin veljeksistä on menestynyt yrittäjä, nuorin opiskelee näyttelijäksi arvotetussa yliopistossa. Vain sisar on jäänyt lapsuudenkotiin, huolehtimaan äidistään, joka ei ole koskaan oppinut uuden kotimaansa kieltä.
Vanhin veli vahtii sisarensa elämää ja siveyttä vanhempiensa kotimaan perhetraditioiden mukaisesti. Nuorin veli sekä rakastaa että halveksii sisartaan, koska tämä ei ole pystynyt ”laiskuuttaan” raivaamaan tietään uuteen yhteiskuntaan opiskelun kautta.
Sarella on kuitenkin tässä traditioiden muodostamasta häkistä yksi ikkuna maailmaan, internet. Hän seurustelee perheeltään salaa miesten kanssa verkossa ja tapaa siellä myös ”unelmiensa prinssin”, Istanbulissa asuvan turkkilaisen miehen.
Pako omien vanhempien kulttuuriin saa myös konkreettisen muodon, kun Sara päättää 24-vuotianaa pukeutua huiviin, mikä on hänen pikkuveljelleen loputtoman hämmästelyn ja kauhistelun aihe.
Trouble Man on kuvaava nimi tälle hollantilaiselle ryhmälle. Teatterin juurille paltaan ainakin siinä, että miehet näyttelevät kaikki roolit. Kirmiziyüzin ja Vandeputten käsikirjoituksessa ja itse esityksessä on siitä huolimatta tai juuri sen takia hyvin paljon sävyjä. Esityksen ymmärtävä ja humaani ote menee jollakin tavalla olemisen ytimeen. Ihmisen kyky rakastaa läheisiään ei ole sukupuolesta, kulttuurista tai uskonnosta kiinni.
Esitys herätti ainakin minun mielessäni myös erittäin vakavia kysymyksiä. Mitä eroa on esikerkiksi elokuvaohjaaja Theo van Goghin kuoliaaksi puukottaneella marokkolaissyntyisellä radikaalimuslimi Mohammed Bouyerilla ja Jokelassa joukkomurhan tehneellä Pakka-Eric Auvisella?
Näytelmän Sare löytää ulospääsytien umpikujalta näyttävästä elämäntilanteesta toisesta kulttuurista. Monelle syrjäytyneelle suomalaispojalle tämä oljenkorsi löytyy väkivaltaa ihannoivasta alakulttuurista, jollaisia verkko on pullollaan.
Pärjääminen on aina suhteellista. Hyvä elämä kartaa määritelmiä. Sitä ei voida mitata vain hankitun varallisuuden tai työuran saavutusten perusteella. Elämä voi päättyä psykososiaaliseen katastrofiin, vaikka pankkitilillä olisi miljoonia.
Kirmiziyüz ja Vandeputtein tuovat näkyviin myös tämän ulottuvuuden. Esitys alkaa rajulla kohtauksella, jossa Kirmiziyüzin esittämä, näyttelijäksi opiskeleva nuorin veli hakee lohtua laskuhumalan ryydittämään maailmantuskaan. Piti oikein halata. Syliin tullut oksennus oli onneksi kuitenkin feikkiä, värikästä paperisilppua.
Minulla oli omat epäilykseni Tampereen teatterikesän ohjelmiston suhteen. Raha puhuu, tai oikeammin tässä tapauksessa sen puute. Hollantilaisten esitys on täysosuma, joka osoittaa, että festivaalin taiteellinen johto on niukoilla resursseilla tehnyt loistavaa työtä. Mikko Roihan vuodet Berliinissä ovat tuottaneet hyvää satoa.
Koreografi Vendentte Mathea ja ryhmän nuoret tanssijat, kuvan Surya Berthomieux, Beatrice Debrabant ja Link Berthomieux käyttivät viisi kuukautta siihen, että kehittivät improvisaation kautta uusia liikesarjoja. Kuva Black and White Theatre Festival
Tanssiteatteri Vendentte Mathea & Con esitys Hommeanimal oli vapauttava kokemus. Se irrotti katsojan mielen hetkeksi puhutun kielen kahleista.
Yhdysvaltalainen koreografi Vendetta Mathea aloitti uransa tanssijan New Yorkissa 1970-luvulla. Teoksessa Hommeanimal tanssiteatteri Vendentte Mathea & Co tutkii niin kutsutun luonnollisen liikkeen olemusta. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin yleisö nousi perjantaina Karelia-salissa osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ryhmän tunteet ja ajatukset vanginneelle esitykselle.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan näki ranskalainen tanssiteatteri Vendetta Mathea & Co esityksen Hommeanimal Novgorodista ja ihastui ikihyväksi. Näin myös meille metsäkulman pojille ja tyttärille tarjoutui mahdollisuus nähdä tämä ja kokea tämä puhutteleva esitys.
Pakko tunnustaa, pidän tanssita ja erityisesti modernista tanssista, vaikka sen seuraamiseen tarjoutuu hyvin harvoin mahdollisuuksia.
Klassinen baletti etiketteineen ja tiukkoine sääntöineen ei iske yhtä hyvin. Se muistuttaa ehkä liikaa urheilua. Estetiikka ja täydellisyyden tavoittelu eivät aina kulje käsi kädessä.
Tämä kaikki sillä varauksella, että henkilökohtaisesti allekirjoittaneen saisi todennäköisesti pakotettua tanssiaskeliin vain ampuma-aseella uhkaamalla. Tosin juttu saattoi olla toisinkin päin 40 vuotta ja 40 kiloa sitten, mikäli vanhuuttaan hapertunut muistini osuu vielä hauissaan edes likimain oikealle sivulle.
Oman ymmärrykseni suhteen asiat ovat tietenkin tanssin suhteen vähän niin ja näin. Teatterin puolella omiin esteettisiin mieltymyksiini ovat vaikuttaneet ne sadat esitykset, joita olen elämäni aikana nähnyt ja välillä myös jopa jollakin hyvin syvällisellä tavalla kokenut.
Verkossa julkaistun käsiohjelman mukaan esityksen nimeä Hommeanimal on mahdoton kääntää. Teoksen ymmärtäminen ei sen sijaan tuottanut mitään tuskaa. Teos tutkii ihmisen mielen ja ruumiin muodostamaa kokonaisuutta. Klassinen, ja sellaisena lähes painokelvoton slogan pukee asian sanoiksi näin: Olen eläin, mutta pidän siitä!
Produktion lähtökohtana on improvisaatio. Mathea ja ryhmän nuoret tanssijat Surya Berthomieux, Link Berthomieux ja Beatrice Debrabant käyttivät viisi kuukautta siihen, että kehittivät improvisaation kautta uusia liikesarjoja. Näitä Mathea loi lopulta esityksen koreografian ja täydensi kokonaisuuden äänimaailmalla, jonka äänistä hän itse luo ison osan näyttämöllä.
Lohan ja Oliver Caldamaisonin valaistus vahvistaa esityksestä henkivää viidakon tuntua. Nyt ollaan keskellä luontoa ja toimitaan sen ehdoilla.
Esityksen liikekieli on eräänlaista tiikereiden tanssia. Hitaat ja nopeat osat vuorottelevat. Vartalot jännittyvät liikesarjan alussa hitaasti kuin jouset ja lopulta patoutunut energia purkautuu rajuksi liikkeeksi. Ja kun tiikerinpennuista on kysymys, leikillisyys on mukana lähes jokaisessa liikesarjassa. Esityksen tunnesävyt vaihtuvat surusta iloon.
Katollisen kirkon piirissä hurskaan isät kiivailivat ensimmäisellä vuosituhannella synodeissaan pari vuosisataa siitä, onko naiselle sielu vai ei? Eikä ihan selvää asia ole vieläkään kaikille, kun näkee tai kuulee, millaisia aivopieruja esimerkiksi Suomeen pesiytyneet Luther-säätiön hurskaat sielunpaimenet suustaan päästävät.
Sama pätee myös romaanisiin ja anglosaksisiin kieliin. Aikuinen mies ja ihminen ovat synonyymeja. Eivätkä tieteen tekijätkään ole olleet itse asiassa yhtään piispoja parempia. Ihmisen tieteellinen lajinimi on homo sapiens, eli sanatarkasti käännettynä viisas mies. Esimerkki osoittaa hyvin, ettei tiedekään aina ole täysin neutraalia ja arvovapaata, vaan se kantaa mukanaan kulttuurin ja historian raskasta puhuttuun kieleen sidottuna.
Tietokoneiden maailmassa alikansion paikka merkitään tiedostopulussa vinoviivalla. Tässä mielessä tietenkin yhdistelmä hommeanimal on puhutteleva ja helppo ymmärtää. Ehkä sama polku voitaisiin rakentaa myös muotoon eläinmies.
Allekirjoittaneelle ihminen on biologisena olentona yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Tätä ihmisenä olemisen puolta myös Mathean koreografia korostaa. Kaiken lisäksi ihminen on tavattoman kaunis eläin, ainakin noin periaatteessa, vaikka esimerkiksi oma peilikuva tämän esteettisen olettamuksen kiivaasti kieltää vähintään 110 kilopondin voimalla.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on tehty kengännauhabudjetilla. Rahanpuute näkyy tarjonnan niukkuutena. Imatralle ei saatu esimerkiksi maailmalla mainetta niittänyt virolaista Non Grata –performanssiryhmää, vaikka ryhmän esiintyminen oli järjestäjien alkuperäisissä suunnitelmissa. Tämä kuuluu tietenkin henkilökohtaisesti kevään suuriin pettymyksiin.
Shahmardan on tuonut festivaaleille lähes alusta asti korkeatasoista tanssiteatteria. Toivottavasti tämä linja myös jatkuu.
Jen McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä. Kuva Black and White Theatre Festival
Uusiseelantilainen Jen McArthur esitti autistista ihmistä myötätunnolla ja huumorilla. Esityksessä Echolalia oli inhimillistä lämpöä. Silti sitä seurasi sydän syrjällään.
Aspergerin oireyhtymä aiheuttaa kantajalleen usein elinikäisiä kärsimyksiä. Asperger-ihminen on koko ikänsä potentiaalinen kiusaamisen uhri niin päiväkodissa, koulussa kuin työyhteisössäkin.
Yhteisön näkymättömät sosiaaliset säännöt voivat olla naurettavia, mutta ne ovat olemassa. Me emme reagoi sanattomiin sosiaalisiin viesteihin järjen, vaan vaistojen varassa. Siksi asperger-lapsiin kohdistuvaa julmaa kiusaamista on niin vaikea kitkeä pois päiväkodeista ja kouluista.
Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin rakenne. Ne ovat myös osa elävää organismia ja muuttuvat alinomaa. Siksi aivot ovat yhä arvoitus myös huimia edistysaskeleita parhaillaan ottaville neurotieteille.
Esihistoriallinen ihminen tarvitsi ja nykyihminen tarvitsee yhä suuria aivoja muiden kädellisten tapaan selvitäkseen lauman hyvin monimutkaisista sosiaalisista suhteista, eikä vain ihmiselle tyypillisen puhutun kielen syntyminen ole ainakaan vähentänyt näiden suhteiden vaikeuskerrointa.
Sen vuoksi neurologinen häiriö, joka vaikeuttaa sosiaalisiin suhteisiin liittyviin sanattomien viestien tunnistamista, on ollut ja on edelleen hyvin kohtalokasta yksilön kannalta. Ennen valistuksen aikaa asperger-ihmiset joutuivat varmasti muita todennäköisemmin esimerkiksi noitavainojen kaltaisten julmuuksien uhreiksi.
Aspergerin syndrooma on yksi oireryhmä autismin laajassa kirjossa. Jen McArthur kiinnostui erilaisista näkökulmista työskennellessään autististen lasten kanssa ja seuratessaan heidän ilojaan ja surujaan. Monologinäytelmässä hän on yhdistänyt työhaastatteluun valmistautuvat nuoren naisen hahmoon piirteitä useista eri lapsista ja nuorista.
Verkossa julkaistussa käsiohjelmassa ei kerrota Aspergerin oireyhtymästä, vaan yleensä autismista, mikä on tässä tapauksessa oikein. Esimerkiksi esityksessä esiinnostettu aistiyliherkkyys ei liene asperger-ihmiselle tyypillinen oire, juuttuminen ja pakko-oireet, esimerkiksi pakonomainen tarve laskea numeroita ovat.
Tässä yhteydessä on tapana luetella Aspergerin oireyhtymästä diagnoosin saaneiden huippututkijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Diagnoosit ovat aina meidän päiviimme asti olleet niin huteralla pohjalla, että ei maksa vaivaa.
Vanhemmille on usein helpotus, kun heidän oudosti käyttäytyvän lapsen oireille saadaan nimi. Luokittelusta tulee kuitenkin turhan helposti myös aidon ymmärtämisen ja oikean ajattelun korvike.
McArthur on ilmiselvästi sekä ymmärtänyt että ajatellut. Hän kaivaa esittämänsä roolihenkilön elämästä esiin ilon silloinkin, kun ahdistus painaa tämän hartiat kasaan. McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä.
Näytelmän Echo lohduttaa itseään laskemalla yhä uudestaan numeroita tai pyörimällä vimmatusti itsensä ympäri. Mutta ihan sitä samaa teemme myös me, joita ei ole vielä tarpeeksi tutkittu. Kuka ei olisi joskus harrastanut lohtusyömistä ja -juomista, tai näpelöinyt esimerkiksi älypuhelinta ihan muuten vaan.
ImatranMustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi 11 vuotta sitten leimallisesti nukketeatterin katselmuksena. Nukketeatterista on etäännytty aika kauas, mutta se ei haittaa. Festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on tuonut Imatralla suorastaan hämmentävän kiinnostavia esityksiä.
Kaikki tämä on tehty jälleen lähes ilman rahaa. Joku toinen paikkakunta tarjoaa ehkä jatkossa festivaalin järjestäjille paremmat resurssit tapahtumalle. Toisaalta festivaali tuskin löytää mistään muualta niin hienoa yleisöä kuin Imatralta.
Olen jaksanut hämmästellä ja kehua imatralaista teatteriyleisöä. Se otti vastaan myös McArthurin monologinäytelmän tavalla, joka sai esiintyjän selvästi liikuttumaan.
Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Mustan ja valkoisen teatterifestivaali
William Shakespearen Coriolanus on viiltävä vallan analyysi ylimielisen eliitin ja välinpitämättömän kansan suhteista. Japanilaisen Shiten teatterin japanilaisesta teatteriperinteestä ammentanut esitys väritti Shakespearen synkkää poliittista draamaa myös huumorilla.
Näytelmän Coriolanus ei käynyt taistoon kansansuosiosta roomalainen lyömämiekka gladius tai japanilaiseen samuraiperinteeseen kuuluva lyhyt wakizashasi kädessään. Ei, Coriolanus nosti tanaan pitkän vehnäpatongin. Vahvempaa symbolia vallan syväanalyysiin tuskin tarvitaan – kysymys on aina viimekädessä leivästä.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi tiistaina Imatralla perinteidensä mukaisesti väkevästi. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin oma ohjaus Nikolai GogolinMielipuolen päiväkirjasta ei ole menettänyt juuri mitään ensi-illan intensiteetistä, vaikka Teatteri Imatran vanhanaikainen näyttämö nosti Jarno Kolehmaisen tulkitseman monologinäytelmän kadeteerille.
Keskiviikkona saimme nähdä jotakin, jonka veroista edes Suomen suurimmat teatterifestivaalit eivät yleensä pysty yleisölleen tarjoamaan. Japanilaisen Chiten teatterin väkevää Shakespeare-tulkintaa Coriolanus ei ole nähty Euroopassa kuin Shakespearen näytelmiin keskittyvällä, maailmankuululla Globe -festivaalilla Lontoossa ja kerran Venäjällä, jos Venäjä nyt vielä voidaan laskea osaksi Eurooppaa.
Shahmardan ei turhaan kehunut esityksen jälkeen sen ajankohtaisuutta. Näytelmän keskeiset teemat ovat näkyvästi esillä vaikkapa parhaillaan käynnissä olevissa EU-vaaleissa. Kuunnelkaa ja katselkaa, mitä johtavat ehdokkaat puhuvat ja miten he esiintyvät. Lukekaa, mitä ehdokkaista ja vaaleista kirjoittavat merkittävimmät poliittiset kommentaattorit. Molempien puheista paistaa rievien välissä ylimielisyys ja halveksunta tietämätöntä ja typerää rahvasta kohtaan.
Ja toimii se toisinkin päin. Kansa haluaa leipää ja jääkiekon MM-kisojen kaltaisia sirkushuveja. Se antaa tahdottomana taluttaa itseään sinne, mihin eliitti sitä nenärenkaasta vie. Shakespearen näytelmän Coriolanus on susi, joka ”rakastaa” lampaitaan.
Sankarina juhlittu ja kansan äänillä konsuliksi valittu Coriolanus karkotetaan lopulta Roomasta hänen ylimielisen käytöksensä takia. Kostaakseen roomalaisille tämän hylkäämisen Coriolanus liittoutuu vanhan vihamiehensä Aufidiuksen kanssa.
Näytelmän tarina muistuttaa tässä Ukrainan tapahtumia. Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovitshin pako Valadimir Putinin johtaman Venäjän helmaan ei kulje ihan käsi kädessä Shakespearen tarinan kanssa, mutta lopputulos on sama. Eliitin edustaja on valmis uhraamaan jopa oman kansansa turvatakseen omat etunsa.
Tässä lienee myös yksi syy, miksi Shahmardan on valinnut tämän huikean Shakespeare-tulkinnan Imatran festivaalien ohjelmistoon.
Shakespearen tragediat ovat hyvin puheliaita. Olemisen kanssa syntyy jatkuvana nauhana monenlaisia filosofisia pulmia. Shakespearen kieli on kuin suomalainen suo, silmiä hivelevän kaunis, mutta myös petollisen upottava letto.
Kieli ei ole kuitenkaan japanilaisten festivaaliesityksen suurin ongelma. Teatteri Imatran näyttämön takaseinään heijastettiin koko ajan ehkä hieman kömpelösti runomittaan taipuva, mutta sitäkin selkeämpi tekstitys, jonka avulla näytelmän juonta oli helppo seurata.
Suomen ja japanin kielen intonaatiot ovat myös hyvin lähellä toisiaan. Sen huomasi jo siitä, että Chiten teatterin näyttelijät pystyivät tuottamaan näyttämöllä painotuksiltaan ja intonaatioltaan lähes täydellisiä suomenkielisiä lauseita improvisaatiopohjalta. Nämä bravuurit myös yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksilla.
Myös mentaliteetissa on paljon samaa. Sen tunnistaa jokainen, joka on katsonut ahkerasti esimerkiksi mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvia. Tyynen pinnan alla räiskyy. Volyyminappulassa on tavallisesti vain kaksi asentoa, tyyni arvokkuus (puhumattomuus) ja keuhkojen pohjasta lähtevä raivo.
Suurin pulma esityksen seuraamisessa oli tietenkin se, ettei tällainen maatiaismölli tiedä tai ymmärrä juuri mitään japanilaisesta teatteriperinteestä, jonka juuret ulottuvat katkeamattomina satojen vuosien päähän menneisyyteen. Suurin osa esityksen hienouksista jäi tämän kulttuurimuurin taakse piiloon.
Olen kuitenkin aika vakuuttunut, etteivät ohjaaja Motoi Miura ja hänen ensemblensä ole suhtautuneet sen paremmin Shakespeareen kuin edustamaansa teatteriperinteeseen kovin ryppyotsaisesti. Toisaalta ainakin kabuki-teatterin juuret ovat nimenomaan ronskeissa varietee-esityksissä.
Näytelmän alussa esitetty kohtaus, jossa sankarimme ratsastaa Roomaan, muistutti minusta kovasti Monty Pythonin (Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden) elokuvaa Monty Pythonin hullu maailma, tai oikeammin samasta tekstitä muokattua säkenöivän hauskaa revyytä Spamalot, joka pyörii Lontoon teattereissa tie kuinka monetta vuotta.
Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko
Ohjaaja-dramaturgi Juha Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hurmeen kädenjäljen tunnistaa heti, eikä Lahden kansanopiston opiskelijoiden kanssa tehty Arto Salmisen romaanin dramatisointi Lahti ole mikään poikkeus tästä säännöstä.
Lahtelaisten Lahti esitetään vierailunäytöksenä Ylioppilastalon auditoriossa Lappeenrannassa keskiviikkona 9. huhtikuuta kello 19.
Lavasteita, turhia kohdevaloja, videoita tai massiivista äänimaailmaa ei Juha Hurmeen tyhjän tilan teatterissa tarvita. Esitys luodaan näyttämölle näyttelijöiden vahvan fyysisen läsnäolon kautta. Näyttelijät luovat omilla vartaloillaan tarvittavat lavasteet.
Esimerkiksi käy yllä oleva kuva tarinan raharikkaan koronkiskurin valtaistuinsalista ja tämä linkin takana oleva kuva armeijan upseereista ampumaleirin leirinuotion äärellä. Tosin valokuva ei toista sitä kahdella käsiparilla toteutettua liekkien loimotusta, jota me esityksen nähneet saimme ihastella.
Kohtaukset ovat syntyneet ilmiselvästi improvisoimalla. On tutustuttu omaan kehoon, mieleen ja ryhmään harjoitusten kautta. Näin syntyy Hurmeen ohjauksille tyypillinen väkevä tunne yhteisöllisyydestä, joka antaa esitykselle sen luonteen ja ilmaisuvoiman.
Ongelmia ainakin katsojan kannalta tuottaa se, että Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen opiskelijat ovat taidoiltaan vielä varsin heterogeeninen joukko. Eniten kiusaa tekivät puutteet puheilmaisussa. Vuorosanoista ei oikein aina tahtonut saada selvää.
Tarinan ymmärtämistä hankaloittaa myös Hurmeen dramaturginen ratkaisu. Tarinan keskeisien roolihenkilöiden esittäjät vaihtuvat kohtauksesta toiseen.
Dramaturginen ratkaisu on silti looginen ja aika hieno. Työntämällä onnettoman pienkauppiaan tarinan hieman sivuraiteille, Hurme osuu itse asian ytimeen, jota Salminen kutsuu kirjassaan loogiseksi hulluudeksi.
Arto Salmisen varhainen kuolema oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Salmisen pelkistetty ja iskevä tyyli on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Salminen on analysoinut kirjoissaan hyvin terävästi muun muassa työelämän huonontumista romaanissa Varasto, median luomaa lumetodellisuutta romaaneissa Paskateoria ja Kalavale ja sodan ja liike-elämän armotonta logiikkaa romaanissa Lahti.
Varasto on dramatisoitu näyttämölle useasti. Siihen ovat rohjenneet tarttua myös teatterin harrastajat. Kalavaleesta olen nähnyt Kom-teatterin häkellyttävän hienon tulkinnan.
Taru Mäkelän elokuvaversio Varastosta on dramaturgialtaan turhan kesy ja vesitetty versio tästä mestariteoksesta.
En tiedä, onko Hurme tarttunut Salmisen tuotantoon aikaisemmin. Lahti on joka tapauksessa teos, jossa näiden kahden pelkistämisen mestarin tyylit lyövät kättä toisilleen.
Sodankäynti on Salmisen kirjassa rationaalista hulluutta. Klassinen esimerkki tästä hirmutekoihin johtavasta logiikasta on amerikkalaisten päätös käyttää ydinasetta toisessa maailmansodassa. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit lopettivat sodan, joka siinä vaiheessa, kun Japani oli jo lyöty, vaati joka kuukausi noin miljoona kuolonuhria.
Ydinpommin rakensivat ja myös sen käytöstä päättivät oman aikansa terävimmät ajattelijat.
Salminen rinnastaa kirjassaan sodan ja liike-elämän. Samat logiikan lait pätevät molemmissa, eikä reilulla pelillä, etiikalla ja moraalilla ole tässä kamppailussa juuri mitään sijaa. Lopputuloksena syntyy maailma, jossa 83 maailman rikkaimman ihmisen varallisuus on suurempi kuin maailman kolmen miljardin köyhän ihmisen varallisuus yhteensä.
Tämä on sodan logiikkaa. Maailmantaloudessa todellista valtaa käyttävät monikansalliset suuryritykset ja pankit eivät ole mitään demokratioita, kuten Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia meitä viisaasti opettaa. Vahvat hallitsevat heikkoja ja ovelat vahvoja, kuten Mika Waltari meitä opettaa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen
Luultavasti myös Salminen olisi tarttunut jossain vaiheessa näihin finanssimaailman ihmeellisyyksiin, jos olisi saanut elää.
Salmista kannattaa lukea. Ehkä joku uskalikko teatterintekijä tarttuu myös lopulta hänen kirjaansa Turvapaikka. Odotan jo malttamattomasti.
