Näytelmäkirjailija Minna Nurmelin kirjoittaa tarkkanäköistä psykologista draamaa. Q-teatterin Harvala säväytti kaksi vuotta sitten.
Kansallisteatterin Dreamteam pureutuu ilmiöön, jota iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa on tapana kutsua uusavuttomuudeksi. Kysymys kuuluu, miksi me emme selviä enää edes kaikkein arkisimmista askareista ilman asiantuntijoiden apuja ja neuvoja?
Nurmelinin vastaus tähän kysymykseen on puhutteleva. Me normikansalaiset elämme elämäämme hyvin huterien ihmissuhteiden varassa. Me emme enää tiedä paikkaamme yhteisössä ja samalla olemme kadottaneet oman identiteettimme. Edes seksuaalisuudessa ei ole enää kysymys kahden aikuisen ihmisen suhteesta, vaan atavistisesta pyrkimyksestä päästä ehdoitta rakastavan äidin syliin.
Me suhtaudumme maailmaan ja elämään kuin kehdossa nälkäänsä parkuva vauva. Todellisuus on pelottava ja täysin käsittämätön paikka, johon meillä ei ole mitään kosketuspintaa ilman äidin lämmintä syliä.
Nurmelin on tiivistänyt tämän todellisuuden neljän naisen työyhteisöksi, henkilövalmennusyritykseksi, joka on ottamassa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.
Neljä numeroa riittää puhelimen tai pankkikortin pin-koodiksi. Taitavan kirjoittajan käsissä neljän ihmisen välisistä suhteista syntyy tavaton määrä tasoja ja sävyjä, joista varmasti osa jäi minulta tunnetasolla rekisteröimättä jo pelkästään näytelmän ymmärtämisen kannalta väärän sukupuolen takia.
Kansallisteatterin Dreamteam on niin naisten juttu, että ainakin kuutosrivillä vieressäni istunut nuori mies sai tarpeekseen jo ensimmäisestä näytöksestä.
Nurmelinin oma ohjaus on sopusoinnussa näytelmän tekstin kanssa. Ei kai muuten voisi ollakaan. Tarina tiivistyi ja tunnelma tiheni tavalla, joka piti katsojan otteessaan, mutta ei pudottanut edes tällaista hidasjärkistä hämäläistä rattailta.
Käsiohjelmassa korostetaan teatterin yhteisöllistä luonnetta. Kokonaisuus on syntynyt työyhteisön jäsenten välisen dialogin kautta ja ihan malliksi käsiohjelmaan on painettu otteita keskusteluista, joita Nurmelin ja ohjaajan assistenttina toiminut Leena Nuora ovat produktiosta käyneet.
Näyttelijät Katariina Kaitue, Sari Puumalainen, Paula Siimes ja Minttu Mustakallio ovat yhdessä unelmajoukkue kenelle tahansa ohjaajalle. Näyttelijöiden taitavuudesta kertoo jotakin se, että näytelmän roolihahmoista syntyneen työyhteisön, tämän toisen ”dreamteamin” jäsenten kemiat eivät kohdanneet oikeastaan millään tasolla.
Arkea ei voi näytellä sydänverellä, sitä eletään suuri ja kipeä möykky sydänalassa.
En tunne henkilökohtaisesti yhtään ravinto- tai ulkonäkövalmentajaa, sisutussuunnittelijoista ja suurista visionääreistä nyt puhumattakaan. Tosi-tv-ohjelmien perusteella olen tähän asti olettanut, että tällaisia asiantuntijatehtäviä on keksitty, jotta edes osalle pahimmista koulukiusaajista keksittäisiin jotain hommaa myös aikuisina.
Ihmiset ovat joka tapauksessa olleet biologisena lajina samanlaisia psykofyysisiä olentoja ainakin viimeiset satatuhatta vuotta. Ei Nurmelinkaan väitä, että ihmiset olisivat muuttuneet joksikin uusavuttomien lajiksi.
Yhteisöt ovat muuttuneet. Tai ehkä oikeammin monen ihmisen kohdalla yhteisöt ovat kadonneet kokonaan. Suvun, asuinpaikan, ammatin tai koulutuksen kautta ei enää muodosta selkeätä heimoa, jossa omasta asemasta ei tarvitsisi koko ajan kilpailla. Eikä edes perheestä ole enää jonkinlaiseksi miniatyyriyhteisöksi, koska kohta puolet suomalaisista kotitalouksista on jo nyt yhden ihmisen talouksia.
Näytelmän suuri visionääri Mia (Minttu Mustakallio) muistuttaa meitä tästä biologisesta tosiasiasta. Meidän autonominen hermostomme reagoi tilanteeseen, jossa me tunnemme itsemme uhatuksi. Se valmistelee elimistön pakoa tai taistelua varten pumppaamalla verta lihaksiin. Adrenaliinitaso nousee ja kun tällaisesta elimistön tilasta tulee pysyvä, me sairastumme stressioireisiin.
Eivätkä vain sosiaaliset rakenteet meidän ympärillämme muutu parhaillaan hurjaa vauhtia. Myös fyysinen todellisuus meidän ympärillämme muuttuu kiihtyvällä nopeudella, ja me suhtaudumme tähän muutokseen kuin huonot potkuhousuissa äitiään yön pimeydessä huutava pikkulapsi.
Huijarisyndrooma vaivaa työpaikoilla esimies- ja asiantuntitehtäviin nousseita lahjakkaita naisia. Sama tauti taitaa vaivat kuitenkin kaikkia vauraissa länsimaissa asuvia ihmisiä, joilla on kykyä ajatella edes hieman omaa napaansa pidemmälle.
Ilmastomuutos ei ole ainoa Ilmestyskirjan ratsastaja, joka on ilmestynyt taivaanrantaan. Maapallon biosfääriä meidän itsemme kannalta tuhoisalla tavalla muuttavat prosessit, jotka ovat meidän itsemme aiheuttavia, etenevät laajalla rintamalla.
Tätä totuutta Nurmelin ja hänen työryhmänsä alleviivaavat kohtauksissa ja näyttämökuvissa, joissa porukan visionääri Mia ja hänen unelmajoukkueensa jäsenet yrittivät kauhoa lomaparatiisin rantavedestä sinne mereltä ajautuvaa muovijätettä. Siinä oli epätoivoa matkailumainosten kimalluksen keskellä.