Kielipuolen päiväkirja

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta

Kolme sisarta Maijalan tapaan

Kolme sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea — Kolmea sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea

On varmasti ainakin tuhat ja yksi tapaa dramatisoida ja ohjata Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ja sitten on tämä Lauri Maijalan tapa.

Maijala on ohjannut KOM-teatterin Kolmesta sisaresta burleskin komedian. Eikä se ole yhtään huono idea. Myös Tšehov itse oli sitä mieltä, että Kolmea sisarta on komedia.

Maijala on satiirikko, jonka pilkan terävin kärki osuu jälleen tarkasti maalinsa. Tšehovin kolme sisarta on rakastettu klassikko, jonka henkilöhahmot ovat tulkinnasta ja vuosikymmenistä toiseen herättäneet sekä teatterin tekijöissä että yleisössä suuria tunteita. Maijalalta ei ole jäänyt huomaamatta, että tähän tunteiden kirjoon mahtuu myös ylenkatsetta ja pilkkaa. Mokomat luuserit.

Ihminen on oman onnensa seppä. Tätä lakia sisarista nuorin Irina (Laura Malmivaara) lukee lakia KOM-teatterin kohtauksessa työntekoa äänekkäästi vieroksuville luutnantti Tuzenbachille (Juho Milonoff) ja hänen upseerikollegalleen Soljonyille (Eero Milonoff) kokoomuksen Nykypäivästä. Arbeit macht frei!

Se sattuu kummasti tällaisen urautuneen poroporvarin kokoomuslaiseen sieluun.

Maijalan ohjauksessa näytelmän roolihenkilöt eivät ole mitään eteerisiä impressioita, ideaaleja, jotka ovat olemassa vain tajunnan tasolla, vaan lihaa ja verta. Näyttämöllä ja Sorin Sirkuksen katsomon portaissa juostiin keskiviikkona lujaa eikä yhtään kuvaa tai tuolia jätetty kaatamatta.

Meno ja meininki olivat välillä kuin lastentarhassa hoitotätien ylipitkäksi venähtäneen kahvitauon aikana. Kaikki Prozorovan sisarusten talon ikkunat kivitetään rikki.

Lahjakkaan ja omaäänisen taiteilijan tunnistaa varmimmin hänen teostensa kerroksellisuudesta. Maijalan dramatisoinneissa ja ohjaksista tällaisia tasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Kolmessa sisaressa liikutaan yhdellä tasolla tekijöille ilmeisen tärkeällä, mutta maallikolle hieman hämäräsi jäävällä tasolla. Maijala on teatterintekijä jo kolmannessa polvessa ja samaa vikaa on ainakin Milonoffin veljeksissä ja Olgan roolin esityksessä näytelevässä Vilma Melasniemessä.

Epäilen, että esityksen herkullisimmat sisäpiirivitsit menivät ainakin meikäläiseltä tällä kertaa yli hilseen. Epäilys syntyy siitä, että Maijala on ohjauksessaan rikkonut kaikki niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita yleensä noudatetaan näytelmän kohtausten rakentelussa.

Maijalan Juoppohullun päiväkirjan filmatisoinnista alkanut yhteistyö lavastaja Markku Pätilän kanssa jatkuu KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se ei kuitenkaan välttämättä helottanut katsojan osaa. Lavastukseen kuuluu palon arjen askareisiin liittyviä esineitä ja niille on vielä helppo antaa merkityksiä. Se kaikki muu jumittaa helposti korvien välissä jylläävän raksuttimen pitkäksi aikaa.

Lopputulos ei ole kovin katsojaystävällinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Maijala ja näyttelijänsä eivät pelkästään kapinoi, vaan tekevät hyviä kysymyksiä.

Teatterin suurten klassikkojen päälle on vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana kertynyt luvuton määrä kerroksia eri aikakausia edustavien teatterintekijöiden tulkinnoista. Sekä alkuperäiset tekstit että niistä tehdyt dramatisoinnit ja ohjaukset ovat kuitenkin huippulahjakkaiden ihmisten tekosia.

Tomppeliosaston näkemyksiin ihmisen todellisesta eksistenssistä on päästy kurkistamaan vasta siinä vaiheessa, kun sanomalehdet alkoivat julkaista teatterikritiikkejä. Tavalliset punaniskat eivät tunnetusti juuri runoja rustaa edes kotitarpeiksi, puhumattakaan siitä, että he kirjoittaisivat romaaneja tai näytelmiä.

Mikä on ihmisen todellinen eksistenssi? Ovatko muutamat tähän pölkkypäiden klaaniin sattumalta syntyneet valioyksilöt kelvollisia todistamaan koko ihmiskunnan puolesta? Mistä kumpuaa kaikki tämä kaipaus ja häpeä?

Maijalan töissä minua kiehtoo miehen viljelemä salaviisas sarkasmi. Mies on hanakka provosoimaan, mutta ei tee sitä itsetarkoituksellisesti. Tekstien ja ohjausten ironia haastaa katsojan ajattelemaan.

Näyttelijät ovat epäilemättä sekä fyysisesti että psyykkisesti kovilla Maijalan tarjoilemassa kyydissä. Kun volyyminappulat käännetään kypälle, nupit ovat ja pysyvät kaakossa. Sellainen olotila ei tietenkään anna kovin paljon liikkumavaraa hienovarisiin psykologisiin nyansseihin perustuvalle tulkinnalle.

Kolmessa sisaressa useita eri rooleja näyttelevä Taisto Reimaluoto on KOM-teatterin esityksen huippuhyvien näyttelijöiden joukossa vielä ihan oma lukunsa. Reimaluodolla on aivan ainutlaatuinen lavakarisma ja niin persoonallinen ja omaääninen tapa esittää, että vertailukohtia löytyy tällä hetkellä vain vainajien joukosta. Edesmennyt Veikko Sinisalo tulee hakemattakin mieleen, vaikka miehet ovat sekä habitukseltaan että tyyliltään kuin kahdelta eri planeetalta.

Maijalan opiskelukavereidensa kassa Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin tekemä ”Mannerheim eli lapsistasi ei mitään” nosti jonkinlaisen myrskyn Helsingin Sanomien yleisönosastossa muuta vuosi sitten. Miehen taiteellinen lopputyö Muoviukkeli Lahden Teatteri Jukossa oli ainakin meikäläisestä kova juttu.

Maijala on esiintynyt kasi kertaa ohjaajana myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Hevosen tarina perustui Maijalan omaan käsikirjoitukseen. Ei lintu eikä kala taas perustui saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin.

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.

Suomen hevonen laitetaan lihoiksi ilman päätä ja häntää

Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Sirkku Peltolan Suomen hevonen on hyvin puhelias näytelmä. Vaikeusastetta lisää vielä se, että kysymyksessä ei ole syntyjä syviä syväluotaava tragedia, vaan satiirilla höystetty komedia.

Linnoituksen kesäteatterin Suomen hevonen kirmasi ensi-iltaan hieman keskeneräisenä. Kohtausten ajoitukset eivät olleet vielä kohdallaan. Esitys puuroutui aika-ajoin varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Siinä oli uraansa vasta aloittelevan rock-kokoonpanon soundi.

Hakemattakin tulee mieleen, että työryhmä on joutunut työstämään näytelmää aivan liian kireällä aikataululla.

Ongelmia lisäsi se, että aivan keskeistä roolia näyttelevälle Eeva Litmaselle oli torstai huono päivä. Litmanen unohti vuorosanojaan ja putosi takeltelun takia monta kertaa roolistaan. Tämä on tietenkin kohtalokasta komediassa, jossa tarkka ajoitus on kaiken hauskuuden perusta.

Vauhtiin Litmanen pääsi kunnolla vasta toisessa näytöksessä.

Peltolan syksyllä 2004 KOM-teatterissa kantaesitetty Suomen hevonen on tekstinä kestänyt hyvin aikaa. Peltolan suomalaisen teatterin perinteestä ammentava satiiri osuu edelleen maaliinsa. Niskavuoren perillisiä tässä ollaan.

Sovituksessaan ohjaaja Misa Palander korostaa perheen matriarkan, Äiten roolia, jota Litmanen tulkitsee.

Lavastaja Päivi Pöyhölä on lavastuksessaan rakentanut näyttämölle perheen matriarkalle oikean valtaistuimen päällekkäin kasatuista lastauslavoista.

Olen itse nähnyt Suomen hevosen Mikkelin teatterissa. En jaksa muistaa miten sillä ohjaaja päätti näytelmänsä. Palanderin tapa tehdä se Linnoituksen kesäteatterissa ei minusta ole ehkä se kaikkein onnistunein. On menty yli siitä, mistä aita on matalin.

Tätä viimeistäkin kohtausta sävyttää jonkinlainen epämääräinen kiireen tuntu. Asioita ei ole ehkä ehditty ajatella loppuun asti.

Peltolan Suomen hevosesta kasvoi lopulta Suomi nimiseen EU-reservaattiin loukkuun jääneiden maaseudun ihmisten elämää käsittelevä trilogia.

Jo trilogian toisen osan nimi, että suvun vanha matriarkka jatkaa elämäänsä roolihahmona vielä hyvän tovin ja päättää päivänsä vasta trilogian kolmannessa osassa, kuten imatralaisen Irti-teatterin harrastajanäyttelijöiden sydämellä tulkitsemat tulkinnat näytelmistä Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset osoittivat.

Toki myös torstain ensi-illassa oli hetkensä. Spontaaneja suosionosoituksia yleisöltä saivat näytelmän varhaisteinejä näytelleiden Onerva Kärkkäisen ja Ella Mettäsen duetot.

Luulen, että myös kokonaisuus paranee, kun Suomen hevonen on saanut jonkin aikaa laukata Linnoituksen kesäteatterissa. Ajoituksen menevät kohdalleen ja yleisölehtereillä alkaa raikua spontaani nauru.

Teatterisihteeri Saara Melasen mukaan omaisten ennakkonäytöksessä kaikki meni putkeen ja esitys oli mainio. Ehkä niin. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Peltolan tekstistä löytyvät joka tapauksessa kaikki ainekset oikeaan naurujuhlaan, jollaiseksi kriitikot julistivat aikanaan KOM-teatterin esityksen.

Mies joka rakasti televisioita ja muita synkkiä kertomuksia

Dimitris Stamou on vanginnut nukkehahmojensa kasvoille osattomuuden aiheuttaman hämmennyksen ja kiukun hyvin puhuttelevalla tavalla. Kuva Merlin Muppet Theatre

Klovnien talossa kerrotaan koomisia tarinoita vieraantumisesta ja ihmisen yksinäisyydestä. Dimitris Stamoun ja Demy Papadan huumori on laadultaan pikimustaa. Niin yksin olet sinä ihminen, niin yksin.

Merlin Puppet Theatren musta komedia Klovnien talo on pitkän uran tehneen taiteilijakaksikon ensimmäinen aikuisille tarkoitettu nukketeatteriesitys. Imatralla esitys koostui viidestä tarinasta, jotka on sijoitettu samaan rakennukseen.

Stamou ja Papada aloittivat uransa nukentekijöinä ja maskeeraajina. Omia produktioita kaksikko on tehnyt vuosituhannen vaihteesta lähtien. Klovnien talon paperimassasta tehdyt nuket ovat Stamoun käsialaa ja niiden hieno puvustus Papadan suunnittelemia.

Vaihtelua esitykseen tuo se, että siinä käytetään useita eri tekniikoita varjoteatterista käsinukkeihin.

Merlin Puppet Theatren esityksen narraatio ja estetiikka tuovat mieleen sarjakuvan ja piirretyt elokuvat. Itse asiassa samantyyliset mulkosilmäiset hahmot seikkailevat joka ilta muun muassa televisiossa.

Stamoun hahmoissa on kuitenkin enemmän elämää. Tämän tarinan ihmiset ovat ilmiselvästi säikähtäneet jo syntyessään. Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta, kuten Junnu Vainio aikoinaan tämän vaikeuden kohdata toinen ihminen määritteli.

Kohtaukset ovat sukua sarjakuvien kolmen ruudun tripeille, joissa ensimmäisessä kuvassa esitellään tarinan henkilöt, toisessa toiminta ja kolmannessa se yllättävä käänne, johon sankarimme sinnikkäät pyrkimykset johtavat.

Meistä tulee lopulta niin sietämättömiä itkupillejä, että jopa luonnonvoimien loputtomalta näyttävä kärsivällisyys joutuu koetukselle.

Clown’s Houses on suorastaan törkeän hauska esitys. Tarinoiden yksityiskohtiin ei tässä kannata mennä. Yllätyksellisiä ja koomisia käänteitä piisaa. Vaikka tarinat ovat rujoja, niihin sisältyvä myötäelävä huumori on omiaan lievittämään sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota meistä itse kukin potee varmasti ainakin ajoittain.

Clown’s Houses on sulattanut myös festivaalien järjestäjien sydämet. Kantaesityksen jälkeen teatteri on kiertänyt sen kanssa lukuisilla festivaaleilla ja erilaisia taidepalkintoja on tullut ropisemalla.

Suomessa ryhmä on vieraillut Klovnien talonsa kanssa Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohella ainakin Oulussa viime syksynä järjestetyillä The End of Daylight Saving Time-teatterifestivaaleilla.

Stamou ja Papada työskentelevät ja asuvat nykyisin Berliinissä. Teatterin nimi kannattaa painaa mieleen, jos suunnittelee matkaa tähän kulttuurin eurooppalaiseen pääkaupunkiin.

Viimeinen valssi buton askelkuvioilla

Esityksen huipennuksessa Ken Main kanssa tanssii pääkallomaskissa Anu Kaaja. Kuva Venessa Riki

Teatteri Imatran näyttämöllä tanssi keskiviikkona maailmankuulun Ken Main partnerina hänen majesteettinsa Kalmiston Nestori.

Tai pitäisikö sanoa Kalmiston Esteri, sillä esityksen temaattisessa huipennuksessa hurjan pääkallomaskeerauksen takana Ken Main parina tanssi Anu Kaaja. Kolmantena pyöränä tässä elämän ja kuoleman metamorfoosissa pyöri Mari Imppola.

Kengännauhabudjetilla toteutettu Musta ja Valkoisen teatterifestivaali saa esiintyjikseen vuodesta toiseen myös maailmantähtiä. Suomessa asuva Ken Mai on epäilemättä juuri tällainen tähti, joka on kiertänyt uuden Poem of Phenomenon teoksensa kanssa maailman metropoleja, sen jälkeen kun uusi koreografia kantaesitettiin Pariisin buto-festivaaleilla.

Paitsi huippuluokan esiintyjiä, Imatralla teatterissa käy myös ihan huippuluokan yleisöä. Tästä ilmiöstä on saanut nauttia myös kaupungin oma teatteri, jonka ensi-illoissa on aina ihan oma hieno tunnelmansa.

Buto myös kiinnostaa imatralaisia. Keskiviikkona Teatteri Imatran katsomo oli täynnä. Eikä esityksen synnyttämää jylhää tunnetilaa himmentänyt edes imatralaisten buto-fanien hieman kömpelösti käynyt tapa osoittaa ihailuaan ja palavaa rakkauttaan tämän avantgardistisen nykytanssin mestarille.

Ken Mai tanssi Mustan ja Valkoisen festivaaleilla myös viime vuonna. Teoksen nimi oli This human body is called a city with eleven gates. Silloin tulkitsin esityksen keskeiseksi teemaksi syntymän, vaikka oman vaatimattoman tietämykseni (mitä ihmisen anatomiaan tulee) mukaan tähän ihmisten maailman on olemassa vain yksi, mutta sitäkin ahtaampi portti.

Kuolema sopii siten temaattisesti paremmin kuin hyvin syntymästä kertovan teoksen pariksi.

Festivaaliesitteen mukaan Poem of Phenomenon kuvaa sitä sietämätöntä tuskaa, jota ruumiin ja sielun erottaminen toisistaan aiheuttaa. Kärsimyksessä on ilmiömäistä runollisuutta.

Tosin Ken Main estetiikkaan ja filosofiaan kuuluvat käsitykset materiaalisen maailman peruselementeistä: eteerisestä ruumiista, astraaliruumiista ja itsetietoisuudesta menevät tällaisena kolminaisuuteena meikäläiseltä yli hilseen niin, ettei edes tukka pölähtänyt. Buton tai tanssitaiteen syvällinen ymmärtäminen vaatii katsojaltaan paljon.

Mutta se ei haittaa. Ken Main koreografian tuskaiselta näyttävää liikekieltä on helppo tulkita oman maun mukaan. Kun Ken Mai kuoriutuu paksusta, jonkinlaiselta panssarilta tai kotelolta näyttävästä paksusta hameesta kulmikkaasti vääntelehtien, mieleen tulee väistämättä kotelostaan kuoriutuva perhonen.

Illuusio metamorfoosista oli lähes täydellinen.

Vaikuttava mestariteos

Eugeni Shokinilla on Viimeisen ääninauhan Krappina suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kuva Kemerovo Oblast Drama Theatre of A.V.Lunachaskij

Ehdin jo kiittää georgialaista Avtandil Varsimashvilia ja hänen ohjaamaansa Tavisufali Teatria hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta. Imatralainen Kamran Shahmardan ja Siperiassa Kemeronin oblastin alueella toimiva draamateatteri, jonka virallinen nimi on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, tarjoavat tätä herkkua lisää.

Samuel Beckettin pienoisnäytelmiin perustuvissa Askelissa ja Viimeisessä ääninauhassa paahdetaan menemään kuin mummokodin lonkkaosastolla tai mielisairaalassa, jossa potilaiden lääkitys on niin sanotusti kohdallaan. Itse asiassa juuri mielisairaalassa tässä näytelmässä kärvistellään.

Shahmardanin tulkinta on rohkea. Esityksessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Ainakin minut tämä kahdesta osasta saumattomasti yhteen lyöty kokonaisuus vangitsi penkkiin. Ennakkoluuloton, suorastaan nerokas ohjaus ja loisteliaat roolityöt lyövät kättä toisilleen.

Kohtaukset, joilla Shahmardan aloittaa sekä Askeleet että Viimeisen ääninauhan ovat komeimpia, joita minä olen nähnyt pitkään jatkuneella urallani teatterifriikkinä ja amatöörikriitikkona. Shahmardan antaa hiljaisuuden puhua, tai oikeammin puhumattomuuden.

Minulla ei ollut kello matkassani, mutta epäilen, että Askeleiden ensimmäinen sanaton kohtaus kesti ainakin viisi minuuttia. Viimeisen ääninauhan alussa vaiettiin vielä paljon pidempään, ja jollakin ihmeellisellä tavalla esitys ikään kuin latautui tuona aikana hienon, musiikista koostuvan äänimaiseman keskellä aivan uudelle energiatasolle.

Sahamardanin videotekniikalla maustetut näyttämökuvat ovat puhuttelevia. Tekijän viharakkaussuhde kuvaan on tullut jo aikaisemmin tutuksi meille etuoikeutetuille, joilla on kunnia kuulua hänen Facebook-kavereittensa joukkoon.

Sahamardan on koulutukseltaan nimenomaan elokuvaohjaaja ja hänestä olisi varmasti tullut nimekäs tekijä alalla, jos hän olisi toisissa olosuhteissa päässyt tekemään elokuvia.

Mutta mikä tässä tapauksessa on tappio elokuvataiteelle, on teatterin voitto.

Esityksen intensiteettiä kuvaa hyvin se, että ainakin minulta unohtuivat pian Teatteri Imatran seinälle projisoidut tekstitykset. Kun teatteri tarjoaa tällaista läsnäolon juhlaa, ei sillä, mitä näyttämöllä sanotaan, ole oikeastaan enää merkitystä.

Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta varmasti valtaosa on sanatonta eleiden ja ilmeiden kieltä. Sitä paitsi Samuel Beckettin näytelmät ovat varmasti aivan yhtä käsittämättömiä kaikilla maailman kielillä.

Ja tietenkin ne ovat myös yhtä käsitettäviä. Kirjallisuudenopiskelija Teemu Salohalme kertoo blogissaan inhoavansa Beckettiä, mutta tekee silti oivallisen huomion Beckettin näytelmien ja romaanien luonteesta.

Ne ovat eräänlaisia kirjallisia kehyksiä, joihin jokainen lukija tai teatteriesityksen katsoja voi ripusta omat tunteensa, poliittisen agendansa ja uskonnollisen vakaumuksensa.

Joudun tässä asiassa nöyrästi tunnustamaan tyhmyyteni ja tietämättömyyteni. Olen silti hyvin vakuuttunut, että Beckett syväluotaa teksteissään niitä kielen rakenteita, joihin meidän ajattelumme ja ylipäätään olemassaolomme perustuu.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja on jaettu turhemmillekin tyypeille.

Shahmardan teki kaksi vuotta sitten erinomaisen ohjauksen Askelista ja Viimeisestä ääninauhasta Lappeenrannan kaupunginteatterille. Kaupunginteatterin veteraanit Marja-Liisa Ketola ja Reijo Kanerva pääsivät näyttämään osaamista, jolle kaikupohjaa antoi kummankin pitkä ura näyttelijänä.

Kemerovolaisen draamateatterin versio on vielä parannettu painos tästä. Lydia Tsukanovalla Askelien Amy Mayna ja Eugen Shokinilla Viimeisen ääninauhan Krappina on suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kyllä Siperia opettaa. (korjatkaa bliis, jos nimien translitterointi on mennyt ihan pyllylleen.)

Lappeenrannan esityksen jälkeen minusta tuntui, että suurin kaikista on kaipaus. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus näistä kahdesta Beckettin pienoisnäytelmistä. Paikalle karauttaa myös toinen Ilmestyskirjan ratsastaja ja hänen nimensä on häpeä.

Viimeisten ääninauhojen Krapp kiroaa ja häpeää omaa typeryyttään, kun hän kuuntelee vanhoilta ääninauhoilta niitä hukkapäästöjä, joita nuori Karpp on aikoinaan suustaan päästänyt ihmisten ilmoille.

Pelkään pahoin, että sama piina odottaa myös minua, kun vuosien myötä muutun tällaisesta puolivalmisteesta ihan oikeaksi vanhukseksi.

Väitetään, että ihminen katuu lopun koittaessa vain elämätöntä elämäänsä. Epäilen kuitenkin, että mieleen tulee vielä monta kertaa myös ne typerät puheet, naurettavat kirjoitukset ja ilkeät temput lähimmäisiä kohtaan, joita myös omaan elämänhistoriaani varmasti mahtuu siinä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi.

Samuel Beckett tulee varmaan vielä monta kertaa ajankohtaiseksi. Kiinnostava on ainakin nähdä, tarttuuko hyvin humaanin mielenlaadun omaava Shahamardan vielä uudestaan tähän kiirastulen apostoliin.

Commedia dell’arte

Georgialaisen Liberty Theatren, tai pitäisikö sanoa Tavisufali Teatrin, Kaunis georgialainen nainen on hykerryttävän hauska, imatralaisin maustein suorastaan pähkähullu esitys. Se sai katsojan hykertelemään.

Vaikka näytelmä esitettiin georgiaksi, kielimuuri ei tuottanut mitään tuskaa. Kuningas Mingrellin kamaripalvelijan roolissa esiintynyt Slava Natenadze tulkkasi muun tekemisen ohella meille lennossa näytelmän tapahtumia hämmästyttävän hyvällä suomen kielellä.

Meinasimme monta kertaa vieressäni istuneen ystäväni kanssa tikahtua nauruun.

Italialaisen, 1700-luvulla eläneen Carlo Goldonin näytelmä on tyylilajiltaan lähes puhdaspiirteinen commedia dell’arte. Näytelmän tyyppihahmot on otettu suoraan teatterin kiertävien ammattilasten Italiassa 1500-luvulla kehittämästä lajityypistä.

Eroa on oikeastaan vain siinä, että Goldonin näytelmän vuorosanat on käsikirjoitettu. Goldonin omana aikana vähitellen hiipunut commedia dell’arte perustui puhtaasti improvisaatioon.

Toki georgiaa osaamattoman on vaikea tietää, miten paljon Goga Barbaqadze, Kakha Mikiasvili ja kumppanit laittoivat omiaan joukkoonsa.

Teatterin ohjaaja Avtandil Varsimashvili antaa perinteiden näkyä aina näyttelijöiden kasvoja peittäviä naamioita myöten.

Kohtausten täsmällinen ajoitus on tietenkin kaiken perusta myös improvisaatioon perustuvassa komediassa. Kauniissa georgialaisessa naisessa esityksen hauskuus perustui jatkuviin toistoihin. Samasta teemasta esitettiin salamavauhtia monta eri variaatiota.

Tekniikka on sama kuin esimerkiksi mykkäkauden Mack Sennettin slap stick -komedioissa. Teatterin Imatran näyttämöllä pidettiin myös ajoittain yllä vähintään yhtä hengästyttävää vauhtia kuin Sennettin elokuvissa.

En tiedä, laittaako myös Varsimashvili omiaan komedian loppukohtaukseen. Katsojan on helppo liittää ensemblen lauantaina esittämän Kaukasialaisen liitupiirin tunnelmat Georgian vaikeaa sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen, joka johti Georgian ja Venäjän väliseen sotaan vuonna 2008 Etelä-Ossetian maakunnasta.

Kauniissa georgialaisessa naisessa prinsessa Mingelli yrittää vakuuttaa riitapukareille, että georgialaiset ovat yhtä suurta perhettä. Viimeisen kohtauksen perusteella katsoja rohkenee kuitenkin epäillä, että puukkohippa on ainakin muinaisina aikoina ollut ylivoimaisesti suosituin seurustelumuoto maakunnanmiesten kesken.

Luettelo hyvin tuotteliaan Goldonin komedioista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Goldon varmasti tunti myös vanhan commedia dell’arte perinteen kuin omat taskunsa.

Kuningas Mingrelli (Barbaqadze) on tämän tarinan Pantalone, rikas vanha mies. Ruhtinas Gurian (Mikiasvili) on puolestaan tarinan Il Capitano, pöyhkeä upseeri.

Tarinan Mingerelli lahjoittaa joka vuosi Persiaan lahjaksi sata kaunista naista ja Gurianin tehtävä on hankkia nämä naiset. Tällä kertaa hän antaa sadan naisen sijasta vain oman siskonsa Tamaran (Avtandil Varsimasvili). Tamara on kuitenkin ilmiselvä variaatio Isabellan perushahmosta.

Commedia dell’artea esittivät kiertelevät pienet teatteriseurueet, jotka esiintyivät kaupunkien toreilla ja muissa vastaavissa paikoissa. Tavisufali Teatrin esityksestä löytyvät todennäköisesti lähes kaikki tämän tyylilajin tyyppihahmot.

Esimerkiksi itse tulkitsen esityksen orjan (Mamuka Mumladze) roolin näytelmän Zanniksi. Suomen kielen taidoillaan loistanut Natenadze on näytelmän Brighella.

Näytelmän hahmoihin kannattaa käydä tutustumassa teatterin Facebook-sivuilla.

Naisten saunassa

Alastopuvuissa ja naamioissa näyttämölä esiintyvät Johanna Kultala ja Elina Putkinen. Kuva Soile Mäkelä

Teatteri Metamorfoosin Sauna on naisten juttu. Naisen vartalossa tapahtuvia muodonmuutoksia katsotaan siinä naisen silmin. Kuten tekijät itse sanovat teatterin kotisivulla, Sauna on tutkimusmatka naiseuteen, naisen kehoon ja ruumiin muistiin.

Saunapuhdas todellisuus on tietenkin jotakin muuta, kuin se kuva, jota mainonta ja viihdeteollisuus naisen vartalosta levittävät. Terveydestä on tullut meidän aikanamme uusi uskonto ja omasta kehosta tämän uususkonnon pyhättö ja palvonnan kohde.

Tätä idealisoitua naisvartaloa tutkivaa ”miehistä katsetta” edustanee esityksessä kiukaasta esiin yllättäen putkahtava silmä, joka katsoo tätä saunojien todellisuutta hämmästyksestä soikeana.

Silti nuorten naisten tekemässä Saunassa tarkkasilmäinen voi aistia myös omakohtaista kauhistelua. Tuollaiseltako minäkin tulen näyttämään muutamien vuosikymmenten kuluttua?

Esityksessä käydään läpi ihmisen koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Siinä muinaisessa isoäidin äidin Suomessa, josta näytelmän tekijöillä ei tietenkään voi olla mitään omakohtaista kokemusta, myös synnyttiin saunassa.

Teatteri Metamorfoosi on Suomen ainoa ammattimaisesti toimiva naamioteatteri. Saunassa mainosten ja viihdeteollisuuden luoma kuva ihanteellisesta naisvartalosta rikotaan alastonpuvuilla ja taidokkailla naamioilla.

Oppeja Soila Mäkelän ohjaama ryhmä on käynyt ammentamassa Ranskasta. Naamiot ovat syntyneet Etienne Championin vetämässä työpajassa ja näyttelijäntyötä on opiskeltu Mario Gonzalezin johdolla.

Metamorfoosin naamioteatterissa näyttämökuvat ovat hyvin maalauksellisia. Kuvataiteisiin hyvin perehtynyt katsoja saa niistä varmasti ihan ylimääräisiä kiksejä.

Toisaalta naamioiden käytöllä uskonnollissa rituaaleissa ja esittävässä taiteessa on juurensa hyvin syvällä ihmiskunnan historiassa. Ainakin minussa taidokkaat naamiot herättivät hyvin voimakkaan déjà vu –kokemuksen, jossa outouteen liittyi samalla vahva tunne siitä, että olen kokenut tämän ennen.

Esitys perustuu kokonaan mimiikkaan. Siinä ei sanota sankaan. Maija Ruuskasen musiikki ja Riina Tikkasen näyttämölle loihtima äänimaailma ovat sitäkin puhuttelevampia.

Tikkanen on Johanna Kultalan ja Elina Putkisen keralla myös mukana näyttämöllä. Naamioiden ohella Saunassa käytetään mustan teatterin tekniikkaa. Osa näyttelijöistä jää mustissa kokovartalotrikoissa varjoihin. Heidän käsissään syntyy illuusio itsestään liikkuvista esineistä.

Tosin Imatran Teatterin valotekniikka ei tainnut taipua täysin ryhmän tarpeisiin. Valaistuksen hienosäätö ei ollut ihan kohdallaan.

Kaukasialainen liitupiiri

Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre — Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa nähtiin Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre

Kohtaus, josta Bertolt Brechtin näytelmä Kaukasialainen liitupiiri on saanut nimensä, on kuuluisa. Tuomari laittaa kaksi lapsen huoltajuudesta oikeudessa kiistelevää naista ja pienokaisen liitupiiriin. Tuomari päättää, että lapsi on naisen, joka pystyy vetämään hänet liitupiirin ulkopuolelle.

Perustarinan Brecht lainasi 1400-luvulla Kiinassa vaikuttaneelta näytelmäkirjailijalta Li Xingdaolta (Li Qianfu). Brecht on kuitenkin kääntänyt tarinan ympäri. Nainen joka kieltäytyy vetämästä ja siten satuttamasta lasta, ei ole lapsen biologinen äiti, vaan lapsen perheen palvelija Grusha.

Nuori nainen pelastaa lapsen sisällissotaan sortuvan maan kaoottisissa oloissa ja huolehtii pojasta oman onnensa ja henkensäkin uhalla.

Oikeus syntyy tekojen, ei perityn aseman tai varallisuuden kautta. Jotenkin tähän tapaan lienee lupa kuvata brechtiläisen tematiikan ydintä, josta eeppinen teatteri ponnistaa.

Brechtin omalla vuosisadalla tämä eetos oli vahvasti paitsi teatterin myös politiikan agendalla. Maa meidän on ja olla täytyy, eikä laiskain lurjusten, kuten viime vuosisadan alun torppariliike asian ilmaisi vanhassa työväenlaulussa.

Ohjaaja korostaa tätä ydinajatusta georgialaisen Liberty Theatren esityksen komeassa loppukohtauksessa.

Saksalainen Brecht kirjoitti Kaukasialaisen liitupiirin Yhdysvalloissa. Lappeenrannan Jukola-salissa alun perin Georgiaan sijoitetun tarina esitti georgian kielellä maan pääkaupungissa Tbilisissä toimiva Liberty Theatre. Esitys kuului Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohjelmistoon.

Alkuasetelman perusteella voisi jopa epäillä, että tässä esityksessä eeppisen teatterin tavoite etäännyttää katsojat saavutti maksiminsa, kukaan meistä Jukola-salin lehtereillä istuneista tavallisista, kielipuolista pulliaista ei ymmärtänyt koko näytelmästä mitään.

Ei sinne päinkään! Vaikka näytelmän tekstitys oli ilmeisesti jo käytännön pakosta riisuttu ja typistetty versio siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin, esityksen voimakas intensiteetti ja läsnäolo iskivät ainakin yhdeksännen penkkirivin lauteille asti, kuin löyly tuliseksi lämmitetystä kiukaasta.

Toki esityksen ymmärtämisessä auttoi se, että itse tarina on tuttu. Vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ohjaaja Avtandil Varsimashvili on ilmiselvästi loistava kertoja. Liberty Theatren esitys on hieno näyttö hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta.

Lappeenrannan esitys kesti väliaikoineen noin kolme tuntia. Otaksun kuitenkin teatterin esityksestä verkossa olevien ohjelmatietojen perusteella, että Kaukasialaisesta liitupiiristä on tehty myös vielä pitempi noin neljä tuntia kestävä versio.

Toki näytelmän kohtausten sommittelussa ja ajoituksissa näkyy myös se, että Varsimashvili on työskennellyt ohjaajana myös elokuvan puolella.

Piti oikein kysyä itseltään, miksi tänä päivänä televisiolle tehdyt moniosaiset sarjat ovat usein niin paljon parempia ja imaisuvoimaisempia kuin uudet elokuvat? Ohjaajan vastaus tähän kysymykseen oli aivan ilmeinen.

Roolityöt ovat hienoja. Näyttelijäntyö on tarkkaa. Näyttämöllä myös mennään eikä meinata, kun tarvis on räväkän haitarimusiikin tahdissa. Tosin näytelmän äänimaailmat taitavat olla lähtöisin syntetisaattorista eivätkä ihan oikeista pirunkeuhkoista.

Ensimmäinen ja toinen näytös eroavat tunnelmaltaan. Ensimmäisessä näytöksessä korostuu suorastaan painajaismaisella tavalla väkivalta ja sen uhka. Caja Mikiashvili ja Mamuka Mumladze ovat suorastaan pelottava pari, näytelmän kersanttina ja hänen aseenkantajanaan.

Toisessa näytöksessä alkaa kukkia sarkastinen huumori.

Varsimashvili korostaa ohjauksessaan tuomari Azdakin hahmoon liittyviä koomisia elementtejä. Eeppisen teatterin perustehtävä on hieroa katsojan älynystyröitä, mutta Brecht on myös korostanut sitä, ettei teatteri saa olla ilotonta ja tylsää.

Liberty Theatren Kaukasialainen liitupiiri on kiertänyt ahkerasti maailman teatterifestivaaleja ja ohjaajana Varsimashvili on noussut eurooppalaisten teatterinohjaajien raskaaseen sarjaan.

Perinteet toki velvoittavat. Lähdekirjallisuuden perusteella kaikkien aikojen toistaiseksi parhaana ja tunnetuimpana tulkintana näytelmästä pidetään Varsimashvilin maamiehen ja esikuvan Robert Sturuan Georgian kansallisteatterille tekemään ohjausta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali järjestetään nyt kymmenettä kertaa. Imatralaiset Kamran Shahmardan ja Katri Lätt ovat jälleen taikoneet pystyyn festivaalin, jonka ohjelmistossa on teatteritaiteen merkkiteoksia vaikka muille jakaa.

Miten tämä on ylipäätään mahdollista kengännuhabudjetilla pyöritettävillä festivaaleilla? Hyvä kysymys.

Esimerkiksi Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen on tukenut festivaalia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Lintusta voi kiittää esimerkillisestä kaukonäköisyydestä.

Imatralaisilla ja koko Etelä-Karjalalla on käsissään aarre, jota kannattaa vaalia. Festivaali kokoaa tänä vuonna Etelä-Karjalaan merkittävien tekijöiden lisäksi myös koko joukon teatterikriitikoita. Imatran festivaali alkaa olla maailmalla kovassa maineessa.

Yhtä suuri kiitos tietysti kuuluu sille vapaaehtoisten joukolle, jonka työn ansiosta festivaalin järjestäminen on ylipäätään taloudellisesti mahdollista. Imatralaisilla on tietoa ja taitoa polkaista pystyyn hienoja ja elinvoimaisia tapahtumia.

Paavo Lipponen palaa rikospaikalle

Myös nuori ja radikaal Björn Wahlroor (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri. — Myös nuori ja radikaali Björn Wahlroos (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Neljäs tie on säkenöivä satiiri. Voimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä ammentaa todellisuudesta, joka, kuten hyvin tiedämme, on aina taruakin ihmeellisempää.

Lyhyt oppimäärä Suomen taloushistoriaan käydään läpi kabareetyyliin. Esitys säteilee energiaa kuin megaluokan ydinvoimala ja on ajoittain lähes yhtä myrkyllinenkin. Tapa, jolla Suomen 1990-luvun pankkikriisin ja parhaillaan maanosan taloutta tuhoavan eurokriisin syyt ja seuraukset rinnastetaan, on riemastuttava.

Katsojan nauru alkaa kuitenkin viimeistään kolmannessa näytöksessä juuttua kummasti kurkkuun. Esityksen ansiot eivät ole vain loisteliaassa toteutuksessa ja kuvia kumartamattomassa käsikirjoituksessa. Neljäs tie on teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Oikeastaan käsiohjelmaan pitäisi painaa näkyvästi teksti: tämän esityksen katsominen voi pysyvästi vaarantaa mielenrauhasi.

Neljännen tien käsikirjoitus on toteutettu samalla tekniikalla kuin Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II. Poliitikkojen käyttämät repliikit on lainattu eduskunnan, pankkivaltuuston ja valtioneuvoston pöytäkirjoista.

Myös taustakirjoittajien joukossa on paljon samoja ihmisiä Voima-lehden päätoimittaja Susanna Kuparisesta lähtien.

Lähteenä on käytetty myös muun muassa Euroopan unionin komission puheenjohtajan José Manuel Barroson virallisia internetsivuja ja Arja Alhon, Eeva Kuuskosken ja Esko Seppäsen kaltaisten poliitikkojen muistelmia ja haastatteluja.

Tällaiseen, pääsääntöisesti kirjalliseen fakta-aineistoon meidän tulkintamme historiasta perustuu. Siinä ei ole mitään käsittämätöntä tai yli ymmärryksen menevää.

Tässä näytelmässä päättäjien hyvin pahat teot ovat tiedossa, samoin näihin tekoihin syylliset. Päättäjien tekemien valintojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Pääministeri Paavo Lipposen ja muiden näytelmän arkkikonnien vastaus ilmassa olevaan kysymykseen on aina ja jokaisessa kohtauksessa jäätävä hiljaisuus.

Muun muassa Arja Alho laitetaan myös todistamaan, että vastaus oli aivan sama myös silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin tässä ja nyt.

Mikä näitä miehiä ja naisia laittaa toimimaan niin kuin he ovat toimineet? Ahneus? Vallanhimo?

Kysymys toiminnan motiiveista on tietenkin aivan oleellinen. Päätökset tehdään aina sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka päättäjillä on sillä hetkellä, kun päätös tehdään.

Neljättä tietä on luonnehdittu kritiikeissä dokumenttiteatteriksi. Teatteria Neljäs tie on mitä suurimassa määrin jo siksi, että kysymyksessä on oikeastaan pohjimmiltaan klassisesta tragediasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta.

Pääperkeleen viittaa tässä näytelmässä sovitellaan niin kutsutun Chicagon koulukunnan nimekkäimmän taloustieteilijän Milton Friedmanin harteille.

”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että perustehtävämme on juuri se: kehittää nykyiselle talouspolitiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.”

Katsojan tehtäväksi jää arvioida kertooko käsiohjelmaan painettu sitaatti Ruotsin akatemian taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1976 palkitseman Friedmanin saatanallisesta suunnitelmasta hyvinvointivaltion tuhomaiseksi, vai vain ylipäätään oppineen ihmisen käsityksestä, miten muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuvat.

Yhdysvaltojen ja Euro-alueen kriisistä puhuttaessa unohdetaan usein aktiivisesti, että viimeisten parin vuosikymmen aikana sadat miljoonat ihmiset Kiinassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat myös pystyneet nousemaan armottomasta köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi tapahtunut nimenomaan monetaristien ultraliberaalien ajatusten voimalla.

Suomen pankkikriisin osalta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ja Englannin rautarouva Margaret Thatcherin ideologista oppi-isää on kuitenkin turha syyttää. Friedman ei ollut koskaan ”vahvan markan”, vaan vapaasti kelluvien valuuttakurssien kannattaja.

Aikaisemmin taloustieteen valtavirtaa edustaneet keynesiläiset tutkijat pilkkasivat Friedmanin monetaristisiin oppeihin perustuvaa reaganilaista talouspolitiikkaa voodootaloudeksi, ja olivat ilmiselvästi oikeassa. Suuret kansainväliset liikepankit saivat käytännössä oikeuden luoda rahaa tyhjästä, eikä tätä koneistoa ole vieläkään pysäytetty. Virtuaalisen finanssipääoman yhteenlaskettu arvo ylittää jo nyt moninkertaisesti koko maailman yhteenlasketun bruttokansantuotteen määrän.

Friedmanin povaama suuri kriisi on siten jälleen tulossa, tai kai oikeammin se vyöryy jo nyt päälle kuin Wall Streetin finanssinerojen hyppysistä karannut härkälauma. Pahimmissa peloissa Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkanut finanssikriisi ja euron kriisi ovat vasta kenraaliharjoittelua sen katastrofin rinnalla, joka seuraa Kiinassa pitkään muhineen finanssikuplan puhkeamisesta.

Oma aikamme muistuttaa Kansallisteatterin näytelmässä 1800-lukua. Meille on edelleen arvoitus, mistä kumpusi se ”pahuus”, joka johti viime vuosisadan hirvittäviin sotiin, kansanmurhiin ja marssitti historian näyttämölle Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja.

Neljännen tien tekijät muistuttavat näytelmän lopussa, että tämä kaikki voi vielä tapahtua uudestaan. Yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys ei katoa jälkiä jättämättä, vaikka ajat jossain vaiheessa vielä paranisivatkin.

Historia ei toista itseään. Mutta meillä ihmisillä on oma, lajityypillinen tapa reagoida suuriin muutoksiin. Varmasti ahdistavinta tässä nykyisessä ajassa on se, miten sensuurimieliala leviää käsi kädessä tieteellisen tiedon halveksunnan kanssa.

Se on pelottavaa. Päättäjät ja tutkijat huutavat toistensa ohi ja kuuroille korville vähän samaan tapaan kuin me tavalliset pölvästit keskustelemme verkon keskustelupalstoilla.

Esityksen lopussa puheenvuoro on varattu Punaisen ristin pääsihteerille, sveitsiläiselle Yves Daccordille (Seppo Pääkkönen). Näytelmän Daccord kertoo meille, miten Punainen risti pitää jo nyt Eurooppaa kriisialueena ja varautuu järjestönä täällä puhkeaviin väkivaltaisiin levottomuuksiin.

Näytelmän Daccord vertaa Euroopat tilannetta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin, joissa kansa lähti kaduille viime keväänä. Kansaa ei ajanut kaduille yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, vaan ruuan puute, nälkä!

Todella kiinnostavaksi Kansallisteatterin Neljännen tien on tehnyt se, että esitys on alkanut elää omaa elämäänsä myös teatterin ulkopuolella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen näytelmästä Hesariin kirjoittama kolumni muistutti kovasti primitiivireaktiota.

Esitys nostaa esiin uusia kysymyksiä enemmän kuin se antaa vastauksia vanhoihin. Mutta se ei ole puute, vaan ansio. Leskisellä, Keski-Vähälällä ja käsikirjoituksen taustatyöryhmään osallistunneilla ei ole sen paremmin velvollisuutta kuin kompetenssiakaan vastata kattavasti kysymykseen, miten Suomen taloutta olisi pitänyt hoitaa?

Vastuu tulkinnasta on tietenkin kokonaan meillä katsojilla. Ihmisillä on sekä taito että oikeus ajatella myös ihan itse, ja jollakin tavalla sitä toivoisi, että myös suomalaisen talouseliitin keulakuvaksi asetettu Apunen jaksaisi luottaa tähän.