Kolmen eri sukupolven naisia Ryhmäteatterin esityksessä näyttelevät Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo. Kuva Tampereen teatterikesä/Anna Salmisalo
Ryhmäteatterin Nätti tyttö, vähän pehmee on näytelmä, joka pitää ottaa vastaan järki edellä. Näytelmäkirjailija Kati Kaartisen luomat roolihahmot eivät ole lihaa ja luuta, vaan pikemminkin jonkinlaisia teoreettisia olioita.
Naistutkimus ja feministiset teoriat eivät kuulu tällaisen ikääntyneen körilään vahvuuksiin. Tämä pitää toki tunnustaa heti näin aluksi.
Siinä missä Joensuun kaupunginteatterin dramaturgi Timo Heikkinen ja ohjaaja Vihtori Rämä pyrkivät ironian keinoin läpivalaisemaan näytelmässä Terveisiä kutturasta suomalaisen mieheen arkkityyppejä, Kaartinen ja ohjaaja Johanna Freundlich purkavat myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta.
Väinö Linnan ja Hella Wuolijoen jälkeisiä siis ollaan ponnistamassa esiin suomalaisen draamakirjallisuuden kohdusta.
Nätti tyttö, vähän pehmee kertoo kolmen sukupolven naisista. Perheen isoäiti (Kaija Pakarinen) on syntynyt sodan aikana. Hän ei siten vielä edusta niin kutsuttuja suuria ikäluokkia, jotka ovat myös jo ehtineet mummo- ja pappaikään.
Tytär (Minna Suuronen) määrittelee näytelmässä itse itsensä. Hän kertoo kuuluvansa niin kutsuttuun pullamössösukupolveen. Pullamössön aiheuttamia henkisiä vaurioita tytär hoitaa käymällä terapiassa.
Tyttärentytär (Emilia Sinisalo) on paennut todellisuutta aikuisten mielikuvitusleikkeihin. Hän etsii omaa identiteettiään. Tyttärentytär kuvaa isoäitiään ja äitiään bädillä ja tekee näistä videoklipeistä omassa mielikuvituksessaan ihmeellisiä videoinstallatioita sukunsa vaiheista.
Mikäs siinä, kyllä juuriaan voi hakea näinkin.
Tällä tarinalla on myös kertoja ja hän on mies (Robin Svanström). Aina niin mainio Svanström myös näyttelee kaikki esityksen miesroolit.
Pakarinen, Suuronen, Sinisalo ja Svanström näyttelevät hienosti, vaikka olosuhteet olivat heitä vastaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ole paras mahdollinen paikka tällaisen ainakin teoriassa hyvin intiimin ja herkän psykologisen draaman näyttelemiselle.
Niskavuoren naisista ei siis ole kysymys eikä mistään nukkekodistakaan, vaikka Janne Siltavuoren hieno lavastus vei minun ajatukseni heti näytelmän alussa Henrik Ibsenin maailmaan. Toki katsoja on tunnistavinaan myös Kaartisen omat havainnot ja mahdollisesti hyvinkin henkilökohtaiset tunnekokemukset tekstistä.
Näin sen täytyy olla.
Kiinnostavinta minusta Ryhmäteatterin näytelmässä oli se, miten Kaartinen ja Freundlich rikkovat tarinan kronologisen rakenteen. Esityksen aikasiirtymät eivät ole takautumia, vaan minusta onnistuneita ja tarkkanäköisiä havaintoja siitä, miten ihmisen psyyke toimii.
Tunnetasolla meidän aikakäsityksemme on kaikkea muuta kuin lineaarinen. Sen takia aika myös aika huonosti parantaa haavoja. Nuoruuden kauneus on katovaista, mutta neuroosit pysyvät.
Tuttuja näyttelijöitä oli vaikea tunistaa peruukkien ja hurjien meikkausten alta. Kuva Tampereen teatterikesä//Emilia Raunio
Koko Teatterin Pop Slut on mennyt loppuun myydyille katsomoille. Liput on suorastaan revitty tekijöiden käsistä, eikä se ole ihme. Viiden naisen esitys on oikea energiapommi, joka istutti ainakin minut TTT-klubin penkkiin niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Esitys oli sekä outo että voimauttava, niin voimauttava, että tekisi mieli nähdä se uudestaan.
Ohjaaja Sara Mellerin itse kirjoittama Pop Slut laittaa suurennuslasin alle viihdeteollisuuden naiskuvan. Mistä tuo rockvideoiden pornahtava kuvasto oikein tulee ja mitä oikein on satoja miljoonia tälle koneistolle tienanneiden supertähtien traagisten elämäntarinoiden takana.
Käsiohjelmassa Meller kertoo törmänneensä aiheeseen Roomassa. Hän eksyi ystävineen yökerhoon, jossa oli menossa Pop Slutnaight –niminen teemailta. Meller jäi miettimään, miksi kaikki tämän päivän naisartistit oli liitetty saman lutkanimikkeen ale, jolla klubia myytiin.
Pop Slut tuo näyttämölle tämän rockvideoiden kuvaston. Meller haastaa tällä katsojan. Onko Pop Slut esityksenä feministien teko?
Täältä huru-ukko-osastolta käsin Mellerin esittämään haasteeseen on tietenkin vaikea, ellei mahdoton vastata. Pitäisi kai ensin yrittää keksiä edes jollakin tavalla säädyllinen vastus kysymykseen, miksi minä koin esityksen niin voimauttavana?
Tunnistan tämän vuosituhannen Pop-ikoneista ehkä Madonnan. Ehkä se johtuu siitä, että täti on syntynyt meikäläisen kanssa samalla vuosikymmenellä. Britney Spears on jo paljon etäisempi hahmo.
En todennäköisesti myöskään pysty erottamaan näiden naisartistien uusia megahittejä, tämän päivän akustista maailmaa ylipäätään tärvelevästä hissimusiikista. Muta tämä ei ole mikään sukupuolikysymys. Yhtä kuuro olen todennäköisesti myös miespuolisten megatähtien hiteille.
Eikä ymmärrykseni rockvideoiden suhteenkaan ole sen hääppöisempi. Minusta tanssijoiden ja artistin vaatetuksen jatkuva vähentäminen on ainoa uusi innovaatio, jota tekijät ovat keksineet sitten Michael Jacksonin päivien. Vogue on kaiketi jokin muotilehti, jota en todennäköisesti ole koskaan edes selannut.
Kaupallisen pornon estetiikka ei kuitenkaan perustu ensisijaisesti alastomuuteen, vaan suorastaan absurdille tasolle vietyyn liioitteluun. Jättirinnat ja penikset ajavat samaa asiaa kuin riikinkukon pyrstö tai vaippapaviaanin kirkkaan punaisena loistava takapuoli.
Tosin alastomuudestakin on jostain syystä tullut tällainen yliohjaava ärsyke ja samalla 1800-luvulla muodissa olleen hengenvaarallisen kureliivin kaltainen pakkopaita. Alastomuudesta pitää tehdä totaalista laihduttamalla ja riipimällä kaikki kehon karvat hiuksia lukuun ottamatta pois.
Henna-Riikka TaskisenIina Kuustoselle, Annika Poijärvelle, Heidi Kirveelle, Kreetta Salmiselle ja Rosanna Kempille suunnittelemat esiintymispuvut ovat provosoivia ja Mari Vaalasrannan maskeeraukset peruukkeineen ja überpitkine tekoripsineen niin peittäviä, etten tunnistanut ketään näistä tutuista näyttelijöistä.
Hurjaa liioittelua käyttävät tehokeinona myös esityksen koreografit Markku Haussila ja Henri Sarajärvi. Samoin laulujen tulkinnat vedetään aina viimeiseen tappiin asti.
Mutta tuliko samalla todistettua, että naisartistien Pop-konsertit ja rockvideot ovat jo läpeensä pornon kuvaton läpitunkemia. Epäilen. Muovin maku puuttui. Jättikonsertin minimini Madonna ja vaikkapa Iina Kuustosen esityksessä tulkitsema Britney Spears voisivat hyvin olla kotoisin eri planeetoilta.
Melleri lopettaa esityksen kohtaukseen, jossa peruukit ja tekoripset riisutaan ja hurjat maskeeraukset pestään pois. Sen jälkeen esiintyjät käyvät kukin vuorollaan kertomassa omista peloistaan ja toiveistaan. Minulle jäi päällimmäiseksi esitetty toive, että sama ryhmä voisi vielä joskus toteuttaa Pop Slut kakkosen. Siinä se.
Naisen vartalolla ei kuitenkaan tässä maailmassa myydä vain Pop-taivaan tähtiä ja huonoa musiikkia, vaan kaikkea mahdollista naistenlehdistä lenkkimakkaraan. Tiedän isänä, että tässä fotoshopatusa maailmassa nuoren naisen ulkonäköpaineet voivat nousta katastrofaalisiin mittasuhteisiin.
Tästä lähtökohdasta löytyy kuin löytyykin myös minun vastaukseni Melleri kysymykseen. Kyllä Pop Slut on feministinen teko, josta ainakin minä ammensin voimaa kestää tätä yhä vähemmän ihmisen näköiseksi muuttunutta maailmaa.
Tuhat tanssia ja Kalmiston Nestorille se viimeinen valssi
Perjantain lehdistöinfossa median edustajat ja festivaalin taiteellinen johto virittelivät keskustelua Tampereen teatterikesän tämän vuoden teemasta. Onko se kenties miehen syvenevä ahdinko ja miesliike?
Ei ole. Tai ainakin minusta tämän kesän teatterifestivaalin kokoava teema on kehon kieli. Joku on jo julkisestikin ihmetellyt, onko Tampereen teatterikesästä tullut tanssifestivaali, eikä ole ihmettelyineen vallan väärässä.
Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Sumalaine teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.
Tallinnalainen Cabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimi ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva tanssia ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”
Me onnelliset, jotka olimme ymmärtäneet valita teatterikesän laajasta tarjonnasta tämän herkun, saimme nähdä ihan kirjaimellisesti puolessa toista tunnissa tuhat tanssia. Niille, jotka ryhmä kehotuksesta uskalsivat kiivetä lavalle tanssimaan esityksen lopussa, tansseja oli tuhat ja yksi, ja miksei myös meille ujoille.
Kaikki tanssin lajit käydään läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esitellään. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdeta. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.
Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.
Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Päreson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.
Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä on myös välillä uhkaa siellä marssiosastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veski ja vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.
Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. arpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.
Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.
Tanssin ohella Cabaret Rhizome kommentoi esityksessään hauskasti populaarikulttuurin ilmiöitä. Ranbo-osastola kehon kieli saa myös uhkaavia sävyjä. Kuva Tampereen teatterikesä/Hannes Aasamets
Perjantain lehdistöinfossa median edustajat ja festivaalin taiteellinen johto virittelivät keskustelua Tampereen teatterikesän tämän vuoden teemasta. Onko se kenties miehen syvenevä ahdinko ja miesliike?
Ei ole. Tai ainakin minusta tämän kesän teatterifestivaalin kokoava teema on kehon kieli. Joku on jo julkisestikin ihmetellyt, onko Tampereen teatterikesästä tullut tanssifestivaali, eikä ole ihmettelyineen vallan väärässä.
Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Suomalainen teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.
TallinnalainenCabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimen ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva jorata ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”
Me onnelliset, jotka olimme ymmärtäneet valita teatterikesän laajasta tarjonnasta tämän herkun, saimme nähdä ihan kirjaimellisesti puolessa toista tunnissa tuhat tanssia. Niille, jotka ryhmä kehotuksesta uskalsivat kiivetä lavalle tanssimaan esityksen lopussa, tansseja oli tuhat ja yksi, ja miksei myös meille ujoille.
Kaikki tanssin lajit käytiin läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esiteltiin. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdettu. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.
Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.
Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Pärenson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.
Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä oli välillä myös uhkaa siellä Rambo-osastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veskija vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.
Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. Tarpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.
Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.
Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen
Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny alkaa hyvin kauniilla kohtauksella. Siinä kuuluu ihon ääni.
Kaunista ei nyt välttämättä ole se, että kaksi keski-ikään ehtinyttä ihmistä hyppää punkaan heti ensitapaamisen päätteeksi. Upeaksi Liisa Mustosen ohjaaman kohtauksen tekee se, että Frankie (Elina Hietala) ja Johnny (Tommi Eronen) puhkeavat rakastelun jälkeen spontaanin nauruun.
Toisen ihmisen fyysinen kosketus saa molemmat unohtaman hetkeksi itsensä.
Draama alkaa siitä, kun tunteet ottavat jälleen vallan.
Näytelmäkirjailija Terrence McNallyn kirjoittamassa näytelmässä sekä Frankie että Johnny ovat saaneet syviä haavoja aikaisemmista ihmissuhteistaan. Näitä kuoritaan auki kuin sipulia tarinan edetessä näyttämöllä, ja kyllä, kyllä itkettää.
Tarinan dynamiikka syntyy siitä, että Frankiella ja Johnnylla on vastakkaiset strategiat yrittää pärjätä näiden yhä kirvelevien mielen haavojen kanssa. Frankie kieltää lähtökohtaisesti kaikki tunteet. Johnny puolestaan vääntää oikeaa tunnetilaa päälle vaikka väkisin. Teatterissa kun ollaan, hän yrittää murtaa nämä tunteiden lukot käyttämällä Shakespeare-sitaatteja moukarinaan.
Koska Tampereen teatterikesän verkkosivuille laitetun sitaatin mukaan luvassa oli ”eroottisen ja romanttisen rakkauden juhlaa”, katsojana minulla oli houkutus asennoitua kaikkitietävän jumalan rooliin.
Hietalan ja Erosen hienot roolityöt veivät kuitenkin irvistelyn halut. Näytelmän dialogi oli Broadwayn parhaiden perinteiden mukaisesti erittäin nautittavaa. Ville Mäkelä on tehnyt McNallyn näytelmää kääntäessään loistotyötä.
Hieno näyttelijäntyö ja toteutuksen hienot oivallukset sekä ne tuiki tarpeelliset pikkunyanssit tekevät tarinan roolihahmoista uskottavia. Perimmäisten kysymysten äärellä siis ollaan. Elämän tarkoitusta ei järjellä ratkaista.
Tarinan roolihenkilöt ovat toki varsinaisia pölvästejä, kuten nelikymppiset pruukaavat olla, mutta kukapa meistä ei olisi ikään katsomatta. Ymmärrys ihmissuhdeasioissa tulee aina jälkijunassa, jos on tullakseen.
Suomessa jo puolet talouksista on yhden ihmisen talouksia. Kaikki näistä sadoista tuhansista sinkuista eivät varmasti elä omasta tahdostaan yksin. Näytelmässä Johnny kysyy Frankielta haluatko olla seuraavatkin tuhat vuotta yksin?
Mitä tähän kysymykseen pitäis vastata? Ikuisuus sujuu kuin itsestään heti alkuu päätyään. Merkitystä on vain niillä hetkillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla, jotka meillä on vielä jäljellä ennen sitä.
Roosa (Mirjami Heikkinen) ja Olavi (Tuukka Vasama) Roosan piilopaikassa. Kuva Tampereen teatterikesä/ Antti Hahl
Tunnelma Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa on harras. Yleisön keski-iästä voi päätellä jotakin siitä, että istuinkorokkeet ovat laajassa käytössä. Kukaan ei lähde kesken kaiken juoksentelemaan katsomon käytävillä tai saa raivaria. Nyt ollaan teatterissa eikä koulussa.
Dramaturgi Paula SalmisenErkat ja tavikset alkaa tämän päivän koulumaailmassa tuiki tavallisella tarinalla. Tarinan Olavi on erityislapsi, joka on juuri sijoitettu uuteen kouluun ja uudelle luokalle 30 muun lapsen joukkoon. Olavista itsestään tuntuu usein, että hänen päänsä surisee kuin mehiläispesä. Neurologisedät ja psykologitädit ovat antaneet tälle Olavia kiusaavalle ampiaisten surinalle diagnoosin ADHD.
Monille meistä aikuisistakin muistot kouluvuosista ovat painajaisia, jotka palaavat uniin yhä uudestaan vielä vuosikymmenien päästä.
Elämä on hämmästyttävässä määrin tuurista kiinni. Yhä useammat uusista isänmaan toivoista saavat jo elämän ensimmäisissä arpajaisissa kolme oikein ja lisänumeron. Kysymys lienee solubiologiasta. Lapset hankitaan keskimääri yhä vanhempina.
Lopullinen valita menestyjiin ja syrjäytyjiin tehdään kuitenkin tietoisten valintojen kautta. Oppimisvaikeuksista kärsivien ja käytöshäiriöisten lasten sijoittamista normaaliluokalle voidaan kyllä perustella kauniilla periaatteilla, mutta käytännössä kysymys on raadollisesta säästämisestä.
Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen lähestymiskulma on positiivien. Elämä on tässä ja nyt. Erkat ja tavikset on tehty lapsikatsojien ehdoilla. Olavi otetaan mukaan leikkeihin, hän saa kavereita ja hänelle annetaan anteeksi jopa huono käytös, koulutoverin käden murtumiseen johtanut töniminen.
Salminen tuntee varmasti myös koulumaailman nurjan puolen. Aikuiselle katsojalle tämä todellisuus avataan, kun Olavi tapaa toisen erityislapsen Roosan, joka on uppoutunut omaan mielikuvitusmaailmaansa. Roosa istuu korkealla puussa ja kertoo Olaville, että männyt ovat parhaita.
Monen erityislapsen selviytymisstrategiaan kuuluu epäilemättä pakon edessä kyky piiloutua kiusanhengiltä silloin, kun aikuisten valvoma katse ei ole läsnä. Roosa ei ole paennut koulun todellisuutta vain mielikuvitusmaailmaan, mp3-soittimen tai älypuhelimen kuulokkeiden taakse, vaan ihan konkreettisesti kiipeämällä koulun pihalla kasvavaan puuhun.
Toki hyvään lastennäytelmään kuuluu myös opetus, muut lapset oppivat hyväksymään Roosan erilaisuuden.
Sipoossa toimivan Lilla Villanin esityksen voima on hienossa näyttelijätyössä. Tuukka Vasama, Mirjami Heikkinen, Emmi Pesonen ja Aaro Wichmann eivät yritä tekeytyä näyttämöllä lapsiksi, vaan ovat läsnä luontevasti. Se sulatti sekä jään, että aikuisille näyttelijöille lapsuuden jälkeen kertyneet vuodet.
Näytelmän Olavin ja Roosan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten 30 oppilaan luokkaa vetävä opettaja jaksaa ja osaa. Sekin on siten myös vähän tuurista kiinni.
Opettajien ja alati supistuvien määrärahojen paineissa toimivien kouluviranomaisten osa ei ole helppo, kun lapsiaan puolustavat tiikeriäidit ja isäkarhut käyvät kovilla kierroksilla.
Teatteri on oiva paikka käsitellä tällaisia voimakkaita tunteita herättäviä asioita. Esimerkiksi Kallo CollectivenEcholalia on ollut monelle varmasti vapauttava ja avartava kokemus. Lilla Villan on esittänyt Erkoja ja taviksia muu muassa Kansallisteatterissa.
Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen
Miko Kivisen käsikirjoitus Miehen kuolema on poskettoman hauska ja Leea Klemolan siitä ohjaama sovitus pähkähullu. Jäin tämän reilun tunnin kestäneen hurjan vyörytyksen jälkeen vatsa nauramisesta kipeänä toivomaan, että tätä lajia saisi jostain lisää. Tätä varten teatteri on (eh).
Klemola ja lavastaja Erkki Saarainen ottavat sukupuolien välisen sodan taistelutantereen haltuunsa visualisoimalla miehistä valtaa kannattelevan arkikielen karkeudet. Tässä jutussa on totisesti häpyä. Kirkkoveneellä, jota ”Pensselisetä” Kuolio (Miko Kivinen) suti hellästi esityksen alussa, on pituutta varmasti toista metriä.
Miehen kuolema on kolmiodraama, jossa pettävä ja jättävä mies joutuu lopulta nöyrtymään ja vetämään ”sen” päähänsä ihan kirjaimellisesti. Mutta itse tarinasta tulee helposti pelkkä sivujuonne, kun Kivinen ja Klemola ryhtyvät luomaan uutta ihmistä, ainakin karvan verran parempaa versiota 2.0.
Sirkustirehtöörinä näyttämöllä häärivän Kivisen suusta tuli lähes katkeamattomana virtana puhetta, jossa ruodittiin teknokulttuurimme miehistä olemusta. Sekä kaupungit että tavarat ovat miehen näköisiä. Puhetta riitti myös teatterin rajoista ja madollisuuksista. Ja jos puhe ei auttanut, Kivinen alias Kuolio lauloi meidät katsojat suohon.
Esityksen suola ja chilipippuri olivat huikean hienot näyttämökuvat, joita Klemola on ohjauksessaan loihtinut näyttämölle. Näyttelijöiden todella vahva läsnäolo ja Klemolan sarjatulen nopeudella vaihtuvat surrealistiset näyt olivat yhdessä kuin aasinpotkuja sille herkkätunteiselle alueelle, jolla pahojen puheiden mukaan myös miehinen järki seisoo.
Dynaamisuutta esitykselle antaa lavalle pytytetty ihmeellinen kuutio, jota kääntämällä lepikkoa kasvava joutomaa muuttuu vallan palatsien peilisaleiksi ja vaikka miksi.
Klemola on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Klemola on taiteilija, jolla on oma, hyvin persoonallinen ja helposti tunnistettava käsiala. Olen tykännyt kaikista hänen ohjauksistaan kuin hullu puurosta, epäilemättä silti millään tavalla oman mielenterveyteni tasoa ja laatua. Klemolan näytelmien näennäisesti kaoottisessa maailmassa ajatus kulkee.
Miehen kuolema on aito komedia siinä, että se on pohjimmiltaan tragedia. Miehen kuolemassa kuten kaikissa muissakin Klemolan ohjauksissa keskeinen teema on kysymys vieraantumisesta. Ihmisenä olemisen vaikeus on tietenkin ikivaha filosofinen ja uskonnollinen aihe. Nykyisin vain alkaa näyttää yhä pahemmin siltä, että evoluutio, tai pitäisikö sanoa runollisemmin, äiti maa teki suuren virheen hankkiessaan itselleen tällaisia lapsia.
Miehen kuolema kertoo minusta myös uudesta vahvasta luomiskaudesta. Esityksessä ei olut jälkeäkään siitä sydänalaa riipivästä alakulosta, joka jäi päällimmäiseksi tunteeksi Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamasta Vaarallisista suhteista. Miehen kuolemassa on Kokkola-trilogian riehakkuutta, mutta nyt Klemolasta on tullut myös tiivistämisen mestari.
Miehen kuolema on toteutettu helsinkiläisen Teatteri Korjaamon ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin yhteistyöllä. Tällainen yhteistyö on Tampereen teatterikesän taiteellisen johtajan Mikko Roihan mukaan myös se keino, jolla avataan uusi ikkuna suomalaisen teatterin tulevaisuudelle. Se on henkinjäämisen resepti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin kaltaisille maakuntateattereille.
Roihan mukaan yhteistyökumppaneita pitää myös etsiä rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelta. Kieli ei ole sellainen ongelma, kuin usein kuvitellaan. Roiha on omilla ohjauksillaan todistanut, että suomalainen ja suomeksi esitetty teatteri löytää hyvin yleisöä Berliinissä.
Sonya Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian. Ryhmän muut tanssijat ovat Deogracias Masomi, Julian Owusu ja Esete Sutinen. Kuva Zodiak/Uuppi Tirronen
Meidän kaikkien juuret ovat Afrikassa. Se lienee biologinen tosiasia. Silti kukaan ei voi olla kotoisin Afrikasta. Sen nimistä kylää ei taida olla olemassa, ei ainakaan sen nimistä maata tai kansaa.
Meidän identiteettimme rakennuspuita ovat omaiset, suku, kotiseutu, ystävät ja ehkä jossain määrin myös kansalaisuus. Tosin kansallisvaltio on niin nuori keksintö, ettei sitä oikeastaan kannata ottaa tässä mielessä lukuun.
Käsiohjelmassa kerrotaan, että Noir? on kuuden helsinkiläisen taiteilijan matka mustuuteen, mustaan esiintyjyyteen ja identiteettiin.
Jo tässä vaiheessa tekisi mieli väittää vastaan. Minusta Noir? on kuuden taiteilijan matka minuuteen. Meillä jokaisella on oma elämänhistoriamme, joka tekee meistä ainutkertaisia. Minusta Sonya Lindforsin ja työryhmän luoma koreografia nostaa esiin tämän elämän ainutkertaisuuden hyvin kauniilla tavalla.
Ryhmän jokaisella jäsenellä on oma elämäntarinansa. Ehkä koskettavin niistä on tanssija Esete Sutisen tarina. Sutinen kertoo näyttämöllä, miten hänet adoptoitiin Suomeen Etiopiasta vuonna 1985. Etiopialaisessa lastenkodissa, jossa Esete asu varhaislapsuutensa ei tiedetty edes hänen tarkkaa syntymäaikaansa.
Mutta aivan omanlaisiaan ovat myös Lindforsin, rap-artisti ja näyttelijä Deogracian Masomin ja tanssija Julian Owusun elämäntarinat, jotka kukin vuorollaan kävi kertomassa esityksen aikana.
Sillä on merkitystä. Meillä jokaisella on tarve tuntea omat juuremme, kuulua joukkoon. Me haluamme korostaa yksilöllisyyttämme tatuoimalla nahkaamme suurin piirtein samanlaiset tatuoinnit kuin kaikilla muillakin samaan viiteryhmään kuuluvilla yksilöillä on.
Tylyjen asenteiden Suomessa ja maailmassa ihonvärillä on merkitystä. Traagista tietenkin on, jos siitä tulee yksilöä määrittävä tekijä. Teoksen nimessä Noir? (musta, pimeä tummaihoinen) on minusta ihan oikein mukana kysymysmerkki.
Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian.
Muitakin tuttuja nimiä löytyy. Ryhmän äänisuunnittelija on Lemillä syntynyt Hannu Hauta-aho.
Helppoa oman paikan löytämien ei varmasti ole ollut kenellekään. Lindforsin koreografiassa jokainen tanssija hakee esityksen alussa omaa paikkaansa näyttämöllä. Kohtauksen symboliikka on puhuttelevaa.
Sen jälkeen alkaa tapahtua. Esityksessä on ruutia. Valoisaksi sen tekee oivaltava huumori. Esimerkiksi Lindforsin soolossa Pohjan Ankka on sitä saatanan perkelettä oikein olan takaa.
Käsiohjelmassa mainitaan Josephine Barkerin nimi. Tämä rohkea rasismia ja fasismia vastaan taistellut taiteilija sopii varmasti hyvin esikuvaksi, jonka luomaa liikekieltä Lindfors taitavasti siteeraa.
Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola
Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?
Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.
Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta. Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.
Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.
Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin. Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.
Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?
Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.
Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.
Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.
En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.
Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.
Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.
Sadettin Kirmiziyüz näyttellee sekä perheen tytärtä Sarea että hänen näyttelijäksi opiskelevaa pikkuveljeään. Kirmiziyüz on huikean hyvä stand up -koomikko ja ruutia esitykselle antaa taustalla näkyvä bändi, jonka jäsenet tekevät myös esityksen sivuroolit. Kuva Trouble Man/Tampereen teatterikesä
Totta se on. Hollantilaisen Trouble Man –teatterin esityksessä somedaymyprincewill.com kaikki on kohdallaan.
Esitys käsittelee tärkeätä, kipeää ja polttavan ajankohtaista aihetta. Sadettin Kirmiziyüzin ja Casper Vandeputten käsikirjoitus on terävä analyysi sosiaalisista ja taloudellisista mekanismeista, jotka erottelevat meidät vuohiin ja lampaisiin länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.
Ryhmän rockestetiikkaan perustuva esitystapa on huikean energinen ja kaiken kruunaa terävä, maailmaa avartava stand up -komiikka.
Kirmiziyüzin ja Vandeputten tarina kertoo toisen polven turkkilaisten maahanmuuttajien elämästä ja ongelmista asenteiltaan ainakin näennäisesti suvaitsevassa Hollannissa. Samalla kaksikko onnistuu sanomaan myös jotain yleispätevää meidän kulttuuriimme liittyvästä ilmiöstä, jota paremman määritelmän puutteessa kutsutaan vieraantumiseksi.
Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Willem Kok käynnisti Alankomaissa 90-luvulla laajan ja pontevan ohjelman maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Kirmiziyüz kiteyttää nämä hallinnon hyvät pyrkimykset, maahanmuuttajien oman ponnistelut ja maassa uudella vuosituhannella tapahtuneen asenteiden polarisoitumisen yhdeksi teräväksi vitsiksi maahanmuuttajien kielitestistä.
”Miten palkitaan maahanmuuttaja, joka osaa vastata kaikkiin kysymyksiin oikein. Hänet lähetetään takaisin Turkkiin!”
Esityksen tarina tuntui omakohtaiselta. Se kertoo toisen polven maahanmuuttajista, kahdesta veljeksestä ja heidän sisarestaan Saresta. Suvun juuret ovat Turkissa. Vanhin veljeksistä on menestynyt yrittäjä, nuorin opiskelee näyttelijäksi arvotetussa yliopistossa. Vain sisar on jäänyt lapsuudenkotiin, huolehtimaan äidistään, joka ei ole koskaan oppinut uuden kotimaansa kieltä.
Vanhin veli vahtii sisarensa elämää ja siveyttä vanhempiensa kotimaan perhetraditioiden mukaisesti. Nuorin veli sekä rakastaa että halveksii sisartaan, koska tämä ei ole pystynyt ”laiskuuttaan” raivaamaan tietään uuteen yhteiskuntaan opiskelun kautta.
Sarella on kuitenkin tässä traditioiden muodostamasta häkistä yksi ikkuna maailmaan, internet. Hän seurustelee perheeltään salaa miesten kanssa verkossa ja tapaa siellä myös ”unelmiensa prinssin”, Istanbulissa asuvan turkkilaisen miehen.
Pako omien vanhempien kulttuuriin saa myös konkreettisen muodon, kun Sara päättää 24-vuotianaa pukeutua huiviin, mikä on hänen pikkuveljelleen loputtoman hämmästelyn ja kauhistelun aihe.
Trouble Man on kuvaava nimi tälle hollantilaiselle ryhmälle. Teatterin juurille paltaan ainakin siinä, että miehet näyttelevät kaikki roolit. Kirmiziyüzin ja Vandeputten käsikirjoituksessa ja itse esityksessä on siitä huolimatta tai juuri sen takia hyvin paljon sävyjä. Esityksen ymmärtävä ja humaani ote menee jollakin tavalla olemisen ytimeen. Ihmisen kyky rakastaa läheisiään ei ole sukupuolesta, kulttuurista tai uskonnosta kiinni.
Esitys herätti ainakin minun mielessäni myös erittäin vakavia kysymyksiä. Mitä eroa on esikerkiksi elokuvaohjaaja Theo van Goghin kuoliaaksi puukottaneella marokkolaissyntyisellä radikaalimuslimi Mohammed Bouyerilla ja Jokelassa joukkomurhan tehneellä Pakka-Eric Auvisella?
Näytelmän Sare löytää ulospääsytien umpikujalta näyttävästä elämäntilanteesta toisesta kulttuurista. Monelle syrjäytyneelle suomalaispojalle tämä oljenkorsi löytyy väkivaltaa ihannoivasta alakulttuurista, jollaisia verkko on pullollaan.
Pärjääminen on aina suhteellista. Hyvä elämä kartaa määritelmiä. Sitä ei voida mitata vain hankitun varallisuuden tai työuran saavutusten perusteella. Elämä voi päättyä psykososiaaliseen katastrofiin, vaikka pankkitilillä olisi miljoonia.
Kirmiziyüz ja Vandeputtein tuovat näkyviin myös tämän ulottuvuuden. Esitys alkaa rajulla kohtauksella, jossa Kirmiziyüzin esittämä, näyttelijäksi opiskeleva nuorin veli hakee lohtua laskuhumalan ryydittämään maailmantuskaan. Piti oikein halata. Syliin tullut oksennus oli onneksi kuitenkin feikkiä, värikästä paperisilppua.
Minulla oli omat epäilykseni Tampereen teatterikesän ohjelmiston suhteen. Raha puhuu, tai oikeammin tässä tapauksessa sen puute. Hollantilaisten esitys on täysosuma, joka osoittaa, että festivaalin taiteellinen johto on niukoilla resursseilla tehnyt loistavaa työtä. Mikko Roihan vuodet Berliinissä ovat tuottaneet hyvää satoa.
Koreografi Vendentte Mathea ja ryhmän nuoret tanssijat, kuvan Surya Berthomieux, Beatrice Debrabant ja Link Berthomieux käyttivät viisi kuukautta siihen, että kehittivät improvisaation kautta uusia liikesarjoja. Kuva Black and White Theatre Festival
Tanssiteatteri Vendentte Mathea & Con esitys Hommeanimal oli vapauttava kokemus. Se irrotti katsojan mielen hetkeksi puhutun kielen kahleista.
Yhdysvaltalainen koreografi Vendetta Mathea aloitti uransa tanssijan New Yorkissa 1970-luvulla. Teoksessa Hommeanimal tanssiteatteri Vendentte Mathea & Co tutkii niin kutsutun luonnollisen liikkeen olemusta. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin yleisö nousi perjantaina Karelia-salissa osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ryhmän tunteet ja ajatukset vanginneelle esitykselle.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan näki ranskalainen tanssiteatteri Vendetta Mathea & Co esityksen Hommeanimal Novgorodista ja ihastui ikihyväksi. Näin myös meille metsäkulman pojille ja tyttärille tarjoutui mahdollisuus nähdä tämä ja kokea tämä puhutteleva esitys.
Pakko tunnustaa, pidän tanssita ja erityisesti modernista tanssista, vaikka sen seuraamiseen tarjoutuu hyvin harvoin mahdollisuuksia.
Klassinen baletti etiketteineen ja tiukkoine sääntöineen ei iske yhtä hyvin. Se muistuttaa ehkä liikaa urheilua. Estetiikka ja täydellisyyden tavoittelu eivät aina kulje käsi kädessä.
Tämä kaikki sillä varauksella, että henkilökohtaisesti allekirjoittaneen saisi todennäköisesti pakotettua tanssiaskeliin vain ampuma-aseella uhkaamalla. Tosin juttu saattoi olla toisinkin päin 40 vuotta ja 40 kiloa sitten, mikäli vanhuuttaan hapertunut muistini osuu vielä hauissaan edes likimain oikealle sivulle.
Oman ymmärrykseni suhteen asiat ovat tietenkin tanssin suhteen vähän niin ja näin. Teatterin puolella omiin esteettisiin mieltymyksiini ovat vaikuttaneet ne sadat esitykset, joita olen elämäni aikana nähnyt ja välillä myös jopa jollakin hyvin syvällisellä tavalla kokenut.
Verkossa julkaistun käsiohjelman mukaan esityksen nimeä Hommeanimal on mahdoton kääntää. Teoksen ymmärtäminen ei sen sijaan tuottanut mitään tuskaa. Teos tutkii ihmisen mielen ja ruumiin muodostamaa kokonaisuutta. Klassinen, ja sellaisena lähes painokelvoton slogan pukee asian sanoiksi näin: Olen eläin, mutta pidän siitä!
Produktion lähtökohtana on improvisaatio. Mathea ja ryhmän nuoret tanssijat Surya Berthomieux, Link Berthomieux ja Beatrice Debrabant käyttivät viisi kuukautta siihen, että kehittivät improvisaation kautta uusia liikesarjoja. Näitä Mathea loi lopulta esityksen koreografian ja täydensi kokonaisuuden äänimaailmalla, jonka äänistä hän itse luo ison osan näyttämöllä.
Lohan ja Oliver Caldamaisonin valaistus vahvistaa esityksestä henkivää viidakon tuntua. Nyt ollaan keskellä luontoa ja toimitaan sen ehdoilla.
Esityksen liikekieli on eräänlaista tiikereiden tanssia. Hitaat ja nopeat osat vuorottelevat. Vartalot jännittyvät liikesarjan alussa hitaasti kuin jouset ja lopulta patoutunut energia purkautuu rajuksi liikkeeksi. Ja kun tiikerinpennuista on kysymys, leikillisyys on mukana lähes jokaisessa liikesarjassa. Esityksen tunnesävyt vaihtuvat surusta iloon.
Katollisen kirkon piirissä hurskaan isät kiivailivat ensimmäisellä vuosituhannella synodeissaan pari vuosisataa siitä, onko naiselle sielu vai ei? Eikä ihan selvää asia ole vieläkään kaikille, kun näkee tai kuulee, millaisia aivopieruja esimerkiksi Suomeen pesiytyneet Luther-säätiön hurskaat sielunpaimenet suustaan päästävät.
Sama pätee myös romaanisiin ja anglosaksisiin kieliin. Aikuinen mies ja ihminen ovat synonyymeja. Eivätkä tieteen tekijätkään ole olleet itse asiassa yhtään piispoja parempia. Ihmisen tieteellinen lajinimi on homo sapiens, eli sanatarkasti käännettynä viisas mies. Esimerkki osoittaa hyvin, ettei tiedekään aina ole täysin neutraalia ja arvovapaata, vaan se kantaa mukanaan kulttuurin ja historian raskasta puhuttuun kieleen sidottuna.
Tietokoneiden maailmassa alikansion paikka merkitään tiedostopulussa vinoviivalla. Tässä mielessä tietenkin yhdistelmä hommeanimal on puhutteleva ja helppo ymmärtää. Ehkä sama polku voitaisiin rakentaa myös muotoon eläinmies.
Allekirjoittaneelle ihminen on biologisena olentona yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Tätä ihmisenä olemisen puolta myös Mathean koreografia korostaa. Kaiken lisäksi ihminen on tavattoman kaunis eläin, ainakin noin periaatteessa, vaikka esimerkiksi oma peilikuva tämän esteettisen olettamuksen kiivaasti kieltää vähintään 110 kilopondin voimalla.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on tehty kengännauhabudjetilla. Rahanpuute näkyy tarjonnan niukkuutena. Imatralle ei saatu esimerkiksi maailmalla mainetta niittänyt virolaista Non Grata –performanssiryhmää, vaikka ryhmän esiintyminen oli järjestäjien alkuperäisissä suunnitelmissa. Tämä kuuluu tietenkin henkilökohtaisesti kevään suuriin pettymyksiin.
Shahmardan on tuonut festivaaleille lähes alusta asti korkeatasoista tanssiteatteria. Toivottavasti tämä linja myös jatkuu.
