Enkelien Janus kasvoilla on vain yksi ilme


Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.

Kansallisteatterin Alina on tehty muoto edellä.

Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.

Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.

Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.

Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.

Oksasen mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Etäännyttäminen on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino, sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole aina erityisen kiinnostavaa.

Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.

Salo on aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Myös Oksanen kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.

Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia läpimurtoja.  

Alina

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Elli Salo

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Keijonen

Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Ihmislajin lyhyt historia päättyy Kansallisteatterissa vavahduttavaan kysymykseen – Mitä me haluamme haluta?

Esityksen alussa sapiens hakkaa kiveen muiden ihmislasten ihastellessa kuvan oliosta, joka antoi meille kyvyn toimia suurina joukkoina. Kognitiivisessa vallankumouksessa sapiens teki lajina kehityshyppäyksen, joka antoi meille kyvyn kuvitella olemattomia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri.

Wauhaus ryhmän kuvaelma teki näkyväksi kaksoistodellisuuden, jossa me ihmiset elämme. Yuvul Noah Hararin kirjan ytimessä oleva pelottava tulevaisuuden visio ei kuitenkaan helposti avaudu katsojalle. Tieteellisen vallankumouksen Pandoran lipas on auki, mutta suurin uhka ei liity niihin kollektiivisiin painajaisiin, joita näimme kylmän sodan vuosina.

Kun esirippu nousi Kansallisteatterin näyttämän edestä ja Sapiens alkoi, minut valtasi voimakas tuttuuden tunne. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Niin tietenkin, tämä on kuvaelma.

Sen jälkeen huokasin ensimmäisen kerran ihastuksesta ja esitys vei mennessään. Ainakin minä katsoin tätä kuvaelmien kavalkadia niin keskittyneesti, että ajantaju katosi kokonaan.

Sukupuuttoon jo kuolleiden ja vielä elävien lajien täytettyjä tai vahasta muotoiltuja mallikappaleita löytyy tietenkin museoiden vitriineistä, mutta nyt ollaan teatterissa. Näyttämöllä on vasta lajina syntynyt homo sapiens. Tätä kognitiivisen vallankumouksen uutta vapahtajaa eivät ympäröi paimenet tai idän kolme viisasta tietäjää, vaan ihmislajien joukkoon ilmestyneen tulokaan lähisukulaiset.

Wauhaus kollektiivin toteuttama Sapiens tekee kunniaa sille mahtavalle voimalle, joka on tehnyt meistä nykyihmisistä maailman valtiaita. Meillä on kyky kuvitella olemattomia. Uskonnot, taide ja koko nykyinen talousjärjestelmämme ovat tulosta sapiens lajin kyvystä kuvitella asioita.

Kansallisteatterin kantaesitys perustuu Hararin bestselleriin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Vuonna 1976 syntynyt Harari on Oxfordin Jesus Collegessa opiskellut historioitsija, joka nykyisin työskentelee professorina Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa.

Hararin kirjan esitykseksi muokannut Minna Leino on tarttunut lähes mahdottomaan tehtävään, kun hän lähtenyt muokkaamaan siitä esitystä. Mitä ottaa ja mitä jättää pois? Hararin kirjan viehätys ja imu perustuvat siihen, että hän kertoo lajimme vaiheista paradoksien kautta. Kun tarkastelukulmaa muutetaan myös syy ja seuraussuhteet heittävät häränpyllyä.

Tämän takia esityksen kulminaatiopiste tuli lopulta näyttämölle hieman töksähtäen. Jos ei ole lukenut Hararin kirjaa, katsojan oli todennäköisesti vaikea syvällisesti ymmärtää miten moniulotteinen, syvällinen ja samalla dramaattinen tämä kysymys halusta on. Miksi meidän pitää suorastaan henkemme edestä pohtia sitä, mitä me keksimme tulevaisuudessa haluta??

Muodon esitykselle Leino ja esityksen toinen ohjaaja Jarkko Partanen ovat lainanneet television luontodokumenteista. Esityksen kertoja on näistä television luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen. Muilla näyttelijöillä ei ole puherooleja.

Minttu Minkkisen ja Sanna Sucksdorffin suunnittelemat naamiot kätkivät näyttelijöiden kasvonpiirteet. Tekijöiden mukaan yksilölliset piirteet on karsittu, jotta hahmot edustaisivat ensisijaisesti lajia.

Television luontodokumenteissa kuvatut eläimet halutaan nykyään usein esittää yksilöinä. Niille annetaan jopa nimiä. Kleinin ja Partasen dramaturginen ratkaisu ei korostanut ihmisen lyhyestä historiasta kertovan tarinan dokumentaarisuutta, se korosti esityksen rituaalista estetiikkaa.

Naamioiden käyttö tässä mielessä on varmasti kuulunut teatterin traditioihin jo 2500 vuotta sitten ja niiden käyttö tässä esityksessä on Kleiniltä ja Partaselta hieno oivallus. Estetiikka, joka toi mieleen seimikuvaelman tai katollisen pyhimyskulkueen, teki näkyväksi sen kaksoistodellisuuden, jossa me elämme.

Esityksessä käytiin läpi kaikki nykyihmisen kehityksen kolme vallankumousta.

Ensimmäinen osa käsitteli esihistoriallista vaihetta. Noin 70000 vuotta sitten sapiens eli maapallolla kuuden tai joka kahdeksan muun ihmislajin rinnalla. Kehitys oli tähän ajanjaksoon asti ollut hidasta. Suvun nestori Cro Magnonin ihminen oli ehtinyt tehdä kivikirveitä ja nyrkki-iskureita noin miljoonan vuoden ajan uusien teknisten innovaatioiden tai muotioikkujen häiritsemättä hänen askareitaan.

Sapiens lajin tavassa ajatella ja kuvitella tapahtui tuolloin kehityshyppäys, jonka syitä voidaan vain arvailla. Esityksessä tätä harppausta kuvataan ensimmäisessä kohtauksessa tulen käytön keksimisellä.

Avajaiskohtaus oli ihastuksen huokauksineen hienosti toteutettu ja hauska. Siinä myös ensimmäisen kerran heitetään paleontologiset faktat nurkkaan, jotta saataisiin tässä kehityskertomuksessa aikaan ehjä draaman kaari tulen keksimisestä atomipommiin.

Todellisuudessa ihmissukujen sukupuun ehkä heikkolahjaisimpaan haaraan kuuluvat Cro Magnonin ihmiset hallitsivat tulen käytön jo ainakin miljoona vuotta sitten.

Mutta taiteelle pitää antaa se, mikä taiteelle kuuluu. Räjähtävä atomipommi on visuaalisesti paljon tehokkaampi symboli tieteen avaamalle Pandoran lippaalle kuin laboratoriohiiri, jonka selässä kasvaa ihmisen korvaa muistuttava uloke.

Asian ytimeen päästiin toki heti alussa, kun Heikkisen kertojaääni alkoi selvittää meille, millainen olio on Peugeot. Kognitiivinen vallankumous ei alkanut tulen keksimisestä, vaan sapiens lajin kyvystä kehittää todellisuuteen vaikuttavia olioita, jotka ovat olemassa vain meidän kollektiivisessa mielikuvituksessamme.

Hararin mielestä meidän lajimme menestys perustuu kykyymme elää tällaisessa kaksoistodellisuudessa.

Klein ja Partanen ovat maustaneet tarinansa huumorilla. Hauskimmillaan esitys oli kun siirryttiin maanviljelyksen aiheuttamaan vallankumoukseen.

Maaviljelyksen vallankumous oli Hararin kuvaamana täynnä paradokseja kuten vallankumoukset tuppaavat olemaan. Puhtaasti biologisessa mielessä sekä ihmiset että heidän jalostamansa viljelykasvit ja kesyttämät kotieläimet voittivat. Yksilöiden määrä ja samalla heidän kantamiensa geenien määrä räjähtivät kasvuun.

Yksilötasolla siirtyminen metsästys- ja keräilytaloudesta maanviljelyyn merkitsi useimmille ihmisille elämänlaadun rajua huonontumista ja tuotantoeläinten kohdalla tämä kurjistuminen on vain pahentunut aina meidän päiviimme asti.

Raskaan raadannan lisäksi maanviljelijät saivat niskoilleen eliitin, kasvavan joukon ihmisiä, jotka eivät enää osallistuneet ruuan tuotantoon, vaan joiden tehtävänä oli ylläpitää tätä uskomusjärjestelmiin perustuvaa kaksoistodellisuutta.

Klein ja Partanen marssittavat näyttämölle veronkantajat, piispat, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden joukossa pyllyili myös Hans Christian Andersenin sadun keisari uusissa vaatteissaan.

Tähän kavalkadiin osallistui hahmona myös Napoleon, joka oli jo seuraavan, noin 500 vuotta sitten alkaneen tieteellisen vallankumouksen hahmoja historiassa.

Hararin mukaan tieteellinen vallankumous alkoi löytöretkistä. Näin vaikka näyttämölle Kansallisteatterissa toikkaroinut Kristoffer Kolumbus kuvitteli kuolemaansa asti purjehtineensa Intiaan.


Uteliaisuus tuli uskon tilalle ja tästä hetkestä tavallaan myös näytelmässä alkoi se ihmiskunnan todella lyhyt historia. Näytelmän Kolumbuksen vielä pähkäillessä näyttämöllä, mitä helkkaria sitä tuli löydettyä, yläilmoista laskeutui näyttämölle kontti ja esityksen Neil Armstrong ja Buzz Aldrin ottivat ensiaskeleita kuun kamaralla. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Huomattavan paljon aikaa esityksessä käytetiin siihen, että kerrottiin Hararin fiktiivinen esimerkki siitä, miten kansainvälinen pankkijärjestelmä toimii. Se näyttää tämän esimerkin valossa suunnattoman suurelta Ponzi-huijaukselta.

Myös maailmantaloutta pyörittävät markkinavoimat noteerattiin. Toki myös niiden kääntöpuoli, esimerkiksi Lontoon, Pariisin ja Amsterdamin pörsseissä noteerattujen osakeyhtiöiden laajamittainen Afrikasta Amerikkaan suuntautunut orjakauppa miljoonine uhreineen otettiin esiin. Meidän hyvinvoivien ihmisten elämää on aina sokeroinut kykymme täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Vaikka molemmat osiot olivat hienosta toteutuksestaan huolimatta hieman vaivaannuttavia, painotukset olivat perusteltuja. Niissä lähestytään Hararin peruskysymystä kognitiivisesta vallankumouksesta alkaneen kulttuurievoluution kautta.

Jo nyt osa esimerkiksi ilmastoasiantuntijoista on syvällä sisimmässään sitä mieltä, että peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut. Mitä tapahtuu, jos tämä tulevaisuuteen kohdistuva äärimmäisen pessimismi muuttuu älymystön piirissä vallitsevaksi käsitykseksi? Miten käy pankkijärjestelmää ja koko maailmantaloutta ylläpitävälle luottamukselle?

Euroopan keskuspankki juuri päättänyt ostaa talousjärjestelmää ylläpitävää luottamusta 20 miljardilla eurolla kuukaudessa, mutta riittäkö moinen summa edes masennuslääkkeeksi, jos ilmastodepressio muuttuu epidemiaksi?

Uskon, että Hararin kirja valtavan suosion taustalla on kirjoittajan lähes yltiöpositiivinen usko ihmiskunnan mahdollisuuksiin selvitä edessä olevista haasteista. Energiaa on jatkossa tarjolla rajattomasti ja raaka-aineiden riittävyyteen liittyvät talouden pullonkaulat avataan tiedeyhteisön tekemillä keksinnöillä ja löydöillä. Kehittymässä on koko maapalloa hallitseva maailmanlaajuinen imperiumi, jota hallitsee yhteiset edut ja tavoitteet omaava älymystö.

Sodat ovat jo nyt lähes loppuneet. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin parhaillaan käytävissä paikallisissa sodissa. Myös suuret nälänhädät ovat lähes loppuneet.

Tämän oli vuonna 2011 Hararin näkemys historian jatkumosta, sen suuresta kuvasta satelliittiperspektiivissä. Näin korkealta ei vielä tämän vuosikymmen alussa ehkä voinut nähdä Donald Trumpin kaltaisia johtajia, joita nyt näyttää sikiävän maailmanhistorian näyttämölle kuin kloonattuja pässejä.

Suurin näkymätön uhka tulee Hararin visiossa tieteen sisältä. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiens on työntänyt näppinsä evoluution rattaisiin tekemällä valintoja. Tähän asti ihmiset eivät ole ulottaneet tätä hyötykasveja ja kotieläimiä parantelevaa rodunjalostusta omaan lajiinsa ainakaan laajassa mittakaavassa.

Nykyisin ihmisellä on mahdollisuus peukaloida paisi muiden eliöiden myös omaa perimäänsä geenitasolla. Eikä tätä kehitystä voida pysäyttää millään eettisillä säännöillä. Lupaus kuolemattomuudesta jo täällä maan päällä on tarjous, johon esimerkiksi Googlen perustajat ja monet muutkin miljardöörit ovat jo tarttuneet.

Geeniteknologian kehittämisen puolella ovat myös vastaansanomattomat eettiset perusteet. Sillä voidaan parantaa jatkossa aikaisemmin parantumattomia sairauksia ja vähentää kärsimystä maailmassa.

Sapiens on itse paras huono esimerkki siitä, mitä seuraavasta kognitiivisesta kehitysloikasta voi seurata. Biosfäärin kannalta sapiens on hirviö, joukkomurhaaja, joka on kohta ehtinyt tappaa enemmän lajeja sukupuuttoon kuin Jukatanin niemimaalle 70 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt asteroidi.

Ensimmäisten joukossa pataan laitettiin ilmeisesti kiehumaan lähisukulaisemme, koska muut meidän kanssamme samaan aikaan maapalolla eläneet ihmislajit kuolivat sukupuuttoon toinen toisensa jälkeen.

Kukaan ei takaa, että geenimanipulaation kautta syntynyt sapiens 2.0 ajattelisi ja tuntisi samoin kuin me. Sumerilaisten Gilgamesh eepoksessa jumalaksi muuttuneen sankarin kantapäillä maailmanhistorian näyttämölle saattaa hyvin astella tohtori Frankenstein.

Kysymys siitä, mitä me haluamme haluta on kaikessa paradoksisuudessaan äärimmäisen aktuelli.

Historia ei humanististen tieteiden tapaan ole eksaktia tiedettä. Sen kyky ennustaa tulevaa on huono. Se mikä tänään näyttää ilmeiseltä kehityskululta ei välttämättä toteudu. Elämme itse luomassamme kaksoistodellisuudessa. Fyysisen maailman lainalaisuudet eivät muutu, mutta meidän mielikuvitukseemme perustuvat rakenteet voivat muuttua yhdessä hetkessä.

Kehityksen vauhti kuitenkin kiihtyy koko ajan, vaikka meillä on korkeintaan hämärä käsitys sen suunnasta. Harari julkaisi kirjansa 2010-luvun alkupuolella. Kirjan voi aivan hyvin lukea myös eräänlaisena synninpäästönä ihmiskunnalle. Olemme ajoittain olleet aivan kauheita, mutta jatkossa emme enää syntiä tee.

Myös tieteen popularisoinnilla on puolensa.

Sapiens

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 13.9.2019

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino

Lavastus Samuli Laine

Pukusuunnittelu Laura Haapakangas

Valosuunnittelu Jani-Matti Salo

Musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Esiintyjät Jarmo Heikkinen, Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

n

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Juuri tällaista lastenteatterin pitääkin olla – Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on investointi teatteritaiteen tulevaisuuteen

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on visuaalista ilotulitusta. Kohtaukset, joissa Sonja Pajunoja Arielin roolissa ui ja teki voltteja ilmassa, olivat maagisen kauniita. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Tällaista lastenteatterin pitääkin olla. Tehdään mahdollisimman suuresti ja käytetään produktioon kaikki osaaminen ja resurssit, mitä isosta talosta löytyy.

Helsingin kaupunginteatterin johto ei kerro, mikä on Pienen merenneidon tuotantobudjetti. Ehkä salaperäisyyteen on syynsä. Ainakin yksi lyömätön peruste satsaukselle löytyy itse esityksestä. Pieni merenneito on investointi koko taidelajin tulevaisuuteen.

Olen varma, että torstain ensi-illan nähneet lapset muistavat tämän kokemuksen läpi elämänsä. Ensimmäiset siemenet ymmärrykseen ja oivallukseen on kylvetty otolliseen maaperään.

Produktion ympärille syntyvä loiste saa myös näiden tulevaisuuden teatterin tekijöiden ja teatterissa kävijöiden vanhemmat avaamaan kukkaroidensa nyörejä. Liput ovat hintavia, mutta elämässä on asioita, jotka pitää kokea edes kerran. 

Helsingin kaupunginteatterissa on ollut viime vuosina henki päällä.  Tekemisen ilo tuntuu katsomossa asti. Torstaina Pienen merenneidon ensi-illassa oltiin jo lähellä hurmosta. Me katsomossa istuneet reagoimme jokaiseen kohtaukseen spontaaneilla suosion osoituksilla eikä esityksen lopussa edes aidot liikutuksen kyyneleet olleet kaukana.

Näin vahva vuorovaikutus näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välillä on jotenkin ainutkertaista. Oli kuin 60 vuotta elettyä elämää olisi karistettu hartioilta, ja hetken sai iloita näytelmän sadun todellisuudesta kuin lapsi. Se tuntui älyttömän hyvältä.

Tässä esityksessä oli mukana paisi huikeita taikatemppuja myös rutkasti sitä teatterin aitoa taikaa.

Käsiohjelman mukaan ensi-illassa näyttämöllä ja kulisseissa esitystä oli toteuttamassa yhteensä 80 ihmistä. Oman panoksensa esityksen valmisteluvaiheessa on varmaan olut kaikilla teatteri 240 työntekijällä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Visuaalisesti ja toiminnallisesti upea kokonaisuus on epäilemättä ohjaaja Samuel Harjanteen, kapellimestari Risto Kupiaisen, lavastaja Peter Ahlqvistin, koreografi Gunilla Karlsson-Olssonin, äänisuunnittelija Kai Poutasen, valosuunnittelija William Ilesin ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan muodostaman tiimin yhteistyön tulosta.

Itse nautin esityksen hienoista suomennoksista. Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila ovat tehneet loistavaa työtä kääntäessään Dough Wrightin käsikirjoituksen ja Howard Ashmanin ja sekä Glenn Slaterin sanoitukset svengaavalle suomen kielelle. Nyt Disneyn piirrettyjen söpöily sai maistuvan kirpeitä sävyjä ja tilannekomiikka rinnalla kukki koko ajan mojova sanallinen huumori.

Pahiksen roolit ovat myös teatterissa näyttelijän kannalta sekä kiinnostavia että palkitsevia. Sanna Saarijärvi teki hienon roolin sadun merinoita Ursulana. Uskon, että huikeaksi bravuuriksi Saarijärven hieno roolityö nousi juuri loisteliaan käännöstyön ansiosta, hahmo ja kieli olivat yhtä.

Sonja Pajunoja lauloi ja näytteli upeasti musikaalin Arielina. Hän selvisi tyylikkäästi myös vaijerinosturilla toteutetuista ilmiakrobatiasta.

Hienoja roolitöitä oli niin paljon, että on vähän vaikea nostaa nimiä esiin tästä suuresta joukosta.

Tietenkin tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten upeasti kohtaukset oli toteutettu. Esityksessä ei ollut yhtään kuollutta kohtaa.

Disneyn mediaimperiumista voidaan olla monta mieltä. Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito korostaa kuitenkin esityksenä ennen muuta sitä, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille.

Lontoon Guildfort School of Actingista teatteriohjauksen maisteriksi valmistunut Harjanne on elävä esimerkki tästä. Opiskelu Englannissa on tarjonnut hyvin lahjakkaalle tekijälle uuden väylän toteuttaa omaa taiteellista näkemystään.

Sen tuloksista olemme saaneet kaikki nauttia. Käsiohjelmaan painettu lista Harjanteen ohjauksista on vaikuttava. Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin musikaali Kinky Boots oli viime vuonna huikea arvostelu ja katsojamenestys.

Pienen merenneidon lumo syntyi sirkuksessa ja nukketeatterissa käytettävillä keinoilla. Nukkien suunnittelusta ovat vastanneet Paul Vincett ja Beckly Johnson ja huikeiden lennätysten suunnittelusta James Veitch ja Nick Porter.  Kahden ensin mainitun yhtiö Stitches and Glue Ltd edustaa oman alansa huippuosaamista koko maailman mitassa ja samaa voi sanoa Veitchin ja Porterin yhtiöstä Flying by Foy Ltd.

Andersen kirjoitti Pieni merenneito -sadun vuonna 1837 rakkaudentunnustuksena läheiselle ystävälleen Edvard Collinille silloin, kun ystävä kihlautui tyttöystävänsä kanssa. Käsiohjelmaan ohjaajan kommentin kirjoittaneen Harjanteen mukaan Andersen koki olevansa merenneito, joka ei koskaan voi olla osa ystävänsä maailmaa, koska he olivat erilaisia, ja Collinin kaltainen ihminen ei voisi koskaan rakastaa Andersenin kaltaista merenneitoa.

Saduissa kuvataan elämän peruskysymyksiä, niitä jotka muovaavat meidän identiteettiämme. Andersenin sadut kuvasivat myös oman aikansa todellisuutta, pieni tulitikkutyttö paleltui kuoliaaksi kadulla ja pieni merenneito haihtui meren vaahdoksi.

Disneyn piirretyt versiot näistä klassikkosaduista päättyvät amerikkalaistyyliseen happy endiin. Rakastavaiset saavat toisensa.

Kuolema on meidän maailmassa ainakin suurimmalle osalle lapsista vielä abstraktio ja niin pitääkin olla. Aivan muut asiat pyörivät alakouluikäisten nassikoiden mielessä. Käsiohjelman ehkä hellyttävin kohta on se, missä Harjanne kertoo, miten hän näki Disneyn Pienen merenneidon ensimmäisen kerran videolta jo kolmivuotiaana.

Helsingin kaupunginteatterin Pientä merenneitoa ei suositella alle kouluikäisille. Nuoremmatkin voivat sen toki katsoa ja kokea, jos teatteri on jo paikkana tuttu.

Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Se on erittäin informatiivinen, lajissaan lähes täydellinen kuten itse esityskin. 

Pieni Merenneito

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys

Musiikki Alan Menken

Käsikirjoitus Dough Wright

Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater

Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Risto Kupiainen

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamiointi ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen

Nukkien suunnittelu Paul Vincent ja Becky Johnson

Lennätykset James Veitch ja Nick Porter

Päärooleissa Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Valo Eklund  

Tämä tarina kulkee kohti vääjäämätöntä tragediaa – Theatre Baselin sinisessä huoneessa kadotukseen tuomitut lapset odottavat väistämätöntä kohtaloaan

Näytelmän alussa veljekset (Florian Guntrum ja Itamar Mangold) nahistelevat keskenään pikkupoikien tapaan ja äiti (roolissa Barbara Hoirvath) käy välillä lohduttamassa huoneeseensa lukittuja poikia. Lastenhuoneen sinistä seinää koristaa tähtitaivas. Kuva Sandra Then/Tampereen teatterikesä

Sveitsiläisen Theater Baselin näytelmän Medea viimeisessä kohtauksessa äiti sulkee kuolleet poikansa syliinsä. Barbara Hovardin upeasti näyttelemä äiti vakuuttaa itselleen ja meille katsojille eleillään sekä sanoillaan äidin elämää suurempaa rakkautta lapsiaan kohtaan.

Edellisessä kohtauksessa äiti on juottanut lapsilleen tappavaa myrkkyä.

Vaikka näytelmän traagista huipennusta tiesi odottaa alusta asti, se herätti ensin voimakkaan torjunnan. Eikä tuota tunnetta vähentänyt se, että nuoret näyttelijät Florian Gunstrum ja Itamar Mangold näyttelivät leikki-ikäisten veljesten nahistelua tavalla, johon ainakin jokainen meistä katsojista, joka on joskus ollut pieni poika, samaistui voimakkaasti.

Medea on nykyaikaan sijoitettu versio yhdestä antiikin ajan tunnetuimmasta tragediasta Medeia. Australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittamassa käänteisversiossa kreikkalaisen Euripideen näytelmän tragedia kerrotaan lasten näkökulmasta.

Euripideen tragediassa Medeia on raivotar, joka taistelee itsemääräämisoikeutensa puolesta patriarkaalista valtadynastiaa vastaan äärimmäisin keinoin. Hän myrkyttää miehensä uuden morsiamen, tämän isän ja omat lapsensa.

Sukudynastioihin perustuvissa patriarkaalisissa valtajärjestelmissä lapsenmurhat olivat reaalipolitiikkaa. Potentiaalisten vallanperijöiden likvidoinnilla pyrittiin ehkäisemään sukujen välisten valtataistelujen kärjistymistä sisällissodiksi.

Aristokraattien tekemiin lapsenmurhiin me olemme tutustuneet ainakin William Shakespearen näytelmissä. Äitien tekemät lapsenmurhat ovat esillä joskus lehtien rikosuutisissa.

Ainakin meille kristityille äidinrakkaus on suurin kaikista ja tämän pyyteettömän rakkauden palvomista varten mytologiassamme on jopa oma jumala Neitsyt Maria. Äidin tekemä lapsenmurha on rikos, jota meidän on vaikea käsitellä järjen tasolla.

Basel teatterin Medea ei kuitenkaan ollut vain traaginen kertomus sitovasta äidistä, joka mielenterveyden järkkyessä lopulta surmaa lapsensa. Näytelmään on rakennettu sisään hyvin puhuttelevaa ja moniulotteista symboliikkaa. Medea on näytelmä, joka pakotti ajattelemaan.

Ensimmäinen avain näytelmän sisäisen logiikan ymmärtämiseen löytyy Mel Pagen lavastuksesta. Näyttämölle oli rakennettu tuttuakin tutumpi näky, lastenhuone sänkyineen ja leluineen. Huoneen seinät oli maalattu sinisiksi, ja kun pojat sammuttivat nukkumaan käydessään huoneen valot, seinällä alkoi tuikkia tähtitaivas.

Näytelmän alussa pojat nahistelivat ja leikkivät sotaleikkejä. Pojat myös puhuivat isän uudesta ystävästä ja edessä olevasta muutosta uuteen kotiin. Puheessa oli viitteitä Euripideen tragediaan kultaista taljaa myöten, mutta dialogin kantavana teemana oli poikien käymä peli, jossa piti tietää eläinlajeja.

Kilpailussa uuden eläinlajin nimen piti alkaa kirjaimella, johon edellisen eläinlajin nimi päättyi. Pian pojat päätyivät kinaamaan siitä, kelpaavatko jo sukupuuttoon kuolleet lajit vastauksiksi tietovisassa.

Poikien äiti on hirmutekoaan suunnitellessaan lukinnut poikansa heidän makuuhuoneeseensa. Pojat yrittävät kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtuu. Heillä on tunne, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää, mutta tyytyvät välillä huoneessa pistäytyvän äidin selitykseen.

Tältä osin näytelmän symboliikka on selvä. Meidät on suljettu tälle siniselle planeetallemme. Mitään pakopaikkaa ei ole, kun äiti luonto tappaa sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen ihmisen oman toiminnan takia. Meidän lapsemme voivat vain odottaa omaa vuoroaan kuunnellen meidän aikuisten järjettömiä selityksiä ja riitelyä.

Ihminen ei pysty maapallon biosfääriä kokonaan tuhoamaan. Elämä on selvinnyt aikaisemminkin ilmakehän lämpenemisestä tai jäähtymisestä johtuvista katastrofeista, esimerkiksi permikauden joukkosukupuutosta, jossa valtaosa silloisista lajeista kuoli. Ihmislajin oma olemassaolo kuitenkin varmasti vaarantuu, kun ilmastomuutos etenee ja johtaa ensin taloudellisiin ja sitten humanistisiin katastrofeihin.

Me surmaamme yltäkylläisillä elämäntavoillamme omat lapsemme ja lapsenlapsemme.

Nuorempi pojista (Mangold) kiinnittää huoneen seinään oman tähtensä. Myös se oli vahva symboli. Me emme vielä tiedä, miten ainutlaatuinen ilmiö elämä maailmankaikkeudessa on. Maailmankaikkeudessa on miljardeja galakseja, triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja.

Entä, jos me ihmiset älyllisinä ja tietoisina olentoina vastoin todennäköisyyttä olemme jotakin ainutkertaista tämän suunnattomuuden keskellä? Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut, kun olemme huutaneet tuon suunnattoman kuilun yli.

Anne-Louise Sarksin ohjaus oli keskieurooppalaiseen tyyliin hienostuneen pelkistetty. Silti jäin miettimään, oliko näytelmä välillä liiankin osoitteleva.

Näytelmän äiti on maahanmuuttaja, joka joutuu edessä olevan avioeron takia muuttamaan takaisin entiseen kotimaahansa. Sveitsi ja Australia ovat molemmat maita, joissa harjoitetaan erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.   

Onko meidän kaikkien tulevaisuus kitumista turvapaikan hakijoina Naurusaareksi muuttuneella maapallolla?

Madea

Teksti Anne Louise Sarks ja Kate Mulvay

Konsepti ja ohjaus Anne-Louise Sarks

Lavastus ja puvut Mel Page

Musiikki Stefan Gregory

Käännös Almut Wagner

Rooleissa Florian Guntrum, Itamar Mangold, Barbara Horvath

Theatre Basetin esitys Tampereen teatterikesässä 9.8.2019   

Geoffrey Erista haastoi meidät katsojat dialogiin, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poteroista

Geoffrey Erista päätti esityksensä tanssiin, jossa liikekieli jäljitteli mannekiinien esiintymistä muotinäytöksissä. Kuva Aya Brace/Tampereen teatterikesä

Esityksen alussa näyttämölle astuu satutettu mies. Tai ei Geoffrey Erista astu näyttämölle, hän ryömii sinne. Eristan vartalo vavahtelee sisäisestä, satutetun mielen tuskasta ja kun hän nousee ylös, kyyneleet valuvat miehen poskilla.

Jo ennen ensimmäistä sisääntuloa, Erista kertoi jotkin tämän tuskan syistä esitystä varten tekemänsä videoinstallaation keinoin. Videoille hän on koonnut vanhoja suomalaisia mainoksia, joissa käytetään estoitta sanaa neekeri tai kuvataan mustaihoisia ihmisiä karkeina karikatyyreina.

Tähän Eristanin näytelmän N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n Reaching Out keskeiseen teemaan meitä katsojia johdateltiin jo Demoteatterin lämpiössä, jossa oli tarjolla porvoolaisen Brunbergin valmistamia krembo-makeisia, joita vielä tämän vuosituhannen alussa myytiin Neekerinsuukko nimellä.

Minun sukupolveani edustavat suomalaiset saattavat pitää mainoksista huokuvaa 50-luvun ajankuvaa henkiviä mainoksia pelkästään hassuina. Viattomia ne tai niiden edustama maailmankuva eivät ole. Kolonialismin synkkä varjo ulottuu yhä meihin ja meidän aikaamme.

Videolta pitämässään puheessa Erista muistutti meitä katsojia siitä, että ihminen on lajina syntynyt Afrikan mantereella. Myös me kaikki täällä Suomessa asuvat ihmiset olemme geneettisesti juuriltamme afrosuomalaisia.

Geneettinen vaihtelu kaikkien maapallolla elävien ihmisten välillä on niin vähäistä, että me olemme tavallaan lähisukulaisia. Tutkijoille homo sapiensin pieni geenipooli kertoo myös sen, että lajimme oli lähellä kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin homo sapiens aloitti maailmanvalloituksen ja maapallon biosfäärin tuhoamisen.   

Ihmisten luokittelussa heidän ulkonäkönsä perusteella ei ole mitään järkeä. Silti rasismi on yhä voimissaan myös Suomessa. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan Suomen romanit ja yhtä tylyn katseen kohteeksi joutuvat myös eri Lähi-idän ja Afrikan maista tänne muuttaneet siirtolaiset ja heidän suomessa syntyneet jälkeläisensä.

Esityksen toisen käsikirjoittajan Laura Eklund Nhagan esitykseen videoitu puhe suomalaisesta rasismista oli tyly ripitys, mutta silkkaa asiaa. Videolla Nhagan toistaa samoja ajatuksia tuntoja, joita suomalainen rasismi on hänessä herättänyt kuin runossaan Avoin kirje valkoiselle miehelle.

Kysymys ”valkoisen miehen katseesta” on kuitenkin ogelmallisempi. Suurin osa maailman ihmisistä painii ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ulkonäkörasismista.

Ulkonäköä muokkaavat kauneuskirurgia, kosmetiikkateollisuus ja pintamuotia tuottava vaateteollisuus ovat maailman nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Juuri nyt nuoret ja jo varttuneemmat aikuiset antavat tatuoida nahkaansa näyttäviä kuvia, eivät erottuakseen muista, vaan näyttääkseen samanlaisilta kuin omaan viiteryhmään kuuluvat yksilöt.

Rasistiset teoriat syntyivät tarpeesta dehumanisoida ryöstöjen ja pakko-ottojen kohteeksi joutuneet siirtomaiden asukkaat. Vielä polttavampi tarve oli tietenkin epäinhimillistää Afrikasta Amerikkaan suuntautuvan orjakaupan uhrit. Tämä kolonisaatioon liittynyt henkinen prosessi oli niin voimakas, että aina viime vuosisadalle asti jopa monet aikanaan arvostetut tiedemiehet erehtyivät uskomaan, että kysymys on tieteestä.

Meillä ihmisillä on taipumus tehdä toisistamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkän ulkonäön perusteella. Meillä on myös kyky tunnistaa oman ”laumamme” jäsenten kasvot yhdellä silmäyksellä tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden joukosta. Taipumus torjua vieraalta näyttävät yksilöt on meissä ilmeisen syvällä ja meitä on varmasti helppo myös tietoisesti manipuloida tämän taipumuksen avulla.

Hyvin haastavan alun jälkeen Erista toi esityksensä seestyneempään vaiheeseen, kun hän kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa Etelä-Sudanista Suomeen muuttaneen perheen lapsena.

Erista imitoi hauskasti isäänsä ja tapa, jolla hänen isänsä näissä imitaattioissa suhtautui kasvan poikansa pyyntöihin ja tarpeisiin, vakuutti ainakin minut. Me ihmiset olemme kaikki hyvin samanlaisia. Isän narina siitä, miten paljon hän on joutunut ponnistelemaan ja miten paljon paremmin pojan asiat ovat nyt, ovat meille jokaiselle tuttu juttu.

Eristan isä käveli paljain jaloin 15 kilometrin koulumatka, meillä suuriin ikäluokiin kuuluvat isät suorittivat opintonsa ilman mitään opintotukia…

Syrjintä on vallan käyttöä ja siksi syrjiviä mekanismeja sisältyy kaikkiin uskontoihin, uskomusjärjestelmiin ja traditioihin. Erista törmää esityksessä tähän toiseuteen, kun hän murrosiässä tunnistaa oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa. Hyvin patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneelle isälle se on tietysti shokki.

Esitys päättyi catwalk-show’n muotoon rakennettuun hyvin intiimiin tanssiin, jossa Erista toi kehon kielellä esiin persoonansa feminististä puolta. Ennen tanssia hän kertoi, miten taiteesta tuli hänelle murrosiässä sekä kiinnostuksen kohde että keino selvitä.

Puhdistavaa kokemusta ei tämä viimeinen kohtaus kuitenkaan antanut. Pintamuodin maailmassa riistokapitalismi ja taide elävät symbioosissa keskenään. Joukko tavattoman lahjakkaita ihmisiä määrittelee, miltä meidän pitää näyttää ja ympäristöä tuhoava ja kehittyvien maiden ihmisiä surkeilla palkoilla ja orjuutta muistuttavilla työoloilla riistävä teollisuus toteuttaa näitä kertakäyttöisiä unelmia.

Esityksen lopussa Erista myös alleviivaa sitä, ettei katharsis ole tämän monologinäytelmän kuvaamassa maailmassa mahdollinen. Hän poistui näyttämöltä ulos johtavasta ovesta eikä palannut enää vastaanottamaan meidän aplodejamme.  

N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n out on Eristan taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Ainakin minut esitys haastoi dialogiin tekijän kanssa, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poterosta ja pakotti ajattelemaan.

Eristan esityksen hieno estetiikka sysättiin tässä vuoropuhelussa sivuraiteille. Mutta niin pitikin olla.       

N.E.G.R.O

Nhaga & Erisa Growing’n Reaching Out

Konsepti ja ohjaus Geoffrey Erista

Teksti Geoffrey Erisa, Laura Eklund Nhaga

Dramaturginen apu Jussi Moila

Pukusuunnittelu Mirva Mietola

Äänisuunnittelu Onni Pirkkola

Valosuunnittelu Alina Pajula

Videosuunnittelu Eeti Piiroinen, Alina Pajula

Näyttämöllä Geoffrey Erista

Geoffrey Erista esitys Demoteatterissa Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Marc Gassot’n sirkuksessa laiskanpulskea sirkusleijona saa uutta virtaa – ranskalaisten vaalima mimiikan ja klovneria perinne antaa uutta puhtia myös suomalaiselle teatterille

Marc Gassot’n miekannielemisessä oli huikeaa draamaa. Jatkossa tämä kohtaus paljastettiin huiputukseksi, silmänkääntötempuksi, joka on sekä sirkuksen että teatterin tekemisen ytimessä. Kuva Joni Pakkanen/Tampereen teatterikesä

Tätä kirjoittaessa vatsalihakset ovat vieläkin hellinä nauramisesta. Marc Gassot’n ja Kari Sinkkosen Lion, The Weird and Magical Abracadabra Circus Show oli sekä hauska että syvästi inhimillinen estraditaiteen helmi. Esitys oli balsamia mielen haavoihin kaikille meille epäonnistujille.

Aina ei huikeiden kohtausten välillä tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Sanna Silvennoisen ohjaus Circo Aereon ryhmälle on osoitus sirkustaiteen uudesta tulemisesta Suomessa. Samasta tietysti kertoo tämän ryhmän olemassaolo.

Lion on lähes sanatonta esittämistä, jossa Gassot loi pelkällä kehon kielellä estradille hurjasti karjuvan, mutta muuten laiskanpulskean sirkusleijonan ja kellarissa rymistelevän Frankensteinin hirviön. Myös sirkusklovnin ja paikan yli lentäneen lokin yhteenotto sai meidät ulvomaan naurusta.

Kaikkia Gassot’n esittämiä sirkustemppuja jongleerauksesta, eläimen kesyttämisestä taikatemppuun, jossa sirkuksen taikuri esitti ihmisen kahtia sahaamista esittävän tempun, yhdisti epäonnistumisen teema.

Teatterikesän infotilaisuudessa Gassot kertoi opiskelustaan Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikoulussa Pariisissa. Hän ei aluksi päässyt näyttämölle, koska oli omien sanojensa mukaan niin huono opiskelijatovereihin verrattuna. Viihdyttääkseen heitä kulisseissa hän kehitti oman ”pornomimiikan”.

Teatterikesän esityksessä Gassot’n fyysinen esittäminen oli hyvin voimakasta ja myös äänekästä. Siinä oli myös jotakin hyvin tuttua. Ainakin minä jäin jo esityksen aikana miettimään, millaisiin sfääreihin estraditaide on päässyt viime vuosisadan alussa, kun vaurastumisen myötä ihmisillä oli varaa huvituksiin. Suuret teatterit ja sirkusareenat voitiin valaista sähkölampuilla eikä elokuva vielä kilpaillut suuren yleisön ajasta ja rahoista.

Kaikuja tästä estraditaiteen renessanssista voimme yhä nähdä mykkäelokuvan vanhoissa klassikoissa.

Charles Chaplinin, Buster Keatonin ja monen muun mestarin elokuvissa toistuu sama epäonnistumisen ja vaikeuksien kautta voittoon teema. Samanlaisen tarinan Gassot on kertonut myös itsestään esimerkiksi Jonni Aromaan Ylen verkkosivuille kirjoittamassa haastattelussa.

Haastattelussa Gassot kertoo lapsuudestaan ranskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena, vanhempiensa vaikeasta ja riitaisesta avioerosta, isänkaipuusta, lukivaikeudestaan, päihdeongelmistaan ja selviytymisestä.

Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Gassot on meille tuttu elokuvista ja televisiosarjoista, joista tuoreimpia ovat Syke, Suden hetki ja Melkein totta.

Haastattelussa Gassot kertoo, että oli jo lopettamassa uraa näyttelijänä. Tavallaan jäähyväistyönä hän teki vahvaan ”pornomimiikkaan” perustuvan omakohtaisen esityksen Dark Side of the Mime, joka palkittiin vuoden 2014 Teatteriteko palkinnolla. Samana vuonna hänet palkittiin Vuoden teatterinäyttelijänä roolistaan Takomo teatterin näytelmässä Raajarikko.

Taiteilija tekee työtään omalla persoonallaan. Näyttämöllä mieli on auki ja tarkkavaistoisen katsojan luettavissa. Julkinen avautuminen mediassa on kuitenkin eri juttu. Kirjoitettu juttu pelkistää ja typistää ja ehkä yllättävää kyllä, vielä enemmän sitä tekee videoitu. Sanaton vuorovaikutus viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä puuttuu.

Itse olen toimittajana aina hieman vierastanut tunnustuksellisten henkilöhaastattelujen tekemistä. Toisen ihmisen kohtaamista vaikeuttavat tientenkin oma tietämättömyys, omat ennakkoluulot, herkkyyden puute ja silkka tyhmyys. Toisaalta takaraivossa oli aina tietoisuus, että edustaa välinettä, joka väistämättä myös välineistää kohteensa.  

Teatterikesän avajaisissa avajaispuheen pitänyt suomalaisen teatterin guru, ohjaaja-draturgi Juha Hurme muistutti teatterin 3000 vuotta vanhoista traditioista ja teatterin merkityksestä taiteen alana.

Gassot’n mimiikka ja klovneria vakuuttivat minut jälleen kerran, että teatterin juuret ja merkitys ulottuvat hyvin kauas aina historian aamuhämärään asti, aikaan, jolloin evoluution myötä ensimmäiset nykyihmiset aloittivat vaelluksensa maan päällä.

Millainen aarre jollekin muinaiselle heimolle on kivikaudella ollut heimon jäsen, joka osasi voimakkain elein ja ilmein muuttaa huumorin keinoin näkökulmaa johonkin myttyyn menneeseen hankkeeseen.

Henkilöiminen ei tee oikeutta Circo Aereo –sirkuksen esitykselle. Lion on yhteisön tekemä taideteos, jonka elementtejä ovat Silvennoisen ajateltu ohjaus, Sinkkosen musiikki, Kati Mantereen ja Juho Rahijärven skenografia ja Joni Pakasen taikatemppujen suunnittelu. Eikä tämän toteaminen vähennä mitenkään Gassot’n huikean bravuurin arvoa.

Teatterin tekee ainutlaatuiseksi sen kyky suoraan vuorovaikutukseen taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä. Sama pätee toki kaikkiin esittävän taiteen lajeihin. Suomalaisen teatterin vahvat kirjalliset perinteet saavat meidät normikatsojat asettamaan teatterille taidemuotona liian ahtaat raamit.

Circo Aereonin Leon oli upea ja tärkeä esitys Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Olin ja olen yhä haltioissani.

Lion

The Weird and Magieal Abraeadabra Cireus Shoe

Ohjaus Sanna Silvennoinen

Musiikki Kari Sinkkonen

Lavastus Kati Mantere, Juho Rahijärvi

Pukusuunnittelu Kati Mantere

Valosuunnittelu Juho Rahijärvi

Taikatemppujen suunnittelu Joni Pakanen

Esiintyjät Marc Gassot, Kari Sinkkonen

Circo Aereon esitys Tampereen teatterikesässä 6.8.2019

Hyvä tarina teon motiiveista on tehokkain tapa kertoa totuus tai salata se – Ryhmäteatterin Harriet tutkii dokumenttiteatterin mahdollisuuksia ja rajoja

Meidän Mirja Sarkolan totuuskomitean valamiesten tuomio oli selvä: Olof Lagus kuoli pariosuhdetragedian, onnettoman rakkauden uhrina. Kuvassa nuorta Harriet Thesleffia hienosti tulkinnut Roosa Söderholm ja Ryhmäteatterin kantaviin voimiin kuuluva Robin Svartström, jonka tulkitsi näytelmässä sotilaallisen muodollisesti käyttäytyvää, mutta henkisesti epävakaata Nils Ero Gandolinia. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Harriet oli yllättävä kokemus. Se on myös yksi tämän kauden tärkeimmistä näytelmistä. Tärkeäksi teoksen tekee se, miten näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Milja Sarkola tutkii siinä dokumenttiteatterin tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja.

Meillä on vahva taipumus tulkita todellisuutta tarinoiden kautta. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa objektiivisuuden varjolla, kuten Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa näytelmän saatesanoiksi. 

Yksi näytelmän keskeisistä kirjallisista dokumenteista ovat Harriet Thesleffin päiväkirjat. Harriet oli Milja Sarkolan isoäidin äiti. Kirjoittajan henkilökohtainen sukulaissuhde suvun pitkään vaiettuun tarinaan vain lisäsi näytelmän asetelmien ja pohdintojen kiinnostavuutta.

Näytelmässä etsitään dokumenttiteatterin keinoin vastausta kysymykseen, kuka surmasi jääkärikapteeni Olof Laguksen huhtikuun 20. päivänä 1918 Heinjoen Ristseppälässä? Lagus kuoli rekiajelulla sattuneessa ampumavälikohtauksessa.

Kuoliko Olof tapaturman, vahingonlaukkauksen, itsemurhan, tapon vai murhan uhrina? Hänen kuolemalla on kaksi silminnäkijää, Harriet ja Laguksen asetoveri ja ystävä jääkärikapteeni Nils Ero Gadolin.

Molemmat saattoivat olla paitsi silminnäkijöitä, myös mahdollisia tekijöitä, jos jompikumpi ampui Olofin joko vahingossa tai tahallaan.

Sarkola ei ole kirjoittanut tästä tragediasta yhtenäistä tarinaa, vaan 15:ssä eri kohtauksessa kerrotaan kirjallisten lähteiden perusteella miten kaikki olisi voinut tapahtua. Sarkolan kirjallisia lähteitä ovat olleet Thesleffin päiväkirjat, aikalaisten dokumentoidut kertomukset ja historioitsijoiden niistä tekemät kuvaukset ja johtopäätökset.

Kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa sekä Gadolin että Thesleff kieltävät jopa osuutensa tapauksen silminnäkijöinä. Kylmissään ollut Olof ratsasti tämän ensimmäisen version mukaan kauemmas metsän suojaan. Gadolin ja Thesleff kuulivat vain kohtalokkaan laukauksen ja löysivät sen jälkeen Olofin maasta kuolleena.

Tämän jälkeen aletaan etsiä ensin syitä Olofin itsemurhalle ja sitten vahvistusta epäillyille, että kysymyksessä olikin henkirikos. Motiivien etsimisen myötä kohtauksien tarinallisuus voimistuu kohtaus kohtaukselta.

Henkirikoksen tapahtumapaikka, surmaamisessa käytetty ase, lähilaukauksesta kertovat ruutijäljet ampumahaavassa, surman ajankohta ja surmapaikka ovat tosiasioita, jotka voidaan, jos tahtoa ja tarvetta siihen on, varmentaa objektiivisesti.

Nämä objektiivisen, varmennettavat tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä mitään teon motiivista. Kysymys teon motiivista on meidän länsimaisen oikeuskäsityksemme ytimessä ja sitä se on tietenkin myös taiteessa, kun tehdään dokumenttiteatteria.  

Hyvä tarina on ylivoimaisesti tehokkain tapa sekä kertoa totuus että peitellä sitä. Sarkola on pyrkinyt tässä näytelmässä rikkomaan tarinan rakennetta vaihtamalla näkökulmaa kohtauksesta toiseen. 

Teon motiivi ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Motiivin arvioinnin vaikeutta lisää vielä se, että meillä kaikilla on teoillemme paitsi tiedostettuja, myös tiedostamattomia syitä. Motiivien arviointi on aina subjektiivista tulkintaa tekijän tarkoituksista jopa silloin kun tekijä itse kertoo motiiveistaan.

Vaikka Olofin itsemurhan tai murhan motiivien arviointi perustuu aikalaisten levittämiin huhuihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, niistä syntyy turhankin helposti uskottava tarina teon motiiveista. Me uskomme myös täysin sepitettyihin satuihin, kunhan niiden luoma kuva teon motiivista on uskottava.

Sarkola on tämän näytelmää kirjoittaessaan syvällisesti oivaltanut. Hänen mukaansa kertojan katse on aina jäävi, subjektiivinen totuus on todellisuuden ymmärtämisen lähtökohta. Motiivien ymmärtämisessä tämä subjektiivinen totuus on myös ainoa totuus.

Sarkolan kirjalliset lähteet ovat olleet tapaukseen liittyvien henkilöiden elämänkertoja ja Martti Backmanin tuore romaani Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918, joka on jo lähtökohtaisesti fiktiota.

Tässä tarinassa Olof surmaa itsensä onnettoman rakkauden takia. Toisessa versiossa Thesleff ampuu rakastettunsa vahingossa pariskunnan ankaran riidan päätteeksi.

Ehkä mielenkiintoisin versio kertoo tarinan, jossa Gadolin surmaa Olofin poliittisista syistä. Murha liitetään oletettuun upseeriston sisäiseen valtataisteluun, jossa venäjällä ja saksassa koulutetut valkoisen armeijan upseerit kamppailevat asemista. Gadolinin isä oli Venäjän armeijassa kenraalimajurina palvellut Guido Gadolin.

Näytelmästä kirjoitetun palautteen perustella me tämän Sarkolan totuustuomioistuimen valamiehet, Ryhmäteatterin katsojat, olemme nielaisseet kaikkein halukkaimmin eri motiiveista romanttisen rakkauden. Olof Lagus kuolee joko parisuhde- tai kolmiodraaman uhrina.

Harrit Thesleff kärsi morfiinin ja alkoholin väärinkäytöstä. Nils Ero Gadolin kärsi mielenterveysongelmista ja hän teki itsemurhan vuonna 1944. Muilla näytelmässä tapaukseen liitetyillä todistajilla John Rosenbröijerillä, Taavetti Laatikaisella ja Saara Rampasella oli onnettomasti päättyneen rekiretken tapahtumista vain toisen käden tietoa.

Lavastaja Raisa Rasilan ja valosuunnittelija Ville Mäkelän vitivalkoinen lavastus oli hieno oivallus. Sata vuotta sitten sattunutta tragediaa ja sen syitä pyrittiin nyt käsittelemään täysin puhtaalta pöydältä.

Sarkolan tinkimättömät, mutta dramaturgisesti pulmalliset ratkaisut käsikirjoittajana ja ohjaajana toimivat hienon näyttelijätyön ansiosta mainosti lähes loputtomista toistoista huolimatta. 

Sarkola iski näytelmällään ajan hermoon. Minulle tuli sitä katsoessani hakematta mieleen parhaillaan kohua herättäneet dokumenttielokuvat Mikael Jacksonista ja Josefin Nilssonista. Molempiin tarinoihin palataan todennäköisesti vielä monta kertaa vielä senkin jälkeen kun kaikki asianosasiet ovat kuolleet.

Harriet Thesleff oli epäilemättä tämän reilut sata vuotta sitten tapahtuneen tragedian uhri, mihin myös Sarkolan näytelmälle antama nimi varmasti viittaa. Tapahtumat jättivät tuolloin vasta 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen lähtemättömät arvet riippumatta siitä, oliko hän onnettoman, itsemurhaan päättyneen rakkauden kohde vai kuolemaan johtaneen vahinkolaukauksen ampuja.

Nils Gadolinin karu elämänhistoria kertoo, että myös hänen elämälleen tapahtumalla on ollut ehkä ratkaiseva vaikutus.

Harriet

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola

Lavastussuunnittelu Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Roosa Söderholm

Robin Svanström

Minna Suuronen

Pyry Nikkilä

Santtu Karvonen