Kategoria: Yleinen

Sydän syrjällään

Jen McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä. Kuva Black and White Theatre Festival

Uusiseelantilainen Jen McArthur esitti autistista ihmistä myötätunnolla ja huumorilla. Esityksessä Echolalia oli inhimillistä lämpöä. Silti sitä seurasi sydän syrjällään.

Aspergerin oireyhtymä aiheuttaa kantajalleen usein elinikäisiä kärsimyksiä. Asperger-ihminen on koko ikänsä potentiaalinen kiusaamisen uhri niin päiväkodissa, koulussa kuin työyhteisössäkin.

Yhteisön näkymättömät sosiaaliset säännöt voivat olla naurettavia, mutta ne ovat olemassa. Me emme reagoi sanattomiin sosiaalisiin viesteihin järjen, vaan vaistojen varassa. Siksi asperger-lapsiin kohdistuvaa julmaa kiusaamista on niin vaikea kitkeä pois päiväkodeista ja kouluista.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin rakenne. Ne ovat myös osa elävää organismia ja muuttuvat alinomaa. Siksi aivot ovat yhä arvoitus myös huimia edistysaskeleita parhaillaan ottaville neurotieteille.

Esihistoriallinen ihminen tarvitsi ja nykyihminen tarvitsee yhä suuria aivoja muiden kädellisten tapaan selvitäkseen lauman hyvin monimutkaisista sosiaalisista suhteista, eikä vain ihmiselle tyypillisen puhutun kielen syntyminen ole ainakaan vähentänyt näiden suhteiden vaikeuskerrointa.

Sen vuoksi neurologinen häiriö, joka vaikeuttaa sosiaalisiin suhteisiin liittyviin sanattomien viestien tunnistamista, on ollut ja on edelleen hyvin kohtalokasta yksilön kannalta. Ennen valistuksen aikaa asperger-ihmiset joutuivat varmasti muita todennäköisemmin esimerkiksi noitavainojen kaltaisten julmuuksien uhreiksi.

Aspergerin syndrooma on yksi oireryhmä autismin laajassa kirjossa. Jen McArthur kiinnostui erilaisista näkökulmista työskennellessään autististen lasten kanssa ja seuratessaan heidän ilojaan ja surujaan. Monologinäytelmässä hän on yhdistänyt työhaastatteluun valmistautuvat nuoren naisen hahmoon piirteitä useista eri lapsista ja nuorista.

Verkossa julkaistussa käsiohjelmassa ei kerrota Aspergerin oireyhtymästä, vaan yleensä autismista, mikä on tässä tapauksessa oikein. Esimerkiksi esityksessä esiinnostettu aistiyliherkkyys ei liene asperger-ihmiselle tyypillinen oire, juuttuminen ja pakko-oireet, esimerkiksi pakonomainen tarve laskea numeroita ovat.

Tässä yhteydessä on tapana luetella Aspergerin oireyhtymästä diagnoosin saaneiden huippututkijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Diagnoosit ovat aina meidän päiviimme asti olleet niin huteralla pohjalla, että ei maksa vaivaa.

Vanhemmille on usein helpotus, kun heidän oudosti käyttäytyvän lapsen oireille saadaan nimi. Luokittelusta tulee kuitenkin turhan helposti myös aidon ymmärtämisen ja oikean ajattelun korvike.

McArthur on ilmiselvästi sekä ymmärtänyt että ajatellut. Hän kaivaa esittämänsä roolihenkilön elämästä esiin ilon silloinkin, kun ahdistus painaa tämän hartiat kasaan. McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä.

Näytelmän Echo lohduttaa itseään laskemalla yhä uudestaan numeroita tai pyörimällä vimmatusti itsensä ympäri. Mutta ihan sitä samaa teemme myös me, joita ei ole vielä tarpeeksi tutkittu. Kuka ei olisi joskus harrastanut lohtusyömistä ja -juomista, tai näpelöinyt esimerkiksi älypuhelinta ihan muuten vaan.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi 11 vuotta sitten leimallisesti nukketeatterin katselmuksena. Nukketeatterista on etäännytty aika kauas, mutta se ei haittaa. Festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on tuonut Imatralla suorastaan hämmentävän kiinnostavia esityksiä.

Kaikki tämä on tehty jälleen lähes ilman rahaa. Joku toinen paikkakunta tarjoaa ehkä jatkossa festivaalin järjestäjille paremmat resurssit tapahtumalle. Toisaalta festivaali tuskin löytää mistään muualta niin hienoa yleisöä kuin Imatralta.

Olen jaksanut hämmästellä ja kehua imatralaista teatteriyleisöä. Se otti vastaan myös McArthurin monologinäytelmän tavalla, joka sai esiintyjän selvästi liikuttumaan.

Leipää ja sirkushuveja

Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Maustan ja valkoisen teatterifestivaali — Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Mustan ja valkoisen teatterifestivaali

William Shakespearen Coriolanus on viiltävä vallan analyysi ylimielisen eliitin ja välinpitämättömän kansan suhteista. Japanilaisen Shiten teatterin japanilaisesta teatteriperinteestä ammentanut esitys väritti Shakespearen synkkää poliittista draamaa myös huumorilla.

Näytelmän Coriolanus ei käynyt taistoon kansansuosiosta roomalainen lyömämiekka gladius tai japanilaiseen samuraiperinteeseen kuuluva lyhyt wakizashasi kädessään. Ei, Coriolanus nosti tanaan pitkän vehnäpatongin. Vahvempaa symbolia vallan syväanalyysiin tuskin tarvitaan – kysymys on aina viimekädessä leivästä.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi tiistaina Imatralla perinteidensä mukaisesti väkevästi. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin oma ohjaus Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta ei ole menettänyt juuri mitään ensi-illan intensiteetistä, vaikka Teatteri Imatran vanhanaikainen näyttämö nosti Jarno Kolehmaisen tulkitseman monologinäytelmän kadeteerille.

Keskiviikkona saimme nähdä jotakin, jonka veroista edes Suomen suurimmat teatterifestivaalit eivät yleensä pysty yleisölleen tarjoamaan. Japanilaisen Chiten teatterin väkevää Shakespeare-tulkintaa Coriolanus ei ole nähty Euroopassa kuin Shakespearen näytelmiin keskittyvällä, maailmankuululla Globe -festivaalilla Lontoossa ja kerran Venäjällä, jos Venäjä nyt vielä voidaan laskea osaksi Eurooppaa.

Shahmardan ei turhaan kehunut esityksen jälkeen sen ajankohtaisuutta. Näytelmän keskeiset teemat ovat näkyvästi esillä vaikkapa parhaillaan käynnissä olevissa EU-vaaleissa. Kuunnelkaa ja katselkaa, mitä johtavat ehdokkaat puhuvat ja miten he esiintyvät. Lukekaa, mitä ehdokkaista ja vaaleista kirjoittavat merkittävimmät poliittiset kommentaattorit. Molempien puheista paistaa rievien välissä ylimielisyys ja halveksunta tietämätöntä ja typerää rahvasta kohtaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Kansa haluaa leipää ja jääkiekon MM-kisojen kaltaisia sirkushuveja. Se antaa tahdottomana taluttaa itseään sinne, mihin eliitti sitä nenärenkaasta vie. Shakespearen näytelmän Coriolanus on susi, joka ”rakastaa” lampaitaan.

Sankarina juhlittu ja kansan äänillä konsuliksi valittu Coriolanus karkotetaan lopulta Roomasta hänen ylimielisen käytöksensä takia. Kostaakseen roomalaisille tämän hylkäämisen Coriolanus liittoutuu vanhan vihamiehensä Aufidiuksen kanssa.

Näytelmän tarina muistuttaa tässä Ukrainan tapahtumia. Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovitshin pako Valadimir Putinin johtaman Venäjän helmaan ei kulje ihan käsi kädessä Shakespearen tarinan kanssa, mutta lopputulos on sama. Eliitin edustaja on valmis uhraamaan jopa oman kansansa turvatakseen omat etunsa.

Tässä lienee myös yksi syy, miksi Shahmardan on valinnut tämän huikean Shakespeare-tulkinnan Imatran festivaalien ohjelmistoon.

Shakespearen tragediat ovat hyvin puheliaita. Olemisen kanssa syntyy jatkuvana nauhana monenlaisia filosofisia pulmia. Shakespearen kieli on kuin suomalainen suo, silmiä hivelevän kaunis, mutta myös petollisen upottava letto.

Kieli ei ole kuitenkaan japanilaisten festivaaliesityksen suurin ongelma. Teatteri Imatran näyttämön takaseinään heijastettiin koko ajan ehkä hieman kömpelösti runomittaan taipuva, mutta sitäkin selkeämpi tekstitys, jonka avulla näytelmän juonta oli helppo seurata.

Suomen ja japanin kielen intonaatiot ovat myös hyvin lähellä toisiaan. Sen huomasi jo siitä, että Chiten teatterin näyttelijät pystyivät tuottamaan näyttämöllä painotuksiltaan ja intonaatioltaan lähes täydellisiä suomenkielisiä lauseita improvisaatiopohjalta. Nämä bravuurit myös yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksilla.

Myös mentaliteetissa on paljon samaa. Sen tunnistaa jokainen, joka on katsonut ahkerasti esimerkiksi mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvia. Tyynen pinnan alla räiskyy. Volyyminappulassa on tavallisesti vain kaksi asentoa, tyyni arvokkuus (puhumattomuus) ja keuhkojen pohjasta lähtevä raivo.

Suurin pulma esityksen seuraamisessa oli tietenkin se, ettei tällainen maatiaismölli tiedä tai ymmärrä juuri mitään japanilaisesta teatteriperinteestä, jonka juuret ulottuvat katkeamattomina satojen vuosien päähän menneisyyteen. Suurin osa esityksen hienouksista jäi tämän kulttuurimuurin taakse piiloon.

Olen kuitenkin aika vakuuttunut, etteivät ohjaaja Motoi Miura ja hänen ensemblensä ole suhtautuneet sen paremmin Shakespeareen kuin edustamaansa teatteriperinteeseen kovin ryppyotsaisesti. Toisaalta ainakin kabuki-teatterin juuret ovat nimenomaan ronskeissa varietee-esityksissä.

Näytelmän alussa esitetty kohtaus, jossa sankarimme ratsastaa Roomaan, muistutti minusta kovasti Monty Pythonin (Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden) elokuvaa Monty Pythonin hullu maailma, tai oikeammin samasta tekstitä muokattua säkenöivän hauskaa revyytä Spamalot, joka pyörii Lontoon teattereissa tie kuinka monetta vuotta.

Lahtaamisen järki ja logiikka

Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko

Ohjaaja-dramaturgi Juha Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hurmeen kädenjäljen tunnistaa heti, eikä Lahden kansanopiston opiskelijoiden kanssa tehty Arto Salmisen romaanin dramatisointi Lahti ole mikään poikkeus tästä säännöstä.

Lahtelaisten Lahti esitetään vierailunäytöksenä Ylioppilastalon auditoriossa Lappeenrannassa keskiviikkona 9. huhtikuuta kello 19.

Lavasteita, turhia kohdevaloja, videoita tai massiivista äänimaailmaa ei Juha Hurmeen tyhjän tilan teatterissa tarvita. Esitys luodaan näyttämölle näyttelijöiden vahvan fyysisen läsnäolon kautta. Näyttelijät luovat omilla vartaloillaan tarvittavat lavasteet.

Esimerkiksi käy yllä oleva kuva tarinan raharikkaan koronkiskurin valtaistuinsalista ja tämä linkin takana oleva kuva armeijan upseereista ampumaleirin leirinuotion äärellä. Tosin valokuva ei toista sitä kahdella käsiparilla toteutettua liekkien loimotusta, jota me esityksen nähneet saimme ihastella.

Kohtaukset ovat syntyneet ilmiselvästi improvisoimalla. On tutustuttu omaan kehoon, mieleen ja ryhmään harjoitusten kautta. Näin syntyy Hurmeen ohjauksille tyypillinen väkevä tunne yhteisöllisyydestä, joka antaa esitykselle sen luonteen ja ilmaisuvoiman.

Ongelmia ainakin katsojan kannalta tuottaa se, että Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen opiskelijat ovat taidoiltaan vielä varsin heterogeeninen joukko. Eniten kiusaa tekivät puutteet puheilmaisussa. Vuorosanoista ei oikein aina tahtonut saada selvää.

Tarinan ymmärtämistä hankaloittaa myös Hurmeen dramaturginen ratkaisu. Tarinan keskeisien roolihenkilöiden esittäjät vaihtuvat kohtauksesta toiseen.

Dramaturginen ratkaisu on silti looginen ja aika hieno. Työntämällä onnettoman pienkauppiaan tarinan hieman sivuraiteille, Hurme osuu itse asian ytimeen, jota Salminen kutsuu kirjassaan loogiseksi hulluudeksi.

Arto Salmisen varhainen kuolema oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Salmisen pelkistetty ja iskevä tyyli on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Salminen on analysoinut kirjoissaan hyvin terävästi muun muassa työelämän huonontumista romaanissa Varasto, median luomaa lumetodellisuutta romaaneissa Paskateoria ja Kalavale ja sodan ja liike-elämän armotonta logiikkaa romaanissa Lahti.

Varasto on dramatisoitu näyttämölle useasti. Siihen ovat rohjenneet tarttua myös teatterin harrastajat. Kalavaleesta olen nähnyt Kom-teatterin häkellyttävän hienon tulkinnan.

Taru Mäkelän elokuvaversio Varastosta on dramaturgialtaan turhan kesy ja vesitetty versio tästä mestariteoksesta.

En tiedä, onko Hurme tarttunut Salmisen tuotantoon aikaisemmin. Lahti on joka tapauksessa teos, jossa näiden kahden pelkistämisen mestarin tyylit lyövät kättä toisilleen.

Sodankäynti on Salmisen kirjassa rationaalista hulluutta. Klassinen esimerkki tästä hirmutekoihin johtavasta logiikasta on amerikkalaisten päätös käyttää ydinasetta toisessa maailmansodassa. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit lopettivat sodan, joka siinä vaiheessa, kun Japani oli jo lyöty, vaati joka kuukausi noin miljoona kuolonuhria.

Ydinpommin rakensivat ja myös sen käytöstä päättivät oman aikansa terävimmät ajattelijat.

Salminen rinnastaa kirjassaan sodan ja liike-elämän. Samat logiikan lait pätevät molemmissa, eikä reilulla pelillä, etiikalla ja moraalilla ole tässä kamppailussa juuri mitään sijaa. Lopputuloksena syntyy maailma, jossa 83 maailman rikkaimman ihmisen varallisuus on suurempi kuin maailman kolmen miljardin köyhän ihmisen varallisuus yhteensä.

Tämä on sodan logiikkaa. Maailmantaloudessa todellista valtaa käyttävät monikansalliset suuryritykset ja pankit eivät ole mitään demokratioita, kuten Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia meitä viisaasti opettaa. Vahvat hallitsevat heikkoja ja ovelat vahvoja, kuten Mika Waltari meitä opettaa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen

Luultavasti myös Salminen olisi tarttunut jossain vaiheessa näihin finanssimaailman ihmeellisyyksiin, jos olisi saanut elää.

Salmista kannattaa lukea. Ehkä joku uskalikko teatterintekijä tarttuu myös lopulta hänen kirjaansa Turvapaikka. Odotan jo malttamattomasti.

Taiteesta ja toveruudesta

Vapauden kaiho soi. Tapani Kokon ja Juha Mennan rooliasut Veistäjissä ovat ehtaa ITE-taidetta. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Yleisöö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Veistäjät ei ole mitään romanttista höttöä, vaan kuvaus hyvin juurevasta taiteilijan arjesta.

Kansallisteatterin Veistäjät on harrastajateatteria Suomen päänäyttämöllä. Vaihtoehtoisesti esityksen voi tulkita ITE-taiteilijoiden performanssiksi Omapohjassa.

Eikä siinä mitään, harrastajanäyttelijät yltävät parhaimmillaan huikean hienoihin tulkintoihin, aitouteen, jota teatterin ammattilaisten on usein vaikea saavuttaa.

ITE-taide on luovaa hulluutta, joka saa ainakin minut lankeamaan loveen. Performanssi puolestaan on teatterin ja kuvataiteen välimaastoon sijoittuva itseilmaisun laji, josta meikäläinen tykkää kuin hullu puurosta.

Herrojen taiteilijoiden Tapani Kokon, Juha Mennan ja Kristian Smedsin inkkarileikki ei kuitenkaan ensi alkuun oikein innostanut. Vitsitkin olivat tällä kertaa pääasiassa huonoja.

No Koko ja Menna eivät ole mitään kansantaiteilijoita, vaan Kuvataideakatemiasta valmistuneita kuvanveistäjiä ja taiteen maistereita. Smeds on puolestaan Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalta valmistunut teatterin ammattilainen ja Suomen kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja.

Todella kiinnostavaksi Kuvanveistäjät muuttuu siinä vaiheessa, kun jätkät lopettavat hölmöilyn näyttämöllä ja Kokko ja Menna alkavat kerto itsestään ja työstään taiteilijoina.

ITE on lyhennelmä sanoista itse tehty elämä. Kokon ja Mennan tarinoissa kulkee punaisena lankana luomisen palo, halu tehdä omin käsin ja näiden miesten toveruus, joka on alkanut jo yhteisten opiskeluvuosien aikana.

Kysymys on eräänlaisesta vapauden valtakunnasta, jonka kansallislauluksi sopii hyvin Hiski Salomaan Vapauden kaiho. Tässä valtakunnassa mies saa uhota ja miestä saa lapsettaa. Kysymys on elämänasenteesta, jolla voi välttää sen muumioitumisen, joka usein niistää meiltä keski-ikäisiltä hengen pois, vaikka maha ja viinahissi vielä toimivat.

Esityksen yleisö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Eikä se ole mitään romanttista höttöä, vaan hyvin juurevasti arjesta lähtevää elämää. Ronskeilla miehillä on ronskit työkalut

Esityksen ehkä herkullisimmassa kohtauksessa Menna keskustelee aiheesta viisi vuotiaan poikansa kanssa. Poikaa tulkitsee Kokko.

Omapohjan näyttämölle on tuotu suuri joukko Kokon ja Menna teoksia. Jo niiden takia Veistäjiä kannattaa mennä katsomaan. Ainakin minuun Kokon pidäkkeetön ja Mennan hyvin hienostunut muotokieli tekivät vaikutuksen.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Nikolai Gogol somettaa

Jarno Kolehmainen teki ainutkertaisen upean roolin esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri — Jarno Kolehmainen teki upean roolityön esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Imatralaisen Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa?

Mielipuolen päiväkirjan ohjaaja Kamran Shahmardan ja hänen puolisonsa Katri Lätt ovat minun ystäviäni. Molemmat ovat tehneet minusta aivan huikeata työtä Etelä-Karjalan kulttuurielämän puolesta. Eikä pariskunnan vaikutus ole ulottunut vain teatteriin, vaan Katrin panos on ollut ratkaisevan tärkeä myös Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideyksikön toiminnan tulevaisuuden kannalta.

Lukijan hyvä tietää tämä, kun hän arvioi kritiikkini objektiivisuutta.

Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa? Facebookin tai Twitterin päivityksistä ja kommenteista ei aina pirukaan ota selvää, kuka on koko porukan suurin dorka. Sahamardan on päivittänyt Nikolai Gogolin monologiklassikon onnistuneesti uudelle vuosituhannelle.

Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen teatterin yhteistuotantona toteutettu Mielipuolen päiväkirja kertoo tietenkin vakuuttavasti myös siitä, miten ajaton, tai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa edellä aikaansa pietarilaisen Gogolin vuonna 1835 ilmestynyt novelli Mielipuolen päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Hullun päiväkirja) on.

Shahmardan osuu sovituksessaan ajan hermoon nostamalla Gogolin tekstin monista tasoista monologinäytelmän keskiöön meidän ajallemme tyypillisen julkisuushakuisuuden. Jokaisessa meissä asuu Mielipuolen päiväkirjan pikkuvirkamies, joka haluaa palavasti olla jotakin itseään suurempaa. Tosin meidän aikanamme ”Espanjan kuninkaaksi” julistautuvaa tositeeveen tai YouTuben julkisuustyrkkyä ei pidetä seinähulluna, vaan eteensä katsovana ja uraa luovana menestyjänä.

Gogol kuvaa korostetusti meidän miesten hulluutta. Sankarimme turhautuu hierarkkisesti toimivassa työyhteisössä ja potee alemmuudentuntoja. Lisäksi hän on seksuaalisesti äärimmäisen turhautunut. Toimistopäällikön tyttäreen kohdistuvat seksuaaliset pyrkimykset ja fantasia eivät kohtaa.

Gogolin tekstin puhuttelevuuden ja ajattomuuden syyt ovat ilmeiset. Satiirikko kuvasi ihmistä sellaisina kuin me olemme.

Tarkkanäköisyys tässä seksuaalisia turhautumia käsittelevässä asiassa on toinen Shahmardanin sovituksen ja ohjauksen vahvuuksista. Tarmo Mannin Suomessa kuolemattomaksi kanonisoima hahmo saa uutta väriä, mikä ei yhtään vähennä tämän hahmon perimmäistä traagisuutta.

Shahmardan on vaativa ohjaaja. Samalla tavalla vaativa on varmasti ollut myös monologin esittävä Jarno Kolehmainen itseään kohtaa, kun hän on työstänyt rooliaan. Yhtään kiveä ei todennäköisesti ole jätetty kääntämättä, kun kaksikko on harjoitellut esitystä. Työtä tämän esityksen eteen on tehty hurjasti. Sen näkee jokaisesta yksityiskohdasta.

Me ensi-illan katsojat saimme kokea jotain ainutkertaista. Ramppikuumeen jäykistämän alun jälkeen Kolehmaisen tulkinta nousi kohta vapautuneeseen ja hurjaan lentoon, josta hurmio ei ollut kaukana. Kolehmaisen vahva fyysinen läsnäolo, korostetusti esiin tuotu ruumiinkieli ja Gogolin uudelle vuosituhannelle päivitetty teksti, traaginen ja koominen sulivat kokonaisuudeksi, joka sai ainakin minut pyyhkimään kyyneliä silmistäni aina, kun nauramiseltani ehdin.

Kohtausten ajoitus meni nappiin. Mielipuolen päiväkirja on loistavaa teatteria.

Esityksen ajankohtaisuudesta kertoo jotakin se, että siinä ehditään monen muun asian lomassa pohtimaan myös sitä, mikä mahtaa olla presidentti Vladimir Putinin mielentila juuri nyt. Meillä pienillä miehillä kun on nämä omat pulmamme.

Shahmardan on tehnyt itse myös esityksen äänet ja valot. Kuten jo edellä sanoin, kokonaisuus toimii. Esityksen alussa sankarimme ahdistus suorastaan huutaa ja lopulliset pellit päästetään irti, kun tämä 1800-luvun alkupuolella Gogolin mielikuvituksessa syntynyt hahmo joutuu keskelle ekstaasilla ryyditettyjä revebileitä.

Kehuja ansaitsee tietenkin myös Pekka Kettusen skenografia ja videot. Lavastus on suoraa sieltä, missä elämän suuret totuudet kirjoitetaan julki, eli vessan seinästä. Samasta paikasta on myös Espanjan kuninkaan valtaistuin, helpotuksen ja kidutuksen piinapenkki.

Yleisö palkitsi esityksen suosionosoituksilla, joista ei ollut tulla loppua. Kolehmainen kuunteli niitä hämmentyneen ja helpottuneen oloisena. Ymmärtääkseni Mielipuolen päiväkirja on Kolehmaisen näyttelijänuran ensimmäinen monologiesitys. Epäilemättä myös hän koki torstai-iltana jotakin täysin ainutkertaista.

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa

Näytelmän Elmgren (Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen yhdessä) pilkaa frakkiin tai sakettiin, silinterihattuun ja painititrikoisiin pukeutuneena Europaeukselle (Timo Tuominen) Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Hykertelin suorastaan järjettömän onnentunteen vallassa esityksen päätyessä. Teatteri on, kun niikseen tulee, maailman parasta huumetta. Kansallisteatterin Europaeus on juuri sellainen puhdistava kokemus, jollaisen vain teatteri parhaimmillaan voi tarjota.

Olin saanut kosketuksen poikkeukselliseen lahjakkuuteen, jota myös neroudeksi on kai tapana kutsua. Dramaturgi Juha Hurme on ilmiselvästi löytänyt käsikirjoitusta kirjoittaessaan Savitaipaleen suuresta pojasta, David Emanuel Daniel Europaeuksesta oman sielunveljensä.

Europaeus on intensiivinen ja samalla ilmava esitys, joka ruokkii lakkaamatta katsojan omia assosiaatioita. Sen voima perustuu väkivahvaan fyysiseen läsnäoloon, jonka vaikutuksesta katsomon ja näyttämön väliin usein jäävä näkymätön seinä katoaa kokonaan. Kaiken lisäksi esitys on aivan julmetun hauska.

Kehon kielellä on keskeinen asema Hurmeen teatteriestetiikassa. Hume on kuitenkin myös näytelmän Europaeuksen veroinen kielivirtuoosi, liikaviisas, joka tuntee sekä suomalaisen että maailmankirjallisuuden kuin omat taskunsa.

Kansallisteatterin Europaeuksessa riittää tasoja Inkerin suomalaisten kansalauluperinteestä William Shakespeareen ja ranskalaisen Antonin Artaud’n Julmuuden teatteriin. Käsiohjelmaan on painettu otteita Hurmeen tekeillä olevasta uudesta kirjasta Souturomaani, jossa hän kertoo teatteria koskevista ajatuksistaan. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa.

Hurmeella on ilmiömäinen kyky johdatella katsojan assosiaatiot lapsuuden kokemuksiin. Varmasti tämä huomenlahja on läsnä myös, kun Hurme ohjaa. Se olisi ainakin yksi selitys sille, että mies on tehnyt niin onnistuneita produktioita nimenomaan teatterin harrastajien kanssa.

Ehkä tästä lähteestä kumpuaa myös aikuisten oikeasti Hurmeen käsikirjoituksille ja ohjauksille tyypillinen lempeä humanismi.

Kuten me kaikki tiedämme, pienet lapset ovat hirviöitä, jotka ovat koska tahansa valmiita työntämään pesueen heikoimman raukan linnun poikasten tavoin ulos pesästä ilman mitään tunnontuskia. Tätä julmuuden teatteria näytellään varmasti päivittäin jokaisessa suomalaisessa päiväkodissa ja alakoulussa. Hurme myös tuo sen ihan itsenään esimerkiksi näytelmän kohtaukseen jossa Suomalaisen kirjallisuudenseuran rivimiehet Jallu, Jurri ja Yrjö kiusaavat Europaeusta.

Mikä sitten tekee tällaisesta tarkkanäköisyydestä lempeää humanismia? No ainakin se, että Hurmeen tavassa nähdä ja ymmärtää sitä, millaisia me ihmiset perimmältään olemme, ei ole kyynisyyden häivääkään.

Mutta pohdiskelua on tältäkin osin vielä pakko jatkaa. Olen nähnyt varmasti toistakymmentä Hurmeen ohjausta, enkä ole vieläkään saanut miehestä täyttä tolkkua.

Nimiroolin näyttelee Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen, ja hän tekee sen unohtumattomalla tavalla. Tuomisen elekielessä on juuri sopiva määrä liioittelua, kun hän näytelmän alussa tulkitsee änkyttämisen takia ujoudesta kärsivää Europaeusta.

Samasta varresta löytyy kuitenkin myös räjähtävää energiaa, kun tätä tarinamme eksentrinen nero innostuu jostakin uudesta ja aivan mullistavasta ajatuksesta. Riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Europaeus saarnaan Duo Hurmeen eli Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen kanssa voimistelun siunauksellisuudesta, Tuominen vetää tuosta vaan näyttämöllä itsensä näyttävään spagaattiin.

Loistavia ovat myös Esa-Matti Long, Taisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen Suomen kirjallisuuden seuran rivi- ja suurmiehinä.

Reimaluoto, Long ja Pääkkönen esittävät kaikki kolme ja vielä samanaikaisesti Suomalaisen kirjallisuudenseuran vahvaa miestä, hänen hirmuisuudelleen, näytelmän filosofian tohtori Sven Gabriel Elmgreniä.

Tämän kolmikon varaan rakennetut kohtaukset ovat painiotteineen hulvattoman hauskoja, kun Elmgreen käy näytelmässä teilaamaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Eikä tilanteiden koomisuutta ainakaan vähennä Anne Kotolan kolmikolle suunnittelemat, frakista tai saketista, sinisistä painitrikoista ja silinterihatuista koostuvat asukokonaisuudet.

Duo Hurmeen eli Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan Väliaikakupletti on yksi esityksen monista bravuureista. Se edustaa muodoltaan kalevalaista kansanperinnettä ja on samalla suora viittaus shakespearelaiseen teatteriestetiikkaan.

Näytelmä alkaa Europaeuksen Omalla tanssilla, jossa Tuominen tuo näytelmämme sankarin näyttämölle. Kohtaukseen ei kuulu yhtään repliikkiä, mutta Rajakangas ja Poutanen-Hurme säestävät sitä esityksellä, jossa on mukana myös Poutanen-Hurmeen virtuositeetteihin kuuluvaa kurkkulaulua.

Roolisuoritukset ovat häikäisevän hyviä, mutta kokonaisuuden kruunaa se, että Europaeus on ennen kaikkea yhteisön tekemää teatteria.

Suomi on tunnetusti maa, johon mahtuu kerralla vain yksi totuus. Savitaipaleella syntyneen David Emmanuel Daniel Europaeuksen tragedia on yksi esimerkki siitä, mihin tällainen vaihtoehdottomuus voi johtaa.

Europaeus oli ajatuksineen huikeasti aikaansa edelle. Hän myös keräsi suuren osan Kalevalan kansanrunoudesta. Silti mies kuoli rutiköyhänä ja hyljeksittynä nälkään Pietarissa vuonna 1884.

Yhden totuuden yhteiskunta hukkaa mahdollisuuksiaan. Eikä tällaisen kapea-alaisen ajattelun tuhot rajoitu vain taiteeseen ja kulttuuriin.

Esimerkkejä löytyy varmasti myös politiikan ja talouden puolelta. Eikä niitäkään tarvitse hakea 1800-luvulta tai viime vuosisadan Kekkoslovakkiasta. Myös Nokian kännykkäbisneksen uho ja tuho ovat todennäköisesti jatkumoa tälle yhä uudestaan toistuvalle Europaeuksen tragedialle.

Kansallisteatteri on ohjelmistollaan edelleen tiukasti ajassa kiinni. Nostan teatterin johtajalle Mika Myllyaholle hattua.

Kaikkien aikojen kyökkiremontti

Peter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Makkonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern — Peeter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Mankonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern

Virolaisen Anders Noormetsin ohjaama Keittiö/Köök on raikas, koskettava ja hauska kuin mikä. Se tuo mieleen Charles Chaplinin ja kumppaneiden mykkäelokuvien bravuurit. Teatteria tiistaina Lahden ensi-iltaan tulleesta Teatteri Vanhan Jukon esityksestä teki näyttelijöiden voimakas läsnäolo ja vahva tunne tilasta

Vaikka sanottavaa oli paljon, sanoja kaiken kertomiseen ei juuri tarvittu.

Muistan vielä jotenkin Tampereen teatterikesää varten 90-luvun alkupuolella toteutetut kansainväliset yhteistuotannot. Ne olivat toinen toistaa kamalampia.

Virolaisen Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhteistuotantona toteutettu Köök on toista maata. Kahdesta hieman erilaisesta kulttuurista tulevien ja kahta eri kieltä puhuvien ihmisten kohtaamisen vaikeus on tämän näytelmän voimavara.

Mikä voisi olla ajankohtaisempi aihe tänä päivänä teatteriesitykselle?

Näytelmän roolihahmot eivät jää kliseisiksi tyypeiksi, vaan heistä kasvaa esityksessä yksilöitä, joilla on jokaisella oma vivahteikas persoonallisuutensa. Ainakin minä samaistuin voimakkaasti tarinan henkilöihin ja hykertelin katsomossa, kun näyttelijöiden loistava mimiikka toi heidän esittämistään henkilöistä yhä uusia luoteenpiirteitä esiin.

Näytelmällä ei ole käsikirjoittajaa, vaan sen dramaturgia on syntynyt ohjaajan ja neljän näyttelijän improvisaatioharjoitusten kautta.

Näytelmässä neljän ihmisen työmaaporukka tekee keittiöremonttia. Kaksi porukan jäsentä, Peeter Rästas ja Anneli Rahkema ovat virolaisia, Hannu Salminen ja Antti Mankonen suomalaisia keikkaduunareita.

Asetelma on siis tuttuakin tutumpi jokaiselle, joka on joskus työskennellyt rakennustyömaalla. Tosin tapa jolla nämä hieman toistaitoiset hanslankarit töitään tekevät saattaa laitta aidon rakennusalan ammattilaisen vääntelehtimään vaivautuneena.

Luova prosessi, jolla näytelmä on toteutettu, on tuottanut tavattoman tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten tällainen neljästä ihmisestä muodostunut tilapäinen yhteisö toimii. Mukana ovat jopa ne seksuaaliset jännitteet, joita syntyy, kun periteisesti miesvaltaisella alalla porukassa on mukana myös yksi nainen.

Eivätkä tähän kokonaisuuteen mahdu vain romantiikan kaipuu, mustasukkaisuus ja omistamisen halu. Mukana ovat myös ne alistamisen ja nöyryyttämisen mekanismit, jotka ovat arkipäivää yhä edelleen työyhteisöissä.

Näytelmän temaattiseen ytimeen päästään, kun etsitään vastausta kysymykseen, mikä tätä neljän ihmisen porukkaa yhdistää? Tosin tätä juonen käännettä ei kannata tässä paljasta. Köök on näytelmä, joka jokaisen on syytä kokea itse.

Tekijöillä on joka tapauksessa hyvin tärkeää sanottavaa ja kykyä sanoa niin, että tuntuu.

Moni meistä on omaksunut omat nurjat asenteensa maahanmuuttajia ja vierailta tuntuvia tapoja kohtaan pikemminkin tunteen kuin omakohtaisen ajattelun kautta. Köök on näytelmä, joka pakottaa luontevalla tavalla ihmisiä ajattelemaan omia asenteitaan uudesta näkökulmasta.

Ironia on vahva ase osaavissa käsissä.

Erikseen pitää vielä kehua Noormetsin lavastusta, joka ei ole käsiohjelmaan mukaan lavastus ensinkään, vaan tila. Tämän sanan perään pitäisi oikeastaan laittaa vielä huutomerkki. Niin oleellinen osa tilan hallinta on loisteliasta teatteriesitystä.

Kokonaisuuden kruunaavat Rästasin videot. Remontoitavana olevan keittiön ikkunan takana jatkuu lähes koko esityksen ajan alakuloinen räntäsade. Jalkarätin kokoisia hiutaleita tippuu taivaalta alttoviulun säestämän pinomelodian tahdittamana.

Suomen Kuvalehden haastattelema, nykyisin Berliinissä asuva ohjaaja Mikko Roiha pelkää suomalaisen teatterin näivettymistä. Minusta tästä ei ole kuitenkaan pelkoa, jos vakiintuneiden laitosteattereiden, vapaiden teatterityhmien ja teatterin harrastajien hyvin alkanut kansainvälien yhteistyö jatkuu ja syvenee.

Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhdessä toteuttama Köök on tästä loistoesimerkki. Samoin loistavaksi esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön hedelmällisyydestä kelpaa venäläisen Roman Vitjukin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama mestariteos Toveri K. Harrastajateatterin puolella minuun teki suuren vaikutuksen virolaisen Kalev Kudun pari vuotta sitten Jyväskylän ylioppilasteatterille ohjaama Hyvät herrat, juokaa etikkaa.

Suomalaisen teatterin kansainvälistyminen toivottavasti ajan yötä avartaa myös suuren yleisön ja teatterikriitikkojen turhan kapea-alaiseksi jähmettynyttä teatterikäsitystä.

Hauska tappaa vanha tuttu

Sami Kettunen, Simon Kiuru, Sami Sivonen, Emmi Tanskanen ja Janita Hämäläinen Irti-teatterin trillerin harjoituksissa. Kuva Anniina Meuronen/Uutisvuoksi — Sami Kettunen, Simon Kiuru, Sami Sivonen, Riina Tanskanen ja Janita Hämäläinen Irti-teatterin trillerin harjoituksissa. Kuva Anniina Meuronen/Uutisvuoksi

Näytelmäkirjailija Joel Elstelän Murha mielten mukaan on komedia. Näin sen ominaislaatu määritellään näytelmän oikeuksia valvovan Suomen näytelmäkirjailijaliiton luettelossa. Murhamysteeri, kuka sen teki, on luonut nahkansa moneen kertaan sitten Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin päivien.

Näytelmän ominaislaatu pääsee hyvin oikeuksiinsa aikaisemmin näyttelijänä kunnostautuneen Lauri Haltsonen ohjauksessa. Irti-teatterin esitys on esimerkillisen napakka.

Haltsosen tyylikeinoja ovat pateettinen liioittelu ja takautumien avulla toteutetut toistot. Ryhmän Facebook-sivuilla ei kerrota, kuka on tehnyt esityksen valosuunnittelun. Joka tapauksessa homma toimii hienosti. Kohtauksesta toisen siirrytään vaivattomasti pelkästään valaistusta muuttamalla.

Tällainen konsepti toimii, kun näyttelijät ovat sisäistäneet roolinsa oikein toden teolla.

Asemäentiellä tämän näytelmän eteen on tehty ilmiselvästi hurjasti töitä. Jokaisella roolihenkilöllä on oma erityisluonteensa. Tällaisen lopputuloksen saavuttaminen ei ole ihan helppo nakki.

Kokkolan konstikoulun (Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun elävän taiteen koulutusohjelmasta valmistunut) Sami Sivonen näyttelee murhan uhria, suomalaiskansallista peruspaskiaista ammattilaisen ottein. Tämän roolihahmon suuhun Elstelä, Mika Waltarin tyttärenpoika on myös kirjoittanut waltarimaisia elämänviisauksia.

Mutta hiton hyviä ovat myö Riina Tanskanen huolellisesti viisautensa kätkevänä blondina, Janita Hämäläinen pakko-oireista kärsivänä neuroottisena kirjastonhoitajana, Simon Kiuru nokkavana älykkönä ja Sami Kettunen kovanaaman roolia esittävänä herkkäsieluna.

Emmi Korhosen tehtävänä on toimia tämän tarinan eräänlaisena kertojana, murhamysteerin lankoja yhteen vetävänä naiskonstaapelina.

Ville-Pekka Lamberg on jälleen oma luonteva itsensä rikospaikalta viinaa kähveltävänä rikoskomisariona.

Näytelmä alkaa hieman verkkaisesti. Mutta kun on päästy kunnolla vauhtiin, esityksessä on imua.

Elstelä on ajan hengen mukaisesti laittanut näytelmänsä myös vihertämään. Näytelmän loppukohtauksista vakaumuksen ihminen saa varamaan lisää kiksejä, ja me muut voimme jakaa vielä yhden lisäpisteen näytelmän ironiselle perusviritykselle.