Me tiedämme, että teatteri on yhteisön taidetta. Mutta tuo yhteisö ei toimi vain näyttämöllä. Se elää ja hengittää harjoituksissa ja näyttelijöiden pukuhuoneissa kulissien takana. Nyt ohjaaja Anna Jaanisoo oli tuonut tuon työyhteisön ytimen yleisön keskelle. Näyttelijät pukeutuivat rooliasuihin ja tekivät viimeiset maskeeraukset näyttämön rampin ja katsomon ensimmäisen penkkirivin väliin pystytetyssä pukuhuoneessa.
Näytelmän aloittanut kohtaus oli herkkä ja koskettava. Se toi lähelle. Ainakin minut se kaappasi kerralla teatterin syleilyyn, hurjaan pyörteeseen, jossa näytelmän intensiteetti kasvoi kasvamistaan ja sen vaatimat älylliset ponnistelut lisääntyivät kohtaus kohtaukselta. Nielaisin Jaanisoon virittämän koukun syvälle kiduksiin asti. Minä en ollut ulkopuolinen, vaan sisällä.
Vielä aamulla herätessäni näytelmän roolihenkilöt olivat miehittäneet korvieni välisen näyttämön viimeistä nurkkaa myöten. Koin valaistumisen hetken. Kelloa katsottuani tajusin, ettei kysymys ollut hetkestä, vaan tämä unen ja valveen rajalla raivonnut aivoripulikohtaus oli kestänyt ainakin tunnin.
Ja tietenkin olin ymmärtänyt kaiken väärin. Mutta teatteritaiteen karhumaisen syleilyn voimasta ei jäänyt tässä henkisessä jaakopinpainissa epäilystä. Jaanisoota ei suotta juhlita teatterin uutena guruna. Hän on ohjaaja, joka osaa ensemblensä kanssa totisesti yllättää yleisönsä.
Sama pätee Se saattaa olla ihminen näytelmän käsikirjoittajaan Marjo Niemeen. Niemi on palkittu Tiiliskivi-palkinnolla ja hän on ollut ehdolla Runeberg-palkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Minusta on helppo piirtää karrikatyyri miehestä, joka ei koskaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole aivan totta, mutta Niemen hienot romaanit ovat jääneet lukematta. Nyt kiinnostus heräsi.
Ryhmäteatterissa näytellään tavalla, joka laittaa sanattomaksi. Jaanisoon ohjaus ja esitysdramaturgi Rasmus Arikan dramaturgia ruokkivat kekseliäisyydessään myös katsojan mielikuvitusta uusille kierroksille. Tukevan pohjan tälle kokonaisuudelle antoi Niemen todella monitasoinen teksti.
Minulle Se saattaa olla ihminen oli kuvaus kirjailijan luovasta työtä. Se oli myös dekkari, murhamysteeri. Yhdellä tasolla liikutin siinä todellisuudessa, jossa jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja Eurooppaan pyrkiviä ilmastopakolaisia hukkuu tuhansittain Välimereen. Tätä todellisuutta Laura Rämän näyttelemän kirjailija Elli kuvasi tutun vertauskuvan avulla. Kirjailijan työn alla olevan romaanin tapahtumat oli sijoitettu tuhoutuvaan mielisairaalaan.
Sairaan psykiatri Marttia näytellyt Robin Svartström ryömi näyttämölle peiton sisällä ja väänsi sen jälkeen omassa aloituskohtauksessa vettä kastuneista sukistaan. Vedenpaisumus ei tule meidän jälkeemme, se tulee meidän aikanamme.
Minulle näytelmä oli myös psykologisesti tarkka ja uskottava kuvaus niistä sofistikoituneista hyväksikäytön mekanismeista, joiden kautta ja avulla juopon yksinhuoltajan rutiköyhä tytär voi nousta yläluokkaan kuuluvan tytön ystäväksi ja kokea siten sosiaalisen nousun.
Niemen suurennuslasin alla oli nuorten keskuudessa epidemian tavoin levinnyt masennus, jolta ei edes peritty rikkaus ja sen antama mahdollisuus helppoon elämään ei suojele.
Tarinan kirjailijan luomassa metafiktiossa psykiatri Martti hoitaa maailmalopun mielisairaalassa merestä pelastettua ja muistinsa menettänyttä nuorta naista. Martin diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö. Muistinmenetyksestä kärsivää nuorta naista näyttelevä Annimaria Fabritius oli tässä metafiktiossa myös kirjailijan ystävän kuolemaa tutkiva poliisi Jauho.
Näytelmän tarinan saattoi tulkita siten myös dekkariksi. Siksi sen todella hurjia ja yllättäviä käänteitä ei huoli tässä kuvailla. On mahdollista, että joku lukee tätä blogia ja pilaan häneltä näihin käänteisin liittyvän yllätykset ja oivaltamisen ilon.
Sen voi ehkä kertoa, että näytelmän alussa kirjailija Elliä näyttelevä Rämä nousee katsomon eteen pystytetystä pukuhuoneesta näyttämölle käsivarsi veressä ja naama mustelmilla. Kohtauksessa hän on julkisen terveydenhuollon hyvinvointiasemalla odottamassa ystävänsä tukemana lääkärille pääsyä. Lääkäri vastaanotolla selviää, että vammat ovat syntyneet, kun kirjailija on kuolleen ystävänsä hautajaisissa pudonnut yllättäen tämän hautakuoppaan.
Näytelmän alkoi kuin paraskin Ryhmäteatterin tragikomedia. Samaan sarjaan kuului esimerkiksi kohtaus, jossa suusta suuhun tekohengitystä annettiin huuliharpun läpi. Jaanisoo leikitteli ensemblensä kanssa teatterin tyylilajeilla. Nämä huumorin pilkahdukset kertoivat, että tämä esitys kuuluu joukkoon. Tällä kertaa näytelmän pohjavire oli kuitenkin aivan poikkeuksellisen surumielinen ja vakava. Ensemble itse kommentoi produktion luovan prosessin lopputulosta teatterin kotisivulla mainoskuvalla, jossa Rämä istuu harmaan maiseman keskellä kuralätäkössä.
Esityksen äänimaisema syntyi näyttelijöiden itse soittamilla soittimilla. Huuliharpun lisäksi soitinvalikoimaan kuuluivat ainakin melodica, ksylofoni, triangeli, syntikka, kitara ja haitari. Henkilökohtaisesti vaikuttavin yksityiskohta oli Minna Suurosen soittaman haitarin ääni.
Haitari ei muodostanut melodioita, vaan pihisi ja puhkui kuin paniikkikohtauksen saaneen ihmisen keuhkot. Se toi mieleen voimakkaan takauman Juha Jokelan Kansallisteatteriin kymmenen vuotta sitten ohjaamasta näytelmästä Keuhkot. Kanadalaisen Duncan Macmillanin näytelmä oli minulle shokki. Tajusin ettei mitään toivoa enää ole. Nyt Macmillanin painajaisen demonit ovat muuttuneet lihaksi Vladimir Putinin, Donald Trumpin heidän esimerkkiään seuraavien pienempien kihojen hahmoissa.
Hyvä teatteriesitys muuttuu mestariteokseksi, kun esityksen kaikki osatekijät ovat balanssissa. Tätä ihmettä pääsimme jälleen todistamaan Ryhmäteatterissa. Näytelmän skenografiassa toistui Niemen tekstin ja sen toteutuksen kerroksellisuus.
Teatterin ilmaisuvoima perustuu vahvaan vuorovaikutukseen. Nyt kaikenlaisia älyyn ja mielikuvitukseen vetoavia täkyjä oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Minulle Suurosen haitari oli minulle vavahduttava yksityiskohta. Vesi tuli kielelle, kun Rämä ja kirjailijan ystävää näytellyt Anssi Niemi söivät ihan oikeasti spagettia näyttämöllä. Missä on arjen ja taiteen raja? Ja mitä piti ajatella poliisi Jauhon (Fabritius) tulipunaisesta kostyymista?
Ja tietenkin aivan oma lukunsa oli tapa, jolla Jaanisoo johdatti meidät näytelmän ensimmäisessä kotauksessa sisään teatterin maailmaan.
Se saattaa olla ihminen on katsojan kannalta vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Jo näytelmän nimi on arvoituksellinen. Eikä nimen arvoitus ei ratkea kysymällä, kuka tai mikä surmasi Ellin ystävän? Teatterin verkkosivulla on lainaus Niemen tekstistä. Näytelmässä se on psykiatri Martin repliikki: ”Ole varovainen, sillä ohimolla sijaitsee kohta, joka vaurioituessaan muuttaa ihmistä.”
Itse sain tuollaisen tällin ohimoon Kansallisteatterissa lokakuun 26. päivänä vuonna 2015.
Meillä on taipumus sulkea silmämme todellisuudelta, koska se näyttää aivan liian pelottavalta. Podemme kollektiivista dissosiaatiohäiriötä. Epätoivo on kuitenkin täysin hyödytöntä ja vielä tuhoisampaa kuin silmät todellisuudelta ummistava toiveikkuus.
Teatteri ei vaaranna kenenkään mielenterveyttä, se suojelee sitä. Taide auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja pitää meidät järjissämme. Se saattaa olla ihminen on Ryhmäteatteri ehkä vähän karvas, mutta varmasti tepsivä lääke aikamme kansantautiin masennukseen.
Se saattaa olla ihminen
Ryhmäteatterin kantaesitys Helsinginkadun näyttämöllä 8.2.2025
Käsikirjoitus Marjo Niemi
Ohjaus Anna Jaanisoo
Esitysdramaturgi Rasmus Arikka
Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä
Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen
Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi,
Laura Rämä
Kesto 2 h 20 min sisältäen väliajan
