Kielipuolen päiväkirja

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun. Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua. Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa. Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian osuu suoraan vanhan kansantarun ytimeen

Sanna Salama ja Aapo Stavén kohtauksessa, jossa tarinan alussa avioituneen parin ero on toteumassa. Eleet ja ilmeet kertovat ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Kuva Minna Mänttäri/Lappeenrannan teatteri

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on ajateltua, hiottua ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria. Anna-Maria Paadarin ja Sanna Salaman moderniin tanssiin perustuva koreografia ilmaisee hyvin Aino Kallaksen samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan tunnetiloja.

Kallas kirjoitti romaaninsa vanhan hiidenmaalaisen kansantarun pohjalta. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Aapo Stavén on oivaltanut vanhaan tarinan monitasoisuuden ja tuo nämä eri näkökulmat koskettavasti näyttämölle.

Joidenkin mielestä Kallas kuvaa romaanissa hänen ja Eino Leinon salasuhdetta. Voi olla, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa Sudenmorsian kuvaa lappeenrantalaisten esityksessä hienosti kielletyn rakkauden psykologiaa.

Seksuaalisuus on luonnonvoima ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan ihmiset ovat kautta aikojen uhmanneet hirveitä rangaistuksia. Vanhat kansantarut kuvaavat tätä itsensä etsimisen prosessia symbolisella tasolla.

Koreografiassa on myös humoristisia irtiottoja. Joidenkin mielestä Kallaksen teoksessa on myös ironisia tasoja, joita tekijät eivät ole hahmottaneet ja hyvä niin. Tässä tulkinnassa Sudenmorsian ei ole vain yhden ihmisen tilitys epäsovinnaisesta rakkaudesta, vaan tanssiteatterille ominaisesta tavasta kuvata meisän ihmisten yhteistä kokemuspiiriä.

Tarina ei myöskään kuvaa romantiikan aikakaudelta periytyvää käsitystämme kaiken voittavasta rakkaudesta, vaan niitä syviä ristiriitoja, joita tarinan yksilö kokee sekä yhteisön asettamien että sen myötä myös omien arvojen synnyttämiä ristiriitoja.

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on tragedia, jossa ristiriitaiset tunteet särkevät päähenkilön sydämen ja lopulta tuhoavat hänet. Esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan päähenkilö tekee lopullista eroa miehestään, on riipaisevan koskettava.

Lappeenrannan tanssiteatterin maailma ei ole yksioikoinen.

Sudenmorsian tanssitaan elävän musiikin säestyksellä. Laura Tykkyläisen sähköisesti vahvistetun sellon säröinen ääni ja Ossi Välimäen rummut ja kitara ovat osa hienoa kokonaisuutta.

Myös työryhmän ilmeisesti yhdessä suunnittelema lavastus on hienosti ajateltu. Kun lavalla on neljä puista penkkiä, ollaan ihmisten kulttuurimaisemassa, kun penkit poistetaan, näyttämölle avautuu suo ja villi luonto.

Sudenmorsian on hieno näyttö osaamisesta ja taiteellisesta kunnianhimosta. Lappeenrannan tanssiteatteri on aloittanut toimintansa todella lupaavasti.

Sudenmorsian. Koreografia Anna-Maria Paadar ja Sanna Salama. Esitysdramaturgia Aapo Stavén. Musiikki Ossi Välimäki ja Laura Tykkyläinen. Näyttämöllä Sanna Salama, Aapo Stavén ja Emilia Pulli. Lappeenrannan tanssiteatterin esitys 23.1.2018.

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman. Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa. Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

Savonlinnan Teatterin Pojissa on hyvä meininki

Kuvassa vasemmalta Lauri Kortelainen (Immu), Tommi Niemi (Pate), Jari Pylvänäinen (Urkki) ja Matti Ruuska (Jake). Kuva Soila Puurtinen/Savonlinnan Teatteri

Savonlinnan Teatterin Pojat on energinen, sujuva ja hauska esitys. Näytelmän sovittanut dramaturgi Snoopi Siren on muokannut romaanin henkilöhahmoista tämän vuosituhannen ihmisiä. Kirjailija Paavo Rintalan ei silti tarvitse pyörähtää haudassaan. Ohjaaja Taava Hakala on näyttelijöineen tavoittanut sen tärkeimmän, keskenkasvuisten viikareiden maailman.

Rintalan kirjan tarina on ainakin varttuneelle väelle tuttu Mikko Niskasen romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta Pojat. Siren on keventänyt dramaturgiassaan Rintalan tarinaa karsimalla siitä sotaan liittyviä osia. Samalla tarinan kollektiivisesta kokemisesta kertovat tasot ohenevat ja yksilötaso korostuu.

Savonlinnan näytelmässä korostuu tarinan Jaken (Matti Ruuska) rooli. Väliajan jälkeen esityksessä tapahtuva dramaattinen käänne kertoo juuri sodalle äitinsä menettäneen Jaken kohtalosta.

Hakala käyttää ohjauksessaan tehokeinona liioittelua ja tekee sen taitavasti. Minua nuorempien katsojien on todennäköisesti helppo samaistua tarinaa näiden televisiosta tuttujen keinojen kautta.

Savonlinnan Pojat on oman aikamme näköinen ja niin pitääkin olla. Se ei ole aikamatka jonnekin edellisen vuosisadan menneeseen maailmaan kuten Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat oli ja on.

Savonlinnan Teatteri muutti kaksi vuotta sitten Savonlinnasalin tiloihin. Pienelle teatterille konserttikäyttöön rakennetun valtavan salin käyttö on iso haaste. Tällaisen valtavan suuren tilan haltuunotto ei ole helppo tehtävä, kun salista ymmärrettävästi puuttuu lähes kaikki teatteritekniikka.

Hakala ja lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Joonas Väkeväinen selättävät tämän tilan muodostaman haasteen hienosti. Kaksikko käyttää rohkeasti hyväkseen estradiviihteestä tuttuja keinoja.

Näyttämötilojen puutteet Väkeväinen on poistanut rakentamalla näyttämölle suuren rautatievaunun. Se tarjoaa puitteet Hakalan erittäin sujuvan ohjauksen kohtausten sisääntuloille.

Väkeväinen käyttää myös korkealla konserttisalin estradin katossa sijaitsevia valonheittäjiä taitavasti tilan hallinnassa. Näin kaksikko loihti esiin esimerkiksi musiikkinäytelmän todella koskettavan loppukohtauksen.

Musiikkinäytelmän toinen kivijalka ovat Jarkko Martikaisen säveltämät ja sanoittamat laulut. Martikaisen sävellykset ja sanoitukset ovat balanssissa Rintalan kirjoittaman tarinan kanssa.

Lapsiroolien näyttelemisessä on aikuisille näyttelijöille omat haasteensa. Ruuska ja kumppanit heittäytyivät riemastuttavalla tavalla vähän toisella kymmenellä olevien koltiaisten rooleihin.

Nimestään huolimatta Hakalan ohjaama Pojat oli myös Aino Mankosen ja kumppaneiden bravuuri. Heti näytelmän alussa esitetty kaljanmyyntikohtaus oli yksi hauskimmista, mitä olen suomalaisessa musiikkiteatterissa nähnyt.

Pontta esitykselle antoi myös Ari Nummisen ideoima koreografia.

Savonlinnan Teatteri: Pojat.

Dramatisointi Snoopy Siren

Ohjaus: Taava Hakala.

Musiikki ja sanoitukset: Jarkko Martikainen.

Musiikin sovitus ja toteutus: Jari Pylvänäinen

Lavastus ja valot: Joonas Väkeväinen.

Puvut: Leila Oksanen

Koreografia: Ari Numminen.

Rooleissa Matti Ruuska, Lauri Kortelainen, Tommi Niemi, Mikko Leinonen, Jari Pylväinen, Aino Mankonen, Mervi Koskinen, Linda Taskinen, Iida-Maaria Lindstedt, Essi Paananen, Sameli Järvensalo, Sami Sinisalo ja Aino Sihvonen.

Savonlinnasalissa 6.10.2017.