Kielipuolen päiväkirja

Espoon kaupunginteatterin Harhama oli upea teatterielämys – Juha Hurme on taikonut ensemblensä kanssa näyttämölle viime vuosisadan alun teatterin hengen

Katsokaa noita käsiä! Espoon kaupunginteatterin Harahamssa me katsojat saimme iloita upeasta näyttelijäntyöstä. Näin hienoa, taitavaa ja tarkkaa mimiikkaan saa ihailla harvoin. Kuvassa Eetu Känkänen, Roosa Söderholm, Tomi Alatalo, Antti Laukkarinen, Cécile Orblin, Enni Ojutkangas. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Harhamassa soi Algot Untolan hieman vanhastava, mutta sitäkin kauniimpi suomen kieli. Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme on tavoittanut myös viime vuosisadan alun teatterin hengen. Huikean hienon näyttelijäntyön kruunasi hallittu, upea mimiikka. Esimerkiksi tapa, jolla nimiroolin näytellyt Tomi Alatalo käytti ilmaisun välineinä suuria, pitkäsormisia käsiään jää varmasti pysyvästi mieleen.

Espoon kaupunginteatterin Harhama oli voimakasta, koskettavaa, hyvin ilmaisuvoimaista ja ajoittain suorastaan hykerryttävän hauskaa teatteria. Harhama oli upea elämys.

Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittama Harhama on taiteilijakuvaus. Ilmeisen omaelämänkerrallinen tarina kertoo, miten ateisti isän ja uskovaisen äidin pojasta kasvaa sisäisten demonien riivaama kirjailija.

Näytelmän Harhaman maailmankuva on moderni. Mukana ovat viime vuosisadan suuret aatteet. Ainakin minulle tuli yllätyksenä se, miten omaperäisesti ja luovasti Untola on romaania kirjoittaessaan tulkinnut oman aikansa maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita. Tyhjästä, maailmojen emättimestä syntynyt maailmankaikkeus sopii yhä kielikuvana moderniin kosmologiaan.

Untolan kuvaa romaaninsa henkilöitä tarkkanäköisesti. Näkökulma on korostetusti miehen, mutta mitä muuta se voisi omaelämänkerrallisessa romaanissa edes olla. Eikä Untola tässä eroa aikalaisistaan August Strindbergistä tai Knut Hamsunista mitenkään. Tai no, ainakin Hurmeen dramatisoimana Untola on näyttämölle sovitettuna paljon hauskempi tapaus.

Hurme on uransa aikana luonut oman tapansa tehdä teatteria ja Harhamassa tämä taiteilijan kädenjälki näkyi upeasti. Hurmeen teatterissa näyttämö on alussa tyhjä tila, jonka näyttelijät täyttävät läsnäolollaan. Lavasteita ei juuri tarvita, vaan illuusio syntyy vahvasta fyysisestä esittämisestä.

Yhteistyö koreografi Saara Hurmeen kanssa on luonut tähän teatterikäsitykseen uudenlaista keveyttä ja liikkeen tuomaa energisyyttä ja dynamiikkaa. Harhaman tanssi- ja laulukohtaukset olivat kerta kaikkiaan lumoavia.

Hurme on tehnyt paljon töitä teatterin harrastajien parissa. Uskon, että nämä harrastajien kanssa tehty työ ja siitä saadut kokemukset näkyivät nyt myös Espoon kaupunginteatterin ammattilaisten vapautuneena tekemisen ilona. Esitys huokui tuota vaikeasti määriteltävää tunnetta, joka tekee harrastajateatterien esityksistä hurmaavia silloin, kun kaikki osuu kohdalleen.

Se on tietenkin vain tunne, joka syntyy minussa katsojana. Se on illuusio. Minulle tuo tunne on merkki siitä, millaisessa hengessä ensemble on produktiotaan toteuttanut. Vaisto sanoi, että Espoon kaupunginteatterin Harhama on yhteisön tekemää taidetta. Onnistuneen esityksen emotionaalinen voima ja esteettinen kauneus kumpuavat yhteisöllisyydestä.

Teatterin ammattilaisten näyttelijäntyö Harhamassa oli varmaotteista ja taitavaa. Ilmaisussa on panostettu mimiikkaan. Näyttelijöiden käyttämä kehon kieli oli ilmaisuvoimaista, kaunista ja puhuttelevaa. Yksityiskohtien ja ilmaisun runsaus oli suorastaan hämmentävän suuri.

Oli todella nautinto saada katsojana osallistua taideprojektiin nimeltä Harhama.

Teatteri ja elokuva, kaksi eri taiteen lajia, ovat eläneet reilut sata vuotta symbioosissa keskenään. Vuorovaikutus on ollut näiden kahden taiteen lajin välillä hyvin hedelmällistä, mutta samannäköisyydestä on ollut haittaakin. En tiedä kuuluuko käsite ylinäytteleminen vain meidän teatterikriitikoiden arsenaaliin. Voi olla, koska koko käsite on niin hölmö.

Espoon kaupunginteatterin Harhamassa ei ylinäytellä. Hurme ja hänen ensemblensä käyttävät hyvin taitavasti liioittelua yhtenä ilmaisukeinona. Esimerkiksi Cécile Orbin näytteli häikäisevän upeasti Harhaman (Tomi Alatalo) huikentelevaisen rakastetun ja aviovaimon roolin.

Harhaman tarina itseään etsivästä nuorukaisesta ja luomisen tuskia kärsivästä kirjailijasta on tragedia. Kaikupohjaa tälle henkilökohtaiselle tragedialle antavat isän varhainen kuolema ja nuoren miehen vuodet Pietarissa ja äärimmäisen julma todellisuus, jonka hän siellä kohtasi.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa esiteltiin myös ne tarinan sankarin sisäiset demonit. Tässä katsojan ei kuitenkaan kannata tarttua ensimmäiseen mieleen juolahtavaan vaihtoehtoon, lisäämään ”jääkappiäitien” syntitaakkaa. Romaanin kirjoittanut Untola oli varmasti perehtynyt paitsi aikansa sosialistisiin aatteisiin myös esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja muiden oman aikansa suurten filosofien teoksiin.

Taitavasti käytetty liioittelu antaa sävyjä tälle tragedialle. Itseään nälkäkuoleman partaalla myyvissä Pietarin katulapsissa ei ole mitään koomista, mutta yllättäviin takinkääntöihin pystyvästä kirjailijanalusta ja myöhemmin samaisen Harhaman avioliitosta niitä kyllä löytyi. Kaikki riippui näkökulmasta.

Minusta Espoon kaupunginteatterin Harhama on todelle hieno näytelmä luovuudesta. Elämän jakamiin armopaloihin löytyy hyvä vertaus Matteuksen evankeliumista – vasen aivopuolisko ei tiedä, mitä oikea aivopuolisko tekee.

Algot Untola ammuttiin punikkina Suomenlinnassa toukokuussa 1918. Työmies-lehden toimittajana työskennellyttä Untolaa pidettiin yhtenä aseelliseen kapinaan ryhtyneen työväenpuolueen johtajista. Hän lienee myös ainoa merkittävistä johtajista, joka jäi Helsinkiin vastaamaan teoistaan, kun puolueen ja punakaartin muut johtajat luikkivat Venäjälle jo hyvissä ajoin ennen Helsingin antautumista.

Ei siis ihme, ettei Untolan nimi ole koskaan noussut esiin Suomen Strindberginä tai Hamsunina. Toki kirjailijan unohtamista selittää valkoisen Suomen vaikenemisen muurin lisäksi hänen oma epävarmuutensa teostensa laadusta. Näin on lupa otaksua siksi, että Untola julkaisi kirjojaan ainakin kuudella salanimellä tai kirjailijanimellä.

Kirjailijanimistä on ollut toki myös omat etunsa suomalaisen kirjallisuuden ja teatterin lukijoille ja tekijöille. Esimerkiksi Untolan Maiju Lassilan nimellä julkaisema esikoisromaani Tulitikkuja lainaamassa on palannut suomalaisten teattereiden ohjelmistoon yhä uudestaan. Siitä on tullut komediaklassikko.

Juha Hurme on ymmärtänyt Untolan kirjallisen tuotannon arvon ja tehnyt töitä, jotta me vähemmän lukeneet ja tollommat teatterin ystävät ymmärtäisimme sen.

Harhama

Esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 30.9.2020

Algot Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittaman romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Juha Hurme

Musiikki Petra Poutanen

Koreografia Saara Hurme

Lavastus ja valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Äänisuunnittelu Gregory Maisse

Puvut Reija Laine

Kampaukset ja maskeeraus Kaija Heijari

Rooleissa Tomi Alatalo, Eetu Känkänen, Antti Laukkarinen, Enni Ojutkangas, Cécile Orblin ja Roosa Söderholm

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta. Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne

Asta Rentolan monologi Alasti oli ilmiömäisen ilmaisuvoimaista teatteria ja hieno analyysi siitä, miksi alastomuudesta näyttämöllä on tullut jälleen tabu

Mitä muuta alastomuus lopulta on kuin sitä, että näyttää itsensä toisille täysin, suojaa vailla? Tämän kymyksen Asta Rentola oli kirjoittanut käsiohjelmaan ja hänen monologinsa Alasti antoi monta vastausta esitettyyn kymykseen. Kuva ei ole itse esityksestä, vaan se on otettu esityksen jälkeen, kun Rentola palasi näyttämölle suosionosoitusten ajaksi.

Näyttelijä Asta Rentola on opiskellut teatteria Guildford School of Actingissa. Hän teki lopputyönsä viime vuonna alastomana esiintymisestä. Otaksun, että Valtiomonteatterissa torstaina näkemäni Rentolan Alasti on suomenkielinen versio hänen opinnäytetyöstään.

En tiedä, millainen on teatterikoulujen taso Iso-Britanniassa, oletettavasti huiman korkea. Guildford, jossa Rentolan opinahjo toimii, sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Lontoosta, joka on yksi maailman teatteritaiteen keskuksista.

Ainakin suomalaisen mittapuun mukaan Rentolan Alasti on liki täydellinen, syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimaisesti esitetty näyttämötaiteen taideteos.

Rentola käytti monologissaan ilmaisukeinoina huikean hienoa mimiikkaa ja dramaattista, hallittua liioittelua tehokeinona käyttävää liikekieltä. Rentolan esittäminen näyttämöllä toi väkisinkin mieleen mykkäelokuvan suuret tähdet.

En tietenkään voi tietää englantilaisten taidekoulujen oppisisältöjä. Alasti kuitenkin vakuutti minut siitä, että lahjakas Rentola on saanut hyvät osaamisen eväät uralleen Guildfordissa. Charles Chaplin ja monet muut mykkäelokuvan mestarit eivät aloittaneen uraansa elokuvan parissa, vaan he kasvoivat taiteilijoiksi angloamerikkalaisen teatteriperinteen piirissä.

Vahva fyysinen esittäminen oli sopusoinnussa valitun teeman kanssa.

Havaintojensa ja ajatustensa rungoksi Rentola on kirjoittanut monologia varten tarinan Aino Virasta, näyttelijäuransa ja elämänsä päätepistettä lähestyvästä vanhuksesta.

Tämän tarinan kautta etsittiin vastausta kysymykseen, miksi tuntuu niin erilaiselta riisuutua alastomaksi omasta päätöksestä, kuin että joku toinen pyytää riisuutumaan? Lopputuloshan on ihan sama.

Tarinan kautta Rentola loi aikajänteen julkisesta alastomuudesta käydylle keskustelulle. Tarinan Virta on uransa alussa näytellyt alastonkohtauksia elokuvassa ja saanut tuntea tämän valintansa seuraukset.

Nuoren Viran hahmosta tuli hakemattakin mieleen Mirjami Manelius joka ensimmäisen joukossa teki Suomessa alastonkohtauksia Roland af Hellströmin ohjaamassa elokuvassa Noita palaa elämään. Alastomuuden esittäminen tuomittiin jyrkästi 50-luvun alun Suomessa, mutta varsinkin elokuva-alalla oli kovat paineet kaupallista syistä riisua nuoria naisia ilkosilleen.

Nykyhetkessä monologin Virta on vanhus, jolle ainoa tarjolla oleva rooli on esittää alastomana ruumista läpinäkyvään muoviin pakattuna. Hellströmin elokuvassa suohaudasta kaivettiin esiin alaston nuori nainen, vanha Viran viimeinen rooli oli esittää kuollutta. Ajallinen ympyrä sulkeutui.

Mikä on 90-vuotiaan naisen vartalon markkina-arvo?

Sekä teatterin että elokuvan puolella rajoja sopivan ja sopimattoman välillä on pyritty väljentämään. Teatterissa 60-luvun megahitti Hair oli uuden ajan airut kaikissa länsimaissa. Suomessa jopa maakuntateatterit suorastaan kilpailivat 80-luvulla siitä, missä uskalletaan tehdä se kaikkein rohkein tulkinta ja Helsingin Sanomien Kari Suomalainen pilkkasi trendiä vaatimalla pilakuvassa näyttämölle ilmeikkäämpiä pyllyjä.

Seuraavalla vuosikymmenellä alastomuus oli jo ihan luonteva tapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja ja persoonallisuutta esimerkiksi helsinkiläisessä Aurinkoteatterissa.

Englannissa ja Yhdysvalloissa alastomuus on voimakas tabu. Osa väestöstä ei pidä sitä hyväksyttävänä tai sallittuna edes perhepiirissä. Ei siten ole sinänsä ihme, että Guildfordin teatterikoulun keskusteluissa naisnäyttelijöiden alastomuuteen suhtauduttiin haastavana ja vaarallisena kysymyksenä, jossa pelissä oli näyttelijän maine, ura ja tulevaisuus.

Jokin on kuitenkin muuttunut kaikkialla maailmassa suhteessa julkiseen alastomuuteen. Eikä kysymys ole esteiikasta, erotiikasta tai puritaanien vaalimasta siveellisyydestä, muutoksesta epämääräisessä ”ajan hengessä”. Muutokselle on selvä syy.

Esityksessä Rentola kävi vuoropuhelua krusifiksin Kristus-hahmon kanssa. Miksi tässä meidän kristittyjen keskeisessä symbolissa jumala, mies voidaan kuvat lähes alastomana?

Alastomuudella normia rikkovan naisen mitätöinti perustuu ikivanhaan traditioon, jossa nainen on miehen omaisuutta. Eikä tämä syvään juurtunut tapa ajatella ja kokea maailma ole mihinkään kadonnut. Vaikka esimerkiksi Helsingissä enää puolet väestöstä kuuluu kirkkoon, isät saattelevat yhä tyttäriään alttarille meillä tyypillisissä häärituaaleissa.

Ainakin Suomessa miestä voidaan pyytää riisuutumaan näyttämöllä, eikä se leimaa näyttelijää tai vaaranna hänen uraansa. Tosin alaston mies ei enää ole estradilla kärsivä Kristus tai heroistinen sankari, vaan hänet mielletään koomiseksi hahmoksi. Alastomuus peittää näyttämöllä miehen habituksen vähän samalla tavalla kuin vahva maski ja punainen nenä sirkusklovnin kasvot.

Alastomuuden suhteen on teatterissa kaksi standardia, eikä kukaan edes ihmettele sitä.

Rentolan monologissa älypuhelin pysyi lähes satavuotiaan roolihahmon kädessä melkein kuin se olisi siihen kasvanut. Riippuvuus pysyy, vaikka roolihahmo välillä yritti pyristellä siitä irti paiskomalla sitä ja upottamalla puhelimensa välillä jopa akvaarioon.

Uuspuritaanisuus esittävässä taiteessa ei johdu #metoo-liikkeestä. Eikä esittävän taiteen parissa työskentelevien naisten keskuudesta lähtenyt liike alkanut ensisijaisesti siksi, että johtavassa asemassa olevan miehen olisivat käyttäneet valtaansa tai me miehen noin yleensä olisimme käyttäytyneet entistäkin törkeämmin.

Käänteen on aiheuttanut internet, joka uhkaa riistää naisilta yli sata vuotta kestäneen taistelun tulokset, oikeuden omaan kehoon.

Edes huippujuristien tekemillä alan sisäisillä sopimuksilla ei ole merkitystä, kun verkossa toimivat pornosivustot varastavat joka ikisen kuvan ja videon, jossa vain vilahtaa paljasta pintaa, tekijänoikeuksien tai moraalisten oikeuksien perään kyselemättä.

Eikä turvattomuutta ainakaan vähennä se, että jokaisen kansalaisen taskusta löytyy korkealaatuisella kameralla varustettu älypuhelin. Alastomuudesta on tullut naiselle myös teatterissa aidosti vaarallista. Alastomuus tekee oman julkisuuskuvan hallinnasta mahdotonta.

Eikä tämä koske vain työnsä takia julkisuudessa olevia ihmisiä. Kuka täysissä järjissään oleva menee enää paistattelemaan päivää nakurannalle?

Internetin algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Yksityisyyttä ei enää ole. Siinä mielessä me kaikki olemme paljaita, alasti. Kysymys kuuluu, olemmeko itse riisuneet vaatteemme, luopuneet yksityisyydestämme, vai onko joku pyytänyt meitä tekemään niin?

Lopputulos on ihan sama.

Rentola viljeli myös hirtehistä huumoria. Tarinan Aino Virta eläytyy viimeiseen rooliinsa pukeutumalla rooliasuunsa, siihen läpinäkyvään muoviin ja ottamalla yliannoksen unilääkkeitä.

Voin kuvitella, miten kovaa alan ihmisten kilpailu on jossain New Yorkissa tai Lontoossa. Eikä alan töiden löytymine ole helppoa Suomessakaan. Ulkomailla opiskelleen on tavallista vaikeampi päästä piireihin.

Rentola on tehnyt Suomessa sivurooleja muun muassa Ylen televisiosarjassa Karppi. Karpin ensimmäisen tuotantokauden avausjaksossa joutomaalta kaivetaan esiin nuoren naisen alaston ruumis, joka on haudattaessa kääritty läpinäkyvään muoviin. Sylissään tällä roolihahmolla on kimppu vakoisia liljoja.

Alasti

Asta Rentolan monologinäytelmä Valtimonteatterissa 17.9.2020

Käsikirjoitus Asta Rentola

Ohjaustuki Kari Rentola

Valo- ja äänisuunnittelu Teemu Ruokonen

Valosuunnittelu Saara Kumpulainen

Graafikko Katja Medarhi

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Kuvassa Pihla Penttinen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Carl-Kristian Rundman. Kuva Janne Mikkilä/Helsingin kaupunginteatteri

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Kansallisteatterin Elämänvoima tarttui hampaisiin kuin sitkeä toffee – Asta Honkamaa ja Sini Pesonen leikittelevät toteutuksessa teatterin kontekstilla

Leijona ja lammas, Tiina Weckström ja Anne Pajunen käyskentelivät näytelmässä yhdessä kedolla. Asta Honkamaan ja Sini Peltosen sovitus ja ohjaus noudatti unien logiikkaa. Kuva Ilkka Saastamoinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Elämänvoima on kuvaus nautinnosta. Sini Pesonen kirjoittaa käsiohjelmassa haaveilleensa Asta Honkasalon kanssa esityksestä, joka tuottaisi nautintoa: puhdasta nautintoa ilman kärsimystä ja konfliktia.

Ainakin yhdessä mielessä Honkasalo, Pesonen ja esityksen aloittaneen videon tekijä Ina Niemelä saavuttivat käsiohjelmassa ilmaistun tavoitteen. Ilman tarinaa tai juonta edenneiden kohtausten kokonaisuus antoi eväitä nautintoon, jonka veroista ei ole toista.

Mielentila, jossa aivojen assosiaatiokanavat avautuvat ja mielen pohjalla muhineet ideat yhdistyvät aivan uudella ja täysin ennustamattomalla tavalla on taivas maa päällä – ja joskus myös helvetti.

Tätä varten taide on.

Elämänvoima sai minussa aikaan poikkeuksellisen voimakkaan kokemuksen ulkopuolisuudesta. Poikkeuksellisen siksi, että kokemus ulkopuolisuudesta lienee minun kaltaiselleni ihmiselle vallitseva mielentila.

Elämänvoima oli ja on vieläkin tätä kirjoitettaessa arvoituksellinen esitys. Sellaisena se oli ja on yhä hyvin kiinnostava. Arvoitus pitää yrittää ratkaista. Mitä tekijät haluavat ilmaista teatteriestetiikalla, josta tarina on häivytetty lähes näkymättömiin?

Miten tavallinen, jopa triviaali on samalla myös arvoituksellista?

Honkamaa on muotoillut yhden näytelmän ydinteemoista muotoon, miten luodaan esitys nautinnosta ilman todellisuuspakoa?

Esitys koostui kolmesta osasta, joista Niemelän käsikirjoittama, kuvaama ja leikkaama video Elämänvoima oli oma kokonaisuutensa. Videolla ja siihen liitetyllä ääniraidalla Niemelä rinnasti luontosuhteensa ja suhteensa omaan kehoonsa.

Videolla näyttämönä toimi puolen aarin puutarhaviljelmä. Käsien työntäminen mehevään multaan ja genitaalien nuoleminen ovat molemmat meissä piilevän aistillisuuden ylistystä. Sekä koppakuoriaisten että ihmisten paritteleminen palvelevat samaa päämäärää, elämän jatkumista.

Niemelän video on antanut nimen koko produktiolla. Näyttämöllä se on käsiohjelman mukaan kahden käsikirjoittajan ja kahden ohjaajan, Honkamaan ja Pesosen yhteinen hanke.

Esityksen toisessa osassa Honkamaa kuvaa idylliä. Lähtökohtana oli perhe aamiaisella ja esteettisenä momenttina hitaus.

Aamun lehden lukeminen aamiaispöydässä ja karjalanpiirakat keitettyjen munien kera kuuluvat epäilemättä nautintoihin, joihin ei liity representaatiota.

Kohtaus oli viritykseltään koominen, mutta tavaton hitaus toi siihen outouden elementin. Pitkä kohtaus päättyi hyvin yllättävään käänteeseen, jossa meitä kantavan elämänvoiman seksuaalinen puoli sai fyysisen tulkinnan.

Honkamaa kokeili ja leikitteli teatterin kontekstilla. Eräänlaiseksi allegoriaksi teatterista, tai taiteesta noin yleensä, tulkitsin Arttu Kurttilan pitkän monologin toffeekarkeista. Tärkeitä karkin syöjän kannalta ovat muun muassa väri, muoto, suutuntuma ja maku. Tässä karkkimaailmassa on suklaa- ja lakritsitäytteisten herkkujen ohella myös jauhoisia lehmäkarkkeja.

Elämänvoima kuului tässä toffeekaramellien laajassa kirjossa selkeästi genreen, jossa osa sitkeästä tahmasta pitää kaivaa sormilla irti hampaista.

Esityksen kolmannessa osassa Pesonen syvensi näytelmän keskeistä teemaa. Kohtaus, jossa kuvattiin fyysisen kosketuksen tuottamaa nautintoa, oli todella kaunis, kirjaimellisesti koskettava.

Hieno oli myös kohtaus, jossa kuvattiin nuoren tytön seksuaalisuutta ja iloa oman vartalon ja aistillisuuden tuottamasta nautinnosta. Anne Pajusen tanssi trampoliinilla oli vangitsevaa. Hieno toteutus myös osoitti, että illuusio alastoman ihmisvartalon kauneudesta voidaan toteuttaa teatterissa riisumatta ketään täysin kelteisilleen.

Loistavaa!

Honkamaan tavoin Pesosen ohjauksessa viljeltiin omintakeista huumoria. Ehkä tämän huumorin piikkiin pitää laittaa myös se, että toisessa osiossa Kurttila oli komennettu tepastelemaan näyttämöllä ainoana asusteenaan vesijuoksukelluke.

Honkamaan perheidyllin ideaaliperheen jäsenillä oli harrastuksia, Pesosella hupaisia muistoja saunan lämmittämisestä.

Pesosen tai työryhmän kymmenen käskyn ohjeet nautinnolliseen seksiin saivat esitystä kanssani seuranneen tyttäreni tuhahtelemaan jälkeen päin. Millä ihmeen vuosikymmenellä esityksen tekijät oikein ovat syntyneet?

Tiina Weckström on vaikuttava hahmo näyttämöllä ja hänen tulkitsemansa La dolce vita yksi näytelmän kohokohdista. Pajusen fyysisyys, liikekieli oli puhuttelevaa. Elämänvoima oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria siinä, että näyttelijät eivät tehneet selkeästi henkilöitäviä rooleja. Näyttelijäntyö oli osa esteettistä kokonaisuutta samalla tavalla kuin taiteilijat läsnäolollaan performanssitaiteessa.

Elämänvoima

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.9.2020

Käsikirjoitus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Ohjaus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Lavastus ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Esiintyjät Arttu Kurttila, Anne Pajunen, Ilja Peltonen, Tiina Weckström

Elämänvoima lyhytelokuvan teksti, kuvaus ja leikkaus Ina Niemelä

Seksi Ina Niemelä ja Henri Hälinen

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajassa näkyivät huoneteatterin vahvuudet – ajateltu dramaturgia ja upea näyttelijäntyö tekivät esityksestä elämyksen

Matleena Kuusniemen ja Jari Virmanin hieno näyttelijäntyö toi D. H. Lawrencen tarinan kosketusetäisyydelle. Pasi Lampelan dramatisointi ja ohjaus korostivat pienen huoneteatterin vahvuuksia. Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on epäilemättä yksi teatterisyksyn helmistä. Matleena Kuusniemen ja Jari Virman näyttelijäntyö ja Pasi Lampelan dramaturgia ja ohjaus muodostivat nautittavan kokonaisuuden. Esityksessä oli lämpöä. Se kosketti.

Voimakkaan intohimon vallassa olevat ihmiset ovat perusolemukseltaan koomisia hahmoja. D. H. Lawrencen vuonna 1928 ilmestyneen romaanin taustalla on kuitenkin yksi suursodan suurista tragedioista. Miljoonien naisten aviomiehet tai potentiaaliset elämänkumppanit oli tapettu tai he olivat vammautuneet fyysisesti tai psyykkisesti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Lawrencen romaani joutui kirjailijan kotimaassa sensuurin kynsiin ja Englannissa se julkaistiin vasta vuonna 1960.

Epäsäätyisen rakkaussuhteen ja seksuaalisuuden avoin kuvaus olivat liikaa. Vielä merkityksellisempää sensoreille oli varmasti se, että kirjan Lady Chatterley on voimakastahtoinen nainen, joka rohkeasti puolustaa myös omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaa. Kirjan naishahmo oli konservatiiveille punainen vaate maassa, jossa välillä hyvin radikaalejakin keinoja käyttänyt naisasialiike oli taistellut 30 vuotta naisten äänioikeuden ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suffragetin pilkkanimellä kutsuttuja naisasialiikkeen jäseniä vangittiin eikä kiihkeässä kamppailussa vältytty kuolonuhreiltakaan. Naiset saivat Englannissa äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Lampelan dramaturgia ja ohjaus antoivat minulle katsojana tilaa ajatella. Lawrencen tarinan historiallinen konteksti tuli näkyväksi. Samaa efektiä en ole aikaisemmin kokenut romaania lukiessani tai sen pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani.

Lampela on valinnoissaan osunut johonkin oleelliseen.

Kohtausten ajoitus ja varsinkin niiden ajallinen kesto tuntuivat optimaalisilta. Huoneteatterin vahvuus, henkilökohtainen läsnäolo pääsi oikeuksiinsa. Kuusniemen ja Virman näyttelemistä oli nautinto seurata.

Tarinaan oleellisesti kuuluva seksuaalisuuden kuvaus oli toteutettu tyylikkäästi. Avauskohtaus, jossa Virman pesi itseään metsänvartijana yläruumis paljaana loi odotukseen liittyvän jännitteen. Sen jälkeen intiimit kohtaukset voitiin siirtää katsojan korvien väliselle näyttämölle.

Käsiohjelman mukaan Lampela on kääntänyt Lawrencen romaanin uudestaan dramatisointia varten. Voi olla. Ainakin Lampela on onnistuneesti modernisoinut tekstiä.

Hieno oli myös Lampelan tapa päättää näytelmä.

Molemmat näytelmän roolihahmot olivat subjekteja, oman persoonallisuuden omaavia toimijoita. Tämä ei ole mikään helppo nakki. Jokainen, joka on lukenut Henry Millerin ja muiden maailmankirjallisuuden mestareiden egoistisia romaaneja elämää suuremmasta rakkaudesta, tietää tämän. Teatteri tietenkin vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, mutta ei se edes teatterissa ole mikään itsestäänselvyys.

Matleena oli kuin luotu Lady Chatterleyn rooliin. Roolihahmo oli sekä herkkä että voimakas, hienoa näyttelijäntyötä.

Virman oli mainio mojovan yllätyksen ja voimakkaiden tunteiden hämmentämänä miehenä.

Englanti on luokkayhteiskunta, jossa ihmisen luokka-aseman tunnistaa jo hänen puheestaan. Suomi ja suomenkieli ovat tässä suhteessa tasa-arvoisempia. Ehkä Lampela, Kuusniemi ja Virman olisivat voineet antaa tämän kuulua vieläkin selvemmin.

Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Heidi Tsokkisen puvustuksessa pienen teatterin niukat resurssit oli käännetty voimavaraksi.

Lady Shatterleyn rakastaja

Teatteri Jurkka 9.9.2020

Alkuperäisteos H. D. Lawrence

Suomennos, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

Lavastus Markus Tsokkinen

Puvut Heidi Tsokkinen

Äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa Matleena Kuusniemi ja Jari Virman

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen. Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun.

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Elämysten ilta teatterimurmelina – Helsingin kaupunginteatterissa osataan Broadway-musikaalien vaikea genre!

Päivä murmelina on aikuisten satu, vaellustarina, jossa koppavasta paskiaisesta, Phil Connorsista kasvaa kunnon mies. Tässä sadussa ei kiivetä Mordonin vuorelle, vaan kuljetaan ajassa yhä uuten murmelinpäivään. Sadulla on myös onnellinen loppu. Sadun prinssi, säämies Connors (Lari Halme) ja prinsessa, tuottaja Rita Halson (Maria Lund) saavat lopulta toisensa. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmassa ohjaaja Samuel Harjanne kirjoittaa ajan arvoituksesta. Miksi aika tuntuu kulkevan välillä hitaasti, sitten nopeasti ja pysyy joskus myös paikallaan?

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaalissa Päivä murmelina aika sekä kulki hurjaa vauhtia että pysyi paikallaa. Esitys vyöryi eteenpäin valtavalla energialla, ja silti minulle oli katsojana käydä kuin tämän tarinan sankarille Phil Connorsille.

Päivä murmelina oli elämys. Se sai esityksen parissa vietetyt hetket tuntumaan merkityksellisiltä. Harjanteen kirjallista retoriikkaan mukaillen esitys sai ajan virrassa aikaan ison pyörteen. Tähän pystyy vain riemastuttavan hauska komedia.

Osaamisen ilo tulvi näyttämöltä katsomoon asti. Helsingin kaupunginteatteri on onnistunut kokoamaan yhteen ensemblen, jonka taiteilijat taitavat Broadway-musikaalin tekemisen. Murmelin päivä ensi-illassa jopa poikkeuksellisen intonaationsa takia konstikas suomen kieli mukautui esityksen kiivaaseen rytmiin kuin öljy rattaisiin.

Tästä pitää kiittää suomennokset tehneitä Hanna Kailaa ja Reita Lounatvuorta. Varsinkin laulujen sanat kääntäneen Kailan työpanos on ollut varmasti yksi onnistumisen avaimista.

Näytelmiä on viimeisten sadan vuoden aikana filmattu pilvin pimein. Päivä murmelina on poikkeus tästä valtavirrasta. Siinä elokuvan käsikirjoituksesta on muokattu näytelmä.

Elokuvan käsikirjoituksen Danny Rubin kirjoitti yhdessä ohjaaja Harold Ramisin kanssa. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneesta leffasta tuli valtava menestys ja se on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista.

Käsiohjelmaan painetussa, Sammuel Harjanteen ja Henna Piiron tekemässä haastattelussa Rubin kertoo, miten menestyselokuvan käsikirjoituksesta muokattiin musikaali lähes neljäkymmentä vuotta elokuvan ensiesiesityksen jälkeen. Se on ollut monimuotoinen, pitkä ja kiinnostava prosessi. Käsiohjelmaan kannattaa uhrata se ylimääräinen kymppi jo tämän haastattelun takia.

Rubin ajatteli kirjoittaa elokuvan käsikirjoituksen aineistosta joko romaanin tai sarjan televisiolle. Lopulta hän päätti työstää aineistostaan musikaalin yhdessä teoksen musiikin säveltäneen ja laulut sanoittaneen Tim Minchin kanssa.

Rubinin valinta eri taidelajien välillä osui ainakin tämän kirjoittajan mielestä nappiin. Päivä murmelina on vähän höpsö aikuisten satu, joka kunnon satujen tavoin sisältää opetuksen, tai ehkä paremminkin teräviä huomioita inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Se on siis kuin jo valmiiksi teatterille tehty.

Tarina on kuin luotu räväkkää komediaa varten. Säämies Phil Connors, koppava tv-julkkis juuttuu lumimyrskyn takia Amerikan takahikiälle, Punxsutawneyn pikkukaupunkiin ja herää yhä uudestaan samaan murmelinpäivään

Teatterin kontekstissa vaikuttavuus perustuu esiintyjien ja yleisön suoraan vuorovaikutukseen. Se antaa luvan heittäytyä mukaan ja tulla juksatuksi. Harjanne, koreografi Simon Hardwick ja kumppanit vetivät näyttelijöineen ja tanssijoineen meidät mukaan tarinaan taikureiden otteilla. Häkellyttävän hienosti toteutetut ja salamannopeasti tapahtuneet vaihdot kohtauksesta toiseen olivat silkkaa magiaa, teatterin taikaa.

Esityksessä oli niin monta huippuhetkeä, ettei niitä voi tässä luetella. Itselleni kolahti kuitenkin esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan Phil Connors (Lari Halme) eksyy kapakkaan ryyppäämään kahden paikallisen juopon (rooleissa Juha Antikainen ja Paavo Kääriäinen) kanssa.

Näiden juoppojen omasta elämästään kertovassa, yksisanaisia virkkeitä käytävässä keskustelussa tuli näkyväksi näytelmän ydinajatus. Juoppo herää krapulaan ja sammuu illalla humalaansa. Kaikki päivät ovat aivan samanlaisia päiviä murmelina.

Mutta niin taitaa ole meidän jokaisen kohdalla. Aikuisuus on sitä, että kertauksesta tulee opintojen äiti. Elämän koomisuus ja traagisuus piilee näiden toistojen määrässä. Meidän tietoisutta yläpitäville aivoillemme jokainen päivä on tavallaan uusi uusi päivä murmelina.

Kapakkakohtausta seurasi myös aivan huikeasti toteutettu kohtaus, jossa Connors kyyditsee humalassa kahta uutta tuttavuuttaan kotiin murmelivetoisella autolla moottoripyöräpoliisit kannoillaan. Hurjalla energialla ladattu hurjastelu näyttämöllä oli tajunnan räjäyttävän hauska.

Aivan huikea oli myös kohtaus, jossa mielenterveyttään epäilevä Connors hakeutuu hoitoon. Kohtaukseen oli saatu mukaan käärmeöljyn kauppiaiden koko kirjo reikihoitajista psykoterapeutteihin.

Esimerkiksi Uusi päivä televisiosarjasta ja Kätevä emäntä sketseistä tuttu Halme oli huikean hyvä Connorsin roolissa. Yli nelikymppisen miehen liikkuvuus ja elastisuus fyysisesti vaativissa ja ilmiselvästi myös erittäin vaikeissa tanssikohtauksissa oli jotakin, jota pitää vielä näin jälkikäteenkin ihailla.

Myös Maria Lund teki upeaa työtä näytelmän toisessa pääroolissa tuottaja Rita Hanssonilla. Lundissa on rutkasti sitä lavasäteilyä, jonka katsoja kokee läsnäolon tunteena.

Kapellimestari Eeva Kontu on koonnut ympärilleen hienon orkesterin. Ensemblessä on osaavia tanssijoita ja lauluvoimaa. Joku konsultti voisi kiteyttää tämän arvion ydinsanoman toteamalla, että Helsingin kaupunginteatterista on kehittynyt menestysmusikaalien osaamiskeskus.

Koronaepidemia ja sen vaatimat rajoitukset ovat laittaneet teattereiden taloudet koville. Päivä murmelina on ollut hyvin kallis produktio. Toivottavasti Helsingin kaupunginteatterilla ja teattereita tukevilla kaupungilla ja valtiovallalla on kykyä ja tahtoa pitää kiinni sen luoneesta osaamisesta.

Päiväni murmelina

Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020

Käsikirjoitus Danny Rubin

Musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin

Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne,

Koreografia Simon Hardwick

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Elina Kolehmainen

Naamiointi Maija Sillanpää,

Valot Palle Palmé

Ääni Kai Poutanen

Keskeisissä rooleissa Lari Halme, Henrik Hammarberg, Maria Lund, Raili Raitala, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo

Helsingin kaupunginteatterin Punaorvot on intensiivistä draamaa, jonka loppuhuipennus antoi aidon katharsis-kokemuksen

Helsingin Kaupunginteatterin Punaorpojen vaikuttavuus syntyi voimakkaista näyttämökuvista, joissa oli lähes loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Ella Mettänen teki koskettavan roolin traumaattisten kokemusten ja syyllisyyden musertamana äitinä. Riitta Havukainen näytteli äidinäitiä, tarinan lasten isoäitiä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Punaorpojen hienoja näyttämökuvia hallitsi punainen pääväri. Minun pääni sisällä tuo voimakas punainen ei symbolisoinut vallankumousta tai veriseen terroriin päättynyttä Suomen sisällissotaa. Väri kertoi rakkaudesta painajaiseksi muuttuneen todellisuuden keskellä.

Ehkä vavahduttavimman esimerkin tuosta uhrautuvasta rakkaudesta me katsojat saimme nähdä ja kokea heti Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittaman näytelmän alussa.

Ohjaajana Maijalalla on kyky tehdä hyvin visuaalista teatteria. Punaorvoissa voimakkaista näyttämökuvista ja vahvaan läsnäoloon perustuvasta näyttelijäntyöstä syntyneen kokonaisuuden aateloi äänisuunnittelija Aleksi Sauran luoma rikas äänimaailma.

Suomen sisällissodan tragediasta on kulunut nyt reilut sata vuotta. Sen syitä ja seurauksia on tukittu ja myös punaorpojen kohtaloista kertovia tarinoita on kirjoitettu aikaisemminkin. Siksi minusta Maijalan tapa ottaa ajallista etäisyyttä näytelmän tarinaan roolihenkilöiden sijoittelulla ja tilan käytöllä oli ainakin minun pääni sisäisellä näyttämöllä toimiva ratkaisu.

Toki myös näyttämön neljättä seinää taottiin oikein isolla moukarilla sekä näytelmän alussa että heti väliajan jälkeen. Tässä ei kuitenkaan kannata kertoa esimerkiksi sitä, miten Maijalan ohjaaman Juoppohullun päiväkirjan roolihenkilön Juha Bergin reinkarnaatio ilmestyi Antti Aution näyttelemänä häiriköimään esitystä haitarin säestyksellä..

Maijalassa on vielä ainakin jäljellä ripaus ilkikurisuudesta, joka teki hänen nuoruuden ohjauksista niin hykerryttävän hauskoja ja sattuvia. Astuminen suuren laitosteatterin taiteelliseen johtoon ei sittenkään ole se portti, jonka jälkeen kaiken toivon saa heittää.

Punaorvot on tietenkin tragedia. Tarinan äidin mieli murtuu. Häntä eivät piinaa vain sodan hirveät kokemukset, vaan myös musertava syyllisyys. Äidin kokemat kauheudet huipentuivat nuorimman lapsen, juuri ennen kapinan puhkeamista syntyneen vauvan nälkäkuolemaan ja perheen kahden tyttären huostaanottoon.

Eila Mettänen teki ensi-illassa vavahduttavan roolin posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivänä äitinä. Maijala ja Mettänen ovat myös etäännyttäneet äidin hahmoa peittämällä Mettäsen kasvot paksulla, valkoisella teatterimaskilla.

Tuula Kuittisen suunnittelema naamiointi oli perusteltu ja toimiva tehokeino. Se antoi oman sävynsä näytelmälle. Sisällissodan tragedian syvyys, tragedian mittasuhteet eivät aukea sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen tunteella.

Pyrkimys tarinan etäännyttämiseen näkyi myös Tiina Kaukasen oivaltavassa pukusuunnittelussa. Rooliasuista vain perheen poikaa Aarretta näytelleen Autio ja äidinäitiä Elliä näytelleen Riitta Havukaisen rooliasuissa oli ripaus 1920-luvun epookkia. Muut roolit näyteltiin haalareissa.

Mettäsen vahva meikkaus osoitti ainakin minulle, miten taitavasti Maijala hänen työryhmänsä osaavat käyttää visuaalisia symboleja. Vuorovaikutus teatterin, performanssin, sirkuksen ja katutaiteen välillä on varmasti hedelmällistä ja minusta Punaorvoissa viittausten ja lainausten kautta uutta luova prosessi näkyi hyvällä tavalla.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Kari Mattila käveli näyttämölle kahden puujalan ja kyynärsauvojen varassa pukiksi naamioituneena, oli minulle tuttu performanssin kuvastosta.

Näytelmän tarinaan liitettynä tämä perusluonteeltaan koominen hahmo toi näytelmään aivan uusia, pelottavia merkityksiä. Pedofilia ei ehkä ollut täysin tuntematon ilmiö edes körttiläisten ja lestadiolaisten Pohjanmaalla 1920-luvulla. Tainakaan uutiset uskonlahkojen maallikkosaarnaajien touhuista tämän päivän Suomessa eivät anna aihetta näin olettaa.

Mielikuva säkki päässä käsistään katosta roikkuvasta kidutuksen uhrista on ikoninen.

Wenla Reimaluoto loisti sijaiskodissa kaltoin kohdellun Lahjan roolissa. Reimaluodon pitkä, lähes kokonaan mimiikan keinoin esittämä monologi raskaasta raadannasta, johon sijaisperheen isäntä vielä kasvuiässä olevan tytön pakotti, oli hengästyttävää katsottavaa. Ilmeisen kovakuntoisen Reimaluodon esittämisessä oli aidosti suuren urheilujuhlan tuntua.

Punaorvot oli ensi-illassa teatteria, jossa esityksen intensiteetti kasvoi kohtaus kohtaukselta kuten kunnon draamassa pitääkin. Lopullisesti esitys nousi siivilleen ja tavallaan ihan kirjaimellisesti viimeisessä kohtauksessa, jossa katsojat ikään kuin armahdettiin traagisen tarinan aiheuttamasta piinasta.

Tämän tarinan päättänyt loppukohtaus oli yksinkertaisesti aivan ihana.

Näytelmässä käytetylle etäännyttämiselle on brechtiläisen teatteriperinteen ohella ihan konkreettinenkin syy. Parhaillaan voimistuva koronavirusepidemian toinen aalto näkyi sekä katsomossa että näyttämöllä.

Turvatoimet eivät vähentäneet esityksen vaikuttavuutta. Oikeastaan päinvastoin. Ne eivät olleet myöskään pelottavia, pikemminkin liikuttavia. Tässä teatterissa pidetään huolta sekä katsojista että henkilökunnasta.

Teatteri on välittämisen ja myötäelämisen taidetta.

Kirjailija Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö alkoi KOM-teatterin Veriruusuista, joka perustui Kannon vuonna 2008 julkaistuun samannimiseen romaaniin.

Punaorvot

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 2.9.2020 pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Lauri Maijala

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Ella Mettänen, Antti Autio, Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Riitta Havukainen Sanna-June Hyde, Helena Haaranen, Miika Laakso, Kari Mattila

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas ei päästä katsojaa helpolla – alkuhämmennyksen jälkeen syvästi ajateltu ja ilmaisuvoimainen esitys tarttui iholle kuin laastari

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi koreografi Jyrki Karttusen liikekielessä. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Meidän maailmankuvamme muodostuu tarinoista. Se tärkein, tai ainakin rakkain niistä lienee meidän oma tarinamme.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on romaaniin muotoon kirjoitettu kasvutarina. Sen henkilöhahmot alkavat elää lukijan mielikuvissa omaa elämäänsä kuin itsestään.

Teatterissa illuusio moniäänisyydestä syntyy jo siitä, että jokaista roolia näyttelee elävä ihminen.

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas todisti ainakin minulle, että teatterilla on myös kyky paljastaa ja tehdä näkyviksi tarinan syvärakenteet. Rikinkeltainen taivas on syvällisesti ajateltua, monitulkintaista ja ilmaisuvoimaisesti toteutettua teatteria.

Näytelmän ydinajatus, tai pitäisikö sanoa kysymys, oli tiivistetty yhteen ainoaa, loisteliaasti toteutettuun kohtaukseen. Kohtauksessa tarinan alter ego, kirjailija K (Timo Tuominen) seurasi takanäyttämöltä, kulissien takaa näytelmää, jossa näyttelevät hänen elämänsä ihmiset. Samalla hän yrittää turhaa tarjota hänestä ja heistä kertovaa menestysromaaniaan Sepänpuiston uneksija näiden lapsuudenystävien luettavaksi.

Ei tule ihan heti mieleen, milloin ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita olisi kuvattu näin ilmaisuvoimaisesti.

Westön kirjan ja näytelmän kirjailija K:ta kalvaa epäilys. Hän ei ehkä ole ollut täysin rehellinen itselleen ja muistoilleen kirjoittaessaan tätä arvostelu- ja myyntimenestykseksi noussutta romaaniaan.

Esimerkiksi parhaillaan Tampereen Teatterissa vieraileva Marja Packalénin ja Pirkko Saision muistoihin perustuva KOM-teatterin näytelmä ei varmaan ihan sattumalta ole nimeltään Valehtelijan peruukki.

Kysymys oman ilmaisun rehellisyydestä lienee yhtä vanha kuin itse taidekin. Jokaisen lahjakkaan taiteilijan teräväkielisin ja armottomin kriitikko tulee kasvotusten vastaan kun taiteilija katsoo itseään peilistä.

Tässä näytelmän avainkohtauksessa dramaturgi Michael Baranin, ohjaaja Juhana von Baghin, koreografi Jyrki Karttusen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Ville Toikan yhteen hioma teatteriestetiikka toimi hengästyttävän hyvin.

Kohtaus on myös hieno allegoria. Näin meidän muistimme toimii. Meidän muistomme ja samalla ehkä myös meidän minuutemme on näytelmä, jota näytellään ilta illan jälkeen yhä uudelleen. Jokainen esitys on kuitenkin ainutkertainen ja hieman erilainen kuin mikään sitä edeltäneistä.

Oikeita vastauksia kirjailija K:n kysymykseen kuvauksen rehellisyydestä ei siten ehkä ole olemassa. Meidän muistomme ovat syntyneet hyvin monimutkaisten ulkoisten ja sisäisten vuorovaikutusmekanismien kautta.

Me tunnemme menneisyytemme, mutta emme tiedä sitä, jos nyt ei syntymäpaikkakunnan ja sosiaaliturvatunnuksen tietämistä pidetä kaiken tähän liittyvän viisauden alkuna. Meidän aivojemme tunnekeskuksessa esitystä valvovalla dramaturgilla on myös taipumus muuttaa sekä tarinan juonta että yksityiskohtia yllättävällä tavalla.

Käsiohjelmassa ohjaaja von Bagh kirjoittaa simultaanisuudesta näyttämötaiteessa. Näyttämötaiteen ainutlaatuinen ominaislaatu antaa hänen mukaansa mahdollisuuden asioiden tapahtumiseen, ajattelemiseen ja kokemiseen yhtä aikaa.

Näytelmässä kirjailija K: roolihahmoa näyttelivät Tuominen ja Pyry Mikkola rinnakkain. Ratkaisu oli toimiva. Se antoi katsojalle tilaa tulkintoihin. Dramaturgisella ratkaisulla korostettiin muistojemme subjektiivista luonnetta. Takaumia on vain näistä muistoista kertovissa tarinoissa. Meidän muistissamme nuoruuden minä ja se mitä olen nyt, ovat läsnä yhtä aikaa.

Esitys herätti ainakin tämän kirjoittajan uteliaisuuden. Tällaista teatterin pitää olla!

Westö on käsiohjelman mukaan lainannut Rikinkeltaisen taivaan moton Samuel Beckettin näytelmästä Viimeinen ääninauha ja sama asetelma on ollut von Baghin mukaan lähtökohtana, kun romaani on transponoitu näyttämölle.

Jotakin Beckettin näytelmien omintakeisesta melankoliasta työryhmä näytelmässä myös tavoitti. Oman elämänsä näyttämölle kulissien takaa katsovasta Timo Tuomisesta, näytelmän kirjailija K:sta jää varmasti hyvin pysyvä muistijälki myös minun muistoihini.

Rikinkeltainen taivas on tarinana kuvaus nuorten ihmisten ajatuksista ja elämästä 70-luvulla. Siksi näytelmän toinen kivijalka oli Karttusen koreografia ja siihen pohjautuva näyttelijäntyö.

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi Karttusen liikekielessä.

Kontrasti oli voimakas ja terävä.

Teatterin traditiot antavat meille katsojille lähes itsevaltiaan oikeuden peukuttaa areenan taistelijoille. Itse jäin pähkäilemään ajatusta teatterin simultaanisuudesta. Tuominen ja Nikkilä näyttelivät saman roolihenkilön eri puolia, tunnetta ja järkeä, nuoruuden riehakkuutta ja ikääntyneen epäilyä, menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Meissä on läsnä menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuuden optiona kannamme geeneissämme myös vanhuutta ja kuolemaa. Meidän tietoisen minän takana on kuitenkin vielä jotkin muuta, näytelmän tematiikka noudattaen se kolmas mies, salainen agentti tai varjo, joka sysää sekä meidän ajatuksemme että tekomme liikkeelle.

Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Miten se tapahtuu, on vielä osittain arvoitus. Marssijärjestys lienee kuitenkin selvä. Tietoisuuden synnyttävä prosessi tapahtuu aivoissa ensi ja tietoisuus syntyy vasta sen jälkeen vaikka näiden kahden asian ajallinen ero on ajallisesti ehkä vain millisekunteja.

En tiedä, onko kysymys ihmisen vapaasta tahdosta edes mielekäs. Kansallisteatterin Rikinkeltaisen taivaan temaattisessa keskiössä oleva epäilys on joka tapauksessa paras argumentti sen puolesta. Muuten tässä pään sisäisessä näytelmässä jo pelkkä toistojen loputon määrä vääntää elämän tarkoitukseen, tai ehkä oikeammin tarkoituksettomuuteen liittyvän tragedian komedian puolelle.

Epäily estää meitä lampsimasta kohti hautaa nenä punaisena ja pellekengät jalassa.

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh

Dramatisointi Michael Baran

Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara.

Kansallisteatterin suuri näyttämö 25.8.2020