Elämysten ilta teatterimurmelina – Helsingin kaupunginteatterissa osataan Broadway-musikaalien vaikea genre!

Päivä murmelina on aikuisten satu, vaellustarina, jossa koppavasta paskiaisesta, Phil Connorsista kasvaa kunnon mies. Tässä sadussa ei kiivetä Mordonin vuorelle, vaan kuljetaan ajassa yhä uuten murmelinpäivään. Sadulla on myös onnellinen loppu. Sadun prinssi, säämies Connors (Lari Halme) ja prinsessa, tuottaja Rita Halson (Maria Lund) saavat lopulta toisensa. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmassa ohjaaja Samuel Harjanne kirjoittaa ajan arvoituksesta. Miksi aika tuntuu kulkevan välillä hitaasti, sitten nopeasti ja pysyy joskus myös paikallaan?

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaalissa Päivä murmelina aika sekä kulki hurjaa vauhtia että pysyi paikallaa. Esitys vyöryi eteenpäin valtavalla energialla, ja silti minulle oli katsojana käydä kuin tämän tarinan sankarille Phil Connorsille.

Päivä murmelina oli elämys. Se sai esityksen parissa vietetyt hetket tuntumaan merkityksellisiltä. Harjanteen kirjallista retoriikkaan mukaillen esitys sai ajan virrassa aikaan ison pyörteen. Tähän pystyy vain riemastuttavan hauska komedia.

Osaamisen ilo tulvi näyttämöltä katsomoon asti. Helsingin kaupunginteatteri on onnistunut kokoamaan yhteen ensemblen, jonka taiteilijat taitavat Broadway-musikaalin tekemisen. Murmelin päivä ensi-illassa jopa poikkeuksellisen intonaationsa takia konstikas suomen kieli mukautui esityksen kiivaaseen rytmiin kuin öljy rattaisiin.

Tästä pitää kiittää suomennokset tehneitä Hanna Kailaa ja Reita Lounatvuorta. Varsinkin laulujen sanat kääntäneen Kailan työpanos on ollut varmasti yksi onnistumisen avaimista.

Näytelmiä on viimeisten sadan vuoden aikana filmattu pilvin pimein. Päivä murmelina on poikkeus tästä valtavirrasta. Siinä elokuvan käsikirjoituksesta on muokattu näytelmä.

Elokuvan käsikirjoituksen Danny Rubin kirjoitti yhdessä ohjaaja Harold Ramisin kanssa. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneesta leffasta tuli valtava menestys ja se on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista.

Käsiohjelmaan painetussa, Sammuel Harjanteen ja Henna Piiron tekemässä haastattelussa Rubin kertoo, miten menestyselokuvan käsikirjoituksesta muokattiin musikaali lähes neljäkymmentä vuotta elokuvan ensiesiesityksen jälkeen. Se on ollut monimuotoinen, pitkä ja kiinnostava prosessi. Käsiohjelmaan kannattaa uhrata se ylimääräinen kymppi jo tämän haastattelun takia.

Rubin ajatteli kirjoittaa elokuvan käsikirjoituksen aineistosta joko romaanin tai sarjan televisiolle. Lopulta hän päätti työstää aineistostaan musikaalin yhdessä teoksen musiikin säveltäneen ja laulut sanoittaneen Tim Minchin kanssa.

Rubinin valinta eri taidelajien välillä osui ainakin tämän kirjoittajan mielestä nappiin. Päivä murmelina on vähän höpsö aikuisten satu, joka kunnon satujen tavoin sisältää opetuksen, tai ehkä paremminkin teräviä huomioita inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Se on siis kuin jo valmiiksi teatterille tehty.

Tarina on kuin luotu räväkkää komediaa varten. Säämies Phil Connors, koppava tv-julkkis juuttuu lumimyrskyn takia Amerikan takahikiälle, Punxsutawneyn pikkukaupunkiin ja herää yhä uudestaan samaan murmelinpäivään

Teatterin kontekstissa vaikuttavuus perustuu esiintyjien ja yleisön suoraan vuorovaikutukseen. Se antaa luvan heittäytyä mukaan ja tulla juksatuksi. Harjanne, koreografi Simon Hardwick ja kumppanit vetivät näyttelijöineen ja tanssijoineen meidät mukaan tarinaan taikureiden otteilla. Häkellyttävän hienosti toteutetut ja salamannopeasti tapahtuneet vaihdot kohtauksesta toiseen olivat silkkaa magiaa, teatterin taikaa.

Esityksessä oli niin monta huippuhetkeä, ettei niitä voi tässä luetella. Itselleni kolahti kuitenkin esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan Phil Connors (Lari Halme) eksyy kapakkaan ryyppäämään kahden paikallisen juopon (rooleissa Juha Antikainen ja Paavo Kääriäinen) kanssa.

Näiden juoppojen omasta elämästään kertovassa, yksisanaisia virkkeitä käytävässä keskustelussa tuli näkyväksi näytelmän ydinajatus. Juoppo herää krapulaan ja sammuu illalla humalaansa. Kaikki päivät ovat aivan samanlaisia päiviä murmelina.

Mutta niin taitaa ole meidän jokaisen kohdalla. Aikuisuus on sitä, että kertauksesta tulee opintojen äiti. Elämän koomisuus ja traagisuus piilee näiden toistojen määrässä. Meidän tietoisutta yläpitäville aivoillemme jokainen päivä on tavallaan uusi uusi päivä murmelina.

Kapakkakohtausta seurasi myös aivan huikeasti toteutettu kohtaus, jossa Connors kyyditsee humalassa kahta uutta tuttavuuttaan kotiin murmelivetoisella autolla moottoripyöräpoliisit kannoillaan. Hurjalla energialla ladattu hurjastelu näyttämöllä oli tajunnan räjäyttävän hauska.

Aivan huikea oli myös kohtaus, jossa mielenterveyttään epäilevä Connors hakeutuu hoitoon. Kohtaukseen oli saatu mukaan käärmeöljyn kauppiaiden koko kirjo reikihoitajista psykoterapeutteihin.  

Esimerkiksi Uusi päivä televisiosarjasta ja Kätevä emäntä sketseistä tuttu Halme oli huikean hyvä Connorsin roolissa. Yli nelikymppisen miehen liikkuvuus ja elastisuus fyysisesti vaativissa ja ilmiselvästi myös erittäin vaikeissa tanssikohtauksissa oli jotakin, jota pitää vielä näin jälkikäteenkin ihailla.

Myös Maria Lund teki upeaa työtä näytelmän toisessa pääroolissa tuottaja Rita Hanssonilla. Lundissa on rutkasti sitä lavasäteilyä, jonka katsoja kokee läsnäolon tunteena.

Kapellimestari Eeva Kontu on koonnut ympärilleen hienon orkesterin. Ensemblessä on osaavia tanssijoita ja lauluvoimaa. Joku konsultti voisi kiteyttää tämän arvion ydinsanoman toteamalla, että Helsingin kaupunginteatterista on kehittynyt menestysmusikaalien osaamiskeskus.

Koronaepidemia ja sen vaatimat rajoitukset ovat laittaneet teattereiden taloudet koville. Päivä murmelina on ollut hyvin kallis produktio. Toivottavasti Helsingin kaupunginteatterilla ja teattereita tukevilla kaupungilla ja valtiovallalla on kykyä ja tahtoa pitää kiinni sen luoneesta osaamisesta.

Päiväni murmelina

Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020

Käsikirjoitus Danny Rubin

Musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin

Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne,

Koreografia Simon Hardwick

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Elina Kolehmainen

Naamiointi Maija Sillanpää,

Valot Palle Palmé

Ääni Kai Poutanen

Keskeisissä rooleissa Lari Halme, Henrik Hammarberg, Maria Lund, Raili Raitala, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo

Helsingin kaupunginteatterin Punaorvot on intensiivistä draamaa, jonka loppuhuipennus antoi aidon katharsis-kokemuksen

Helsingin Kaupunginteatterin Punaorpojen vaikuttavuus syntyi voimakkaista näyttämökuvista, joissa oli lähes loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Ella Mettänen teki koskettavan roolin traumaattisten kokemusten ja syyllisyyden musertamana äitinä. Riitta Havukainen näytteli äidinäitiä, tarinan lasten isoäitiä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Punaorpojen hienoja näyttämökuvia hallitsi punainen pääväri. Minun pääni sisällä tuo voimakas punainen ei symbolisoinut vallankumousta tai veriseen terroriin päättynyttä Suomen sisällissotaa. Väri kertoi rakkaudesta painajaiseksi muuttuneen todellisuuden keskellä.

Ehkä vavahduttavimman esimerkin tuosta uhrautuvasta rakkaudesta me katsojat saimme nähdä ja kokea heti Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittaman näytelmän alussa.

Ohjaajana Maijalalla on kyky tehdä hyvin visuaalista teatteria. Punaorvoissa voimakkaista näyttämökuvista ja vahvaan läsnäoloon perustuvasta näyttelijäntyöstä syntyneen kokonaisuuden aateloi äänisuunnittelija Aleksi Sauran luoma rikas äänimaailma.

Suomen sisällissodan tragediasta on kulunut nyt reilut sata vuotta. Sen syitä ja seurauksia on tukittu ja myös punaorpojen kohtaloista kertovia tarinoita on kirjoitettu aikaisemminkin. Siksi minusta Maijalan tapa ottaa ajallista etäisyyttä näytelmän tarinaan roolihenkilöiden sijoittelulla ja tilan käytöllä oli ainakin minun pääni sisäisellä näyttämöllä toimiva ratkaisu.

Toki myös näyttämön neljättä seinää taottiin oikein isolla moukarilla sekä näytelmän alussa että heti väliajan jälkeen. Tässä ei kuitenkaan kannata kertoa esimerkiksi sitä, miten Maijalan ohjaaman Juoppohullun päiväkirjan roolihenkilön Juha Bergin reinkarnaatio ilmestyi Antti Aution näyttelemänä häiriköimään esitystä haitarin säestyksellä..

Maijalassa on vielä ainakin jäljellä ripaus ilkikurisuudesta, joka teki hänen nuoruuden ohjauksista niin hykerryttävän hauskoja ja sattuvia. Astuminen suuren laitosteatterin taiteelliseen johtoon ei sittenkään ole se portti, jonka jälkeen kaiken toivon saa heittää.

Punaorvot on tietenkin tragedia. Tarinan äidin mieli murtuu. Häntä eivät piinaa vain sodan hirveät kokemukset, vaan myös musertava syyllisyys. Äidin kokemat kauheudet huipentuivat nuorimman lapsen, juuri ennen kapinan puhkeamista syntyneen vauvan nälkäkuolemaan ja perheen kahden tyttären huostaanottoon.

Eila Mettänen teki ensi-illassa vavahduttavan roolin posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivänä äitinä. Maijala ja Mettänen ovat myös etäännyttäneet äidin hahmoa peittämällä Mettäsen kasvot paksulla, valkoisella teatterimaskilla.

Tuula Kuittisen suunnittelema naamiointi oli perusteltu ja toimiva tehokeino. Se antoi oman sävynsä näytelmälle. Sisällissodan tragedian syvyys, tragedian mittasuhteet eivät aukea sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen tunteella.

Pyrkimys tarinan etäännyttämiseen näkyi myös Tiina Kaukasen oivaltavassa pukusuunnittelussa. Rooliasuista vain perheen poikaa Aarretta näytelleen Autio ja äidinäitiä Elliä näytelleen Riitta Havukaisen rooliasuissa oli ripaus 1920-luvun epookkia. Muut roolit näyteltiin haalareissa.

Mettäsen vahva meikkaus osoitti ainakin minulle, miten taitavasti Maijala hänen työryhmänsä osaavat käyttää visuaalisia symboleja. Vuorovaikutus teatterin, performanssin, sirkuksen ja katutaiteen välillä on varmasti hedelmällistä ja minusta Punaorvoissa viittausten ja lainausten kautta uutta luova prosessi näkyi hyvällä tavalla.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Kari Mattila käveli näyttämölle kahden puujalan ja kyynärsauvojen varassa pukiksi naamioituneena, oli minulle tuttu performanssin kuvastosta.

Näytelmän tarinaan liitettynä tämä perusluonteeltaan koominen hahmo toi näytelmään aivan uusia, pelottavia merkityksiä. Pedofilia ei ehkä ollut täysin tuntematon ilmiö edes körttiläisten ja lestadiolaisten Pohjanmaalla 1920-luvulla. Tainakaan uutiset uskonlahkojen maallikkosaarnaajien touhuista tämän päivän Suomessa eivät anna aihetta näin olettaa.

Mielikuva säkki päässä käsistään katosta roikkuvasta kidutuksen uhrista on ikoninen.

Wenla Reimaluoto loisti sijaiskodissa kaltoin kohdellun Lahjan roolissa. Reimaluodon pitkä, lähes kokonaan mimiikan keinoin esittämä monologi raskaasta raadannasta, johon sijaisperheen isäntä vielä kasvuiässä olevan tytön pakotti, oli hengästyttävää katsottavaa. Ilmeisen kovakuntoisen Reimaluodon esittämisessä oli aidosti suuren urheilujuhlan tuntua.

Punaorvot oli ensi-illassa teatteria, jossa esityksen intensiteetti kasvoi kohtaus kohtaukselta kuten kunnon draamassa pitääkin. Lopullisesti esitys nousi siivilleen ja tavallaan ihan kirjaimellisesti viimeisessä kohtauksessa, jossa katsojat ikään kuin armahdettiin traagisen tarinan aiheuttamasta piinasta.

Tämän tarinan päättänyt loppukohtaus oli yksinkertaisesti aivan ihana.

Näytelmässä käytetylle etäännyttämiselle on brechtiläisen teatteriperinteen ohella ihan konkreettinenkin syy. Parhaillaan voimistuva koronavirusepidemian toinen aalto näkyi sekä katsomossa että näyttämöllä.

Turvatoimet eivät vähentäneet esityksen vaikuttavuutta. Oikeastaan päinvastoin. Ne eivät olleet myöskään pelottavia, pikemminkin liikuttavia. Tässä teatterissa pidetään huolta sekä katsojista että henkilökunnasta.

Teatteri on välittämisen ja myötäelämisen taidetta.

Kirjailija Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö alkoi KOM-teatterin Veriruusuista, joka perustui Kannon vuonna 2008 julkaistuun samannimiseen romaaniin.

Punaorvot

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 2.9.2020 pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Lauri Maijala

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Ella Mettänen, Antti Autio, Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Riitta Havukainen Sanna-June Hyde, Helena Haaranen, Miika Laakso, Kari Mattila

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas ei päästä katsojaa helpolla – alkuhämmennyksen jälkeen syvästi ajateltu ja ilmaisuvoimainen esitys tarttui iholle kuin laastari

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi koreografi Jyrki Karttusen liikekielessä. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Meidän maailmankuvamme muodostuu tarinoista. Se tärkein, tai ainakin rakkain niistä lienee meidän oma tarinamme.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on romaaniin muotoon kirjoitettu kasvutarina. Sen henkilöhahmot alkavat elää lukijan mielikuvissa omaa elämäänsä kuin itsestään.

Teatterissa illuusio moniäänisyydestä syntyy jo siitä, että jokaista roolia näyttelee elävä ihminen.  

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas todisti ainakin minulle, että teatterilla on myös kyky paljastaa ja tehdä näkyviksi tarinan syvärakenteet. Rikinkeltainen taivas on syvällisesti ajateltua, monitulkintaista ja ilmaisuvoimaisesti toteutettua teatteria.

Näytelmän ydinajatus, tai pitäisikö sanoa kysymys, oli tiivistetty yhteen ainoaa, loisteliaasti toteutettuun kohtaukseen. Kohtauksessa tarinan alter ego, kirjailija K (Timo Tuominen) seurasi takanäyttämöltä, kulissien takaa näytelmää, jossa näyttelevät hänen elämänsä ihmiset. Samalla hän yrittää turhaa tarjota hänestä ja heistä kertovaa menestysromaaniaan Sepänpuiston uneksija näiden lapsuudenystävien luettavaksi.

Ei tule ihan heti mieleen, milloin ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita olisi kuvattu näin ilmaisuvoimaisesti.

Westön kirjan ja näytelmän kirjailija K:ta kalvaa epäilys. Hän ei ehkä ole ollut täysin rehellinen itselleen ja muistoilleen kirjoittaessaan tätä arvostelu- ja myyntimenestykseksi noussutta romaaniaan.

Esimerkiksi parhaillaan Tampereen Teatterissa vieraileva Marja Packalénin ja Pirkko Saision muistoihin perustuva KOM-teatterin näytelmä ei varmaan ihan sattumalta ole nimeltään Valehtelijan peruukki.

Kysymys oman ilmaisun rehellisyydestä lienee yhtä vanha kuin itse taidekin. Jokaisen lahjakkaan taiteilijan teräväkielisin ja armottomin kriitikko tulee kasvotusten vastaan kun taiteilija katsoo itseään peilistä.  

Tässä näytelmän avainkohtauksessa dramaturgi Michael Baranin, ohjaaja Juhana von Baghin, koreografi Jyrki Karttusen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Ville Toikan yhteen hioma teatteriestetiikka toimi hengästyttävän hyvin.

Kohtaus on myös hieno allegoria. Näin meidän muistimme toimii. Meidän muistomme ja samalla ehkä myös meidän minuutemme on näytelmä, jota näytellään ilta illan jälkeen yhä uudelleen. Jokainen esitys on kuitenkin ainutkertainen ja hieman erilainen kuin mikään sitä edeltäneistä.

Oikeita vastauksia kirjailija K:n kysymykseen kuvauksen rehellisyydestä ei siten ehkä ole olemassa. Meidän muistomme ovat syntyneet hyvin monimutkaisten ulkoisten ja sisäisten vuorovaikutusmekanismien kautta.

Me tunnemme menneisyytemme, mutta emme tiedä sitä, jos nyt ei syntymäpaikkakunnan ja sosiaaliturvatunnuksen tietämistä pidetä kaiken tähän liittyvän viisauden alkuna. Meidän aivojemme tunnekeskuksessa esitystä valvovalla dramaturgilla on myös taipumus muuttaa sekä tarinan juonta että yksityiskohtia yllättävällä tavalla.

Käsiohjelmassa ohjaaja von Bagh kirjoittaa simultaanisuudesta näyttämötaiteessa. Näyttämötaiteen ainutlaatuinen ominaislaatu antaa hänen mukaansa mahdollisuuden asioiden tapahtumiseen, ajattelemiseen ja kokemiseen yhtä aikaa.

Näytelmässä kirjailija K: roolihahmoa näyttelivät Tuominen ja Pyry Mikkola rinnakkain. Ratkaisu oli toimiva. Se antoi katsojalle tilaa tulkintoihin. Dramaturgisella ratkaisulla korostettiin muistojemme subjektiivista luonnetta. Takaumia on vain näistä muistoista kertovissa tarinoissa. Meidän muistissamme nuoruuden minä ja se mitä olen nyt, ovat läsnä yhtä aikaa.

Esitys herätti ainakin tämän kirjoittajan uteliaisuuden. Tällaista teatterin pitää olla!

Westö on käsiohjelman mukaan lainannut Rikinkeltaisen taivaan moton Samuel Beckettin näytelmästä Viimeinen ääninauha ja sama asetelma on ollut von Baghin mukaan lähtökohtana, kun romaani on transponoitu näyttämölle.

Jotakin Beckettin näytelmien omintakeisesta melankoliasta työryhmä näytelmässä myös tavoitti. Oman elämänsä näyttämölle kulissien takaa katsovasta Timo Tuomisesta, näytelmän kirjailija K:sta jää varmasti hyvin pysyvä muistijälki myös minun muistoihini.

Rikinkeltainen taivas on tarinana kuvaus nuorten ihmisten ajatuksista ja elämästä 70-luvulla. Siksi näytelmän toinen kivijalka oli Karttusen koreografia ja siihen pohjautuva näyttelijäntyö.

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi Karttusen liikekielessä.

Kontrasti oli voimakas ja terävä.

Teatterin traditiot antavat meille katsojille lähes itsevaltiaan oikeuden peukuttaa areenan taistelijoille. Itse jäin pähkäilemään ajatusta teatterin simultaanisuudesta. Tuominen ja Nikkilä näyttelivät saman roolihenkilön eri puolia, tunnetta ja järkeä, nuoruuden riehakkuutta ja ikääntyneen epäilyä, menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Meissä on läsnä menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuuden optiona kannamme geeneissämme myös vanhuutta ja kuolemaa. Meidän tietoisen minän takana on kuitenkin vielä jotkin muuta, näytelmän tematiikka noudattaen se kolmas mies, salainen agentti tai varjo, joka sysää sekä meidän ajatuksemme että tekomme liikkeelle.

Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Miten se tapahtuu, on vielä osittain arvoitus. Marssijärjestys lienee kuitenkin selvä. Tietoisuuden synnyttävä prosessi tapahtuu aivoissa ensi ja tietoisuus syntyy vasta sen jälkeen vaikka näiden kahden asian ajallinen ero on ajallisesti ehkä vain millisekunteja.    

En tiedä, onko kysymys ihmisen vapaasta tahdosta edes mielekäs. Kansallisteatterin Rikinkeltaisen taivaan temaattisessa keskiössä oleva epäilys on joka tapauksessa paras argumentti sen puolesta. Muuten tässä pään sisäisessä näytelmässä jo pelkkä toistojen loputon määrä vääntää elämän tarkoitukseen, tai ehkä oikeammin tarkoituksettomuuteen liittyvän tragedian komedian puolelle.

Epäily estää meitä lampsimasta kohti hautaa nenä punaisena ja pellekengät jalassa.   

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh

Dramatisointi Michael Baran

Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. 

Kansallisteatterin suuri näyttämö 25.8.2020

Hirmuhallitsijan lakeijan toiset pidot Helsingin kaupunginteatterissa – Kari Heiskanen on yrittänyt kurkistaa venäläiseen sieluun kielenkantojen kautta

Stalinen suloisen ruoskan lavastus on hienoa työtä. Naamioinnin suunnitelleen Aino Hyttisen taidoista kertoo se, että Andrei Ždanovin roolin näytellyt Sixten Lundberg oli aivan historiallisen esikuvansa näköinen. Tuukka Leppäselle Kari Heiskanen oli kirjoittanut tarinan romanttisen sankarin roolin. Katsojan päätettäväksi jäi, onko luutnantti Kuznetsovin nimi lainattu valvontakomission papereista vai uutisista, jotka kertoivat venäläisen NHL-tähden Jevgeni Kuznetsovin kokaiinikärystä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Ylen haastattelussa Kari Heiskanen puhuu Helsingin kaupunginteatterin traditioista. Tähän tekemisen perinteeseen kuuluu tinkimämätön näyttelijäntyö.

Nämä perinteet näkyvät hienosti myös Heiskasen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Stalinin suloinen ruoska. Sixten Lundberg, Jari Pehkonen ja kumppanit näyttelivät upeasti näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Ensi-illassa näkyivät myös Heiskasen omat vahvuudet. Heiskanen osaa kirjoittaa nasevaa dialogia ja ohjaajana hän on oikea virtuoosi. Kohtausten ajoitus oli omaa luokkaansa ja kaupunginteatterin pienelle näyttämölle rakennetun Hotelli Tornin huoneiden ovet avautuivat ja paukahtivat kiinni sisääntulojen ja ulosmenojen merkiksi kuin metronomin tahdittamina.

Stalinin suloinen ruoska on jatkoa kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa käsittelevien näytelmien sarjalle. Sen aloitti Juha Vakkurin kirjoittama Suomen itsenäistymisen vaiheisiin liittyvä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja sarja jatkui Heiskasen itse kirjoittamalla Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

En ole nähnyt Vakkurin näytelmää. Heiskasen itse kirjoittamasta Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytelmästä uusin näytelmä eroaa siinä, ettei Stalinin suloisessa ruoskassa ole enää selkeää juonta.

Heiskanen on itse laajaan lähdeaineistoon nojautuen kuvitellut, mitä välirauhan sopimuksen ehtojen toteutumista valvoneen Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomission venäläiset johtajat ovat puhuneet ja ajatelleet. Stalinin suloinen ruoska ei ole dokumenttiteatteria, vaan fiktiivinen draama.

Näytelmän loppukohtaus, jossa katsojia jallitetaan uskomaan näytelmän keskustelujen aitouteen, oli vain hieno dramaturginen tehokeino. Totta on toki se, että Suomen sotilastiedustelu salakuunteli valvontakomission jäsenten puheluita. En tiedä, onko näitä salakuuntelun tuloksia koskaan julkisesti dokumentoitu, mutta Heiskasen näytelmä ei perustu tällaiseen aineistoon.

Heiskanen on itse määritellyt näytelmänsä radion haastattelussa hirtehiseksi komediaksi.

Valvontakomissio miehitti Hotelli Tornia Helsingin Yrjönkadulla ja laajoine valtuuksineen tavallaan koko Suomea vuosina 1944–1947. Suomessa pelättiin, että maa ajautuu Tshekkoslovakian tielle, kommunistit kaappaavat vallan Neuvostoliiton voimakkaalla tuella ja maa ajautuu osaksi Josif Stalinin kommunistista diktatuuria. Tätä valvontakomission aikaa on tapana kutsua vaaran vuosiksi.

Suomalaisten pelkoja ei vähentänyt se, että valvontakomitean johtajaksi Stalin laittoi everstiluutnantti Andrei Ždanovin, joka oli juuri toiminut kommunistien vallankaappauksen arkkitehtina Virossa. Tästä pelosta kertoi myös näytelmän hienosti toteutettu ja todella vaikuttava ensimmäinen kohtaus.

Heiskanen on kuitenkin ollut myös näytelmää kirjoittaessaan vaikeuksissa tavattoman laajan aineistonsa kanssa. Mitä ottaa ja mitä jättää?

Suomettumisen aika, vallankäyttö niin kutsutussa ”Kekkoslovakiassa” ei ole loppuun kaluttu aihe. Näytelmää kirjoittaessaan Heiskanen on törmännyt johonkin vielä oleellisempaan ja kiinnostavampaan ilmiöön. Tämän asiakokonaisuuden voi tämän näytelmän yhteydessä kysymyksiksi, kuka oli Andrei Ždanov, mikä hän oli miehiään ja mitkä olivat hänen motiivinsa?

Ainakin suomalaisten kannalta vastaus toiseen kysymykseen oli ilmiselvä. Ždanov oli peluri, Stalinin hännystelijä ja kurkunkatkoja, joka oli osoittanut ilmiselvän kyvyttömyytensä johtajana jo toimiessaan Leningradin puolustuksen johtajana saksalaisten äärimmäisen julman piirityksen aikana vuosina 1941–1944.

Tai ainakaan Stalin ei päästänyt suosikkiaan mihinkään vastuulliseen rintamakomentajan tehtävään tuon komennuksen jälkeen. Myös valvontakomission todellinen johtaja oli kenraalieversti Grigori Savonenkov, joka toimi Ždanovin ”kakkosmiehenä” myös Leningradin piirityksen aikana.

Heiskasen näytelmässä Risto Kaskilahden näyttelemälle Savonenkoville jää sivuosa, mikä kertoi hyvin, miten läheistä sukua teatteri ja politiikka joskus voivat olla.

Heiskanen yrittää antaa näytelmällään Ždanoville inhimilliset kasvot. Radion haastattelussa Heiskanen kertoi, että hänestä on olemassa hyvin vähän lähdeaineistoa. Näytelmän Ždanov on yhden Heiskasen löytämän englanninkielisen elämänkerran ja Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen kuvausten perusteella.

Heiskasen mukaan vainoharhaisen diktaattorin alaisten elämän on täytynyt olla sekä henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta. Kukaan ei voinut olla täysin varma asemestaan tai edes henkensä säilymisestä.  

Ždanovin pään sisään mentiin näytelmässä kielen kautta. Ždanov raivoaa ja puhuu raakaa katujen kieltä, joka eroaa täysin siitä YYA-liturgiasta, jolla Neuvostoliitossa ja myös Suomessa maiden sodan jälkeisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita oli tuolloin tapana kuvatta.

Näytelmän mukaan Ždanov oli sairas mies, astmaatikko ja nikotinisti, joka poltti savukkeita ketjussa. Hän oli ihminen, eikä mikään ulkoavaruudesta tänne tupsahtanut hirviö.

Näytelmän ydinkysymys oli, pitäisikö meidän tuntea myötätuntoa häntä kohtaan? Stalinin suloisen ruoskan alle jäivät piiritetyn Leningradin asukkaiden, virolaisten ja suomalaisten ohella myös monet neuvostoajan taitelijat. Hänen mukaansa nimetty ždanovilaisuus vaati taitelijoita noudattamaan puolueen kapea-alaista kulttuuripoliittista linjaa. Ždanovin otteista kulttuurin parissa on kertonut esimerkiksi vuonna 2006 Helsingin kaupunginteatterissa esitetty David Bolwallin Mestariluokka.

Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä ei ole koskaan pystytty tekemään tiliä bolševikkien Josif Staliniin henkilöityneen hirmuhallinnon kanssa. Mikä oli Ždanovin ja hänen kaltaistensa Stalinin käsikassaroiden ja kätyrien vastuu orjatyövoiman käytöstä, väestön pakkosiirroista ja kansanmurhista?

Neuvostoliitossa ylevien periaatteiden hengessä kirjoitetut lait ja käytäntö olivat kaksi täysin eri asiaa. Näin on Vladimir Putinin Venäjällä yhä. Pumaka on pumaka ja praktika on praktika, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Stalinin hirmuhallinto ei kuitenkaan putkahtanut tyhjästä. Julmuuksilla on Venäjällä  pitkät perinteet. Tähän myös Heiskanen viitasi yhdessä näytelmän kohtauksessa, jossa näyttämön videoseinällä näytettiin pätkiä Sergei Eisensteinin elokuvasta Iivana Julma. Leffa kuului elokuvahullun Stalinin suosikkeihin.

Yhdessä asiassa Helsingin kaupunginteatteri on produktion suhteen joutunut säästämään väärässä paikassa. Stalinin suloisen ruoska avautuisi sen katsojille paremmin, jossa esitystä varten olisi tehty kunnollinen käsiohjelma, jossa Heiskanen olisi kertonut näytelmän kirjoitusvaiheesta ja ajatuksista, joita hänellä on ollut sitä kirjoittaessaan.

Stalinin suloinen ruoska

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 5.3.2020

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Dramaturgia Henna Piirto

Lavastus Antti Mattila

Puvustus Marjatta Nissinen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Video Toni Haaranen

Sävellys Aleksi Saura

Naamiointi Aino Hyttinen

Rooleissa Sixten Lundberg, Jari Pehkonen, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Pihla Pohjolainen, Pekka Huotari, Aino Seppo, Petja Lähde, Merja Larivaara, Joachim Wigelius

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on parasta AA-luokkaa – Akse Pettersson on sovittanut ja ohjannut Ludvig Holbergin vanhasta kansannäytelmästä huikean freskon viinan kauhistuksesta

Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.

Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.

Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.

Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.

On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.

Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.

Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.

Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.

Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.

Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.

Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.

Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.

Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.

Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.

Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.

Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.

Jeppe Niilonpoika

Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020

Käsikirjoitus Ludvig Holberg

Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Lauri Schreck

Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot

Lavastussuunnittelu Antti Mattila

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro

Kansallisteatterin Ilmasilta jätti tunteen omasta riittämättömyydestä – jäin miettimään, toimisiko Paula Salmisen teksti paremmin kuunnelmana

Alina Tomnikov näyttelee Ilmasillassa muun muassa huippujalkapalloilijaa ja Pyry Nikkilä hänen henkivartijaansa pakolaisleirillä, jonne Tomnikovin esittämä kuuluisuus on kutsuttu tuomaan näkyvyyttä avustustyötä tekeville järjestöille. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ilmasillan käsiohjelmassa kirjailija Paula Salminen ja näytelmän ohjaaja Saana Lavaste kirjoittavat avoimesti tunteista, joita he ovat kokeneet produktion luovan prosessin aikana. Myös näyttelijät Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikova kertovat oman näkemyksensä näytelmän roolihahmoista.

Varsinkin Salminen kertoo kirjoituksessaan avoimesti myös epävarmuudesta ja jopa pelosta, jota hän oli tuntenut kirjoitusprosessin aikana.

Näytelmän jälkeen jaoin tuon riittämättömyyden tunteen ja jaan sen yhä.

En tiedä, onko viisi vuotta pitkä aika ideasta ensi-iltaan, mutta minusta näytelmä tuntui yhä jotenkin keskeneräiseltä.

Kantaesitykselle keskeneräisyys ei oikeastaan ole vika, vaan ominaisuus. Pahempaa oli se, että esityksessä toteutui tämän kirjoittajan korvien välisellä näyttämöllä Salmisen manaama pahin mahdollinen. Esitys tuntui nololta. Tunsin ensimmäisen kerran vuosiin ajoittain myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Se oli erittäin ikävä tunne.

Salmisen tukena kirjoitusprosessin aikana on ollut kaksi suomalaisen teatterin huippudramaturgia. Jokainen joka on perehtynyt Kansallisteatterin viime vuosien taiteellisesti kunnianhimoisiin ja onnistuneisiin produktioihin, tietää Minna Leinon ja Eva Buchwaldin kyvyt ja heidän tekemänsä työn merkityksen.

Itse esityksessä ei siis välttämättä ole mitään vikaa, malka saattoi hyvin olla tällä kertaa myös katsojan silmässä, eli vika on minussa.

Salminen kuvaa näytelmässä omia ja muiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avustustyöstä ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa kotimaassa. On vastaanottokeskukseen itse tehtyä omenahilloa kiikuttava äiti, avustusjärjestön palkollisena katastrofialueella pyöreitä päivä tekevä kirurgi ja huippujalkapalloilija, tähti, joka viedään pakolaisleirille tuomaan näkyvyyttä siellä tapahtuvalle avustustyölle.

Tekijöiden kysymys kuuluu, joutuuko autettava aina alisteiseen asemaan auttajaansa nähden? Onko auttamisessa kysymys aina välttämättä myös vallan käytöstä? Vertailukohtana on kirurgin ja jalkapalloilijan, pojan ja tyttären suhde omaan äitiinsä, joka ikääntymisen myötä on siirtymässä autettavien joukkoon.

Tarina, tai ehkä oikeammin tarinat sidotaan yhteen perhedynamiikan kautta.

Yhden ehdottoman vastauksen Salminen antaa hyvin monisyiseen kysymykseensä jo roolituksen kautta. Hyvin voivat ja etuoikeutetut länsimaalaiset ihmiset voivat esittää vain itseään. Katastrofialueen ja pakolaisleirin autettavat näytetään vain videoituina varjokuvina.

Ratkaisu oli johdonmukainen. Tyylikeinona käytettiin etäännyttämistä. Saija Raskullan esitystä varten luomaa äänimaailmaa on kehuttu, eikä suotta. Voi olla, että Salmisen näytelmä toimisi paremmin kuunnelmana.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan Uuden testamentin kertomusta laupiaasta samarialaisesta.

Valistuksen aikana syntynyt moderni rasismi eroaa Juudean juutalaisten samarialaisia kohtaa tuntemista ennakkoluuloista, kristittyjen antisemitismistä ja lähes kaikkien uskonnollisten traditioiden ruokkimasta misogyniasta siinä, että pseudotieteelliset rasistiset teoriat synnytettiin tiettyyn tarpeeseen.

Siirtomaiden kolonisaatiota tai Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta tuottoisaa orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot tai kirkkokunnat, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt. Ne olivat tarkkoja maineestaan aikana, jolloin myös kehittyivät ajatukset universaaleista, jakamattomista ihmisoikeuksista.

Vielä viime vuosisadalla jopa vakavasti otettavat tiedemiehet perustelivat eriarvoisuutta ja suoranaista sortoa rodullisilla ominaisuuksilla. Nyt eriarvoisuutta perustellaan kulttuurisilla eroilla.

Hyväosaisten auttajien ahdistus ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti sellaisina kuin Salminen niitä näytelmässään kuvaa aitoja tunteita. Filosofian ja etiikan alaan kuuluvat teoreettiset pohdiskelut autettavien alisteisesta ja toiseuttavasta asemasta laittavat kuitenkin miettimään.   

Ilmasilta

Kansallisteatterin esitys Willensaunassa 29.2. 2020

Käsikirjoitus Paula Salminen

Ohjaus Saana Lavaste

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä, Alina Tomnikov

Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jää aikakirjoihin Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienon roolityön ansiosta – Mika Myllyahon älykäs klassikkotulkinta antoi katsojalle tilaa oivaltaa

Näytelmän Willy Lomanin edessä ei näyttämöllä ollut pääkalloa, vaan amerikkalainen jalkapallo. Miehen mieltä luotaavat kysymykset olivat kuitenkin niitä samoja, jotka ovat vaivanneet meitä ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta. Hannu-Pekka Björkman teki huikean hienoa näyttelijäntyötä Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman pääroolissa. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on epäilemättä aito klassikko. Se on aina ajankohtainen. Ei siis ihme, että teatterit ottavat sen ohjelmistoonsa yhä uudelleen myös Suomessa.

Kansallisteatterin uusin tulkinta näytelmästä näytti hyvin sen vahvuudet. Näytelmän päähenkilön Willy Lomanin syvenevä depressio, mielialan vaihtelut perusteettomasta toiveikkuudesta itsetuhoajatuksiin rinnastuivat polarisoituneen yhteiskunnan kahtiajakoon.

Kauppamatkustajan kuolema perustuu Millerin omiin kokemuksiin ja hänen Manny-enonsa elämäntarinaan suuren 1930-luvun laman vuosina. Näytelmä kantaesitettiin New Yorkissa helmikuussa 1949, jolloin senaattori Joseph McCarthyn nimeä kantanut kommunistihysteria, ”maccarthyismi” erotti jyviä akanoista Yhdysvalloissa.

Ohjaaja Mika Myllyaho näytti meille hienolla sovituksellaan Millerin näytelmästä, ettei mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Myös yhteiskunta alkaa voida pahoin, kun riittävän monen miehen elämä ajautuu sellaiseen umpikujaan, johon näytelmän Willy Loman lopulta päätyi.

Kauppamatkustajan kuolemassa on mukana Myllyahon omien näytelmien kestoteema, työelämän jatkuva huonontuminen. Myös 25 vuoden asuntolainat ja jatkuvassa velkakierteessä eläminen ovat nimenomaan tämän päivän suomalaisten todellisuutta.

Kauppamatkustajan kuolemassa kaikkea ei väännetty rautalangasta. Ainakin minä jäin ihmettelemään lavastuksessa Lomaneiden olohuoneen antiikkisen kuvaputkitelevision päälle asetettua täytettyä (?) kettua.

Edustiko se kauppamiehen oveluutta? No ei! Pikemminkin mieleen tuli kaikkien Yhdysvaltojen vihaisten miesten suosikkikanava Fox News Channel, joka legendaarisen toimitusjohtajansa Roger Ailesin johdolla käytännössä nosti vihapuheellaan Donald Trumpin yhdysvaltojen presidentiksi. 

Näin meidän itse kunkin pää toimii. Myllyaho on myös korostanut tätä näytelmän sisäistä todellisuutta sijoittamalla saumattomasti tarinan takaumat nykyhetkessä liikkuvien kohtausten lomaan. Meidän muistomme eivät sijaitse jossain menneisyydessä, vaan ne ovat osa sitä aivojen neurologista prosessia, jolla me käsittelemme myös sitä hetkeä, jossa me juuri elämme.

Teatterin aikakirjoihin Kauppamatkustajan kuolema jää Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienosta roolityöstä näytelmän Willy Lomanina. En ole teatterin penkkiurheilijan urani aikana nähnyt vielä yhtä vakuuttavaa tulkintaa syvään depressioon vajoavasta ihmisestä.

Björkmanin ilmeet, eleet, vartalon asento, yhä syvemmälle kyyryyn menevät hartiat antoivat vakuuttavan kuvan kohtaus kohtaukselta kasvavasta ahdistuksesta.

Kati Lukan huikea lavastus loi näyttämölle illuusion vankilasta ja näiden harmaiden seinien sisällä sukellettiin niin syvälle näytelmän Lomanin pään sisään, että Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaa ei voi suositella kaikkein herkimmille.

Itse en yleensä samaistu näytelmien roolihenkilöihin, mutta lauantain päivänäytöksessä harmaista betoniharkoista muuratut seinät alkoivat noin kuvainnollisessa mielessä kaatua päälle.

Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki vakuuttivat poikien Biff Lomanin ja Harry Lomanin rooleissa.

Miller kuvaa taitavasti miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Myös hän on varmaan näytelmää kirjoittaessaan miettinyt miksi huono-osaisuus näyttää periytyvän. Se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä, vaan täysin satunnaiset tekijät saattavat kallistaa vaakakupin suuntaan tai toiseen.

Klassikkonäytelmän ihmiskuvauksen tarkkuutta voi arvioida sen mukaan, miten kirjoittajan tekstin perusteella voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä tulevaisuudessa. Millerin Loman on muun muassa sitä mieltä, että hänen maassaan voi tienata miljoonia vain sillä, että on pidetty.

Tänään suosituimmat sosiaalisen median bloggaajat ja vloggaajat ansaitsevat miljoonia ja vielä paljon useammille tykkäysten määrästä on tullut oman identiteetin perusta.

Roolitöiden uskottavuudelle antoi tukea Aleksi Milonoffin ronski ja siekailematon suomennos.  

Lukka, Auli Turtiainen, Samuli Laiho, Teemu Nurmelin, Esa Anttila ja Petra Kuusi olivat luoneet näytelmää varten Kansallisteatterin suurelle näyttämölle mielenmaiseman, joka ei ihan heti unohdu. Lavastuksesta, valaistuksesta ääniavaruudesta ja puvustuksesta muodostunut kokonaisuus oli haastava ja älykäs.

Syvä depressio on myrskynsilmä, josta on hyvin vaikea päästä pois. Näytelmän Loman on jo työnsä takia kyvytön olemaan läsnä lastensa elämässä, hän pettää vaimoaan ja mokaa aikoinaan hyvin alkaneen uransa ja lopulta myös työpaikkansa. Meidän yhteiskuntamme yksi suuri maailmankatsomuksellinen jakolinja kulkee siinä, pidämmekö Lomania olosuhteiden uhrina vai oman elämänsä ihan itse sössineenä luuserina.

Käsiohjelman mukaan Millerin näytelmän alkuperäinen nimi oli The Inside of His Head (Hänen päänsä sisällä). Onko syvenevä depressio Lomanin sosiaalisten vastoinkäymisten syy vai seuraus?

Näytelmän tematiikan kannalta oleellisinta on kuitenkin ehkä se, että Loman yrittää ulos elämänsä umpikujasta aggression avulla. Hän tekee vakuutuspetoksen lavastamalla oman itsemurhansa onnettomuudeksi.

Näytelmän Loman tappaa tehdäkseen kerrankin jotakin oikein, turvatakseen poikansa tulevaisuuden vakuutusrahoilla.

Meidän käyttäytymistämme ohjaavat psyykkiset prosessit ovat hyvin monimutkaisia. Vuorovaikutusketjut ovat pitkiä ja se on usein hyvin satunnaisista tekijöistä kiinni suuntautuuko umpikujaan ajautuneen miehen aggressio sisään- vai ulospäin. Oman elämänsä kontrollin menettäneitä ihmisiä on joka tapauksessa helppo manipuloida.

Millerin näytelmä ei tietenkään anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Se pakotti kuitenkin ajattelemaan, miksi ”historia” on jälleen niin pelottavan voimakkaasti läsnä meidän elämässämme.

Kauppamatkustajan kuolema

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 29.2.2020

Arthur Millerin näytelmän ohjaus Mika Myllyaho

Suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Puvustus Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Erik Rehnstrand, Olli Riipinen, Paula Siimes

Myrsky vesilasissa – Jyväskylän Ylioppilasteatterin Myrsky oli ihanaa tekemistä, mutta ajatus näytelmän sisällöstä oli jäänyt puolitiehen

Kuvassa vasemmalta oikealle ylhäällä Jasmin Kurkela, Anna-Kaarina Jokinen, Jenni Takalo ja Jenna Sottinen ja vasemmalta oikealle alhaalla Taru Norrena, Visa Niemelä ja Petra Luukkainen. Kuva Pihla Liukkonen/Työväen näyttämöpäivät

Esittämisen ja esillä olemisen ilo ovat varmasti riittävän hyviä syitä tarttua William Shakespearen klassikkonäytelmään Myrsky.

Mieliinpainuvaa Jyväskylän Ylioppilasteatterin näytelmässä oli vahva fyysinen esittäminen. Varsinkin Patrik Behmin keimailu Arielin roolissa ja Visa Mäkelän lava-akrobatia tekivät vaikutuksen. Vahva läsnäolo näyttämöllä on se juuri oikea tapa jakaa oma esittämisen ilo yleisön kanssa.

Myrsky ei kuitenkaan ollut osiensa summa. Nyt se oli aika tavalla vähemmän. Tekijöiden ajatus oli jäänyt kiertämään ympyrää. Me pelleillemme Shakespearen klassikon kanssa koska olemme pellejä. Tämän vuoksi jyväskyläläisten myrsky ei ollut pelkästään hauska, vaan aika ajoin myös hieman vaivaannuttava.

Ehkä porukka on osallistunut Jyväskylän kesässä järjestetylle klovnerian kurssille.

Voin ainakin kuvitella, että Myrskyn ohjaaja Erika Hast on ollut produktiossa myös jonkinlainen personal training manage, joka on ottanut jokaisen näyttelijän luonteesta osaamisesta ulos kaiken mitä irti lähtee. Kokonaisuus on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tehoja on haettu slapstick komiikkaan nojaavasta huumorista ja lähes loputtomista toistoista ja klovnerialle ominaisesta liioittelusta. Esitys oli täynnä hauskoja oivalluksia ja mukavaa flirttailua yleisön kanssa, mutta itse tarina ei kulkenut. Kokonaisuus toi mieleen sketsihahmokilpailun siitä, kuka ottaa itsestään tässä roolileikissä päivän hauskimman selfien instagramissa jaettavaksi.

Klovni ei ole vain hauska, vaan myös surumielinen, jopa traaginen hahmo. Klovni edustaa punaisine nenineen ja kasvomaskeineen ulkopuolisuutta.

Katsojan kysymykseen, miksi juuri Shakespearen myrsky tekijöillä tuntui olevan vain yksi vastaus: Miksi ei! Myös Shakespearen Myrsky oli vuona 1611 oman aikansa viihdettä, jossa muoto, runomittaan kirjoitettu tavattoman kaunis kieli kulki sisällön edellä. Shakespeare ei varmasti jyväskyläläisten esityksen takia ole pyörinyt haudassaan.

Tuhannet ja taas tuhannet sovitukset Shakespearen näytelmistä ovat muodostaneet paksun tulkintojen patinan niiden päälle. Itse toivon usein, että uusi sovitus tekisi edes jonkinlaisen naarmun tähän paksuun kuoreen.

Ihmiset eivät ole psyykkisinä olentoina muuttunet miksikään Shakespearen ajoista. Maailma on muuttunut sitäkin rajummin. Shakespearen Myrsky on aikuisten satu. Itse jäin esityksen jälkeen miettimään, miten autiolle saarelle paennut Prosperos kävisi taistoon vallananastajia vastaan sosiaalisessa mediassa.

Myrsky

Erika Hastin ja työryhmän sovitus William Shakespearen näytelmästä

Suomennos Eeva-Liisa Manner

Ohjaus Erika Hast

Valo- ja äänisuunnittelu Anssi Pöyhönen

Puvustus Tytti Laakso

Rooleissa muiden muassa Jasmin Kurkela, Anna-Kaarina Jokinen, Jenni Takalo, Jenna Sottinen, Taru Norrena, Visa Niemelä ja Petra Luukkainen

Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.  

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila

Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula