Aloitus suoraan huipulta

Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka
Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka

Pietarilaisen AKHE Groupin White Cabin on hypnoottisen vaikuttava visuaalinen vyörytys, joka yksinkertaisesti vangitsee katsojan mielen ja kehon.

Ryhmä haastaa yleisönsä. Voidaanko vaikuttava esitys suunnata suoraan katsojan alitajuntaan? Syntyykö taideteoksen tekijän ja katsojan välille sanaton vuorovaikutusta tässä ja nyt? Esityksen jälkeen tekee mieli vastata kyllä! Kyllä voidaan!

AKHE Groupin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä oli upea kokemus. Se oli elämys, joka jää askarruttamaan mieltä ehkä jopa vuosiksi eteenpäin. Se oli jonkinlainen peruskokemus. Tämänvuotinen Mustan ja valkoisen teatterifestivaali ei olisi voinut enää komeammin alkaa. Nyt lähdettiin liikkeelle suoraan huipulta

Festivaalin käsiohjelmassa AKHE Groupin esitystä kuvataan kaaosteatteriksi. Se on ihan kuvaava käsite. Jos Imatralla olisi parhaillaan menossa kansainvälinen kuvataiteen näyttely, käsiohjelmassa puhuttaisiin varmasti performanssista.

Monien mielestä kuvataitteen ja teatterin ilmaisua yhdistävä performanssi on kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Sen juuret ovat joka tapauksessa kuvataiteessa ja performanssin tekijät ovat aloittaneen yleensä taiteilijauransa kuvataiteilijoina.  

AKHE Group on perustettu jo vuonna 1989, siis ennen Neuvostoliiton lopullista kaatumista. Ryhmä julistautui jo tuolloin riippumattomaksi, eikä ilmiselvästi ole kumartanut auktoriteetteja sen jälkeenkään.  Ainakin Imatralla esitetty White Cabin on tinkimätön esitys, jota eivät kahlitse edes esittävän taiteen (lue teatterin) kirjoittamattomat säännöt.

Teatterin kielellä White Cabin on mustanpuhuva komedia viininhuuruisesta taiteilijaelämästä. Kuvataiteen tulkitsijana katsojalla on myös täysi vapaus nähdä esitystä kannanotoksi. Esityksen alussa nainen (Natalia Shamina) ristiinnaulitaan noin symbolisessa mielessä tai itse asiassa suorastaan pelottavan konkreettisestikin ja vähän myöhemmin hänet jätetään yksin vääntämään kättä naisia yhteiskunnassa sortavien rakenteiden kanssa.

Venäjällä riittää juoppoja miehiä ja heissä riittää yhdelle jos toisellekin naiselle ristiä kannettavaksi.

Ei siis hme, jos tarinan ja kuvan symbolinen nainen lopulta kylpee maidossa puhdistuakseen ja vapautuakseen tästä kaikesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Esityksen sisäisessä universumissa riittää syvyyttä ja leveyttä. Se koskettelee juuri niitä tajunnan tasoja, joita on vaikea tai suorastaan mahdoton ilmaista sanoilla. Ryhmän esityksessä on jotakin syvästi inhimillistä ja koskettavaa.

Performanssiksi White Cabin esitys on helppo tulkita myös siksi, että esitykselle ei ole nimetty ohjaajaa. Ryhmä on luonut itse myös esityksen vaikuttavan äänimaailman. Esityksen musiikin tekijäksi on merkitty Nick Sudnik.  Äänitekniikasta vastaa Andrei Sizintzev ja valaistuksen on suunnitellut Vadim Gololobov.

Ryhmän verkkosivujen mukaan siihen kuuluvat tällä hetkellä Sizintzevin ja Gololobovin lisäksi Maksim Isaev, Pavel Semchenko, Yana Tumina, ja Nikolai Soudnik. Lauteilla heistä olivat Natalia Shaminan ohella Semchenko ja Isaev.

Ryhmä on kiertänyt jo vuosia maailman teatteri ja taidefestivaaleja ja edustaa todennäköisesti performanssitaiteen terävintä kärkeä koko maailmassa. Toukokuun loppupuolella Pietariin matkustajien kannattaa laittaa ryhmän verkkosivut muistiin. Ryhmä esiintyy Pietarissa 24 – 25. ja 31. toukokuuta.

Russian libertine – Venäjän vapain mies

Juha Myllymäen dokumenttia varten ottama kuva kirjailija Viktor Jerofejevista.
Juha Myllymäen dokumenttia varten ottama kuva kirjailija Viktor Jerofejevista.

”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”

Viktor Jerofejev

Ohjaaja Ari Matikaisen dokumentin alussa Viktor Jerofejev kertoo olevansa Venäjän vapain mies ja laittaa tupakaksi. Sen jälkeen rööki savuaa Jerofejevin suupielessä melkein joka otoksessa.

Kuvat kertovat, että vapaus on aina suhteellista. Venäjän vapainkin ihminen on ainakin jossain määrin huonojen tapojensa orja.

Nuori Jerofejev oli Neuvostoliitossa kirjailijoiden sensuroimattoman Metropol-kirjallisuuslehden toimittajana tunnettu toisinajattelija ja sekä rakastettu että vihattu dissidentti hän on yhä myös Putinin Venäjällä.

Neljä Jerofejevin romaaneista on myös tähän mennessä suomennettu. Silti hänen ajatuksiaan tunnetaan meillä todennäköisesti hyvin vain asiaan vihkiytyneiden joukossa.

Matikaisen dokumentissa erittäin selkeäsanainen ja johdonmukainen Jerofejev poistaa ainakin osan niistä norsun mentävistä yleissivistyksen aukoista, joita meikäläisen tietämyksessä on sekä venäläisen nykykirjallisuuden että maan lähihistorian suhteen.

Se mitä Jerofejev sanoo Venäjän nykytilasta, on jotakin todella pelottavaa. Hänen mukaansa äärinationalismiin perustuvat poliittiset liikkeet nauttivat Venäjällä hyvin laajaa kansan syvien rivien kannatusta ja odottavat vain tilaisuutta nousta valtaan. Jos Jerofejevia on uskominen, venäjän kansa voi milloin tahansa äänestää (!) valtaan Josif Staliniakin pahemman hirmuhallitsijan.

Tämän vuoksi presidentti Vladimir Putinin hallinnon ehkä kriitikkona tunnettu Jerofejev pitää Putinia välttämättömänä pahana. Venäläisellä mittapuulla Putin ei ole mikään äärikonservatiivi tai nationalisti. Jerofejevin mukaan Putin on ajatuksiltaan liberaalimpi henkilö kuin 80 prosenttia venäläisistä.

Jerefejev pudottelee dokumentissa rauhallisella äänellä Venäjän todellisuudesta näkemyksiä, jotka nostavat tällaisen tavallisen suomalaisen sukankuluttajan hiukset pystyyn silkasta kauhusta. Venäjä on todella maailman ”naurettavin maa”, jossa kirjailija löytää loputtomasti uusia inspiraation aiheita, mutta jossa maan asukkaiden on mahdoton elää.

Dokumenttia on kritiikeissä moitittu siitä, että siinä on liikaa puhuvia päitä. Itse olisin mielelläni kuullut ja nähnyt vielä paljon enemmän, mitä Jerofejevilla ja hänen pikkuveljellään Andrei Jerofejevilla ja kirjailijakollega Vladimir Sorokinilla on sanottavanaan.

Matikaisen sujuvassa kuvallisessa kerronnassa puhuvat päät vaihtuvat nopeassa rytmissä kuviksi, joissa keskeisiä elementtejä ovat liikennevirrat Moskovan ruuhkaisilla kaduilla, syksyn presidentinvaalien jälkeen järjestetyt laajat mielenositukset ja sähköiset kuvat yökerhoista, joissa kaupallinen seksi rehottaa.

Moskova on Venäjän vallan keskus, mutta kaupunkikuvien keskeinen elementti ei ole Kreml kuten jotkut arvostelijatkin ovat erehtyneet luulemaan, vaan Moskovan yliopisto, joka on nostettu näkyvästi esille myös dokumentin julisteessa.

Jerofejev valmistui kirjallisuustieteen kandidaatiksi Moskovan yliopistoista vuonna 1970. Moskovan yliopisto oli myös vielä 70-luvulla vasemmistoradikalismin kyllästämässä maailmassa juuri se paikka, jossa kaikkein tehokkaimmin nuoria idealisteja käännytettiin antikommunisteiksi, jos Moskovassa kirjallisuutta opiskelleen Jukka Mallisen viljelemää anekdoottia on uskominen.

Reaalisosialismin todellisuus avasi nopeasti jokaisen älykkään ja itselleen rehellisen ihmisen silmät.

Moskovan yliopiston päärakennus on myös yksi Stalinin hampaista, hirmuhallitsijan Moskovaan rakennuttamista seitsemästä pilvenpiirtäjästä.

Jerofejevin isä Vladimir Jerofejev työskenteli Kremlin sisäpiirissä ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin avustajana ja Stalinin tulkkina. Hän loi merkittävän uran neuvostoliittolaisena diplomaattina ja hänestä tuli muun muassa YK:n lastensuojelujärjestön Unescon varapääjohtaja. Muun muassa Pariisissa diplomaattina työskennellyt isä Jerofejev oli jo nousemassa hierarkian huipulle, Neuvostoliiton apulaisulkoministeriksi, kun hänen poikansa julkinen toisinajattelu tuhosi miehen koko uran.

Tämä Jerofejevin tekemä ”isänmurha” on Matikaisen dokumentin toinen kantava teema.

Isä antoi pojalle anteeksi. Näin Jerofejev saa todistaa dokumentissa. Pojan on ollut vaikea antaa itselleen anteeksi.

Dokumentin katsojan mielessä herää puolestaan epäilys. Miten isä Jerofejev on voinut toimia niin pitkään vallan ytimessä ryvettymättä yltä päätä viattomien vereen. Jerofejevin on täytynyt olla täysin tietoinen siitä, että hänen edustamansa hallinto orjuutti ja murhautti miljoonia oman maan kansalaisia.

Isää ja poikaa ei tietenkään saa irrottaa noin vain heidän omasta kontekstistaan. Stalinin ajan Neuvostoliittoa on lähes mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, jos ei itse ole elänyt tuota historiallista ajanjaksoa.

Sama pätee tietenkin myös tämän päivän Venäjään ja jopa kieleen. Kun Jerofejev puhuu venäläisten talonpoikasesta mentaliteetista Venäjän syvien yhteiskunnallisten ongelmien taustatekijänä, talonpoikaisuus ei suinkaan tarkoita samaa kuin talonpoikaisuus Suomessa.

Jerofejev viittaa vuosisatoja jatkuneen maaorjuuden jättämään henkiseen perintöön, kun hän puhuu talonpoikaisesta mentaliteetista ja siitä, miten näille venäläisille Stalin oli ja on yhä jumala, jonka tekoja ei ole mitään syytä arvioida tai arvostella.

Venäläisille historia on ollut kova koulu. Venäläiset ovat olleet sekä valloittajia että hyökkääjien julmuuksien uhreja. Kun tiedämme, miten syvät jäljet meihin suomalaisiin esimerkiksi kansalaissodan kauheudet jättivät, voimme vain kuvitella, miten syvä trauma Venäjällä on jäänyt ihmisten mieliin viime vuosisadan tapahtumista.

Kansanluonteesta puhuminen on tietenkin löysää puhetta ja vielä pehmeämmälle alueelle mennään, kun puhutaan venäläisestä sielusta. Toisaalta myös kansantaloustieteilijöiden hellimä ajatus ihmisestä aina rationaalisia valintoja toteuttavan olentona on samanlainen myytti.

Dokumentissa kerrotaan isä Jerofejevin surreen sitä, että reaalisosialismin kaatuessa menetettiin illuusio siitä, että on mahdollista rakentaa aidosti oikeudenmukainen yhteiskunta. Poika Jerofejevin mielestä venäjällä sosialismin perinnön omiin taskuihinsa haalineet oligakit eivät ole vain tarpeellisia, vaan suorastaan välttämättömiä Venäjälle.

Yhden (Mihail Hodorkovski?) tai kaksi oligarkia voi laittaa vankileirille, mutta ei kaikkia. Huolehtiessaan itsestään ja omaisuudestaan oligarkit pitävät Jerofejevin mielestä huolta myös Venäjästä.

Karl Marxin teorioista ja niiden pohjalta kehitetyistä yhteiskunnallisista ja humanistisista kokeiluista kehkeytyi viime vuosisadan pahin elämänvalhe miljoonille ihmisille.  Saa nähdä, mitä ihmiset mahtavat ajatella tämän vuosisadan lopulla esimerkiksi Milton Friedmanista ja Chicagon koulukunnasta, tai suuren suomalaisen ajettelijan Björn Wahlroosin ajatuksia tapaillen, ihmiskunnan suurimpana innovaationa kautta aikojen pidetystä kapitalismista yli päätään.

Jerofejev on varmasti ihminen, josta on lähes mahdoton olla pitämättä, niin palavasti kuin muun muassa Nashi-nuoret häntä Venäjällä vihaavat. Mies viljelee huumoria, joka on ominaislaadultaan usein mustaakin mustempaa. ”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”

Tutkielmansa Jerofejev teki Moskovan yliopistossa Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Hänen havaintoihinsa kuuluu tämän päivän elämänmenosta muun muassa se, että Putinin hallinto on antanut ainakin osalle venäläisistä ensimmäisen kerran maan historiassa mahdollisuuden yksityiselämään. Tämä mahdollisuus on myös Putinin aidon ja laajan kannatuksen syy.

Matikaisen työssä on varmaan omat puutteensa, mutta ainakin yhdessä suhteessa Russian libertine – Venäjän vapain mies on hyvin vaikuttava dokumenttielokuva. Se herättää katsojassa voimakkaan tunnetilan. Tuo tunne on ahdistava epäily.

Lottovoittoa odottaessa

Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtvassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtavassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nobel-kirjailija Samuel Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, esitetty aikaisemmin Suomessa nimellä Godot – huomenna hän tulee) on tapana sanoa absurdin teatterin merkkiteokseksi.

Beckettin näytelmä on samalla tavalla absurdi kuin vaikkapa kuvataiteen puolella venäläisen avantgardistin Kasimir Malevitshin kuuluisa Musta neliö tai musiikin puolella vaikkapa Igor Straviskin baletti Kevätuhri.

Godot on sisäisesti armottoman looginen ja tiukasti kiinni ajassa ja samalla ajaton, inhimillisen ajattelun kulminaatiopiste.

Beckett kirjoitti näytelmän vuonna 1947 ja tekstissä kuuluvat toisen maailmansodan synkät kaiut. Naiset synnyttävän jalat harallaan hautojen yllä ja tarinan antisankarit Vladimir ja Estragon näkevät viereisellä pelolla ruumiita.

Kansallisteatterin omien verkkosivujen mukaan Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Se on myös hyvin vangitseva teatterielämys, joka lukitsee katsojan mielen pitkäksi aikaa. Kokemus oli niin voimakas, että se sai kaiken muun samalla viikolla nähdyn ja koetun tuntumaan jotenkin merkityksettömältä.

Kielinerona Beckett tutki kielen ja samalla tietenkin ajattelun reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Beckett on riisunut kielestä kaikki ne mielen laastarit, joilla me olemme pehmustaneet omaa psyykeämme olemassaolon aiheuttamaa ahdistusta vastaan.

Myös juoni ja tarina on hylätty turhina lisäkkeinä.  Elämä on toki ajallisesti matka kehdosta hautaan, mutta sen tarkoitusta ei voi päätellä minkään annetun tehtävän kautta. ”Mitään ei tapahdu, kukaan ei tule, kukaan ei mene, tämä on kauheaa.”

Näytelmässä kaksi elämän kolhimaa kulkuria Vladimir (Esko Salminen) ja Estragon (Eero Aho) odottavat ristiä muistuttavan kitukasvuisen puun alla salaperäistä herra Godota. Tuskainen odotus saa uusia muotoja, kun paikalle ilmestyy kaksi ohikulkijaa, herrat Pozzo (Hannu-Pekka Björkman) ja Lucky (Janne Reinikainen).

Beckett marssittaa näyttämölle järjen ja tunteet, eikä katsojalle jää epäselväksi, kumpi vetelee naruista ja heiluttelee hirmuhallitsijan ruoskaa.

Kielen ja siten myös ajattelun rajat tulevat nopeasti vastaan, kun Lucky laitetaan käskystä esittämään ensin tanssia ja sitten ajattelua.

Pozzon omahyväisessä ja ylimielisessä olemuksessa muuttuu lihaksi ihmisen vahva usko. Katsoja ei oikeastaan hämmästy, kun Pozzo toisessa näytöksessä muuttuu yllättäen sokeaksi.

Ihminen on lihaa ja verta. Tästä Beckett muistuttaa muun muassa kohtauksella, jossa Pozzo ahmii kanaa. Ihmisen pitää syödä, juoda ja ulostaa.

Estragonille jää murusia häntä rikkaamman pöydästä. Ruumiillisuutta korostaa tietenkin myös puun alla Godota odottavan kaksikon yllä leijuva väkivallan uhka, joka tulee esiin, kun Estragon puhuu kokemuksistaan ja tulevaisuuteen kohdistuvista peloistaan.

Estragon on elämän murjoma pessimisti ja Vladimir ikuinen optimisti, jota vastoinkäymiset eivät lannista.

Ahon ja Salmisen vuoropuhelu näyttämöllä on kuin balettia tai oikeammin verbaalista slapstick-komiikkaa, ajoituksen tarkkuudessa lähes täydellistä. Näin upeaa näyttelijäntyötä seuraa katsomosta välillä henkeään pidätellen.

Björkman ja Salminen ovat suomalaisen teatterin kiintotähtiä. Minulle oli uutta se, miten hieno ja laaja-alainen näyttelijä Aho on. Päivänäytöksen Estragon muuttui vielä samana päivänä iltanäytöksen Erikiksi, Paavo Westerbergin näytelmässä He eivät asu enää täällä, eikä näitä kahta hahmoa näyttämöllä meinannut millään uskoa saman miehen tulkinnoiksi.

Godata odottaessa on näyttelijöiden teatteria. Arto af Hällströmillä on ollut oikea unelmajoukkue tekemään näytelmää, jossa mahdottomasta tehdään taidetta.

Ohjaajan panos on tietenkin tässäkin näytelmässä se ratkaisevan tärkeä elementti, ja af Hällström on lähtenyt purkamaan Beckettin tekstiä pohjia myöten kääntämällä sen uudestaan nykysuomeksi.

Sen perusteellisempaa analyysia jonkun toisen kirjoittamasta näytelmätekstistä tuskin voi tehdä. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse myöhemmin omalle äidinkielelleen englanniksi. Beckett vaihtoi kirjoituskielensä ranskaksi, poistaakseen kielestä äidinkieleen liittyviä turhia tunnepuolen painolasteja.

Ainakin katsoja vakuuttui siitä, että af Hällström tietää, miten Beckettiä pitää tulkita. Kansallisteatterin Godota odottaessa on varmasti yksi merkkipaalu pitkän ja hienon uran tehneen ohjaajan uralla.  Se on mestariteos.

Beckett kirjoitta Godota odottaessa -näytelmän ikään kuin oman mielensä kevennykseksi ja vakavien töiden vastapainoksi. Silti se on kokonaisuus, josta ei voi lohkoa paloja pois särkemättä koko järkälettä. Näytelmän muoto ja jopa lavastuksen monet yksityiskohdat tulevat annettuina.

Katri Rentto, Anna Sinkkonen, Aslak Sandström ja Heikki Nylund ovat onnistuneet näytelmän skenografiassa nappiin. Sinkkosen puvut ja Nylundin naamiointi tuovat hakematta mieleen vanhat historialliset kuvat 30-luvun suuresta lamasta, jonka kaikuja Beckettin roolihenkilöiden epätoivo varmasti heijastaa.

Samuel Beckettin Godota odottaessa on nyt ilmestynyt Kansallisteatterin kirja -sarjassa Arto af Hällströmin uutena suomennoksena. Kirjaan sisältyy runoilija Aki Salmelan esipuhe, joka käsittelee näytelmän tematiikkaa ja syntyvaiheita.

Nimeni on Holmes – Sherlock Holmes

Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith
Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith

Ohjaaja Guy Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ei ole terävän älyn, vaan erikoistehosteiden leikkiä. Se on jatko-osa vuosi sitten lokakuussa Suomessa levitykseen tulleelle Sherlock Holmesille, samaa kauraa ja apetta.

Hidastuksilla estetisoitua väkivalta on jälleen runsaasti tarjolla. Tohtori Watsoninkaan arsenaali ei rajoitu revolveriin, vaan tarjolla on myös paljon järeämpiä ampuma-aseita.

Artur Conan Doylen legendaarisen romaanihahmon tutkimuksista on Ritchien käsikirjoittajatiimin hyppysissä tullut kamppailulaji. Elokuvan stuntohjaajien ja –näyttelijöiden nimilistassa on lähes 80 nimeä ja taistelukohtauksia varten ohjaajan hommia ovat tehneet lajin erikoismiehet Richar R. Ryan ja Eric Oram.

Tällaisella pataljoonalla stuntmiehiä ja -naisia voi jo käydä vaikka pienimuotoista sotaa.

Nättinaamainen Robert Downey Jr. näyttää aika erikoiselta valinnalta Sherlock Holmesin rooliin. Mutta vika voi ihan hyvin olla tässä tapauksessa myös katsojan silmässä. Brittinäyttelijä Jeremy Brett on parhaillaan ykköskanavalla pyörivän Sherlock Holmesin seikkailujen myötä iskostanut meidän tajuntaamme vahvan kuvan siitä, miltä tämän Barker Streetillä majailevan sherlockiaanisen mestarietsivän pitää näyttää.

Tohtori Watsonista Ritchie on kumppaneineen tehnyt sotasankarin ja istuttanut rooliin sankarirooleista tunnetun Jude Lawin.

Mikäs siinä. Ritchien elokuva haukotuttaa aina välillä, mutta leukalihaksiaan ei sen parissa elokuvateatterissa tarvitse sentään venäyttää.

Alexander Dumasin Kolme muskettisoturia on filmattu yli sata kertaa, eikä Doylen Sherlock Holmes jää varmaan ainakaan kovasti näistä ranskalaisista miekkamiehistä jälkeen, mitä elokuvaversioiden määrään tulee.

Tuorein Dumas-filmatisointi, Paul W. S. Andesonin Kolme muskettisoturia ja Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ovat selvästi sukua toisilleen ainakin väärän koivun kautta. Yhteistä niille on tavattoman runsas epookki, jonka nykyaikainen digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi kohtuullisin kustannuksin, ja viihteellinen väkivalta.

Ihmisten ampuminen, räjäyttäminen ja silpominen on kovasti hauskaa, ja vielä hauskempaa on tietenkin se, jos pahiksia toimitetaan pois päiviltä tai ainakin tajuttomaksi ihan käsipelillä. 

Nio eivät sen paremmin Dumasin kuin Doylenkaan tarinat olleet alun perinkään mitään ihmismielen syväluotausta, vaan viihdettä.

Taidetta näistä tarinoista on tullut ajan myötä, kun niiden pintaa on vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kertynyt riittävä määrä patinaa, kerroksia. Ei William Shakespearenkaan tarkoitus ollut varmaa omana aikanaan ainakaan ikävystyttää ihmisiä.

Tosin tämän päivän käsikirjoittajien ja ohjaajien maailmaan ei mahdu kuin yksi kuninkaallinen hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta, nimeni on Holmes – Sherlock Holmes, kiäh kiäh…

Parasta Ritchien elokuvassa on erittäin huolella toteutettu epookki. Tarina on sijoitettu edelliseen vuosisadan vaihteeseen aikaan, jolloin ensimmäisen maailmansodan uhka jo leijui Euroopan yllä.

Sherlock Holmes: A Game of Shadows on Stig Larssonin bestsellereiden perusteella tehtyjen elokuvien ruotsalaistähden Noomi Rapacen debyytti Hollywoodissa. Larssonin luomassa Lisbeth Salanderin roolissa loistanut Rapace ei säteile romanihenkilöprinsessa Simza Heronina.

Tarpeettomien ihmisten varasto

Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli
Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

 Tuli tässä taannoin moitittua kavereille Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Tuukka Vartiaista turhan kovin sanoin. Ohjaaja Taru Mäkelän ohjaama Varasto on selvästi ennakko-odotuksia kehnompi elokuva.

Ennakko-odotukset perustuivat tietenkin Arto Salmisen loistavaan pienoisromaaniin Varasto, jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Olen nähnyt myös yhden Salmisen kirjasta dramatisoidun näytelmän. Jyväskyläläisen Vakiopaine teatterin tulkinta Salmisen synkästä yksinpuhelusta oli kerrassaan mainio.

Mikä sitten Mäkelän elokuvaversiossa mättää? No ainakin käsikirjoitus. Hänninen on Mäkelän kanssa siistinyt Salmisen rujon runollista kieltä.

Lopputulos ei ole erityisen onnistunut. Salminen kirjoitti kaikki kirjansa kielellä, johon ei ole mitään lisättävää. Äärimmäisen tiheäksi kirjoitetusta tekstistä ei voi myöskään ottaa mitään pois.

Vartiainen moitti kritiikissään elokuvan loppua täysin keinotekoiseksi ja on siinä ihan oikeassa.

Salmisen kuvaama ihmisten varasto on pohjavireeltään varsin synkkä tarina ihmiselon raadollisuudesta. Salmisen kirja ilmestyi vuonna 1998 heti maan taloushistorian pahimman lamakauden jälkeen.

Eikä tuolloin työttömiksi jääneiden puolen miljoonan suomalaisen varasto oli vieläkään loppuun myyty. Koneiston tarpeettomiksi leimaamia ihmisiä riittää, ja elämme parhaillaan jälleen uuden syvän taantuman kynnyksellä.

Hänninen on elokuvantekijäksi heittäytynyt pappi. Hesarin haastattelussa Mäkelä tunnustaa myös sen, että Salmisen tekstiä piti loiventaa rahoittajan takia.

Mäkelä haki elokuvalleen rahoitusta Kirkon mediasäätiöltä, joka ei ensin suostunut rahoittamaan hanketta Salmisen kirjan rivon kielen takia.

Hännisen ja Mäkelän käsittelyssä Salmisen satiiri on muuttunut jonkinlaiseksi kansankomediaksi, tai ”reheväksi duunarikomediaksi”, jollaisena elokuvan tuottaja sitä markkinoi.

Haastattelussa Mäkelä kertoo etsineensä elokuvalle käsikirjoittajan, jonka maailmannäkemys on juutalaiskristillinen ja joka tunnistaa Salmisen tarinassa toivon ja armon mahdollisuuden.

Elokuvan nähtyään minä jäin ihmettelemään, mikä ihme sai Mäkelän tarttumaan juuri Salmisen romaaniin. Salminen varmaan pyörii haudassaan.

Elokuva pystyy kuitenkin hengissä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Vesa Vierikko, Juha Muje ja Esko Salminen näyttelevät tapansa mukaan upeasti.  Tarinan Rousku, Raninen, Karita ja kumppanit ovat joka tapauksessa lihaa ja verta, ihan oikean ihmisen oloisia.

Ilmaa ympärilleen elokuva saa Jouko Seppälän kuvauksesta. Helsinki elää ja hengittää Seppälän kuvissa.

Jumala on kauneus

aajumala_on131_sized.JPG

Taisto Reimaluodon taiteilija Vilho Lampena ja taiteilijan itsestään vesurilla maalama ”omakuva”. Kristian Smedsin teatterissa käden taidot muuttuvat hetkessä uskonnolliseksi symboliksi. Kuva Kansallisteatteri/Miska Reimaluoto

Kansallisteatterin Jumala on kauneus näytelmässä Kristian Smeds palaa itselleen ilmeisen läheisen ja tärkeän tekstin pariin. Kantaesityksen hän dramatisoi ja ohjasi Paavo Rintalan kirjasta Teatteri Takomomme vuonna 2000.

Haastattelussa Smeds on kertonut, että hän halusi nähdä miten esitys ja sen esittäjät ovat muuttuneet ajan kuluessa. Katsojan kannalta yhtä kiinnostava on tietenkin se, miten Smeds itse on muuttunut taiteilijana?

On se. Substanssia on tullut lisää siis näytelmän sanojen mukaan ”eh” saatanasti.

Taiteilijana Smeds etsii toki yhä sitä kauneuden valtakuntaa. Samalla esitykseen on tullut mukaan iso annos itseironiaa. Tosin Smeds ei ole koskaan ollut ainakaan ohjaajana mikään totinen torvensoittaja.

Smeds ei varmaan sattumalta tarttunut aikoinaan Rintalan taiteilija Vilho Lammesta kirjoittamaan kirjaan. Ohjaajana ja dramaturgina huikean visuaalisesta Smedsistä olisi varmasti tullut myös eturivin kuvataiteilija, jos hän olisi nuorena valinnut toisen tien itsensä ilmaisemiseen.

Teatterin tekijänä Smeds on noussut palvotun gurun asemaan. Luulen että tästä asemasta lähtee myös uustulkinnan tavaton itseironisuus.

Uudessa ohjauksessa esitykseen on tullut myös lisää pituutta. Uusia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, mutta taukoja hiljaisuutta sitäkin enemmän.

Ehkä hiljaisuus on juuri se kaikkein vaikuttavin elementti tässä uudessa tulkinnassa. Hiljaisuudessa on jotakin äärettömän suurta, kaunista ja myös lopullista. Se suuri hiljaisuus odottaa meitä jokaista. Elämän kauneus perustuu juuri sen rajallisuuteen. Myös siksi kauneus on Jumala.

Jumala on kauneus on tietenkin myös taiteellinen antiteesi sille muodikkaalle ja nopearytmiselle, elokuvan ilmaisua jäljittelevälle tyylille, jota Smeds itsekin käyttää omalla jäljittelemättömällä tavallaan Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa.

Uutta Takomon esitykseen verrattuna on musiikki ja äänet, joita Smeds käyttää taitavasti. Esimerkiksi talvikohtaus, jossa Katja Kukkola tulkitsee talvista maisemaa pakkasessa värjöttelevine haapoineen maalaavaa Vilho Lampea. Kohtaus on huikean kaunis.

Sanotaan, että kertanne rutina on parempi kuin ainainen kitinä. Näytelmän Vilho Lampi todistaa meille katsojille jo heti tarinan alussa, että ihmisen kohtalo on kuitenkin tulla hulluksi vähitellen. Nuoruuden ahdistus ei vähene iän myötä, vaan tietoisuuden kasvaessa se yltyy vihlovaksi kivuksi.

Se on se painava risti, jonka jokainen syvästi tunteva ja ymmärtävä ihminen joutuu kantamaan hamaan hautaan tai varhaiseen dementoitumiseen asti.

Smedsin ohjauksessa tämä elämäntuska purkaantuu kiihkeänä toimintana, aggressiona. Kirves ja vesuri heiluvat.

Samaa tehtävää palvelee tietenkin esityksen rujo kieli. Uskon, että Smedsin käyttämällä kielellä on myös muita tätäkin tärkeämpiä merkityksiä. Suomen kielen rumat sanat antavat samanlaista perspektiiviä pohjanmaan ”aakeille laakeille” kuin sinne rakennetut rumat talot ja rujot ihmisetkin. Samaa tarkoitusta palvelevat tietenkin myös esityksen lainaukset populaarikulttuurista.

Sitä paitsi suomen kielen perkele on kaikessa rujoudessaan suorastaan täydellisen kaunis sana. Sen voimalla hiihtää vaikka Pariisiin asti.

Smeds on taiteilijan ideatykki, jonka luovuutta on tullut vuosien mittaan seurattua kateuden sekaisella ihailulla. Kuitenkin Kansallisteatterin vierailu Lappeenrannassa oli esitys, jossa tulee minusta hyvin esiin Smedsin suurin vahvuus.

Smedsin kaltainen lahjakkuus kerää ympärilleen varmasti kuin helposti muita lahjakkaita ihmisiä. Kansallisteatterin esityksessä mukana ovat muusikkoina Juha Menna, joka on käsiohjelman mukaan paitsi muusikko, myös kuvataiteilija ja maileri, Tuomo Kuurre, jazzavaruusmies ja Tuomas Rinta-Panttila, näyttelijä, itse oppinut musiikintekijä ja sokerileipuri.

Smedsillä on kyky saada nämä ihmiset toimimaan yhdessä. Hänen ohjauksensa eivät ole suuren ohjaajaneron luovuuden purkauksia, vaan produktiossa mukana olevan ryhmän taidetta.

Luultavasti tyypillistä Smedsiä nähtiin livenä Lappeenrannan kaupunginteatterissa joskus Woyzeckin ensi-illan jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.
Smeds ei ollut tuossa tilaisuudessa lainkaan kiinnostunut puhumaan itsestään ja omasta työstään, vaan johdatteli yleisön ja paikalla olevat teatterin tekijät puhumaan siitä, miten Lappeenrannan teatteri löytää jatkossa yleisönsä ja menestyy.

Kansallisteatterin vierailussa tämä Smedsin lahjakkuus tuli korostetusti esille. Jumala on kauneus on muodoltaan viidelle näyttelijälle kirjoitettu monologi. Kaikki seisovat esityksen Vilho Lammen takana yhtenä miehenä ja naisena.

Näyttelijät Tarja Heinula, Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Katja Kukkola ja Tomi Rikkola ovat tulleet tutuiksi monista Smedsin Teatteri Takomon kanssa toteuttamista produktioista. Esimerkiksi Reimaluodon upeasta roolisuorituksesta Takomon Vanja enossa on jäänyt pysyvä muistijälki jonnekin alitajuntaan.

Nämä 60-luvulla ja 70-luvun alussa syntyneet näyttelijät ovat nyt ehtineet keski-ikään tai ainakin tämän matalan majan synkkään eteiseen.
Tunnelma on tietenkin jollakin tavalla erilainen, mutta jos heidän tulkintansa raikkaudesta 10 vuotta sitten on jotakin jäänyt pois, syvyyttä esitykseen on tullut sitäkin enemmän.

Jumala on kauneus on esitys, joka näppäillee ihmismielen herkimpiä kieliä. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa järjestetään tänään tiistaina vielä toinen vierailunäytös. Menkää ihmeessä katsomaan.
Paavo Rintala on kirjoittanut kirjansa esipuheeseen, toteamuksen, että hänen kirjansa ei ole taiteilija Vilho Lammen elämänkerta, vaan romaani kauneuden kokemisesta. Sitä samaa on Kansallisteatterin esitys. Se on teatteria ja taidetta oikein suurella t:llä.

Punainen viiva on täysosuma

Lappeenrannan kaupunginteatterin Punainen viiva täyttää kaikki ennakko-odotukset. Se on upea esitys. Luukkonen on tuonut Kiannon tarinan nykyaikaan. Lopputulos on antiutopia, joka vaatii meitä ajattelemaan.

Nuori Juha Luukkonen soittaa Lappeenrannan kaupunginteatterissa hälytyskelloja ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta.Punainen viiva osuu suoraan ajan hermoon. Näyttämöllä otellaan narukehässä ja myös katsoja ottaa komeasti lukua viimeistään väliaikaa seuraavan huikean irrottelun aikana.

Luukkosen dramatisointi ja ohjaus Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta on ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Esitys on erittäin kekseliästä, älykästä ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauskaa teatteria.

Teatteri on yhteisön taidetta, kuten Luukkonen käsiohjelmassa korostaa, ja tässä esityksessä tämä yhteisö näyttää voimansa. Luukkonen on selvästi ohjaaja, joka saa näyttelijöistä heidän parhaat kykynsä esiin.

Esityksessä mukana olevat kaupunginteatterin näyttelijät ja teatterin harrastajat näyttelevät kuin hurmiossa. Monet näytelmän kohtauksista ovat huikean hyviä. Esimerkiksi Anne Niilola tekee aivan uskomattoman roolityön näytelmän karaokebaarin seremoniamestarina. Oli myös ilo katsella, miten vanhat konkarit Marjatta Linna ja Reijo Kanerva syttyvät ja nuortuvat parhaimpaansa, kun siihen on aihetta.

Oleellisinta tietenkin on, että Luukkonen haasta yleisönsä ajattelemaan. Vaikka ei jakaisikaan ohjaajan haastavan pessimististä tulevaisuuden visiota, Punainen viiva ei taatusti jätä kylmäksi. Sen teemoihin on pakko ottaa kantaa.

Ihan oikea keskustelun paikka on esimerkiksi esityksen suhde väkivaltaan.

Tähän kysymyksenasetteluun liittyy tietenkin suuria eettisiä pulmia. Me tiedämme, että jo nyt kokonaisia valtioita on sortunut anarkiaan, jossa pätee vain vahvimman laki. Hyvä kysymys kuuluu, oikeuttaako tieto siitä, että näin voi käydä myös meillä, ihmisiä tarttumaan oman käden oikeuteen jo nyt?

Nyt ryskyin murtuu pakkovalta. Näin laulettiin viime vuosisadan alun työväenlaulussa. Venäjällä bolševikit myös mursivat pakkovallan ja toverit Vladimir Iljitš Lenin ja Josif Stalin pystyttivät sen tilalle hirmuvallan jonka veroista saa historiasta hakea.

Taiteilijalla ei ole mitään tulkintaetuoikeutta omiin teoksiinsa eikä mitään mahdollisuutta myöskään kontrolloida sitä, miten heidän teoksiaan tulkitaan. Siksi viha on aina hyvin vaikea aihe.

Luonto iskee takaisin, se on varma. Maailmankaikkeudessa ihmistä ei tarvitse eikä kaipaa kukaan muu kuin ihminen itse. Toisaalta todellisessa maailmassa karhu harvoin hyökkää edes provosoituna. Ihminen on tässäkin suhteessa toista maata.

Tavallinen ihminen hallitsee hyvin korkeintaan yhden näkökulman ympäröivään maailmaan. Valtaosa hyvin kompleksista todellisuudesta, siitä todellisesta maailmasta, joka päivittäin vaikuttaa meidän elämäämme, jää meidän havainto ja kokemuspiirimme ulkopuolelle.

Luukkosen Punaisessa viivassa tämä suomalaisen mytologian keskeinen hahmo, karhu puhuu Pentti Linkolan suulla. Ei Linkolakaan toki ole mikään puolueeton tarkkailija. Hän on ideologi, jonka sanoman voisi kaiketi luokitella lähinnä ekofasismiksi. Linkolalle ei riitä, että luonto itse korjaa oman suuren erehdyksensä pois päiväjärjestyksestä, vaan ihmisten pitää osallistua talkoisiin.

Linkola on tietenkin oikeassa siinä, että utopia ei ole demokratian vaihtoehtoa. Todellisessa maailmassa demokratian vaihtoehtoja ovat hirmuvalta ja anarkia. Molemmat tarkoittavat tappamista. Verikekkerit alkavat kohta, kun ihmiset joutuvat taistelemaan hupenevista resursseista.

Minunlaiseni vanhat opportunistit pitävät kuitenkin peukkua ihmiskunnalle. Ihminen on kekseliäs eläin. Umpikuja, johon olemme juuri nyt ajautumassa, näyttää toki toivottomalta, mutta me uskomme vasten parempaa tietoakin, että vielä keksitään jokin vippaskonsti, jolla tästäkin kiipelistä selvitään.

Että sen sortin solisaliratteja tässä ollaan.

Vaikeaa se kuitenkin on. Osakeyhtiöllä ei ole mitään muuta velvollisuutta kuin tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkailleen. Näin kuuluu vallitseva talouden ja politiikan mantra tällä hetkellä ja sama moraali vallitsee myös yksilötasolla. Yksilön ainoa velvollisuus on saman logiikan mukaisesti maksimoida joka tilanteessa oma hyötynsä.

Eikä tämä ole mikään vitsi, vaan taloustiede nojaa koko arvovallallaan tähän yksinkertaiseen perusolettamukseen.

Pulma on vain siinä, että sen paremmin monikansallinen suuryritys kuin kukaan meistä tavallisista ihmistäkään ei tiedä, miten temppu tehdään. Kvartaalitaloudessa kukaan ei edes aavista, miten maailma makaa esimerkiksi kymmenen vuoden päätä.

Eikä tätä tieto kyllä ollut kenelläkään suunnitelmataloudessakaan.

Näyttämöllä paljon tilaa saa siis Pentti Linkola. Käsiohjelmassa puhuu haastattelun muotoon puetussa jutussa puolestaan humaani ja maailman tilasta äärimmäisen huolestunut ohjaaja, joka soittaa tarmokkaasti hätäkelloja varoittaakseen lähestyvästä tuhotulvasta.

Luukkosella on siis hyvin paljon hyvin painavaa sanottavaa. Näytelmässä on mukana oikea maailmanlopun meininki. Luukkosen kyvyistä ohjaajana kertoo jotakin se, että esitys nousee komeasti lentoon, vaikka se on näin tavattoman raskaasti lastattu. Se pitää katsojansa pihdeissään alusta loppuun asti.

Punainen viiva on ehdottomasti parasta, mitä kaupunginteatteri on tarjonnut vuosiin. Itse olen kokenut jonkin teatteriesityksen yhtä voimakkaasti Lappeenrannassa viimeksi silloin kun paviaani ratsasti leijonalla Linnoituksen väliaikaisissa tiloissa. Kari Paukkusen kaudesta taitaa olla jo kohta 30 vuotta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden johtajan Jari Juutisen kausi alkaa siis enemmän kuin lupaavasti. Jo Juutisen itsensä ohjaama Woyzeck oli nautittava teatteriesitys ja Luukkosen Punainen viiva on taiteellinen täysosuma. Jos olet vieraantunut Lappeenrannan kaupunginteatterista koettuasi pettymyksen toisensa jälkeen, niin nyt on korkea aika uudistaa tuttavuus tämän mainion teatterin kanssa.

Ainakin minä olen yhä haltioissani.  

Puhdistus

Nuoren Sofi Oksasen esikoisnäytelmä Puhdistus on hämmästyttävän, suorastaan hämmentävän kypsä ja eheä teos.
Oksasen terävä äly leikkaa kuin partaveitsi. Kansakuntien kokemat katastrofit ovat tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonien yksilöiden tragedioita. Viron lähihistoriaan sijoitetulla tarinallaan Oksanen kertoo jotakin oleellista meistä ihmisistä yleensä.
Oksasen tekstissä riittää ulottuvuuksia. Myös hänen käyttämänsä symbolit ovat puhuttelevia. Oksasen näytelmässä on mukana todella paljon oikean klassikon aineksia.
Minua hämmästytti, miten hyvin Oksanen ymmärtää luomiensa roolihenkilöiden vaikuttimia. Ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti hyviä tai palhoja. Poikkeuksellisissa olosuhteissa selviytyjät joutuvat turvautumaan myös oman vakaumuksensa vastaisiin keinoihin.
Näytelmän käsiohjelmassa Oksanen käyttää voimakkaan puheenvuoron raiskausta vastaan. Sodassa raiskausta käytetään yhä aseena ja se on varmasti yksi kauheimmista kidutuksen muodoista, mitä kuvitella saattaa. Raiskaus jättää uhriinsa pysyvät psyykkiset vammat, jotka voivat periytyä vielä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.
Toisen maailmansodan vaiettuihin salaisuuksiin kuuluu se, että edetessään Keski-Eurooppaan ja Saksaan Puna-armeija käytti raiskausta aivan systemaattisesti valloitettujen maiden alistamiseen. Tappakaa ja raiskatkaa kuului sotapropagandan tekijöiden huuto tuolloin Neuvostoliitossa.
Nämä rikokset ihmisyyttä vastaan ovat yhä lähes käsittelemättä. Kansallisteatteri vieraili Puhdistuksen kanssa Tallinnassa lokakuussa ja siellä Eestin Draamateaterin johtajat Priit Pedajas ja Rein Oja myönsivät, että näytelmän tapahtumista on Virossa vielä niin monta totuutta, ettei kyseistä näytelmää vielä voi kirjoittaa siellä.
Oksasen näytelmä on tavallaan psykologinen trilleri, jonka juoni paljastetaan yleisölle vähitellen. Se on kuin sipuli, jota kuoriessa itkettää yhä enemmän ja enemmän. Tarinan juonta ei siksi ole syytä tässä kertoa.
En tiedä, miten paljon Oksasen tekstiä on pitänyt sovittaa näyttämölle, mutta lopputulos on joka tapauksessa aivan erinomainen. Ohjaaja Mika Myllyaho saa kahdella eri aikatasolla liikkuvan tarinan elämään näyttämöllä.
Vanha rouva Tea Ista vangitsee katsojan mielenkiinnon jo pelkällä läsnäolollaan. Myös muut roolisuoritukset ovat enemmän kuin hyviä.
Tavallaan Oksasen kirjoittama tarina on kuitenkin niin vahva, että se jättää jopa näyttelijät varjoonsa. Hän ottaa näytelmässään voimakkaasti kantaa esimerkiksi kaikkialla rehottavaa seksiteollisuutta vastaan.
Pornosta tulee näytelmässä symboli sille moraaliselle rappiolle, johon 70 vuotta kestänyt neuvostovalta johti. Mutta onko alistavan katseen hirmuvalta kadonnut maailmasta mihinkään? Onko meillä oikeutta tuntea moraalista ja eettistä ylenkatsetta niitä kohtaan, joiden on ollut pakkoa selviytyä täysin mahdottomissa olosuhteissa?
Hyviä kysymyksiä riittää.
Kustantajan mukaan Oksasen Stalinin lehmät on vahvasti feministien esikoisromaani. Kirjan nimi on tarttunut jo aikaisemmin mieleen. Nyt aion myös hankkia kirjan käsiini ja lukea sen.
Ainakin Puhdistus on nuoren ihmisen esikoisnäytelmäksi aivan uskomaton saavutus.

Onnea Mikko

Pikkuveli täytti keskiviikkona 50 vuotta. Poika ihmetteli asiaa itsekin Radio Suomen haastattelussa. Mihin nuo kaikki vuodet ovat oikein menneet?
Vasta eilenhän tuo sama kölvi rämpytti sähkökitaraa ja piti meitä parikymppisiä epäilyttävän vanhoina ja kaikkia kolmekymppisiä jo toivottomina tapauksina.
Syntymäpäiväjuhlat Tavastialla Helsingissä olivat hulppeat. Kutsuvieraslistassa oli noin 400 nimeä ja kutsumattomia vieraita oli niin paljon kuin tupaan suinkin vain sopi.
Juhlissa esiintyvät kaikki Mikon entiset bändit U-Bayou (tuttavallisemmin Juupa juu), Organ, Freud Marx Engels & Jung ja tietenkin Eppu Normaali.
Hauskaa oli. Korvissa humisee vieläkin, eikä kysymys ole pelkästään krapulasta.
Parhaiten korvaan tarttui kuitenkin tuo edellä mainittu haastattelu. Pikkuveli väitti, ettei ihmisen musiikkimaku kehity, se voi korkeintaan laajentua. Lapsuuden ja nuoruuden musiikki on ihmiselle kuin äidinkieli. Siinä on parhaiten kotonaan.
Mikko työskenteli pitkään Maailmanmusiikin keskuksessa. Hän on käynyt useita kertoja muun muassa Afrikassa, joka on meidän kaikkien alkukoti ja siis myös kaiken inhimillisen musiikin ensimmäinen esityspaikka.
Jotenkin näin se menee. Yhden kylän nuotiopiiri on ehtinyt tässä välillä laajentua maapallon kokoiseksi, fanien määrä määrättömäksi ja bändien keikkapalkkiot tähtitieteellisiksi, mutta hyvän meiningin peruselementit ovat pysyneet ennallaan.
Kyllä pikkuveli tietää. Tämä teorianpoikanen antaa varmasti paljon ajattelemisen aihetta esimerkiksi niille, jotka ihmettelevät minne klassisen musiikin yleisö on oikein kadonnut esimerkiksi Sibelius Akatemian resitaalikonserteista.
Mikon huumorille on ominaista lempeä sarkasmi. Se näkyy hyvin esimerkiksi hänen sanoituksissaan. Voikilon aravayksiössä oppii pian rakastamaan jopa sitä tulevaakin koppia, jossa pehmusteita löytyy enää pohjasta.
Irvikissan virnuilun takana piilottelee kuitenkin pesunkestävä idealisti. Mikko lähti opiskelemaan biologiaa, koska hän halusi pelastaa maailman.
Minä pyrin aikanani samaan päämäärään opiskelemalla Tampereen yliopistossa sosiaalipolitiikkaa ja valmistumalla aikanani sosiaalitantaksi, öh eli siis yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi.
Tänään me molemmat olemme todennäköisesti sitä mieltä, että olisi pitänyt opiskella sittenkin insinööriksi. Maailman voivat pelastaa vain he, joka ovat viimeiset parisataa vuotta pedanneet sen pikaista loppua.
Meitä veljeksiä yhdistää ehkä myös se, että kumpikin on tehnyt vain muutaman kuukauden sitä työtä, johon kallis yliopistokoulutus tähtäsi.
Minusta tuli lopulta uutissuoleen uutta täytettä graafisen alan makkaratehtaassa työkseen tunkeva vaihetyöläinen. Mikon vuoden ovat kuluneet erilaisissa projekteissa, joista erilaiset bändit ja työskentely niiden kanssa ovat olleet vain osa kokonaisuutta.
Helsingin Sanomien haastattelussa Mikko arveli, että hänen seuraava projektinsa on jälleen Organ.
Ainakin syntymäpäiväjuhlien mieleenpainuvin biisi oli Mikon 80-luvun alussa sanoittama Kärpästen juhlat. Livenä kuultuna tässä biisissä on oikeaa maailmanlopun meininkiä.
Nasan käynnistämä SETI-hanke on etsinyt merkkejä älyllisestä elämästä muualla avaruudessa kohta 20 vuotta. Terkkuja ei ole tullut vielä mistään suunnasta.
Avaruuden mykkyys on herättänyt myös huolestuneita kysymyksiä. Miksei naapureista ole kuulunut mitään?
Avaruus on toki todella suuri tila, niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Naapureihin ei välttämättä törmää ihan heti, vaikka heitä olisi paljonkin.
Samaan kysymykseen on kuitenkin myös toinen, hyvin ilmeinen vastus. Ainakin fossiilisten polttoaineiden massiiviseen käyttöön perustuvat sivilisaatiot ovat kovin lyhytikäisiä. Avaruuden mittakaavassa muutama vuosisata on kovin mitätön aika edes lähimpien naapureiden etsimiseen.
Siitä huolimatta, onnea pikkuveli. Kärpästen juhlat kertoo, ettei pessimismi suinkaan ole meidän vanhojen pierujen helmasynti. Päinvastoin, kun aivojen verisuonet alkavat pikkuhiljaa kalkkeutua ja ymmärrys vähitellen hämärtyä, elämänilokin irtoaa entistä helpommin.
Tämä on elämän ehdottomasti parasta aikaa. Todella upeeta!