Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström
Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.

Mummous ja pyhä henki

Marja-Liisa Ketola näyttelee Vaarallisten suhteiden 72-vuotiasta veteraaniohjaajaa Raili Wahlmania. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Marja-Liisa Ketola näyttelee Vaarallisten suhteiden 72-vuotiasta veteraaniohjaajaa Raili Wahlmania. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Esityksen jälkeen rovasti Matti J. Kuronen pudisteli päätään ja siunaili v-sanojen määrää. Kuronen vitsailli kännykkälaskurista, joka laskisi, kuinka monta kertaa Lappeenrannan kaupunginteatterin näytelmässä Vaarallisia suhteita sanotaan sana vittu.

Se on pohdinnan paikka. Jokainen meistä on putkahtanut tähän maailmaan tuon elimen kautta. Se on portti elämään ja siksi tuon sanan lausuminen turhaan tuntuu vähän samalta kuin rikkosi tieten tahtoen kymmenettä käskyä. Ymmärrän hyvin Kurosen huolen.

Tapojensa mukaan Leea Klemola on saanut näiden välimerkkejä nykykielessä korvaavien vittujen väliin myös tavattomasti painavaa asiaa. Englantilaisen näytelmäkirjailijan Christopher Hamptonin itsevaltiuden aikaan (1700-luvulle) sijoitettu eroottinen pukudraama on muuttunut kuin taikaiskusta kuvaukseksi niistä peloista, joita tuleva vanhuus meissä keski-ikäisissä herättää.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on mollivoittoinen tragikomedia mummoksi tulemisen kauhuista. Mukana on tietenkin  myös paljon kaikuja niistä kiivaista yhteenotoista, joita räiskyvällä Klemolalla on uransa aikana ollut. Terveysniuhot, virkamiesnäyttelijät ja byrokratiaa kainalokeppinään käyttävät tekotaiteilijat saavat kuulla kunniansa.

Viidenkympin merkkipaalua lähestyvälle Klemolalle edessä oleva vanhuus on ilmiselvästi kauhujen tyyssija. Se on kuin Gobin autiomaa, jossa kuiva hiekka narskuu hampaissa jo ennen kuin monttua on ehditty edes peittää.

Klemolalla on kyky kyseenalaistaa ja nähdä toisin. Klemolan käyttämä kieli on herkullista. Hänen ajatustensa seuraaminen on hyvin palkitsevaa. Kaiken kruunaan lempeä sarkasmi ja itseironia, joita hän viljelee esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla ilmestyvissä lehdissä julkaistavassa kolumnisarjassaan.

Sieltä voitte lukea myös, mikä on kaupunginteatterin näyttämölle ilmestyneen lasiseinäisen tupakkakopin syvin olemus.

Vaarallisten suhteiden heikoin lenkki on toteutus. Esityksessä ei ole sitä räjähtävää energisyyttä, joka nosti esimerkiksi Leea ja Klaus Klemolan Kokkola-trilogian (Kokkola, Kohti kylmempää, New Karleby) suomalaisten teatteritekojen joukkoon.

Meno näyttämöllä äityy hurjaksi vain kerran, kun tarinan nuorella miesnäyttelijällä Seppo Volasella (Turo Marttila) ottaa Jeesuksen roolissa oikein kunnolla eteen.

Puhti on poissa. Noin puhtaasti teknisessä mielessä kysymys on siitä, että esityksen rytmi ei ole komedialle tyypillinen. Ajoitukset eivät mene kohdalleen.

Klemola on kuitenkin ohjaaja, jolle kaikki säännöt on tehty sitä varten, että niitä rikotaan. Itse otaksun, että hieman unettava perustunnelma johtuu siitä, että tarinan keskiöön nostetut kaupunginteatterin kunnianarvoiset vanhat ladyt Marja-Liisa Ketola ja Marjatta Linna eivät ole päässeet oikein sinuiksi esittämiensä roolihenkilöiden kanssa.

Se on tietenkin sääli, koska yllättävä dramatisointi tekee kunniaa näiden kahden veteraaninäyttelijän pitkälle uralle.

Kovin hyvin ei tällä kertaa me myöskään nuoremmilla näyttelijöillä. Klemolan tavaramerkiksi ohjaajana on tullut se, että yksi tai useampi miesnäyttelijä joutuu pyllyilemään näyttämöllä osan aikaa kelteisillään. Lappeenrannan kaupunginteatterissa sukukalleuksiaan esittelee Sami Lanki.

Teatterinjohtaja Jari Juutisen Klemola veti omien sanojensa mukaan näyttämölle, koska äijä on niin komea. Juutinen näyttelee äänimies Aulista.

Äänimiehistä Klemolalla on muutakin sanottavaa. Näytelmän veteraaniohjaaja Raili Wahlman (Marja-Liisa Ketola) ihmettelee yhdessä vaiheessa ääneen Aulista ojennettuaan, onko autismi äänimiesten ammattitauti.

En tiedä, millaisissa tunnelmissa produktio on työstetty esitykseksi, mutta jotenkin väsynyt ja tuskainen tunnelma Vaarallisista suhteista välittyi katsomoon asti.

Kirkkouskovaisten ei kannata vetää poroja sieraimiin, vaikka näytelmän Jeesus tulee näyttämöllä hieman epäsovinnaisella tavalla. Näytelmän dramaturgia on rakennettu ihmisen voimakkaimman tunnekokemuksen ympärille. Vaarallisia suhteita on kuvaus kuolemanpelosta.

Kuten näytelmän veteraaniohjaaja Walhman toteaa, me joudumme kohtamaan tuon pelon ypöyksin ja se kova paikka. Uralla tai hankitulla omaisuudella ei äkkiä olekaan mitään merkitystä. Tärkeää on vain se, miten paljon on pystynyt antamaan ja vastaanottamaan rakkautta.

Klemolan näytelmässä teatteri ei ole taiteen pyhättö, vaan työmaa. Arki on tärkeintä, mitä meillä on.

Näytelmän tulevaisuuden Suomessa ammattiteatteri on henkitoreissaan. Kirkko sen sijaan on ja pysyy, vaikka sen ohjelmistossa on edelleen vain ne kaksi näytelmää.

Voiko kirkko Leea Klemolan kaltaiselta taiteilijalta kauniimpaa tunnustusta saada? Vaarallisia suhteita on näytelmä, jossa on mukana aimo annos sitä kirkon peruskalliota, pyhää henkeä. Toiset ihmiset, joita myös kauniisti lähimmäisiksi sanotaan, ovat kaikki, mitä meillä on!

Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz
Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.

Terävä ja hauska satiiri

Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Tuula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola
Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Ursula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola

Terävä ja hauska satiiri. Näin maailman suurin ja monien mielestä myös maineikkain Edinburgh Fringe -teatterifestivaali mainostaa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Jatkuvaa kasvua (Continuous Growth).

The Scotsman-lehden teatterikriitikoista koostuva raati on ehtinyt palkita näytelmän Fringe First –palkinnolla. Arvovaltaisen raadin mielestä Jatkuvaa kasvua on tämän vuoden festivaaleilla paras uusi näytelmä.

Näytelmää esittää Edinburghissa sama skotlantilainen ryhmä, joka vuosi sitten otti ohjelmistoonsa Leskisen ja Keski-Vähälän Nikolai Gogolin novellista modernisoiman näytelmän Päällystakki. Skotlannin Martti Suosalo, näyttelijä Billy Mack pokkasi tuolloin Edinburghissa myös parhaan näyttelijän palkinnon roolistaan pankkivirkailija Akaki Akakijevitšina.

Suomessa ihmisistä globaalien markkinavoimien puristuksessa kertovan trilogian kolmas osa sai kohteliaan nuivan vastaanoton viime syksynä, kun Jatkuvaa kasvua tuli ensi-iltaan. Ihan kivaa ja hauskaakin, mutta eikö tätä lajia ole jo nähty ihan tarpeeksi.

Tampereen teatterikesän esityksessä yksi Aku Hirviniemen esittämistä hahmoista lausui myös ääneen nämä kritiikkien herättämät epäilyt: ”Kuinka kauan porukka jaksaa tehdä tämmöistä sketsiviihdettä peruukit päässä!”

Opetusministeriö on tukenut Ryhmäteatterin projektia näytelmänvientituella. Ei Edinburghiin silti pelkällä rahan voimala pääse, eikä rahalla voiteta tämän maailman merkittävimmän teatterifestivaalin pääpalkintoja.

Tänä vuonna Edinburghissa on Suomesta Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän lisäksi vain Bengt Ahlforsin näyttelijä Lasse Pöystille kirjoittama monologinäytelmä Mies joka pelkäsi käyttää hissiä (My Elevator Days).

Minulta Jatkuvaa kasvua –näytelmän katsominen jäi viimetippaan syksyllä sattuneen peruutuksen takia. Olimme Helsingissä Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen isolla porukalla ja jäimme silloin paitsi tätä hykerryttävän hauskaa herkkua.

Edinburghin festivaalien taiteellinen johto korostaa Leskisen ja Keski-Vähälän yhteiskunta-analyysin terävänäköisyyttä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka maailmantalous on äärettömän monimutkainen syys- ja seuraussuhteiden järjestelmä, sen keskeisten toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei vaadi kuin hieman kaupunkilaisjärkeä.

Esimerkiksi Leskisen ja Keski-Vähälän kuvaus perusinsinööri Antero Alapylpyrän nakkikioskibisneksestä käy hyvin vaikka mikrotaloustieteen peruskurssista.

Nopearytmisen komedian tekeminen on todella vaativaa puuhaa. Martti Suosalon ja kumppaneiden taitavuutta ei voi vain ihailla. Teatterikesän esityksessä ajoitukset napsahtivat kohdalleen, tosin alussa latausta taisi olla vähän liikaakin.

Leskinen ja Keski-Vähälän dramaturgia kaappaa otteen katsojan tunnerekisteristä heti näytelmän alussa. Videotallenteena toteutetussa kohtauksessa propellipäiselle perusinsinööri Antero Alapylpyrälle annetaan lapsuus.

Se on taitava veto. Alapylpyrä ei ole mikään sketsihahmokilpailun kertakäyttöhahmo, vaan oikea ihminen mielihaluineen ja pakko-oireineen. Viimeksi mainituista pitää ihan tässäkin mainita Alapylpyrän Jukka- ja Jämerä-talopaketteihin fiksoitunut pesänrakennusvietti.

Satiiri on lajityyppi, johon happy end ei elimellisesti kuulu. Leskinen onnistuu kuitenkin ohjaajana muuttamaan railakkaana farssina alkaneen satiirin koskettavaksi komediaksi. Kovia kokenut perusinsinööri Alapylpyrä saa vielä kokea ennen esiripun laskeutumista armon.

Ja sehän herkistää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori toivoi kritiikissään, että Ryhmäteatterin jokamiehen seikkailut globaalin maailmantalouden pyrteissä päätyisivät tähän.

Toivottavasti Ryhmäteatterin osaava tiimi ei kuitenkaan lopeta komedioiden tekemistä. Terävään yhteiskunta-analyysiin perustuva ja upeasti esitetty komedia on Suomessa niin harvinaista herkkua, että sitä lähtee hakeman matkojenkin päästä.

Harmittaa, että työelämän huononemisesta kertovan trilogian toinen osa, Euroopan taivaan alla, jäi meikäläiseltä näkemättä.

Vanja-enolla ei ole vaatteita

Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin.  Kuva Christoffer Allén
Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin. Kuva Christoffer Allén

Ukrainalaissyntyinen kohuohjaaja Andriy Žoldak tekee loputtomiin toistoihin perustuvaa aistilista ja mahtipontista teatteria. Ylistetyn ohjaajaneron Tšehov-tulkinnassa tunteet ovat kaikki kaikessa ja järjen käyttö kelpaa korkeintaan pilkan kohteeksi.

Žoldakin tapaa ohjata on verrattu ihan osuvasti säveltämiseen. Tyylilaji on pateettinen ja esityksen taustalla kovalla volyymilla soiva Sergei Patramanskijin musiikki on kuin suoraan Hollywoodin parhaiden perineiden mukaan tehdystä melodraamasta.

Tšehovin oman tulkinnan mukaan Vanja-eno on komedia hukkaan heitetystä elämästä. Kysymys on elämän tarkoituksesta ja tähän kysymykseen ei tietenkään sen paremmin Tšehovilta kuin Žoldakiltakaan löydy mitään patenttivastausta.

Vanhaksi tuleminen on tietenkin hemmetin ikävää, mutta sen me jo tiesimme entuudestaan. Eli se siitä ohjaajan terävänäköisyydestä ja näkemyksellisyydestä.

Žoldakin tulkinta klassikosta on perinteinen. Ihminen on pohjimmiltaan menneiden märehtijä, jonka mielestä ruoho on aina vihreämpää naapurin aidan toisella puolella.

Teatterissa hyvin ajateltu on jo ainakin puoliksi tehty. Edes valtoimenaan laukkaava mielikuvitus ja kekseliäisyys eivät voi korvata syvälle menevää analyysiä siitä, mitä halutaan ilmaista ja sanoa. Tässä mielessä Klockriketeaternin Morbror Vanja on kuin taitavan manipuloijan luoma temppukokoelma.

Näyttämötilan Žoldak ottaa haltuunsa jatkuvalla liikkeellä. Varsinkin näytelmän pitkässä johdanto-osassa näyttelijät käyvät suorastaan ADHD-kierroksilla.

Näyttämötilaa hallitsi sen keskelle asetettu allas, jonka vesissä Vanja-enoon käännösvirheen takia livahtanut vedenneitokin saattoi polskia sydämensä halusta.

Allasta kiersivät puiset lauteet ja tilaa jäsensivät ovet ja lasiset seinäelementit. Tietenkin näyttämöllä oli myös Žoldakin tavaramerkiksi muodostunut suuri peili.

Roolityöt ovat toki huikaisevan hienoja. Varsinkin nuori Alma Pöysti näyttelee näytelmän Sonjaa suorastaan hengästyttävällä intensiteetillä.

Žoldakin tehokeinona käyttämiin toistoihin kuului myös jatkuva vilauttelu. Katsoja sai jännittää, lähteekö Linda Zilliacukselta tai Pöystiltä seuraavaksi paita päältä tai pöksyt jalasta.

Miehiä toki riisutaan kelteisilleen suomalaisen teatterin lauteilla tämän tästä ja esimerkiksi Leea Klemola ohjauksissa munasillaan näyttämöllä toikkaroivista äijistä on tullut jo suorastaan jonkinlainen brändi.

Suomalaiset miesohjaajat eivät ole juuri riisuneet naisnäyttelijöitään näyttämöllä näyttävästi sitten Jussi Parviaisen loiston päivien. Žoldak on tässä asiassa selvästi meidän Jussin hengenheimolainen, mutta kuten sanottu, vanhaksi tuleminen on paskamaista. Žoldak on kuin satujen lumottu sammakkoprinssi, joka vain odottaa suomalaisen feministin suudelmaa.

Jessikan pentu

Kuopion kaupunginteatterin Ilkka Pentti näyttelee Jekku-terpiakoiraa, Annukka Blomberg Jessikaa ja Seija Pitkänen Jessikan äitiä, joka saa näytelmän alussa tehtävän näytellä Jessikan poikaa Ilvestä. Kuva Sami Tirkkonen
Kuopion kaupunginteatterin Ilkka Pentti näyttelee Jekku-terpiakoiraa, Annukka Blomberg Jessikaa ja Seija Pitkänen Jessikan äitiä, joka saa näytelmän alussa tehtävän näytellä Jessikan poikaa Ilvestä. Kuva Sami Tirkkonen

Ohjaaja-dramaturgi Leea Klemolan kirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä pidetään omituisina ja sellaisia ne totta vieköön myös ovat.

Klemolaa me voimme kuitenkin syyttää vain tarkkanäköisyydestä. Klemolan jäljiltä sekä maailma että me ihmiset näytämme omituisilta, koska maailma jossa me elämme on outo ja me ihmiset todella kummallisia.

Jessikan pentu on jatkoa kulttimaineeseen nousseelle näytelmälle Jessika – vapaana syntynyt, jossa 14-vuotias Jessika potee kasvukipuja. Molemmat ovat biisejä, joihin myös teatterin harrastajien kannattaisi ehdottomasti tarttua.

Jessikan pentu on näytelmä paniikkihäiriöistä. Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa Klemola kertoi, että hän kirjoitti näytelmän sen jälkeen, kun oli itse kokenut ensimmäisen kerran paniikkihäiriön.

Jessikan pentu on siten hyvin henkilökohtainen näytelmä tekijälleen kuten kaikki muutkin Klemolan itse kirjoittamat ohjaamat tekstit Kokkolasta alkanutta massiivista arktista trilogiaa myöten.

Klemolan mukaan paniikkihäiriö muistuttaa meidän eläimellisestä menneisyydestämme Afrikan savanneilla.

Refleksiä, jota nyt kutsutaan lääketieteessä paniikkihäiriöksi tarvittiin silloin, kun piti juosta kovaa ja kiivetä korkealle nälkäisen leijonan kiriessä aivan kantapäillä. Eksistentiaalista ahdistusta saattoi tuolloin potea vasta, jos sattui selviämään voittajana näissä varhaisissa olympialaisissa.

Näytelmän Jessika kaipaa elämää, jossa tietokoneet ja älypuhelimet eivät varasta meidän aikaamme. Jo aikaisemmin Jessika on kokenut, että hän ei pysty kilpailemaan näytelmän alussa jo kotoa pois muuttaneen poikansa Ilveksen ajasta ja läsnäolosta tietokoneiden kanssa.

Vertaistukea Jessika saa yrityksessään palata takaisin luontoon ja luonnolliseen elämään terapiakoira Jekulta.

Klemolan ohjauksille ominaiseen ja riemastuttavaan tapaan Kuopion kaupunginteatterin Annukka Blomberg,  Seija Pitkänen, Pekka Kekäläinen ja Ilkka Pentti heittävät vapautuneesti aivan hervotonta läppää näyttämöllä. Blombergin näyttelemän Jessikan lisäksi paniikkihäiriöstä kärsii myös Pentin näyttelemä Jekku-koira, joka tuntee kalvavaa syyllisyyttä siitä, että on liian ihmismäinen ja liian vähän eläin.

Jekku-koiran syyllisyyteen kiteytyy varmaan myös Klemolan ajattelun kantava ydin. Me olemme eläimiä ja kannamme geeneissämme koko evoluutiohistoriaamme. Aivan samat vaistot ja tunteet ohjaavat meitä kuin pari miljoonaa vuotta sitten, jolloin vasta opettelimme hankaamaan kahta piikiveä vastakkain, eikä kukaan osannut ajatella, että tuota mainiota raaka-ainetta vielä joskus käytetään tulentekoakin vaativampien älyllisten ponnistelujen apuvälineissä.

Jessikan pentu on teatterikokemuksena vapauttavan hauska juttu. Klemola ei saarnaa tai idealisoi. Paluu johonkin romanttiseen metsäsuomalaisuuteen on mahdotonta jo sen takia, että metsässä on yleensä hemmetin tylsää.

Villisorsaa Mikko Roihan tapaan

Perheen tytärtä Elsaa näyttelee Elsa Saisio, isää Jarkko Alhoa Jarkko Pajunen ja äitiä Ritva Alhoa Ritva Sorvali. Kuva Lauri Rotko
Perheen tytärtä Elsaa näyttelee Elsa Saisio, isää Jarkko Alhoa Jarkko Pajunen ja äitiä Ritva Alhoa Ritva Sorvali. Kuva Lauri Rotko

”Asiat pitää ilmaista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisemmin.”

Albert Einstein.

Ohjaaja Mikko Roihan tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta Villisorsa on Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto, jota syksyllä aletaan esittää myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.

Tampereen teatterikesän infossa Roiha arveli, että Villisorsan reseptillä toteutetut yhteistuotannot ovat malli, johon riutuvat maaseututeatterit voivat tarttua. Kysymyksessä on siten tärkeä produktio, johon on kohdistunut suuria odotuksia.

Viime syksynä ensi-iltansa saaneen esityksen kritiikit ovat olleet myönteisiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Lauri Meren Roihan Villisorsa on suorastaan häikäissyt selkeydellään.

Tavallisen katsojan mielipidettä edustaa todennäköisesti paremmin lahtelaisen teatterinharrastajan Kari Naskisen mielipide. Naskisen mustavalkoisen kritiikin keskeisen sisällön voi tiivistää toteamukseksi, ettei Roihan tulkinta Villisorsasta kaipaa muta kuin lisää järeitä hauleja ahteriinsa.

Ibsen lanseerasi vuonna 1884 kantaesitetyssä näytelmässään käsitteen elämänvalhe: ”Jos riistätte keskinkertaiselta ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”

Käsiohjelmassa suoraksi sitaatiksi Ibseniltä merkitty lause on ilmeisesti koko näytelmän kokoava motto. Omasta ajastaan ja tekstuaalisesta viitekehyksestään irrotettuna tämä lausahdus on paitsi ylimielisen elitistinen myös luvalla sanottuna typerä. Väite pitää sisällään olettamuksen, että se esittäjällä on itsellään objektiivinen tieto elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta, kuten tapana on sanoa.

Roiha on kääntänyt itse Ibsenin tekstin uudestaan alkuperäistekstistä. Käännöstyössään hän on käyttänyt apunaan Ibsenin näytelmän saksankielistä (!) käännöstä. Roihan käännöksessä Ibsenin henkilöt eivät puhu kirjakieltä, vaan Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteista koottua sekakieltä.

Ibsen itse käytti näytelmissään puhekieltä, runomittaisen teatterikielen asemasta. Tampereen Työväen Teatterin ja Lahden kaupunginteatterin näyttelijöille hämäläisaksentti varmaan luontuu ihan hyvin. Etelä-Pohjanmaan murteen oikeaoppisuudesta en menisi takuuseen, vaikka Roiha työskenteli 2000-luvun alussa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana.

Roihan pyrkimyksellä näkemyksen selkeyteen on kuitenkin hintansa. Ainakin minua jäi vaivaamaan ajatus, että Roihan tekemässä dramatisoinnissa on hukattu monia Ibsenin näytelmän nyansseja. Ibsenin teksti kestää huonosti tätä Roihan valaistumista.

Ibsenin omalla vuosisadalla kristilliseen etiikkaan perustuva porvarillinen ideaali ja todellisuus erottuivat toisistaan niin paljon, että Ibsen piti idealismia yhtenä sofistikoituneen valehtelun muotona.

Näytelmän tematiikan kannalta kysymys uskosta on tietenkin aivan keskeinen. Roiha tuo uskonnon näyttämölle näyttämökuvien avulla. Näyttämölle on asetettu pitkä pöytä, joka on sen äärellä istuvine näyttelijöineen kuin suoraan Leonardo da Vincin kuuluisasta seinämaalauksesta Pyhä ehtoollinen.

Samaa tarkoitusta palvelevat Särkänniemen akvaariosta videolle kuvatut ”Jeesus-kalat”, jotka heiluttavat pyrstöjään puolet näyttämötilasta valtaavalla videokankaalla.

Näyttelijäntyön osalta Roihalla on ohjaajana kaksoisstrategia. Murteen käytöllä hän arkipäiväistää Ibsenin suuruuteen kanonisoidun Ibsenin tekstiä. Samaan päämäärään tähtää varmaan se, että hän on antanut näytelmän roolihenkilöille suomalaiset nimet ja vieläpä niin, että roolihenkilöllä on sama etunimi kuin häntä näyttelevällä näyttelijällä.

Roiha ei kuitenkaan ole ihan turhaan asustelut viime vuosia Berlinissä. Hän osaa myös etäännyttää näytelmänsä ja näyttelijänsä yleisöstään tavalla, josta Bertolt Brechtkin olisi varmasti ylpeä.

Elämä on teatteria, ja varmaan siksi Roihan ohjaamat näyttelijät näyttelevät Villisorsassa ihan konkreettisesti toisilleen. Näytelmän alussa kaikki näyttelijät istuvat katsomon puolella ja katsomosta käsin tehdään myös jatkossa kaikki sisääntulot.

Minulle tutustuminen Elsa Saisioon äänikirjan lukijana oli rakkautta ensi kuulemalta. Saisio vakuuttaa myös näyttämöllä, vaikka Roiha on karsinut sovituksessaan Alhon perheen lasta (Elsa Alho/Hedvig Eklad) näyttelevältä Saisiolta pois kaikki vuorosanat.

Ibsenin Villisorsa on tragedia, jolle Roihan pelkistetty sovitus antaa koomisen vivahteen. Mistään camp-huumorista ei ole kysymys, vaan tietoisesta valinnasta. Ibsenin 1800-luvun totuudet eivät oikein tahdo nousta uudelle vuosituhannelle kuin ironian kannattelemana.

Omaa aikaamme kuvastaa näytelmässä sekin, että sen roolihahmojen joukossa ei ole veijareita tai pyhimyksiä. Kaikki hahmot näyttämöllä ovat Saision tulkitsemaa lasta lukuun ottamatta ainakin jossain määrin vastenmielisiä.

Käsiohjelmassa Roiha tunnustaa, että hän pelkää ennen muuta sitä, ettei ole ihmisenä mitenkään erityinen, vaan tuiki tavallinen. Toisaalta ehkä suurin elämänvalhe liittyy juuri menestymiseen. Erityinen ihmisestä tulee vasta, kun hän on varastanut muilta riittävän monta miljardia. Mammonaa palvovassa maailmassa ei armolle ole sijaa.

Isänmurha hämäläisittäin

Isänmurha hämäläisittäin
Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.
Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.
Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.
Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.
Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.
Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.
Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.
Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.
En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.
Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.
Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavikset ovat luusereita!”
Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.
Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.
Isänmurhaa suunnittelevia nuoria rakastavaisia elokuvassa näyttelevät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi. Kuva Hannele Marjaniemi/Helsinki -filmi Oy
Isänmurhaa suunnittelevia nuoria rakastavaisia elokuvassa näyttelevät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi. Kuva Hannele Marjaniemi/Helsinki -filmi Oy

Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.

Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.

Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.

Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.

Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.

Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö tai insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy juonen käänteistä psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.

Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.

Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.

En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.

Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli fyysinen läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.

Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavis on luuseri!”

Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.

Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.

Niskavuoren Heta

Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö
Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö

Koreografi Netta Salonsaari laittaa näyttelijöiden hippulat vinkumaan jo avauskohtauksessa. Tanner tömisee ja hiekka pölisee, kun Niskavuoressa vietetään Niskavuoren Hetan ja Akusti Harjulan häitä.

Tarina lähtee juoksuaskelista huolimatta liikkeelle hitaasti, mikä on ihan oikein, koska Hella Wuolijoen tarina on sijoitettu Hämeen sydänmaille. Akusti ei ole mikä tahansa renkipoika, vaan trenkipoika. Itä-Uudenmaan ruotsinkielisten kartanonherojen dräng ääntyy juuri näin hämäläisittäin.

Ohjaaja Lija Fischer on sovittanut Wuolijoen klassikosta farssin, jossa keskeisenä tehokeinona käytetään liioittelua. Ratkaisu toimii. Vahva tyypittely ja esityksessä käytetyt tinttamareskit vievät katsojan eurooppalaisen teatterin juurille. Commedia dell’arte on varmaan juuri se käsite, jota yritin kaivaa muistini pohjalta koko esityksen ajan.

Wuolijoen triangelidraama ei kovin hyvin istu meidän aikaamme. Tai no, miksei sittenkin. Todella eteensä katsova ja älykäs nuori nainen toki nai vuonna 2012 mieluummin köyhän miehen, jossa on potentiaalia, kuin rikkaan pölvästin.

Toki tämän päivän maailmakin on täynnä näytelmän osattomiksi jääviä siipirikkoja, mutta osattomuuden syynä ei ole yhteiskunnan liian tiukka moraalikoodi, vaan sen puute. Psykologisen hivutuksen ja aivopesun ammattilaiset saavat iskeä kyntensä lapsiin heti, kun oppivat konttaamaan ja katsomaan televisiota.

Vuonna 1950 ilmestynyt Niskavuoren Heta poikkeaa tematiikaltaan Wuolijoen ennen sotia kirjoittamista Niskavuori-näytelmistä.  Kun Niskavuoresta siirrytään Muumäkeen, siirrytään samalla vahvojen naisten maailmasta vahvojen miesten maailmaan. Omassa sovituksessaan Fischer tekee Akustista oikean alkiolaisen supersankarin, joka neuvokkuudellaan ja uutteruudellaan yhdistää sisällissodan jakaman kansan.

Tässä näytelmässä kepulaisuus rulettaa.

Ehkä koko tarinan kiinnostavin kysymys on, miten paljon Niskavuoren Hetan hahmossa on Hella Wuolijokea. Wuolijoki oli kansainvälinen hahmo juntti Suomessa, menestyvä liikenainen, sahabisneksellä rikastunut metsäteollisuuskapitalisti, sodan jälkeen kommunisteja edustaneen SKDL:n kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.

Epäilen vahvasti, että Niskavuoren Heta on tarinana saanut koomisen perusvireensä kirjoittajan itseironiasta.  Ylpeiden, päänsä pystyssä pitävien naisten Niskavuorelta on sotien jälkeen siirrytty tässä naisasiassa jonkinlaiselle Kyöpelinvuorelle. Suomea on rakennettu kahden mahtavan tunteen voimalla. Toinen niistä on häpeä ja toinen kateus. Se rakkaus on aina jossain toisaalla.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo siirtäneensä näytelmän tapahtumat nykyaikaan.  Tässä hän puhuu puuta heinää.

Vaikka Wuolijoen näytelmässä tynnyrinalat muuttuvat hehtaareiksi ja Fischerin sovituksessa markat euroiksi, on itse tarina tiukasti kiinni turpeessa. Tätä ei muuksi muuta edes se, että samaisen käsiohjelman mukaan esityksen nuorilla näyttelijöillä ei ole henkilökohtaisesti mitään kosketuspintaa tarinan kuvaamaan maailmaan.

 

Fischer on myös itse lavastanut esityksen, ja kun katsoin hänen näyttämölle kehittämiään laatikkoleikkejä, jäin ihmettelemään, miksi tämä nuori nainen valitsi aikanaan opinahjokseen juuri Teatterikorkeakoulun, eikä mennyt opiskelemaan esimerkiksi Helsingin yliopistoon teoreettista fysiikka tai jotain vastaavaa rakettitiedettä.

No älykkäästi tehtyä ja lempeällä ironialla maustettua teatteria on ilo seurata.

Näyttelijät selviävät hengästyttävistä rooleistaan mainiosti. Esimerkiksi Pauliina Palon laaja-alainen repertuaari pääsee tämän näytelmän lukuisissa rooleissa oikeuksiinsa.

Parvekejumalat

 

Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC
Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC by Soppakanuuna

Pidin aikoinaan kovasti nuoren Anja Kaurasen esikoiskirjasta Sonja O. kävi täällä. Sen jälkeen Anja Snellmanin romaanit ovat joutuneet siihen loputtoman pitkään jonoon, jossa vuoroaan odottavat ne kirjat, jotka ehdottomasti pitää joskus lukea.

Vuosien varrella Snellman on hionut lauseensa lähelle täydellistä. Äänikirjana Snellmanin teksti elää ja hengittää, eikä nautintoa ainakaan vähennä se, että näyttelijä Elsa Saisio on loistava lukija. Snellmanin oman lukijanäytteen löydät tästä linkistä.

Esittävässä taiteessa tie kohti virtuositeettia kulkee kymmenientuhansien harjoitustuntien kautta. Kirjoittamiseen pätee varmasti sama, mutta välillä tuntuu, että kirjailijan korvien välissä sijaitsevan ajattelulihas jäykistyy helposti maitohapoille. Muoto menee sisällön edelle.

Aikaisemmin tässä blogissa repostelemani Jari Tervon kirja Layla vaikutti minusta enemmän tuotteelta kuin tarinalta. Snellmanin Parvekejumalat epäilytti vielä enemmän ehkä siksi, että Snellman on vielä Tervoakin taitavampi kirjoittaja.

Molemmat päästävät lukijan kovin helpolla.

Aidosti moniäänisen romaanin kirjoittaminen on hyvin haastava, tai oikeastaan liki mahdoton tehtävä. Toki monet maailmankirjallisuuden suurista nimistä ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat aidosti polyfonisia.

Ongelman ydin taitaakin olla siinä, että lukijat, jotka pystyvät samaistumaan yhtä intensiivisesti moniäänisen romaanin henkilöihin kuin näiden maailmanluokan romaanien kirjoittajat, ovat keräilyharvinaisuuksia.

Myös kirjallisuuden markkinoilla ihmiset äänestävät lompakoillaan ja näissä vaaleissa meillä parantumattomilla ääliöillä on takanamme aina muhkea enemmistö. Juoppohullun päiväkirjojen sadattuhannet ostajat eivät voi mitenkään olla väärässä.

En tunne henkilökohtaisesti yhtään somalitaustaista maahanmuuttajaa. Myös muslimit ovat minulle henkilökohtaisella tasolla täysin kirjoittamaton lehti. Eikä ystäväpiiriini taida kuulua yhtään tosiuskovaista kristittyäkään. Sellaista se on, kun on syntynyt jumalattomaksi luterilaiseksi.

Snellman kuvaat teemojaan kahden eri kehitystarinan kautta. Anis on äärikonservatiivisessa maahanmuuttajaperheessä elävä kympin tyttö ja Zahra ääriliberaalissa suomalaisessa taiteilijakodissa kasvanut itseään viiltelevä nuori nainen, joka hakee mielentyyneyttä kääntymällä islamiin.

Molempiin henkilöhahmoihin on helppo samaistua. Silti Snellmanin romaanin rakenne on kovin kirjallinen. Huolella mietityt rakenteet paistavat näkyvät tarinan alta.

Todellisuus on tietenkin aina tarua ihmeellisempää. Paitsi ihmeellistä, todellisuus on myös usein nukkavierua ja pitkäpiimäistä. Aika on selvästi vaikeasti hallittava elementti myös kirjallisuudessa.

Hyvässä tarinassa elämä ei ole kipeä maraton, vaan räväkkä 110 metrin aitajuoksu.  

Miehet ovat suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoissa todella kummallisia otuksia kautta linjan etnisestä taustastaan riippumatta, eikä Snellman kirjoittajana edusta tässä suhteessa mitään poikkeusta. Se ei ole sinänsä kummalista, koska miehet ovat kohtuullisen outoja otuksia myös useiden suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoissa.

Voima-lehden kolumnissa Hanna Kuusela ampuu Snellmanin romaania alas kovilla tilastofaktoilla.

Tai oikeammin Kuuselan kiukun kohteena ovat kirjallisuuskriitikot, jotka ovat lukeneet Snellmanin fiktiivistä romaania kuin pamflettia.

Tässä Kuuselan kritiikki myös osuu maaliinsa. En kuitenkaan olisi valmis käyttämään ainakaan vielä kulturalismia kirosanana ja nyt jo edesmennyttä Samuel P. Huntingtonia tämän paholaisopin ylipappina ja pyhimyksenä.

Ihminen on laumaeläin. Se on fakta, jota ei voi muuksi muuttaa sen paremmin filosofisella kuin uskonnollisella saivartelulla.

Tavat ja uskomukset, joihin me kasvamme elämämme kahden ensimmäisen vuosikymmen aikana, ovat hyvin pysyviä. Niistä jää niin vahva muistijälki, ettei se lähde meistä kuin psykoanalyysiksi kutsutulla aivopesulla, jos silläkään.

Snellman lähtee yksilöstä, Kuusela yleisestä. Molemmat lähestymistavat ovat hankalia, olisi sitten kysymys vaikka naisten pukeutumiskoodista.

Toisaalta ajattelu ja argumentointi vaativat tietynlaista taloudellisuutta. Suurin osa todellisuudesta pitää karsia pois, jos ylipäätään haluaa sanoa jotakin jostakin. Pelkistäminen on yksi ymmärtämisen reunaehdoista. Todellisuus on paitsi ihmeellinen, myös aina aivan järjettömän monimutkainen.

Ihmisen suuret aivot eivät kehittyneet evoluution myötä ratkaisemaan matematiikan ja fysiikan ongelmia, vaan niitä tarvittiin useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tämän päivän maailmassa vaatimustaso on tässä suhteessa noussut potenssiin siitä, mitä se oli esihistoriallisella ajalla. Siksi me joudumme usein turvautumaan vaistoihimme aivan samoin kuin muinaiset esi-isämme.

Järki ja tunteet ovat toki saman kolikon kaksi eri puolta. Paras lopputulos tässä arvanheitossa saadaan todennäköisesti, jos lantti jää syrjälleen pystyyn niin, että tulos on sekä kruuna että klaava. Mutta se on tietenkin harvinainen lopputulema.

Kuusela niputtaa kovin huolettomasti kakki Suomen somalitaustaiset ihmiset ja islamia uskontonaan harjoittavat ihmiset nippuun eli syyllistyy tavallaan samaan helmasyntiin, mistä hän kritiikissään syyttää Snellmania. Suomalaisten perhesurmien ja niin kutsutun kunniaväkivalan rinnastaminen on näppärä veto, mutta se vaatisi kyllä tuekseen vankkoja perusteluja.

Snellmanin romaani on fiktiota, kirjoittajan luovaan työhön perustuva taideteos. Lukijalla on siten myös täysi oikeus tulkita kirjaa, miten itse tahtoo.

Ärsyttävää voi tietenkin olla se, miten julkisuus, tässä tapauksessa ammatikseen näitä tulkintoja tekevät kirjallisuuskriitikot tekevät Snellmanista ”kaikkien alojen asiantuntijan”.

Minulle lukijana, tai oikeammin kuulijana riitti ilon aiheeksi hallittu muoto ja lähelle täydellisyyttä hiottu lause. Totuutena kukaan edes kohtuullisen täysijärkinen ihminen ei fiktiivistä romaania toki pidä.