Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha
Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.
Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!
Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.
Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.
Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.
Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.
Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.
Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.
Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.
Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.
Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.
Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.
Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.
Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.
Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.
Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.
Silence
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024
Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat
Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin
Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast
Valosuunnittelu Aku Lahti
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen
Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.
Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.
Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.
Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.
Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.
Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.
Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.
Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.
Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.
Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.
Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.
Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.
Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.
Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.
Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.
Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.
Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.
Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.
Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.
Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.
Tuvi toas eli pulu huoneessa
Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024
Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo
Dramaturgi Rasmus Arikka
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka
Videosuunnittelu työryhmä
Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen
Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa
Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William ShakespearenRikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu NenosenKohina kävi yhden miehen musikaalista.
Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.
Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.
Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)
Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.
Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.
Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.
Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.
Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.
Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.
Näin me koputtelemme taivaan porttiin.
Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.
Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.
Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.
Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.
Kohina
Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024
Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen
Bernardon ääni: Markku Haussila
Valaisu: Heikki Paasonen
Kaiuttimet: Tatu Nenonen
Mattion avaimet: Marja Salo
Esityksen sitaatit
ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door
Leslie Barber – Plymouth Chorale
Michel Chion – Dies Irea
Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa
Nik Kersaw -The Riddle
Mia Martini – Minuetto
Rexi – Puhtaat purjeet
William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)
KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.
Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.
Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.
Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.
Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.
Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.
Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.
Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.
Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.
Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.
En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.
Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.
Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.
Häpeämätöntä rakkautta.
Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.
Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.
Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.
Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.
Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.
Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.
Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).
Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.
Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.
Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.
Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.
Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.
Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.
Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.
Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.
Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.
Seitsemän tarinaa häpeästä
Hillitön matka arktisen mielen ytimeen
KOM-teatterin esitys 11.9.2024
Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson
Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius
Ohjaus Ona Korpiranta
Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)
Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski
Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.
Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.
Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.
Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.
Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.
Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.
Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.
Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”
Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.
Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.
Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.
Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.
En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.
Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.
Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.
Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.
Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.
Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.
Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.
Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.
Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.
”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”
Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.
Ilon aika
Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024
Käsikirjoitus Arne Lygre
Suomennos Ari-Pekka Lahti
Ohjaaja Tatu Hämäläinen
Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun
Säveltäjä, muusikko Islaja
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen
Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen
Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.
Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.
Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.
Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.
Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.
Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.
Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.
Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?
Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.
Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.
Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.
Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.
Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.
Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).
Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.
Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?
Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.
En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.
Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.
Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.
Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.
Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!
Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.
Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.
Vaimoni, Casanova
Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min
Käsikirjoitus Leea Klemola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus Miko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Opa Pyysing
Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala
Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen
Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.
Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.
Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.
Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?
Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.
Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.
Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.
Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.
Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.
Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.
Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.
Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.
Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.
Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.
Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka
Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.
Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.
Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.
Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.
Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.
Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.
Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.
Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.
Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.
Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.
Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.
Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.
Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.
Etiopialainen ystävä
Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024
Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen Teksti Kari Hukkila MusiikkiJussi Tuurna Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa Valosuunnittelu Sari Mayer
Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival
Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge! on taidokas ja huippuunsa viritetty musikaali. Kokemuksena se oli hyvin voimauttava. Esitys sykki iloa ja energiaa. Se täytti mielen yltäkylläisyyden tunteella. Meidän katsojien raikuvat suosionositukset kertoivat omaa tarinaa siitä, että esityksen synnyttämä mielihyvä, hurmioituminen saavutti lopussa lähes hurmoksen asteen.
Me saimme olla mukana! Fantastista, ihanaa! Tätä varten vahvaan vuorovaikutukseen perustuva näyttämötaide on.
Produktion syntysanat on varmasti lausuttu jo vuosia sitten. Silti Moulin Rougen pohjoismaisen version Suomen ensi-ilta oli tiukasti ajassa kiinni. Helsingin kaupunginteatteri näytti, miten itseensä käpertynyt ja ankeuttajien hallitsema Suomi pääsee ylös tästä murheiden alhosta. Pitää olla rohkeutta ajatella suuria ajatuksia ja tavoitella mahdottomia. Pitää avata ovet ja ikkunat maailmalle – antaa ajatusten ja ideoiden virrata.
Osaaminen ja luovuus eivät ole kiinni ihmisen kasallisuudesta, sukupuolesta tai kulttuuritaustasta.
Moulin Rougen tekijäluettelo on hätkähdyttävää luettavaa. Käsikirjoittaja John Logan, ohjaaja Anders Albien, lavastaja Takis, puvustaja Astrid Lynge Ottosen sekä koreografit Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonlad edustavat alansa tunnettuja kansainvälisiä nimiä. Sama koskee moneen kertaan palkittuja musiikin sovittajia Justin Levinea ja Matt Stinea.
Albien on aikaisemmin ohjannut samalla konseptilla tehdyn sovituksen Moulin Rougesta Osloon, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan.
Loganin käsikirjoitus perustuu vuonna 2001 ensi-iltansa saaneeseen, Baz Luhrmannin ja Craig Pearcen käsikirjoittamaan Oscar-palkittuun elokuvaan. Se on aikuisten romanttinen satu elämää suuremmasta ja traagisesti päättyvästä rakkaudesta. Aikuisten satu meille, jotka emme ole itse koskaan kokeneet tuota taivaallisen euforian ja äärimmäisen epätoivon kierrettä, tunteiden hirmumyrskyä.
Loganin meriitteihin kuuluu kolme Oscar-ehdokkuutta ja varmasti syystä. Hänellä on taito punoa tarinansa kudokseen tummia ja surumielisiä sävyjä. Elokuvan ystävät muistavat James Bondin hahmon hurjan muodonmuutoksen. Sen takana ei ollut vain Daniel Craigin mahtava karisma ja hieno näyttelijäntyö, vaan sävynsä Skyfall ja Spectre ovat saanet Loganin nerokkaasta käsikirjoituksesta.
Moulin Rouge! vei meidät Pariisiin ja 1800-luvun lopun patriarkaatin hallitsemaan yhteiskuntaa. Moulin Rouge oli Montmartreen boheemien taiteilijoiden kohtauspaikka. Käsiohjelman kommenteissaan pukusuunnittelija Ottesen ja esityksen skenografian suunnitellut Takis muistuttavat, että tarinan glamourin ja visuaalisen loiston kääntöpuolelta löytyy haavoittuvuuden ja köyhyyden maailma.
Boheemien nälkätaiteilijoiden vapautta rakastava elämäntapa on meille tuttu lukuisista tarinoista. Naiset maksoivat kuitenkin vielä kovemman hinnan vapaudestaan kuin Aki KaurismäenBoheemielämää elokuvan ranskaa hieman oudolla aksentilla vääntävät sankarit. Matka mallin tai kabareelaulajan uralta huoraksi ja katuojan kerjäläiseksi oli lyhyt. Tässä maailmassa jopa miesten intohimoinen ja vilpitön rakkaus sai helposti hyväksikäytön piirteitä. Elämän reunaehtoja hallitsivat kolme kovaa koota: köyhyys. keuhkotauti ja kuolema.
Moulin Rougen tarinan voi lukea ja kokea myös varoituksena. Sukupuolien tasa-arvo ei ole itsestään selvyys. Itse asiassa meidän pohjoismainen, tasa-arvoinen elämäntapamme on poikkeus säännöstä ja asiat voivat muuttua huonompaan suuntaan nopeasti varsinkin meillä Suomessa. Edellisten vuosisatojen vitsaukset äärimmäinen köyhyys, hoitamattomat sairaudet ja enneaikaiset kuolemat ovat kuin varkain tulossa takaisin näille Impivaaran entisille nälkämaille.
Ottosenin pukusuunnittelun inspiraation lähteinä ovat olleet Henry de Toulouse-Lautrecin maalaukset ja Pariisin 1890-luvun muoti. Toulouse-Lautrec kuvasi maalauksissaan ja julisteissaan Molulin Rougen tanssijoita ja Pigallen punaisten lyhtyjen alueen prostituoituja. Esityksen puvuissa on käytetty paljon höyheniä, paljetteja, timantteja ja silkkiä. Ajan muotiin kulunut korsetti symbolisoi hyvin naisten asemaa. Se oli päälle puettuna tukahduttava, hengityksen salpaava vankila.
Takis kuvaa Moulin Rougea matkaksi lumoavien vastakotien maailmaan. Vaalea ja tumma vaihtelivat näyttämökuvissa kullankimalluksesta sysimustaan nokeen. Esitys oli visuaalista ilotulitusta hetkittäin aivan kirjaimellisesti. Lumoavaa oli myös lavastuksen huikea funktionaalisuus. Tarinan Satinen (Jennie Storbacka) asunto Elefantti nousi korkeuksiin ja vielä korkeammalle kurotettiin, kun rakastavaiset Satine ja Christian (Martti Manninen) nousivat euforiansa huipulla kuunsirpillä istuen kohti korkeuksia.
Moulin Rouge alkoi koreografisella vyörytyksellä, jonka veroista en ole kuuna päivänä nähnyt. Koreografien yhdessä tanssijoiden kanssa luomat joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja: tiiviitä, voimakkaita, dynaamisia. Suomalaisille ominaisesta ja usein myös tanssitaiteessa tutuksi tulleesta viiden metrin ”turvavälistä” ei nyt ollut tietoakaan. Tyylilajista toiseen vaihdetiin liikekielessä ja askelkuvioissa salamannopeasti ja oman näytteensä taidoistaan tanssijat antoivat tietenkin myös Moulin Rougen Can-can-tanssissa.
Samanlaisella vyörytyksellä alkoi myös esityksen musiikki. Moulin Rougea on sanottu jukebox musikaaliksi. Me kuulimme lähes katkeamattoman sarjan sitaatteja populaarimusiikin rakastetuimmista helmistä. Yhdessä tanssien kanssa tämä päättymättömältä tuntunut sikermä hittibiisejä pulppusi elämäniloa kuin virkistävä lähde. Hauskaa, hauskaa pakotonta huumoria, joka venytti suupielet korviin silkasta mielihyvästä.
Tämän mahdottoman kimaran, Levinen ja Stinen ideoiden toteuttamisen teki mahdolliseksi Helsingin kaupunginteatterin huipputaitava orkesteri ja sen vastaava kapellimestari Eeva Kontu.
Moulin Rougessa tanssittiin ja näyteltiin suurella sydämellä. Siltä se tuntui ainakin katsomon puolella. Näyttelijöiden ja ohjaaja Albien yhteinen tahtotila kristallisoitui alun hurjastelun jälkeen tarinaa syventävään seesteiseen vaiheeseen. En tiedä, voisiko tällaista tarinaa paremmin kuljettaa. Tarinan traagisuudesta huolimatta, myös tilannekomiikkaan sidottu hersyvä huumori oli osuvaa ja hauskaa.
Mannisesta on kehittynyt kaupunginteatterin huomassa alan huippuosaaja. Mannisella on laaja-alainen ja upea lauluääni. Lavakarismaa riittää. Manninen on se naapurin poika, jokaisen isän ja äidin ihanne vävy. Hyvin lahjakkaan, mutta ujon ja sulkeutuneen Christianin rooli istui Manniselle kuin hansikas käteen.
Storbackan lauluäänessä oli jotakin vaikeasti määriteltävää kovuutta. Esityksen äänentoisto oli ensi-illassa miksattua varmasti viimeisen päälle, mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Näyttelijänä Storbacka loisti Nicole Kidmanin elokuvassa eeppiseksi tekemässä roolissa.
Moulin Rouge! on vaatinut yli sadan ihmisen työpanoksen ja tuhansia ja taas tuhansia työtunteja. Tuotantokustannukset ovat sen mukaiset. Suurenmoista tuhlausta? Epäilemättä, mutta aina tarvittaessa huoneentaulu pitää naulata seinälle niin isolla moukarilla, että varmasti pysyy. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, jonka sisällöstä ja ilmaisutavoista vain taiteilijat, yhteisön jäsenet voivat päättää.
Tämä vaatimus taiteen riippumattomuudesta oli myös Moulin Rougen tarinan toinen pääjuonne.
Yleisö on jo äänestänyt teatterin puolesta. Syys-, loka- ja marraskuun esitykset on loppuunmyyty eikä esityksen suosio varmasti vähene, kun tieto sen laadusta leviää. Tavallisen kuluttajan kukkarossa 92 euron lipunhinta on toki suolainen rasti. Toisaalta on asioita ja elämyksiä, jotka kannattaa ja pitää kokea edes kerran elämässään. Moulin Rouge! kuluu tähän sarjaan.
Moulin Rouge! Musikaali
Pohjoismaisen yhteistuotannon esi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.8. 2024
Käsikirjoitus John Logan
Suomennos Paavo Leppäkoski
Ohjaus Anders Albien
Musiikin sovitus, orkestraatio, lisämusiikki, tanssisovitukset ja sanoitukset Justin Levine
Sovitukset ja yhteisorkesteriointi Matt Stine
Koreografia Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald
Vastaava kapellimestari Eeva Kontu
Kapellimestari Ville Myllykoski
Lavastus Takis
Pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen
Valosuunnittelu Palle Palmé
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Pääosissa näyttämöllä Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Matti Leino, Laura Allonen, Antti Lang, Samuli Saurén
Tampere-talon Taru sormusten herrasta on produktio, jossa Tuomas Kantelisen täysikokoiselle sinfoniaorkesterille säveltämä musiikki ja Sami Keski-VähälänJ. R. R. Tolkienin kirjan pohjalta kirjoittama draama täydentävät toisiaan. Oopperan kontekstissa teos olisi läpisävellettyä draamaa. Nyt aariat on korvattu repliikeillä ja kuoro-osuudet hienolla sirkustaiteella.
Teos on niin harvinainen ja hieno, ettei kukaan teatteria vakavasti harrastava jätä sitä mistään syystä väliin. Tampere-talon johtajan Pauliina Ahokkaan mukaan tällaista hanketta ei Suomessa ole toteutettu sitten Jean Sibeliuksen päivien.
Minulta ajantaju katosi esityksen aikana. Se on minulle aina ollut pettämätön merkki esityksen korkeasta laadusta. Tarinan käänteitä korostava musiikki, esityksen upea visualisointi ja tietenkin itse tarina veivät mennessään. Vaikka Tampere-talon salin mittakaava kutisti näyttelijät näyttämöllä pikkusormen mittaisiksi, se ei kahlinnut vaan vapautti katsojan oman mielikuvituksen valloilleen.
Olen varma, että juuri näin myös Tolkien toivoi hänen tarinoidensa vaikuttavan. Haltioituminen ei laske minuutteja tai tunteja. Keski-Vähälän, Kantelisen ja ohjaaja Mikko Kannisen kellottama 4 tuntia ja 15 minuuttia on urheilutermein jonkinlainen ihanneaika. Se on kompromissi taiteellisten pyrkimysten ja realiteettien välillä, mutta erittäin taidokkaasti toteutettu kompromissi.
Tekijöiden mukaan Tolkienin perikunta on ollut vaativa, mutta myös erittäin kannustava yhteistyökumppani.
Tavallaan esityksen tonaalinen, tai pitäisikö sano polytonaalinen ja visuaalinen loisto ovat vastakohta Tolkienin tarinoiden temaattiselle kontekstille. Tarinat haltijoista, peikoista, kääpiöistä, metsänhengistä, ritareista ja hyvän ja pahan välisestä taistelusta ovat syntyneet jo kauan ennen luku- ja kirjoitustaidon kehittymistä. Näitä tarinoita ei kerrottu parrasvaloissa, vaan leirinuotion tai takkatulen kajossa.
Tolkienin kiinnostus Kalevalaa ja suomen kieltä kohtaan on hyvin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Hän tiesi, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä suullisena perimätietona kulkenut tarinaperinne oli Karjalassa säilynyt aina 1800-luvulle asti. Tolkienilta se anglosaksien suuri tarina jäi osittain tavoittamatta ja sen tavoittelusta tavallaan kertova Silmarillion ilmestyi postuumisti pojan Christopher Tolkien kokoamana kirjailijan kuoleman jälkeen.
Tolkienin kieli on niin rikasta ja ilmaisuvoimaista, että hänen kirjansa vie siihen tarttuvan mennessään. Nämä tarinat ovat ikiaikaisten satujen tavoin pelottavia aina julmuuteen asti. Muistan yhä ensimmäisen yritykseni lukea Tarua sormusten herrasta. Se vaellus päättyi pian aloituksen jälkeen vainajien kansoittamalle suolle. Mielikuva tuosta tarinan kuvaamasta entisestä taistelukentästä on niin voimakas, että myös Peter Jacksonin elokuvaa oli hieman vaikea katsoa.
Näyttelijöiden haastattelut kertovat, että Tolkienin tarinaan tutustuessaan ja omaa rooliaan työstäessään he ovat kokeneet samanlaisia tunteita. Tarinassa on jotain pelottavaa ja samalla hyvin haastavaa. Jollakin tavalla se koskettelee meidän tajuntamme syviä kerroksia. Käsiohjelmassa Eija Mäkinen on kiteyttänyt Frodoa näyttelevän Ella Mettäsen ajatukset tarinasta ja omasta roolistaan haastattelun otsikoksi: ”Yksikään ei ole immuuni Sormukselle”.
Tolkienin kielen dramatisointi on varmaan muistuttanut varjojen ratsastusta mustilla villihevosilla. Keski-Vähälä on joka tapauksessa valinnut sitaattinsa taiten. Minulle kolahti Sarumanin (Tommi Raitolehto) suuhun laitettu repliikki: ”Meidän vanhojen velhojen pelot muuttuvat mielissämme totuuksiksi”. En ole varma, muistanko repliikkiä sanatarkasti, mutta se oli minulle avain tarinan tulkitsemiseen.
Monimieliseksi tulkinnan teki se, että Saruman on tarinassa Rautapihan hallitsija, teknologian haltija, joka liittoutuu pahan voimien kanssa.
Tolkienin tarinat ovat osa meidän elävää kulttuuria ja tietoisuuttamme. Ukrainalaiset nimittelevät venäläisiä hyökkääjiä örkeiksi. Tolkienin aikalaiset ja myös myöhemmät polvet ovat selittäneen fantasiakirjan tapahtumia Tolkien omilla traumaattisilla sotakokemuksilla ensimmäisessä maailmasodassa. Tolkien torjui kiivaasti tällaiset rinnastukset ja tulkinnat.
Pintapuolisesti tarkasteltuna Taru sormusten herrasta on klassinen vaellustarina. Sankarin tai sankareiden pitää kulkea pisteestä a pisteeseen b vaaroja uhmaten ja suorittaa vaativa uroteko, jota maailma pelastuisi. Kaava on meille tuttu elokuvista ja sama draaman kaari kukoistaa pelien maailmassa. Jacksonin elokuvatrilogian jättisuosiota ei tarvitse ihmetellä.
Tampere-talon vaellustarinassa korostuivat ystävyys ja yhteistyö. Vahva yhteisöllisyys on voima, joka selättää vastukset silloinkin, kun vastassa on hirmuvaltaan pyrkivä sokea vallanhimo. (Tolkien ojennuksesta viisastuneena en nyt tässä kirjoita riviäkään Putinista ja hänen hengenheimolaisistaan täällä Impivaarassa).
Tampereella uskalletaan ajatella suuria ajatuksia ja toteuttaa mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tämä konsepti on tehnyt ”Mansesta” kyselytutkimuksissa Suomen suosituimman kaupungin, jossa sekä talous että kulttuuri ovat kukoistaneet.
Aamulehden mukaan perjantaina maailmankantaesityksen. Ehkä näin. Tolkienin perikunta toki vahtii kirjailijan teosten käyttöä haukankatseella. Idea sinfoniaorkesterille sävelletyn ja läpisoitetun puhedraaman tekemisestä maailmakuulusta fantasiakirjallisuuden klassikosta muuttui produktioksi vuonna 2019, kun Tampereen Teatterin peruskorjauksen ajankohta varmistui.
Mahdottomasta on tullut mahdollista yhteistyöllä. Produktiossa Tampere-talo ja Tampereen Teatteri ovat toimineet tuottajina. Henkilöresursseja ja tarvittavaa erityisosaamista produktioon on saatu Sorin Sirkuksesta ja vuonna 2020 perutetulta Teatteri NEO:sta. Sorin Sirkuksen tekijöiden sirkustaide ja hurjat stuntit olivat minulle se mauste, joka teki kokonaisuudesta mestariteoksen. NEO:n Marko Uotila ja Joni Maukonen korostivat roolitöillään ja läsnäolollaan tarinan ytimessä olevaa yhteisöllisyyttä.
Klonkkua näytelleen Risto Korhosen akrobatiaa muistuttava huima kiipeily lavasteissa oli myös silkkaa sirkusta. Korhonen loihti Klonkun addiktion uhrin rooliin myös yllättävän elementin – huumorin.
Taru sormusten herrasta on toteutettu mallilla, jolla on varmasti käyttöä myös jatkossa. Tulevan taloudellisen niukkuuden aikaa on vielä vaikea täydellisesti hahmottaa, mutta painajaiselta se näyttää. Vapaat ryhmät ja pienet maakuntateatterit taistelevat lähivuosina olemassaolostaan.
Meillä katsojilla on ainakin vielä mahdollisuus äänestää teatteritaiteen puolesta euroilla. Tampere-talolle ja Tampereen Teatterille Taru sormusten herrasta merkitsee suuren taloudellisen riskin ottamista. Ison salin 1800 paikka pitäisi myydä täyteen yhä uudestaan. Omalta lähipiiriltäni, jos sosiaalisen median ystävien ja tuttavien joukkoa sellaiseksi voi luonnehtia, saamani palaute on kutenkin ollut rohkaisevaa. Taru sormusten herrasta on se esitys, joka täytyy nähdä.
Taru Sormusten herrasta
Tampereen Filharmonian, Tampereen Teatterin, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEO:n kantaesitys Tampere-talossa 23.8.2024.
Taiteellinen työryhmä
Alkuperäisteos J. R. R. Tolkien Suomennos ja näytelmän hahmojen nimet Kersti Juva Sovitus Sami Keski-Vähälä Ohjaus Mikko Kanninen
Sävellys Tuomas Kantelinen Musiikin toteutus Tampere Filharmonia Kapellimestari Jonas Rannila
Lavastus Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström Valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Sirkuskoreografi Taina Kopra Stuntkoordinaattori Jouni Kivimäki Apulaisohjaaja Jaakko Lenni-Taattola Tuottajat Mari Posti, Aili Viitanen, Suvi Leinonen
Rooleissa
Frodo Ella Mettänen Aragorn Antti Reini Gandalf Ville Majamaa Klonkku, portinvartija Risto Korhonen Saruman, Boromir Tommi Raitolehto Legolas Lasse Viitamäki Sam Antti Tiensuu Pippin Annuska Hannula Merri Elisa Piispanen Bilbo Reppuli, Shagrat Eeva Hakulinen Faramir, Voivalvatti, Haldir Ville Mikkonen Arwen, Gorbag Henna Tanskanen Elrond, Denethor, Kärmekieli Arttu Ratinen Galadriel, Sauronin suu Arttu Soilumo Gimli Elina Rintala Puuparta (ääni) Esko Roine Örkkejä, enttejä, haltioita, nazgûleita, juhlavieraita (Sorin Sirkus) Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Saana Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio
