Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.  

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri      

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.    

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa.  No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Piaf on Tampereen Teatterin uusi täysosuma – Annuska Hannula loisti ja hehkui Piafin roolissa – Esityksen huikea finaali sai sydänalan värisemään

Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri 

Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.

Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.

Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.

Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.

Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.

Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko  joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.

Chris Whittakerin ilmava koreografia sekä Juho Lindströmin ja Raimo Salmen oivaltava lavastus pitivät tarinan liikkeessä. Pyörivälle näyttämölle oli rakennettu Piafin elämän karuselli. Karusellin keskuspylvääseen kätketyt ovet toimivat portteina kohtausten sisääntuloille. Jatkuva liike toi esitykseen imua. Oikea ajankuva piirtyi Tuomas Lampisen puvustuksen kautta. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.

Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.

Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.

Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.

Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.

Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.

Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.

Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.

Anna Laakson sovitukset ja Tampereen Teatterin mahtava bändi olivat esityksen dynamiikan kolmas liikkeelle paneva voima. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.

Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.

Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.

Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.

Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.  

Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.      

Piaf

Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023

Käsikirjoitus: Pam Gems

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso

Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin

Koreografia: Chris Whittaker

Lavastussuunnittelu: Juho Lindström

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen

Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen

Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso

Tampereen Teatterin Ihmisiksi on satiirinen komedia – Tuomo Rämön johtama ensemble onnistui tässä ultravaikeassa tyylilajissa erinomaisesti – Kari Hotakaisen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa

Ohjaus, näyttelijäntyö ja lavastus loivat yhdessä vahvan tunnelman. Miltä tuntuu löytää itsensä haisevasta jätekuilusta, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä. Hienosti näytelleiden Liisa Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet ovat kuvassa puhuttelevia. Miksi ovet eivät aukene meille? Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Kari Hotakaisen Tampereen Teatterille kirjoittama Ihmisiksi on dystopia. Torstain ensi-illassa näytelmästä kehittyi terävä yhteiskuntasatiiri, jossa Hotakaiselle tyypillinen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa.

Ihmisiksi kertoi kolmen ihmisen kohtaloiden kautta yhteiskunnasta, jossa voittajat vievät kaiken. Lappeenrannan kaupunginteatterille huikean Viimeinen Atlantis -näytelmän ohjannut Tuomo Rämö onnistui nyt kiteyttämään Hotakaisen tarinan näyttämöllä oleelliseen. Näytelmän pureva satiiri osui ja upposi.  

Hotakaisen tarinassa Elina Rintala, näytelmän Liisa ja Matti Hakulinen, näytelmän Matti yrittivät yhteiskunnallista nousua kaatopaikalta käsin. Portinvartijana tähän oikeiden ihmisten maailmaan toimi Eeva Hakulisen näyttelemä virkailija. Näyttelijäntyö oli erinomaista. Rämö ja näyttelijät ovat harjoitusprosessin aikana selvästi paneutuneet myös puhetekniikkaan. Tai ainakin nyt varsinkin Matti Hakulisen näytteleminen oli musiikkia tämän kirjoittajan puolikuuroille korville.

Oppikirjojen mukaan satiirin keinoja ovat liioittelu, karnevalisointi, ironia ja shokeeraaminen. Hotakainen ja Rämö ovat saaneet nämä kaikki tyylikeinot mukaan vajaat kaksi tutia kestäneeseen esitykseen.

Teatteritieteen tutkijoiden mukaan satiirien komedia on katsojan kannalta se kaikkein vaativin tyylilaji. Tampereen Teatterin Ihmisiksi teki meille tämän usein hieman karvaan palan nielemisen helpoksi. Ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän Matti Ja Liisa kaivautuivat esiin roskien täyttämästä kuopasta. Ainakin jo toisessa sukupolvessa kaatopaikalla eläneet tarinan sankarit halusivat päästä ihmisten ilmoille, mutta päätyivätkin kierrätysaseman jätekuiluun, josta ulospääsy oli vankan, lukitun panssarioven takana.

Digitaalisen tekniikan kaikkivoipaisuudesta tehtiin näytelmässä rankkaa pilaa. Meille senioreille insinöörien suunnittelemat idioottimaiset käyttöliittymät ovat yksi kiusa muiden vanhuudenvaivojen lisäksi. Meitä nuoremmat osaavat käyttää sujuvasti älypuhelimia ja muita digitaalisia härpäkkeitä, mutta yhä harvempi tuntuu ymmärtävän miten ne toimivat tai miksi ne toimivat. Tietoyhteiskunnassa, jossa kaikki tieto on ainakin periaatteessa saatavissa, ihmisten tietoisuus ja maailmankuva sen kuin kapenevat. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Traaginen ja koominen kohtasivat oikeaoppisella tavalla. Näytelmän tarinan punaisena lankana kulkenut syrjäytymisen teema ja tämän syrjäytymisen seuraukset olivat kattavasti läsnä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Mika Haarasen, Mari Pajulan ja Tuomas Vartolan ideoimasta ja tarinaan täydellisesti istuvasta skenografiasta ei puuttunut muuta kuin se pistävä kaatopaikan haju.

Romanttinen rakkaus ei voi tällaisissa oloissa kukoistaa, mikä tehtiin aluksi selväksi.

Anglosaksissa maissa ihmisen luokka-asema paljastuu heti, kun hän suunsa avaa. Hotakaisen teräviin havaintoihin kuului se, että sama ilmiö on edennyt myös Suomessa jo pitkälle. Varsinkin ne pojat, jotka eivät juuri koskaan lue mitään, eivät edes sitä Aku Ankkaa, ovat syvenevässä kierteessä kohti sitä yhteiskunnan sosioekomonomista jätekuilua.

Hotakaisen satiirin piikki osui terävästi näytelmän virkailijan hahmossa myös meihin ”oikeassa olijoihin”, jotka suhtaudumme huvittuneen ilkeämielisesti esimerkiksi perussuomalaisten rivikannattajien poliittisiin ulostuloihin. Eikä perusuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkeläkään ole ihan väärässä, kun hän kantaa huolta poikien ja miesten syrjäytymisestä. Tavallaan sääli, ettei Mäkelällä ole ilmeisesti oikeita sanoja tai kykyä huolensa ilmaisemiseen.

Ihmisiksi on dystopia, jossa myös suomalaisella kaatopaikalla syntyneet joutuivat hakemaan Suomen kansalaisuutta osallistumalla ja läpäisemällä kansalaisuuskokeen. Tässä Hotakaisen satiirin kohde oli helppo paikallistaa. Rasismin torjuntaa koskevista tiedonannoista huolimatta Petteri Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikka on sitä itseään.

Kuten virkailija näytelmässä totesi, maahanmuuttajat olivat tässä näytelmässä Matin ja Liisan kaltaisia melkein ihmisiä.

Lavastuksen suunnitelleen Mika Haarasen luoma illuusio kierrätyskeskuksen jätekuilusta oli omiaan herättämään klaustrofobista kauhua. Vain jätteiden pistävä haju puutui. Mari Pajulan pukusuunnittelu toi mieleen kauhukuvat ryysyköyhälistön paluusta katukuvaan. Elina Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet kuvassa kertoivat siitä toiveikkuudesta, jolla kaatopaikan sankarit vielä tarinan ensimmäisessä kohtauksessa pyrkivät ihmisten ilmoille. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri  

Oman osansa Hotakaisen satiirista sai myös meidän osaajien höyrypäinen into digitalisoida kaikki mahdolliset palvelut. Kuvaava oli kohtaus, jossa Liisa poltti lopulta päreensä ja täräytti nyrkillään nämä digitaliajan ihmeet kierrätyskuntoon.

Näytelmän toisessa osassa vedettiin johtopäätöksiä syrjinnän seurauksista, kun Matti ja Liisa olivat edenneet omien mahdollisten työuriensa huipulle lähihoitajiksi.

Ihmisiksi oli älyllisesti haastava ja aito satiiri myös siinä, että se pakotti miettimään oman elämäntavan tragikoomisuutta. Jostain syystä näytelmän toi minun mieleeni Ylen takavuosien hitin, Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen käsikirjoittaman televisiosarjan Raid. Sen tarinassa yhteiskunnasta täydellisesti syrjäytyneiden ihmisten yhteisö elää kaatopaikalla.

Mutta ei kaatopaikalla elävien ihmisten yhteisö ole Suomessa pelkkää fiktiota. Suomi oli sodan jälkeen asenteiltaan kova ja kylmä maa. Esimerkiksi Espoon Mankaalla sijainneella kaatopaikalla asui asunnottomien yhteisö aina 70-luvulle asti. Tuolloin Hannu ja Erkki Peltomaa tekivät heidän elämästään palkitun dokumentin Rantojen miehet.

Syrjäytymisen tai päihdeongelmien syitä ei tuolloin paljon pohdittu. Kaikki pohjalle ajautuneet olivat rappioalkoholisteja, puliukkoja. Niillä evästyksillä sai elää kituuttaa ja kuolla kurjan elämänsä päätteeksi myös luvuton määrä edeltäneissä sodissa sotatrauman saaneita veteraaneja.

Käsiohjelmassa Hotakainen kertoo ideasta, josta näytelmä sai alkunsa. Mitä jos olisi kaksi ihmistä, jotka eivät koskaan ole eläneet yhteiskunnassa, mutta nyt pyrkivät sinne. Raaka ja yksinkertainen tilanne nosti heti kysymyksiä. Millaista on olla mitätön? Millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa?

Samojen kysymysten edessä ovat nyt ne, joiden toimeentulo perustuu lähes kokonaan yhteiskunnan maksamiin tukiin. Hallituksen hallitusohjelmaan kirjatut sosiaalitukien leikkaukset ovat raakoja. Niiden toteutuessa Romaniasta tulevat romanit eivät ole enää ainoita ryysyköyhälistön edustajia suomalaisessa katukuvassa. Yhä enemmän ihmisiä ajautuu kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kodittomuus ja osattomuus yleistyvät.

Tosin edes nykyaikaisesta kierrätyskeskuksesta ei nimensä mukaisesti löydy enää loppusijoituspaikkaa näille syrjäytyneille. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet ja edistys edistyy.

Miten me jatkossa reagoimme kysymykseen, millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Hotakaisen vastaus näytelmässä oli selkeä. Nöyryyttäminen johtaa ennen pitkää nöyryytettyjen aggressioon. Orpon hallituksen leikkaukset kohdistuvat erityisen kipeästi puolueen äänestäjäkunnan sosioekonomisen rakenteen perusteella perussuomalaisten omiin jäseniin ja kannattajiin. Miten yhteiskunnan eriarvoistumisen edessä tavallaan viimeisen toivonsa perussuomalaisiin asettaneet äänestäjät reagoivat, kun leipä viedään lähes kirjaimellisesti suusta?

Katsomonkaan ei oikein enää voi siirtyä, koska katsomoa ei kohta enää ole.

Kari Hotakainen sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 romaanistaan Juoksuhaudantie. Itse en kuulu lukijana hänen kiihkeimpiin faneihinsa. Miestä on kuitenkin täysi syy sekä kunnioittaa että pitää esikuvana taiteilijana. Kirjallisten ansioiden lisäksi Hotakaisen meriittiin kuuluu muun muassa se, että hän oli mukana rahoittamassa David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu käännöstyötä. Tero Valkoselta kului tämän suurromaanin kääntämiseen kokonainen vuosi. Hotakainen on taiteilija suurella sydämellä.

Ihmisiksi

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.9.2023

Käsikirjoitus: Kari Hotakainen

Ohjaus: Tuomo Rämö

Lavastussuunnittelu: Mika Haaranen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho

Rooleissa: Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen ja Elina Rintala

Hylkäämisen päivät oli ajatuksia herättävä kasvutarina – Mari Turusen huikea veto ei jättänyt kylmäksi Tampereen Teatterin kantaesityksessä

Mari Turunen näytteli upeasti Tampereen Teatterin ensi-illassa. Esityskuvan kohtausta ei voi ehkä kuvata tarinan päähenkilön Olgan lopullisen valaistumisen hetkeksi, mutta keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä saanut Elena Ferranten romaaniin perustuva Hylkäämisen päivät oli hieno kasvutarina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.

Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.  

Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.

Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.

Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?

Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?

Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.

Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.

Tarinan Olga (Mari Turunen) ei tyytynyt purkamaan vihaansa petollista miestään Mariota (Henry Hanikka) ja tämän uutta rakasta Carlaa (Elina Hietala) kohtaan vain katkerilla sanoilla, vaan hän kävi heidän kimppuunsa kuvan kohtauksessa myös fyysisesti nyrkein ja genitaalialueelle suunnatuin potkuin. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri           

Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”

Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.

Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.

Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.

Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.

Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?

Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.

Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.

Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.

Hienoa!

Hylkäämisen päivät

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023

Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin

Suomennos: Taru Nyström

Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen

Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala

Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka        

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf  

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa.  Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

 Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö     

Reita Lounatvuoren uusi suomennos pyyhki Samuel Beckettin klassikosta tulkintojen patinan – Tampereen Teatterin esitys oli hauska, surumielinen ja niin kipeä, että nauru tarttui kurkkuun jo ensiminuuteilla – teki mieli itkeä maailman pahuutta ja sokeaa todellisuutta

Eletyn elämän sankareita Estragonea ja Vladimiria näytelmässä näyttelivät Mika Nuojua ja Martti Suosalo.  Kuva Otto-Ville Väänänen/Tampereen Teatteri

Elämä on arvoituksellista ja absurdia. Elämä on matka. Samuel Beckettin näytelmässä näytelmän Pozzo kuljettaa painavaa, hiekalla täytettyä matkalaukkua tällä matkalla kehdosta hautaan. Tai ei Pozzo itse rehki painavan laukkunsa kanssa. Hän sälyttää taakan palvelijansa, tai tässä tapauksessa hirttoköydellä isäntäänsä kahlitun orjansa Luckyn (!) kannettavaksi.

Beckettin Huomenna hän tulee (En attendant Godot) on tragikomedia ja absurdin teatterin mestariteos.

Teatterikirjallisuuden suurten klassikoiden tavoin se on myös aina ilmiömäisen ajankohtainen. Elämme parhaillaan maailmassa, jossa Venäjän diktaattori Vladimir Putin on aloittanut brutaalin sodan Ukrainassa. Elämme maailmassa, jossa yhden ihmisen eksistenssi voi johtaa koko nykyisen sivilisaation tai jopa koko ihmiskunnan tuhoutumiseen.

Mutta ehkä myös Kremlissä ajatellaan, että aika kuluu nopeammin, kun on jotain tekemistä!

Huomenna hän tulee on Turun kaupunginteatterin, Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotanto. Tämä arvio perustuu Tampereen Teatterin ensi-iltaan 8. maaliskuuta.

Beckettin Huomenna hän tule on näytelmä, jossa ei ole juonta eikä oikeastaan edes mitään tarinaa. Sellaisena se on huikea haaste näyttelijälle. Tavallaan näytelmä on olemassa vain näyttelijöiden läsnäolon kautta.

Alan kirjallisuudessa Beckettin näytelmä määritellään absurdiksi tragikomediaksi. Tätä määritelmään vasten näytelmän laitapuolen kulkijoita Vladimiria ja Estragonia näyttelevät Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat vahvinta kaliiperia, mitä suomalaisen teatterin koomikkoarsenaalista löytyy. Suosalon ja Nuojuan komediaa Kiviä taskussa on esitetty lähes yhtämittaisesti täysille katsomoille aina vuodesta 2002 asti eli kohta kaksikymmentä vuotta. Näytelmän ensi-ilta näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa lokakuussa 2002.

Myös Helsingin kaupunginteatterin Suomen hauskin mies ja samasta käsikirjoituksesta tehty elokuva lujittivat Suosalon asemaa Suomen hauskimpana näyttelijänä.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi tunnetaan ennen muuta komedioiden ja farssien ohjaajana. Teatteritöiden ohella Kotkaniemi on ohjannut koko joukon kotimaisia elokuvia ja hänen meriitteihinsä kuuluu myös esimerkiksi Lapinlahden lintujen televisiolle tekemien sketsisarjojen ohjaus.

Ensembleen on siis koottu eräänlainen suomalaisen komedian huippuyksikkö. Tässä mielessä kaikki on tehty varmanpäälle.

Tampereen esityksen todellinen kivijalka oli kuitenkin Reita Lounatvuoren uusi, huikean hieno suomennos. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän alun perin ranskaksi. Hän itse perusteli kielen vaihtamista halulla kirjoittaa ilman tyyliä ja eleganttia ilmaisua. Ainakin minä vakuutuin siitä, että Lounatvuori on tavoittanut Beckettin näytelmän kielen alkuperäisen roson ja tuonut tekstin takaisin lukemattomien tulkintojen luomista eksistentiaalisista sfääreistä takaisin arjen tasolle.

Kotkaniemen mukaan Beckett oli suuri music hallin, mykkäelokuvien, Charles Chaplinin ja Buster Keatonin ystävä. Toteutuksessa Kotkaniemi on tuonut tämän teatteritaiteen kultakauden estetiikan näyttämölle. Beckettin kielelliset koukerot saivat näyttämöllä fyysisen vastineensa Nuojuan, Suosalon, Ville Majamaan ja Tommi Alatalon hauskasta spalstick-komiikassa. Esitys oli täynnä yllättäviä ja hauskoja temppuja ja yksityiskohtia.

Sama viime vuosisadan alun mykkäelokuvista tuttu komiikan perinne toistuu Jani Uljaan pukusuunnittelussa. Suosalolla oli liian pieni takki ja punteista liian lyhyet housut. Nuojuvan rooliasuun kuuluva takki oli puolestaan aivan liian suuri ja hän oli välillä kompastua ylipitkiin lahkeisiinsa. Sama koominen liioittelu toistuu tietenkin myös Majamaan ja Alatalon rooliasuissa.  

Esitys ei kuitenkaan missään vaiheessa muuttunut anarkistisen hauskaksi. Beckett asui toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämässä Ranskassa ja osallistui vastarintaliikkeen taisteluun. Hän kirjoitti vuonna 1953 ilmestyneen näytelmän todellisuudessa, jossa kaikkialla maailmassa oli miljoonia tuoreita hautoja ihmiskunnan tähän asti hirvittävimmän ja tuhoisimman sodan jäljiltä.

Beckett myös kirjoitti tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmäänsä pitää esittää aina näyttämökuvia myöten. Tampereen esityksessä Jani Uljaan lavastus teki hienosti näkyviksi nämä ideat. Tyhjällä näyttämöllä oli vain harvaoksainen puu ja kivi. Ainakin minulle näytelmän näyttämökuva on kuva ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä, siitä tunteesta, joka meidän on kohdattava viimeistää kuoleman hetkellä.

Ehkä tämän näyttämökuvan avulla Beckett on halunnut kertoa meille katsojille myös kuka, tai oikeammin mikä on tämä salaperäinen herra Godot, jota näytelmän laitapuolen kulkijat odottavat. Hevosenleikkiä keskenään laskevilla Estragonilla ja Vladimirilla oli myös ajatuksia siitä, miten pitkän odotuksen aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus saadaan päättymään kunhan paikalle haalitaan riittävän tukevaa köyttä.

Näytelmän alussa näytelmän Vladimir harrastaa itseohjautuvuutta. Hän komentaa Vladimiria tulemaan järkiinsä. Siitä ei kuitenkaan taida olla mitään toivoa.

Huomenna hän tulee

Tampereen Teatterin ensi-ilta 8.3.2022

Käsikirjoitus Samuel Beckett

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Lavastus ja pukusuunnittelu Jani Uljas

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Naamioinnin suunnittelu Kaija Heijari

Rooleissa Mika Nuojua, Martti Suosalo, Ville Majamaa, Tomi Alatalo

Ääniroolissa Voitto Maasola

Karvalakistaan kansalliskirjailija tunnetaan – Tampereen Teatterin uusi kantaesitys oli näyttämöllä energistä ja irtonaista tekemistä – Väinö Linnan rintakuvasta pyyhittiin pölyt huumorilla

Kansalliskirjailijan näyttämökuvat olivat hyvin ilmaisuvoimaisia. Se näkyy myös Mikko Karsiston hienoista esityskuvista, joista oli runsaudenpulan takia vaikea valita tähän sitä parhaiten näytelmän tunnelmia kuvaavaa otosta. Tässä valinnan ratkaisi kuvassa olevan Arttu Soilumon loistava näyttelijäntyö. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Kansalliskirjailijassa Väinö Linnan näköispatsas nostetaan kansakunnan kaapin päältä lähempään tarkasteluun. Kansalliskirjailija ei ole näytelmän Linnasta, vaan kirjailija Karo Hämäläisen romaanista Kansalliskirjailija.

Hämäläisen romanissa tehdään dokumenttielokuvaa Linnasta. Frenckellin näyttämöllä tehtiin perjantai-iltana teatteria Väinö Linnasta kertovasta teatterista. Lähestymiskulma oli humoristinen ja kohtaukset ajoittain todella hauskoja. Varsinkin katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten oli välillä vaikea hallita nauruhermojaan.

Ohjaaja Mikko Kanninen oli ensemblensä kanssa koonnut näyttämölle todellisen kimaran niistä teatterin uusista esteettisen ilmaisun keinoista, joita on ideoitu tällä vuosituhannella. Näin näyttämölle ilmestyivät Linnan ja Hämäläisen edustamien kirjallisuuden hahmojen ohella myös suomalaisen teatterin oman aikamme auteur ohjaajat ja dramaturgit Kristian Smedsistä ja Juha Hurmeesta Leea Klemolaan.

Sami Keski-Vähälän dramaturgiassa ja Kannisen ohjauksessa esteettiset lainaukset oli tehty läpinäkyvästi ja hauskasti. Eikä kysymys ollut vain meidän katsojien hauskuuttamisesta. Esimerkiksi roolien vaihtaminen lennossa korosti näytelmän Linnan hahmon fiktiivistä luonnetta esityksessä.

Näin yhteisöllisyys taiteessa toimii. Tieteen puolella tiedeyhteisö etsii vuorovaikutuksen kautta totuutta, taiteessa etsitään vaikuttavuutta ja tässä mielessä kaikki taiteet ovat yhteisöllisiä. Jo olemassa olevien ideoiden toistot ovat kehityksen kannalta yhtä tärkeitä kuin uusien ideoiden keksiminen ja kokeileminen. Näin syntyy variaatioita ja kasvualustaa jälleen uusille ideoille.

Tässä näytelmässä roolihahmot lähtivät viimeiselle matkalle siivenräpytysten ja enkelipölyn saattelemina.

Esityksen alussa meidän katsojien annettiin nähdä, millaista on näyttelijöistä koostuvan työyhteisön arki. Samalla heittäydyttiin hetkeksi vakaviksi. Pohdittiin tarinoiden ja todellisuuden suhdetta. Hämäläisen kirja on romaani – siis määritelmällisesti fiktiota.

Miten sen kuva Linnasta eroaa siitä Panu Rajalan toimittamista Väinö Linnan muistelmista tai kirjallisuustieteen professori Jyrki Nummen johtaman tutkijaryhmän toimittamasta esseekokoelmasta Väinö Linna tunnettu ja tuntematon, jossa 25 taiteen ja tieteen ammattilaista kirjoittaa näkemyksiään kansalliskirjailijasta?

Tunnetuista henkilöistä kirjoitetut elämänkerrat ja elämänkertaromaanit ovat nyt pinnalla eikä tämän kirjallisen ilmiön syitäkään tarvitse kauan pohtia, kun muistaa millaisen tilin Kari Hotakainen on tehnyt kirjallaan Tuntematon Kimi Räikkönen (!).

Keski-Vähälä heittää näytelmän käsiohjelman saatesanoissa pyyhkeen kehään: ”En pidä totuuksista, tai oikeastaan en usko niihin. Tuskinpa on totuutta Väinö Linnastakaan – vain näkökulmia.”

Näkökulmia Keski-Vähälä, Kanninen ja heidän työryhmänsä ovat löytäneet kiitettävästi ja niistä varmasti tärkein on Suomen kaikkien aikojen kuuluisimman kirjallisuuskritiikin Helsingin Sanomiin laatineelta Toini Havulta, joka moitti Linnaa siitä, että hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa sodasta yksinomaan sammakkoperspektiivistä.

Se on juuri se perspektiivi, josta me tarkastelemme oman elämämme tarinaa. Tämän tarinan tai vakaumuksen perusteella me myös arvioimme muista ihmistä kerrottujen tarinoiden merkityksellisyyttä – totuutta (lainausmerkeissä). Näissä meidän sammakoiden tositarinoissa kaikella on aina syynsä ja seurauksensa eikä elämän satunnaisuutta tunnisteta edes silloin, kun lottovoitto sattuu omalle kohdalle.

Kansalliskirjailija oli teatteria teatterista ja tätä rinnakkaisnäytelmää varten jokaiselle oli luotu oma sammakkoperspektiivi, oma roolihahmo tämän produktiota harjoittelevan työryhmän näyttelijänä. Tämä esityksen metataso avautui katsojalle, joka oli ennättänyt lukea käsiohjelman ennen esityksen alkua.

En ymmärrä, miksi työryhmä on lähtenyt etäännyttämään näitä metafiktion roolihahmoja nimeämällä heidät kirjaimilla. Yhtä hyvin Näyttelijä A:ta näytellyt Jukka Leisti olisi minusta voinut näytellä metatarinassa fiktiivistä Jukka Leistiä, näyttelijä B Eeva Hakulinen fiktiivistä Eeva Hakulista ja niin edelleen. Dramaturgin ja ohjaajan ajatukset menivät tässä ainakin minulta yli hilseen. Kansalliskirjailijasta löytyi runsaasti kerronnan tasoja, mutta ei niiden esittämisen olisi tarvinnut mitään avaruusgeometriaa olla.

No se ei haitannut, kun näyttelijät näyttivät parasta osaamistaan itse tarinaan liittyvissä rooleissa. Esittäminen oli energistä, irtonaista ja hauskaa näyttelijäntyötä.

Messiaasta piti tulla Väinö Linnan kirjallisen uran suurteos. Kirjaa ei koskaan julkaistu. Epäonnistumien ja siitä seurannut syvä henkinen kriisi merkitsi taitekohtaa Linnan uralla. Tässä uran taitekohdassa Linnaa esitti Arttu Ratinen. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten riemu repesi valloilleen aina kun Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja C astui näyttämölle. Käsiohjelman luonnehdinnassa C on nainen, joka ajattelee taidetta palveluna ja terveyshyötynä. Totuudesta voidaan viis veisata, ei se ole niin tärkeää, jos yleisö viihtyy ja tykkää. Onnistumiset C ottaa omaan piikkinsä ja kritiikit henkilökohtaisina loukkauksina. Toki C kantaa myös huolta johtamansa laitoksen menestyksestä ja tulevaisuudesta.

Niinpä. Pääasia on, että yleisö viihtyy ja tykkää.

Linna ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin työläiskirjailijaksi. Linnan ansiot kansakunnan henkisenä eheyttäjän ovat varmaan olleet kiistattomat, mutta en oikein tiedä, miten kansalliskirjailijankaan titteli tarttuu Linnan pirtaan. Ei ollut Linnan vika, että hänen fiktiivisiä romaaneitaan alettiin pitää jonkinlaisena historiallisena totuutena.

Tämän päivän näkökulmasta ainakin minusta kaikkein kiinnostavin teos Linnan tuotannossa on kirja, jota ei koskaan julkaistu. Messiasta kirjoittaessaan Linna joutui syvään henkiseen kriisiin. Linnan sanotaan hävittäneen osan käsikirjoituksesta, mutta osa on tiettävästi yhä Linnan perikunnan hallussa.

Kansalliskirjailijassa Messias toimii tarina taitekohtana, aallonpohjana, josta Linnan ura kirjailijana lähti nousuun. Messias näyttää arvoitukselta, jonka pohtiminen ansaitsisi ihan oman näytelmänsä.

Kansalliskirjailija

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell näyttämöllä 22.10.2021

Perustuu Karo Hämäläisen samannimiseen romaaniin

Sovitus näytelmäksi Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Mikko Kanninen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Saku Väänänen

Kampauksien, peruukkien ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Näyttämöllä Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Ville Mikkonen, Elina Rintala

Tampereen Teatterin Jane Eyre oli tyylikäs ja tiivistunnelmainen draama – näytelmän dramaturgia ja Jussi Nikkilän ohjaus sisälsivät useita arvoituksia – taidenautinto syntyi kiehtovasta oivaltamisen ilosta

Pia Piltzin näyttelemän Berthan ja Marketta Tikkasen näyttelemän Janen roolit kietoutuvat näytelmässä arvoituksellisella tavalla toisiinsa. Kuvan kohtauksessa eletään orvoksi jääneen Janen lapsuutta. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri    

Tampereen Teatterin Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre oli ensi-illassa tyylillä toteutettu tiheätunnelmainen draama. Englantilaisen Polly Tealen dramaturgiassa Jane Eyren tarina etäännytettiin Charlotte Brontën romaanin realismista ja romaanin tarinan psykologiset syvärakenteet tulivat näkyviin.

Brontën Jane Eyren tarina sovitettiin näyttämölle ensimmäisen kerran jo vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen vuonna 1848. Tampereelle Jane Eyren ohjannut Jussi Nikkilä on ensemblensä kanssa saanut hienosti esiin myös sen kerroksellisuuden, ajan patinan, joka tekee suurista klassikoista niin merkittäviä.

Nikkilä on täydentänyt opintojaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelemalla London Academy of Music and Dramatic Art – oppilaitoksessa. Tampereen Teatterin Jane Eyre kertoo jälleen sen, miten hyvää pyrkimys kansainvälisyyteen tekee suomalaiselle teatterille.

Näytelmän ajatuksia herättävän, hyvin funktionaalisen ja silmiä hivelevän tyylikkään lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut tämän taidelajin kansainvälisiin tähtiin kuuluva kreikkalainen suunnittelija, joka käyttää itsestään nimimerkkiä takis.

Brontën Jane Eyre on yksi kaunokirjallisuuden suurista rakkaustarinoista, josta on näytelmäversioiden lisäksi tehty kasapäin musikaaleja ja elokuvasovituksia. Varmaan siksi meille katsojille Tampereen Teatterin ensi-illassa tarjosi yllätyksellisen älyllisen haasteen Janen roolissa näytelleen Marketta Tikkasen ja Rochesterin roolissa näytelleen Esa Latva-Äijön välisen vuorovaikutussuhteen hyytävä kemia.

Teatteri on siitä ainutlaatuinen taide, että esityksessä ovat aina mukana myös ne lukuisat vuorovaikutussuhteiden mekanismit, joita me emme ainakaan juuri sillä hetkellä tiedosta. Meidän aivojemme laumaeläimen vaistotoimintoja ohjaavat algoritmit touhuavat omiaan meidän tietoisesta tahdostamme riippumatta. Silti tämä ohjaus näkyy ainakin mikroilmeissä, eleissä ja vaikkapa niissä feromoneissa, tuoksumolekyyleissä, joilla kehomme ihon kautta viestittää tunnetiloistaan.

Toisaalta meidän tunteitamme ohjaa myös se tieto, joka meillä on, vaikka emme sitä juuri sillä hetkellä tiedostaisikaan. Teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen miehen seksisuhteesta on tullut meidän aikanamme uusi tabu. Peter Nygårdin, Harwey Weinsteinin ja kumppaneiden tekojen synkkä varjo ulottuu pitkälle meidän mielemme yli.   

Tealen dramaturgia Brontën romaanista on vuodelta 1998. Se on siis syntynyt kauan ennen metoo -liikettä. Lähtökohdat ovat kuitenkin aivan samat. Tealen tiivistää Brontën romaanin ydinajatuksen kysymykseksi tasa-arvosta. Rakkaus kahden ihmisen parisuhteessa ei voi olla jumalaista, kaikkivoivan isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Meillä kaikilla pitää olla oikeus kasvaa omat kyvyt ja rajat tunteviksi yksilöiksi ja tämä kasvu alkaa jo lapsena.

Myös koiran ja hänen isäntänsä toisiaan kohtaan tuntema rakkaus on varmasti aitoa, mutta se on luonteeltaan erilaista kuin kahden tasa-arvoisen ihmisen välinen rakkaus.

Itse olen varma, että Tikkasen ja Latva-Äijön roolihahmojen näyttämöllä elein ja äänensävyin ilmaisema etäisyys oli ohjaajan ja näyttelijöiden tietoisen harkinnan tulosta ja siis aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Näytelmän Jane Eyre joutuu typistämään omaa persoonallisuuttaan selvitäkseen patriarkaalisen yhteiskunnan ahtaista normeista. Kuvaus sisäoppilaitoksesta, johon orvoksi jääneen Janen täti tytön passitti, toi ainakin minun mieleeni tuoreet uutiset alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten tuhansista nimettömistä haudoista, jotka nyt ovat paljastuneet Kanadassa.

Me kauhistelemme Afganistanissa jälleen vallan kaapanneiden talibanien komentoa, mutta meidän on lähes mahdoton ainakin tunnetasolla ymmärtää, että vain reilut sata vuotta sitten naiset olivat toisen luokan kansalaisia myös Euroopassa.

Aikalaisten, Brontën sisarusten ja Jane Austinin romaanit eivät ole vain kasvukertomuksia, vaan ensisijaisesti naisten selviytymistarinoita yhteiskunnassa, jossa heillä ei ollut tasavertaisia oikeuksia kolutukseen, omiin tuloihin, omaan varallisuuteen tai edes oman ruumiin koskemattomuuteen. Neuvostoliitossa toisinajattelijoita suljettiin mielisairaaloihin. Sama kohtalo saattoi odottaa myös Victorian ajan Englannissa naista, joka haastoi patriarkaalisen yhteiskunnan valtarakenteet.

Näin saattoi käydä ainakin vähävaraiselle vastarannan kiiskelle myös Suomessa vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhteisönsä silmätikuksi joutunut nainen passitettiin Seilin saarelle ilman paluumahdollisuutta.

Brontën kirjassa ja näytelmässä ”Seilin keikalle” lähetetään Rochesterin ensimmäinen vaimo Bertha. Tavallaan Brontë oli tämän hahmon kuvaajana edellä aikaansa. Vasta vuosisadan loppupuolella Sigmund Freud keksi tälle tyydyttämättömässä suhteessa tai ajan julman moraalikoodin ja olosuhteiden takia selibaatissa elävien, seksuaalisesti aktiivisten naisten potemalle ”hulluudelle” diagnoosin. Kysymys oli hysteriasta.

Roolin näyttelevällä Pia Piltzillä ei ollut näytelmässä yhtään repliikkiä. Ingrid Andrén suunnittelema koreografia teki siitä huolimatta tästä näytelmän kolmannesta avainroolista hyvin vaikuttavan. Avoin ja pidäkkeetön seksuaalisuus ja oman minuuden puolustaminen tarvittaessa vaikka väkivaltaisen aggression kautta olivat 1800-luvulla naiselle kuolemansyntejä ja ovat ne sitä tavallaan edelleen.

Janen ja Berthan roolihahmot kietoutuvat myös toisiinsa tavalla, jota ei pidä tässä paljastaa. Jane Eyre on älykästä teatteria, jossa oivaltaminen on se kaikkein keskeisin taidenautinnon lähde.

En tiedä, kenen neronleimaus on näytelmän juliste, jonka kuvassa Marketta Tikkanen esiintyy purukumia jauhavana teinityttönä. Naulankantaan sanomallaan osuva juliste vie näytelmän katsojan ajatukset heti oikeille jäljille. Samalla siinä häivytetään näytelmän ainoa selkeä kauneusvirhe.

Ymmärrän toki, että meille Brontën kirjan lukeneille vanhuksille näytelmää pitää myydä kirjan vanhahtavalla suomenkielisellä nimellä. Nimi on peräisin Kaarina Ruohtulan 1970-luvun alkupuolella tekemästä käännöksestä. Olen varma, että myös Tealen dramatisoiman näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori olisi tyytynyt Brontën alun perin Currer Bellin salanimellä (!) julkaistun romaanin alkuperäiseen nimeen.

Kieli kuitenkin elää ja muuttuu kuten kaikki muukin. Suomi on poikkeuksellisen sukupuolineutraali kieli. Silti puhe opettajista ja opettajattarista sisältää nykyisin selvän arvottavan konnotaation vähän saman tapaan kuin puhe vaikkapa nakeista ja talousnakeista.  

Tampereen Teatteri tarjosi ennen näytelmän alkua kuohujuomaa meille katsojille. Kippis ja kiitos! Vieläkin mukavampaa oli havaita, miten onnellisia ja iloisia ihmiset olivat, kun nyt jälleen voi käydä teatterissa. Teitä on teatterin tekijöitä todella kaivattu.      

Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 20.10.2021

Dramatisointi Charlotte Brontën romaanista Polly Teale

Ohjaus ja musiikki Jussi Nikkilä

Lavastus- ja pukusuunnittelu takis

Koreografia Ingrid Adnré

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Marketta Tikkanen, Pia Piltz, Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Elisa Piispanen, Annuska Hannula, Antti Tiensuu, Matti Hakulinen