Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa puheteatteria. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Hollywoodin kaavalla tehdyt onnelliset tarinat päättyvät rakastavaisten avioliittoon. Myös William Shakespeare tiesi tämän totuuden jo 1500-luvulla. Hän otti teini-ikäiset rakastavaisensa, Romeon ja Julian hengiltä ennen kuin mitään tämän kaltaista katastrofia pääsi tapahtumaan.
Shakespearen Romeo ja Julia on epäilemättä maailman tunnetuin tragedia ja todennäköisesti myös esitetyin näytelmä koskaan. Romeo vs. JuliassaLauri Sipari ja Liisa Urpelainen lähtevät omassa tarinassaan liikkeelle kysymyksestä, jota varmasti monet teatterin tekijät ja katsojat ovat kyyneliä pyyhkiessään miettineet: mitä olisi tapahtunut, jos tarinan nuoret rakastavaiset eivät olisi toheloineet itseään hengiltä?
Vastaus tähän kysymykseen on aika ilmeinen. Tragediasta tulee tragikomedia. Shakespearen Romeo on rakastumiseen addiktoitunut nuori hölmö. Siparin ja Urpalaisen käsissä hänestä on vuosien mittaan varttunut oman aikamme vanha hölmö.
Shakespearen Julia uhraa itsensä rakkauden alttarille. Traagiseksi Julian hahmon tekee jo se, että 1500-luvun Veronassa itsemurha oli todennäköisesti ainoa keino, jolla nuori nainen saattoi varmuudella välttää vanhempien ja suvun järjestämän avioliiton.
Vielä traagisempaa on vain se, että itsemurha on edelleen miljoonien ja taas miljoonien nuorten tyttöjen ainoa vaihtoehto myös herran vuonna 2014.
Siparin ja Urpalaisen Juliasta kasvaa vuosien myötä neljän lapsen yksinhuolta, joka kantaa elämänsä aikana kokemansa hylkäämiset ja nöyryytykset pystypäin.
Tarina on sijoitettu rautatieasemalle, joka muistuttaa lavastuksesta huolimatta enemmän Pasilaa kuin Veronaa. Mutta se on mentaliteettikysymys. Laura Jäntin ohjaus on napakka ja kohtausten ajoitus osuu kohdalleen.
Kahden kokeneen ja taitavan veteraaninäyttelijän, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esittämä dialogi oli nautittavaa puheteatteria – vanhaksi tulemisessa on totisesti puolensa. Romeo vs. Julia on esitys, jonka katsomossa tällaisen kuusikymppisen puolivalmisteen vainajaksi oli ihan pakko nauraa myös itselleen.
Rautatieasema on hyvä paikka esittää kertomus eletystä elämästä. Matkalla tässä ollaan ja kaikki kiskot vievät viimein Roomaan, eletyn elämän Colosseumille.
Romeo vs. Julia ei ole 40-luvulla syntyneiden tekijöiden testamentti. Pikemminkin kysymys on välitinpäätöksestä. Sari Salmelan, Jukka Kuuranteen ja Aino Ojanteen laatimassa skenografiassa on käytetty valokuvia Koukin ja Saarelan nuoruusvuosilta.
Ihminen ei juuri muutu sen jälkeen kun kukkein nuoruus on mennyt. Kahdeksatta vuosikymmentään lähestyvä Romea on aivan yhtä vastuuton kuin nuoruutensa päivinä, Juulia puolestaan kantaa äitinä vastuunsa tekemistään valinnoista vaikka sitten hampaat kiukusta kirskuen.
Sisäinen muuttumattomuus ja iän tuoma näkyvä muutos alleviivaat näytelmän teemaa. Shakespeare puki tarkkanäköiset ja illuusiottomat näkemyksenä ihmisen perimmäisestä olemuksesta kauniiseen runomittaan. Sipri ja Urpelainen ovat tässä suhteessa enemmän italialaisen Dario Fon matkassa.
Mutta toki ainakin taiteilijan elämässä on aina kalkkiviivoille asti myös Shakespearen kaltaisia arvoituksia, joita voi yrittää ratkaista, ja lumoavaa kauneutta, jonka voi yrittää valloitta omakseen. Tätä varten taide on.
Kom-teatterin Romeo vs. Julia kantaesitettiin Vaasan kaupunginteatterissa lokakuussa. Sen jälkeen Kouki ja Saarela ovat olleet kiertueella. Kom-teatterissa Romeo vs. Julia saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus. Kuva Ari Loponen
Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.
Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.
Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.
Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.
Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.
Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.
Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.
Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.
Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.
Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.
Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.
Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.
Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.
Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.
Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.
Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?
Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.
Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.
Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.
Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.
Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.
Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.
Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.
Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.
Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.
Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.
Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.
Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.
Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.
Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.
Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.
Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.
Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.
Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.
Ikuisesti sinun on Kaisa Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen
Läheisen ihmisen kuolema on aina järkyttävä kokemus. Shokki kuolema on silloin, kun elämän tärkein ihminen temmataan pois täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta. Tällainen kuolonviesti on kuin moukarinisku sydänalaan.
Näyttelijä Kaisa Leppänen on seurannut hyvin läheltä tällaista tragediaa, jossa pitkä parisuhde päättyy miehen yllättävään, tapaturmaiseen kuolemaan.
Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on omistettu Askolle, Maaritille, Reetalle ja Iidalle. Käsiohjelman Asko on syyskuussa 2011 moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt näyttelijä Asko Sahlman. Kaisu Leppäsen on Maaritin sisaren tytär ja Maaritin ja Askon kummilapsi.
On vaikea kirjoittaa esityksestä, joka kertoo minulle hyvin tärkeistä ja merkityksellisistä ihmisistä. Leppänen ja hänen kanssaan esityksen tehnyt Mikael Saari päästävät minut tästä pulmasta sillä, että Ikuisesti sinun kertoi meille Lappeenrannan Veeran kammariin kokoontuneille katsojille samalla jotakin hyvin oleellista ja yleispätevää meistä ihmisistä.
Ja sehän on juuri taiteen tehtävä.
Ihmisen mieli on kokonaisuus. Me emme elä eilisessä tai huomisessa, vaan tässä ja nyt. Siksi meille todella tärkeät asiat eivät ole tunnetasolla vain muistoja, vaan ne ovat koko ajan läsnä. Meidän minuutemme on näiden merkityksellisten elämänkokemusten summa.
Rakastuminen ja intohimo muuttuvat vuosien myötä pitkässä parisuhteessa parhaimmillaan hyvin syväksi kiintymykseksi. Kirkollisessa vihkikaavassa ei turhaan käytetä vertausta, jossa kahdesta tulee yksi. Näin läheinen ihminen kulkee meidän mukanamme vielä kuolemansa jälkeenkin. ”Hän on aina vierelläsi”, kuten käsiohjelmaan painetussa anekdootissa kerrotaan.
Koskettavimmillaan ikuisesti sinun oli Leppäsen itse kirjoittamien lyhyiden monologien ja laulujen aikoina. Ikuisesti sinun ei ole vain kertomus hänen kummitätinsä kokemasta tragediasta, vaan Leppänen on ilmiselvästi kirjoittanut teksteihin myös omia kokemuksiaan ja muiden läheisten ihmisten kokemuksia.
Leppänen on tehnyt omaa surutyötään ajattelemalla ja kirjoittamalla.
Esitys oli koskettavalla tavalla samalla sekä hyvin henkilökohtainen että yleispätevä. Mukana olivat tarinan henkilöiden kaikki ikäkaudet lapsuudesta aikuisuuteen, seurustelu tulevan puolison kanssa, elämän arki parisuhteessa, katkerat riidat ja niistä eheytyminen.
Nämä muistot elävät esityksessä rinnan läheisen kuoleman aiheuttaman tuskan ja sitä seuranneen lamaantumisen kanssa. Masennuksen kuvaus viedään aina siihen pisteeseen asti, jossa elämä on niin raskasta, että jopa roskapussin kantaminen ulos muuttuu liian painavaksi taakaksi.
Mutta Ikuisesti sinun kertoo myös siitä, miten syvästä masennuksesta voi toipua.
Nykyisin freelancer näyttelijänä työskentelevä Leppänen valmistui Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2009. Profiilissaan hän kertoo erikoituneensa nimenomaan musiikkiteatterin tekemiseen.
Leppänen näytteli kaksi vuotta kiinnitettynä Kotkan kaupunginteatterissa, jossa hän näytteli muun muassa Tsaarin kakaroissa. Sitä ennen hän on teki musiikkirooleja esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa ja Kotkan kauden jälkeen Lahden kaupunginteatterissa.
Allekirjoittaneen asiantuntemus ei riitä musiikkiesitysten arviointiin. Leppänen itse määrittelee oman äänialansa mezzosopraanoksi. Laulujen herkkyyden ja Leppäsen äänestä huokuvan läsnäolon ja lämmön jokainen meistä katsomossa istuneista pystyi hyvin rekisteröimään.
Esityksen toinen tekijä Mikael Saari on opiskellut Laden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutissa. Parhaillaan Saari on pääroolissa syyskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneessa musiikkinäytelmässä Poika Mancini.
Lahjakas nuori mies ei vain laula ja näyttele, vaan hän on myös säveltänyt ja sovittanut Leppäsen sanoittamat laulut.
Käsiohjelmassa Leppänen kertoo, että produktio on ollut hienon yhteistyön alku.
”Usein minulla on ollut ajatus, sanat ja Mikaelilla kohta, jos ei heti sävel”, Leppänen kirjoittaa.
Toivotaan, että näiden kahden lahjakaan ihmisen yhteistyö jatkuu.
Esityksen pianistina soitti Anu Silvasti, ja upeasti soittikin. Hän on myös tehnyt musiikin sovituksen.
Torstain vierailuesitys oli loppuunmyyty. Aika moni jäi myös ilman lippua.
Tasokkaiden vierailuesitysten merkitys kasvaa jatkossa myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Eri teattereiden ja ryhmien yhteistyöstä tulee itse asiassa teatterille hyvin pian elinehto.
Jo tämän vuoksi päätös olla säästösyistä toistaiseksi rakentamatta Lappeenrannan uuteen teatteritaloon toista näyttämöä rampauttaa teatterin toimintaa vakavasti.
Itse toivon, että asia otetaan vielä uudelleen tarkasteluun. On järjen vastaista investoida uuteen teatteritaloon yli 20 miljoonaa euroa ja rampauttaa heti sen jälkeen teatterin toiminta lyhytnäköisillä säästötoimilla.
Homma muistuttaa ikävästi imatralaisten touhuja reilut 25 vuotta sitten. Kaupunkiin rakennettiin 60 miljoonalla markalla kulttuurikeskus, jonka konserttisali oli aikanaan akustiikaltaan yksi maan parhaista. Pian salin valmistumisen jälkeen kaupunki päätti säästösyistä lopettaa oman kaupunginorkesterinsa.
Tiina Lymi tekee ohjaajana näyttelijöiden teatteria. Ryhmäteatterin Supernaiivissa nähdään monta bravuuria. Kuvassa Minna Suuronen näytelmän Albert Einsteinina ja Ylermi Rajamaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ryhmäteatteri/Janne Siltavuori
Norjalaisen Erlend Loen romaanissa Supernaiivi nuori mies etsii itseään. Tällainen nuorukaisen eksistentiaalinen egotrippi ei ole kaunokirjallisuuden piirissä mikään keräilyharvinaisuus.
Loe kertoo tämän tutun tarinan kuitenkin tavalla, joka takuulla yllättää. Vaikka Loe on todennäköisesti löytänyt tarinansa henkilöiden esikuvat mielisairaalasta, Supernaiivi ei ole matka mömmöjen värittämään tai viinahuuruiseen alakuloon, vaan tässä tarinassa etsivä myös löytää.
En tiedä, miksi ohjaaja Tiina Lymi päätti tarttua tähän viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen kirjaan juuri nyt. Ainakin Lymi on selvästi tiennyt, miksi hän on valinnut juuri tämä tarina. Lymin yhdessä Esa Leskisen kanssa tekemä dramatisointi toimii kuin unelma.
Tietenkin kunnia näytelmän nimihenkilöä näytelleen Ylermi Rajamaan pitkien monologien kielellistä hienouksista samoin kuin näytelmän luistavasta dialogista kuuluu myös Loen kirja suomentaneelle Outi Mennalle.
Rajamaa tekee joka tapauksessa upean roolityön näytelmän 25-vuotiaana supernaiivina, opintonsa yllättäen keskeyttävänä media-alan opiskelijana. Näin adjektiiveja kylvämättä roolityö on hauska, ilmeikäs ja koskettava. Omaksi hämmästyksekseni löysin Rajamaan tulkitsemaan roolihahmoon kosketuspintaa vaikka kuinka. Ne 30 vuotta toimittajan työtä ja vastaava määrä kyynisyyttä hävisivät jonnekin.
Ryhmäteatterin esitys on kaikenlaisen angstisen vaikertamisen vastakohta. Esitys säteilee positiivista energiaa. Lauantain esityksessä virtaa piisasi aina katsomoon ja väristyksiin asti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuudessa eri roolissa näytellyt energiapakkaus Anna-Riikka Rajanen ilmestyi näyttämölle.
Miehen elämään kuuluu tavallisesti kaksi kohtuullisen selväjärkisyyden jaksoa, lapsuus ja vanhuus, joiden aikana aivolisäkkeen erittämät ”pahat kemikaalit” eivät sotke viileää harkintakykyä. Supernaiivissa muuntautumiskykyinen Robin Svanström näyttelee vakuuttavasti sekä kuusivuotiasta Börreä että jo manan majoille mennyttä isoisää.
Svanströmin hieno mimiikka pääsee oikeuksiinsa myös roolissa, jossa hän näyttelee tarinan nuoren miehen urallaan menestynyttä isoveljeä. Katsojana löysin ainakin yhden vastauksen otsikon kysymykseen Svanströmin kasvoilta näytelmän hienossa loppukohtauksessa, jossa veljekset jäivät sanattomasti pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta.
Albert Einsteinista on muotoutunut vajaassa sadassa vuodessa myyttinen hahmo modernin ihmisen mentaalimytologiassa, jonkinlainen jumalan ja joulupukin risteytys. Einsteinin rooli on Minna Suurosen bravuuri näytelmässä. Suurosen tekemässä hahmossa koominen ja syvällinen kohtaavat aika ainutkertaisella tavalla.
Juuri tällaista se meininki on, kun omat mielikuvituskaveritkin ryhtyvät oikein urakalla vittuilemaan.
Eivätkä Suurosen yhdeksän muuta roolia samassa näytelmässä näin hämäläisittäin mitään huonoja ole.
Lymi on ohjaajana saanut lisää kokemusta ja varmuutta, jos vertailukohtana pitää vaikka hänen Ryhmäteatterille muutama vuosi sitten kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää S.O.S.- Save Our Souls. Lauantain esityksessä Supernaiivilla oli hieno rytmi.
Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.
Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.
Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.
Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.
Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.
Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.
Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.
Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.
Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.
Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.
Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.
Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.
Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel MäkelänVapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred TannerinOrpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.
Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.
Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.
Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.
Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.
Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.
Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.
Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.
Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen
Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.
Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.
Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.
Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.
Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.
Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.
Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.
Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.
Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.
Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.
Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.
Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Koskettavaa? Kyllä! Lumoavaa? Toki! Kansallisteatterin Vanja-eno on epäilemättä parasta, mitä suomalainen teatteri voi yleisölleen tällä hetkellä tarjota. Perjantain esitys oli ajatuksella tehtyä ja upeasti ylöspantua teatteria, jota me katsojat seurasimme luterilaisella hartaudella suu teatterietiketin mukaisessa yrmeässä körttimutrussa.
Paavo Westerbergin ohjauksessa Bertolt Brechtin opit ovat jälleen kunniassa. Westerberg etäännyttää Anton Tšehovin näytelmän tutut roolihahmot niin kauas, etteivät ne enää ole oikeastaan lihaa ja verta, vaan jonkinlaisia esteettisiä olioita, teatteritaiteen pyhiä. Näytelmän professori Serebrjakov ei aivan syyttä epäillyt, että hän on vahingossa ajautunut Maapallolta jollekin oudolle planeetalle.
Tässä maailmassa edes vesisade ei ole vain vesisadetta, vaan näyttämölle ropiseva vesi kantaa mukanaan vesisymbolien koko arsenaalia virvoittavista lähteistä meitä ilmastomuutoksen takia uhkaavaan vedenpaisumukseen. Humalan hurmio ja muistot lapsuuden hauskoista leikeistä kuralätäköissä kulkevat käsi kädessä.
Kysymys ei kuitenkaan ole vain Westerbergin hienoista oivalluksista, vaan merkittävän klassikkonäytelmän ominaisuudesta. Tšehovin Vanja-enoa patinoivat lukemattomien tulkintojen kerrokset. Ne elävät näytelmän mukana omaa elämäänsä tahdoimme me sitä tai emme.
Lavastaja Markus Tsokkisen ja valosuunnittelija Pietu Pietiläisen lavastus on sopusoinnussa Westerbergin taiteen korkeaveisuun tähtäävän sovituksen kanssa. Nyt ei näytellä missään torpassa, vaan 28 huoneen kartanossa, jonka seinät kurottivat perjantaina Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohti korkeuksia kuin katedraali ikään.
Tässä huushollissa rittää ovia paiskottaviksi.
Esteettisen kokonaisuuden kruunasi Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma. Kohti taiteen yleviä sfäärejä kurottava tunnetila sai siivet viimeistään siinä vaiheessa, kun Sibelius-lukion enkelikuoro aloitti ihanan laulunsa.
Tiheä ja intensiivinen, kuten on tapana sanoa. Tätä esityksen intensiteettiä lisättiin myös suomalaisen teatterin merkittävimmällä innovaatiolla – hiljaisuudella. Kohtauksia korostettiin pitkillä ja alleviivaavilla tauoilla, joiden aikana jopa tällainen sietämättömän hidasjärkinen hämäläinen ehti mukaan ja ymmärsi, että juuri nyt on oltu elämän perimmäisten kysymysten äärellä.
Kansallisteatterin Vanja-enossa ei näytellä vereslihalla, vaan ajatuksella ja tunteella. Eikä muuten voisi ollakaan. Kuka hitto jaksaisi esimerkiksi kuunnella sinfoniaorkesteria, joka soittaa Sergei Rahmaninovin tai Dmitri Šostakovitšiin musiikkia vereslihalla, jos tällainen vertaus sallitaan.
Näyttämöllä olivat suomalaisen teatterin parhaat voimat.
Näytelmän Ivan Petrovitš Voinitski (Kristo Salminen) mourusi ensimmäisessä näytöksessä Jelena Andrejevnan (Krista Kosonen) oven takana kuin kiimainen kolli.
Salminen teki näytelmän nimihenkilöstä pellen. Valittu näkökulma toimi. Me tunnistamme tämän keski-ikäisen, viinaan menevän mieshahmon jos ei nyt ihan peilikuvasta niin työtovereiden joukosta kuitenkin.
Ja kukapa pitkän työuran tehnyt ei tuntisi itseään Tšehovin näytelmän Vanja-enon tavoin idiootiksi tämän päivän yt-Suomessa. Optiorahat olisi kannattanut napata heti ja juosta.
Valittu lähestymiskulma Vanja-enon roolihahmoon perustelee myös yllättävän hyvin toisen näytöksen väkivaltaisen purkauksen. Suomalainen viha on kuin suolampi, tyyni pinnalta, mutta pohjattoman syvä.
Tohtori Mihal Astrovin hahmon Tšehov luonnosteli varmaan peilin ääressä näytelmää kirjoittaessaan. Luonnonsuojelusta innostunut kasvissyöjä oli uuden vuosisadan modernin ihmisen airut vuonna 1899, jolloin Vanja-eno kantaesitettiin Moskovassa.
Hahmo ei ole menettänyt tuoreuttaan. Me tunnistamme oitis tämän vihreän liikkeen visionäärin. Eero Aho teki kelpo tohtoristamme älykkään ja arrogantin besserwisserin, joka sublimoi omaa tunnekylmyyttään ideologisilla visioilla. Astrov halveksii itseään tyhmempiä ja haluaa pelastaa maailman meidän typerien turvenuijien kynsistä.
Westerberg on lisännyt näytelmään sanattoman kohtauksen, joka kuvaa Astroviin syvästi rakastuneen Sonjan seksuaalisia fantasioita. Yhdessä Ahon kanssa kohtauksen esittävän Emmi Parviaisen kehonkielestä ei voi erehtyä. Se kertoo tukahdetusta intohimosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.
Väärinymmärrettynä tämä kohtaus tekee kuitenkin tohtoristamme julman hyväksikäyttäjän. Vihjaileva äänensävy, jolla näytelmän Sonja seuraavassa kohtauksessa kertoo Jelenalle tohtorin käynnistä pienellä ”iltapalalla”, särähti pahasti korvaan.
Sonja on minusta Tšehovin näytelmän kiinnostavin roolihahmo. Parviaisen Sonja oli perjantaina näyttämöllä uuden vuosituhannen moderni nuori nainen, jonka kutreille itsensä uhraavan työn sankarin orjantappurakruunu ei oikein istunut.
Krista Kososen näyttelemän Jelenan hahmossa Tšehovin modernilta näyttävässä näytelmässä näyttämölle astuvat myös 1800-luvun lopun patriarkaalisen yhteiskunnan arvot. Kososen Jelena on lahjakkaiden miesten kaunis muusa, objekti, jonka omille huomattaville lahjoille tai omalle tahdolle ei tässä miesten maailmassa anneta mitään merkitystä.
Oman itsemääräämisoikeutensa rippeistä Jelena voi pitää kiinni vain pitäytymällä tiukasti oman aikansa siveellisyys- ja kunniallisuuskäsityksiin. Pitää valita, onko madonna vai huora, ja tällaisessa todellisuudessa suuri osa maailman naisista joutuu yhä elämäänsä elämään.
Kososen roolityö oli harkittu, hillitty ja hieno.
Näyttämöllä aina yhtä vangitseva ja valloittava Seela Sella jakoi tarinamme sankareille vodkaa ja äidillistä läsnäoloa vanhana lastenhoitajana, Marina.
Ivan Voinitskin ja hänen äitinsä Maria Voinitskajan (Terhi Panula) myrskyisen suhteen Westerberg jättää vähälle huomiolle.
Professori Serebrjakovin roolihahmolle on varmaan ollut elävä esikuva Tšehovin aikalaisten joukossa, niin ilkeän osuvasti tämä hahmo on kuvattu. Heikki Nousiainen näyttelee roolin ikään kuin sordiino päällä, mikä tietenkin johtuu Westerbergin sovituksessa valitsemasta lähestymiskulmasta.
Vanhaksi tuleminen on paskamaista. Ymmärsin hyvin Ivan Petrovitšin epätoivon, kun hän laski näytelmän lopussa elävänsä jopa 60-vuotiaaksi. Oli myös pakko naurahtaa tässä kirkjossa, kun kihtikohtauksen kynsissä ollut professorimme julisti elävänsä elämänsä parasta aikaa.
Suurten venäläisten klassikoiden yhteydessä on tapana puhua venäläisestä sielusta. Kansallisteatterin Vanja-enon yleisön eteen levittämä mielenmaisema löytyy kyllä paljon lähempää.
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo,Pekka Huotari,Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.
Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.
Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.
Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.
Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.
Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.
Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.
Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.
Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.
Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).
Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.
Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.
Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.
Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.
En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.
Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen
Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.
Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.
Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.
Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.
Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.
Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.
Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.
Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.
Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.
Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.
Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.
Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.
Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.
Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.
Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.
Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.
Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.
Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.
Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.
Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.
Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.
Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.
Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.
Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.
Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle. Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.
Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.
Katariina Kaitue, Paula Siimes, Sari Puumalainen ja Minttu Mustakallio ovat todellinen unelmajoukkue. Kuva Kansallisteatteri/Vertti Teräsvuori
Näytelmäkirjailija Minna Nurmelin kirjoittaa tarkkanäköistä psykologista draamaa. Q-teatterin Harvala säväytti kaksi vuotta sitten.
Kansallisteatterin Dreamteam pureutuu ilmiöön, jota iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa on tapana kutsua uusavuttomuudeksi. Kysymys kuuluu, miksi me emme selviä enää edes kaikkein arkisimmista askareista ilman asiantuntijoiden apuja ja neuvoja?
Nurmelinin vastaus tähän kysymykseen on puhutteleva. Me normikansalaiset elämme elämäämme hyvin huterien ihmissuhteiden varassa. Me emme enää tiedä paikkaamme yhteisössä ja samalla olemme kadottaneet oman identiteettimme. Edes seksuaalisuudessa ei ole enää kysymys kahden aikuisen ihmisen suhteesta, vaan atavistisesta pyrkimyksestä päästä ehdoitta rakastavan äidin syliin.
Me suhtaudumme maailmaan ja elämään kuin kehdossa nälkäänsä parkuva vauva. Todellisuus on pelottava ja täysin käsittämätön paikka, johon meillä ei ole mitään kosketuspintaa ilman äidin lämmintä syliä.
Nurmelin on tiivistänyt tämän todellisuuden neljän naisen työyhteisöksi, henkilövalmennusyritykseksi, joka on ottamassa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.
Neljä numeroa riittää puhelimen tai pankkikortin pin-koodiksi. Taitavan kirjoittajan käsissä neljän ihmisen välisistä suhteista syntyy tavaton määrä tasoja ja sävyjä, joista varmasti osa jäi minulta tunnetasolla rekisteröimättä jo pelkästään näytelmän ymmärtämisen kannalta väärän sukupuolen takia.
Kansallisteatterin Dreamteam on niin naisten juttu, että ainakin kuutosrivillä vieressäni istunut nuori mies sai tarpeekseen jo ensimmäisestä näytöksestä.
Nurmelinin oma ohjaus on sopusoinnussa näytelmän tekstin kanssa. Ei kai muuten voisi ollakaan. Tarina tiivistyi ja tunnelma tiheni tavalla, joka piti katsojan otteessaan, mutta ei pudottanut edes tällaista hidasjärkistä hämäläistä rattailta.
Käsiohjelmassa korostetaan teatterin yhteisöllistä luonnetta. Kokonaisuus on syntynyt työyhteisön jäsenten välisen dialogin kautta ja ihan malliksi käsiohjelmaan on painettu otteita keskusteluista, joita Nurmelin ja ohjaajan assistenttina toiminut Leena Nuora ovat produktiosta käyneet.
Näyttelijät Katariina Kaitue, Sari Puumalainen, Paula Siimesja Minttu Mustakallio ovat yhdessä unelmajoukkue kenelle tahansa ohjaajalle. Näyttelijöiden taitavuudesta kertoo jotakin se, että näytelmän roolihahmoista syntyneen työyhteisön, tämän toisen ”dreamteamin” jäsenten kemiat eivät kohdanneet oikeastaan millään tasolla.
Arkea ei voi näytellä sydänverellä, sitä eletään suuri ja kipeä möykky sydänalassa.
En tunne henkilökohtaisesti yhtään ravinto- tai ulkonäkövalmentajaa, sisutussuunnittelijoista ja suurista visionääreistä nyt puhumattakaan. Tosi-tv-ohjelmien perusteella olen tähän asti olettanut, että tällaisia asiantuntijatehtäviä on keksitty, jotta edes osalle pahimmista koulukiusaajista keksittäisiin jotain hommaa myös aikuisina.
Ihmiset ovat joka tapauksessa olleet biologisena lajina samanlaisia psykofyysisiä olentoja ainakin viimeiset satatuhatta vuotta. Ei Nurmelinkaan väitä, että ihmiset olisivat muuttuneet joksikin uusavuttomien lajiksi.
Yhteisöt ovat muuttuneet. Tai ehkä oikeammin monen ihmisen kohdalla yhteisöt ovat kadonneet kokonaan. Suvun, asuinpaikan, ammatin tai koulutuksen kautta ei enää muodosta selkeätä heimoa, jossa omasta asemasta ei tarvitsisi koko ajan kilpailla. Eikä edes perheestä ole enää jonkinlaiseksi miniatyyriyhteisöksi, koska kohta puolet suomalaisista kotitalouksista on jo nyt yhden ihmisen talouksia.
Näytelmän suuri visionääri Mia (Minttu Mustakallio) muistuttaa meitä tästä biologisesta tosiasiasta. Meidän autonominen hermostomme reagoi tilanteeseen, jossa me tunnemme itsemme uhatuksi. Se valmistelee elimistön pakoa tai taistelua varten pumppaamalla verta lihaksiin. Adrenaliinitaso nousee ja kun tällaisesta elimistön tilasta tulee pysyvä, me sairastumme stressioireisiin.
Eivätkä vain sosiaaliset rakenteet meidän ympärillämme muutu parhaillaan hurjaa vauhtia. Myös fyysinen todellisuus meidän ympärillämme muuttuu kiihtyvällä nopeudella, ja me suhtaudumme tähän muutokseen kuin huonot potkuhousuissa äitiään yön pimeydessä huutava pikkulapsi.
Huijarisyndrooma vaivaa työpaikoilla esimies- ja asiantuntitehtäviin nousseita lahjakkaita naisia. Sama tauti taitaa vaivat kuitenkin kaikkia vauraissa länsimaissa asuvia ihmisiä, joilla on kykyä ajatella edes hieman omaa napaansa pidemmälle.
Ilmastomuutos ei ole ainoa Ilmestyskirjan ratsastaja, joka on ilmestynyt taivaanrantaan. Maapallon biosfääriä meidän itsemme kannalta tuhoisalla tavalla muuttavat prosessit, jotka ovat meidän itsemme aiheuttavia, etenevät laajalla rintamalla.
Tätä totuutta Nurmelin ja hänen työryhmänsä alleviivaavat kohtauksissa ja näyttämökuvissa, joissa porukan visionääri Mia ja hänen unelmajoukkueensa jäsenet yrittivät kauhoa lomaparatiisin rantavedestä sinne mereltä ajautuvaa muovijätettä. Siinä oli epätoivoa matkailumainosten kimalluksen keskellä.
