Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana on peräti 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remahl ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha
Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.
Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.
Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.
Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.
Nuori AinoNousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.
Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.
Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.
Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.
Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.
Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.
Said Dakashi ja Ulriikka Heikinheimon esittämän pariskunnan yllätysvierailu vanhojen tuttavien luona saa Espoonlahden teatterin esityksessä aikaan naurujäristyksen. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha
Taidokkaasti toteutettu komedia on teatterin suola ja pippuri. Espoonlahden teatterin tekijät hallitsevat tämän esittävän taiteen kuninkuuslajin hienosti. Vaimoni on totisesti toista maata Espoonlahden teatterissa.
Käsiohjelmassa ryhmän ohjaaja Arto-Oskar Reunanen kertoo, että energinen farssi on hänen ensiyrityksensä puheteatterin parissa. Vaikea uskoa. Työväen Näyttämöpäivillä espoolaisten esityksen ajoitukset napsahtivat niin esimerkillisesti kohdalleen, että ainakin minä kiemurtelin naurusta.
Ranskalaisen Gilles Dyrekin komediaa (Venise sous la neige) on Suomessa esittänyt aikaisemmin ainakin Helsingin kaupunginteatteri, jossa näytelmä sai ensi-iltansa keväällä 2010.
Reita Lounatvuoren tekemä suomennos on loistava. Sen laadun tunnisti heti myötähäpeän tunteesta, josta esityksen huumori saa käyttövoimansa.
Tässä jutussa saa nauraa itselleen. Toisaalta vaikeus kohdata meille vieraita kulttuureja edustavia ja vieraita kieliä puhuvia ihmisiä on varmasti yleisinhimillinen ominaisuus.
Myötähäpeä ei syntynyt siitä miten esitettiin, vaan mitä esitettiin. Said Dakashin, Ulriikka Heikinheimon, Ari Ijäksen ja Mimosa Lindahlin esittäminen Työväen Näyttämöpäivillä oli vapautunutta, rentoa ja ilmavaa. Roolityöt olivat todellisia taidonnäytteitä.
Myös eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa lukea Dyrekin näytelmä sillä silmällä. Näin herkulliset ja tiukasti ajassa kiinni olevat komediat ovat keräilyharvinaisuuksia.
Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg
Järvenpään teatterin Viettelysten vaunu on vuoden ajan kulkenut voitosta voittoon. Seinäjoen Harrastajateatterikesän jury palkitsi esityksen jo syksyllä ja Työväen Näyttämöpäivien yleisö äänesti esityksen viikonloppuna päivien parhaaksi.
Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä hyvin fyysisen ja energisen esityksen, joka ei kuitenkaan hukkannut mitään näytelmän psykologisesta tarkkanäköisyydestä.
Voimaksa fyysinen läsnäolo korosti myös niitä voimia, jotka pitävät meitä ihmisiä käynnissä. Seksi vie, vaikka rahat eivät riitä edes siihen taksiin. Reunasen sovituksessa pelin henki tehdään myös selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa.
Reunanen ei ole turhaan vieraillut ohjaajana myös oopperan puolella. Altti Uhleniuksen ja Mikko Sirénin luoman äänimaailman avulla Reunanen on loihtinut järvenpääläisten esitykselle oopperan rakenteen. Kohtauksia rytmittävät mahtipontiset välisoitot.
Kun ämyreistä kajahti Richard WagnerinValkyyrioiden ratsastus, esityksen katsoja vietiin heti kättelyssä niin sankkaan merkityksien viidakkoon, että viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen sen raivaamiseen. Jonkinlaisena kompassina toimi Blanche DuBoisin Via Dolorosalla näytelmän käsiohjelmaan painettu katkelma Williamsin elämänkerrasta. Kirjailijan sisar Rose sairastui psyykkisesti.
Viettelysten vaunu on näytelmä (yllätys, yllätys) rakkauden kaipuusta, intohimosta ja elämän perimmäisestä julmuudesta.
Outi Pippuri tekee häkellyttävän hienon roolityön näytelmän Blanche DuBoisina. Pippuri on sisäistänyt roolihahmon viimeistä piirtoa myöten. Blanchen mielen luhistuessa myös Pippurin fyysinen olemus muuttui näyttämöllä kohtaus kohtaukselta dramaattisella tavalla.
Pippurin taidonnäyte oli hengästyttävän hieno.
Etelä-Savon radion haastattelussa Reunanen sanoi, että Viettelysten vaunu on näytelmä miehestä, joka pahoinpitelee raskaana olevaa vaimoaan ja raiskaa vaimon sisaren.
Seppo Pirskanen loistaa tässä toisessa näytelmän avainroolissa, Stanley Kowalskina. Pirskanen lataa rooliin elämänsää kunnossa olevan uroksen itseluottamusta. Lisää uskottavuutta hahmoon tuo Pirskasen punttisalilla treenattu habitus.
Stanley on vaimonhakkaaja ja meillä katsojilla on tietenkin voimakkaat ennakkoluulot tällaista henkilöä kohtaan. Pirskasen vahva läsnäolo näyttämöllä tekee näytelmän Stanleysta ihmisen. Stanleyn pahuus saa ihmisen mittasuhteet. Hän työntää Blanchen kuilun reunan yli vähän samalla tavalla kuin linnunpoikaset työntävät poikueen heikoimman yksilön pesän reunan yli.
”Te olette kuin eläimiä”, näytelmän Blanche toteaa Stanleysta ja hänen kavereistaan yhdessä näytelmän kohtauksessa.
Pirskasen roolityö oli todella hieno.
Lapin ylioppilasteatterista uransa aloittanut Reunanen on ohjannut sekä teatterin harrastajia että ammattiteattereita. Reunasen lahjakkuudesta kertoo se, että hänellä on ilmiömäinen kyky löytää ja kaivaa esiin sovituksissaan ohjaamansa ryhmän vahvuudet.
Järvenpään teatterin lähes kolme tuntia kestävä Viettelysten vaunu todistaa myös, ettei Reunasella ole tapana tehdä kompromissejä.
Viettelysten vaunun Näyttämöpäivillä nähneiden mikkeliläisten kannattaa mennä katsomaan Mikkelin Teatterin Päällystakkia ja verrata näitä kahta erinomaista sovitusta.
Näytelmän Jouni (Jetro Ojanen), Netta (Silja Grenman), Petri (Marko Perälä) ja Mari (Tytti Jäppinen)
Kutsumattomia vieraita jäi 37-vuotiaana kuolleen Reko Lundánin viimeiseksi näytelmäksi. Hän ohjasi itse näytelmänsä Kansallisteatteriin, jossa se kantaesitettiin maaliskuussa 2006. Lundán kuoli lokakuussa 2006.
Lundánin näytelmä on yhä häkellyttävän tuore ja ajankohtainen. Se kuvaa elämän perimmäistä sattumanvaraisuutta mieltä kouraisevalla tavalla. Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman tekijä on kiteyttänyt näytelmän ytimen osuvasti kysymykseksi, mitä tapahtuu, kun kaiken katoavaisuus ei olekaan pelkkä pelko, vaan fakta.
Kansallisteatterin kantaesitys oli kolmas osa Lundánin hyvinvointivaltiotrilogiaa, joka alkoi Kom-teatterin Tarpeettomista ihmisistä vuonna 2003 ja jatkui samana vuonna Kansallisteatterin revyyllä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.
Lundánin yksilöstä yleiseen kasvava yhteiskuntakritiikki oli trilogian kahdessa aikaisemmassa osassa hyvin osuvaa ja se vei vuonna kriitikkojen ja ehkä myös suuren yleisön odotukset Kutsumattomien vieraiden osalta hieman väärille urille vuonna 2006.
Esimerkiksi Turun Sanomien Irmeli Haapanen purkaa kritiikissään pettymystään toteamaa, että näytelmässä puhutaan paljon ja pääasiassa ohi.
Lundán on kirjoittanut roolihahmot hyvin perinteisellä tavalla. Kukin tarinan seitsemästä roolihenkilöstä kokee näytelmän aikana jotakin, joka muuttaa häntä pysyvästi.
Ihmisiä työkseen irtisanova yrityskonsultti Jouni ajaa hirvikolarin ja vammautuu vakavasti. Kovapintainen liikemies Kimble pelastuu täpärästi sairaalan pihalla sattuneesta liikenneonnettomuudesta ja ryhtyy lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, ylilääkäri Veli-Matti tunnustaa ex-vaimolleen ja samalla itselleen olevansa alkoholisti.
Samanlaisia kutsumattomia vieraita ovat Veli-Matin entisen vaimon Miian rintasyöpä, Nettan kokemukset sairaanhoitaja työstä jossain tarkemmin määrittelemättömässä Afrikan maassa sekä Jounin vaimon Marin hysteria, kun hänen miehensä muuttuu Tukholman maratonille harjoittelevasta supersuorittajasta ruikuttajaksi.
Kaiken lisäksi Lundán koristeli näytelmänsä musiikilla ja lauluilla. Ei siis ihme, että valtakunnan johtavat kriitikot pitivät Kutsumattomia vieraita latteana.
Näytelmän syvä ydin on kuitenkin toisaalla. Ainakin Lahden Lauantainäyttämön esityksestä tekstin hyvin syvälle menevän metatason olemassaolon aisti selvästi. Se että Ninni Parviaisen ohjaaman näytelmän näyttelijät puhuivat toistensa ohi, ei ehkä ole dramaturginen ongelma, vika on siinä todellisuudessa, jossa me parhaamme mukaan yritämme elää.
Kun nopeaan ja tuskalliseen kuolemaan johtava sairaus astuu kutsumattomana vieraana omaan elämään, illuusio toisen ihmisen läsnäolosta on aina koetuksella. Näyttämöpäivien käiohjelmaan kirjoitettu kysymys osittaa, että Parviainen on itse löytänyt tiensä Lundánin näytelmän temaattisen ytimeen.
Parviaiselta Lundánin näytelmän valinta 30-vuotista toimintaansa juhlivan lahtelaisen harrastajateatterin juhlanäytelmäksi on rohkea veto. Näytelmän on ehkä yhä, lähes 10 vuotta kantaesityksen jälkeenkin edellä aikaansa.
Ohjaajan kannalta näytelmän rakenne on tietenkin pulmallinen. Parviaiselle on ollut ilmiselviä vaikeuksia liittää näytelmän kohtauksia toisiinsa. Myös näytelmän tekijöitä on vaivannut ainakin jossain vaiheessa epäusko. Vaikka kaikkien Lundánin luonnostelemien henkilöhahmojen elämässä tapahtuu käänne, toiminnan päämäärää tuntuu puuttuvan, ellei sellaiseksi katsota ylilääkärin luonnostelmaa Suomen eutanasiaohjelmaa.
Lauantainäyttämön Tytti Jäppien, Minna-Maija Ceder, Silja Grenman, Seppo Hilska, Teijo Roine, Jetro Ojanen ja Marko Perälä ottivat perjantaina Työväen näyttämöpäivillä näytelmän haasteet tosissaan vastaan. Ei ole helppoa näytellä roolia, jonka todellista merkitystä on lähes mahdoton ymmärtää.
Jos lunta on tullut tupaan meiltä kyökkikriitikoilta, kannattaa muistaa, että melkoisen ryöpyn saivat aikanaan niskaansa myös Kansalliteatterin kokeneet ja nimekkäät näytelijät.
Minulla on sellainen kutina, että myös teatterin ammattilaiset löytävät Lundánin näytelmän vielä uudestaa. Kutsumattomia vieraita on hyvin kiehtova teksti. Ainakin minua se jäi vaivaamaan.
Näytelmän läheiset ystävät Jerry (Marc Gassot) ja Robert (Petri Liski) ja Pinterin hetki. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Meillä kaikilla on omat, itsellemmekin usein käsittämättömät mielitehalumme. Niiden toteuttamisesta aiheutuu usein ryppyjä rakkauteen.
Olemme myös mestareita selittämään omat toilauksemme ja sekoilumme tunne-elämän hetteiköissä parhain päin. Avuksi on myös kehitetty kokonainen tieteen ala, analyyttinen psykoterapia. Kun syyllisyys alkaa oikein painaa, löytyy mukavan terapeutin hirviögalleriasta sopiva syyllinen oman minuuden ulkopuolelta joka lähtöön.
Lukemattomat näytelmäkirjailijat ovat turvautuneet tällaiseen valehteluun, kun he ovat luoneet henkilöhamoja psykologisiin draamoihinsa.
Englantilainen Harold Pinter on toista maata, tai pitäisikö vuonna 2008 kuolleesta Nobel-kirjailijasta sanoa oli.
Arto af Hällströmin Kansallisteatterille kääntämä ja ohjaama Pinterin kolmiodraama Petos oli minulle häkellyttävän intensiivinen teatterikokemus. Samaistuminen näytelmän roolihenkilöihin ja ennen kaikkea tunnelmaan oli voimakas. Näin lumoavaa näyttelemistä olen nähnyt viimeksi Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa.
Ehkä teatteri on parhaimmillaan, sen taiteellinen maksimi saavutetaan, kun esitys lakkaa olemasta teatteria.
Käsiohjelmaan on painettu hyvä tiivistelmä The Telegraphin laajasta artikkelista, joka käsittelee Pinterin teatterikäsitystä. Käsiohjelma kannattaa hankkia ja lukea mieluummin jo ennen esityksen alkamista.
Toki katsoja aistiin niin kutsutun Pinterin hetken olemassaolon, vaikka ei siitä ennakolta mitään tietäisikään. Hällströmin ohjauksessa nämä tunne-elämän tihentymät rytmittävät näytelmää minusta juuri niin, kuin Pinter on tarkoittanut.
Kysymys on siitä erityisestä, sanattomasta kohtaamisesta, hiljaisesta hetkestä, jonka mentyä me alamme puhua luovasti muunneltua totuutta itsellemme läheiselle ja merkitykselliselle ihmiselle.
En tiedä, mikä voisi olla vielä inhimillisempää, kuin tämä hetki, jolloin ruumiinkieli, eleet ja ilmeet puhuvat aivan toisesta todellisuudesta, mistä kohta julki lausutut sanat kertovat.
Pinter helpottaa hieman katsojan osaa sillä, että tarina tai oikeammin kuvaus elämän ailahtelevaisuudesta kerrotaan takautumien kautta. Sen enempää ei tarinan juonesta kannata silti tässä kertoa.
Maria Kuusiluoma, Marc Gassot ja Petri Liski näyttelevät upeasti. Ylimääräisiä tykytyksiä antoi vielä Auli Turtiaisen puvustus. Vaateiden ruskeat sävyt ja kuosit olivat niin 70-lukua, että tällainen ikävammainen pääsi samalla aikamatkalle omaan nuoruuteensa.
Petos on esitys, jonka parissa ajantaju katosi.
Pinterin hetkestä on tullut englannin kielessä käsite. The Telegraphin pitkässä artikkelissa ylistetään kirjailijan tapaa käyttää kieltä. Petoksen kääntäminen kirjallisine sisäpiirivitseineen on varmasti ollut vaativa tehtävä.
Hällström on päätynyt käyttämään suomennoksessa mahdollisimman neutraalia kirjakieltä. Valinta on onnistunut. Suurin piirtein näin sivistyneet ihmiset puhuvat toisilleen kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä.
Ihmisten valintojen perimmäinen sattumanvaraisuus ei käänny sanoiksi. Ehkä tämän päivän ekonomistien pitäisi lukea enemmän Pinteriä.
Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W – kuoliaaksi kiusattu
Lappeenrannan kaupunginteatterin hiilikellariin ei kannata lähteä viihtymään. Jari Juutisen jäähyväisohjaus Lappeenrannassa on koettelemus. Juutinen ja esityksen näyttelijät vetävät meidän jokaisen elämään oleellisesti kuuluva eksistentiaalisen ahdistuksen tasolle, jota ei oikeastaan edes kannata ottaa vastaan tunne edellä.
Nimi on tässä tapauksessa enne. Sen merkitys myös avautuu jo näytelmän ensimmäisistä repliikeistä, kun näytelmän Woyzeckia tässä kohtauksessa tulkitseva Liisa Sofia Pöntinen kysyy tuskaisella äänellä, olenko minä edes ihminen?
Näytelmä ei kuvaa vain nuoren Woyzeckin kokemia nöyryytyksiä, niistä kumpuavaa vihaa ja väkivaltaista kuolemaa. W- kuoliaaksi kiusattu on myös kuvaus Juutisen omasta koettelemusten tiestä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana.
Toki tämä on vain kalpea osatotuus tuskaisen esityksen monista ulottuvuuksista. Pöntinen ja Marja-Liisa Ketola vetivät vaikeat roolinsa vereslihalla. Pöntisen lavasäteily ja kyky vahvaan läsnäoloon oli tiedossa. Eikä voinut kuin ihailla, miten Ketola heittäytyi vuosikymmenten kokemuksella älyttömän vaativaan rooliinsa.
Mikään puhdistava kokemus Kuoliaaksi kiusatun ensi-ilta kaupunginteatterin varastona käytetyssä kellaritilassa ei ollut. Kalkki oli tällä kertaa ehkä liiankin katkeraa.
Etelä-Karjalan radion Twitterissä käynnistämässä keskustelussa on todettu muun muassa, että uusi versio Bücherin näytelmästä kiinnostaa yhtä paljon kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Tämän kannanoton voi tulkita myös huumoriksi. Totisempiakin töröytyksiä on nähty muun muassa Etelä-Saimaan estareissa. Joku vannoo, ettei aukaise kaupunginteatterin ovea niin kauan kuin Juutinen on siellä ohjaajana, ja on niitäkin, jotka vannovat samaa, vaikka eivät olisi koskaan teatterin ovea avanneet.
Juutisesta on tavallaan tullut jonkinlaisen modernin noitavainon kohde. Kyläkoulut homehtuvat, lapset sairastuvat ja lypsykarja ehtyy, kun tämä paholaisen sikiö häärii teatteriksi kutsutussa pirunlinnassaan.
Mänttärin katkeruuden ymmärtää, kun tietää kokemuksesta hänen lahjakkuutensa näyttelijänä ja laulajana. Hänen purkauksen on myös kevyttä kamaa sen paskan rinnalla, jota teatterin ja Juutisen niskaan on satanut esimerkiksi Etelä-Saimaan estareissa.
Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Tuomas Telkänmielestä teatteri on tuotantolaitos siinä missä teurastamokin. Tulosta pitää syntyä, eikä taide eroa olemukseltaan mitenkään jätkänmakkarasta.
Yhdessä suhteessa tämän kaupungin telkät ovat toki oikeassa. Teatteria ei voi olla ilman yleisöä. Yleisöllä on täysi oikeus äänestää jaloillaan, eikä tämän teatteria yksinvaltaisesti hallitsevan kuninkaan päätöksistä tai oikuista ole valitusoikeutta kenelläkään.
Minua kuitenkin kauhistuttaa sävy, jolla teatterista tässä kaupungissa keskustellaan. Turhan monen lappeenrantalaisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin käsite pikkukaupunkilainen sanan ikävimmässä merkityksessä. Fundamentalismi yleisenä elämänasenteena elää ja voi hyvin tässä kaupungissa.
Fiksuimmat soveltavat kannanottoihinsa jonkinlaista väärinymmärrettyä postmodernismia. Kaikki mikä on hyvin tehtyä, on hyvää sisällöstä riippumatta, olipa kysymys sitten taiteesta tai pitsasta. No myönnetään, meikäläisen kaltaisen teatteri-intoilijan mielestä myös teatteri on hyvää silloinkin, kun se ei ole.
Kaupunginorkesterissa on jo otettu tästä neuvosta onkeen ja ryhdytty esittämään konserteissa Benny Anderssonin ja Björn UlvaeuksenAbba-musiikkia. Pelkään että kaupunginteatteri seuraa pian kaupunginorkesterin jalanjälkiä.
Minulla ei ole mitään hyvin tehtyä viihdettä vastaan. Ihmettelen kuitenkin, mitä järkeä on tehdä viihdettä verorahoilla, kun esimerkiksi televisio ja internet syöttävät sitä kymmenistä eri tuuteista ja kaikenkarvaisista tosi-tv-ohjelmista on jo tullut yleistä mentaalihygieniaa uhkaava ympäristöongelma ja riski.
Myös euraukset ovat jo nyt tiedossa. Testien mukaan suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kääntynyt laskuun. Meistä on tulossa tämän kaiken keskellä yhä tyhmempiä.
En tunne Jari Juutista. Hänet tuntevat ystäväni sanovat, ettei Juutinen ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä. Juutisen parjaaminen Lappeenrannassa on kuitenkin saavuttanut mittasuhteet, joissa kysymyksessä ei ole enää kritiikistä, vaan yhden ihmisen kollektiivisesta kiusaamisesta.
Minua on aika usein viime aikoina hävettänyt olla lappeenrantalainen.
Juutisen taiteelliset ansiot on viime vuosina punnittu useilla kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja ne on noteerattu korkealle. Palkintoja ja mainetta on tullut.
En kuitenkaan jää erityisesti kaipaamaan Juutista, vaikka hän on ollut paras teatterinjohtaja Lappeenrannassa sitten Kari Paukkusen, joka myös lähti kaupungista niin sanotusti yleisön pyynnöstä kalossinkuva takalistossa.
Ura saman pienen kaupunginteatterin palveluksessa nuoresta iltanäyttelijästä täysin oppineeksi eläkeläiseksi on mennyttä aikaa. Rima pitää laittaa yhä korkeammalle ja yli päästään jatkossa vain ryhmien välisellä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.
Juutinen tuli Lappeenrantaan Lahden Teatteri Vanhasta Jukosta, joka oli ja on edelleen niukoilla resursseilla toimiva, mutta sitäkin elinvoimaisempi vapaa teatteri. Juutinen ei ole kertonut, minne miehen tie seuraavaksi johtaa. Mutta jos hän ohjaa Suomessa, menen varmasti katsomaan jos suinkin mahdollista.
Blogin seitsemättä ja kymmenettä kappaletta on muutettu 19.1.2014. Kirjoittaja.
Irti-Teatterin kalenteritytöt Suvi-Sisko Villanen, Sirkku Hätönen, Suvi Rautsiala, Riitta Vilkko, Kirsi Luostarinen ja Anne Suomalainen. Kuva Irti-Teatteri/Vuoksenniskan Nuorisoseura
Elokuvakäsikirjoituksen sovittaminen näytelmäksi ei ole mikään helppo homma.
Irti-teatterin esityksessä ohjaaja Jorma Piispasen vaikeudet saattoi havaita jo kelloa katsomalla. Kun Tim Firthin käsikirjoitukseen perustuva ja Nigel Colen ohjaamassa elokuvassa Calendar Girls aikuisten naisten nakukalenterin teko kaikkine vaiheineen kestää tunnin ja 48 minuuttia, Imatralla Kalenteritytöt saadaan väliaikoineen maaliin kadessa tunnissa ja noin 20 minuutissa.
Mutta minkä teet? Amerikkalaisten elokuvayhtiöiden elokuvien käsikirjoituksia ei noin vain lähdetä muokkaamaan tai lyhentämään teatterin tarpeisiin paremmin sopiviksi.
Aino Piirolan suomennos on erinomaista työtä. Silti osa esityksen hidastempoisuudesta menee tietenkin suomen kielen piikkiin. Suomen kielellä nasevia sutkautuksia, joita tässä naisenergiaa säteilevässä komediassa riittää, ei ilmeisesti pysty esittämään samalla rytmillä ja intensiteetillä kuin englanniksi.
Kohtausten ajoitukset eivät tahdo oikein mennä jengoilleen.
Mutta eivät kovanluokan ammattilaisetkaan ole selvinneet Kalenterityttöjen sudenkuopasta juuri sen paremmin kuin Irti-Teatterin taitavat teatterin harrastajat. Kalenteritytöt kantaesitettiin Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2011 ja myös siellä esitys nousi kunnolla siivilleen vasta ensimmäisen näytöksen lopussa, kun arvon leidit ja valokuvaaja alkoivat käytännössä toteuttaa näitä nakukuvauksia.
Kouvolan Sanomien kriitikko Tiia Aho osuu varmasti pilkkaan tästä kantaesityksestä tekemässään arviossa.
Näin kävi myös Irti-Teatterin esityksessä.
Julkinen riisuutuminen ei ole mikään läpihuutojuttu ainakaan teatterissa. Meille saunasuomalaisille alastomuus ei kuitenkaan ole sellainen vakavan neuroosin asteelle edennyt kauhistelun asia kuin näytelmän tarinan kypsään ikään ehtineille brittileideille, amerikkalaisista nyt puhumattakaan.
Elokuvan käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin. Englantilainen naistenkerho keräsi nakukalenterilla yli puoli miljoonaa puntaa paikalliselle sairaalle. Ryhmän naisten välisten suhteiden ja ryhmädynamiikan Firth kertoo BBC:n haastattelussa keksineensä ihan omasta päästään. Tosin näytelmän keskushenkilöiden Annien (Anne Suomalainen) ja Chrisin (Kirsi Luostarinen) esikuvat ovat olleet läheisiä ystäviä myös oikeassa elämässä.
Firth on ladannut elokuvakäsikirjoituksen lähes kaikki teemat, joita hyvän käsikirjoittajan työkalupakista löytyy. Heti näytelmän alussa estradille tupataan vanha mukava viikatemies viilaamaan komedian vaatima tunnetila kohdalleen. Annien aviomies (Jorma Kauppila) sairastuu leukemiaan ja kuolee. Kuoleman teeman lisäksi näytelmässä käsitellään kilpailua johtajuudesta, alistamisen teemaa ja ystävyyttä.
Juuri tämä viimeksi mainittu teema, naisten välinen ystävyys ja välittämisestä kumpuava inhimillinen hyvyys tekevät Irti-Teatterin Kalenteritytöistä hyvin koskettavan esityksen. Esityksessä oli jotakin hyvin aitoa.
Suomalainen on näytellyt vuosi ja myös ammattiteatterissa, iltanäyttelijänä Varkauden teatterissa, jos en nyt ihan väärin muista. Kokemus ja osaaminen näkyivät myös nyt Suomalaisen otteissa. Hänen esiintymisvarmuutensa on omaa luokkaansa.
Räiskyvä Chris on ryhmän dynamo ja vastinpari näytelmän Annielle. Luostarinen selviää tästä näytelmän ehkä vaativimmasta roolista oikein hyvin. Mihinkään bravuuriin ei näytelmän verkkainen rytmi anna mahdollisuuksia.
Toisen näytöksen avainasia, ryhmän jäsenten suhde nakukalenterin tiimoilta syntyneeseen valtavaan julkisuuteen, jää ehkä hieman vaisuksi, vaikka näytelmän pitäisi oikeastaan päästä itse asiaan vasta sen jälkeen, kun tissit on nähty ja kuvattu.
Irti-Teatterin Madaameissa loistanut Pirjo-Liisa Hiltula on jälleen hyvä naistenkerho autoritaarisuuteen taipuvaisena puheenjohtajana.
Lahden kantaesityksen jälkeen Kalenterityttöjä ovat esittäneet sekä ammattiteatterit Kuopiosta Saloon. Ammattiteattereissa Kalenteritytöt on tarjonnut keski-ikään ehtineille naisille upeita rooleja. Sen kauempaa sen suosion syitä ei tarvitse hakea. Se on ollut myös yleisömenestys.
Eikä teatterin harrastajien puolella ole turhaan kainosteltu tai siekailtu. Irti-Teatterin Kalenteritytöt on mennyt täysille katsomoille.
Tavaksi on tullut tehdä näytelmän näyttelijöiden voimin myös ihan oikea nakukalenteri ja myydä sitä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kotkalainen Karhulan Työväennäyttämö löysi omaa kalenteriaan varten myös oman kalenteritytön lähes jokaiselle vuoden kuukaudelle.
Isällinen pankinjohtaja Eero (Ismo Sievinen) ja Akaki Akakijevitš (Johannes Korpijaakko). Kuva Mikkelein Teatteri/Jere Lauha
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.
Esa Leskisen ja Sami Keski-VähälänPäällystakki perustuu Nikolai Gogolin novelliin päällystakki.
Gogolin luoma maailma ei hevin antaudu analyysille. Samuli Reunanen on Mikkelin Teatterille tekemässään sovituksessa nostanut etualalle näytelmän teemoista yksinäisyyden. Valinta antaa oman sävynsä tälle tragikomedialle.
Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän kantaesitys Ryhmäteatterissa korosti fyysisen esittämisen keinoin yhteiskunnan kaoottista muutosta. Ryhmäteatterissa näytelmä vietiin läpi hengästyttävällä vauhdilla ja Akaki Akakijevitšin roolin näytellyt Martti Suosalo temppuili välillä näyttämön rampilla suorastaan hengenvaaralliselta näyttävällä tavalla.
Reunasen näytelmälle valitsema rauhallinen rytmi toimii oikein hyvin. Johannes Korpijaakon roolityö näytelmän Akaki Akakijevitšina on läheistä sukua Gogolin novellin työpaikkakiusatulle ja yksinäiselle puhtaaksikirjoittajalle, joka ahersi uupumatta 1800-luvun Pietarissa.
Hahmon traagisuus korostuu Mikkelin Teatterin hienossa, useita minuutteja kestävässä loppukohtauksessa, jossa haamuksi muuttunut Akakijevitš pohtii toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Miksi me olemme kuin haamuja toisillemme? Korpijaakko tavoitti tuon hetken ja sen herkkyyden hienosti.
Reunanen on tavoittanut Gogolin novellin tematiikan. Leskisen ja Keski-Vähälän keskeinen teema työelämän kurjistumisen lyhyestä historiasta, joksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala on kirjoissaan ilmiötä kutsunut, kulkee toki punaisena lankana läpi näytelmän.
Reunasen valitsema hitaasti kiiruhtava tyylilaji selittää myös sen, miksi Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Mikkelissä venähtänyt lähes kolmituntiseksi. Esittämisen laadusta kertoo kuitenkin hyvin se, ettei näytelmä tuntunut lainkaan näin pitkältä. Venäläinen klassikko ottaa uudelleen kirjoitettunakin aikansa, kun sen oikein oivaltaa.
Reunan on ohjannut Mikkelissä vierailijana. Siitä huolimatta hän on löytänyt hyvin potentiaalin, joka pienen teatterin näyttelijäkunnasta löytyy. Roolien miehitys vakuutti. Reunasen sovitus ja ohjaus korostaa niitä esittämisen alueita, joilla Mikkelin ensemblellä on vahvuuksia. Nykyteatterille usein ominainen lihaksilla pullistelu jätetään vähemmälle.
Lappeenrantalaisten kannattaa vaivautua Mikkeliin asti jo pelkästään Ismo Sievisen takia. ”Pastori” on edelleen mainiossa iskussa. Sievisellä on näytelmässä yhteensä seitsemän roolia ja neljä niistä on aivan keskeisiä näytelmän tematiikan kannalta. Lappeenrannan kaupunginteatterista Mikkeliin siirtynyt Sievinen on sekä näytelmän että Gogolin novellin ”tärkeä henkilö” monessa mielessä.
Leskinen ja Keski-Vähälä kuvaavat Suomen talouden ja samalla koko yhteiskunnan rajua muutosta idänkaupasta elävästä ”Kekkoslovakiasta” globalisaation ikeessä kituvaksi lama-Suomeksi neljän pankinjohtajan kautta.
Sivien paransi näissä rooleissa koko ajan tahtia ja hänen roolityönsä ”ruotsia” puhuvana globalisaation tuomionenkelinä, tanskalaisena fuusiojohtaja Storbjörninä kypsyi todelliseksi bravuuriksi, joka sai myös yleisön nauramaan pidäkkeettömästi.
Vuodet eivät ole kohdelleen kovin helläkätisesti Sievisen habitusta, mutta entinen huikea karisma on tallella. Voi noita eleitä ja ilmeitä. Ne olivat paljonpuhuvia.
Laskin käsiohjelmasta, että näytelmässä on peräti 51 eri roolia. Siinä on puurtamista seitsemälle näyttelijälle, tai oikeammin kuudelle. Sievinen, Risto Kopperi, Pauliina Hukkanen, Riina Uimonen, Anu Pakarinen ja Tuomas Turkka urakoivat yhteensä 50 eri roolihahmoa.
Sortseissa ja pyöräilykypärässä esiintynyt pääministeri Alexander Stubbista on lyhyessä ajassa kasvanut ikoninen hahmo suomalaisessa teatterissa. Turkan tulkitsemana pääministerimme ei Mikkelissä tyydy vain näppäilemään selfieitä, vaan käytössä ovat myös kovat otteet.
Äänisuunnittelija Juha Tanskanen antaa kääntää volyyminappulaa aina välillä turhan kovalle. Lavastaja Veli-Matti Itkonen on varmaan nähnyt Ryhmäteatterin version näytelmästä. Myös Mikkelin versio on ihan toimiva, mutta etäännyttää näyttelijät välillä turhan kauas yleisöstään.
Olen nähnyt Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä myös harrastajateatterille sovitetun version Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmästä. Ykspihlajan kyläteatterin esitys oli erittäin onnistunut tutkielma aiheesta. Valtavan määrän roolihahmoja sisältävä näytelmä antaa aktiiviselle harrastajateatterille mahdollisuuden käyttää roolien miehityksessä joukkovoimaa. Esitettävää riittää isollekin ryhmälle.
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.
Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.
Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.
Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.
Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.
Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.
Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.
Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.
Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.
Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.
Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.
Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.
Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!
Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.
Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.
Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.
Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.
Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.
Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.
Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.
Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.
Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.
Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.
Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.
Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.
Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.
Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.
On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.
On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.
Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.
Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.
Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.
Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.
Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.
Mikko Roiha tekee ohjaajana näyttelijöiden näköistä teatteria. Pia Andersson loistaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ilkka Saastamoinen
Minna Canthin Sylvi on näytelmä intohimosta. Mikko Roihan sovitus ja ohjaus Canthin klassikosta ei käy aiheensa kiinni tunteiden vaan ideoiden kautta. Roiha vetoaa vaihtelevalla menestyksellä katsojan älyyn. Kakussa on kerroksia kuin Bic Mag – hampurilaisessa. Intohimo roihuaa suomen kielellä, järjen ääni puhuu ruotsia.
Käsiohjelmaan on painettu koko esityksen motoksi sopiva sitaatti Minna Canthilta: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! –tyhmät saavat kernaasti kuolla.”
Roiha palkittiin teatteritaiteen valtionpalkinnossa vuonna 2008. Hänen suuriin ansioihinsa on luettu klassikkonäytelmien modernisointi.
Kiertueellaan Savonlinnan teatteriin perjantaina ehtinyt Sylvi osoitti, että Roiha osaa olla paitsi syvällinen myös hauska. Esimerkiksi pienissä addiktio-pöksyissä ja polvisuojuksissa näyttämöllä lanteitaan keikuttanut Viktor (Matti Raita) edustaa rooliasussaan juuri sitä estetiikkaa, jota Suomen Posti nykyisin painaa postimerkkeihinsä.
Näyttelijöiden ydinjoukko on kerätty viidestä eri teatterista. Seinäjoen kaupunginteatteria vuosituhannen alussa johtanut Roiha näyttää tuntevan myös Pohjanmaan suomenruotsalaiset ”häjyt” . Pia Andersson on napattu Sylin rooliin Kokkolan kaupunginteatterista, Lina Ekblad Wasa Teaternista. Televisiosta tuttu Lasse Fagerström Åbo Svenska Teaternista ja Matti Raita helsinkiläisestä Klockriketeaternista.
Paikallisia voimia Savonlinnan esityksessä edusti Savonlinnan kaupunginteatterin näyttelijä Mervi Koskinen.
Intohimo on paitsi mielipuolisuutta muistuttavaa tunnekuohua, myös aistillisuutta. Siinä keho puhuu ja Andersson laittoi Sylin roolissa itsensä likoon tavalla, joka olisi varmasti saanut itsensä Jouko Turkankin nyökyttelemään katsomossa hyväksyvästi.
Saksalaisesta täsmällisyydestä tämän kirjoittajalle ei tule mieleen juuri muuta, kuin vanhat arkistofilmit, joissa SS-joukot marssivat paraatissa yhtä jalkaa.
Roiha joka tapauksessa pyrkii näytelmätekstin sovittajana ja ohjaajana ekspressionismin parhaiden perinteiden mukaisesti irti realismin kahleista. Näyttelijöiden sisäisen maailman kehyksiksi riittivät muutamat tarkoin valitut huonekalut ja vanerinen seinämä. Myös esityksen valaistus oli niukka.
Sitä enemmän volyymia löytyi Matti Raidan suunnitelmasta näytelmää varten tekemästä äänimaailmasta. Häpeäkseni en tunnistanut välillä korvat lukkoon lyönyttä passiota, joka vyöryi katsomoon kohtausten välikkeinä.
Hämmästyttävää sinänsä, että pelkkä musiikki, jos nyt esimerkiksi Johan Sebastian Bachin Matteus passiosta voi käyttää ilmaisua pelkkä musiikki, toi näyttämölle oopperan konventiot. Mutta tämä ei varmaan ollut sattuma.
Roiha etäännyttää ja syventää. Kysymys on eräänlaisesta ujuttamisesta. Siinä mennään vaivihkaa ja varkainen katsojan omaan tajuntaan. Oletko kyllästynyt tylsään elämänkumppaniisi. Meillä on ratkaisu. Käytä strykniiniä!
Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sylvi pukeutuu korkokenkiin ja punaiseen mekkoon ja antaa viinin ja kokolihan maistua. Käsiohjelman viimeiselle sivulle on painettu sitaatti Minna Canthilta:” Minä olen päättänyt, etten ikinä enää rakastu. Pyh, siitä on vain harmia, koko rakkaudesta.”
Näytelmän käsiohjelma on siis yllättävän hyvä opas tähän Berliinissä jalostettuun Roihan maailmaan.
Canthin Sylvi on yhden teatteriskandaalin ja taidesodan lapsi. Canth sai aiheen vuonna 1893 näytelmään tosielämästä Hämeenlinnassa tapahtuneesta murhasta, jossa lehtorinrouva myrkytti ukkonsa rakastuttuaan toiseen mieheen. Kontrastia siis riittää. Kumpaa pitäisi paheksua enemmän, näytelmän Alexin insestistä suhdetta kasvattilapseensa vai näytelmän Sylvin hetken mielijohteesta tekemää murhaa.
Siis ei paheksua, vaan analysoida älyllisesti ja pelkästään teoreettisella tasolla.
Canthin ruotsiksi kirjoittama Sylvia oli myös kirjailijan vastaisku teatterisodassa, joka syttyi, kun Suomalaisen teatterin johtokunta hyllytti hänen edellisen näytelmänsä Kovan onnen lapset ensi-illan jälkeen ja korvasi sen ohjelmistossa huvinäytelmällä.
Roiha pelaa tällä perussuomalaisten uudelleen henkiin herättämää kielitaistelulla taitavasti. Roihan kaksikielistä, ruotsiksi ja suomeksi esitettävää Sylviä voi pitää melkein manifestina suovaitsevaisuuden puolesta, tai ainakin melkein. Sylvian ja Viktorin tunteet roihuavat suomen kielellä. Alman (Lina Ekblad) järjenääni käyttää ruotsia.
No joka tapauksessa tämän murhenäytelmän ydinajatuksen, jota voi hyvällä syyllä myös kustua ihmisoikeuksien julistuksen lyhyeksi versioksi, näytelmän Sylvi tulkitsee englanniksi: I want to love, and to be loved.
Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Siinä se, tai sitten ei.
Roiha on epäilemättä oikeassa, kun hän apostolin tavoin kiertää saarnaamassa teattereiden ja ryhmien yli rajojen käyvän yhteistyön välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta. Se on teatterin elinehto. Sylvin kaltaiset taiteellisesti kunnianhimoiset ja korkeatasoiset esitykset puhuvat profeetan puolesta.
Savonlinnan esitystä oli perjantaina katsomassa kourallinen ihmisiä, vaikka Itä-Savon kriitikko Seija Forsström oli juuri kritiikissään kehunut esityksen maasta taivaisiin ja luokitellut sen teatteriesitykseksi, joka jokaisen on pakko nähdä.
Mutta tällaista se on, kun heitetään helmiä savolaisille.
Savonlinnan teatteri on huonossa hapessa. Talo on ainakin katsomon sisäilman suhteen luokattoman huonossa kunnossa.
Lappeenrannassa ja Imatralla sama ongelma on ratkaistu päättämällä rakentaa teatteria varten uusi talo. En tiedä, mitä savonlinnalaiset aikovat asialle tehdä.
