Kielipuolen päiväkirja

Voiko olla ihminen, jos on eläin?

Non Grata esiintyi maanantaina Imatran kulttuurikeskuksen pihalla Seitsemän näkökulmaa näyttelyn avajaisissa. Kuva Matti Saarela

Virolainen Non Grata esiintyi Joutsenossa Rauhan Pax –näyttelyssä kesällä 2003. Ryhmän performanssi hylätyssä mielisairaalassa teki ainakin minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen. Muistan tuon esityksen muistaa yhä hyvin, vaikka siitä on jo yli kymmen vuotta.

Performanssissa on jotakin tavattoman kiehtovaa.

Sen jälkeen Al Paldrokin johtama ryhmä on kasvanut ja noussut maailmanmaineeseen. Ryhmään kuuluu nyt tavalla tai toisella noin 40 taiteilijaa lähes yhtä monesta eri maasta ja ryhmä on kiertänyt esiintymässä muun mussa Yhdysvalloissa ja tietenkin ympäri Eurooppaa melkoisen kohun saattelemana. Non Grata on vuosittain useissa Euroopan kaupungeissa kiertävän Diverse Universe -performanssifestivaalin huippuryhmä.

Alkusysäyksen maailmanvalloitukselle antoi Pärnussa toimiva pieni taidekoulu, joka päätti erikoistua vuosituhannen vaihteessa performanssitaiteen tutkimuksen ja opetukseen. Henkistä ja muutakin apua tämä nykyisin Academia Non Grata –nimeä kantava taidelaitos sai Imatran kuvataideokolulta.

Siksi Imatralla on edelleen keskeinen sija ryhmän toiminnassa. Tämän Paldrok ryhmineen teki selväksi esiintymällä viime maanantaina taiteilija Juhani Järvisen Seitsemän näkökulmaa näyttelyn avajaisissa.

Performanssi rikkoo kuvataiteen ja esittävän taiteen rajoja ja Paldrok tekee tätä ryhmineen joskus suorastaan murskaavalla vimmalla. Performanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Usein ainakin osittain improvisoidut esitykset ovat ainutkertaisia. Niitä ei voi ripustaa taidemuseon seinälle tai nostaa patsaina jalustalle. Videotaltioinnit antavat vain kalpean kuvan siitä, miltä esitys paikan päällä näytti ja tuntui.

Non Grata tekee näkymätöntä taidetta. Se on ryhmän manifesti.

Esitysten ainukertaisuus ei ole kuitenkaan päämäärä vaan keino. Näkymättömäksi todellisen taiteen tekee nimitäin se, että matka ihmisen vasemmasta kovasta oikeaan korvaan ei ole vain maailman lyhyin pururata, vaan myös todella pimeä paikka. Sinne ei päivä paista.

Sen oleellisen asian suomalainen, maanmainio mieskööri Lapinlahden linnut on kiteyttänyt kysymykseksi voiko olla ihminen, jos on eläin?

Ihminen on muiden luontokappaleiden tavoin elävä organismi, siis ainetta. Esityksissä korostetaan tätä ihmisen materiaalista puolta ja tehokeinona käytetään usein alastomuutta.

Kassisen taiteen ihmisvartaloon liittämä estetiikka kuitenkin laitetaan usein kyseenalaiseksi. Ihmisen kasvoille tai koko vartalolle annetaan uusia muotoja naamioilla, maskeilla ja vaikka siirapilla.

Oikeastaan Non Gratan performansseissa joka kerran toistuvat elementit ovat kuin suoraan Antiikin Kreikasta. Miletoslaisen koulukunnan filosofit uskoivat näkyvän todellisuuden koostuvan neljästä elementistä. Lähes jokaisessa esityksessä ovat mukana nämä Aristoteleen näkyvän todellisuuden neljä elementtiä: maa, ilma, tuli ja vesi. Tosin tätä viimeksi mainittua elämäneliksiiriä symbolisoi usein vodka, jota ”maanäiti” tarjoili yleisölle myös Imatran esityksessä.

Non Gratan esityksissä on niin paljon voimaa ja vimmaa, että perässä kulkee kokonaisen sivilisaation raskas kivireki.

Uskonnolliset symbolit ovat tietenkin myös hyvin mukana, kun käydään käsiksi elämän peruskysymyksiin syntymästä kuolemaan. Näillä enkeleillä on siivet.

Oi mutsi mutsi

Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis

Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.

Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.

Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa. Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.

Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.

Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.

Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.

Esitys ei jätä toivomisen varaa.

Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.

Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.

Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.

Yhteinen häpeä

Tarinan Lucy (Orsi T´th) joutuu rajussa avauskohtauksessa häväistynä koirahäkkiin. Kuva Martón Agh — Tarinan Lucy (Orsi Tóth) joutuu rajussa avauskohtauksessa häväistynä koirahäkkiin. Kuva Martón Agh

Unkarilaisen Proton Szinház –teatterin Széngyen (Häpeäpaalu) alkaa brutaalilla, inhorealistisesti toteutetulla joukkoraiskauskohtauksella. Tarinan Lucya (Orsi Tóth) nöyryytetään näyttämöllä kaikin mahdollisin tavoin. Raiskausten jälkeen hänen ilkialastomaksi riisuttua ruumistaan vielä töhritään ruskealla aineella, jonka katsoja mieltää ulosteeksi ja lopuksi Lucy sullotaan koirahäkkiin.

Edes silmien sulkeminen ja pään kääntäminen eivät auta, sillä yleisön korvissa soivat Lucyn epätoivoiset ei, ei, ei -kirkaisut ja raiskaajien vihaiset herjat.

Ohjaaja Kornél Mundruczó nostaa esityksen tehot tappiin, tai oikeammin sille, välittömästä vaaratilanteesta kertovalle punaiselle alueelle. Näytelmän raju alku aiheuttaa todennäköisesti useimmissa katsojissa voimakkaan torjunnan.

Voimakkaat kuvotuksen olon ja myötähäpeän tunteet kertovat tietenkin jotakin läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan teatterin ilmaisuvoimasta. Mutta löytyykö esityksen tematiikasta riittäviä perusteita näin rajujen keinojen käyttämiseen?

Pitää kysyä miksi, ja yhden vastauksen katsoja saa Tampereen teatterikesän sivuilla julkaistusta Munruczón haastattelusta. Ohjaaja vertaa raiskattua Lucya Unkariin. Tästä näkökulmasta kekseliäs ja muotokieleltään hyvin rikas, jopa välillä komedian sävyjä saava Szégyen ei ole siten ensisijaisesti esitys, vaan manifesti Unkarin älymystölle.

Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen romaanissa Häpeäpaalu Etelä-Afrikan buureihin kuuluva Lucy päättää jäädä esi-isien maille, vaikka entiset alustalaiset pyrkivät karkottamaan hänet Salemista jatkuvan väkivallanuhan avulla ja lopulta joukkoraiskauksen pakottamana. Analogia älymystön joukkopakoon äärioikeistolaisen pääministeri Victor Orbánin hallitsemasta Unkarista on selvä.

Haastattelun perusteella Mundruczó on unkarilainen patriootti. Esityksen perusteella hän jakaa ryhmineen myös monien muiden lahjakkaiden teatterintekijöiden huolen koko Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta.

Unkarissa nimekkäät poliitikot ovat jo ehtineet julkisuudessa vaatia muun muassa juutalaisten rekisteröintiä ja lopullista ratkaisua romaniväestön aiheuttamaan ongelmaan.

Etelä-Afrikan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne ei ollut edes apartheidin aikana mustavalkoinen. Maassa on asunut ja asuu juuriltaan, kulttuuriltaan ja etniseltä taustaltaan erilaisia ryhmiä. Coetzeen tarinan Lucy ja hänen isänsä David Lurie (näytelmän roolissa Sándor Zsótér) ovat taustaltaan buureja, Hollannista 1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä.

Kerroksellisuutta siis riittää. Liikkeelle lähdetään yksilötasolta. Tiedotusopin professorin virkaa vastoin tahtoaan hoitava yli viisikymppinen David makaa oman oppilaansa kanssa ja Lucyn parisuhde toisen naisen kanssa on juuri päättynyt.

Tarinan keskeinen teema on kysymys sovinnon mahdollisuudesta. Romaanin dramatisoinut Viktória Petrányi myös pelkistää tämän teeman esiin hyvin esille, vaikka koko juttu saattaa mennä katsojalta ohi dramaattisen alun aiheuttaman järkytyksen takia.

Coetzeen näkemys sovinnon mahdollisuudesta on niin pessimistinen, että minun oli vaikea katsoa Steven Jacobsin kirjan pohjalta ohjaamaa elokuvaa. Suurten konfliktien perimmäinen syyt eivät löydy politiikasta tai uskonnosta, vaan viimekädessä kysymys on leivästä, oikeudesta olla ja elää. Laumaeläimenä ihmisen on valittava oma laumansa, jos haluaa elää.

Näytelmässä tämän totuuden sanoo Lucy, jonka ainoa mahdollisuus selvitä on alistuminen väkivallan edessä.

”On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita. On liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. Se vähäkin on pantava kiertoon, jotta kaikki voivat olla edes päivän onnellisia. Näin kuuluu teoria; pidä kiinni siitä teoriasta ja teoreettisesta lohdusta”, Lucy sanoo.

Ehkä vielä oleellisempaa on se, mitä hän sanoo sitten:

”Ei inhimillistä pahuutta vaan laaja verenkiertojärjestelmä, jonka toiminnalle sääli ja kauhu ovat yhdentekeviä. Näin elämä on tässä maassa nähtävä: kaikessa kaavamaisuudessaan. Muuten tulisi hulluksi. Autot, kengät; myös naiset. Systeemissä on varmasti sijansa myös naisille ja sille, mitä heille tapahtuu.”

Lainaukset eivät tässä ole suoraan esityksestä eivätkä Coetzeen kirjasta poimittuja, vaan Päivi Kanniston aihetta käsittelevästä bogista.

Lucy menettää fyysisen koskemattomuutensa ja ihmisarvonsa. Hänen isältään varastetaan auto. Coentzeen romaani rinnastus on musertavan kuvaava.

Lucyn maatilan lähellä toimii eläinklinikka, jossa lopetetaan alueelta paenneiden valkoisten kodittomasi jääneitä koiria. Kenelle kuuluu vastuu näiden ”kanssaolevien” hyvinvoinnista huolehtiminen? Eläintenhoitaja (Lili Monori) kysyy ensin, miksi vain hänen pitää kantaa tätä vastuuta ja tarjoaa sitten myös yleisölle mahdollisuutta antaa armahtava piikki.

Vapaaehtoisia ei Tampereen teatterikesän yleisön joukosta löytynyt.

Symboliikka on vahvaa. Koominen ja traaginen kohtaavat, kun tässä kohtauksessa näyttelijät heittäytyvät koiran osaan.

Kysymys taitaa olla akuutti. Kuka huolehtii tämän maailman kanssaolevista, kun hyvinvointivaltioiden rakenteet alkavat murtua eikä vakaampiin oloihin paenneella eliitillä ole sen paremmin rahaa kuin halujakaan maksaa lunnaita yhteiskuntarauhan säilymisestä?

Matka vakaista yhteiskunnallisista oloista täyteen anarkiaan on ajallisesti vain seitsemän saamatta jääneen aterian päässä. Samalla kellonlyömällä alkavat myös etisten vääryyksien kostaminen uusilla.

Proton Színhazin Häpeäpaalua ei voi oikein edes hyvällä tahdolla sanoa puhdistavaksi kokemukseksi. Pala jäi pahasti kurkkuun kiinni ja siinä riittää todennäköisesti nieleskeltävää vielä pitkäksi aikaa.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta

Kolme sisarta Maijalan tapaan

Kolme sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea — Kolmea sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea

On varmasti ainakin tuhat ja yksi tapaa dramatisoida ja ohjata Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ja sitten on tämä Lauri Maijalan tapa.

Maijala on ohjannut KOM-teatterin Kolmesta sisaresta burleskin komedian. Eikä se ole yhtään huono idea. Myös Tšehov itse oli sitä mieltä, että Kolmea sisarta on komedia.

Maijala on satiirikko, jonka pilkan terävin kärki osuu jälleen tarkasti maalinsa. Tšehovin kolme sisarta on rakastettu klassikko, jonka henkilöhahmot ovat tulkinnasta ja vuosikymmenistä toiseen herättäneet sekä teatterin tekijöissä että yleisössä suuria tunteita. Maijalalta ei ole jäänyt huomaamatta, että tähän tunteiden kirjoon mahtuu myös ylenkatsetta ja pilkkaa. Mokomat luuserit.

Ihminen on oman onnensa seppä. Tätä lakia sisarista nuorin Irina (Laura Malmivaara) lukee lakia KOM-teatterin kohtauksessa työntekoa äänekkäästi vieroksuville luutnantti Tuzenbachille (Juho Milonoff) ja hänen upseerikollegalleen Soljonyille (Eero Milonoff) kokoomuksen Nykypäivästä. Arbeit macht frei!

Se sattuu kummasti tällaisen urautuneen poroporvarin kokoomuslaiseen sieluun.

Maijalan ohjauksessa näytelmän roolihenkilöt eivät ole mitään eteerisiä impressioita, ideaaleja, jotka ovat olemassa vain tajunnan tasolla, vaan lihaa ja verta. Näyttämöllä ja Sorin Sirkuksen katsomon portaissa juostiin keskiviikkona lujaa eikä yhtään kuvaa tai tuolia jätetty kaatamatta.

Meno ja meininki olivat välillä kuin lastentarhassa hoitotätien ylipitkäksi venähtäneen kahvitauon aikana. Kaikki Prozorovan sisarusten talon ikkunat kivitetään rikki.

Lahjakkaan ja omaäänisen taiteilijan tunnistaa varmimmin hänen teostensa kerroksellisuudesta. Maijalan dramatisoinneissa ja ohjaksista tällaisia tasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Kolmessa sisaressa liikutaan yhdellä tasolla tekijöille ilmeisen tärkeällä, mutta maallikolle hieman hämäräsi jäävällä tasolla. Maijala on teatterintekijä jo kolmannessa polvessa ja samaa vikaa on ainakin Milonoffin veljeksissä ja Olgan roolin esityksessä näytelevässä Vilma Melasniemessä.

Epäilen, että esityksen herkullisimmat sisäpiirivitsit menivät ainakin meikäläiseltä tällä kertaa yli hilseen. Epäilys syntyy siitä, että Maijala on ohjauksessaan rikkonut kaikki niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita yleensä noudatetaan näytelmän kohtausten rakentelussa.

Maijalan Juoppohullun päiväkirjan filmatisoinnista alkanut yhteistyö lavastaja Markku Pätilän kanssa jatkuu KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se ei kuitenkaan välttämättä helottanut katsojan osaa. Lavastukseen kuuluu palon arjen askareisiin liittyviä esineitä ja niille on vielä helppo antaa merkityksiä. Se kaikki muu jumittaa helposti korvien välissä jylläävän raksuttimen pitkäksi aikaa.

Lopputulos ei ole kovin katsojaystävällinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Maijala ja näyttelijänsä eivät pelkästään kapinoi, vaan tekevät hyviä kysymyksiä.

Teatterin suurten klassikkojen päälle on vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana kertynyt luvuton määrä kerroksia eri aikakausia edustavien teatterintekijöiden tulkinnoista. Sekä alkuperäiset tekstit että niistä tehdyt dramatisoinnit ja ohjaukset ovat kuitenkin huippulahjakkaiden ihmisten tekosia.

Tomppeliosaston näkemyksiin ihmisen todellisesta eksistenssistä on päästy kurkistamaan vasta siinä vaiheessa, kun sanomalehdet alkoivat julkaista teatterikritiikkejä. Tavalliset punaniskat eivät tunnetusti juuri runoja rustaa edes kotitarpeiksi, puhumattakaan siitä, että he kirjoittaisivat romaaneja tai näytelmiä.

Mikä on ihmisen todellinen eksistenssi? Ovatko muutamat tähän pölkkypäiden klaaniin sattumalta syntyneet valioyksilöt kelvollisia todistamaan koko ihmiskunnan puolesta? Mistä kumpuaa kaikki tämä kaipaus ja häpeä?

Maijalan töissä minua kiehtoo miehen viljelemä salaviisas sarkasmi. Mies on hanakka provosoimaan, mutta ei tee sitä itsetarkoituksellisesti. Tekstien ja ohjausten ironia haastaa katsojan ajattelemaan.

Näyttelijät ovat epäilemättä sekä fyysisesti että psyykkisesti kovilla Maijalan tarjoilemassa kyydissä. Kun volyyminappulat käännetään kypälle, nupit ovat ja pysyvät kaakossa. Sellainen olotila ei tietenkään anna kovin paljon liikkumavaraa hienovarisiin psykologisiin nyansseihin perustuvalle tulkinnalle.

Kolmessa sisaressa useita eri rooleja näyttelevä Taisto Reimaluoto on KOM-teatterin esityksen huippuhyvien näyttelijöiden joukossa vielä ihan oma lukunsa. Reimaluodolla on aivan ainutlaatuinen lavakarisma ja niin persoonallinen ja omaääninen tapa esittää, että vertailukohtia löytyy tällä hetkellä vain vainajien joukosta. Edesmennyt Veikko Sinisalo tulee hakemattakin mieleen, vaikka miehet ovat sekä habitukseltaan että tyyliltään kuin kahdelta eri planeetalta.

Maijalan opiskelukavereidensa kassa Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin tekemä ”Mannerheim eli lapsistasi ei mitään” nosti jonkinlaisen myrskyn Helsingin Sanomien yleisönosastossa muuta vuosi sitten. Miehen taiteellinen lopputyö Muoviukkeli Lahden Teatteri Jukossa oli ainakin meikäläisestä kova juttu.

Maijala on esiintynyt kasi kertaa ohjaajana myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Hevosen tarina perustui Maijalan omaan käsikirjoitukseen. Ei lintu eikä kala taas perustui saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin.

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.

Suomen hevonen laitetaan lihoiksi ilman päätä ja häntää

Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Sirkku Peltolan Suomen hevonen on hyvin puhelias näytelmä. Vaikeusastetta lisää vielä se, että kysymyksessä ei ole syntyjä syviä syväluotaava tragedia, vaan satiirilla höystetty komedia.

Linnoituksen kesäteatterin Suomen hevonen kirmasi ensi-iltaan hieman keskeneräisenä. Kohtausten ajoitukset eivät olleet vielä kohdallaan. Esitys puuroutui aika-ajoin varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Siinä oli uraansa vasta aloittelevan rock-kokoonpanon soundi.

Hakemattakin tulee mieleen, että työryhmä on joutunut työstämään näytelmää aivan liian kireällä aikataululla.

Ongelmia lisäsi se, että aivan keskeistä roolia näyttelevälle Eeva Litmaselle oli torstai huono päivä. Litmanen unohti vuorosanojaan ja putosi takeltelun takia monta kertaa roolistaan. Tämä on tietenkin kohtalokasta komediassa, jossa tarkka ajoitus on kaiken hauskuuden perusta.

Vauhtiin Litmanen pääsi kunnolla vasta toisessa näytöksessä.

Peltolan syksyllä 2004 KOM-teatterissa kantaesitetty Suomen hevonen on tekstinä kestänyt hyvin aikaa. Peltolan suomalaisen teatterin perinteestä ammentava satiiri osuu edelleen maaliinsa. Niskavuoren perillisiä tässä ollaan.

Sovituksessaan ohjaaja Misa Palander korostaa perheen matriarkan, Äiten roolia, jota Litmanen tulkitsee.

Lavastaja Päivi Pöyhölä on lavastuksessaan rakentanut näyttämölle perheen matriarkalle oikean valtaistuimen päällekkäin kasatuista lastauslavoista.

Olen itse nähnyt Suomen hevosen Mikkelin teatterissa. En jaksa muistaa miten sillä ohjaaja päätti näytelmänsä. Palanderin tapa tehdä se Linnoituksen kesäteatterissa ei minusta ole ehkä se kaikkein onnistunein. On menty yli siitä, mistä aita on matalin.

Tätä viimeistäkin kohtausta sävyttää jonkinlainen epämääräinen kiireen tuntu. Asioita ei ole ehkä ehditty ajatella loppuun asti.

Peltolan Suomen hevosesta kasvoi lopulta Suomi nimiseen EU-reservaattiin loukkuun jääneiden maaseudun ihmisten elämää käsittelevä trilogia.

Jo trilogian toisen osan nimi, että suvun vanha matriarkka jatkaa elämäänsä roolihahmona vielä hyvän tovin ja päättää päivänsä vasta trilogian kolmannessa osassa, kuten imatralaisen Irti-teatterin harrastajanäyttelijöiden sydämellä tulkitsemat tulkinnat näytelmistä Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset osoittivat.

Toki myös torstain ensi-illassa oli hetkensä. Spontaaneja suosionosoituksia yleisöltä saivat näytelmän varhaisteinejä näytelleiden Onerva Kärkkäisen ja Ella Mettäsen duetot.

Luulen, että myös kokonaisuus paranee, kun Suomen hevonen on saanut jonkin aikaa laukata Linnoituksen kesäteatterissa. Ajoituksen menevät kohdalleen ja yleisölehtereillä alkaa raikua spontaani nauru.

Teatterisihteeri Saara Melasen mukaan omaisten ennakkonäytöksessä kaikki meni putkeen ja esitys oli mainio. Ehkä niin. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Peltolan tekstistä löytyvät joka tapauksessa kaikki ainekset oikeaan naurujuhlaan, jollaiseksi kriitikot julistivat aikanaan KOM-teatterin esityksen.

Mies joka rakasti televisioita ja muita synkkiä kertomuksia

Dimitris Stamou on vanginnut nukkehahmojensa kasvoille osattomuuden aiheuttaman hämmennyksen ja kiukun hyvin puhuttelevalla tavalla. Kuva Merlin Muppet Theatre

Klovnien talossa kerrotaan koomisia tarinoita vieraantumisesta ja ihmisen yksinäisyydestä. Dimitris Stamoun ja Demy Papadan huumori on laadultaan pikimustaa. Niin yksin olet sinä ihminen, niin yksin.

Merlin Puppet Theatren musta komedia Klovnien talo on pitkän uran tehneen taiteilijakaksikon ensimmäinen aikuisille tarkoitettu nukketeatteriesitys. Imatralla esitys koostui viidestä tarinasta, jotka on sijoitettu samaan rakennukseen.

Stamou ja Papada aloittivat uransa nukentekijöinä ja maskeeraajina. Omia produktioita kaksikko on tehnyt vuosituhannen vaihteesta lähtien. Klovnien talon paperimassasta tehdyt nuket ovat Stamoun käsialaa ja niiden hieno puvustus Papadan suunnittelemia.

Vaihtelua esitykseen tuo se, että siinä käytetään useita eri tekniikoita varjoteatterista käsinukkeihin.

Merlin Puppet Theatren esityksen narraatio ja estetiikka tuovat mieleen sarjakuvan ja piirretyt elokuvat. Itse asiassa samantyyliset mulkosilmäiset hahmot seikkailevat joka ilta muun muassa televisiossa.

Stamoun hahmoissa on kuitenkin enemmän elämää. Tämän tarinan ihmiset ovat ilmiselvästi säikähtäneet jo syntyessään. Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta, kuten Junnu Vainio aikoinaan tämän vaikeuden kohdata toinen ihminen määritteli.

Kohtaukset ovat sukua sarjakuvien kolmen ruudun tripeille, joissa ensimmäisessä kuvassa esitellään tarinan henkilöt, toisessa toiminta ja kolmannessa se yllättävä käänne, johon sankarimme sinnikkäät pyrkimykset johtavat.

Meistä tulee lopulta niin sietämättömiä itkupillejä, että jopa luonnonvoimien loputtomalta näyttävä kärsivällisyys joutuu koetukselle.

Clown’s Houses on suorastaan törkeän hauska esitys. Tarinoiden yksityiskohtiin ei tässä kannata mennä. Yllätyksellisiä ja koomisia käänteitä piisaa. Vaikka tarinat ovat rujoja, niihin sisältyvä myötäelävä huumori on omiaan lievittämään sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota meistä itse kukin potee varmasti ainakin ajoittain.

Clown’s Houses on sulattanut myös festivaalien järjestäjien sydämet. Kantaesityksen jälkeen teatteri on kiertänyt sen kanssa lukuisilla festivaaleilla ja erilaisia taidepalkintoja on tullut ropisemalla.

Suomessa ryhmä on vieraillut Klovnien talonsa kanssa Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohella ainakin Oulussa viime syksynä järjestetyillä The End of Daylight Saving Time-teatterifestivaaleilla.

Stamou ja Papada työskentelevät ja asuvat nykyisin Berliinissä. Teatterin nimi kannattaa painaa mieleen, jos suunnittelee matkaa tähän kulttuurin eurooppalaiseen pääkaupunkiin.

Viimeinen valssi buton askelkuvioilla

Esityksen huipennuksessa Ken Main kanssa tanssii pääkallomaskissa Anu Kaaja. Kuva Venessa Riki

Teatteri Imatran näyttämöllä tanssi keskiviikkona maailmankuulun Ken Main partnerina hänen majesteettinsa Kalmiston Nestori.

Tai pitäisikö sanoa Kalmiston Esteri, sillä esityksen temaattisessa huipennuksessa hurjan pääkallomaskeerauksen takana Ken Main parina tanssi Anu Kaaja. Kolmantena pyöränä tässä elämän ja kuoleman metamorfoosissa pyöri Mari Imppola.

Kengännauhabudjetilla toteutettu Musta ja Valkoisen teatterifestivaali saa esiintyjikseen vuodesta toiseen myös maailmantähtiä. Suomessa asuva Ken Mai on epäilemättä juuri tällainen tähti, joka on kiertänyt uuden Poem of Phenomenon teoksensa kanssa maailman metropoleja, sen jälkeen kun uusi koreografia kantaesitettiin Pariisin buto-festivaaleilla.

Paitsi huippuluokan esiintyjiä, Imatralla teatterissa käy myös ihan huippuluokan yleisöä. Tästä ilmiöstä on saanut nauttia myös kaupungin oma teatteri, jonka ensi-illoissa on aina ihan oma hieno tunnelmansa.

Buto myös kiinnostaa imatralaisia. Keskiviikkona Teatteri Imatran katsomo oli täynnä. Eikä esityksen synnyttämää jylhää tunnetilaa himmentänyt edes imatralaisten buto-fanien hieman kömpelösti käynyt tapa osoittaa ihailuaan ja palavaa rakkauttaan tämän avantgardistisen nykytanssin mestarille.

Ken Mai tanssi Mustan ja Valkoisen festivaaleilla myös viime vuonna. Teoksen nimi oli This human body is called a city with eleven gates. Silloin tulkitsin esityksen keskeiseksi teemaksi syntymän, vaikka oman vaatimattoman tietämykseni (mitä ihmisen anatomiaan tulee) mukaan tähän ihmisten maailman on olemassa vain yksi, mutta sitäkin ahtaampi portti.

Kuolema sopii siten temaattisesti paremmin kuin hyvin syntymästä kertovan teoksen pariksi.

Festivaaliesitteen mukaan Poem of Phenomenon kuvaa sitä sietämätöntä tuskaa, jota ruumiin ja sielun erottaminen toisistaan aiheuttaa. Kärsimyksessä on ilmiömäistä runollisuutta.

Tosin Ken Main estetiikkaan ja filosofiaan kuuluvat käsitykset materiaalisen maailman peruselementeistä: eteerisestä ruumiista, astraaliruumiista ja itsetietoisuudesta menevät tällaisena kolminaisuuteena meikäläiseltä yli hilseen niin, ettei edes tukka pölähtänyt. Buton tai tanssitaiteen syvällinen ymmärtäminen vaatii katsojaltaan paljon.

Mutta se ei haittaa. Ken Main koreografian tuskaiselta näyttävää liikekieltä on helppo tulkita oman maun mukaan. Kun Ken Mai kuoriutuu paksusta, jonkinlaiselta panssarilta tai kotelolta näyttävästä paksusta hameesta kulmikkaasti vääntelehtien, mieleen tulee väistämättä kotelostaan kuoriutuva perhonen.

Illuusio metamorfoosista oli lähes täydellinen.

Vaikuttava mestariteos

Eugeni Shokinilla on Viimeisen ääninauhan Krappina suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kuva Kemerovo Oblast Drama Theatre of A.V.Lunachaskij

Ehdin jo kiittää georgialaista Avtandil Varsimashvilia ja hänen ohjaamaansa Tavisufali Teatria hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta. Imatralainen Kamran Shahmardan ja Siperiassa Kemeronin oblastin alueella toimiva draamateatteri, jonka virallinen nimi on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, tarjoavat tätä herkkua lisää.

Samuel Beckettin pienoisnäytelmiin perustuvissa Askelissa ja Viimeisessä ääninauhassa paahdetaan menemään kuin mummokodin lonkkaosastolla tai mielisairaalassa, jossa potilaiden lääkitys on niin sanotusti kohdallaan. Itse asiassa juuri mielisairaalassa tässä näytelmässä kärvistellään.

Shahmardanin tulkinta on rohkea. Esityksessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Ainakin minut tämä kahdesta osasta saumattomasti yhteen lyöty kokonaisuus vangitsi penkkiin. Ennakkoluuloton, suorastaan nerokas ohjaus ja loisteliaat roolityöt lyövät kättä toisilleen.

Kohtaukset, joilla Shahmardan aloittaa sekä Askeleet että Viimeisen ääninauhan ovat komeimpia, joita minä olen nähnyt pitkään jatkuneella urallani teatterifriikkinä ja amatöörikriitikkona. Shahmardan antaa hiljaisuuden puhua, tai oikeammin puhumattomuuden.

Minulla ei ollut kello matkassani, mutta epäilen, että Askeleiden ensimmäinen sanaton kohtaus kesti ainakin viisi minuuttia. Viimeisen ääninauhan alussa vaiettiin vielä paljon pidempään, ja jollakin ihmeellisellä tavalla esitys ikään kuin latautui tuona aikana hienon, musiikista koostuvan äänimaiseman keskellä aivan uudelle energiatasolle.

Sahamardanin videotekniikalla maustetut näyttämökuvat ovat puhuttelevia. Tekijän viharakkaussuhde kuvaan on tullut jo aikaisemmin tutuksi meille etuoikeutetuille, joilla on kunnia kuulua hänen Facebook-kavereittensa joukkoon.

Sahamardan on koulutukseltaan nimenomaan elokuvaohjaaja ja hänestä olisi varmasti tullut nimekäs tekijä alalla, jos hän olisi toisissa olosuhteissa päässyt tekemään elokuvia.

Mutta mikä tässä tapauksessa on tappio elokuvataiteelle, on teatterin voitto.

Esityksen intensiteettiä kuvaa hyvin se, että ainakin minulta unohtuivat pian Teatteri Imatran seinälle projisoidut tekstitykset. Kun teatteri tarjoaa tällaista läsnäolon juhlaa, ei sillä, mitä näyttämöllä sanotaan, ole oikeastaan enää merkitystä.

Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta varmasti valtaosa on sanatonta eleiden ja ilmeiden kieltä. Sitä paitsi Samuel Beckettin näytelmät ovat varmasti aivan yhtä käsittämättömiä kaikilla maailman kielillä.

Ja tietenkin ne ovat myös yhtä käsitettäviä. Kirjallisuudenopiskelija Teemu Salohalme kertoo blogissaan inhoavansa Beckettiä, mutta tekee silti oivallisen huomion Beckettin näytelmien ja romaanien luonteesta.

Ne ovat eräänlaisia kirjallisia kehyksiä, joihin jokainen lukija tai teatteriesityksen katsoja voi ripusta omat tunteensa, poliittisen agendansa ja uskonnollisen vakaumuksensa.

Joudun tässä asiassa nöyrästi tunnustamaan tyhmyyteni ja tietämättömyyteni. Olen silti hyvin vakuuttunut, että Beckett syväluotaa teksteissään niitä kielen rakenteita, joihin meidän ajattelumme ja ylipäätään olemassaolomme perustuu.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja on jaettu turhemmillekin tyypeille.

Shahmardan teki kaksi vuotta sitten erinomaisen ohjauksen Askelista ja Viimeisestä ääninauhasta Lappeenrannan kaupunginteatterille. Kaupunginteatterin veteraanit Marja-Liisa Ketola ja Reijo Kanerva pääsivät näyttämään osaamista, jolle kaikupohjaa antoi kummankin pitkä ura näyttelijänä.

Kemerovolaisen draamateatterin versio on vielä parannettu painos tästä. Lydia Tsukanovalla Askelien Amy Mayna ja Eugen Shokinilla Viimeisen ääninauhan Krappina on suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kyllä Siperia opettaa. (korjatkaa bliis, jos nimien translitterointi on mennyt ihan pyllylleen.)

Lappeenrannan esityksen jälkeen minusta tuntui, että suurin kaikista on kaipaus. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus näistä kahdesta Beckettin pienoisnäytelmistä. Paikalle karauttaa myös toinen Ilmestyskirjan ratsastaja ja hänen nimensä on häpeä.

Viimeisten ääninauhojen Krapp kiroaa ja häpeää omaa typeryyttään, kun hän kuuntelee vanhoilta ääninauhoilta niitä hukkapäästöjä, joita nuori Karpp on aikoinaan suustaan päästänyt ihmisten ilmoille.

Pelkään pahoin, että sama piina odottaa myös minua, kun vuosien myötä muutun tällaisesta puolivalmisteesta ihan oikeaksi vanhukseksi.

Väitetään, että ihminen katuu lopun koittaessa vain elämätöntä elämäänsä. Epäilen kuitenkin, että mieleen tulee vielä monta kertaa myös ne typerät puheet, naurettavat kirjoitukset ja ilkeät temput lähimmäisiä kohtaan, joita myös omaan elämänhistoriaani varmasti mahtuu siinä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi.

Samuel Beckett tulee varmaan vielä monta kertaa ajankohtaiseksi. Kiinnostava on ainakin nähdä, tarttuuko hyvin humaanin mielenlaadun omaava Shahamardan vielä uudestaan tähän kiirastulen apostoliin.

Commedia dell’arte

Georgialaisen Liberty Theatren, tai pitäisikö sanoa Tavisufali Teatrin, Kaunis georgialainen nainen on hykerryttävän hauska, imatralaisin maustein suorastaan pähkähullu esitys. Se sai katsojan hykertelemään.

Vaikka näytelmä esitettiin georgiaksi, kielimuuri ei tuottanut mitään tuskaa. Kuningas Mingrellin kamaripalvelijan roolissa esiintynyt Slava Natenadze tulkkasi muun tekemisen ohella meille lennossa näytelmän tapahtumia hämmästyttävän hyvällä suomen kielellä.

Meinasimme monta kertaa vieressäni istuneen ystäväni kanssa tikahtua nauruun.

Italialaisen, 1700-luvulla eläneen Carlo Goldonin näytelmä on tyylilajiltaan lähes puhdaspiirteinen commedia dell’arte. Näytelmän tyyppihahmot on otettu suoraan teatterin kiertävien ammattilasten Italiassa 1500-luvulla kehittämästä lajityypistä.

Eroa on oikeastaan vain siinä, että Goldonin näytelmän vuorosanat on käsikirjoitettu. Goldonin omana aikana vähitellen hiipunut commedia dell’arte perustui puhtaasti improvisaatioon.

Toki georgiaa osaamattoman on vaikea tietää, miten paljon Goga Barbaqadze, Kakha Mikiasvili ja kumppanit laittoivat omiaan joukkoonsa.

Teatterin ohjaaja Avtandil Varsimashvili antaa perinteiden näkyä aina näyttelijöiden kasvoja peittäviä naamioita myöten.

Kohtausten täsmällinen ajoitus on tietenkin kaiken perusta myös improvisaatioon perustuvassa komediassa. Kauniissa georgialaisessa naisessa esityksen hauskuus perustui jatkuviin toistoihin. Samasta teemasta esitettiin salamavauhtia monta eri variaatiota.

Tekniikka on sama kuin esimerkiksi mykkäkauden Mack Sennettin slap stick -komedioissa. Teatterin Imatran näyttämöllä pidettiin myös ajoittain yllä vähintään yhtä hengästyttävää vauhtia kuin Sennettin elokuvissa.

En tiedä, laittaako myös Varsimashvili omiaan komedian loppukohtaukseen. Katsojan on helppo liittää ensemblen lauantaina esittämän Kaukasialaisen liitupiirin tunnelmat Georgian vaikeaa sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen, joka johti Georgian ja Venäjän väliseen sotaan vuonna 2008 Etelä-Ossetian maakunnasta.

Kauniissa georgialaisessa naisessa prinsessa Mingelli yrittää vakuuttaa riitapukareille, että georgialaiset ovat yhtä suurta perhettä. Viimeisen kohtauksen perusteella katsoja rohkenee kuitenkin epäillä, että puukkohippa on ainakin muinaisina aikoina ollut ylivoimaisesti suosituin seurustelumuoto maakunnanmiesten kesken.

Luettelo hyvin tuotteliaan Goldonin komedioista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Goldon varmasti tunti myös vanhan commedia dell’arte perinteen kuin omat taskunsa.

Kuningas Mingrelli (Barbaqadze) on tämän tarinan Pantalone, rikas vanha mies. Ruhtinas Gurian (Mikiasvili) on puolestaan tarinan Il Capitano, pöyhkeä upseeri.

Tarinan Mingerelli lahjoittaa joka vuosi Persiaan lahjaksi sata kaunista naista ja Gurianin tehtävä on hankkia nämä naiset. Tällä kertaa hän antaa sadan naisen sijasta vain oman siskonsa Tamaran (Avtandil Varsimasvili). Tamara on kuitenkin ilmiselvä variaatio Isabellan perushahmosta.

Commedia dell’artea esittivät kiertelevät pienet teatteriseurueet, jotka esiintyivät kaupunkien toreilla ja muissa vastaavissa paikoissa. Tavisufali Teatrin esityksestä löytyvät todennäköisesti lähes kaikki tämän tyylilajin tyyppihahmot.

Esimerkiksi itse tulkitsen esityksen orjan (Mamuka Mumladze) roolin näytelmän Zanniksi. Suomen kielen taidoillaan loistanut Natenadze on näytelmän Brighella.

Näytelmän hahmoihin kannattaa käydä tutustumassa teatterin Facebook-sivuilla.