Kasi luisevaa rusakkoa haastoi käsityksemme teatterin estetiikasta – Minna Puolanto ja Nelly Kärkkäinen loistivat älyllisesti haastavassa komediassa – Takomon esitys oli tiukasti ajan hermolla

Nelly Juulia Kärkkäinen ja Minna Puolanto loistivat Teatteri Takomon älyllisesti haastavassa komediassa. Kuva Mark Sergeev/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kaksi luisevaa rusakkoa oli riemastuttavan hauska komedia. Oli pakko nauraa tämän tästä, vaikka näytelmässä käsiteltiin suorasukaisesti niitä kipeitä kysymyksiä, joita taiteilijan ammattiin kouluttautunut ihminen valitsemallaan elämänuralla kohtaa.

Kaksi luisevaa rusakkoa oli esitys, jossa kaikki teatterin osatekijät olivat kohdallaan.

Komedia on lajityyppi, jossa näyttelijöiden kyvyt ja ammattitaito läpivalaistaan. Ainakin minut Minna Puolannon ja Nelly Juulia Kärkkäisen näytteleminen piti otteessaan esityksen alusta loppuun asti. Puhetekniikka, eleistä, ilmeistä ja vartalon liikkeistä syntyvä mimiikka ja vahva vuorovaikutus meihin katsojiin olivat kaikki kohdillaan.

Ehkä olen katsonut viimeaikoina vähän liikaakin teatteria, sillä eläytymiseni esitykseen oli ajoittain lähinnä ihailua näiden kohden näyttelijän huikeaa ammattitaitoa kohtaan.

Puheteatterissa komiikka syntyy vetoamalla katsojan älyyn. Tässä mielessä Puolannon, Kärkkäisen ja Irina Pulkan yhdessä ideoima ja Puolannon kirjoittama, itseironiaa viljelevä käsikirjoitus leikkasi tämän tästä kulloinkin tekstissä esillä olevan asian ytimeen kuin partaveitsi. Esityksen on ohjannut Kärkkäinen.

Yksi komedian teemoista näkyy jo sen nimestä. Iän karttuessa näyttelijän on yhä vaikeampi saada rooleja ja käytännöt syrjivät erityisesti naisia. Edes juhlitut ja palkitut roolit, taideyhteisön antamat tunnustukset eivät auta, jossa viimeisen Jussi-patsaan saamisesta on kulunut 23 vuotta.

Suomalaisissa teattereissa ikäsyrjintä on tunnistettu ongelmaksi ja sille on myös yritetty tehdä jotakin. Elokuva-alalla lahjakkaat naiset ovat raivanneet tiensä käsikirjoittajiksi, ohjaajiksi ja tuottajiksi. Sillä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan vielä juuri vaikutusta suuren yleisön makutottumuksiin. Eikä sille tosiasialle, että kuva, myös elävä kuva, esineellistää ihmistä voi kukaan mitään. Elävä kuva on ainakin toistaiseksi tarjonnut kaikista ihmisen keksinnöistä parhaan mahdollisuuden luoda illuusio ikuisesta nuoruudesta.

Elokuvat ja varsinkin televisiolle ja suoratoistoon tehdyt sarjat tarjoavat jatkossa uusia työtilaisuuksia vapaan sektorin freelance näyttelijöille ja muille teatteri ammattilaisille samaan aikaan, kun yhteiskunta näyttää elävälle teatterille yhä häijymmin keskisormea. Mutta ei kaikille. Sekä Puolannon että Kärkkäisen filmografioista voi hyvin nähdä mihin suuntaan haasteet ovat näissä uusissa rooleissa menneet samaan aikaan, kun heidän ammattitaitonsa on kehittynyt iän myötä huippuunsa.

Esityksessä oli mukana paljon sitä tämän päivän jumalan sanaa eli puhetta rahasta. Esityksen kohokohtiin kuului Puolannon tulkitsema vyörytys, jossa käytiin perusteellisesti läpi rahan kaikki olomuodot. Selvää oli myös se, että yksikään näistä maallisen mammonan ilmentymistä ei ollut tehnyt pesäänsä vanhan turbiinivoimalan tiloissa toimivaan lastenteatteriin.

Epäsäännölliset työsuhteet sysäävät helposti taiteilijan yhteiskunnan suojaverkkojen läpi. Totaaliseksi tämä turvattomuus voi muodostua, jos on itse oma työnantajansa, vetää esimerkiksi sellaista teatteria kuin näytelmän lastenteatteri Kaksi Rusakkoa. Vanhuuden varalle kertyvän eläkkeen määrää ei silloin lasketa sadoissa tai tuhansissa euroissa, vaan kympeissä.

Esityksen sisältö oli runsas. Kaikkia teatteriin ja näyttelijäntyöhön liittyviä viittauksia ja vitsejä en todennäköisesti edes huomannut tai ymmärtänyt.

Komedian dramaturgisessa huipennuksessa kuvattiin joka tapauksessa sitä euforiaa ja sen jälkeistä krapulaa, häpeäntunnetta, jotka molemmat liittyvät luovaan työhön silloin kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lastenteatterin ladyt joivat itsensä turbiinivoimalan juhlissa hilpeään humalaan ja pulahtivat sen aiheuttamassa euforiassa uimaan alasti lammessa, jonka rannassa partiolaiset pitävät samaan aikaan leiriään.

Uintireissusta seurasi julkinen skandaali ja pelifirmojen katveessa näkymätöntä elämäänsä elänyt lastenteatteri oli äkkiä keskellä somejulkisuuden paskamyrskyä. Iltapäivälehtien toimittajien jyskyttäessä ovea, tarinan naiset yrittivät paeta tätä todellisuutta kiipeämällä ulos ikkunasta lakanaköyden varassa.

Monitulkintaisuudessaan tämän teeman ympärille rakennetut kohtaukset olivat oivaltavuudessaan loistavia. Millaiset sisäistetyt normit oikeastaan ohjaavat meidän esteettisiä ihanteitamme? Suomalaiset ovat konservatiivisia, mutta mielikuva keski-ikäisen naisen alastomuudesta paljastaa myös tähän konservatiiviseen kauneusihanteeseen liittyvän kaksinaismoraalin.

Kohtauksissa oli myös kriittinen viittaus niin kutsuttuun cancel-kulttuuriin. Miksi alastomuudesta on tullut jälleen voimakas tabu ja mikä on tämän uusmoralismin takana? Miksi kahden keski-ikäisen naisen julkisesta alastomuudesta oli syntynyt tällainen kohu, kun vielä 80-luvulla myös teatterin näyttämöillä pyllyiltiin tämän tästä ilkialastomina?

Näytelmässä Kärkkäisen esittämään kysymykseen on olemassa myös yksi ajan henkeä täsmällisempi vastaus. Kysymys on tällä vuosikymmenellä itsesuojelusta. Älypuhelimet laadukkaine kameroineen ja verkon pornosaitit ovat tehneet julkisesta alastomuudesta hallitsematonta ja näyttelijän kannalta myös vaarallista puuhaa.                   

Kaksi luisevaa rusakkoa oli tiukasti kiinni myös nykypäivässä. Kulttuurimäärärahojen rujot leikkaukset iskevät rajusti myös teatterin tekijöihin. Eikä liene mitään epäselvyyttä siitä, keneltä ensisijaisesti otetaan. Niin kutsutun vapaan kentän teattereilla ja teatterin tekijöillä ei ole edes sitä minimiturvaa, jonka lakiin perustuva tuki antaa sen piirissä oleville ammattiteattereille.

Rajut leikkaukset johtuvat tällä kertaa siitä, että Veikkauksen pelien tuotot ovat koronaepidemian takia romahtaneet. Romahdus taas johtuu siitä, että Veikkaus on joutunut sulkemaan peliautomaattinsa, joihin Suomen köyhät ovat tähän asti kantaneet uskolliset viimeisetkin kolikkonsa.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan omituisuuksiin kuuluu se, että kulttuuria rahoitetaan uhkapelien tuotoilla. Köyhät kustantavat Suomessa muun muassa oopperan, johon maan harvalukuisen eliitin mielenkiinto ei riitä, ja johon meillä Anna Kontulan pikkuporvareilla ei ole varaa ilman yhteiskunnan satoihin euroihin pääsylippua kohti nousevaa tukea.

Tällaisen systeemin eettinen ja moraalinen vääryys huutaa tietenkin taivaisiin asti.

Mitään muutosta ei kuitenkaan ole luvassa. Opetus- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen (kesk.) mukaan leikkaukset johtavat vain työpaikkojen vähenemiseen alalla. Kulttuurista ei siis ole kysymys? Toivottavasti kulttuuria tukevien säätiöiden mahdollisuudet kasvattaa omaa tukeaan lisääntyvät myös tulevaisuudessa.

Vapaan kentän teattereiden olemassaolo ja toiminta ovat yksi vastaus kulttuurin rahoituksen eettisiin ongelmiin. Teatteri Takomo on hinnoitellut omat pääsylippunsa niin, että toimeentulorajallakin elämässään sinnittelevä voi mennä silloin tällöin katsomaan taiteellisesti kunnianhimosta ja ammattilaisten toteuttamaa teatteria niin, ettei sen takia tarvitse olla syömättä yhtä tai kahta päivää pidempään.

Kaksi luisevaa rusakkoa

Kantaesitys Teatteri Takomossa 13.102021

Ideointi Minna Puolanto, Irina Pulkka, Nelly Juulia Kärkkäinen

Käsikirjoitus Minna Puolanto

Ohjaus Nelly Juulia Kärkkäinen

Valo-, ääni- ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen

Pukusuunnittelu K Rasila

Valokuvat Mark Sergeev

Lavastus työryhmä

Näyttämöllä Minna Puolanto, Nelly Juulia Kärkkäinen

Karpolla on yhä asiaa ainakin suomalaisen teatterin tekijöille – Kristian Smedsin ja opiskelijoiden produktio puki kansankomedian Kotkassa uuteen kuosiin – nuoret näyttelijät säväyttivät taidoillaan

Esitys alkoi Nilsiän öljysheikin puheella ja jatkui räväkästi, kun Vantaalla naapureitaan piinannut Matti Hyyhö (Inkeri Hyvönen) vyöryi joukkoineen näyttämölle. Kuva Niklas Malinen/Kotkan kaupunginteatteri

Karpolla on nyt asiaa Kotkassa. Kotkan kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttaman esityksen ensi-illassa olivat mukana kaikki ne elementit, jotka tekevät teatterista ainutlaatuisen taiteen lajin. Tunne yhteisöllisyydestä oli voimakas. Tätä varten teatteri on. Tästä syntyy tämän taiteenlajin ainutlaatuinen esteettinen kauneus.

Esityksen on ohjannut suomalaisen teatterin nimi Kristian Smeds. Otaksun, että Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta on Smedsin ensimmäinen julkinen ohjaustyö sen jälkeen, kun hän aloitti työnsä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina.

Smeds on pyrkinyt hallitsemaan omaa julkisuuttaan kieltäytymällä systemaattisesti haastatteluista. Hänen ohjaajana johtamansa ensemblen teokset ovat saaneet puhua puolestaan. Smedsin maine taiteilijana elää kuitenkin omaa elämäänsä, eikä sille Smeds voi mitään.

Osalle näyttelijöistä Karpolla on asiaa on heidän maisterintutkintonsa taiteellinen opinnäyte. Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa ovat 2017 vuosikurssin opiskelijoita ja ainakin Saana Koivisto on jo ehtinyt valmistua tänä vuonna teatteritaiteen maisteriksi.

Produktion piti tulla ensi-iltaan jo joulukuussa 2020. Se jäi monen muun produktion tavoin koronaepidemian takia odottamaan parempia aikoja. Sen vuoksi myös käsiohjelman tiedot saattavat olla osin hieman ajastaan jäljessä. Koko katras koostui joka tapauksessa Smedsin oppilaista. Heidän näyttöjensä perusteella lienee lupa pohtia myös sitä, millainen Smeds on ollut opettajana.  

Yhteisöllisyys lähtee teatterin ytimestä. Teatteri on taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Samasta ytimestä lähtee myös Smedsin näytelmien humanismi. Smedsin ihmiskäsitystä ja samalla sitä, mitä hän pyrkii taiteellaan kuvamaan voi kuvata sanoilla inhimillinen arvokkuus. Nilsiän öljysheikki Tauno Kuosmasen performanssissa voi aina piillä nerouden siemen. Ihminen on pienine puutteineenkin luotu Jumalan kuvaksi. Tosin Smedsin teatterissa tätä kuvaa ei aina ole muovailtu maan tomusta, vaan aika usein aaltopahvista.

Otaksuttavasti Smedsin ja hänen opiskelijoidensa suhde on aivan erityislaatuinen. Siitä on muodostunut mestarin ja kisällien yhteisö.

Teatterissa luovuus on yhdistelmä synnynnäistä lahjakkuutta ja harjoittelun kautta hankittua ammattitaitoa. Karpo-iltamien monologeissa niiden esittäjät yltivät vahvaan läsnäoloon. Kaikki olivat tavattoman taitavia esittäjiä. Katseen suunta, eleet ja ilmeet, joilla luotiin katsojalle illuusio siitä, että näyttelijä kertoo tämän tarinan juuri minulle, olivat kohdallaan.

Esittäminen kertoi itseluottamuksesta. Minä pystyn ja minä osaan. Olen varma, että jos joku tästä porukasta ryhtyy harrastamaan benjihyppyjä, hän voi aloitta harrastuksensa kiipeämällä kumiköyden kanssa oman itsetuntonsa huipulle.

Karpo-iltamien alun joukkokohtaukset olivat voimakasta, ajoittain suorastaan hurjaa fyysistä esittämistä. Ainakin minuun teki vaikutuksen se näennäinen vaivattomuus, jolla Annikka Hartikka ja Nicklas Pohjola ottivat mittaa toisistaan lumenaurauksesta syntyneessä naapurien kahakassa. Sama ihme toistui esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hilma Kotkaniemi ja Anssi Niemi päivittelivät volyymilla naapurinsa hirveyttä ja kohtauksessa, jossa Emma Kilpimaa ja Inkeri Hyvönen esittivät autoaan tuunaavia nuorukaisia.

Sellainen esittäminen vaatii urheilijan tai tanssijan fysiikkaa. Teatterikorkeakoulussa siis edelleen juostaan, ähelletään punttisalilla ja hikoillaan harjoituksissa, mutta ilman julkista meteliä.

Esitykseen on valittu suomalaisen tv-journalismin ikonin Hannu Karpon yli 50 vuotta jatkuneen uran parhaita paloja. Ne ovat Karpon journalistisen työn kautta syntyneitä tosikertomuksia havumetsien maasta, kuten esityksen nimikin lupaa.

Nämä tositarinat on kuitenkin dramatisoitu rankalla kädellä ja tulkinnoissa on ollut vahva koominen pohjavire. Täyslaidallisen tätä herkkua saimme pian esityksen alettua, kun näyttämölle vyöryi rullatuolissaan vantaalainen Matti Hyyhö piinaamaan naapureitaan. Heti sen jälkeen käytiin kirvein ja lapioin naapurien väliseen taisteluun tontinrajan koskemattomuudesta Vähäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla.

Molemmat kohtaukset olivat kaikessa surkuhupaisuudessaan riemastuttavan hauskoja. Jälkimmäiseen kohtaukseen Smeds oli ottanut myös suoran sitaatin Karpolta itseltään. Tästä vuonna 1990 ensikertaa esitetystä jaksosta on peräisin Karpon elämään jäänyt määritelmä suomalaisesta naapurirakkaudesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi.

Esityksen vanhetessa sen kuvaamia ihmisiä ahdistelivat naapureiden lisäksi byrokraatit ja verottaja. Yksi joutui lääkärin tekemän hoitovirheen toinen postin välinpitämättömyyden uhriksi. Mukaan mahtui myös vahvoja naisia kuten Pokan kylässä baaria pitänyt Alma Pokka. Kilpimaan tulkinta tästä hahmosta oli loistava, ehkä myös siksi, että monologi ei ollut Karpon dokumentoimaan Alma Pokan puhetta, vaan kokolailla suoraan Smedsin omasta päästä.

Karpo on palkittu kaksi kertaa elokuvataiteen valtionpalkinnolla. Hän on saanut sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon että valtion journalistipalkinnon tällä vuosituhannella. Karpo on siis elämäntyönsä ansiosta nyt tukevasti kansakunnan kaapin päällä. Kultaisen Venlan hän sai elämäntyöstään vuonna 2015.

Aina ei näin ole ollut. Muistan hyvin opiskeluvuosiltani 80-luvun alkupuolelta, miten Tampereen yliopiston objektiivisen joukkotiedotuksen paavi, tiedotusopin professori Pertti Hemánus leimasi Karpon tv-journalismin sosiaalipornoksi.

En voi tietää millä kriteereillä Smeds on työryhmineen valinnut Karpon tuotannon sadoista helmistä juuri nämä tositarinat esitykseen. Karpo edusti vuosikymmeniä sitä viimeistä toivoa oikeudenmukaisuudesta sadoilletuhansille suomalaisille. Karpoon luotettiin lujemmin vääryyksien oikaisijana kuin maan oikeuskansleriin tai eduskunnan oikeusasiamieheen.

Kansa laittoi uskonsa Karpoon ja Karpo uskoi kansaan. Karpo jakoi usein myös kansan uskomukset. Laajaan tuotantoon kuuluu sellaisia tutkivan journalismin ”helmiä” kuin jutut kaatajapappi Seppo Juntusesta ja kansaa ympäri Suomea kaataneen Niilo Ylivainion hurmoksellisista herätyskokouksista.    

Niistä näkee, että myös Karpo on ollut vahva uskossaan.

Esityksen lavastuksen suunnitellut Lucie Kuropatová oli laittanut näyttämön takaosaan rivin ehostuspeilejä valoineen. Minusta ne symbolisoivat hienosti Karpon elämäntyön kaksijakoista luonnetta. Vielä viime vuosisadan puolella eliitin mielestä oli Karpon vika, jos kansakunnan naama näytti peilissä vinolta. Yleisestä mielipiteestä kertoi tuolloin se, että Karpo keräsi enimmillään televisioiden ääreen kerralla lähes kaksi miljoonaa katsojaa.

Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta

Kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa 7.10.2021

Esitys on Kotkan kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteinen tuotanto.

Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds

Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová

Valosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Antero Kemppi

Näyttelijät Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Saana Koivisto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Tatun ja Patun näyttämökuvat ovat niin runsaita ja yksityiskodiltaan rikkaita, että niiden todellisuutta on vaikea vangita yhteen kuvaan. Tarinassa Patun (Paavo Kääriäinen) ja Tatun (Antti Timonen) serkku Jori (Paavo Kerosuo) on sekä liikennelaitoksen supersankari, hyperkyberliikennemies että pienessä yksiössään yksinäistä elämää elävä poikamies. Tuomo Manninen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin. 

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.

Tatu ja Patu Helsingissä

Käsikirjoitus Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Sami Rannila

Ohjaus Sami Rannila

Sävellykset Kari Mäkiranta

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Koreografia Marjo Kuusela

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Nuutti Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Brelih

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Henna Piirto

Näyttämöllä Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo, Sanna Saarijärvi, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Selma Kauppinen, Tiina Peltonen, Emilia Nyman, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Juha Jokela, Joonas Luoma, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Justus Pienmunne, Mikko Vihma

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.     

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Helsingin kaupunginteatterin Lapset vaati katsojalta tarkkuutta ja paneutumista – päänupin vaivaaminen myös palkittiin ruhtinaallisesti – hieno käännös, taitava ohjaus ja loistavat roolityöt olivat karkkia aivoille

Tarinan alussa Jaana Saarisen näyttelemä Rose saapuu yllätysvierailulle Aino Sepon näyttelemän Hazelin ja Jukka-Pekka Palon näyttelemän Robinin mökille. Mökillä pariskunta asuu, koska heidän kotitalonsa on tuhoutunut tsumanissa ja maat kotitilan ympärillä saastuneet ydinvoimalaonnettomuudessa. Kuva Uupi Tirronen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Lapset on älyllisesti vaativaa ja sellaisena todella kiinnostavaa teatteria. Englantilaisen Lucy Kirkwoodin käsikirjoittama näytelmä alkoi kuin mikä tahansa salonkikomedia. Pian katsojan nauru alkoi tarttua kurkkuun. Kolmiodraamasta kasvoi uskottavuudessaan pelottava dystopia.

Kääntäjä Reita Lounatvuori ja ohjaaja Johanna Freundlich ovat yhdessä suomalaisen teatterin aivot, jos näitä taiteenlajin terävimpään kärkeen kuuluvia tekijöitä on lupa näin luonnehtia. Yhdessä he ovat muokanneet Kirkwoodin näytelmän monitasoisen kielipelin muotoon, josta suomalainenkin katsoja pääsee ainakin osittain jyvälle.

Loistava teksti antaa näyttelijöille työkaluja roolin rakentamiseen. Ainakin minut Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Jukka-Pekka Palo vakuuttivat, että kyllä jopa ydinfyysikot ovat ihmisiä. Jäin seuraamaan heidän tarkkaa ja ilmaisuvoimaista näyttelemistään silmät selällään ja korvat höröllä. Näytelmässä oli voimakas imu, jossa keskittyminen katsomon puolellakaan ei herpaantunut missään vaiheessa.

Tarinaan tultiin sisään ajatuksellisen aikahyppäyksen kautta. Näytelmän Rose (Saarinen), Hazel (Seppo) ja Robin (Palo) ovat nuoruudenystäviä, jotka olivat tutustuneet samassa työpaikassa, ydinvoimalaitoksessa reilut 40 vuotta sitten. Tuolloin Hazelista tuli Robinin vaimo ja Rosesta Robinin rakastettu. Tarina alkoi, kun Rose tuli ystäviensä kotiin vierailulle. Edellisestä vierailusta oli ehtinyt kulua 38 vuotta.

Hazelilla ja Robinilla on neljä lasta ja joukko lapsenlapsia. Tavallaan näytelmän nimen voi kuvitella viittaavan heihin. Toisaalta nimi voi viitata myös Roseen, joka on valinnut aikanaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Hazelin ja Robinin lapsista mainittiin vain vanhin, 38-vuotias tytär, jota vaivasi jokin määrittelemätön neurologinen ongelma. Tytär ei ole saanut elämäänsä raiteilleen ja oli vihainen vanhemmilleen.

Kirkwood näyttää keksineen omassa mielikuvituksessaan ilmastoaktivistien inhimillisen ikonin jo ennen kuin Gretha Thunberg aloitti julkisen koululakkonsa ilmaston puolesta.  

Tässä vaiheessa melkein hurrasin Palon huikealle roolihahmolle. Palon tulkitsema Robin oli ehkä koulutukseltaan fyysikko, mutta mieleltään selkeä insinööri, joka säilytti 38 vuotta kestäneestä avioliitosta ja vaikean lapsen aiheuttamista pulmista huolimatta positiivisen elämänasenteensa vielä siinäkin vaiheessa, kun hänen kanssaan ehkä jo vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt rakastettu marssii paikalle.

Kirkwoodin näytelmän roolihenkilöt ovat kaikki 50-luvun lapsia eli sitä sukupolvea, johon syntyneet ovat keränneet itselleen suurimman osan kaikesta siitä maallisesta hyvästä, jota länsimaissa on aina meidän päiviimme jatkuneen talouskasvun seurauksena syntynyt.

Kirkwood ei ole jättänyt roolihahmojaan nauttimaan muhkean eläkkeen ja omistusasunnon suomista mukavuuksista, vaan tarinan alussa tehtiin myös toinen aikahyppy siihen tulevaisuuteen, jossa teknologiaan ja jatkuvaan talouskasvuun liittyvät riskit ovat toteutuneet.

Esikuvana hän on käyttänyt Japanin tsunamikatastrofia ja sen aiheuttama ydinvoimalaonnettomuutta Fukushimassa vuonna 2011. Näytelmässä onnettomuus on sijoitettu Englannin rannikolle. Kodin ja ihmisten radioaktiivisuus kuvaa maailman yleistä nuhraantumista.  

Elinolosuhteiden puolesta Hazel ja Robin elävät vieraineen kuitenkin jo maailmassa, jossa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa ja ilmaston lämpenemiseen liittyvät uhat toteutuneet. Puhtaasta vedestä on tullut ylellisyystuote. Ravinnosta ja energiasta on pulaa. Lihansyöntiin ei ole sen paremmin taloudellisesti kuin eettisesti varaa edes näillä yhteiskunnan eliittiin kuuluvilla roolihenkilöillä.

Pitkävaikutteisin ilmastoteko, josta tavallinen ihminen voi päätää, on jättää lapset hankkimatta. Lasten hankinnan eettisyydestä näytelmässä käytiin osittain huumorin keinoin syvällinen keskustelu. Kirkwoodin feministinen näkökulma näkyi esimerkiksi möläytyksessä, jonka hän on kirjoittanut Robinin suuhun. Neljän lapsen isänä hän ilmoitti käyttäneensä sekä vaimonsa että rakastajattarensa kahden lapsen kiintiöt hyväkseen.

Näytelmän roolihenkilöt joutuivat itse konkreettisesti vastuuseen suunnittelemiensa järjestelmien vikojen korjaamisesta, kun oli tapahtunut se, minkä piti laskelmien mukaan tapahtua korkeintaan kerran kymmenessä miljoonassa vuodessa. Näytelmän Rose oli keräämässä eläkkeelle jääneistä asiantuntijoista vapaapalokuntaa korjaamaan vaurioitunutta ydinvoimalaa. Tällä hän haluaa pelastaa ydinvoimalassa töissä olevat nuoret työntekijät elinajanodotteen ja elämän laadun romahdukselta.

Näytelmän päättävien viimeisten kohtausten viesti oli vahva. Miten paljon voitettaisiin lisää aikaa ilmastomuutoksen torjumiseen, jos suuren osan nykyisestä maallisesta hyvästä itselleen kahmineet suuret ikäluokat laskisivat reilusti omaa elintasoaan?  Kenenkään ei tarvitsisi edes kuolla ennen aikojaan, kuten näytelmän tarinan Robinin, joka ottaa Rosen haasteen vastaan.

Poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on varmasti myös jo ennakkoon vastaus tähän Kirkwoodin vetoomukseen. Eihän sellainen käy! Talous kärsii!

Kirkwoodin näytelmät ovat olleen menestyksiä hänen kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa. Helsingin kaupunginteatterin torstain kantaesitys lienee, ensimmäinen suomeksi sovitettu Kirkwoodin näytelmä. Hänen media-alan satiiriaan NSFW esitettiin ruotsiksi Lilla Teaternissa vuonna 2013 ja ruotsinkielistä sovitusta Hansel and Gretel – näytelmästä Svenska Teaternissa vuonna 2018.  

Englannissa ihmisen yhteiskunnallisen aseman voi päätellä hänen tavastaan puhua. Tässä suhteessa korkeakoulututkinnon suorittaneet ”älypäät” ovat varmasti vielä oma lukunsa. Näytelmässä käytetään muun muassa myös suomen kieleen kotiutunutta sanaa rakettitiede. Meillä sanalla viitataan yleensä jonkin tieteenalan sisäiseen jargoniin, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, tai hyvin vaikeaan tekniseen ongelmaan.

Sanalla on kuitenkin myös muita pilkallisia sivumerkityksiä. En ole varma, onko sana peräti syntynyt 50-luvulla, mutta olen varma, että yhden hyvin pilkallisen sivumerkityksensä sana sai Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailun kiihkeinä alkuvuosina, kun venäläiset onnistuivat lähettämään avaruuteen ensimmäiset satelliitit ja Juri Gagarinin samaan aikaan, kun amerikkalaisten kantoraketit tuppasit tämän tästä räjähtelemään jo lähtöalustalla.      

Lapset

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 30.9.2021

Käsikirjoitus Lucy Kirkwood

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Johanna Freundlich

Dramaturgi Henna Piirto

Lavastus ja pukusuunnittelu Mark Väisänen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa Jaana Saarinen, Aino Seppo, Jukka-Pekka Palo  

Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättävää puheteatteria – Asko Sarkola ja Esko Roine näyttelivät ensi-illassa upeasti – onnistunut dramatisointi toi Anthony McCartenin näytelmän ydinajatuksen kirkkaasti esille

Tässä ovat kaksi suomalaisen teatterin vanhaa ja viisasta miestä. Asko Sarkolan ja Esko Roineen tarkkaa, ajateltua ja ilmaisuvoimaista näyttelemistä oli elämys seurata. Teppo Järvisen suunnittelema lavastus ja Tuomas Lampisen upeat puvut viimeistelivät näytelmän hienostuneen tunnelman. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu Kaksi paavia on hienoa puheteatteria. Tiistain ensi-illassa Eino Salmelaisen näyttämöllä Anthony McCartenin tositapahtumiin pohjautuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen.

Näytelmän nimi viittaa historialliseen tapahtumaan katollisen kirkon piirissä. Paavi Benedictus XVI luopui vuonna 2013 tehtävästään ja hänen tilalleen konklaavi valitsi Buenos Airesin arkkipiispan, kardinaali Jorge Mario Bergoglion uudeksi paaviksi.  Näin katollisella kirkolla oli ja on edelleen kaksi paavia, emerituspaavi Benedictus ja paavi Franciscus. Edellisen kerran paavi oli luopunut vapaaehtoisesti tehtävästään reilut 700 vuotta sitten, kun Celestinus V luopui vuonna 1294 virastaan.

Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. Saksalainen Joseph Alois Ratzinger toimi jo ennen paaviksi valintaansa katollisen kirkon johtavana teologina ja uskonopin kongregaation johtajana. Hän sai jo tuolloin dogmaattisuutensa vuoksi pilkkanimen Jumalan rottweiler. Bergoglion nimi taas on liitetty Etelä-Amerikassa syntyneeseen vapautuksen teologiaksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa kirkko kääntyy kohti köyhiä ja sorrettuja, koska Jumala on köyhien puolella.

Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota.

Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin. Ensi-illassa Tiina Puumalaisen suomennos ja hienosti pelkistetty ohjaus toivat esiin McCartenin historiallisen näytelmän yleisinhimillisen ytimen. Kysymys on luopumisen vaikeudesta ja kyvystä kasvaa vielä sen viimeisen kynnyksen yli. Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kysymään itseltään, mikä on ollut minun elämäni ja elämäntyöni tarkoitus ja merkitys. Tässä mielessä katollisen kirkon paavin hopeinen ja kultainen avain on annettu meille jokaiselle.    

Kahdessa paavissa näyteltiin upeasti. Asko Sarkola ja Esko Roine ovat molemmat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja tai sähköistä äänenvahvistusta ei käytetty. Oli nautinto seurata näiden kahden veteraanin näyttelemistä, jossa jokaisesta vuorosanasta sai selvää ilman ylimääräistä otsanrypistystä ja jossa ilmeet ja eleet vakuuttivat – tämä roolihahmo on ajatuksella sisäistetty ja tosi.

Sarkola teki näytelmän paavi Benedictuksesta sisäänpäin kääntyneen introvertin, tiedemiestyypin, ajattelijan, jonka intohimona on löytää ehdoton totuus. Roineen tulkinnassa kardinaali Bergoglio oli ulospäin suuntautunut ekstrovertti, poliitikko, jolla on voimakas visio, mutta myös luontainen kyky kompromisseihin agendallaan.  

Roineen tulkitsema Bergoglio kuvaa luonnettaan vitsillä: ”Minä olen argentiinalainen. Me argentiinalaiset teemme itsemurhankin kiipeämällä oman itsetuntomme huipulle ja hyppäämällä sieltä.”

Puumalainen on ohjauksessaan hyödyntänyt oivaltavasti McCarterin dramaturgiaa näytelmän aloituksessa. Molempien kirkkoruhtinaiden itsetutkiskelu, oma jaakopinpaini on kirjoitettu dialogiksi. Sarkolan Benedictus keskustelee pitkässä johdannossa Ulla Koivurannan näyttelemän sisar Birgitan kanssa ja Roineen Bergoglio Anne-Mari Alaspään näyttelemän sisar Sophian kanssa.

Samalla käsikirjoittaja onnistui hahmottamaan molemmista miehistä uskottavat ja osuvat luonnekuvat, mihin näyttelijöiden on ollut helppo tarttua. Kehittely johdatti hienosti näytelmän dramaattiseen huipentumaan, näiden kahden teologin verbaaliseen yhteenottoon paavin kesäasunnon Residenza papalen puistossa ja sovintoon Sikstuksen kappelissa.

Teppo Järvisen lavastus, Jari Sipilän valosuunnittelu, Jari Tengströmin äänet, Jussi Vahvaselän musiikki, Anna Kuljun naamioinnit ja Tuomas Lampisen upeat puvut olivat oleellinen osa toimivaa ja hienostunutta kokonaisuutta.

Uusiseelantilainen McCarten kirjoitti Kaksi paavia näytelmäksi. Myöhemmin hän muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, josta brasilialainen Fernado Meirelles ohjasi elokuvan. Elokuvassa paavi Benedictusta ja kardinaali Bergogliota näyttelevät Hollywoodin megatähdet Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Molemmat nousivat rooleistaan myös Oscar-ehdokkaiksi vuoden 2020 gaalassa. Vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen elokuvan voi yhä nähdä Netfixin suoratoistopalvelussa.

Elokuvaa on syytetty kritiikeissä Vatikaanin valkopesusta. Oluella itseään virkistävien ja pitsaa syövien karismaattisten kirkonmiesten keskusteluissa on kriitikoiden mielestä lakaistu katollista kirkkoa riivaavat skandaalit leppoisuuden maton alle.

Näytelmästä ei tällaista kuvaa saanut. Ainakin itse koin, että juuri katollisen kirkon piirissä yhä uudestaan toistuvat pedofiiliskandaalit olivat syy, jonka takia näytelmän Benedictus tunsi joutuneensa työssään umpikujaan. Näytelmän Bergogliota taas painoivat katollisen kirkon ja Etelä-Amerikan valtioita terrorin keinoin hallinneiden sotilasdiktatuurien suhteet. Jesuiittojen johtajana ja piispana Bergoglio tiesi tehneensä urallaan ihmisoikeuksien kannalta tuhoisia myönnytyksiä vallanpitäjille suojellakseen omiaan.

Näytelmässä ei myöskään peitellä tai vähätellä katollisen kirkon ongelmallista suhdetta seksuaalisuuteen ja keskiajalta periytyvää vinksahtanutta käsitystä ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ei riitä, että elämä on pyhää ja loukkaamatonta siitä hetkestä, kun munasolu hedelmöittyy naisen munajohtimissa. Yhtä pyhää on jo miesten siemenneste. Mitä muuta järkeä on katollisen kirkon kielteisessä suhtautumisessa kondomien käyttöön, asenteessa, joka aiheuttaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä esimerkiksi Afrikassa riehuvan hiv-epidemian takia.

Uskonnolliset liikkeet ovat aikansa lapsia siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta. Näytelmän Benedictuksen kuuluminen nuorena Ratzingerina Hitler Jugendiin ei varmasti ole koko hänen elämänuraansa leimaava synti. Toisaalta Vatikaanin ja katollisen kirkon moniulotteinen suhde fasismiin Mussolinin hallitsemassa Italiassa oli suuri synti, samoin Vatikaanin pankkiirien hämärät liiketoimet ja yhteydet mafiaan.

Näytelmän kirkkoruhtinaiden omatunto puhuu naisen äänellä. Silti McCartenin tarkkanäköisyydessä on yksi sokea piste, katollisen kirkon suhde tasa-arvoon. Kirkko kantaa mukanaan patriarkaalista ajattelutapaa, jonka mukaan yksilö ei ole yhteiskunnan pienin yksikkö, vaan pienin yhteinen nimittäjä on yhteisö, perhe tai suku.

Tämä lähtökohta antaa erilaisen näkökulman myös synnin, anteeksiannon ja armon käsitteille. Tämä ehkä selittää pappien selibaatin ohella sen, miksi pedofiiliskandaalit toistuvat yhä uudelleen. Synnin tekijä saa synninpäästön ja voi kohdata armon, tekojen seuraukset jäävät uhrien kontolle.   

Köyhien pyhimykseltä Franciscus Assisilaiselta paavillisen nimensä ottanutta Bergogliota on juhlittu monella tapaa historiallisena, uuden ajan edistyksellisenä paavina. Esimerkiksi naispappeuteen paavi Franciscuksen kanta on kuitenkin edelleen ehdoton. Samoin hän ei hyväksy homoliittoja. Homoseksuaalisuus ei hänen mukaansa ole synti, mutta homoseksuaaliset teot ovat.  

Kaksi paavia

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 28.9.2021

Käsikirjoitus Anthony McCarten

Suomennos Tiina Puumalainen

Ohjaus Tiina Puumalainen

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Jari Tengström

Musiikki Jussi Vahvaselkä

Naamioinnin suunnittelu Anne Kulju

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää

Ääniroolissa Stefan Karlsson

Pidäkkeetön nauru voi olla hyvin terapeuttinen kokemus – Riku Suokas oli jälleen lajissaan lähes pitelemätön – Suokaan ja Johanna Tohnin verbaalisen showpainin voittajaa ei silti tarvinnut arvailla – me voitimme!

Mars vs. Venus uusintaottelun taistelupari Riku Suokas ja Johanna Tohni. Verbaaliset iskut perjantai-illan kamppailussa perustuivat parisuhteen häpeän ja myötähäpeän aiheisiin. Tässä kamppailussa lyötiin surutta myös vyön alle. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri 

Mars ja Venus ovat molemmat hyviä taiteilijanimiä amerikkalaisen showpainin ottelijoille. Tampereen Työväen Teatterin TTT-klubilla areenalle astuivat odotetussa uusintaottelussa suomalaisen stand up – komiikan huippunimet Riku Suokas ja Johanna Tohni. Ilmassa oli suuren naurujuhlan tuntua.

Lavastuksen suunnittelijan tekemä rinnastus oli osuva. Sekä showpaini että stand up –komiikka ovat taiteen lajeina syntyneet samalla mantereella. Yhteistä showpainille ja Suokaan ja Tohnin verbaaliselle parisuhdeväännölle on myös se, että käytetyistä painiotteista ja ottelun lopputuloksesta oli sovittu ennakkoon.

Voittajasta ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Tämän pariskunnan häpeän ja myötähäpeän aiheet perustuivat tarkkaan ja ajateltuun käsikirjoitukseen. Mutta ei ottelun lopputuloksesta sopiminen vähentänyt yhtään se vaikuttavuutta. Meidän katsojien oli helppo tunnistaa näistä rutiineista itsemme.

Ainakin jokainen tunne-elämältään edes kohtuullisen tasapainoinen ja järjissään oleva mies tietää hyvin, miten tällainen matsi oikeassa elämässä päättyy, jos todenteolla ryhdytään vääntämään. Ainakin emootioiden tasolla turpiin tulee niin, että korvissa soi vielä seuraavana aamuna.

Näin on ja näin pitääkin olla.

Jos etsitään syyllistä stand up –komiikan renessanssiin Suomessa, Suokaan kohdalla syytä epäillä kynnys ylittyy kirkkaasti. Ainakin minusta Suokas on lajityypin pioneerina yhä aivan omassa luokassaan suomalaisten stand up – koomikkojen joukossa.

Suokas on kehittänyt itselleen huikean puhenopeuden, jolla hän selättää jopa suomen kielen stand up – komiikan esittämiselle asettamat rajoitukset. Suokaan suussa vitsit eivät ehdi vanheta taistelussa pitkien ja konstikkaiden sijapäätteiden kanssa. Mars vs. Venus 2 uusintaottelun ensi-illassa Suokaan esittämisellä oli hieno rytmi ja iskujen ajoitukset, punchlinet löivät ainakin minun nauruhermoihini hyvällä osumatarkkuudella.

Suokas osaa myös fyysisen esittämisen. Itse asiassa hänen vapautunut mimiikkansa oli se viimeinen silaus, kirsikka tämän mahtavan kermakakun päällä. Illuusio siitä, että Suokaan esittäminen oli täysin spontaania ja improvisoitua puhetta, oli hyvin voimakas. Tunne vuorovaikutuksesta syntyi ilman stand up –komiikan esittämiselle tyypillistä yleisön kosiskelua.

Suokaan ja Tohnin parisuhteen marssijärjestystä voi jokainen esityksen nähnyt arvailla omien elämänkokemuksiensa pohjalta kunhan muistaa, että stand up on teatteria. Esittämisen suhteen Suokas on kuitenkin edelleen mestari ja Tohni taidoissaan pitkälle edennyt kisälli.

Tohnin vähäeleinen esittäminen oli joka tapauksessa tehokasta. Hänen esittämänään niin kutsuttu sumeilematon lause oli yhä ilmaisuvoimainen ja kuulosti raikkaalta. Tohni myös laajensi esityksen loppupuolella sen teemoja yksityisestä yleiseen. Tosin en itse usko, että tämän päivän teinit kokevat seksuaalisuuteen liittyvää häpeää samalla tavalla kuin 70-luvulla syntynyt Tohni on sitä kokenut.

Esimerkiksi itsetyydytyksen osalta jokainen tyttö ja poika voi omasta älypuhelimestaan katsoa, miten homma hoituu ja harjoitella sitten kädentaitojaan. Toisaalta tekniikan kehittyminen ja sitä hyödyntävä seksiteollisuus ovat muuttaneen meidän kauneusihanteitamme ja käytöstämme yhä vinksahtaneempaan suuntaan. Ennen kirkkoveneitä ja mulkunkuvia piirrettiin vessan seiniin, nyt omasta niin rakkaasta jormasta otettuja muotokuvia lähetetään ventovieraille sähköpostissa ja sosiaalisessa mediassa.

Seksuaalinen ahdistelu on tämän päivän Suomessa aito ja vakava ongelma.

Ulkopuolinen ei voi tietää, miten tämän esityksen aiheet ovat jalostuneet rutiineiksi. Otaksun kuitenkin, että ideat ovat muovautuneet sukupuolten väliseksi taistelutantereeksi ryhmätyönä. Kaksikon kirjoittaman huumorin aiheet ovat niitä ikuisia. Dante luetteli ja määritteli ne täsmällisesti jo Jumalaisessa näytelmässään.

Mars vs. Venus 2 on osa tätä suurta kertomusta rakastamisen ihanuudesta ja rakastamisen vaikeudesta.

Sukupuolien välisistä eroista huumoria repivässä esityksessä voi toki kuulla muutenkin kaikuja Danten ajoilta. Tuolloin 1200-luvulla vain miehet olivat yleisen käsityksen mukaan täysivaltaisia ihmisiä. Naisen paikka ranginlistalla löytyi jostain karjan ja lasten jälkeisiltä pistesijoilta.

Stand up on taiteen lajina hyvin nuori, niin nuori, että jopa naiset ehtivät saada äänioikeuden suurimmassa osassa maailmaa ennen kuin se vakiinnutti paikkansa taiteen kaanonissa. Stand up – komiikassa näkyvät se juuret Yhdysvalloissa ja maan monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Paitsi miesten ja naisten, myös väestöryhmien ja eri kulttuurien välisiä eroja on komiikassa kuvattu yksilöiden välisinä eroina.

Yksi mies nousee lavalle kertomaan tarinansa. Siinä on amerikkalaisen individualismin paljas ydin.

Stand up – komiikassa aiheet otetaan koomikkojen omasta elämästä. Komiikka syntyy kyseenalaistamisesta. Tavallaan stand up on parhaimmillaan eräänlaista häpeän ja myötähäpeän teatteria. Nauru avaa tässä teatterissa katsojalle portit omiin tunteisiin ja auttaa kohtaamaan niitä ajatuksia, joita emme yleensä päästä tietoisuuteemme. Tässä kontekstissa stand up –esitys voi siten olla todella terapeuttinen kokemus.

Nauru vapauttaa. Jotain kertoo sekin, että Suokaan ja Tohnin ensimmäinen ottelu Mars vs. Venus keräsi kolme vuotta sitten 30 000 katsojaa.

Teatteri Telakan Satujen disko on maailmoja syleilevä, lempeä protesti nykyajan tiukkapipoisuutta vastaan – Antti Haikkala ja kumppanit nauroivat kanssamme peloista pahimmalle – vielä ehtii tilata yhdet ennen valomerkkiä

Satujen disko – Full HD levittäytyy hauskasti myös Teatteri Telakan ulkopuolelle sosiaaliseen mediaan. Tekijöiden kannattaisi ehkä panostaa tähän jatkossa. Kuva on napattu teatterin Facebook-sivulta. Kuvassa ovat oikealla Nuutti Vapaavuori Gootti Vapaavuoren rooliasussa ja vasemmalla teatterin monitoimimies Perttu Sinervo. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Antti Haikkalan ja kumppaneiden klubiestetiikka piirsi terävän kuvan keski-iän iloista ja alakulosta. Sille mikä on väistämätöntä, voi vain nauraa. Elämästä selviää vaikka naama rypistyy ja iho ohenee. Pitää vain nousta ja jorata. Älä huolehdi, vielä on aikaa tilata yhdet ennen valomerkkiä!

Tämän kritiikin voi hyvin aloittaa vaikka raamatullisesti: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Haikkalan ja Nuutti Vapaavuoren repliikeissä ja sanoituksissa liikuttiin maailmoja syleilevällä repertuaarilla deliriumvaiheen humalatilasta teorioihin elämän synnystä maapallolla.

Ainakin omat ajatukseni alkoivat aivan yllättäen vaellella teoriassa, jona mukaan elämä alkoi noin neljä miljardia vuotta sitten koko maapalloa peittäneestä alkumerestä.  

Kaikki tämä oli saatu mahtumaan tunnin kestäneeseen, videoinstallaatioilla höystettyyn pakettiin. Vapaavuori alias Gootti Vapaavuori, Perttu Sinervo ja Tanjalotta Räikkä ovat yhdessä raju bändi, ja muotonsa esitys sai konserttiestetiikasta.

Teatteri Telakan Satujen disko – Full HD oli hieno performanssi. Teatteriksi Teatteri Telakan esitys oli helppo tulkita muutenkin kuin kontekstin takia. Teatteria olivat ilman muuta myös tiivis muoto ja hienosti ajateltu sovitus. Hauskan tekeminen on pirullisen vaikeaa hommaa ja olen varma että sekä Haikkala että Vapaavuori ovat saaneet paitsi nauraa myös raapia päätään yhdessä ja erikseen oikein urakalla.

Saman tuskan ja tekemisen ilon ovat tietysti jakaneet kaikki työryhmän jäsenet.

Esitys oli paketoitu konserttiestetiikkaan. Bändissä Perttu Sinervo soitti bassoa, Tanjalotta Räikkä rumpuja ja Nuutti Vapaavuori kitaraa. Kuvan videoinstallaatiot lienevät Sinervon käsialaa. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Goottikulttuuri erkani omaksi alalajikseen punkrockin skenestä 80-luvulla. Työryhmän jäsenistä goottikulttuuri saattaa olla 60-luvulla syntyneelle Räikälle ja 70-luvun alussa syntyneelle Vapaavuorelle jonkinlainen sukupolvikokemus. Haikkala on syntynyt 80-luvun puolivälissä ja hänelle käsikirjoittajana alakulttuuriin liittyvä kuolemankaipuu on näyttänyt myös koomisen puolensa.

Kuolema on ainakin monisoluisten eliöiden kannalta aivan yhtä välttämätön osa elämää kuin uusien yksilöiden syntyminen. Suvullinen lisääntyminen ja solutasolle viritetty kello, joka mittaa meille jokaiselle oman aikamme, olivat evoluution suuria keksintöjä, jotka johtivat lajien määrän ja elämän räjähdysmäiseen kasvuun kambrikaudella noin 500 miljoonaa vuotta sitten.

Yksilötasolla kuolema on grande finale, jota ei voi harjoitella. Jokainen meistä joutuu näyttelemään tämän elämänsä rooliin ensikertalaisena.

Esityksen biisit on säveltänyt Vapaavuori. Käsiohjelmaan musiikin säveltäjäksi on kirjattu Vapaavuoren roolihahmon nimi Gootti Vapaavuori, millä ehkä viitataan teatterin yhteisölliseen luonteeseen. Osaamista Vapaavuorella on varmasti vaikka muille jakaa. Hän on soittanut muun muassa Pekko Käppi & K:H:H:L – yhtyeessä.

Esityksen taidokkaiden ja hauskojen videoinstallaatioiden tekijästä ei käsiohjelmassa ole mitään mainintaa. Vaikka suoraa tunnustusta ei ole, indisio viittaa vahvasti taideteollisesta korkeakoulussa opiskelleen Sinervon syyllisyyteen.

Sinervon käsialaa lienee myös esityksen lavastus jaesiintymisasujen suunnittelu. Näyttämöllä Gootti Vapaavuoren otsaan oli mustalla luomivärillä kirjoitettu sen portin nimi, josta me kaikki olemme aikoinamme tulleet tähän maailmaan.

Lukihäiriöisenä minua tietysti suuresti huvitti, että tämä lyhyt sana oli kirjoitettu väärin. Näin yhteen sanaa oli saatu mahtumaan elämän koko kirjo, se sattumien ja välttämättömyyksien mylly, jossa me jokainen jauhaudumme kohti sitä elämämme näytelmän suurta loppukohtausta.  

Satujen disko-Full HD on osana Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlaohjelmistoa. Juhlaohjelmistoon kuuluu myös 16.10.
ensi-iltansa saava Triptyykki-kolmen esityksen ilta sekä 26.10. ensi-iltansa saava Doctor DJ.

Satujen disko – Full HD

Kantaesitys Teatteri Telakalla 22.9.2021

Musiikki ja sävellykset Gootti Vapaavuori

Musiikin sanoitukset Antti Haikkala ja Gootti Vapaavuori

Graafinen suunnittelu Petteri Aartolahti

Työryhmässä Nuutti Vapaavuori, Antti Haikkala, Tanjalotta Räikkä, Perttu Sinervo

Teatteri Takomon Leipuriakatemia on tekijöidensä rakkaudentunnustus opinahjolleen – suorasukaisuudessaan raikas ja rento komedia nojasi vankasti teatterin traditioihin

Jatkuva liike liitti Kiia Laineen ohjauksessa Leipuriakatemian kohtaukset toisiinsa. Volyymia performansseille antoi Satu Kakkosen suunnittelema rikas äänimaisema. Kuvassa keskellä Isla Mustanoja, jonka rooli näytelmän sisäänpäin kääntyneenä Hetana oli hienosti sisäistettyä ja nyansseissa tarkkaa näyttelijäntyötä. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttama Leipuriakatemia on ensi-illan perusteella suorasukaisuudessaan raikas, rento ja ajoittain jopa hysteerisen hauska komedia.

Leipuriakatemian käsikirjoitus on Liila Jokelinin teatteritaiteen maisterin tutkinnon taiteellinen opinnäyte. Käsikirjoituksessa Jokelin on käyttänyt taitavasti kielen eri vivahteita. Yrityskonsulttien ja tiimimanagereiden puhumasta jargonista syntyy parodiaa todennäköisesti kuin itsestään, mutta Jokelin on käyttänyt ilmaisuvoimaisesti myös monia muita kielen tasoja alatyylistä lähtien.

Elämä panee yhä uudestaan näytelmän tarinan Kaisaa sekä työelämässä että henkilökohtaisissa ihmissuhteissa niin sanotusti kakkoseen hänen haaveistaan, lahjakkuudestaan ja tarmokkaista yrityksistään huolimatta.

Jokelinin käsikirjoituksen ansioihin kuului myös se, että hän näytti ainakin minun kaltaiselleni, kuudenkympin ja kuoleman välissä vaeltavalle tossunkuluttajalle, miten nopeasti kieli muuttuu. Sanat ja lauseet lukuisine anglismeineen olivat vielä täysin ymmärrettäviä, mutta niihin liittyvät tunnetilat eivät välttämättä enää auenneet oikealla tavalla. Globalisoituvassa maailmassa ihmiset ovat heimoutumassa yhä tiukemmin niin, ettei sanojen ja käsitteiden merkityksistä ole enää vallalla mitään sopimusta.

Tosin näin on voinut olla aina ennenkin ja kansakoulupohjalta ponnistaneet käsitykset sivistyksestä ja yhtenäiskulttuurista silkkaa harhaluuloa.

Komiikka Jokelinin tekstissä syntyi ilmiöiden vastakkainasettelun kautta. Tämä vastakkainasettelu korostui jo näytelmän nimessä. Sokeri, rasva, vehnäjauhojen gluteeni ja lehmän eritteeksikin näissä piireissä kutsuttu maito ovat suurin piirtein turmiollisimpia ravintoaineita, joita nuori, tiedostava nainen voi kuvitella.

Leipuriakatemia on helppo mieltää eräänlaiseksi allegoriaksi maailman onnellisimpien ihmisten makeasta ja pullantuoksuisesta ihmemaasta, jossa vakavasta masennuksesta on tullut todellinen kansantauti. Toisaalta näytelmän nimi on epäilemättä myös sisäpiirivitsi ja eräänlainen rakkaudentunnustus Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. Tekijöillä on kirkas ja raikas näkemys teatteritaiteesta. Se ei kuvia tai ideologioita kumartele.

Voittajan elkeet. Aurora Manninen (kuvassa vasemmalla, hänen vieressään Eeva Mäkinen) käytti taitavasti liioittelua tehokeinona luodessaan ulospäin suuntautuneen ja vahvan Kaisan roolihahmon. Vaikka näytelmän Kaisa käytti välillä karkeaa kieltä ja hyvin kovia otteita, Manninen piti roolin hienosti kasassa. Roolihahmosta ei tullut tyyppiä, vaan aito ja persoonallinen hahmo. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Kaisan hahmossa toteutui myös Jokelinin ajatus siitä, että sama ihminen voi olla sekä omaa agendaansa rationaalisesti perusteleva, muutoksen puolesta äänensä korottava feministi että mitään keinoja kaihtamaton pyrkyri, tai siis oman sisäisen ”herruuden” saavuttanut menestyjä.

Leipuriakatemian ohjaus on Kiia Laineen teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäytetyö.

Laine yhdisti kohtauksia liikkeen avulla. Käsiohjelmassa ei mainita erikseen koreografia. Lienee lupa otaksua, että esityksen harjoituksissa hioutunut dynaaminen liikekieli perustuu Laineen ideoihin. Tanssilliset kohtaukset olivat hyväntahtoista ja ehkä jo vähän nostalgistakin parodiaa tansseista, joilla nuoret nyt ilmaisevat itseään sosiaalisessa mediassa. Volyymia performansseille antoi Satu Kankkosen suunnittelema vaikuttava äänimaailma.

Esitys kupli sisäistä, rentoa energiaa silloinkin, kun näyttämöllä ei itse asiassa tapahtunut juuri sillä hetkellä mitään. Humoristiset käänteet huipentuivat slapstick-komiikan periteille kunniaa tehneeseen kakutukseen.  

Ohjaajana Laine on antanut reilusti tilaa näyttelijöilleen ja ainakin minulle syntyi esityksen aikana voimakas tunne yhteisön tekemästä taiteesta.  

Teatteri Takomon taitavien kollegojen seurassa näytelmän Hetan roolin näytellyt Isla Mustanoja ja Kaisan roolin näytellyt Aurora Manninen pääsivät näyttämään osaamistaan. Roolityöt olivat näiden kahden pian valmistuvan teatteritaiteen maisterin taiteellisia opinnäytteitä.

Ainakin minun kodallani teatterin katsojaa ja kokijaa alati vaaniva myötähäpeän tunne oli nyt poissa ja eläydyin näytelmän tarinaan hienosti sisäistettyjen roolitöiden kautta.

Näytelmän ystävykset Heta ja Kaisa olivat näytelmän tarinan Jin ja Jang, Heta introvertti suorittaja ja Kaisa ekstrovertti taistelija. Molempien roolit näyttämöllä olivat ajateltuja ja nyansseissa tarkkoja tulkintoja tarinan roolihenkilöistä.

Minua viehätti erityisesti Mannisen taitavasti tehokeinona käyttämä liioittelu. Se sopi tarinan raameihin ja rentoon meininkiin. Kyllä teatterin näyttämöllä saa ja pitää myös huutaa, kun roolihenkilöstä siltä tuntuu.

Mustanoja on puolestaan saanut jo huomenlahjaksi vaikeasti määriteltävää karismaa, joka ei liity esittämiseen tai edes fyysiseen habitukseen, vaan on näitä henkimaailman juttuja. Biologisessa mielessä ihminen on älykäs laumaeläin ja sen vuoksi meidän välisten vuorovaikutusmekanismien kirjo on hyvin laaja ja varmasti joltain osin meidän tietoisen ymmärryksemme ulottumattomissa.

Iida Ukkolan suunnittelemat puvut tukivat näytelmän koomisia käänteitä. Jättiläiskokoinen ihmistäytekakku oli pukusuunnittelun vastine näytelmän kakutukselle. Pidin myös Mikko Hirvosen valosuunnittelusta. Lasikupuiset palovalaisimet näyttämön katossa henkivät ajattomuutta, uusi sukupolvi teatterin tekijöitä ponnistaa eteenpäin teatterin traditioista.

Leipuriakatemia

Kantaesitys Teatteri Takomossa 15.9.2021

Käsikirjoitus Liila Jokelin

Ohjaus Kiia Laine

Valosuunnittelu Mikko Hirvonen

Äänisuunnittelu Saku Kankkonen

Lavastussuunnittelu Helka Saariniemi

Pukusuunnittelu Iida Korpiranta

Esiintyjät Isla Mustanoja, Aurora Manninen, Eeva Mäkinen, Otto Nyberg, Tuuli Paju, Daniel Virtanen, Ona Korpiranta

Aleksi Sauran upea äänimaailma teki Helsingin kaupunginteatterin Bollasta elämyksen – Pajtim Statovcin romaanin lumoa sovitus ei tavoittanut – herkälle ihmiselle hienosti sisäistettyyn näyttelijäntyöhön perustuva esitys voi tarjota voimakkaan tunnekokemuksen

Jo näytelmän esityskuvista saa aavistuksen Mikko Kauppilan ja Samuli Niittymäen ajatuksella sisäistetyn ja vähäeleisen näyttelijäntyön laadusta. Jopa Helsingin pienen näyttämön katsomo oli kuitenkin ehkä liian suuri tila näin intiimille esittämiselle. Kuva Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri  Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Mikko Kauppila ja Samuli Niittymäki – Kuva Ilkka Saastamoinen

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.

Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?           

Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.

Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.

Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.

Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.

Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.

Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.

Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?

Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.

Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.     

Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.

Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.

Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.

Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.  

Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.

Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.

Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.

Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.  

Bolla

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.

Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla

Dramatisointi Tuomas Timonen

Ohjaus Milja Sarkola

Lavastus Kaisa Rasila

Puvut Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänet Aleksi Saura

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo