Teatteri Takomon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttama Leipuriakatemia on ensi-illan perusteella suorasukaisuudessaan raikas, rento ja ajoittain jopa hysteerisen hauska komedia.
Leipuriakatemian käsikirjoitus on Liila Jokelinin teatteritaiteen maisterin tutkinnon taiteellinen opinnäyte. Käsikirjoituksessa Jokelin on käyttänyt taitavasti kielen eri vivahteita. Yrityskonsulttien ja tiimimanagereiden puhumasta jargonista syntyy parodiaa todennäköisesti kuin itsestään, mutta Jokelin on käyttänyt ilmaisuvoimaisesti myös monia muita kielen tasoja alatyylistä lähtien.
Elämä panee yhä uudestaan näytelmän tarinan Kaisaa sekä työelämässä että henkilökohtaisissa ihmissuhteissa niin sanotusti kakkoseen hänen haaveistaan, lahjakkuudestaan ja tarmokkaista yrityksistään huolimatta.
Jokelinin käsikirjoituksen ansioihin kuului myös se, että hän näytti ainakin minun kaltaiselleni, kuudenkympin ja kuoleman välissä vaeltavalle tossunkuluttajalle, miten nopeasti kieli muuttuu. Sanat ja lauseet lukuisine anglismeineen olivat vielä täysin ymmärrettäviä, mutta niihin liittyvät tunnetilat eivät välttämättä enää auenneet oikealla tavalla. Globalisoituvassa maailmassa ihmiset ovat heimoutumassa yhä tiukemmin niin, ettei sanojen ja käsitteiden merkityksistä ole enää vallalla mitään sopimusta.
Tosin näin on voinut olla aina ennenkin ja kansakoulupohjalta ponnistaneet käsitykset sivistyksestä ja yhtenäiskulttuurista silkkaa harhaluuloa.
Komiikka Jokelinin tekstissä syntyi ilmiöiden vastakkainasettelun kautta. Tämä vastakkainasettelu korostui jo näytelmän nimessä. Sokeri, rasva, vehnäjauhojen gluteeni ja lehmän eritteeksikin näissä piireissä kutsuttu maito ovat suurin piirtein turmiollisimpia ravintoaineita, joita nuori, tiedostava nainen voi kuvitella.
Leipuriakatemia on helppo mieltää eräänlaiseksi allegoriaksi maailman onnellisimpien ihmisten makeasta ja pullantuoksuisesta ihmemaasta, jossa vakavasta masennuksesta on tullut todellinen kansantauti. Toisaalta näytelmän nimi on epäilemättä myös sisäpiirivitsi ja eräänlainen rakkaudentunnustus Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. Tekijöillä on kirkas ja raikas näkemys teatteritaiteesta. Se ei kuvia tai ideologioita kumartele.
Kaisan hahmossa toteutui myös Jokelinin ajatus siitä, että sama ihminen voi olla sekä omaa agendaansa rationaalisesti perusteleva, muutoksen puolesta äänensä korottava feministi että mitään keinoja kaihtamaton pyrkyri, tai siis oman sisäisen ”herruuden” saavuttanut menestyjä.
Leipuriakatemian ohjaus on Kiia Laineen teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäytetyö.
Laine yhdisti kohtauksia liikkeen avulla. Käsiohjelmassa ei mainita erikseen koreografia. Lienee lupa otaksua, että esityksen harjoituksissa hioutunut dynaaminen liikekieli perustuu Laineen ideoihin. Tanssilliset kohtaukset olivat hyväntahtoista ja ehkä jo vähän nostalgistakin parodiaa tansseista, joilla nuoret nyt ilmaisevat itseään sosiaalisessa mediassa. Volyymia performansseille antoi Satu Kankkosen suunnittelema vaikuttava äänimaailma.
Esitys kupli sisäistä, rentoa energiaa silloinkin, kun näyttämöllä ei itse asiassa tapahtunut juuri sillä hetkellä mitään. Humoristiset käänteet huipentuivat slapstick-komiikan periteille kunniaa tehneeseen kakutukseen.
Ohjaajana Laine on antanut reilusti tilaa näyttelijöilleen ja ainakin minulle syntyi esityksen aikana voimakas tunne yhteisön tekemästä taiteesta.
Teatteri Takomon taitavien kollegojen seurassa näytelmän Hetan roolin näytellyt Isla Mustanoja ja Kaisan roolin näytellyt Aurora Manninen pääsivät näyttämään osaamistaan. Roolityöt olivat näiden kahden pian valmistuvan teatteritaiteen maisterin taiteellisia opinnäytteitä.
Ainakin minun kodallani teatterin katsojaa ja kokijaa alati vaaniva myötähäpeän tunne oli nyt poissa ja eläydyin näytelmän tarinaan hienosti sisäistettyjen roolitöiden kautta.
Näytelmän ystävykset Heta ja Kaisa olivat näytelmän tarinan Jin ja Jang, Heta introvertti suorittaja ja Kaisa ekstrovertti taistelija. Molempien roolit näyttämöllä olivat ajateltuja ja nyansseissa tarkkoja tulkintoja tarinan roolihenkilöistä.
Minua viehätti erityisesti Mannisen taitavasti tehokeinona käyttämä liioittelu. Se sopi tarinan raameihin ja rentoon meininkiin. Kyllä teatterin näyttämöllä saa ja pitää myös huutaa, kun roolihenkilöstä siltä tuntuu.
Mustanoja on puolestaan saanut jo huomenlahjaksi vaikeasti määriteltävää karismaa, joka ei liity esittämiseen tai edes fyysiseen habitukseen, vaan on näitä henkimaailman juttuja. Biologisessa mielessä ihminen on älykäs laumaeläin ja sen vuoksi meidän välisten vuorovaikutusmekanismien kirjo on hyvin laaja ja varmasti joltain osin meidän tietoisen ymmärryksemme ulottumattomissa.
Iida Ukkolan suunnittelemat puvut tukivat näytelmän koomisia käänteitä. Jättiläiskokoinen ihmistäytekakku oli pukusuunnittelun vastine näytelmän kakutukselle. Pidin myös Mikko Hirvosen valosuunnittelusta. Lasikupuiset palovalaisimet näyttämön katossa henkivät ajattomuutta, uusi sukupolvi teatterin tekijöitä ponnistaa eteenpäin teatterin traditioista.
Leipuriakatemia
Kantaesitys Teatteri Takomossa 15.9.2021
Käsikirjoitus Liila Jokelin
Ohjaus Kiia Laine
Valosuunnittelu Mikko Hirvonen
Äänisuunnittelu Saku Kankkonen
Lavastussuunnittelu Helka Saariniemi
Pukusuunnittelu Iida Korpiranta
Esiintyjät Isla Mustanoja, Aurora Manninen, Eeva Mäkinen, Otto Nyberg, Tuuli Paju, Daniel Virtanen, Ona Korpiranta