Kielipuolen päiväkirja

Shakespearea älykkäästi ja raikkaasti Ryhmäteatterin tapaan

kesayonuni — Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli olivat aivan pitelemätön viisikko näytelmän keijukaisina ja amatöörinäyttelijöinä. Kuva Tanja Ahola/Rymäteatteri

Kun rakastuneen naisen silmistä pyyhitään viattomuuden kukalla pois intohimon valheet, nainen voi hyvinkin huomata, että hänen elämänsä suuri rakkaus on pelkkä suurimulkkuinen aasi.

Elämän suuret totuudet ovat yhä samoja kuin William Shakespearen eläessä reilut 400 vuotta sitten.

Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa esittämä Kesäyön uni on hersyvän hauskaa ja ihanan raikasta teatteria. Esa Leskisen ohjaus osuu jollakin tavalla napakymppiin. Sovitus Shakespearen komediasta on älykäs ja kekseliäs, Ryhmäteatterin näyttelijät näyttelevät upeasti näyttämöllä, jolle Susisaaren Hyvän omantunnon linnake antaa hienot puitteet.

Kesäyön uni on ehkä Shakespearen rakastetuin komedia. Tämän puolesta puhuu ainakin se, että kaksi Uranusta kiertävää kuuta on nimetty Shakespearen keksimien roolihahmojen Titanian ja Oberonin mukaan. Ne kiertävät siellä omilla radoillaan muiden, antiikin jumalten mukaan nimettyjen planeettojen ja kuiden joukossa.

Shakespeare oli yksi renessanssin ajan suurista. Kesäyön unessa mestari viihdytti yleisöään tarinalla, jossa antiikin mytologiasta peräisin olevat Theseus ja Hippolyta pyörittävän näyttämöllä ihmissuhdekarusellia.

Kesäyön uni on teatteria teatterista. Tätä näytelmän hersyvän hauskaa tasoa myös kulttuurihistoriaan perehtymättömän katsojan on helppo seurata. Teatterin ja sen tekijöiden taloushuolet eivät näytä juuri muuttuneen Shakespearen päivistä: ”Jos meillä olisi näytelmä, olisimme rikkaita miehiä”.

Leskisen sovitus ja ohjaus tuovat hienosti esille Shakespearen näytelmän kerroksellisuuden. Tavallaan Kesäyön uni kantaa mukanaan niitä lukemattomia tulkintoja, joita siitä on tehty neljän vuosisadan aikana. Eikä Shakespearekaan luonut näytelmiään tyhjästä, vaan hän oli kirjailijana 1400-luvulla alkaneen renessanssin ruumiillistuma.

Shakespearen omana aikana vain miehet saivat esiintyä teatterissa. Leskinen käyttää hienosti tätä historiallista yksityiskohtaa hyväkseen marssittamalla näyttämölle harsomekkoihin puetut ”keijukaiset”.

Leskinen ei kuitenkaan ole tehnyt esityksestä mitään renessanssiajan teatterin mukaelmaa, vaan hän kuljettaa näyttelijöidensä kanssa katsojaa tunnelmasta ja ajankuvasta toiseen kevyellä otteella.

Roolijako on hieno. Noora Dadu on esimerkiksi oiva valinta näytelmän Lysanderiksi. Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli olivat aivan pitelemätön viisikko näytelmän keijukaisina ja amatöörinäyttelijöinä. Jotakin Leskisen ohjauksesta ja koko ensemblestä kertoi luontevuus, jolla Anna-Riikka Rajanen näytteli Hermian roolin kyynärsauvojen kanssa jalka paketissa.

Lauri Siparin runomittainen suomennos toimi Ryhmäteatterin näyttelijöiden esittämänä mainiosti. Esityksessä oli juuri sellaista unenomaista keveyttä, johon näytelmän nimikin viittaa.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siihen on painettu lyhyt selostus Shakespearen elämästä ja tuotannosta.

Myös Leskinen kirjoittaa käsiohjelmassa viisaasti. Ainoa kestävä asia, mitä meistä voi jäädä jäljelle, on mielikuvituksen voimalla tehty sovinto maailman ja todellisuuden kanssa. Varmasti oleellisesti tähän sovinnontekoon kuuluu kyky nauraa itselle ja omille saavutuksille. Minusta tuntuu, että myös Shakespeare teki Kesäyön unta kirjoittaessaan pilaa oman aikansa intoilijoista, jotka olivat ”löytäneet” antiikin ihmeet.

Uusperheen salatut elämät

Käsiohjelmassa Kirsi Porkka ja Marina Meinander kertovat metodista, jolla Kansallisteatterin Paha äitipuoli on tehty. On syvennytty, on keskusteltu ja vasta sitten kirjoitettu näytelmä uusperheen elämän kipupisteistä.

Totuus suomalaisen uusperheen elämästä käsikirjoittaja-ohjaaja kaksikko on käsiohjelman mukaan löytänyt sosiologian oppikirjoista ja internetin keskustelupalstoilta. Käsikirjoitus on ilmeisesti syntynyt tekijöiden välisen dialogin kautta.

Paha äitipuoli on näytelmänä kuin jakso Maikkarin Salatuista elämistä tai Ylen uudesta suosikkisarjasta Syke. Yhdennäköisyys ei liene sattuma. Sekä Porkka että Meinander ovat olleet aikoinaan tekemässä aikakin Ylen kestosuosikkia Kotikatua.

Kansallisteatterin Pahaa äitipuolta voi suositella katsojille, jotka ovat koukussa tällaisiin televisiosarjoihin. Minun mielestäni Paha äitipuoli on huonosti kirjoitettua ja ohjattua teatteria. Ainakin produktion ohjaamisen tämä käsikirjoituksen luonut voimakaksikko olisi voinut jättää osaavampiin käsiin.

Toki Pahassa äitipuolessa käsitellään todella tärkeitä teemoja, esimerkiksi nuorten tyttöjen seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Varmasti myös näytelmässä ahkerasti hoetut sanat, tissi, pillu, vittu ja perkele (perkele, jätä minut rauhaan), ovat voimaannuttavia, kun sanat on kirjoittanut nainen ja nainen niitä myös hokee näyttämöllä.

Tekijät ovat valinneet näytelmänsä tyylilajiksi komedian. Traaginen ja koominen eivät kuitenkaan tällä kertaa oikein kohtaa näyttämöllä. Liioittelu toki on teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta Porkka ja Meinander vetivät näytelmän lopussa hommat läskiksi kömpelösti toteutetun kermakakku naamaan slapstick-komiikalla.

Näytelmän loppuhuipennus oli ehkä jonkinlainen tekijöiden irtiotto heille tutusta television kotikatujen draamaformaatista. Tarinan yllättävästä käänteestä ei ollut kysymys, koska Pahan äitipuolen kaikki käänteet olivat samalla tavalla ennalta arvattavissa kuin televisiosarjoissa.

Farssi on komedian tyylilaji, joka on omimmillaan, kun kuvataan niitä hyveen kapealla kinttupolulla tapahtuvia horjahduksia, joita meille itse kullekin tapahtuu omista suurista luulosta huolimatta. Farssin voima perustuu siihen, että se tyypittelee meitä näiden pikkuheikkouksien perusteella.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten tämä dramaturginen ratkaisu sopi tematiikkaan, josta Porkka ja Meinander kirjoittavat näytelmän käsiohjelmassa. Farssi muuttaa näytelmän henkilöhahmot ihmistä jonkinlaisiksi esteettisiksi olioiksi.

Pirjo Lonka, Karin Pacius, Sari Puumalainen ja Juha Varis ovat hienoja näyttelijöitä. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevista Fanni Noroilasta ja Janna Räsäsestä epäilemättä kasvaa vielä aivan upeita teatterin ammattilaisia. Huonokaan käsikirjoitus tai ohjaus ei pysty kokonaan tuhoamaan teatterin suurinta vahvuutta elävien ihmisten läsnäolosta syntyvää vuorovaikutusta.

Kansallisteatterin taitavat ammattilaiset, lavastaja Katri Rentto, valomestari Aslak Sandström, äänisuunnittelija Mikki Noroila ovat pitäneet huolta siitä, että konventiot ovat kunnossa. Paha äitipuoli näyttää ihan oikealta.

Kriitikoilta Porkan ja Meinanderin Paha äitipuoli on saanut ylistäviä arvioita. Kannttaa lukea mitä Helsingin Sanomien Marja Säkö ja Demokraatin Rolf Bamberg näytelmästä , eh neljän tähden näytelmästä kirjoittavat.

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

Komin Pasi was here on koskettavaa ja merkityksellistä teatteria

pasi_1620_press — Näytelmän Hemmo (Juho Milonoff) ja Pasi (Johannes Holopainen) ovat lapsina parhaita kavereita. Veikko Nuutisen näytelmä etenee takaumina, joissa Hemmo muistelee lapsuuttaan ja ystäväänsä Pasia. Käännekohdassa ystävien tiet eroavat ja näytelmän tekijät haastavat katsojan vastamaan kymykseen, miksi samalaisen lapsuuden kokeiden poikien elämänurat lähtevät kulkemaan niin eri suuntiin. Kuva Tanja Ahola/Kom-teatteri

Veikko Nuutisen Pasi was here on hienosti kirjoitettu tarina 80-luvulla syntyneiden kasarilasten elämästä. Lauri Maijala on tehnyt näytelmästä uransa ehkä hienoimman ja ainakin tasapainoisimman ohjauksen. Huikean Kom-teatterin näytelmästä tekee kerta kaikkiaan upea näyttelijäntyö.

Useimmilla meistä on ystäviä, jotka olemme tunteneet lapsuudesta asti. Nämä ystävät ovat ainutlaatuisia ainakin siinä mielessä, että meillä on kyky nähdä tai ehkä oikeammin muistaa kaikenikäisinä. Kom-teatterin näytelmässä Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi pystyivät luomaan tuon saman illuusion näyttämöllä.

Jopa teatterissa, joka on taiteista ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisin, näin voimakkaita elämyksiä kokee harvoin.

Lastenteatteria ei varmaan syyttä pidetä maailman vaikeimpana teatterin tekemisen lajina. Ainakin aikuisen katsojan mielestä lapsia näyttelevät aikuiset ovat tavallisesti lähinnä kiusallista katsottavaa. Hyvin luontevalla läsnäolollaan Enckell, Holopainen, Milonoff ja Melasniemi onnistuvat murtaa näytelmän lapsirooleissaan tämän muurin.

Nuutinen ja Maijala ovat molemmat 80-luvulla syntyneitä kasarilapsia. Lapsen silmin nähty ajankuva on näytelmässä varmasti tarkka ja osuva. Yksilötasolla tarina kertoo Hemmon ja Pasin ystävyydestä. Samat lapsuudenkokemukset jakaneista lapsista vain Hemmo pärjää elämässään.

Nuutisen teksti menee kuitenkin paljon syvemmälle. Näytelmän hienosti ajateltu tematiikka kiteytyy kysymykseen, miksi samanlaisen lapsuuden pienellä eteläsavolaisella paikkakunnalla eläneistä pojista toinen pärjäsi ja toisen elämä päättyi traagisesti?

Vastaus Nuutisen esittämän kysymykseen vie näytelmän teemat yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Näytelmän 80-luvullasyntyneet lapset elivät nuoruuttaan ja joutuivat tekemään monet elämänsä tärkeimmät päätökset 90-luvulla, keskellä Suomen taloushistorian toistaiseksi pahinta lamaa.

Näytelmän oppimisvaikeuksista kärsivä Pasi joutuu kohtamaan samat sadistiset nöyryyttämisrituaalit, jotka ovat tuttuja suomalaisen koululaitoksen kynsiin aikaisemmilla vuosikymmenillä joutuneille lapsille.

Edellisillä vuosikymmenillä syntyneillä lapsilla oli enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia löytää työelämästä itselleen yhteisöjä, joiden varaan on voinut rakentaa elämänsä ja toimeentulonsa.

Tänään tämä nuoria ihmisiä vuohiin ja lampaisiin jakava koneisto jauhaa vielä kovemmalla voimalla kuin 90-luvulla. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneet lapset ovat tämän päivän kasarilapsia. Tosin nyt vielä 90-luvun aikana jollakin tavalla toimineet yhteiskunnan turvaverkot rapautuvat vauhdilla, kun Suomesta ollaan tekemässä uudestaan tylyä luokkayhteiskuntaa.

Samalla rapautuu omaan mahdottomuuteensa myös Suomessa vielä 80-luvulla voimissaan ollut yhtenäiskulttuuri. Nuutisen näytelmän Pasi syyttää epäonnistumisestaan itseään ja suuntaa ahdistuksesta syntyvän aggression itsensä. Tänään syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla aikuisilla on heidän itsensä muodostamien yhteisöjen lupa syyttää esimerkiksi maahanmuuttajia ahdingostaan ja vihata.

Näytelmän ohjannut Maijala on ilmeisesti niitä poikkeusihmisiä, jotka psykologien palikkatesteissä kuittaavat milloin tahansa vähintään 150 pojoa.

Maijala vetää ohjauksissaan ja sovituksissaan ajoittain mutkat suoriksi vauhdilla, jonka perässä meidän hidasjärkisempien on vaikea pysyä. Maijala on ohjaajana sirkustirehtööri, jonka työkalupakista löytyy temppu poikineen. Ehkä yllättävää on se, että ainakin minun mielestäni Maijalan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan henkilöohjaus.

Itse pidin tavattomasti Maijalan Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönään ohjaamasta Muoviukkelista, jossa varsinkin Minja Kosken roolityö oli hengästyvän täydellinen.

Kom-teatterin käsiohjelmassa mainitaan erikseen, että Nuutisen näytelmän sovitus on Maijalan ja työryhmän yhteistyötä. Teatteri on yhteisön taidetta. Kom-teatterin Pasi was here on upea esimerkki siitä, miten koskettavaa ja ajatuksia herättävää taidetta tällä metodilla parhaimmillaan syntyy.

Kuka meistä voi heittää ensimmäisen kiven?

Kyyhkyset038 — Uskottavuutta Sofi Oksasen tarinalle antoi Kuopiossa hieno näyttelijäntyö. Pekka Kekäläinen teki sekä natsikomendantti Menzelistä ja että politrukki Porkovista samanlaisen lempeästi hymyilevän hirmuhallitsijan. Mikko Rantaniva loistaa näytelmän pääroolissa Edgart Partsina. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Kirjailija Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat ansiot eivät oikein avautuneet minulle romaanin ilmestyessä. Enkä pitänyt myöskään Kansallisteatterin kantaesittämästä näytelmästä.

Tarton Vanemuine-teatterin produktiota Oksasen näytelmästä en ole nähnyt. Kuopion kaupunginteatterin johtaja Pekka Laasonen ehkä on. Ainakin Laasosen idea pyytää virolainen veteraaniohjaajan Priit Pedajas sovittamaan ja ohjamaan näytelmä Kuopioon toimii hyvin.

Pedajasin käsissä Oksasen tarina periaatteettomasta pyrkyristä, valokuvaaja Edgar Partsista herää Kuopion kaupunginteatterin näyttämöllä eloon.

Virolaiset joutivat toisen maailmansodan aikana valitsemaan ruton ja koleran välillä. Ensin Viron miehittivät venäläiset tuoden Neuvostoliittoa hallinneen Josif Stalinin hirmuvallan tulessaan. Puna-armeijan jälkeen maahan vyöryivät Hitlerin natsi-Saksan valloittajat, joita toki ensin tervehdittiin vapauttajina kunnes uuden miehityshallinnon oikea karva paljastui.

Sitten tulivat jälleen venäläiset ja stalinistinen diktatuuri.

Oksasen näytelmän alussa eletään aikaa, jolloin neuvostomiehitys vaihtuu saksalaisten miehitykseen ja aikaisemmin venäläisiä palvellut Parts tekee itsensä tykö uusille isännille. Hahmo nostetaan näytelmässä niin sanotusti tikun nokkaan. Parts on valmis kääntämään takkinsa nuolemaan kulloisenkin miehittäjän saapasta pysyäkseen leivän syrjässä kiinni tai ylipäätään elossa.

Pedajasin sovituksessa romaanin epäsuora kerronta muutetaan dialogiksi ja se toimii. Pedajasin ohjauksessa tarina eteni selkeinä kohtauksina, joissa perinteisen puheteatterin ilmaisuvoima pääsi oikeuksiinsa.

Sujuvuutta kohtauksiin antoi virolaisen Liina Untin kaikessa askeettisuudessaan kaunis ja toimiva lavastus liikuteltavine puuseinineen ja esiintymiskorokkeineen.

Pedasjasin tulkintaa tuki Mikko Rantanivan erinomainen näyttelijätyö Edgar Partsina. Rantanivan Parts on meidän silmissämme varsinainen nilviäinen, moraaliton kiipijä. Tämän päivän ihminen tunnistaa Partsin muodikkaasti narsistiksi, mutta yksilötaso ei ole tässä se oleellisin juttu. Partsin hahmossa tulee näkyväksi se, mitä diktatuuri tekee ihmiselle.

Me voimme yksilöinä valita, mutta jokaisella meistä on myös oma murtumispisteemme. Kuolemanpelko saa hyvätkin ihmiset tekemään kamalia asioita.

Oksanen on kirjoittanut tarinaansa myös kirkasostamisen sankarin, Partsin serkun Roland Simsonin (Karri Lämpsä), joka pelastaa keinoja kaihtamatta, mutta pyyteettömästi Virosta saksalaismiehityksen aikana henkensä kaupalla pakenevia juutalaisia.

Mukana on myös intohimoinen ja epäsovinnainen romanssi Partsin vaimon Juuditin (Anna Lipponen) ja saksalaisen upseerin Hellmuth Herzin (Antti Launonen) välillä. Ronaldin äidillä ja Edgarin tädillä (Annukka Blomberg) on selvänäkijänkykyjä, joiden avulla Rolandille selviää, ettei hänen rakastettunsa Rosalie Arm (Riina Björkbacka) tehnyt itsemurhaa, kuten viranomaiset väittivät, vaan hänet murhasi saksalainen sotilas.

Oksasen romaani Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus siitä, millaisista aineksista suuri historiallinen romaani kirjoitetaan Leo Tolstoin tapaan. Se on pikemminkin kirjallisuustiedettä kuin taidetta, eikä Pedajasin sovitus ja ohjaus tietenkään kokonaan vältä kirjan kerronnan karikoita, joiden keskellä tarinan uskottavuus vaatii katsojalta roppakaupalla hyvää tahtoa. Kuopion kaupunginteatterin päivänäytöksessä meitä katsojia auttoi kuitenkin uskossa erinomainen näyttelijäntyö. Rantanivan ohella kaikki muutkin näytelmän näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet esittämänsä roolihahmon.

Parhaimmillaan näytelmä on vasta väliajan jälkeen, kun siinä siirrytään sodan jälkeiseen aikaan, jolloin neuvostomiehitys ja poliittinen terrori näytösoikeudenkäynteineen jatkuvat Virossa. Eikä se ole sattuma. Kuvatessaan vapaudesta ja maan itsenäisyydestä haaveilevia opiskelijoita sodanjälkeisessä Virossa, myös Oksasen romaani on parhaimmillaan.

Rantanivan roolihahmo näytelmän konnana terävöityy entisestään ja näytelmä päättyy hienoon kohtaukseen, jossa Edgar tekee selväksi menetettyä rakkauttaan surevalle ja juopottelevalle vaimolleen, mitkä ovat elämisen ja hengissä pysymisen reunaehdot diktatuurissa.

Vuonna 1954 syntynyt Pedajas on lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliiton miehittämässä Viron sosialistisessa tasavallassa. Savon Sanomien haastattelussa hän kertoo muistavansa hyvin, millaista elämä oli Virossa 60-luvulla. Poliittinen suojasää loppui Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968.

Maailma näyttää jälleen menevän päin helvettiä. Kuopion kaupunginteatterin Kun kyyhkyset katosivat pakottaa katsojan ajattelemaan, mikä on yksilön vastuu silloin, kun moraaliset arvot yhteiskunnassa katoavat ja valtaan takerrutaan kyynisen valehtelun, vihankylvön ja lopulta avoimen väkivallan avulla.

Sofi Oksaselle Venäjä on tällainen pahan valtakunta. Tämän Oksanen tekee selväksi Kuopion kaupunginteatterin näytelmän käsiohjelmassa.

Oksasen kirjailijan terveisiin kiteyttämä visio tämän päivän Venäjän ulkopolitiikan luoneesta ja maan pienempiä naapureitaan kohtaan harjoittamasta kiristyksestä on ikävä kyllä osuva. Tosin sillä varauksella, etteivät maat tai kansat ole pahoja tai hyviä. Pahan valtakunta Venäjällä on valtaan takertunut silovikien nomenklatuura.

Mikä pitää Oksasen käsiohjelmassa manaamaa pahan valtakunta käynnissä? Näytelmän Edgar Partsin kaltaisia tuulenhaistajia löytyy myös niistä, joilla on valta pitää tätä tappavaa koneistoa käynnissä. Ehkä paras viime vuosina näkemäni Oksasen kirjan tematiikasta kirjoitettu näytelmä on venäläisen Edvard Radzinskin kirjoittama Toveri K suomalaisesta kommunistista ja Stalinin käskyläisestä Otto Wille Kuusisesta.

Venäjällä valkoisten ja punaisten tsaarien yksinvallalla ja tätä yksinvaltaa ylläpitävällä hirviömäisellä virkakoneistolla on pitkät, vuosisatojen taakse yltävät historialliset juuret.

Kuusisen kaltaiset lahjakkaat byrokraatit olivat sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa vankileirien saariston ja keskitysleirien kauhujen arkkitehteja. Näytelmän moraalinen dilemma on tuttu jokaiselle koulukiusatulle: kummat ovat suurempia syyllisiä, itse kiusaajat, vai se suuri enemmistä, joka vaikenee siinä pelossa, että joutuu itse kiusatuksi.

Edgar Partsin kaltaisten pikkupaskiaisten valinnoilla on merkitystä, me normikansalaiset omassa opportunismissamme muodostamme aina sen suuren ja hiljaisen enemmistön.

Puumanainen alaisensa pesämunan kimpussa

press91_TJ — Riitta Havukainen näyttelee Toimitusjohtajan Monikaa ja Oskar Pöysti Monikan alaisen Annan poikaystävää Simonia. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Seksuaalinen ahdistelu ei ole Suomessa tuontitavaraa. Meillä ei ole tarvinnut sahurin sormin laskea nuoria naisia, jotka ovat palanneet firman juhlista tai messuilta takapuoli nipistelystä mustelmilla. Esimiesasemassa tai vaikkapa asiakkaan asemassa valtaa saaneiden miesten törkeää seksuaalista häirintää on ollut pakko sietää maailman sivu.

Ruotsalainen Stig Larssonin näytelmä VD käsittelee vallan ja seksuaalisuuden suhdetta. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole ollut tavallinen työpaikkakähmintä, vaan vanha myytti ensiyön oikeudesta. Myytin mukaan feodaaliyhteiskunnassa paikallisella ruhtinaalla oli oikeus maata alustalaistensa tyttäret ennen heidän avioliittoaan.

Kysymys on nimenomaan myytistä, jolle ei ole todellisuuspohjaa sen enempää kuin vaikkapa kreikkalaisella tarusankarilla Oidipuksella. Mutta muiden myyttien tavoin se kuvastaa hyvin meidän psyykkistä todellisuuttamme. Valta ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Käyttäytymismallimme laumassa eivät taida oleellisesti erota siitä, miten esimerkiksi vaippapaviaanit osoittavat valtasuhteitaan.

Larssonin vuonna 1987 kantaesitetyssä näytelmässä VD, firman toimitusjohtaja Sven hyväksikäyttää alaisensa tyttöystävää seksuaalisesti vallan ja rahan voimalla.

Näytelmästä tuli pari vuotta sitten iso hitti Tukholman kaupunginteatterissa, kun ohjaaja Edward af Sillén käänsi näytelmän sukupuoliroolit ylösalaisin. Hänen sovituksessaan toimitusjohtaja on keski-ikään ehtinyt nainen, joka iskee huolella lakatut kyntensä alaisensa poikaystävään.

Seksuaalisesti aktiivinen ja kokeilunhaluinen nainen mielletään populaarikulttuurissa edelleen koomiseksi hahmoksi. Koska Espoon kaupunginteatterissa ei tehdä populaarikulttuuria, vaan ihan oikeaa taidetta, Jaakko Saariluoma on ohjaajana pyrkinyt kaikin keinoin välttämään hahmon koomisuuden korostamista.

Saariluoma on ohjannut Toimitusjohtajasta, Larssonin näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä sisäsiistin salonkikomedian. Lopputulos oli oudon ponneton. Katsojana minulle tuli vahva tunne siitä, etteivät näytelmän näyttelijätkään oikein uskoneet esittämäänsä tekstiin.

Aineksia Larssonin lähes 30 vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on vaikka mihin. En tiedä, miten paljon Sillén on muokannut itse tekstiä dramatisoinnissaan, mutta joka tapauksessa näytelmä on temaattisesti hyvin ajankohtainen ja kuvaa tarkasti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa me juuri nyt elämme.

Näytelmän Monika (Riitta Havukainen) edustaa modernia eliittiä, jolle varallisuus myös Suomessa kiihtyvällä vauhdilla kasautuu. Hänen alaisensa Anna (Linda Wiklund) ja Annan poikaystävä Simon (Oskar Pöysti) edustavat kuilun partaalla sinnittelevää keskiluokka. Epäselväksi ei jää, kenen pillin tahdissa Annan on pakko tanssia, kun raha puhuu.

Annan veli Henrik (Arttu Kapulainen) ja Henrikin tyttöystävä Lina (Mervi Takasalo) edustavat puolestaan näytelmässä yhteiskunnan kasvavaa, syrjäytettyjen köyhien joukkoa. Mukana on jopa se meneillään olevan yhteiskunnallisen kehityksen seuraava aste, kun näytelmän Henrik tarttuu puukkoon ja uhkaa leikata hänelle raskaasti vittuilevalta Monikalta kurkun auki.

Saariluoma edustaa suomalaisten stad up –koomikoiden terävintä kärkeä. Siksi on tietenkin paha mennä sanomaa, että Toimitusjohtajan kohtausten kehittelyt ja ajoitukset jättivät minusta toivomisen varaa. Toki kohtausten ennalta-arvattavuus on tavallaan kirjoitettu jo Larssonin näytelmän tekstiin.

Mutta eihän tässä oikeastaan komediaa olla oltu tekemässäkään farssista nyt puhumattakaan.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

topo2 — Alina Tomikov näyttelee Töppöhörön Vikin karjalanmurretta puhuvaa omaatuntoa. Jarkko Lahti purkaa Vikinä pitkässä monolgissa suomalaisen miehen myyttejä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Töppöhörö on tekijöiden mukaan komedia myyttisestä hahmosta, suomalaisesta miehestä. Juha Hurme on kahlannut suomalaisen miesmyytin suonsilmäkkeisiin niin syvälle, että kaiken ravan alta nousi esiin myös tämän hahmon traagisuus.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana Hurme kertoi meille myös sen, miten vaikea prosessi Töppöhörön kirjoittamisesta lopulta tuli.

Tarinan Vikin, tämän perussuomalaisen antisankarin pakki oli sekaisin. Huikean roolityön tehnyt Jarkko Lahti kertoi meille Vikinä, miten suomalaisen miehen tunteikkaammasta päästä tuli ulos ensin vain löysää kuraa. Sitten Vikin pakki meni kokonaan umpeen. Vasta venäläisen lääkärin toimittua jonkinlaisena katalysaattorina pakki laukesi ja pytty tuli kerralla täyteen sitä itseään.

Harvoin olen kuullut yhtä tyhjentävää kuvausta kirjoittamisen luovasta prosessista.

Näytelmän suomalainen mies Viki on rasisti, homofoobikko ja sovinisti. Lahden väliaikaan asti kestävässä pitkässä monologissa meidän katsojien päälle kaadettiin sitä samaa höyryävää sontaa, jota sosiaalinen media, Hommaforum ja MV-lehti ovat pullollaan.

Näyttämöllä älämölöä pitänyt Viki ei vihannut mitään muuta niin paljon kuin maahanmuuttajia, paitsi taidetta noin yleensä ja kaikkia taiteilijoita vielä erikseen. Vikin mielestä taide tuli valmiiksi jo 1800-luvulla ja sen jälkeen on tehty vain tekotaiteellista roskaa.

Hurme ja Töppöhörön toinen ohjaaja Hanna Brotherus tekevät Vikistä koomisen hahmon rankalla liioittelulla. Vaikutelmaa vielä korosti Matti Rasin ja Hurmeen hieno oivallus lavastuksessa. Näyttämöllä seissyt valtavan kokoinen tuoli antoi tarinamme sankarille inhimilliset mitat, Viki oli kaikella tavalla pieni mies.

Tästä asetelmasta kasvoi myös vähitellen, kuin varkain jonkinlainen myötätunto tätä typeryyksiä suustaan suoltavaa hahmoa kohtaan. Eronnut, työtön ja alkoholisoitunut Viki on myös omalla tavallaan uhri, jonka alati kiihtyvä, globalisaatioksi sanottu muutos taloudessa ja yhteiskunnassa on sysännyt yhteiskunnan sivuraiteille.

Meillä on vahva taipumus ajatella, että luotaantyöntäviä mielipiteitä esittävät ihmiset ovat itse syypäitä onnettomaan tilaansa. Eikä aina tarvitse edes avata suutaan, vaan samaan kategoriaan kuuluvat kaikki lihavat, rumat, huonosti käyttäytyvät ja kehnosti omasta hygieniastaan huolehtivat ihmiset.

topo — Juha Hurmeen rosoinen ja epäkorrekti teksti ja Jarkko Lahden hurja fyysinen esittäminen loihivat Jouko Turkan hengen Kansallistettaerin näyttämölle. Kuva Tuomo Manninen

Huonot käytöstavat, avoin rasismi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen on meille vain merkki jonkinlaisen mystisen pahan läsnäolosta. Rasistit, fasistit ja muut kiihkoilijat ovat ikään kuin tyhjästä pullahtaneet keskuuteemme.

Voin hyvin kuvitella, miten naurettavaan lopputulokseen päästään, jos minun laiseni suvakin ennakkoluulot, tietämättömyys ja suoranainen tyhmyys laitettaisiin samalla tavalla suurennuslasin alle.

En silti väitä, että kaikki verkossa huutelevat rasistit olisivat yhteiskunnan pohjalle sortuneita luusereita.

Hurmeelle ominainen humanismi sipsutteli näyttämölle Alina Tomikovin hahmossa väliajan jälkeen. Tomikov esitti Vikin venäjää ja karjalanmurretta haastavaa omatuntoa, joka ilmoitti ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tehtäväkseen pitää Viki hengissä. Suuren joutsenolaisen ajattelija sanoin tämä Helinä-keiju muistutti, että elämä on ihmeisen parasta aikaa.

Hurmeen tekstin Simpeleen seudun karajalanmurteelle ovat kääntäneet Helena Anttonen ja Ilmari Pursiainen.

Hurme uskoo ilmiselvästi, että meillä on aina mahdollisuus myös muutokseen. Hurme ja Brotherus toivat näyttämölle itse asiassa hyvin koskettavalla tavalla armon käsitteen. Kaikkein paksukalloisinkin pölkkypää ansaitsee toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin mahdollisuuden yrittää muuttua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Armon käsite ja sille rakentuva humanismi ovat meidän oman kristillisen kulttuurimme ja siitä ponnistavan ajattelun jatkumon ehdottomasti tärkein saavutus ja kestävintä pääomaa.

Tosin Töppöhörön Vikin mahdollisuudet selvitä ovat Matti Nykäsen sanoin fifty-sixty. Lahti esittää Vikinä todella riipaisevalla tavalla sen jokaisen juopon elämässä vastaan tulevan selvänäköisyyden hetken, joka kiteytyy sanoiksi, minä olen niin lohduttoman yksinäinen.

Lahti ja Tomnikov joutuivat rooleissaan lujille. Raju fyysinen esittäminen ja rujo kieli toivat ainakin minun mieleeni heti lähtemättömät muistot Jouko Turkan ohjauksista. Lahti ja Tomikov myös selvisivät mahdottomista rooleistaan upeasti. Loistava näytteleminen nosti merkityksillä raskaasti lastatun ja raadollisen tekstin aivan omalle tasolleen.

Wilhelm Blombergin näytelmää varten tekemä koreografia oli ajoittain suorastaan huikea.

Hurmeen ja Brotheruksen näytelmä on laitettu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Ehkä tällä on haluttu korostaa puheenvuoron tärkeyttä yhteiskunnassa, jossa keskustelu saa yhä kärjekkäimpiä muotoja kun rasistit, tolkun ihmiset ja suvakit ottavat mittaa toistaan kiihtyneessä mielentilassa.

Muotonsa ja sisältönsä puolesta Töppöhörö toimisi todennäköisesti paremmin pienellä näyttämöllä.

Tukkateatterin esityksessä tarve kertoa oma totuus meni muodon edelle

Varjoelämää_12 — Näytelmän pumpulitehtaan Annaa näytteli Anni Kangas ja hänen rakastettuaa, maalaistalon tyttöä Hanna Lahtinen. Kuva Kaisa Vuorinen/Tukkateatteri

Tamperelaisen Tukkateatterin esitys Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Työväen näyttämöpäivillä oli sarja toinen toistaan kauniimmin toteutettuja kohtauksia. Niihin oli helppo mennä mukaan myös katojana tunteella.

Yhteiskunnan asenteet, rikoslaki ja lääketieteen kaapuun viimekädessä naamioidut patavanhoilliset asenteet ja uskonnollinen ahdasmielisyys pakottivat homoja elämään Suomessa varjoelämää. Homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksista homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Homoseksualismin dekriminalisointi vuonna 1970 ei ollut täydellistä, vaan eduskunnassa lakiin lisättiin niin kutsuttu kehotuspykälä.

Näytelmän Tukkateatterille ohjanneen Terhi Tuomisen oma käsikirjoitus perustuu osin homojen elämästä sotien jälkeisessä Suomessa Tampereen yliopistossa vuonna 2002 väitelleen Tuula Juvosen väitöskirjaan.

Toimittaja Anne Välinoron Aamulehteen tekemän haastattelun perusteella on lupa olettaa, että näytelmän aihe on ollut Tuomiselle hyvin läheinen. Samaistumisen kautta hyvin omakohtainen aihe on tuonut esitykseen paitsi vahvan koetun ja eletyn tunteen myös dramaturgisia ongelmia. Tuominen ei ole pystynyt tappamaan osaa rakkaimmistaan, jotta itse tarina jäisi henkiin.

Tavallaan Tukkateatterin esitys oli näytelty hidastempoinen kuvaelma Juvosen väitöskirjasta, josta mukaan oli otettu 50-luvulla nuoruuttaan eläneen Annan tarina. Kohtaukset ovat intensiivisiä, mutta ne toistuivat kerta toisensa jälkeen samanlaisina.

Annan tarinan rinnalle Tuominen on kirjoittanut 80-luvulle ajoittuvaa tarinaa homojen järjestäytymisestä ja oikeustaistelusta. Näyttämöllä nämä kaksi aikatasoa lomittuvat kohtaus kohtaukselta.

Sisältö on ollut tekijöille selvästi muotoa tärkeämpi asia. Voi olla, että Tuominen on aivan tarkoituksella korostanut roolihamojensa tavallisuutta aina kuivakkaan asiallisuuteen asti.

Tukkateatterilla on erinomaisen hyviä harrastajanäyttelijöitä. Tosin esimerkiksi Kokkolan Centriassa Teatteri ilmaisun ohjaajaksi opiskellutta Jarmo Sköniä ei oikein millään muotoa pitää teatterin harrastajana. Koulutusjärjestelmästä, joka tuottaa Skönin kaltaisia osaajia harrastajateattereiden ohjaajiksi ja vetäjiksi ei voi olla kuin hyvää sanottavaa.

Muissa rooleissa näyttelivät Tinja Juutilainen, Anni Kangas, Karri Kuusela, Hanna Lahtinen, Harri Manninen, Markku Soikkeli ja Karenina Tulppo. Esittämisen tasosta ja laadusta kertoo varmaan jotakin se, että Tukkateatteri on esittänyt näytelmää kotinäyttämöllään Tampereella jatkuvasti loppuunmyydyille katsomoille.

Osaamisesta kertovat myös Tukkateatterin omat verkkosivut. Niistä moni muu pitkälle ehtinyt harrastajateatteri voisi käydä katsomassa esimerkkiä siitä, miten teatterin katsojia palvellaan. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia –esityksen graafisen suunnittelun on käsiohjelman mukaan tehnyt Meri Kailanto.

Onnen pieniä pipanoita poimimassa

Jyväskyläläisen AdAstra teatterin tragikomediassa kirjailija (Mikko Maasola) etsii yhdessä taiteilijakaverinsa Hannun (Petteri Olkinuora) kanssa vastausta kysymykseen, mitä onni on? Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Jyväskyläläinen AdAstra-teatteri on tarttunut vuosien varrella todella vaativiin teksteihin. Työväen näyttämöpäiville valittu Petri Tammisen ja Antti Viitamäen tuore tragikomedia Mitä onni on merkitsi tässä suhteessa ehkä pientä riman laskua.
Naistenlehdissä ja muissa viihdelukemistoissa julkkikset ja joskus tavallisetkin ihmiset löytävät tämän tästä uuden onnen. Tammisen ja Viitamäen teksti laiduntaa näillä samoilla hieman kuluneilla laitumilla. Onnen tavoittelu on myös elokuvien ja television saippuasarjojen vakiokauraa. Näytelmän nimeen kirjattu kysymys on toki perusteltu, niin kutsuttu hyvä kysymys.
Viitamäki on dramatisoinut ja ohjannut tästä hieman kliseisestä tarinasta todella nautittavan ja hauskan teatteriesityksen. Esitettävän tekstin kliseet ja näyttelijöiden maneerit eivät aina ole heikkouksia näytelmässä, jonka vaikuttuvuus perustuu nimenomaan liioitteluun ja toistoon.
Rakenteeltaan näytelmä muistutti Ryhmäteatterin parhaita bravuureja, esimerkiksi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamaa Jatkuvaa kasvua tai Susanna Kuparisen ja kumppaneiden Eduskunta kolmosta. Viitamäen dramatisoinnissa ja ohjauksessa ihmisen onnen syvintä olemusta etsitään yli 40 roolihahmon voimin.
Siinä on kuudelle teatterin harrastajalle hommia näyttämöllä ihan riittämiin.
Viitamäki on ohjaajana tarkka. Kohtausten ajoitus oli esimerkillisen hyvää työtä. Janne Kuljun, Marjut Matalan ja työryhmän yhdessä suunnittelema lavastus toimi hyvin. Näyttämölle pystytetty irtoseinä auttoi tekijöitä siirtymään lennossa, tai pitäisikö sanoa juoksujalkaa kohtauksesta toiseen. Lukuisten roolihahmojen varaan rakennettu kerronta ei jäänyt kertaakaan junnaamaan paikallaan.
Tamminen ja Viitamäki tarkastelevat ihmisen onnen olemusta korostetusti yksilötasolta käsin. Tarinan keskiössä on kirjailija (Mikko Maasola), joka ryhtyy kirjoittamaan kirjaa onnesta. Idean hän varastaa vaimoltaan Liisalta (Annu Sankilampi) ja apulaiseksi projektiin hän värvää tulevaa teosta kuvittamaan taiteilijakaverinsa Hannun (Petteri Olkinuora).
Ylen Radio Keski-Suomessa myös Maallikkosaarnaaja Maasolan hahmossa pakinoiva toimittaja Maasola on oikein hyvä kirjailijan roolissa. Katsomossa herännyt myötähäpeä ei kohdistunut Maasolan näyttelemiseen, vaan hänen tulkitsemassa kirjailijan parantumattomaan hölmöyteen.
Tämä oli varmaan myös ohjaajan ja työryhmän tarkoitus. Hölmö, hölmömpi, keski-ikäinen suomalainen mies, näin varmasti Tammisen ja Viitamäen ehkä hieman itseironinenkin ajatuksenkulku on kulkenut heidän kirjoittaessaan tätä näytelmää.
Siivilleen esitys nousi Maasolan luomaa kirjailijahahmoa säestäneen Petteri Olkinuoran erinomaisen hienon näyttelijätyön ansiosta. Olkinuoralla on roppakaupalla sekä osaamista että luontaista lavakarismaa. Mies jäi mieleen jo viime kesänä, kun AdAstra esitti Tampereen teatterikesässä Jari Juutisen näytelmän Minä olen Adolf Eichmann, jossa Olkinuora näytteli näytelmän nimiroolin.
Mutta samaa voi sanoa myös Sankilammesta, Johanna Kankaasta, Joonas Purojärvestä ja Aleksi Keurulaisesta. Kaikkien kohdalla esittäminen oli luontevaa, vapautunutta ja varmasti tekijöiden itsensäkin mielestä hemmetin hauskaa. Esitysten kohtauksiin oli ladattu monta oikein mojovaa vitsiä ja esittämisen ilo tuli katsomoon asti.
AdAstran Mitä onni on sijoittui Työväen näyttämöpäivien yleisöäänestyksessä toiseksi. Kolmanneksi tuli Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa.
Tänä vuonna yleisön suosikiksi nousi Ulla-Maija Aho-Harnettin ohjaama Porin Teatterinuorten esitys Oivaa hoivaa! Ei oo vanhaks’ tulemista, jota en nähnyt.

Hieno sovitus, loistava ohjaus ja taitavaa näyttelijäntyötä – Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa on hauska kuin mikä

kolme2 — Tuomas Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Danina ja Pekka Ahonen mykkänä Beninä käyttivät taitavasti liioittelua kukin omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä. Kuva Riku Suonio/Jyväskylän Huoneteatteri

Ranskalaisen Lauret Baffien vuonna 2011 kantaesitetty Kolme apinaa (Les Bonobos) on hauska ja tuore farssi. Myös Reita Lounatvuoren tekemä suomennos Baffien tekstistä on erinomaista työtä. Jos itse vetäisin pitkälle harrastuksessaan edennyttä harrastajateatterilaisten ryhmää, Baffien näytelmä olisi se tärkein tuominen tämän vuoden Työväen näyttämöpäiviltä Mikkelistä.

Seuraavaksi pitää kehua Jyväskylän Huoneteatterin tulkintaa tästä roisista komediasta.

Matti Tolvasen sovitus ja ohjaus menivät Työväen näyttämöpäivien esityksessä Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä nappiin.

Komedia on teatterin kuninkuuslaji ainakin siinä mielessä, että sen tekeminen on todella vaativaa. Yleisö saadaan hytkymään naurusta vain, jos kohtausten ajoitus menee oikein. Suomen kieli pitkine sanoineen ja sijapäätteineen asettaa omat vaikeutensa ja vaatimuksensa nopearytmisen farssin kehittelyjen ja iskujen ajoitukselle.

Tolvanen oli löytänyt sovituksessaan ja ohjauksessaan hienon tasapainon näiden eri elementtien välillä. Pariisiin sijoitettu tarina sokeasta Alexista, kuurosta Danista ja mykästä Benistä ja heidän yrityksistään piilottaa vammansa ja iskeä naisia tuntui hyvin luontevalta, vaikka esitys alkoi kello kymmeneltä aamupäivällä loskaisessa Mikkelissä.

Tolvasella on ollut ohjattavinaan todella taitavat näyttelijät. En tiedä, miten paljon Huoneteatterissa on panostettu oikean puhetekniikan harjoitteluun, mutta Tuomas Koskela, Pekka Ahonen, Jani Ahonen, Marianna Räsänen, Siru Kovala ja Maija Lehtoranta olivat tässä mielessä aivan omalla levelillää. Baffien ronski kieli ja Lounatvuoren loistava suomennos pääsivät tässä esityksessä oikeuksiinsa.

Eikä näyttämöllä vain puhuttu hykerryttävällä tavalla, vaan myös nopearytmiseen farssiin oleellisesti kuuluva fyysinen esittäminen oli nautittavalla tasolla. Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Beninä ja Pekka Ahonen mykkänä Dania käyttivät kukin liioittelua omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä.

Toki yhtä taitavaa työtä tekivät myös netin kautta sokkotreffeille houkuteltuina naisina Räsänen näytelmän Léana, Kovala Juliena ja Lehtoranta Angéliguena. Kaikki kolme tasapainoilivat mimiikassaan upeasti sillä uskottavan ja epäuskottavan rajalla, joka saa onnistuessaan farssin katsojan haukkomaan henkeään.

Kolmessa apinassa koominen ja traaginen kohtaavat, kuten oikeassa komediassa pitää. Katsojaa uitetaan kuin huomaamatta hyvin syvissä vesissä. Rakkautta etsiessämme, hapuillessamme toinen toistemme luo me olemme kaikki enemmän tai vähemmän sokeita, kuuroja ja mykkiä.

Kolme apinaa oli minun Mikkelissä kokemistani kuudesta esityksestä se mieleenpainuvin. Teatterin harrastajat tekevät harvoin komediaa, koska hyvän komedian tekeminen on niin vaikeaa.

Jyväskylän Huoneteatteri esittää Kolmea apinaa vielä helmikuussa. Komediasta on vielä tätä kirjoittaessani neljä esitystä.

Jutun nimivirheet korajattu 2.2.2016