Jyväskyläläinen AdAstra-teatteri on tarttunut vuosien varrella todella vaativiin teksteihin. Työväen näyttämöpäiville valittu Petri Tammisen ja Antti Viitamäen tuore tragikomedia Mitä onni on merkitsi tässä suhteessa ehkä pientä riman laskua.
Naistenlehdissä ja muissa viihdelukemistoissa julkkikset ja joskus tavallisetkin ihmiset löytävät tämän tästä uuden onnen. Tammisen ja Viitamäen teksti laiduntaa näillä samoilla hieman kuluneilla laitumilla. Onnen tavoittelu on myös elokuvien ja television saippuasarjojen vakiokauraa. Näytelmän nimeen kirjattu kysymys on toki perusteltu, niin kutsuttu hyvä kysymys.
Viitamäki on dramatisoinut ja ohjannut tästä hieman kliseisestä tarinasta todella nautittavan ja hauskan teatteriesityksen. Esitettävän tekstin kliseet ja näyttelijöiden maneerit eivät aina ole heikkouksia näytelmässä, jonka vaikuttuvuus perustuu nimenomaan liioitteluun ja toistoon.
Rakenteeltaan näytelmä muistutti Ryhmäteatterin parhaita bravuureja, esimerkiksi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamaa Jatkuvaa kasvua tai Susanna Kuparisen ja kumppaneiden Eduskunta kolmosta. Viitamäen dramatisoinnissa ja ohjauksessa ihmisen onnen syvintä olemusta etsitään yli 40 roolihahmon voimin.
Siinä on kuudelle teatterin harrastajalle hommia näyttämöllä ihan riittämiin.
Viitamäki on ohjaajana tarkka. Kohtausten ajoitus oli esimerkillisen hyvää työtä. Janne Kuljun, Marjut Matalan ja työryhmän yhdessä suunnittelema lavastus toimi hyvin. Näyttämölle pystytetty irtoseinä auttoi tekijöitä siirtymään lennossa, tai pitäisikö sanoa juoksujalkaa kohtauksesta toiseen. Lukuisten roolihahmojen varaan rakennettu kerronta ei jäänyt kertaakaan junnaamaan paikallaan.
Tamminen ja Viitamäki tarkastelevat ihmisen onnen olemusta korostetusti yksilötasolta käsin. Tarinan keskiössä on kirjailija (Mikko Maasola), joka ryhtyy kirjoittamaan kirjaa onnesta. Idean hän varastaa vaimoltaan Liisalta (Annu Sankilampi) ja apulaiseksi projektiin hän värvää tulevaa teosta kuvittamaan taiteilijakaverinsa Hannun (Petteri Olkinuora).
Ylen Radio Keski-Suomessa myös Maallikkosaarnaaja Maasolan hahmossa pakinoiva toimittaja Maasola on oikein hyvä kirjailijan roolissa. Katsomossa herännyt myötähäpeä ei kohdistunut Maasolan näyttelemiseen, vaan hänen tulkitsemassa kirjailijan parantumattomaan hölmöyteen.
Tämä oli varmaan myös ohjaajan ja työryhmän tarkoitus. Hölmö, hölmömpi, keski-ikäinen suomalainen mies, näin varmasti Tammisen ja Viitamäen ehkä hieman itseironinenkin ajatuksenkulku on kulkenut heidän kirjoittaessaan tätä näytelmää.
Siivilleen esitys nousi Maasolan luomaa kirjailijahahmoa säestäneen Petteri Olkinuoran erinomaisen hienon näyttelijätyön ansiosta. Olkinuoralla on roppakaupalla sekä osaamista että luontaista lavakarismaa. Mies jäi mieleen jo viime kesänä, kun AdAstra esitti Tampereen teatterikesässä Jari Juutisen näytelmän Minä olen Adolf Eichmann, jossa Olkinuora näytteli näytelmän nimiroolin.
Mutta samaa voi sanoa myös Sankilammesta, Johanna Kankaasta, Joonas Purojärvestä ja Aleksi Keurulaisesta. Kaikkien kohdalla esittäminen oli luontevaa, vapautunutta ja varmasti tekijöiden itsensäkin mielestä hemmetin hauskaa. Esitysten kohtauksiin oli ladattu monta oikein mojovaa vitsiä ja esittämisen ilo tuli katsomoon asti.
AdAstran Mitä onni on sijoittui Työväen näyttämöpäivien yleisöäänestyksessä toiseksi. Kolmanneksi tuli Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa.
Tänä vuonna yleisön suosikiksi nousi Ulla-Maija Aho-Harnettin ohjaama Porin Teatterinuorten esitys Oivaa hoivaa! Ei oo vanhaks’ tulemista, jota en nähnyt.