Vaativaa tankotanssia Narttujutussa esittävät Lilli Mustajärvi, Nelli Rantanen ja Pinja Haapala. Muissa rooleissa näyttelevät Laura Häkkinen, Vilja Ylimartimo, Mette Seppälä, Mikko Hintikka, Bo-John Gulls, Sina Rosti, Miki Huhtala ja Sami Valkonen. Kuva Aino Martiskainen/Jyväskylän Kansannäyttämö
Jyväskylän Kansannäyttämön Narttujutussa liikutaan herkällä alueella. Keskisuomalaisen freelancer toimittaja ja teatterikriitikko Aino Martiskainen on käsikirjoittanut ja ohjannut näytelmän yhteistyössä Raiskauskriisikeskus Tukinaisen asiantuntijoiden kanssa.
Näytelmän ytimessä on se tavallinen tarina. Se kertoo nuoren, vasta 15-vuotiaan tytön seksuaalisesta heräämisestä ja kaltoinkohtelusta. Karon ensirakkaus ei tyydy vain kehuskelemaan uudella valloituksellaan, vaan hän laittaa Instagramiin salaa ottamansa alastonkuvan Karosta.
Tällainen henkinen raiskaus kaikkine psyykkisine ja sosiaalisine seurauksineen on nykyisen internetyhteiskunnan julmuutta. Todennäköisesti se on myös oleellinen osa nuorten ihmissuhteisiin liittyvää raakaa vallankäyttöä.
Tämän romanttisesta rakkaudesta haaveilevan nuoren tytön tragedian rinnalla Martiskainen pohtii Karon äidin, Hellun roolihahmon kautta yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden problematiikka. Naisen oikeus päättää omasta ruumistaan ja määritellä oman seksuaalisen halunsa ei edelleenkään ole mikään itsestäänselvyys 2010-luvun Suomessa.
Meidän mahdollisuutemme toteuttaa omaa seksuaalisuuttamme on vahvasti sidoksissa kulttuuriin jossa elämme. Martiskaisen ja hänen työryhmänsä ehkä hienoin oivallus on ottaa näytelmään mukaan tankotanssijat. Vaikka Lilli Mustajärvi, Nelli Rantanen, PinjaHaapala esittävät näissä rooleissa aikaisempien sukupolvien kaltoin kohdeltuja ja kuolleita naisia, he ovat näyttämöllä kuin lihaksi muuttuneita Rubensin enkeleitä, fyysisen terveyden ja henkisen hyvinvoinnin perikuvia.
Esityksen koreografia on Vilma Vireniusen suunnittelema.
Tätä teemaa alleviivaa Hellun ja Karon perheen kiimainen narttukissa Irmeli, jota ryhmän orkesterin rumpali Sami Valkonen näyttelee unohtumattomalla tavalla. Ihminen on eläin muiden eläinlajien joukossa, ja meillä on oikeus noudattaa omien biologisten vaistojemme kutsua.
Narttujuttu on sekä runsas että yllätyksellinen. Tarinan Hellu on kuin Muumimamma, jonka käsilaukkua markkeeraava muovipussi on täynnä yllätyksiä ja huumoria.
Toisaalta joukkoon mahtui myös paljon tyhjäkäyntiä. Kokonaisuus muistutti tämän kirjoittajan teatteriarvosteluja. Esitys oli pitkä, perusteellinen ja sekava.
Martiskainen olisi käsikirjoittajana ja ohjaajana työparikseen pätevän dramaturgin. Nyt musiikkinäytelmän parhaat tehot katosivat turhalta tuntuneeseen taustahälinään.
Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.
Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä. Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.
Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti. Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.
Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.
Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.
Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.
Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän. Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.
Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.
Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.
Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle. Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.
Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.
Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.
Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.
Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.
Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.
Myös tämä metodi toimii. Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen. Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.
Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia. Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia aivokarkkeja.
Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.
Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko. Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.
Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.
Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin. Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.
Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.
Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.
Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.
Janne Reinikainen ja Eva Buchwald ovat modernisoineet Nummisuutarien Eskosta (Aku Hirviniemi) Suomen sisun perussuomalaisen Odinin taistelijan, joka käy leijonavaakuna paidanrinnuksessa ja Suomen lippu tanassa taisteluun globalisaatiota vastaa. Karrin Kreetaa näyttelee Nummisuutareissa Johannes Holopainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.
Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.
En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.
Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.
Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.
Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.
Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.
On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.
Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.
Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.
Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.
Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.
Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.
No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.
Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.
”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”
Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.
Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.
Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.
Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia. Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.
Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.
Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.
Teatteri Jurkan Das Rian – Diivan kuoleman katsominen kannattaa aloittaa jo kotona katsomalla Ria Katajan vblogit .Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka
Teatteri Jurkan Das Rian – Diivan kuoleman katsominen kannattaa aloittaa katsomalla Youtubesta näyttelijä Ria Katajan ensiyrityksiä videoblogin pitäjänä. Niiden kautta monitasoinen ja roolihahmoilla raskautettu monologinäytelmä avautuu kuin itsestään.
Jo esityksen nimen ensimmäisestä osasta voi päätellä, että Minna Koskela on kirjoittanut näytelmän nimenomaan Katajalle. Diivan kuolema puolestaan kertoo yhden puolen monologinäytelmän sisällöstä. Olemme siirtyneet Andy Warholin ennustamaan aikaan, jossa lähes kuka tahansa voi hankkia itselleen sen 15 minuuttia kuuluisuutta videobloggaajana.
Kataja pohtii vlogissaan muun muassa sitä, voiko monologi, jossa 40-vuotias perheenäiti näyttelee 20-vuotiasta untuvikkoa vloggaajaa, kiinnostaa kuusikymppistä miestä?
Kyllä kiinnostaa. Meitä miehiä oli perjantain näytöksen katsomossa kaksi ja olimme molemmat pärstäkertoimen perusteella yli kuusikymppisiä. Tosin rehellisyyden, josta Kataja myös puhuu paljon vlogissaan, nimissä täytyy tunnustaa, että minun kohdallani alkusysäyksen tälle kiinnostukselle tällä kertaa antoi Katajan huikean hieno roolityö Kansallisteatterin Keuhkoissa.
Monologin kehystarinassa tehdään kotimaista viihde-elokuvaa kesäisissä maisemissa jossain Turun saaristossa lauttamatkan päässä mantereesta. Tarinan toinen keskeinen hahmo on parikymppinen Alli, tuotantoryhmän pahnanpohjimmainen, palkaton harjoittelija. Toisessa ääripäässä on tarinan diiva, ikääntyvä näyttelijä Ritva Kajonkoski, joka on hankkinut glamouria ympärilleen elämällä ja näyttelemällä vuosia Saksassa.
Kehystarinan lomaan on takautumina punottu tarina Allista, Jannesta ja auto-onnettomuudesta, jossa yksi samaan ystäväpiiriin kuulunut nuori kuolee. Esityksessä koominen ja traaginen sivusivat toisiaan aivan oikeaoppisesti. Kataja puhuu vlogissaan siitä, miten esityksessä liikutaan toden ja illuusion rajalla.
Tähän väliin mahtuu iso joukko muita roolihahmoja, joita kaikkia Kataja siis tulkitsee.
Koskela on itse ohjannut tekstinsä. Hieman mutkikkaalta tuntuva rakenne toimii yllättävän hyvin. Se toimii ehkä juuri siksi, että Kataja osaa vetää vähän turhankin teoreettisissa sfääreissä liikkuvan tarinan hyvin maanläheiselle ja arkiselle tasolle.
Kataja päästelee täysillä, kun hän näyttelee suurta ja elämää nähnyttä diivaa. Teatteri Jurkan huoneteatterissa elää Emmi Jurkan henki. Tosin elämäntarinan Kajonkosken hahmolle Koskela on lainannut Anneli Saulilta.
Kataja tavoittaa hyvin myös sen nuoruuden herkkyyden, jota Allin hahmo näytelmässä edustaa. Hän katsonut varmasti myös aika monta nuorten naisten tekemää vlogia, koska osaa esittää suorastaan riemastuttavalla tavalla näiden vloggaajien tyypillisiä maneereita.
Kamera on vaikeaväline jopa niihin vauvaikäisestä asti tottuneille parikymppisille. Sekä ajatus että katse harhailevat pitkin tuntemattomia polkuja.
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Englantilaisen Martin CrimpinOnnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.
Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.
Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.
Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.
Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.
Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.
Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.
Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.
Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.
Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).
Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.
Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.
Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.
Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?
Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.
Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.
Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.
Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”
Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).
Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.
Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.
Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.
Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.
Wolfgang Amadeus Mozart (27. 1. 1756 – 5. 12. 1791) oli tuottelias säveltäjä, joka sävelsi lähes kaikkia aikansa musiikin lajityyppejä.
Pitää varmaan aloittaa häpeämättömillä tunnustuksilla. Minun on vaikea kuunnella esimerkiksi Johann Sebastian BachinMatteus passiota niin, etten kohta pillahda itkuun.
Klassinen musiikki stimuloi voimakkaasti aivojeni tunne-elämää sääteleviä alueita, eikä se ole aina pelkästään miellyttävä kokemus. Siksi musiikin kuuntelua on pitänyt säädellä, tai oikeammin sen kuuntelussa on ollut pitkiä taukoja.
Samasta syystä minun musiikkimakuni ja ymmärrykseni musiikin suhteen edustaa vankkaa muskaritasoa.
Sibelius-Akatemian piirissä toimivan Kamari 21 konsertti sunnuntaina Imatran Konserttihovissa oli upea kokemus. Istui salissa reunapaikalla pää kallellaan ja huulillani jostain hyvin syvältä kumpuava hymy, kun Mozartin musiikki ympäröi minut. Olin onnellinen, mikä ei ole kovin tavanomaista eikä ehkä edes sopivaa 61 vuoden kypsässä iässä.
Mozartin säveltämä kamarimusiikki on ilkamoivaa ja suloista. Meitä ihmisiä riivaavat ahdistavat asiat tulevat esiin ehkä enemmän joissakin hänen säveltämissää oopperoissa ja sinfonioissa.
Konserttihovin konsertti alkoi Sirkka-Liisa Kaakinen-Plichtin ja Lilli Maijalan tulkinnalla Mozartin duosta viululle ja alttoviululle (B-duuri KV 424). Kaksikon tekemää äänitettä ei löydy verkosta, mutta tältä tuo teos kuulostaaLaura Marzadorin ja Simonide Braconin esittämänä.
Toki tässä nirvanassakin persoonallisuuteni se osa, joka aina yrittää analysoida kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa oli hereillä, vaikka sillä ei tällä kertaa ollut eikä ole oikein työkaluja musiikkiin liittyvien pähkinöiden rikkomiseen.
Mozartin duo viululle ja alttoviululle on konsertissa vuoropuhelua paisti soittajien ja yleisön myös soittajien välillä. Kaakinen-Plichtin, Maijalan, Réka Szilvayn, Riitaliisa Hakulisen ja Jussi Seppäsen muodostaman kvintetin jousikvintetossa (Jousikvintetto B-duuri, KV 174) vuoropuhelu muuttui jo rupatteluksi. (Tämä ääninäyte on Salzburgin Mozart viikoilta vuodelta 2001 Erich Hobarthin, Peter Matzkan,Siegfried Führlingerin, Thomas Rieblin ja Susanne Ehnin esittämänä.)
Konserttihovin konsertti huipentui Mozartin klarinettikvintettoon (Klarinettikvintetto A-duuri, KV 581). Kokoonpanossa Asko Heiskanen soitti basettiklarinettia, puupuhallinta, jolle Mozart vuonna 1789 kvintettonsa sävelsi.
Basettiklarinetin ääni oli korkeampi ja huilumaisempi kuin nykyaikaisen klarinetin. Mozartin klarinettikvintetto on tavattoman kaunis. Lisäväriä musiikille antoi jopa tällaiselle ummikolle se, että Kaakinen-Plich ja Réka Szilvay soittivat myös periodisoittimilla.
Olen molemmilla paikkakunnilla asuneena huomannut kantapään kautta, että Lappeenrannasta on paljon pitempi matka Imatralle kuin Imatralta oli aikoinaan Lappeenrantaan, vaikka tie on monin verroin parempi nyt kun reilut kymmenen vuotta sitten.
Harmittaa, että olen unohtanut niin moneksi vuodeksi Imatran Konserttihovin olemassaolon. Juha ja Oili Räisäsen omistama yksityinen, klassisen musiikin eittämiseen erikoistunut konserttisali on ainut laatuaan Suomessa ja harvinainen musiikin pyhättö todennäköisesti maailmanmitassakin.
Modernin tietotekniikan aikana konserttitaltioinneista voidaan ehostaa täydellisiä. Täydellinen saattaa kuitenkin kuulostaa ja tuntua jollakin tavalla kliiniseltä. Konsertissa on aina mukana se jokin inhimillinen piirre, joka vasta saa kaiken kuulostamaan ihan oikealta.
Kannattaa kokeilla edes joskus. Ensi sunnuntaina, 8. marraskuuta Imatran Konserttihovissa soittaa Olli Mustonen venäläisen Sergei Prokofjevin pianosonaatteja.
Pate Pesoniuksen montaasitekniikalla toteutetut näyttämökuvat kuvaavat sattuvasti, miltä Jälkeenjäävien huikea lavastus näytti. Se oli valojen ja kuvien kakofoniaa. Kuvassa Elena Leeve ja Tommi Korpela. Kuva Q-teatteri/Pate Pesonius
Kollektiivisesti älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.
Elämä on absurdia. Juuri kun kuvittelit kiivenneesi onnesi kukkuloille, huomaat istuvasi vyötäisiäsi myöten haisevassa kurassa. Näin se käy, hui hai.
Elämä ei ole helppoa ja melkein yhtä vaikeata on kuvata sitä absurdin huumorin keinoin. Q-teatterin tekijät onnistuvat kuitenkin siinä, mikä on melkein mahdotonta. Jälkeenjäävät on hillittömän hauskaa ja ennen kaikkia älykästä teatteria. Jo esityksen nimen monista merkityksistä voisi kirjoittaa pitkän esseen (mikä tietenkään ei olisi enää yhtään hauskaa).
Jälkeenjäävät koostuu lyhyistä ja pitkistä episodeista. Jokainen ryhmän jäsen on osallistunut niiden aiheiden ideointiin. Ohjaaja Jani Volasen mestarillinen työn jälki näkyy kuitenkin varsinkin pitkien episodien esittämisessä.
Otetaan tähän esimerkkinä vaikka episodi, jossa omaiset kokoontuivat kirkkoherran johdolla pohtimaan tarinan lesken miehensä haudalle pystyttämän ”Manneken Pis” –patsaan aiheuttamia haittoja.
Kohtausta varten kirjoitettu teksti on loistava, se on täynnä yllättäviä käänteitä. Todellisen naurupommin episodista teki Volasen ohjaus. Kohtauksen ajoitukset menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Huomasin itsekin kiljuvani naurusta, vaikka mielen pohjalla kaiversi lauantai-iltana ja kaivertaa yhä Kansallisteatterin Keuhkojen aiheuttama syvä ahdistus.
Me miehet toimimme välillä (tai oikeammin usein, ikävä kyllä) omassa omnipotenssissaan kuin ääliöt. Koko esityksen ehkä hauskin, tai ainakin karmaisevin episodi on kohtaus, jossa noin viisikymppinen yritysjohtaja ja golffari (Tommi Korpela) piti kokoon kutsumansa perheen edessä eropuheen vaimolleen ja esitti sen jälkeen Virkkaa ja twerkkaa -räpin uudelle pissityttöystävälleen.
Tämän episodin jälkeen ainakaan minun ei tarvinnut enää kummastella, mitä tarkoitusta varten näyttämöä koristivat tapettujen villieläinten täytetyt päät. Maailmassa on monenlaista jälkeenjääneisyyttä, mutta Korpelan esittämän hahmon edustama inhimillinen tyhmyys on varmasti seurauksiltaan sitä kaikkein tuhoisinta sorttia.
Korpela oli lauantai-iltana hurjassa vedossa ja samaa voi sanoa Pirjo Longasta, Eero Ritalasta, Lotta Kaihuasta,Jussi Nikkilästä ja Elena Leevestä. Kollektiivisesti hyvin älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.
Jälkeenjäävät alkaa toisinnolla kohtauksesta, jolla alkoi myös Aleksi Salmenperän q-teatterilaisten kanssa tekemä elokuva Häiriötekijä. Eri taidemuotoja ei pitäisi vertailla keskenään, mutta kyllä nyt tekee mieli sanoa, että teatteri voittaa mennen tullen elokuvan, mitä ilmaisuvoimaan tulee.
Teatterissa on jotain ainutlaatuista. Se on tässä ja nyt niin kuin elämä itse. Eikä teatterin voima perustu vain näyttelijöiden läsnäoloon, suoraan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Myös Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon Jälkeenjääviä varten tekemä lavastus oli aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaisen, äänien ja valojen kakofonian keskellä me pelkäämme toinen toisiamme.
Salmenperän elokuvassa visuaalisuusnappula on väännetty tietotekniikan sallimilla keinoilla varsinkin elokuvan viimeisessä, hautausmaakohtauksessa kympille. Se ei kuitenkaan tuntunut samalta, eikä juuri miltään.
Volasen ja hänen kumppaneidensa absurdi komiikka toki toimii hienosti myös valkokankaalla ja televisioruudulla. Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat viime vuosikymmeninä edustaneet suomalaisen televisioviihteen ehdotonta kärkeä.
Mikko Nousiainen ja Ria Kataja näyttelevät hengästyttävän upeasti Juha Jokelan Kansallisteatteriin ohjaamassa näytelmässä Keuhkot. Kuva Kansallisteatteri/Timo Teräväinen
Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta. Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.
Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.
Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.
Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.
Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.
Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.
Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.
Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.
Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.
Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.
”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.
Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.
Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.
Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.
Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.
Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?
Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.
Juha Hurme käsittelee Muuttomiehissä inhimillisen elämän kipupisteitä laajassa kaaressa internetin pilvipalvelujen ihmeistä aina ihmisten erilaisiin selvitymistrategioihin tässä inhimillisessä kirppusirkuksessa. Esityksen muuttomiehet Juho Milonoff ja Eeva Soivio ovat aina jaloilleen tippuvia ammattilaisia. KOM-teatteri/ Noora Geagea
KOM-teatterin muuttomiehissä puhuttiin paljon. Yhtään turhaa lausetta tai tarpeetonta sanaa näyttämöllä ei silti lausuttu. Juha Hurmeen kieli on kaunista ja koskettavaa. Hurme kysyi keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Hurmeen syvältä olemisen ytimestä lähtevä humanismi puhutteli.
Teatteri on taidetta ja taiteen yhteydessä on lupa puhua myös estetiikasta. Esteettisessä mielessä KOM-teatterin Muuttomiehet on kaunein teatteriesitys, jonka olen aikoihin nähnyt. Rakastaa on sana, joka on jatkuvan väärinkäytön takia menettänyt merkityksensä, eltaantunut. Vaikka näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Juha Hurme on varta vasten kirjoittanut näytelmän vaeltajan (Niko Saarela) suuhun monologin, jossa tämä todetaan, on Muuttomiehet nimenomaan rakkauden kuvaus.
Muuttomiehet on näytelmä, joka kertoo hyvistä ihmisistä. Kysymys ei ole minusta tai sinusta, vaan meistä, ihmisistä. Voi olla että kosmisessa mittakaavassa maapallo on Linnunradan syrjäkulmille syntynyttä tavallista tähteä kiertävä mitätön kiviplaneetta, jota kansoittavaa ihmiskuntaa voi hyvin tässä mittakaavassa kutsua kirppusirkukseksi. Se on kuitenkin ainoa kirppusirkus joka meillä on.
Käsiohjelmassa Hurme mainitsee nimeltä koko joukon näitä rakkaitaan William ShakespearestaPentti Haanpäähän. Hurme siteeraa ahkerasti näitä suosikkikirjailijoitaan, mutta näytelmän kokonaisuus on aitoa Juha Hurmetta. Muuttomiehen tekstissä kiteytyy tarkoin harkituiksi lauseiksi vuosikymmeniä kestäneen aktiivisen pohdiskelun tulokset.
Tällaisen hitaan lukijan silmissä Hurmeen lukeneisuus tuntuu välillä suorastaan musertavalta.
Ohjaajana Hurme on ilmeisesti hyvin samanlainen persoonallisuus kuin kirjailijana. Sen näkee Muuttomiesten näyttelijäntyöstä. Tässä näytelmässä ei oikeastaan näytellä, vaan saimme kuulla näyttämöltä vapautunutta ja suoraa puhetta. Ainakin minun mieleni näyttämön tällainen vahvasti läsnä oleva dialogi valtasi täysin. Illuusio siitä, että käyn hyvin merkityksellistä keskustelua näytelmän esittäjien kanssa, oli hyvin voimakas.
Keitä me olemme ja mihin olemme menossa? Siinä kaksi kovan luokan peruskysymystä ja aina kun olin saamassa valmiiksi oman vastaväitteeni, Hurme veti näyttelijöineen esiin uuden, yllättävän näkökulman.
Perjantain esitys oli sikäli poikkeava, että Hurme näytteli itse Pekka Valkeejärven sijaisena yhden näytelmän muuttajien rooleista. Hurmeessa toden totta ruumiillistui näytelmän ateistinen teologi, joka toimi arkkipiispan tieteellisenä neuvonantajana.
En kuitenkaan usko, että esitykseen taitavasti rakennettu illuusio vahvasta läsnäolosta menettää hitustakaan voimastaan silloin, kun näyttelijänä hyvin karismaattinen Valkeejärvi on mukana remmissä. Ainakin minun kohdallani samaistuminen Eeva Saiviota, Juho Milonoffia, Vilma Melasniemeä, Laura Malmivaaraa ja Saarelaa (ei mitään sukua) kohtaan meni aidosti tunnetasolle asti, mikä varmasti näkyy tässä tekstissä.
Hurmeelle ihminen on elämänkokemustensa summa ja hän korostaa myös tässä näytelmässä lapsuuden ajan kokemusten ainutlaatuisuutta ja merkitystä.
Muuttomiehet on tietenkin ennen kaikkea hyvin taitavasti tehtyä teatteria, jossa esityksen painava sisältö sanelee kuin itsestään myös sen muotokielen.
Vakavista teemoistaan huolimatta Muuttomiehet oli myös hauska. Suupieliä veti yläviistoon näytelmän alusta asti se, että tärkeistä ja merkityksellisistä asioista pystyttiin puhumaan näin kevyen ilmavasti. Hurme viljeli ja viljelee ahkerasti myös omaa viistoa huumoriaan. Muuttotavaroiden joukkoon oli eksynyt suuri jätesäkki, josta kaivettiin esiin suomalaisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan olemassaolon vaarantavia, itse aiheutettuja vitsauksia. Pussin pohjalta, kaiken inhottavan näljän joukosta löytyy vielä kuollut sammakko, Matti Apusen kolumnit Helsingin Sanomissa ja Björn Wahlroosin puheet.
On kuitenkin ainakin yksi ilmiö, josta Hurme ei selvästi ole vielä saanut niskalenkkiä yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä taideprojektissaan ihminen. Hurme ottaa Muuttomiehissä jyrkästi kantaa uskontoon kollektiivisena harhana.
Jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää aikana, jossa ihmiset katsovat jälleen oikeudekseen tappaa muita ihmisiä vain siksi, että nämä ovat loukanneet heidän uskonnollisia tunteitaan. Minuakin suututtavat sellaiset, jostain keskiajan kumpujen yöstä kaikuvat hukkapäästöt, joita esimerkiksi persujen kansanedustaja Mika Niikko on päästellyt viime aikoina eduskunnan puhujapöntöstä, kun siellä on käsitelty tasaravoista avioliittolakia.
Jumalan olemassaoloa on silti vaikea kyseenalaistaa maailmassa, joka on täynnä kirkkoja, temppeleitä, synagogia ja moskeijoita. Ihminen on vahvasti uskonnollisuuteen taipuva eläinlaji. Kysymys on varmasti meihin evoluution myötä syntyneestä ominaisuudesta. Tällä kaikkia ihmisiä koskevalla kollektiivisella harhalla on siis on ollut ainakin aikaisemmin jokin merkitys meidän lajikehityksemme kannalta.
Enkä uskonnolliset tunteet kuuluvat siihen samaan inhimillisten pakkomielteiden raskaaseen sarjaan kuin elämisen pakko ja lisääntymisen pakko. Näiden pakkojen kanssa niin kutsuttu vapaa tahto on helisemässä.
Ihmisen suuret aivot kuluttavat valtavasti energiaa kehomme muihin elimiin verrattuna. Ainakin luuleminen ja uskominen rasittavat huomattavasti vähemmän pollaa kuin vilpitön halu ymmärtää ja tietämisen vaatima ponnistelu. Järjen kanssa tällä asialla ei ole mitään tekemistä. Vimmainen halu uskoa riivaa niin älykkäitä kuin tyhmiäkin.
Pirjo Luoma-Aho on näytelmässä luulosairaan Arganin toinen vaimo ja Jukka-Pekka Palo näyttelee Arganin pääroolin. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.
Moliéren Luulosairas on Arto af Hällströmin viimeinen ohjaus Kansallisteatterin vakituisena ohjaajana. Tällä kertaa Hällström tyylittelee. Muoto menee sisällön edelle. Hällströmin tärkein tyylikeino on liioittelu.
Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Käsiohjelmassa muun muassa Ryhmäteatterille maineikkaita tulkintoja Moliéren näytelmistä ohjannut Arto af Hällström kertoo, miten uusin ohjaus Kansallisteatterissa liittyy tähän luovan työn ja hienon taiteilijauran jatkumoon.
Ainakin minulle lyhyt teksti toimi avaimena näytelmän ymmärtämiseen.
Nuori ja myös ilmeisen vihainen Hällström ohjasi ensimmäisenä omana ammattiohjauksena Moliéren Ihmisvihaajan Helsingin kaupunginteatterille ilmeisesti joskus 70-luvun loppupuolella. Nuori mies löysi klassikoista sisältöjä. Ihmisvihaaja oli Hällströmin mukaan allegoria presidentti Urho Kekkosesta.
Kansallisteatterin Luulosairaassa ympyrä sulkeutuu. Yritykset ymmärtää taidetta tai todellisuutta ovat nuoren ihmisen henkistä pörhistelyä. Nuorina me parumme suurta elämäntuskaamme, vaikka vika on itse asiassa siinä, että olemme itse pissanneet housuihimme. Aikuisina meidän on pakko hyväksyä se vääjäämätön tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin ne pissat ovat jälleen housuissa.
Moliére luki isänsä rahoilla notaariksi, mutta lähti pian valmistuttuaan kiertelevät teatterityhmä matkaan näyttelijänä. Moliéren isä tuskin ilahtui poikansa uravalinnasta aikana, jolloin näyttelijöillä oli suurin piirtein yhtä korkea yhteiskunnallisen status kuin maankiertäjillä, prostituoiduilla ja maantierosvoilla. Näyttelijät kuuluivat siihen sakkiin, jonka edustajia kirkko ei antanut haudata kunnon kristittyjen joukkoon.
Luulosairas edustaa ainakin näytelmän roolihahmojen osalta Italiassa edellisellä vuosisadalla syntynyttä commedie dell’artea.
Teatteri päästettiin Moliéren elinaikana pannasta ja siitä tuli Ranskan Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovin hyväksymää viihdettä 1600-luvun puolivälin jälkeen. Moliére nousi näytelmäkirjailijana ja näyttelijänä hovin suosikiksi ja vakiinnutti asemansa.
Tältä pohjalta Hällström on ohjannut Luulosairaasta eräänlaisen teatteripastissin. Kansallisteatterin esitys on jossakin mielessä henkistä sukua vaikkapa Suomalaisen barokkiorkesterin konsertille, jossa barokkimusiikkia soitetaan periodisoittimilla.
Luulen että näyttelijöille Hällströmin valitsema tyylilaji on ollut aika paha rasti. Ei ole helppoa heittäytyä 1600-luvun ihmiseksi, vaikka esityksen ilmava kepeys siihen viittaakin. Eivät periodisoittimetkaan ole aitoja 1600-luvun instrumentteja, vaan niiden jäljitelmiä.
Eikä se ole helppoa meille katsojillekaan. Meille kuolema on toki väistämätön osa elämää, mutta se on kätketty meiltä sairaaloiden ja hoivakotien seinien sisälle. Moliéren aikalaisille kuolema oli osa jokapäiväistä arkea. Luulosairaan sisään kätketty tragedia tuli suoraan elävästä elämästä. Vakavasti sairas Moliére esitti itse viimeiseksi jääneen näytelmänsä Argania. Hän sai neljännen esityksen aikana näyttämöllä sairaskohtauksen ja kuoli pian sen jälkeen.
Näyttelijävalinnoista homma ei ole ollut kiinni. Jukka-Pekka Palo, Minttu Mustakallio, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen, Juha Varis, Harri Nousiainen ja Jukka Puotila selvittivät esityksen haasteet tyylillä.
Ainakin minun assosiaationi olivat jo Palon esittämän luulosairaan, herra Arganin ensimmäisistä repliikeistä lähtien Tove Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus. Näin kirjan teatterirotta Emmakin olisi tämän näytelmän toteuttanut. Näytelmän roolihahmot olivat outoja, mutta tämä outous oli aivan tarkoituksella luotua illuusiota.
Luulosairas on komedia. Minun nauruhermoihini iski tällä kertaa parhaiten kohtaus, jossa nuori lääkäri Tuomas Diafoirus (Petri Liski), luulosairaan vävykokelas tekee itseään tykö Arganin (Jukka-Pekka Palo) tyttärelle Angéliquelle (Kreetta Salminen). Diafoirus lupaa viihdyttää morsiantaan viemällä hänet aamulla katsomaan naispuolisen vainajan ruumiinavausta.
Tähän tarjoukseen Arganin hovin narri, palvelijatar ja totuudenpuhuja Toinette (Minttu Mustakallio) toteaa, että kyllä ruumiinavaus aina teatterissa käynnin voittaa.
Oma teatterimakuni taitaa olla edelleen enemmän kallellaan juuri näiden ruumiinavausten suuntaan.
Kansallisteatterin Luulosairas on hyvä valinta, jos on kiinnostunut teatterin historiasta ja 1600-luvun teatteriepookista. Meille muille Kansallisteatterin syksyn ohjelmistosta löytyy älyllisesi haastavampia vaihtoehtoja.
