Kielipuolen päiväkirja

Kansallisteatterin Keuhkot salpaa hengityksen kuin äkillinen paniikkikohtaus

Keuhkot04 — Mikko Nousiainen ja Ria Kataja näyttelevät hengästyttävän upeasti Juha Jokelan Kansallisteatteriin ohjaamassa näytelmässä Keuhkot. Kuva Kansallisteatteri/Timo Teräväinen

Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta. Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.

Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.

Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.

Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.

Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.

Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.

Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.

Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.

Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.

Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.

”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.

Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.

Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.

Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.

Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.

Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?

Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.

Punnittua puhetta ihmisyydestä

KOM-teatterin muuttomiehissä puhuttiin paljon. Yhtään turhaa lausetta tai tarpeetonta sanaa näyttämöllä ei silti lausuttu. Juha Hurmeen kieli on kaunista ja koskettavaa. Hurme kysyi keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Hurmeen syvältä olemisen ytimestä lähtevä humanismi puhutteli.

Teatteri on taidetta ja taiteen yhteydessä on lupa puhua myös estetiikasta. Esteettisessä mielessä KOM-teatterin Muuttomiehet on kaunein teatteriesitys, jonka olen aikoihin nähnyt. Rakastaa on sana, joka on jatkuvan väärinkäytön takia menettänyt merkityksensä, eltaantunut. Vaikka näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Juha Hurme on varta vasten kirjoittanut näytelmän vaeltajan (Niko Saarela) suuhun monologin, jossa tämä todetaan, on Muuttomiehet nimenomaan rakkauden kuvaus.

Muuttomiehet on näytelmä, joka kertoo hyvistä ihmisistä. Kysymys ei ole minusta tai sinusta, vaan meistä, ihmisistä. Voi olla että kosmisessa mittakaavassa maapallo on Linnunradan syrjäkulmille syntynyttä tavallista tähteä kiertävä mitätön kiviplaneetta, jota kansoittavaa ihmiskuntaa voi hyvin tässä mittakaavassa kutsua kirppusirkukseksi. Se on kuitenkin ainoa kirppusirkus joka meillä on.

Käsiohjelmassa Hurme mainitsee nimeltä koko joukon näitä rakkaitaan William Shakespearesta Pentti Haanpäähän. Hurme siteeraa ahkerasti näitä suosikkikirjailijoitaan, mutta näytelmän kokonaisuus on aitoa Juha Hurmetta. Muuttomiehen tekstissä kiteytyy tarkoin harkituiksi lauseiksi vuosikymmeniä kestäneen aktiivisen pohdiskelun tulokset.

Tällaisen hitaan lukijan silmissä Hurmeen lukeneisuus tuntuu välillä suorastaan musertavalta.

Ohjaajana Hurme on ilmeisesti hyvin samanlainen persoonallisuus kuin kirjailijana. Sen näkee Muuttomiesten näyttelijäntyöstä. Tässä näytelmässä ei oikeastaan näytellä, vaan saimme kuulla näyttämöltä vapautunutta ja suoraa puhetta. Ainakin minun mieleni näyttämön tällainen vahvasti läsnä oleva dialogi valtasi täysin. Illuusio siitä, että käyn hyvin merkityksellistä keskustelua näytelmän esittäjien kanssa, oli hyvin voimakas.

Keitä me olemme ja mihin olemme menossa? Siinä kaksi kovan luokan peruskysymystä ja aina kun olin saamassa valmiiksi oman vastaväitteeni, Hurme veti näyttelijöineen esiin uuden, yllättävän näkökulman.

Perjantain esitys oli sikäli poikkeava, että Hurme näytteli itse Pekka Valkeejärven sijaisena yhden näytelmän muuttajien rooleista. Hurmeessa toden totta ruumiillistui näytelmän ateistinen teologi, joka toimi arkkipiispan tieteellisenä neuvonantajana.

En kuitenkaan usko, että esitykseen taitavasti rakennettu illuusio vahvasta läsnäolosta menettää hitustakaan voimastaan silloin, kun näyttelijänä hyvin karismaattinen Valkeejärvi on mukana remmissä. Ainakin minun kohdallani samaistuminen Eeva Saiviota, Juho Milonoffia, Vilma Melasniemeä, Laura Malmivaaraa ja Saarelaa (ei mitään sukua) kohtaan meni aidosti tunnetasolle asti, mikä varmasti näkyy tässä tekstissä.

Hurmeelle ihminen on elämänkokemustensa summa ja hän korostaa myös tässä näytelmässä lapsuuden ajan kokemusten ainutlaatuisuutta ja merkitystä.

Muuttomiehet on tietenkin ennen kaikkea hyvin taitavasti tehtyä teatteria, jossa esityksen painava sisältö sanelee kuin itsestään myös sen muotokielen.

Vakavista teemoistaan huolimatta Muuttomiehet oli myös hauska. Suupieliä veti yläviistoon näytelmän alusta asti se, että tärkeistä ja merkityksellisistä asioista pystyttiin puhumaan näin kevyen ilmavasti. Hurme viljeli ja viljelee ahkerasti myös omaa viistoa huumoriaan. Muuttotavaroiden joukkoon oli eksynyt suuri jätesäkki, josta kaivettiin esiin suomalaisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan olemassaolon vaarantavia, itse aiheutettuja vitsauksia. Pussin pohjalta, kaiken inhottavan näljän joukosta löytyy vielä kuollut sammakko, Matti Apusen kolumnit Helsingin Sanomissa ja Björn Wahlroosin puheet.

On kuitenkin ainakin yksi ilmiö, josta Hurme ei selvästi ole vielä saanut niskalenkkiä yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä taideprojektissaan ihminen. Hurme ottaa Muuttomiehissä jyrkästi kantaa uskontoon kollektiivisena harhana.

Jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää aikana, jossa ihmiset katsovat jälleen oikeudekseen tappaa muita ihmisiä vain siksi, että nämä ovat loukanneet heidän uskonnollisia tunteitaan. Minuakin suututtavat sellaiset, jostain keskiajan kumpujen yöstä kaikuvat hukkapäästöt, joita esimerkiksi persujen kansanedustaja Mika Niikko on päästellyt viime aikoina eduskunnan puhujapöntöstä, kun siellä on käsitelty tasaravoista avioliittolakia.

Jumalan olemassaoloa on silti vaikea kyseenalaistaa maailmassa, joka on täynnä kirkkoja, temppeleitä, synagogia ja moskeijoita. Ihminen on vahvasti uskonnollisuuteen taipuva eläinlaji. Kysymys on varmasti meihin evoluution myötä syntyneestä ominaisuudesta. Tällä kaikkia ihmisiä koskevalla kollektiivisella harhalla on siis on ollut ainakin aikaisemmin jokin merkitys meidän lajikehityksemme kannalta.

Enkä uskonnolliset tunteet kuuluvat siihen samaan inhimillisten pakkomielteiden raskaaseen sarjaan kuin elämisen pakko ja lisääntymisen pakko. Näiden pakkojen kanssa niin kutsuttu vapaa tahto on helisemässä.

Ihmisen suuret aivot kuluttavat valtavasti energiaa kehomme muihin elimiin verrattuna. Ainakin luuleminen ja uskominen rasittavat huomattavasti vähemmän pollaa kuin vilpitön halu ymmärtää ja tietämisen vaatima ponnistelu. Järjen kanssa tällä asialla ei ole mitään tekemistä. Vimmainen halu uskoa riivaa niin älykkäitä kuin tyhmiäkin.

Arto af Hällström tyylittelee ja liioittelee

Moliéren Luulosairas on Arto af Hällströmin viimeinen ohjaus Kansallisteatterin vakituisena ohjaajana. Tällä kertaa Hällström tyylittelee. Muoto menee sisällön edelle. Hällströmin tärkein tyylikeino on liioittelu.

Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Käsiohjelmassa muun muassa Ryhmäteatterille maineikkaita tulkintoja Moliéren näytelmistä ohjannut Arto af Hällström kertoo, miten uusin ohjaus Kansallisteatterissa liittyy tähän luovan työn ja hienon taiteilijauran jatkumoon.

Ainakin minulle lyhyt teksti toimi avaimena näytelmän ymmärtämiseen.

Nuori ja myös ilmeisen vihainen Hällström ohjasi ensimmäisenä omana ammattiohjauksena Moliéren Ihmisvihaajan Helsingin kaupunginteatterille ilmeisesti joskus 70-luvun loppupuolella. Nuori mies löysi klassikoista sisältöjä. Ihmisvihaaja oli Hällströmin mukaan allegoria presidentti Urho Kekkosesta.

Kansallisteatterin Luulosairaassa ympyrä sulkeutuu. Yritykset ymmärtää taidetta tai todellisuutta ovat nuoren ihmisen henkistä pörhistelyä. Nuorina me parumme suurta elämäntuskaamme, vaikka vika on itse asiassa siinä, että olemme itse pissanneet housuihimme. Aikuisina meidän on pakko hyväksyä se vääjäämätön tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin ne pissat ovat jälleen housuissa.

Moliére luki isänsä rahoilla notaariksi, mutta lähti pian valmistuttuaan kiertelevät teatterityhmä matkaan näyttelijänä. Moliéren isä tuskin ilahtui poikansa uravalinnasta aikana, jolloin näyttelijöillä oli suurin piirtein yhtä korkea yhteiskunnallisen status kuin maankiertäjillä, prostituoiduilla ja maantierosvoilla. Näyttelijät kuuluivat siihen sakkiin, jonka edustajia kirkko ei antanut haudata kunnon kristittyjen joukkoon.

Luulosairas edustaa ainakin näytelmän roolihahmojen osalta Italiassa edellisellä vuosisadalla syntynyttä commedie dell’artea.

Teatteri päästettiin Moliéren elinaikana pannasta ja siitä tuli Ranskan Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovin hyväksymää viihdettä 1600-luvun puolivälin jälkeen. Moliére nousi näytelmäkirjailijana ja näyttelijänä hovin suosikiksi ja vakiinnutti asemansa.

Tältä pohjalta Hällström on ohjannut Luulosairaasta eräänlaisen teatteripastissin. Kansallisteatterin esitys on jossakin mielessä henkistä sukua vaikkapa Suomalaisen barokkiorkesterin konsertille, jossa barokkimusiikkia soitetaan periodisoittimilla.

Luulen että näyttelijöille Hällströmin valitsema tyylilaji on ollut aika paha rasti. Ei ole helppoa heittäytyä 1600-luvun ihmiseksi, vaikka esityksen ilmava kepeys siihen viittaakin. Eivät periodisoittimetkaan ole aitoja 1600-luvun instrumentteja, vaan niiden jäljitelmiä.

Eikä se ole helppoa meille katsojillekaan. Meille kuolema on toki väistämätön osa elämää, mutta se on kätketty meiltä sairaaloiden ja hoivakotien seinien sisälle. Moliéren aikalaisille kuolema oli osa jokapäiväistä arkea. Luulosairaan sisään kätketty tragedia tuli suoraan elävästä elämästä. Vakavasti sairas Moliére esitti itse viimeiseksi jääneen näytelmänsä Argania. Hän sai neljännen esityksen aikana näyttämöllä sairaskohtauksen ja kuoli pian sen jälkeen.

Näyttelijävalinnoista homma ei ole ollut kiinni. Jukka-Pekka Palo, Minttu Mustakallio, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen, Juha Varis, Harri Nousiainen ja Jukka Puotila selvittivät esityksen haasteet tyylillä.

Ainakin minun assosiaationi olivat jo Palon esittämän luulosairaan, herra Arganin ensimmäisistä repliikeistä lähtien Tove Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus. Näin kirjan teatterirotta Emmakin olisi tämän näytelmän toteuttanut. Näytelmän roolihahmot olivat outoja, mutta tämä outous oli aivan tarkoituksella luotua illuusiota.

Luulosairas on komedia. Minun nauruhermoihini iski tällä kertaa parhaiten kohtaus, jossa nuori lääkäri Tuomas Diafoirus (Petri Liski), luulosairaan vävykokelas tekee itseään tykö Arganin (Jukka-Pekka Palo) tyttärelle Angéliquelle (Kreetta Salminen). Diafoirus lupaa viihdyttää morsiantaan viemällä hänet aamulla katsomaan naispuolisen vainajan ruumiinavausta.

Tähän tarjoukseen Arganin hovin narri, palvelijatar ja totuudenpuhuja Toinette (Minttu Mustakallio) toteaa, että kyllä ruumiinavaus aina teatterissa käynnin voittaa.

Oma teatterimakuni taitaa olla edelleen enemmän kallellaan juuri näiden ruumiinavausten suuntaan.

Kansallisteatterin Luulosairas on hyvä valinta, jos on kiinnostunut teatterin historiasta ja 1600-luvun teatteriepookista. Meille muille Kansallisteatterin syksyn ohjelmistosta löytyy älyllisesi haastavampia vaihtoehtoja.

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214 — Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.

Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.

Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1) — Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista. Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä. Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa. Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa. Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.

Kohtaamisista ensimmäinen

Marja- Liisa on näyttelijänä kuin viini, joka vain paranee kun vuosia karttuu. Ketosen tulkinta Aapelin tekstistä kuului Kohtaamisten bravuureihin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri — Marja-Liisa Ketolan tulkinta Aapelin tekstistä kuului esityksen bravuureihin. Kuva Ari Nakri/Lappeenrannan kaupunginteatteri.

Lappeenrannassa teatteri on palaamassa teatterin juurille. Kuten tiedämme Antiikin Kreikassa ja keskiajalla William Shakespearen Englannissa teatterissa näyttelivät vain miehet.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa, vai pitäisikö opetella sanomaan Lappeenrannan teatterissa emansipoituneen modernin maailman viimeisiä asemia puolustavat enää Sanna Kemppainen ja Marja-Liisa Ketola. Ja hyvin puolustavatkin.

Teatterin uuden johtajan Timo Sokuran kausi alkoi perjantaina monologiesityksellä Kohtaamisia. Sokuran aloitus johtajana oli esityksen ensi-illan perusteella lupaava.

Jo esityksen nimestä voi päätellä, että Sokura on halunnut kohdata teatterinsa näyttelijät silmästä silmään. Kohtaamisia on esitys, jonka harjoitusten aikana näyttelijät ovat saaneet esitellä uudelle johtajalle omaa persoonallisuuttaan. Samalla on luotu taideyhteisölle välttämätöntä yhteishenkeä onnistuneesti, mistä näyttelijöiden ja Sokuran ylävitoset aplodien aikana kertoivat pelkkää hyvää.

Kohtaamisissa Sokura on tehnyt myös välttämättömyydestä hyveen. Kuuden miehen ja kahden naisen näyttelijäkunnalle ei varmasti olisi mikään konsti löytää sopivaa näytelmää esitettäväksi, jos Aleksis Kiven Seitsemää veljestä ei lasketa.

Näytelmän vieminen Kehruuhuoneen hankaliin olosuhteisiin olisi ollut kuitenkin resurssien turhaa tuhlausta. Jari Juutisen jäähyväiset todistivat vastaansanomattomasti, ettei taiteellisesti kunnianhimolla ”kuoliaaksi kiusattu kellariteatteri” oikein satu lappeenrantalaisen suuren yleisön pirtaan.

Kohtaamisia palkitsee myös katsojan. Jussi Johnsson, Sanna Kemppainen, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Turo Marttila ja Samuli Punkka olivat kukin omissa monologeissa niin itsensä näköisiä, että se sekä lämmitti sydänalaa että huvitti vielä enemmän kuin itse tarinat.

Esityksen kadeksas näyttelijä Seppo Kaisanlahti tulee mukaan vasta myöhemmin.

Näyttelijät ovat saaneet itse valita esittämänsä tekstit, mikä myös todistaa tämän blogin alussa esitetyn arvailun puolesta Kohtaamisten perimmäisestä tarkoituksesta.

Lopputulos on tietenkin jonkinlainen kompromissi, joilla jokaisen suosikeista on syntynyt kokonaisuus, esitys. Mukana on tämän vuosituhannen nykykirjailijoita Rosa Liksomista Turkka Maliin ja David Foster Wallacesta Bret Easton Ellisiin.

Kontrasti nykykirjailijoille haettiin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta ja Aapelin Meidän herramme muurahaisista.

Ainoan vaihtoehdon taktiikalla

Nimiroolin näyttelee Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen on muun mussa näytelmän kuningatar Margareta. Kuva Aki Loponen/Teatteri Vanha Juko

Teatteri Vanhan Jukon Rikhard III:ssa on monta hienosti toteutettua ja upeasti näyteltyä kohtausta. Teatteri johtotehtävät jättävän Jussi Sorjasen ohjaajantaidot ovat tallella. William Shakespearen näytelmien dramatisointi on kuitenkin aina kinkkistä puuhaa, niin nytkin.

Edustaako someraivo ja lynkkausmentaliteetti inhimillisen pahuuden korkeinta astetta tämän päivän Suomessa? No ei, pikemminkin kyseessä on inhimillisen typeryyden maksimi.

Pahuuden ytimessä on kylmä laskelmointi, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen meidän pulliaisten tietämättömyyttä ja eläimen vaistoja. Me elämme maailmassa, jossa omia etuja ajetaan häikäilemättä markkinoimalla niitä ainoana vaihtoehtona.

Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon johtajantehtävät jättävän ohjaaja Jussi Sorjasen ajatus kulkee. Eikä nuorelta mieheltä puutu rohkeutta ja kunnianhimoa. William Shakespearen Rikhard III on näytelmänä kymmenine roolihahmoineen todellinen haaste sekä dramaturgille että ohjaajalle näyttelijöistä nyt puhumattakaan.

Ohjaajana Sorjasen taidot ovat tallella. Jukon Rikhard III:ssa oli monta upeasti toteutettua kohtausta. Suorastaan häikäisevän hieno oli esimerkiksi kohtaus, jossa kuninkaan kruunun itselleen keinotellut Rikhard näki painajaisunta murhauttamistaan ihmisistä.

Sorjasen oivallus vallan syvimmästä olemuksesta on hieno ja todennäköisesti juuri tämä ajatus pahuuden luonteesta on saanut hänet tarttumaan Shakespearen harvoin esitettyyn näytelmään.

Tästä huolimatta dramaturgia on tämän produktion heikoin lenkki. Sorjanen vetää käsikirjoituksessa mutkat suoriksi tavalla, joka ei tee kunniaa sen paremmin William Shakespearelle kuin Rikhard III:lle. Kokonaisuus muistutti välillä liikaa perussuomalaisten puolueohjelmaa – se oli yhtä aikaa sekä hämmentävän julma että ikävän pitkästyttävä.

Shakespearen näytelmien päälle on vuosisatojen mittaan kertynyt tuhti kerros tulkintojen patinaa. Mitään oikeaa tapaa esittää hänen näytelmiään ei voi edes periaatteessa olla. Tai ainakin taide vielä toistaiseksi kuuluu Suomessa niihin elämänalueisiin, jossa ainoan oikean vaihtoehdon ideologia ei ole kaapannut valtaa.

Itse olisin kaivannut Sorjasen dramaturgialta enemmän nyansseja, älyllisiä koukkuja, joihin tarttua. Ehkä vastausta kysymykseen, miksi meillä on taipumus ihailla, jopa rakastaa Rikhard III kaltaisia johtajia? Miksi esimerkiksi jopa 90 prosenttia venäläisistä kannattaa, tai suorastaan palvoo Vladimir Putinia?

Miksi Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisille hirmuhallitsijoille näyttää jälleen olevan psykososiaalinen tilaus?

Ainakin Shakespearen historiallisiin näytelmiin oli kertynyt ajan patinaa, näitä tulkinnallisia kerroksia jo siinä vaiheessa, kun maestro kirjoitti niitä. Varsinkin Shakespearen Rikhard III on pidetty myös oman aikansa poliittisena propagandana.

Jukon Rikhard III:n parikymmentä roolia vedetään kuuden näyttelijän voimin. Eikä huonosti vedetäkään.

Esimerkiksi Jukon veteraanilla Hannu Salmisella oli henki päällä. Shakespearen aikana miehet näyttelivät myös naisroolit. Jukon esityksessä Salmisella on muiden muassa kuningatar Margaretan rooli, josta hän tekee oikean bravuurin.

Minja Koski, Ilona Pukkila ja Sini Hukkanen urakoivat paitsi näytelmän keskeisissä naisrooleissa tekevät myös useita miesrooleja.

Jarkko Mikkola on oikein hyvä näytelmän nimiroolissa kylmän analyyttisena Rikhard III:na.

Rikhard III ei todennäköisesti poikennut omana aikansa itsevaltiaista. Omien lähisukulaisten murhauttaminen oli tuolloin reaalipolitiikkaa, jolla pyrittiin ennakolta ehkäisemään tuhoisat sisällissodat. Rikhard nousi valtaan nimenomaan Englannin ylimystöä tehokkaasti harventaneen ruusujen sodan aikana.

Sorjasen ohjaus ja Mikkolan tulkinta tuovat hahmon nykyaikaan ainakin sillä tavalla, että minä näin näyttämöllä aatelisen kruunupään asemasta pikemminkin mutaan univormuun pukeutuneen Oberste Fürerin.

Jussi- Pekka Parviaisen Buckingham oli ajaton hahmo, opportunistinen peluri, joka jää lopulta nuolemaan näppejään isojen poikien pelissä, jossa edes kaverille ei jätetä.

Jari Juutisen näytelmä Minä olen Adolf Eichmann on ajankohtaisempi kuin koskaan

Minä olen Adolf Eichmann, 2015, AdAstra-teatteri, Jyväskylä. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen — Ad Astran natsijohtajat sonnustautuivat puna-armeijan koppalakkeihin. Vaikka puvustusratkaisu perustuu todennäköisesti resurssien niukkuuteen, se kuvasi myös hyvin sitä, miten kommunismi ja fasismi ovat poliittisina liikeinä toistensa peilikuvia. Kuvassa Mari Sippola, Pekka Ahonen, Maija Lehtoranta ja Kaisa Nissi. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen/Ad Astra

Minä olen Adolf Eichmann kantaesitettiin Lahdessa Teatteri Vanhan Jukon näyttämöllä vuona 2005 Jari Juutisen omana ohjauksena. Tulessaan teatterinjohtajaksi Lappeenrantaa Juutinen ohjasi tulijaisina näytelmän kaupunginteatterille.

Sen jälkeen Juutisen näytelmä on käännetty ainakin ranskaksi ja Luxemburgilainen Centaure-teatteri esitti sitä lukudraamana Avignonin kansainvälisillä teatterifestivaaleilla.

Suomalaiset ammattiteatterit eivät ole tietääkseni Lappeenrannan kaupunginteatterin jälkeen tarttuneet Juutisen näytelmään. Se on tavallaan ymmärrettävää – satiiri on vaikea laji varsinkin suomalaisille teatterintekijöille. Juutinen on itse epäillyt, että niin kutsuttu natsikortti oli syynä siihen, ettei Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys kelvannut esimerkiksi Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Teatterin harrastajat ovat tarttuneet sitäkin innostuneemmin Juutisen näytelmään. Sitä ovat esittäneet ainakin Porin ylioppilasteatteri, helsinkiläinen Teatteri Kultsa, Jämsänkosken J + J teatteri ja jyväskyläläinen Ad Astra teatteri, jonka esitys on tekijöiden mukaan niin suuri hitti viime keväänä, että esityksiä on päätetty jatkaa myös syksyllä.

Jyväskyläläiset toivat esityksensä myös Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistoon.

Ad Astra on harrastajateatteri, jonka jäsenet eivät pelkää tarttua todella vaativiin teksteihin. Sen näkee, kun katsoo teatterin verkkosivuilta, mitä teatterin tekijät ovat viime vuosina duunanneet.

Samalla ennakkoluulottomuudella ohjaaja Erika Hast on ryhmineen käynyt käsiksi Juutisen näytelmään.

Hast on sovituksessaan pelkistänyt Juutisen tekstistä joitakin rönsyjä. Tiivistäminen ei tällä kertaa parantanut lopputulosta. Tekijöiltä on tavallaan hukkunut se puoli näytelmästä, johon Juutinen viittaa näytelmänsä alkuperäisen nimen peräkaneetilla. Juutiselle teksti ei ole vain näytelmä Adolf Eichmannista, vaan tämä analyysi inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on tai ainakin oli hänelle myös totuus Suomesta.

Tässä mielessä Juutisen näytelmän ydinsanoma taitaa olla vielä ajankohtaisempi kuin 10 vuotta sitten.

Juutisen näytelmän ydin inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on kuitenkin tallella. Juutinen ei demonisoi holokaustin toteuttaneita natseja. Kansanmurhan toteuttajat eivät olleet jostain helvetin esikartanosta maan pinnalle putkahtaneita hirviöitä vaan ihan tavallisia ihmisiä.

Tätä tosiasiaa meidän on vaikea hyväksyä. Se aiheuttaa meissä voimakkaan torjunnan.

Katsojan pitää siinä missä näytelmän tekijöidenkin on täytynyt kysyä itseltään, saako miljoonia uhreja vaatineelle kansanmurhalle nauraa? Ei saa, mutta viileän analyysin ohella oikeastaan vain satiiri on taiteen keinoista ainoa, jolla tämän kansanmurhan tekijät voi kohdata.

Me emme ole syyllisiä menneisiin hirmutekoihin, mutta olemme sitäkin syyllisempiä pelkuruuteen, jos ummistamme silmämme siltä, mitä juuri nyt maailmassa ja Suomessa tapahtuu. Perussuomalaiset puolueena otteeseensa kaapanneen suomalaisen äärioikeiston rivimiesten, näiden jokamies eichmannien, arkipäiväinen tyhmyys ja änkyröinti verkossa näyttävät meistä naurettavilta, mutta se ei tee heistä yhtään vähemmän vaarallisia.

Tämän kollektiivisen typeryyden takana on älykkäästi ja taitavasti johdettu poliittinen liike. Epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa tällainen taitavasti ruokittu tyhmyys myös tarttuu kuin ruttotauti. Satiiri on älyn leikkiä, joka vapauttaa meidät pelosta toimimaan.

Jyväskyläläisten esityksessä oli paljon sitä vapautunutta energiaa, joka nostaa teatterin harrastajien esitykset siivilleen.

Esityksen kivijalka oli nimiroolin näytelleen Petteri Olkinuoran todella hieno roolityö. Olkinuoran Eichmann on omasta elämästään jollakin tavalla syrjäytynyt jokamies, jota kohtaan me katsojat tunsimme vaistomaisesti jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa.

En tiedä, onko Juutinen lukenut Hannah Arendtin kirjaa Eichmann in Jerusalem. Todennäköisesti on, sillä ajatus, jolla Juutinen käsitykse pahuuden arkipäiväisyydestä ja banaalisuudesta kulkevat samoja latuja.

Filosofina politiikan teorian tutkijana viime vuosisadan merkittävimpiin ajattelijoihin kuulunut Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa paikan päällä ja kirjoitti siitä raportin The New Yorker – lehteen. Raportista nousi valtava kohu. Arendtia syytettiin natsien hirmutekojen ymmärtämisestä ja hänelle satoi tappouhkauksia.

Hieman sama kohtalo näyttää olevan Juutisella.

Arendt oivalsi ensimmäisten joukossa, että fasismi ja kommunismi ovat ideologioina toistensa peilikuvia. Vaikka ne ideologisesti eroavat kuin yö ja yö, poliittiset käytännöt ovat samasta puusta veistettyjä.

Se ratkaisee. Punaiset liput ja mustat liput, hakaristit ja sirpit ovat vain politiikan rekvisiittaan. Totalitarismin helvettiin meitä ajaa yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa on vain yksi totuus, jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Kuulostaako tutulta?

Äitejä ja tyttäriä, sisaria ja sinkkunaisia

Johanna Thydell I TAKET LYSER STJÄRNORNA I rollerna: Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki Regi och dramatisering: Milja Sarkola Scenografi: Kaisa Rasila Dräkter: Monika Hartl Ljus: Heikki Paasonen Premiär 27.9.2012 på Lilla Teatern På bilden: Marika Parkkomäki och Iida Kuningas Photo © Stefan Bremer — Iida Kuningas (oik.) näyttelee Kattona tähtitaivaan 13-vuotiasta Jennaa ja Marika Parkkomäki (vas.) hänen syöpään kuolevaa äitiään. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.

Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.

Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?

Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.

Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.

Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.

Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.

Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.

Helene,+lehdistökuva3_Photo+by+Jussi+Leinonen — Helene on monologinäytelmä, jossa Helene Schjerfbeckiä näyttelee Helka Periaho. Kuva Jussi Leinonen

Äitiin sidottu lahjakas tytär

Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.

Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.

Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.

Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.

En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.

Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.

Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.

Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.

En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.

Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.

Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.

Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.

Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.

koncert_zyczen_proba_fot_schubert12_Photo by Klaudyna Schubert — Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on yhä ajankohtainen. Kuvassa tämän sanattoman monologin näyttelijä Danuta Stenka. Kuva Klaudyna Schubert

Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.

Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.

Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.

Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.

Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia. Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.

Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.

Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.

Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.