Janne Kinnunen ja Matias Nieminen näytelmän kohtauksessa, jossa yleisö haastetaan ottamaan kantaa. Kuva Ia Samoil/Kaupungin kaupunginteatteri
Kajaanin kaupunginteatterin ja Vaara kollektiivin esitystä Tänään koulun jälkeen on näytelty kymmenissä Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan koulussa. Esityksen suosio kertoo omaa kieltään siitä, miten hyviä välineitä teatteri antaa todella vaikeiden aiheiden käsittelyyn eläytymisen kautta.
Kuten näytelmän nimestä voi päätellä, Janne Kinnusen ja Eino Saaren näytelmä kertoo koulukiusaamisesta ja sen seurauksista.
Näytelmä pohjautuu Kinnusen omiin muistoihin kiusaamisesta. Perheen muuton jälkeen, Kinnunen joutui alakoulussa vuosia jatkuneen väkivaltaisen kiusaamisen uhriksi. Tänään koulun jälkeen on pienen alakoululaisen selviytymistarina.
Tampereen teatterikesän esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa Kinnunen kertoi, että hän oli kokonaan unohtanut tämän kiusaamisen vuosiksi. Lapsuuden rankat kokemukset palasivat mieleen vasta aikuisena Teatterikorkeakoulun opiskelijana erään mielikuvaharjoituksen aikana.
Näin meidän mielemme toimii.
Tarina kertoo Kinnusen omista lapsuudenkokemuksista. Tämän päivän koulumaailmaan näytelmän teksti on päivitetty ottamalla mukaan suoria lainauksia niistä karkeuksista, joita kiusaavat lapset ja nuoret syytävät sosiaalisessa mediassa uhriensa päälle.
Kinnunen ja esityksen ohjannut Saari ovat mitoittaneet esityksen koulutunnin mittaiseksi. Itse näytelmä kestää puoli tuntia ja sen jälkeen aikaa on varattu keskusteluun.
Esityksen kolmas tukijalka oli hyvän käsikirjoituksen ja napakan ohjauksen ohella Matias Niemisen äänisuunnittelu. Nieminen soitti esityksen musiikin ja myös näytteli osa näytelmän esityksen rooleista.
Dialogiin katsojat haastettiin tekijöiden kanssa jo näytelmän aikana. Ensin yleisölle jaettiin paperitolloja ja meitä vaadittiin heittämään niillä kiusauksen uhria kohtauksessa näytellyttä Niemistä.
Tämän jälkeen kiusaajaa näytellyt Kinnunen teippasi Niemisen ilmastointiteipillä kiinni tuoliin ja otti esiin nitoja, jonka työnsi vasten Niemisen päätä.
Tässä vaiheessa Tampereen teatterikesän yleisö vaati häntä moniäänisesti lopettamaan. Kinnusen mukaan näin on käynyt myös kouluissa pidetyissä esityksissä. Paperitollojen heittelystä ei kukaan ole vielä tähän mennessä kieltäytynyt.
Tänään koulun jälkeen on kapsäkkiteatteria. Ensemble mahtuu ihan hyvin yhteen henkilöautoon.
Tänään koulun jälkeen on näytelmä, jota myös Etelä-Karjalan teatterin harrastajien kannattaa tutkiskella sillä silmällä. Tampereen teatterikesän katsomossa oli paljon opettajia. Ongelma on akuutti. Tällaiselle teatterille on kysyntää.
Tampereen teatterikesän esityksessä kuvassa olevan Elina Pirisen tilalla tanssi Vera Tegelman, taka-alalla Kati Korosuo. Kuva TimoWright/Zodiak
Suomessa tehdään todella upeita tanssiteoksia – niihin rakastumisen voi aloittaa vaikka Zodiakin Personal symphonic momentista.
Tampereen teatterikesän ohjelmistosta on kuitenkin aina löytynyt ainakin yksi todellinen helmi. Vaikka viikkoa on vielä jäljellä, olen varma, että tällä kertaa tämä esitys ylitse muiden on Uuden tanssin keskuksen, Zodiakin teos Personal symphonic moment.
Koreografi Elina Pirinen vei meidät kokemaan henkilökohtaisia sinfonisia hetkiä Dmitri Šostakovitšin seitsemännen sinfonian kanssa. Eikä esityksen ympärillä soinut mikä tahansa taltiointi tästä myös Leningrad-sinfoniana tunnetusta sinfoniasta, vaan vuonna 1988 tehdyllä äänitteellä soittaa Leningradin filharmonikot Mariss Jansonsin johdolla.
Sinfonia soitettiin esityksestä alusta loppuun. Sinfonian ensimmäinen osa ehti soida loppuun pimennetyssä salissa ennen kuin näyttämöllä tapahtui mitään. Pitkä johdanto toimi hienosti. Pirinen halusi varmaan herättää meidät, antaa meille aikaa huomata, miten Šostakovitšin musiikki kuin itsestään avaa aivojen assosiaatioalueet.
Minun kaltaiseeni, 50-luvulla syntyneeseen ulottuu vielä toisen maailmansodan pitkä ja synkkä varjo. 80-luvulla syntynyt Pirinen ja hänen vielä nuoremmat tanssijansa eivät varmasti ole koskaan edes käyneet Leningrad-nimisessä kaupungissa.
Silti koreografian hieno aloitus, hidas liike joka toi tanssijat esiin teatterisavun keskeltä, näyttämön valaistuksen vähitellen kirkastuessa oli veistoksellinen ja se piti minut vielä hetken pitkän alkusoiton mielikuvissa.
Sen jälkeen Leningrad muuttui Pietariksi ja Pietari on tietenkin biletys kaupunki vailla vertaa siinä missä Pariisi, Lontoo, Berliini tai New York.
Tekijöiden mukaan työryhmä on luonut primitiivisiä ja älyllisiä sinfonisia hetkiä muun muassa rauhasta, ylilyömisestä, lohdusta, kiihottamisesta, idiotismista, palvelemisesta, erotiikasta, häpeästä, säälistä, banalisoinnista, orjuutuksesta, vaarasta ja sentimentaalisuudesta.
Esityksen liikekeli on epäilemättä syntynyt improvisaation kautta. Niiden luomat tunnetilat oli helppo tunnistaa kaupunkikulttuurille yhteisestä kuvastosta.
Minusta Pirinen käyttää koreografina liikkeen ja tilan ohella mestarillisesti myös aikaa yhtenä kokonaisuuden elementtinä. Pysäyttämällä liike katsojan huomio kiinnitettiin tästä suurkaupungin ihmisvilinästä johonkin yksityiskohtaan. Illuusio tekijöiden yleisön välisestä vuoropuhelusta oli voimakas.
Esityksessä tanssivat Kati Korosuo, Katja Sallinen ja VeraTegelman.
Lopputulos, upea esitys on varsin suuren työryhmän yhteisten ponnistelujen tulos.
Pauli Riikonen antoi äänisuunnittelijana Šostakovitšin musiikin volyymin nousta oikeisiin mittoihin.
Heikki Paasosen ja Tomi Humaliston valosuunnittelussa tehoja puolestaan lisättiin esityksen edetessä aina lopun huikeaksi valoshow’ksi asti.
Seidi Haarla näyttelee monologinäytelmässä Traumaruumis äitiään, isäänsä Teuri Haarlaa sekä itseään. Kuva Heiki Heinonen/TaiK
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio Traumaruumis on toimittajan kannalta ammattieettisesti vaikea pala. Voiko tunnistettavan henkilön mielisairaudesta kertoa julkisuudessa, vaikka kyseinen henkilö on vielä erikseen ilmaissut, ettei hän sitä halua?
Lain ja journalistien omien eettisten ohjeiden antama vastaus tähän kysymykseen on varsin yksiselitteinen, ei saa, ellei tällä tiedolla ole huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä.
Näyttelijä Seidi Haarlan ja ohjaaja Ruusu HaarlanTraumaruumis kertoo heidän äitinsä mielisairaudesta ja sen aiheuttamasta perhetragediasta.
Traumaruumis voidaan kai määritellä dokumenttiteatteriksi. Se ei ole kuitenkaan dokumentti äidin mielisairaudesta, vaan esitys kertoo siitä, miten sisarukset muistavat traumaattisen lapsuutensa tapahtumia aikuistuttuaan. Traumaruumis on tämän eheytymisprosessin kuvaus.
Ruusu Haarlan ohjaamassa ja sisarusten yhdessä kirjoittamassa näytelmässä Seidi Haarla esittää pitkissä monologeissa vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä, ympäristötaiteilija Teuri Haarlaa ja itseään. Osa tekstistä perustuu Seidin ja Ruusun äitinsä ja isänsä kanssa produktion aikana käymiin keskusteluihin, osa sisarusten omiin lapsuudenmuistoihin.
Osa kohtauksista on toteutettu videon avulla. Mukana on myös yksi sisaruksista alle kouluikäisinä kuvattu video, jossa tytöt leikkivän sijaiskodissa. Seidi osoitti kuvasta kolmipyörällä tarmokkaasti polkevaa tyttöä ja kertoi, että hänellä ei ole mitään muistoja tuosta lapsesta, vaikka hän tietää, että hän on itse tuo videolla esiintyvä tyttö kuusivuotiaana.
Näin meidän muistimme toimii. Meidän elämänhistoriamme, siis oman minuuden kokemisen ja puhtaan fiktion välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Me voimme yrittää dokumentoida omaa elämäämme valokuvien, videoiden, päiväkirjamerkintöjen, koulutodistusten ja muiden virallisten asiakirjojen avulla, mutta muistot näihin todellisiin tapahtumiin liittyvistä motiiveista ja tunteista meidän pitää keksiä yhä uudelle.
Meidän muistimme ja siten myös muistomme on elävä orgaaninen prosessi. Se on jatkuvassa muutoksen tilassa. Me keksimme oman minuutemme rakennusaineet yhä uudelleen ja järjissään eli täysjärkisten kirjoissa meidät pitää vain jatkuva vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.
On helppo ymmärtää, miten traumatisoivaa lapsen kannalta on se, jos tämä tässä elämänvaiheessa ylivoimaisesti merkittävin toinen ihminen ei ole järjissään.
Esityksen toinen kulminaatio piste oli kohtauksessa, jossa Seidi kertoi omasta sairastumisestaan, sairaalahoitoa vaatineesta psyykkisestä romahduksesta.
Tästä nollapisteestä alkoi ehkä myös Seidin ja hänen sisarensa psyykkinen eheytyminen lapsuuden traumoista. Tämä prosessi on ilmiselvästi vielä myös pahasti kesken. Esitys päättyi kohtaukseen, jossa sisarukset yhdessä vakuuttivat fläppitaululle kirjoitetussa tekstissä, ettei minkäänlainen sovinto äidin kanssa voi koskaan tulla kysymykseen.
Itse olin esityksen aikana ja olen vielä nytkin hämmentynyt siitä, miten vahvan torjunnan se minussa herätti. Oma kykyni samaistua ja tuntea empatiaa tuntui valuneen Teatteri Telakan katsomosta ainakin pari kerrosta alemmaksi, Tampereen teatterikesän esityksessä
Haarlat ovat tehneet esityksen hyvin henkilökohtaisesta, arkaluonteisesta ja hyvin kipeästä aiheesta. Myös se on päivänselvää, että merkittävämpään aiheeseen sisarukset eivät taiteilijoina olisi voineet tarttua. Meidän kaikkien isät ja äidit eivät ole olleet tai ole hulluja, alkoholisteja, narkomaaneja, tunnekylmiä uraohjuksia tai väkivaltaisia narsisteja. Epätäydellisiä he kaikki ja me kaikki olemme olleet ja olemme edelleen kaikki tyyni.
Aiheen merkittävyys antaa tietenkin yhden vastauksen kysymykseen, joka minun piti tehdä itselleni tämän jutun alussa. Jos oman tai itselle läheisen ihmisen hulluuden aiheuttamaa tuskaa ei saisi millään tavalla käsitellä julkisuudessa, merkittävää osaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista ei olisi koskaan kirjoitettu, maalaustaiteen mestariteoksia maalattu, eikä musiikkia sävelletty.
Jäin kuitenkin miettimään tekijöiden motiiveja. Mikseivät he käyttäneet enemmän hyväkseen niitä keinoja, joita heillä on taiteilijoina? Miksi minut katsojana jätettiin täysin sivullisena, sillä siltä minusta koko ajan tuntui, tirkistelijän asemaan?
Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.
Q-teatterin Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia oli vapauttava teatterielämys. Me emme ole ensisijaisesti miehiä tai naisia, vaan ihmisiä myös silloin, kun oikein vimmatusti panettaa.
Ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ansaitsee mitalin tasa-arvon edistämisestä ja ihmisten seksuaalista suuntautumista koskevien ennakkoluulojen hälventämisestä.
Sarkola todistaa näytelmällään rohkeasti sen, että se mikä on yksityistä ja intiimiä voi samalla olla näin esitettynä myös jotakin hyvin merkityksellistä ja yleispätevää.
Näin tehdään taidetta.
Parisuhteen solmiminen ja ylläpito on aina yhtä konstikasta. Tätä vaikeuskerrointa ei ilmeisesti pienennä yhtään se, että naisen seksuaalinen halu kohdistuu toiseen naiseen. Naisparin pitää ilmeisesti käydä läpi kaikki ne samat vaikeudet, joita heteropareillakin on.
Ihastuminen, rakastuminen tai edes vuosien myötä syntynyt syvä kiintymys eivät aina kulje käsi kädessä yksilön seksuaalisten fantasioiden kanssa. Edes se, että nainen tuntee oman kehonsa ja tunnistaa omat seksuaaliset halunsa ei auta välttämättä tunnistamaan toisen naisen tarpeita ja haluja.
Tähän varmasti viittaa myös näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.
Me olemme kaikki haluinemme ainutkertaisia yksilöitä, mutta kyllä tavassa, jolla naiset ja miehet ilmentävät ja toteuttavat haluaan ilmenee myös jollakin yleisellä tasolla eroja. Itse asiassa Sarkola aloittaa näytelmänsä kohtauksella, joka hyvin kuvaa ainakin yhtä näistä eroista.
Ensimmäisessä kohtauksessa nainen kertoo rakastetulleen, miten hän haluaisi toteuttaa tähän kohdistuvaa haluaan. Hän kuvailee hyvin konkreettisin arkikielen sanoin, miten haluaisi hyväillä tämän ihastuksensa kohteen jalkoväliä.
Sarkola käyttää kohtauksessa viisaasti englannin kieltä. Suomenkieliset rivoudet pudottaisivat todennäköisesti ainakin osan esityksen katsojista kärryiltä heti kättelyssä. Mutta sama toimii varmasti myös suomen kielellä: kun sanottava lähtee pakottavasta tunteesta, rivoudet muuttuvat runoudeksi.
Miehen halua Sarkola kuvaa osuvasti karussa kohtauksessa, jossa näytelmän minäkertoja kokee 19-vuotiaana teatteriopiskelijana yhden yön jutun ihailemansa miesnäyttelijän kanssa. Aktin aikana mies kääntää tytön vatsalleen ja työntää lupia kyselemättä peniksensä tämän peräaukkoon.
Lähes kaikkien miesten seksuaaliseen haluun liittyy voimakkaita fantasioita penetraatiosta, tai näin ainakin itse miehenä kuvittelen asioiden olevan. Alkukantainen halu työntää penis yhä uusiin ”naaraisiin” on niin voimakas, että se voi johtaa jopa näin brutaaleihin ja egoistisiin tekoihin.
Tarinan mies käyttäytyy kuin vaippapaviaani, jolle lauman alempiarvoisten yksilöiden pitää kääntää peräpäänsä tökittäviksi osoittaakseen alemmuuttaan. Sarkola kuitenkin todistaa, etteivät naisetkaan ole tässä suhteessa mitään pulmusia. Huulia ja kieltä tarvitaan naisten välisissä suhteissa muuhunkin, kuin eroottisen puheen tuottamiseen.
Q-teatterin Jotain toista on teatteria teatterista. Esityksessä minäkertoja tekee ohjaajana työryhmänsä kanssa näytelmää naisen seksuaalisesta halusta. Dramaturgisen ratkaisun avulla Sarkola onnistuu analysoimaan terävästi seksuaalisuuden ja vallan suhdetta.
Asemaan tai henkiseen johtajuuteen perustuva valta lisää yksilön mahdollisuuksia toteuttaa omia seksuaalisia halujaan. Tällaisia pelejä pelataan kaikissa työyhteisöissä, mutta varmasti juuri teatterissa, jossa ihan tarkoituksella haetaan fyysisen läsnäolon ja tunneskaalan rajoja, myös oma seksuaalisuus korostuu.
Rakastuminen ja intohimo ovat luovaa työtä tekevälle ihmiselle parasta mahdollista huumetta, joka hakkaa viisi nolla kaikki tavanomaiset pullosta tai purkista nautittavat piristeet. Sarkola pohtii työryhmineen terävästi sitä, missä kulkee rakkauden ja hyväksikäytön raja? Helppoja vastauksia tähän kysymykseen ei ole.
Sarkola vakuutti ainakin minut siitä, ettei yksilön seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä sen kannalta, miten näitä meidän seksuaalisuuteemme oleellisesti liittyviä ihmissuhdepelejä pelataan. Tällä pelillä on myös nimi, sitä sanotaan elämäksi.
Ida Kuningas,Lotta Kaihua, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen näyttelivät tarinan naisroolit upeasti. Sarkola on sekoittanut tavanomaista roolijakoa niin, että neljä heistä näyttelee kukin vuorollaan sekä tarinan minäkertojaa että hänen ihastuksensa kohteita. Parviainen näyttelee kertojan puolisoa. Ratkaisu alleviivaa kauniisti sitä, tämän pitkään jatkuneen parisuhteen erityisluonnetta ja merkitystä tarinan kertojan elämässä.
Tommi Korpela tulkitsi näytelmän kaikki miesroolit. Miehen bravuureihin kuului haluproduktion tuottavan teatterin teatterinjohtajan rooli. Hahmo oli ilmeisen tunnistettava, koska teatterikesän esityksessä Tampereen Teatterin katsomossa istuneet näyttelijät ja muut teatterin ammattilaiset suorastaan räjähtivät nauruun sen aikana.
Vaikka Sarkola käsittelee näytelmässään elämän peruskysymyksiä, niitä kaikkein tärkeimpiä, ilman kiertelyä, esityksen toteutus oli ilmavan kevyt. Esitys oli ajoittain myös aivan hulvattoman hauska, vaikka en ihan kaikkia teatterin tekemiseen liittyviä sisäpiirin vitsejä ymmärtänyt.
Eli Ingvarsson, Logi Tulinius, Mathias Olsson ja Moa Silén. Kuva Micke Sandström/Uppsala Stadsteatern
Miksi meidän on niin vaikea muuttaa elämäntapaamme? Mikä tekee meistä asuntolainan lyhennysten ja pakollisten iltapäiväkännien orjia?
Vaikka taloudellinen ja teollinen kehitys ovat lisänneet meidän mahdollisuuksiamme valita, ihmisluonto ei ole vuosisadassa muuttunut miksikään. Siksi Anton Tšehovin Vanja-eno on yhtä ajankohtainen ja merkityksellinen teksti kuin vuonna 1900, jolloin näytelmä julkaistiin.
Suurin piirtein näin ohjaaja Yana Ross kirjoittaa Uppsalan kaupunginteatterin esityksen käsiohjelmassa. Kysymys on siis siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei? Ei siis ihme, että yhä uudet ohjaajapolvet ovat tarttuneet Tšehovin tekstiin.
Ortodoksisen uskonnon ja maaorjuuden henkisessä suossa rypeneen Venäjän koulutettua sivistyneistöä edustaneella Tšehovilla oli omat epäilynsä tämän vapaan tahdon suhteen.
Ross ja dramaturgi Marie Persson Hedenius ovat aktualisoineet tämän filosofisen peruskysymyksen näytelmässä liittämällä sen luonnonsuojeluteemoihin kovia faktoja ilmastomuutoksesta ja sen seurauksista. Faktat tuodaan näyttämölle lääkäri Astroville (YngveDahlberg) kirjoitetussa pitkässä monologissa.
Maailma on menossa päin helvettiä. Miksi me olemme kyvyttömiä tekemään itään tämän jo lähitulevaisuudessa uhkaavan katastrofin estämiseksi?
Rossin näkemys on synkkä. Tämä tehdään selväksi jo näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Esitys alkaa näyttelijöiden soittamalla Doors yhtyeen kappaleella The End.
Rossin versiossa näytelmän tapahtumat on sijoitettu täysihoitolaan ja mikä sen paremmin symbolisoisi ruotsalaista hyvinvointivaltiota.
Tarinan mehiläiskuningatar, talon kuhnureita hunajan tavoin puoleensa vetävä professori Serebrjakovin (Gustav Levin) vaimo Jelena (Moa Silén) odottaa lasta tässä tuhoutuvassa maailmassa.
Ihailemansa professorin takia mahdollisuutensa ja elämänsä hukkaan heittänyt Vanja ei ole Rossin dramaturgiassa myötätunnon, vaan pilkan kohde.
Lääkäri Astrov edusti luonnonsuojeluaatteineen vuonna 1900 hyvin modernia ajattelua. Vuonna 2015 hän on Greenpeacea sympatisoiva vegaani, tiedostava ja läksynsä perusteellisesti lukenut tahtoihminen.
Astrov on myös Rossin tulkinnan suurin dramaturginen ongelma. Miksi tämän hyvin älykkään ja tiedostavan ihmisen tahto on noin vain Jelena Serebrjakovin ”kukkarossa”? Inhimillisen elämän itsestäänselvyyksiä on usein vaikea selittää.
Talon palvelija Ilja Telegyn (Eli Ingvarsson) ja pensionaatin pitkäaikaisvieras, karski öljymies Norja öljykentiltä, Trugve (Logi Tulinius) ovat tässä tarinassa rakastavaisia. Vähäpukeinen kaksikko on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa. He lohduttavat ja tukevat tarinan päähenkilöitä sanoilla ja fyysisellä läsnäololla.
Kyky elää ja ajatella toisin on varmasti se viimeinen oljenkorsi, johon ihmiskunta voi tarttua. Toisaalta dramaturgisen ratkaisun tarkoitus jäi minulle arvoitukseksi. Ainakin sateenkaariliikkeessä toimivat ihmiset korostavat sitä, että me kaikki olemme samanlaisia.
Maria Säkön Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa Ross korostaa, että Vanja-eno on ensisijaisesti näytelmän Sonjan tarina.
Rossin tulkinnassa rakkaudessaan pettynyt Sonja (Emelie Wallberg) ei tartu tarinan lopussa työhön ja takaa elämän jatkuvuuden silloinkin, kun kaikki elämän kulissit ovat kaatuneet ympäriltä. Näytelmän Sonja tekee näytelmän lopussa itsemurhan.
Näytelmän ensimmäinen ja viimeinen kohtaus liittävät tarinan teemat yhteen. Viimeinen kohtaus, jossa Sonja vielä kerran yrittää murtaa rakastettuaan Astrovia ympäröivän tunteettomuuden muurin, oli upeasti toteutettu.
Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön tila otettiin haltuun Zane Pilstromin lavastuksella, jossa tila on jaettu läpinäkyvillä lasiseinillä. Samaa lavastuksellista keinoa Ross käytti jo muutama vuosi sitten ohjatessaan Kansallisteatteriin Eurydiken.
Eyrydike lumosi minut aikoinaan ehdoitta. Vanja-enossa esteettinen kokeminen vääntyi dramaturgian tematiikan pohdiskeluksi. Epätoivo ja toivottomuus ovat tunteita siinä missä rakkaus ja myötätuntokin. Teatteri on oikea paikka niiden tunnistamiseen ja tulkitsemiseen.
Toisaalta teatteri ei maailmaa pelasta. Voi jopa olla, että yksi vastaus näytelmän keskeiseen kysymykseen on juuri se, että meillä ihmisillä on ottaa maailma vastaan tunne edellä.
Luulen että Tšehov teki professori Serebrejekovin hahmossa pilaa oman aikansa auktoriteeteista. Myös Ross on säilyttänyt tämän hahmon muuttumattomana omassa tulkinnassaan. Professori on vaivojaan valittava vanha hölmö, joka luulee yhä liikoja omista mitättömistä saavutuksistaan yliopistourallaan.
Viime vuosina tämä hahmo on tullut yhä tutummaksi myös minulle, kun katson aamulla itseäni kylpyhuoneen peilistä. Silti tunsin oloni lievästi kiusaantuneeksi, kun ryhdyin osoittamaan muiden katsojien tavoin suosiotani esityksen päättyessä.
Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.
Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).
Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.
Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.
Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.
Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.
Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen. Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.
Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.
Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.
Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).
Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.
Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.
Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.
Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.
Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.
Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.
Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kansallisteatterin Slava! on hieno kokonaisuus. Lähes kokonaan läpilaulettu musiikkinäytelmä vyöryttää katsojan eteen toinen toistaa upeammin toteutettuja kohtauksia. Katsoja jää koukkuun jo ensi hetkistä lähtien. Slava! on ironialla höystetty keitos, jonka jälkimaku antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Kansallisteatterin Slava! saa katsojan koukkuun heti kättelyssä. Orkesterin vetää estradille joukko Ilja Repinin Volgan lauttureita.
Tosin kysymys ei itse asiassa taida olla Repinin kuuluisasta maalauksesta, vaan Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneestä pilakuvasta Volgan lautturit, josta syntyi ulkopoliittisen skandaali vuonna 1958.
Samaa aiheeseen viittaavat myös lautta kiskovien Josif Stalinin vankileirien saariston pakkotyövankien taskuttomat toppatakit. Ne ovat ilmiselvä viittaus Jari Tervon romaaniin Myyrä.
Katsojan on tietenkin mahdoton tietää, miten ensimmäisen kohtauksen ensimmäiset hetket on ideoitu. En ole kuitenkaan urallani vielä nähnyt aikaisemmin produktiota, jossa lavastaja, puvustaja ja valaistuksen suunnittelija (Kati Lukka, Tarja Simonen ja Morten Reinan) olisivat ottaneet katsojan mielennäyttämön haltuunsa moisella äkkirynnäköllä.
Ensimmäisestä kohtauksesta alkoi vyörytys, jonka kantavia teemoja ovat viittaukset populaarikulttuuriin huikealla ironialla höystettyinä. Katariina Suuren päivistä ja Potemkinin kulisseista voidaan tehdä noin vain aikahyppy Ville Haapasalon televisioretkelle Kaukasiaan, lasia ja terästä säihkyviin pilvenpiirtäjiin, joita on noussut Tšetšenian sodissa tuhottuun Grosniin kuin sieniä sateella.
Lähes kokonaan läpilauletun musiikkinäytelmän intensiteetti kasvaa maksimiinsa jo ensimmäisessä näytöksessä. Timo Tuomisen huikea bravuuri näytelmän Volodjana toi väistämättä mieleen itsensä Charles Chaplinin bravuuri Diktaattorin Hynkelinä. Pirkko Saision piirtämä aikalaiskuva Vladimir Putinista ja Chaplinin aikansa kuvia kumartamaton näköiskuva Adolf Hitleristä ovat samaa maatta.
Tarkkanäköiselle katsojalle asia tehdään selväksi jo näytelmän käsiohjelman kansikuvassa. Se on mukaelma valokuvasta, jolla mainostettiin kulttimaineeseen noussutta John Landisin elokuvaa Blues Brothers. Slavan Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje) ovat kasiohjelman kuvassa tummine pukuineen, aurinkolaseineen ja Stetsoneineen kuin uudestisyntyneet Dan Aukroyd ja John Belushi.
Populaarikulttuuri on globalisoituvassa maailmassa maailmakulttuuria. Suomalainen teatteri, tai ainakin Kansallisteatteri on siis vaeltanut Impivaarasta paljon avarammille selkosille.
Slava! on musiikkinäytelmä ja jo siksi Jussi Tuurnan sitä varten säveltämä musiikki ja Jouni Prittisen koreografia ovat esityksen vankka kivijalka.
Harvinaisen epämusikaalisena ihmisenä en uskalla sanoa Tuurnan musiikista oikeastaan muuta kuin se, että se sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän.
Prittinen on varmasti katsonut Lontoon ja New Yorkin Broadwayn musikaalit kattavasti. Prittinen lainaa sinänsä tuttuja elementtejä oivaltavasti ja riemastuttavasti. Esimerkiksi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-Ungin (Marja Salo) esikuntana toimineiden upseerien tanssi koppalakin nostoineen oli hykerryttävän hauska.
Saision ja ohjaaja Laura Jäntin vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö näkyy esityksessä. Tällä kertaa rouvat pääsevät lähelle täydellistä onnistumista. Kohtausten ajoitus toimi upeasti. Saision teksti elää ja hengittää.
Esitys kadottaa osan intensiteetistään vain toisessa näytöksessä kohtauksessa, jossa ollaan komedian ytimessä, koomisen ja traagisen leikkauspisteessä. Kohtaus kertoo Bobedan ja Obedan lapsuudesta. Musta korppi, KGB:n virka-auto vie heidän äitinsä ja pojat ilmiantavat oman isänsä Volodjan yllyttäminä.
Hetki, jossa kaikki tuntuu äkkiä pysähtyvän, on kuitenkin ilmiselvästi täysin harkittu kohta esityksessä. Se vei ainakin minun ajatukseni Saision tekstin temaattisen ytimeen. Saision tekstissä historialliset faktat, iltapäivälehtien juorut Vladimir Putinien avioerosta ja seurustelusta rytmisen voimistelun olympiavoittaja Alina Kabajevan kanssa sekä puhtaasti fiktiiviset, sadunomaiset elementit elävät sulassa sovussa keskenään.
Mikä muu kuvaisi paremmin tämän päivän normikansalaisen tiedollista uusavuttomuutta paremmin, kuin kyvyttömyytemme merkityksellistä ja todellisuuden kannalta lähes tai täysin triviaalia tietoa toisistaan. Jo Saisio on halunnut kuvata värikkäällä freskollaan modernin ihmisen mielenmaisemaa, kuva on hyvin osuva.
Yhtenäiskulttuuri ei ole kadonnut mihinkään maailmassa, jossa jokainen kynnelle kykenevä korostaa omaa ainutkertaista yksilöllisyyttään suurin piirtein samanaisella käsivarsitatuoinnilla, ja se suuri tarinakin tekee jälleen paluuta.
Slavan nerokas aloitus liitti heti esityksen ensihetkistä meidät katsojat osaksi tarinaa. Suomettuneen Suomen kasvojenkohotusleikkauksessa tässä ollaan.
Yhtä nerokas on myös Jäntin ja Saision tapa päättää tämä yhä pelottavampia sävyjä saanut esitys. Siinä uuden suvaitsevan Euroopan messiaaksi kohotettu euroviisuvoittaja Conchita Wurst (Janne Marja-Aho) ja koko ensemble laulavat yhdessä rakkauden kaikkivoipaisuudesta.
Chaplinin Diktaattori päättyy kohtaukseen, jossa Hynkelin kaksoisolento, juutalainen parturi pääsee diktaattorin asemasta pitämään kohottavan ja korkealentoisen puheen rauhan, demokratian ja ihmisyyden puolesta.
Diktaattori valmistui vuonna 1940 keskellä toista maailmansotaa. Me sodan jälkeen syntyneet tulkitsemme sen parodiaksi Hitleristä.
Slava! loppuu siis periaatteessa samalla tavalla. Huvittunut hymy tahtoo kuitenkin hyytyä, kun valloitushaluinen suurvallan diktaattori pitää valtaa heti rajan takana tässä ja nyt. Tuomisen taiturimainen roolityö tekee kauneuskirurgiassa käytettävän kasvosuojuksen taakse kätkeytyvästä Volodjasta hyvin pelottavan hahmon.
Esityksessä näytelmän Opedasta koulutetaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n upseeria. Kohtauksessa Puntti Valtonen lukee otteita venäläisten lehtien jutuista, jotka ovat ilmiselvästi autenttisia käännöksiä. Juttujen välittämä maailmankuva kertoo, että Venäjän todellisuus on kaikkia keksittyjä tarinoita ihmeellisempi.
Tähän kokonaisuuteen sopii tietenkin myös se, että me toimittajat olemme julistaneet Saision jo johtavaksi ulkopolitiikan ennustajaeukoksi.
Yksinkertaisten totuuksien maailmassa on lupa puhua myös itseään toistavasta historiasta. Todellisessa maailmassa ihmiset toistavat itseään lajilleen tyypillisellä tavalla. Maailma ei kulje nytkään kohti mitään ennalta määrättyä kohtaloa.
Saisio on hyvin tietoinen tästä. Siitä kertoo jo näytelmän nimi. Jokaisella kylmän rationaalisesti ajattelevalla roistollakin on aina myös idealistinen puolensa – se pahempi puoli.
Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Georgialainen Avtandil Varsimashvilin sovitus ja ohjaus häikäisevät kaunaudellaan. Tulkinta näytelmän sisällöstä syntyi vasta ankaran pohdiskelun jälkeen.
Tarvitaan seitsemän katosta ylösalaisin riippuvaa sateenvarjoa, muutama pisara vettä, pitsiverhot, joitakin tarkoin harkittuja esineitä, venäjänsinistä, tuulikone ja tuo ihmeellinen pyöröovi. Georgialainen Avtandil Varsimashvili otti yleisön pihteihinsä jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaa. Hän on tilan ja liikkeen mestari, elokuvien mies.
Esityksen kuori koostui kauniista lavastuksesta, valaistuksesta ja viimeisen päälle mietitystä puvustuksesta. Muodon näytelmälle antoivat kepeä musiikki ja komedialle tyypillinen nopeatempoinen rytmi. Yhdessä nämä eri osat melkein peittivät alleen Fjodor Dostojevskin novellin tarinan raakuuden. Varsimashvili teki hämmentävällä tavalla näkyväksi Dostojevskin novellin sisäiset jännitteet.
Sami Lankioli erinomainen toisaalta tunneköyhän ja toisaalta ihmisenä hauraan panttilainaajan roolissa. Hänelle ominainen eleetön tapa näytellä toimi tässä roolissa loistavasti.
Liisa Sofia Pöntinen nosti karsimallaan tarinan nuoren tytön näyttämön hahmoksi vaikka itse tarina on kirjoitettu korostetusti miehen näkökulmasta. Pöntisen tulkitsemana teinitytön kapinassa mahdottomia olosuhteita vastaan oli uskottavuutta. Hahmo oli raivokas ja sydäntä särkevän haavoittuva.
Marja-Liisa Ketola teki vahavat sivuroolit palvelijattarena ja everstin leskenä, joka toi miehensä pistoolin kaniin panttilainaamoon.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Dostojevski.fi oli raikkaasti erilainen. Se on myös näytelmä, jonka tematiikka jäi vaivaamaan minua oikein toden teolla.
Etelä-Saimaan haastattelussa Varsimashvili kertoi, että tähän novelliin kiteytyvät Dostojevskin koko kirjallisen tuotannon keskeiset ajatukset. Voi olla. Ainakin minua on aikaisemminkin askarruttanut se, mitä ihmettä Dostojevskilla oikein oli kaikkia kanikonttorin pitäjiä vastaa?
Samaa kysymystä ovat pohtineet myös monet muut Varimashvilin ikätoverit. Esimerkiksi Kristian Smedsin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen teemoista kirjoittaman Sad Songs from Heart of Europe käsittelee samoja alistamisen ja uhrautumisen teemoja, samoin Mikko Roihan alun perin Berliinissä suomalaisten näyttelijöiden kanssa tekemä Minna Canthin näytelmä Sylvi.
Dostojevskin Lempeä luonne novellissa mies hankkii ensin panttilainaamon pitäjänä huomattavan omaisuuden ja nai sitten taloudellisesti turvattomasta tytöstä itsellensä lapsivaimon ollakseen vihdoin rakastettu ja onnellinen. Canthin Sylvissä lähtökohta on ehkä vielä astetta raadollisempi, vanha mies ottaa vaimokseen oman kasvattityttärensä.
Rikoksen ja rangaistuksen rapajuopon isän tytär Sonja ajautuu prostituoiduksi elättääkseen pienemmät sisarensa ja rahoittaakseen pakon edessä myös isänsä juomisen.
Meitä lapsivaimoa himoitsevat äijänkäppänät kuvottavat. Italian ex-pääministeristä Silvio Berlusconistabunga bunga –juhlista on tullut tällaisen elostelun moderni symboli.
Canthin ja Dostojevskin elinaikoina porvarillinen moraalikoodi oli toki hieman toisenlainen kuin nyt. Miehen piti ensin ansaita kunnon toimeentulo, saada jalat oman pöydän alle, ennen kuin naimapuuhin oli lupa ryhtyä. Näissä ansaintapuuhissa kului yleensä miehen nuoruus ja osa keski-iästäkin. Se vaati ihmissuhteiden puolella veronsa. Tuolta ajalta periytyvä kaksinaismoraali elää meissä itse asiassa edelleen hyvin sitkeästi.
Varismashvili, Smeds, Roiha ja kumppanit eivät kuitenkaan vain peilaa näistä kaksinaismoraalin moderneja muotoja, vaan näissä tarinoissa mennään aivan peruskysymysten äärelle: mitä me tarkoittamme, kun me puhumme vapaudesta, rakkaudesta, tasa-arvosta ja yksilön itsemääräämisoikeudesta?
Aikuinen käyttää hyväksi lasta, rikas köyhää ja juoppo kaikkia läheisiään. Miesten ja naisten välisissä suhteissa nämä kaikki riiston, nöyryyttämisen ja alistamisen muodot ovat edelleen arkipäivää suuressa osassa maailmaa. Kun erinomaisesti roolinsa sisäistänyt Lanki ylisti näyttämöllä eriarvoisuuden ihanuutta, oli melkein pakko nauraa näytelmän vakavuudesta huolimatta. Mieleen tulivat väkisinkin suomalaisen epätasa-arvon äänekkäimmät ja näkyvimmät apostolit.
Dostojevskin novellin nuori nainen, melkein lapsi vielä, tapaa itsensä heittäytymällä ulos ikkunasta. Canthin Sylvi yrittää päästä elämänsä umpikujasta rakastumalla nuoreen mieheen. Lopulta myös hän yrittää itsemurhaa, mutta onnistuu vahingossa myrkyttämään hengiltä miehensä, mikä osoittaa ainakin sen, että kyllä mies- ja naisnäkökulmalla oli eroa jo sata vuotta sitten.
No toisaalta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Canth sai idean teatteriskandaalin aiheuttaneeseen näytelmäänsä miehensä myrkyttäneen naisen oikeusjutusta.
Mitään yksiselitteisiä vastauksia näihin näytelmien suuriin eettisiin kysymyksiin on tietenkin mahdoton antaa. Ne ovat ikuisia aiheita myös taiteessa. Me emme yleensä kyseenalaista oikeuttamme tyydyttää omia tarpeitamme ja mielihalujamme. Yhteisön tasolla näistä tarpeista ja mielihaluista syntyvät ne parjatut markkinavoimat.
Mutta kuuluuko esimerkiksi kypsään ikään ehtineen miehen tai naisen perustavaa laatua oleva tarve tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi tähän samaan mielihalujen sarjaan?
Varsimashvilin ohjauksia on nähty aikaisemmin Lappeenrannassa ja Imatralla festivaaleilla. Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalilla georgialainen Liberty Theatre esitti vuonna 2013 hänen ohjauksensa Kaunis georgialainen nainen.
Johannes Holopaisen näyttelijäntyö oli fyysisesti vahvaa tekemistä. Puhetekniikan puolella Holopaisella oli yllättäviä vaikeuksia. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ilkka Saastamoinen
Ohjaaja Essi Räisäsellä on ilmiselvä taipumus ottaa itselleen mahdottomia haasteita. Räisäsen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama Ingmar BergmaninFanny ja Alexander oli lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, Dalton Trumbon Sotilaspojasta näyttämösovituksen tekeminen on vielä monta kertaluokkaa haastavampi juttu.
Trumbon vuonna 1939 ilmestyneestä pasifistisesta romaanista on tehty 70-luvun alussa myös elokuva. Todennäköisesti yhden ihmisen pää sisäisiin tapahtumiin ydinalueellaan keskittyvä teksti toimisi esittävän taiteen puolella parhaiten kuunnelmana.
Räisänen on omassa sovituksessaan turvautunut keventämiseen. Nuoren Johannes Holopaisen jatkuvaan liikkeeseen perustuva läsnäolo näyttämöllä on oikeastaan kasvottomaksi, kädettömäksi ja jalattomaksi sodassa runnellun Trumbon sotilaspojan vastakohta. Kontrasti kuitenkin toimii ihan hyvin. Jotain yhteisestä kokemuksesta on lupa jättää toki myös katsojan vastuulle.
Esityksen lataus syntyy nuoren ihmisen energisestä elämänuskosta ja siihen liittyvästä narsismista. Räisäsen ohjaama Sotilaspoika on eräänlainen selfie, katsokaa minua!
Ei siis ihme, jos esimerkiksi Etelä-Saimaan kriitikko Maaria Drake on ylistävässä arvostelussaan langennut loveen. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Kaupunginteatterin Sotilaspojassa ollaan ihan oikeasti teatterin tekemisen, tai ainakin näyttelijäntyön ytimessä. Kyllä kasvoton, jalaton ja kädetön roolihenkilö voi hyppiä, pomppia ja tehdä näyttämöllä sulavia kuperkeikkoja, kun asiat niin vaativat.
Katsokaa minua, tai kun kyse on teatterin kaltaisesta kollektiivin tekemästä taiteesta, katsokaa meitä!
Omat pulmansa aiheuttaa ehkä Pentti Saarikosken suomennos. Saarikosken aikanaan suomentaman Sotilaspoika ja J. V. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat enemmän Saarikosken kuin kirjat kirjoittaneiden kirjailijoiden näköisiä.
Räisänen kertoo lukeneensa Saarikosken suomentaman Sotilaspojan 16-vuotiaana. Elämän ja kuoleman välimaastossa riippuvan raajansa ja aistinsa menettäneen Joen tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Räisäsen sovituksessa on mukana hienoja oivalluksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän rinnastaa sotamies Joen haavoittumisen raiskaukseen, on osuva. Kommentillaan Räisänen tekee terävän havainnon väkivallan luonteesta myös sodan todellisuuden ulkopuolella. Raaka väkivalta vahingoittaa uhria aina pysyvästi.
Leikkauslistoja laativassa Suomessa ajankohtainen on myös Räisäsen näytelmässä tekemä kysymys, kenellä on ylipäätään oikeus elää?
Trumbon pasifististen teemojen käsittely ei kuitenkaan kokonaisuutena onnistu aivan yhtä ansiokkaasti. Esityksessä pohdiskeluun yksilön ja yhteisön suhteesta mennään tunne edellä.
Räisänen tekee sovituksessaan aikahypyn toisen vuodesta 1939 vuoteen 2015. Aikahyppy ei kirkasta Trumbon analyysiä yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Vasemmistolainen Trumbo kritisoi aseet siunaavaa kirkkoa. Räisänen on korvannut uskonnon lähes kokonaan rockkonserteista tutulla konserttiestetiikalla.
Parhaat konserttikokemukset varmaan monen kohdalla ainakin muistuttavat uskonnollisille kokemuksille ehkä tyypillistä yhteisöllistä hurmosta. Teatterissa sähkökitaraan tartutaan nykyisin kuitenkin usein asiaa sen kummemmin miettimättä. Omaa suhdetta kulttuurin, jossa olemme kasvaneet, ei kyseenalaisteta.
Kirjan luku, jossa Jeesus pelaa sököä rintamalle matkaavien poikien kanssa heidän tulevasta kohtalostaan, jää Räisäsen sovituksessa vähän pliisuksi. Meidän sotilaspojallamme käy vain huono mäihä pelissä.
Kunnollisen analyysin puute johtaa tietenkin väistämättä hieman likilaskuiseen lopputulokseen. Vihollista ei voi ampua, koska vihollinen on meidän jokaisen korvien välissä. Väite pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta on sen kansalaisten, yksilöiden summa.
Jotkut evoluutiopsykologit perustelevat sotien väistämättömyyttä samanlaisilla latteuksilla. Valtio ei kuitenkaan ole mikään elävä organismi, jota ohjaavat molekyylitasolla toimivat ”itsekkäät” geenit.
Ja kovin hampaatonta on myös puhdasverinen idealismi. Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.
Toisaalta yksilötasolla heräsi tietysti kysymys, mikä on näytelmän kuvaama hirvittävän inhimillisen kärsimyksen fokus, jos meidän sotamiestämme ei olisi runneltu sodassa, vaan hän olisi menettänyt aistinsa, puhekykynsä, kasvonsa ja raajansa aivan arkisessa liikenneonnettomuudessa?
Räisäsellä on aikahypylleen tietenkin perusteet. Hän haluaa sanoa näytelmällään, että ekokatastrofin partaalla hoippuvasta maailmasta on tullut eräänlainen sotamies Joe, joka ei pysty enää kommunikoimaa kuin hakkaamalla päällään morsemerkkejä sairaalan tyynyyn. Ihmiskunta ei ole tyytynyt ampumaa itseään vain jalkaan, vaan ruma reikä on tullut keskelle otsaa.
Omaa päätään tyynyyn hakkaavat enää monessa limessä turhautuneet ympäristöliikkeet.
Pauli Riikosen esitystä varten tekemä äänimaailma on hieno, mutta se eli esityksessä omaa elämäänsä.
Lauantain esityksessä yleisö koostui pääasiassa meikäläisen ikäisistä pappa- ja mummokansalaisista. Sotilaspojan varsinaiselle kohdeyleisölle, tämän päivän teini-ikäisille jopa Martin Luther King ja Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike tai Falklandin sota ja rautarouva Margaret Thatcher lienevät tuiki tuntemattomia historiallisia henkilöitä.
Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja Nyt ja sen kuuluisa kohtaus, jossa amerikkalainen ratsuväki käy helikoptereilla hyökkäykseen vietnamilaista kylää vastaan Richard Wagnerin Valkyria oopperan tahdissa, saattaa olla myös tuttu tämän päivän nuorille.
Petri Mätön ja Topi Jukan valosuunnittelu jäljittelee kliinistä sairaalaympäristöä ja sopii tietenkin ainakin esityksen alkuperäiseen teemaan kuin nenä päähän.
Holopaisella on näyttelijänä tanssijan habitus. Nykyajan teatterissa hyvin treenattu kroppa ja muskelit kuuluvat asiaan. Fyysisyyttä korostava teatteri ja tanssi ovat taiteina lähestyneet voimakkaasti toisiaan. Holopainen ei kuitenkaan ole ammattitanssija, vaan hän opiskelee ymmärtääkseni parhaillaan näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa.
Hieman yllättävää oli esityksessä se, että Holopaisella on vielä selviä puutteita puhetekniikan puolella. Kaikista pitkän monologin repliikeistä ei hyvällä tahdollakaan saanut mitään selvää.
Turo Marttila näyttelee Mannerheimin uskottua tiedustelumiestä, sotilasmestari Vilho Tahvanaista. Lappeenrannan Mannerheim on Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Mannerheim ja kettujen sota on musiikillinen revyy Suomen tiestä rauhaan syksyllä 1944. Oikein! Lappeenrannan kaupunginteatteri ei syyllisty kulttuurin kuluttajaa harhauttavaan mainontaan.
Mannerheim ja kettujen sota ei ole historiallinen näytelmä. Teatteriestetiikkansa puolesta se on esihistoriallinen näytelmä muinaiselta paasikivikaudelta. Se etenee samalla etanan nopeudella kuin 50-luvun Suomi-Filmin sotilasfarssit ja musiikkihupailut.
Kimmo Kahran sovitus ja ohjaus ovat hengetön kokonaisuus. Esitys kulki vain mainiosti toteutettujen musiikkikohtausten aikana. Niiden välillä näytelmä junnasi niin, että tällainen hidas hämäläinenkin ehti haukotella leukanivelensä tärviölle.
Mutta sen kummempaan ei kirjailija, filosofian tohtori Leo Erik Suomelan näytelmäkäsikirjoitus ehkä anna eväitä.
Lauantain päivänäytöksessä huumori kukki ja lempi leiskui, kuten esityksen esitteessä luvataan. Esityksen huumori oli slapstick-komiikkaa. Romantiikkaa puolestaan edusti päälle liimattu Lotta Virtasen (Sanna Kemppainen) ja ylikersantin (Tatu Siivonen) romanssi.
Varsinainen tarina eteni ensimmäisten tunnin ja 20 minuutin aikana niin pitkälle, että me katsojat saimme tiettä, miten paljon Suomi oli velkaa Hitlerin Natsi-Saksalle meille jatkosodan aikana toimitetuista aseista.
Ketuista en tiedä, mutta varsinaisia sammakoita näytelmän kirjoittanut Suomela alkaa työntää näyttämölle väliajan jälkeen.
Näyttämölle ilmestyy Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin kiittelemään näytelmän Carl Gustaf Mannerheimia siitä, että Mannerheim pelasti Stalinin hengen paljastamalla suomalaisten kommunistien häntä vastaa 30-luvulla Itä-Karjalssa suunnitteleman salaliiton.
Kysymys oli teatterin keinoin toteutetusta unijaksosta. Ainakin siihen suuntaan vahvasti vihjaa se, että roolin esittäjä Jarno Kolehmainen tepasteli näyttämölle teatterisavun keskeltä koppalakkiin, sotilasmantteliin ja pyjamaan pukeutuneena.
Stalinin terrorin aikana miljoonia ihmisiä murhattiin, näännytettiin tahallaan nälkään tai lähetettiin Siperiaan vankileirien saaristoon, mikä merkitsi ihan samaa eli kuolemantuomiota. Lähtö tuli terrorin uhreille tavallisesti täysin tekaistujen syytteiden perusteella ja usein ilman mitään syytä. Syyksi riitti pelkästään se, että ylhäältä annettu tapettavien määrällinen kiintiö piti saada täyteen.
Verilöylyn uhriksi joutui myös tuhansia inkerinsuomalaisia, kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneita suomalaisia ja jopa satoja amerikansuomalaisia, jotka lähtivät 30-luvulla Yhdysvalloista suuren laman tieltä Itä-Karjalaan rakentamaan ”työläisten ihannevaltiota”.
Mistään kapinasta Isä Aurinkoista vastaan eivät suomalaiset kommunistit sen paremmin Karjalassa kuin Pietarissa uskaltaneet edes unta nähdä. Esimerkiksi Otto Wille Kuusinen palveli tätä Hitlerin veroista hirmuhallitsijaa nöyrästi. Silti noin puolet Neuvostoliittoon Suomen valkoista terroria tai 30-luvun pula-aikaa paenneista suomalaisista menetti henkensä Stalinin vainoissa.
Suomelalla on kuitenkin kanttia tehdä näytelmän puolihuolimattomalla heitolla Mannerheimista myötäsyyllinen tähän jo ennen sotaa alkaneeseen verilöylyyn. Näytelmän tarinan uskottavuus oli kovalla koetuksella.
Tässä on turha ryhtyä kinaamaan, oliko suomalaisilla keskitysleirejä Itä-Karjalassa. Samoin on turha aprikoida, miksi Mannerheim kielsi suomalaisia sulkemasta Leningradin piiritysrengasta täydellisesti ja katkaisemasta pysyvästi Muurmanskin rataa.
Ihmisten teot ovat historian faktoja. Motiivit näiden tekojen takana jäävät usein lähinnä arvailujen varaan. Taiteen parissa on lupa tehdä varsin villejäkin arvauksia. Silti arvailussakin pitäisi aina olla joku tolkku.
Kettujen sota meni Lappeenrannan kaupunginteatterissa lauantain päivänäytöksessä ketuilleen. Mutta ei esitys silti ollut aivan täydellinen. Siinä oli myös todella onnistuneita elementtejä. Tarja Jaatisen lavastus oli oivaltava. Sanna Kemppainen, Leena Rousti(vierailija) ja Tatu Siivonen (vierailija) lauloivat oikein komeasti.
