Suomessa tehdään todella upeita tanssiteoksia – niihin rakastumisen voi aloittaa vaikka Zodiakin Personal symphonic momentista.
Tampereen teatterikesän ohjelmistosta on kuitenkin aina löytynyt ainakin yksi todellinen helmi. Vaikka viikkoa on vielä jäljellä, olen varma, että tällä kertaa tämä esitys ylitse muiden on Uuden tanssin keskuksen, Zodiakin teos Personal symphonic moment.
Koreografi Elina Pirinen vei meidät kokemaan henkilökohtaisia sinfonisia hetkiä Dmitri Šostakovitšin seitsemännen sinfonian kanssa. Eikä esityksen ympärillä soinut mikä tahansa taltiointi tästä myös Leningrad-sinfoniana tunnetusta sinfoniasta, vaan vuonna 1988 tehdyllä äänitteellä soittaa Leningradin filharmonikot Mariss Jansonsin johdolla.
Sinfonia soitettiin esityksestä alusta loppuun. Sinfonian ensimmäinen osa ehti soida loppuun pimennetyssä salissa ennen kuin näyttämöllä tapahtui mitään. Pitkä johdanto toimi hienosti. Pirinen halusi varmaan herättää meidät, antaa meille aikaa huomata, miten Šostakovitšin musiikki kuin itsestään avaa aivojen assosiaatioalueet.
Minun kaltaiseeni, 50-luvulla syntyneeseen ulottuu vielä toisen maailmansodan pitkä ja synkkä varjo. 80-luvulla syntynyt Pirinen ja hänen vielä nuoremmat tanssijansa eivät varmasti ole koskaan edes käyneet Leningrad-nimisessä kaupungissa.
Silti koreografian hieno aloitus, hidas liike joka toi tanssijat esiin teatterisavun keskeltä, näyttämön valaistuksen vähitellen kirkastuessa oli veistoksellinen ja se piti minut vielä hetken pitkän alkusoiton mielikuvissa.
Sen jälkeen Leningrad muuttui Pietariksi ja Pietari on tietenkin biletys kaupunki vailla vertaa siinä missä Pariisi, Lontoo, Berliini tai New York.
Tekijöiden mukaan työryhmä on luonut primitiivisiä ja älyllisiä sinfonisia hetkiä muun muassa rauhasta, ylilyömisestä, lohdusta, kiihottamisesta, idiotismista, palvelemisesta, erotiikasta, häpeästä, säälistä, banalisoinnista, orjuutuksesta, vaarasta ja sentimentaalisuudesta.
Esityksen liikekeli on epäilemättä syntynyt improvisaation kautta. Niiden luomat tunnetilat oli helppo tunnistaa kaupunkikulttuurille yhteisestä kuvastosta.
Minusta Pirinen käyttää koreografina liikkeen ja tilan ohella mestarillisesti myös aikaa yhtenä kokonaisuuden elementtinä. Pysäyttämällä liike katsojan huomio kiinnitettiin tästä suurkaupungin ihmisvilinästä johonkin yksityiskohtaan. Illuusio tekijöiden yleisön välisestä vuoropuhelusta oli voimakas.
Esityksessä tanssivat Kati Korosuo, Katja Sallinen ja Vera Tegelman.
Lopputulos, upea esitys on varsin suuren työryhmän yhteisten ponnistelujen tulos.
Pauli Riikonen antoi äänisuunnittelijana Šostakovitšin musiikin volyymin nousta oikeisiin mittoihin.
Heikki Paasosen ja Tomi Humaliston valosuunnittelussa tehoja puolestaan lisättiin esityksen edetessä aina lopun huikeaksi valoshow’ksi asti.