Teatteri Vanhan Jukon Rikhard III:ssa on monta hienosti toteutettua ja upeasti näyteltyä kohtausta. Teatteri johtotehtävät jättävän Jussi Sorjasen ohjaajantaidot ovat tallella. William Shakespearen näytelmien dramatisointi on kuitenkin aina kinkkistä puuhaa, niin nytkin.
Edustaako someraivo ja lynkkausmentaliteetti inhimillisen pahuuden korkeinta astetta tämän päivän Suomessa? No ei, pikemminkin kyseessä on inhimillisen typeryyden maksimi.
Pahuuden ytimessä on kylmä laskelmointi, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen meidän pulliaisten tietämättömyyttä ja eläimen vaistoja. Me elämme maailmassa, jossa omia etuja ajetaan häikäilemättä markkinoimalla niitä ainoana vaihtoehtona.
Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon johtajantehtävät jättävän ohjaaja Jussi Sorjasen ajatus kulkee. Eikä nuorelta mieheltä puutu rohkeutta ja kunnianhimoa. William Shakespearen Rikhard III on näytelmänä kymmenine roolihahmoineen todellinen haaste sekä dramaturgille että ohjaajalle näyttelijöistä nyt puhumattakaan.
Ohjaajana Sorjasen taidot ovat tallella. Jukon Rikhard III:ssa oli monta upeasti toteutettua kohtausta. Suorastaan häikäisevän hieno oli esimerkiksi kohtaus, jossa kuninkaan kruunun itselleen keinotellut Rikhard näki painajaisunta murhauttamistaan ihmisistä.
Sorjasen oivallus vallan syvimmästä olemuksesta on hieno ja todennäköisesti juuri tämä ajatus pahuuden luonteesta on saanut hänet tarttumaan Shakespearen harvoin esitettyyn näytelmään.
Tästä huolimatta dramaturgia on tämän produktion heikoin lenkki. Sorjanen vetää käsikirjoituksessa mutkat suoriksi tavalla, joka ei tee kunniaa sen paremmin William Shakespearelle kuin Rikhard III:lle. Kokonaisuus muistutti välillä liikaa perussuomalaisten puolueohjelmaa – se oli yhtä aikaa sekä hämmentävän julma että ikävän pitkästyttävä.
Shakespearen näytelmien päälle on vuosisatojen mittaan kertynyt tuhti kerros tulkintojen patinaa. Mitään oikeaa tapaa esittää hänen näytelmiään ei voi edes periaatteessa olla. Tai ainakin taide vielä toistaiseksi kuuluu Suomessa niihin elämänalueisiin, jossa ainoan oikean vaihtoehdon ideologia ei ole kaapannut valtaa.
Itse olisin kaivannut Sorjasen dramaturgialta enemmän nyansseja, älyllisiä koukkuja, joihin tarttua. Ehkä vastausta kysymykseen, miksi meillä on taipumus ihailla, jopa rakastaa Rikhard III kaltaisia johtajia? Miksi esimerkiksi jopa 90 prosenttia venäläisistä kannattaa, tai suorastaan palvoo Vladimir Putinia?
Miksi Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisille hirmuhallitsijoille näyttää jälleen olevan psykososiaalinen tilaus?
Ainakin Shakespearen historiallisiin näytelmiin oli kertynyt ajan patinaa, näitä tulkinnallisia kerroksia jo siinä vaiheessa, kun maestro kirjoitti niitä. Varsinkin Shakespearen Rikhard III on pidetty myös oman aikansa poliittisena propagandana.
Jukon Rikhard III:n parikymmentä roolia vedetään kuuden näyttelijän voimin. Eikä huonosti vedetäkään.
Esimerkiksi Jukon veteraanilla Hannu Salmisella oli henki päällä. Shakespearen aikana miehet näyttelivät myös naisroolit. Jukon esityksessä Salmisella on muiden muassa kuningatar Margaretan rooli, josta hän tekee oikean bravuurin.
Minja Koski, Ilona Pukkila ja Sini Hukkanen urakoivat paitsi näytelmän keskeisissä naisrooleissa tekevät myös useita miesrooleja.
Jarkko Mikkola on oikein hyvä näytelmän nimiroolissa kylmän analyyttisena Rikhard III:na.
Rikhard III ei todennäköisesti poikennut omana aikansa itsevaltiaista. Omien lähisukulaisten murhauttaminen oli tuolloin reaalipolitiikkaa, jolla pyrittiin ennakolta ehkäisemään tuhoisat sisällissodat. Rikhard nousi valtaan nimenomaan Englannin ylimystöä tehokkaasti harventaneen ruusujen sodan aikana.
Sorjasen ohjaus ja Mikkolan tulkinta tuovat hahmon nykyaikaan ainakin sillä tavalla, että minä näin näyttämöllä aatelisen kruunupään asemasta pikemminkin mutaan univormuun pukeutuneen Oberste Fürerin.
Jussi- Pekka Parviaisen Buckingham oli ajaton hahmo, opportunistinen peluri, joka jää lopulta nuolemaan näppejään isojen poikien pelissä, jossa edes kaverille ei jätetä.