Kategoria: Uncategorized

Mitä mies ajattelee, kokee, näkee ja tuntee? – Työväen Näyttämöpäivien ohjelmisto nosti isät ja pojat parrasvaloihin – Koskettavin tarina ei kertonut sotilaista, vaan arjen sankarista

Koskettavaa, aitoa ja ainutkertaista. Ei viimeisen päälle taidokasta, mutta sitäkin vaikuttavampaa. aitoa. Yksipihlajan Työväen Näyttämön Samanlaista onnea seurasi sydän syrjällään. Kuvassa Kimmo Oikarinen, Taija Hovatov, Jenni Jokela. Kuva © Marika Möttönen/Ykspihlajan Työväen Näyttämö

Jos vuoden 2024 Työväen Näyttämöpäivien näytelmien tematiikkaa pitää luonnehtia yhdellä substantiivilla, tuo sana on mies. Näyttelijä Taisto Oksasen valinnoissa käyttämä lähestymiskulma oli selvästi nähtävissä. Nyt katsottiin, miltä suomalainen mies näyttää kiireestä kantapäähän.

Yleisö äänesti näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi Riihimäen nuorisoteatterin Tuntemattoman sotilaan. Esitys perustui uuden sukupolven tekijän, Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen tulkintaan Väinö Linnan myyttiset mittasuhteet saavuttaneesta romaanista. Mantereen sovitus kantaesitettiin Teatteri Vanhassa Jukossa syksyllä 2022 ja se valittiin mukaan Tampereen Teatterikesän pääsarjaan kesällä 2023.

Ehdin itse katsoa näyttämöpäivien yhdeksästä esityksestä kuusi, enkä valinnut omaan festivaalikattaukseen riihimäkeläisten esitystä, koska se oli kuin juhlakinkku Oksasen pitopöydän kattauksessa.

Harrastajateatterin vahvuuksiin kuuluu joukkovoima. Hämeenlinnalaisen Miniteatterin Tympeissä tytöissä oli mukana 13 nuorta teatterin harrastajaa. Esitys oli raikas. Suvi Seppälän sovitus ja ohjaus toi näyttämölle Riina Tanskasen mainion sarjakuva-albumin satiirin herkullisella tavalla. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP

Tympeät tytöt ja

Pentinkulman naiset

Hämeenlinnalaisen Miniteatterin Tympeissä tytöissä ja Ylimuonion Urheiluteatterin Palavien pihlajien rannoissa lähestymiskulma oli feministinen. Silti kuraattori Oksasen valinoillaan luomassa näyttämöpäivien tematiikassa ne toimivat myös kirkkaaksi hiottuina peileinä.

Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on dramatisointi Riina Tanskasen mainiosta sarjakuva-albumista, joka kertoo niistä lukemattomista tavoista, joilla me miehet olemme kautta aikojen yrittäneet hallita naisen kehoa ja mieltä. Suvi Seppälän dramatisointi ja ohjaus toimivat. Nuorten näyttelijöiden otteissa oli vilpittömyyttä ja raikkautta, joka antoi Tanskasen terävälle satiirille lempeän ja leikkisän sävyn.

Palavien pihlajien rannoissa ylimuoniolaiset tarttuivat sodan väkivaltaiseen kaanoniin Täällä Pohjantähden alla -trilogian naishahmojen kautta. Näytelmä perustuu ehkä tietokirjailijana paremmin tunnetun Hanski Lapinojan tekstiin. Yllättävää Anu Arango Enqvistin ohjaamassa esityksessä oli se, etteivät Pentinkulman naiset Elina Koskela, Aune Leppänen, Elma Laurila ja lapsenpäästäjä Priitta Ahlgren nousseet tarinan keskiöön, vaan sen todellinen subjekti oli mies, luomisentuskissaan merkkiteostaan maanisesti lähes syömättä ja nukkumatta kirjoittava Väinö Linna.

Urheiluteatterin Pentinkulmalla ei marssittu enää Halmeen Emman punaisen alushameen perässä, vaan vallankumouksen väri oli vaihtunut oranssiksi. Katsojan oli vaikea hahmottaa, mitä ehkä hieman luonnosmaiseksi jääneellä esityksellä oli tarkoitus sanoa. Linnan moniääninen romaani ei ole menettänyt todistusvoimaansa nyt, kun köyhistä ja vähäväkisitä on jälleen tehty yhteiskunnan vihollisia ja vihanlietsonnan kohteita. Jäin miettimään, millainen tarinasta olisi tullut, jos mukaan olisi otettu Ellen Salpakari, IKL:n väreissä suomalaista fasismia tarinassa ajanut ruustinna.

*Pentinkulman naisia näyttelivät Ylimuonion Urheiluteatterin oranssissa vallankumouksessa Hanski Lapinoja, Marika Kastelli, Sari-Anne Mattila ja Laura Ollanketo. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP*

Miehen kunnia ja

kunniaton väkivalta

Miehisen sankaruuden viittaa on raskasta kantaa. Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä on raju ja osuva tragedia parisuhdeväkivallan syistä ja seurauksista. Turkulainen Teatteri Akselin tulkinta tästä vaativasta ihmisuhdenäytelmästä oli hieno. Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto näyttelivät vaativat roolinsa paneutuneesti. Erityisen kiinnostava oli Ahon ja Ekroosin välinen vuorovaikutus ja jännite näyttämöllä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Aho teki näytelmän työttömästä asentajasta konservatiivisen takertujan, kun Ekroosin näyttelemä Petri oli joustava liberaali selviytyjä.

Hoi hyvin kuvitella, että näiden kahden erilaisen miestyypin välillä kulkevat joukkoistettuina myös maan poliittiset jakolinjat juuri nyt.

Petrin moraalin horjui välillä, mutta hän osasi myös korjata kurssiaan. Karin dogmaattinen autoritaarisuus ajoi hänen lopulta törmäyskurssille sillan betonisen kannatinpylvään kanssa. Turkulaisia ohjannut Laura Hurme oli sovituksessaan antanut vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän ympärille kertyneen ajan patinan näkyä. Yksityiskohdat vain korostivat Lundánin oraakkelin taitoja. 90-luvun lama-aikaan sijoitetussa tarinassa keskustellaan Sailaksen listana tunnetusta sosiaaliturvan alasajosta ja näytelmän Kari epäilee, että nämä vielä tuolloin jopa keskellä synkintä lamaa mahdottomalta tuntuva jättileikkaus vielä joskus toteutetaan.

*Teatteri Akselin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmän rooleissa nähdään Hanna Mehto, Tomi Aho, Linda Johansson ja Rolle Ekroos. Kuva © Urpo Helenius/Teatteri Akseli.*

Mikkelin Miesteatterin

hauskat pojat

Mikkelin Miesteatterin esityksessä Isän kädestä mieskuvia maalattiin positiivisuuden kautta. Porukalla hiottu, oivaltava ja hauska käsikirjoitus ja vapautunut esittäminen olivat todella raikas kokonaisuus. Kun vielä Katariina Kinnusen ja Kasperi Hulkkosen yhdessä tekemä ohjaus oli napakka, kohausten ajoitus toimi esimerkillisesti, ainakin minä hykertelin katsomossa esityksen tuomaa hyvää tuulta.

Mikkelin poikateatterissa näyttelemisen aloittaneet Hulkkonen, Aapo Bastman, Roope Nykänen, Nestori Marttinen ja Edvin Ehrnrooth olvat taitavia komedian tekijöitä.

Miehet ovat isiensä poikia. Tästä sukupolvien ketjun esittelystä hauskanpito alkoi. Sodan kokeneen sukupolven traumat ulottuvat aina kolmanteen polveen asti. Neljännen sukupoven nuoret pölvästit hierovat jo joukolla uutta sotaa sosiaalisessa mediassa. Esitys oli täynnä todella hauskoja kohtauksia ja yksityiskohtia. Mies ja miehisyys olivat välillä todella ahtaassa raossa ja seinät meinasivat kaatua päälle, mutta oikea asenne auttoi pois pulasta. Jopa Facebookissa, Ylilaudalla ja TikTokissa uliseviin pukareihin voidaan vaikuttaa keskustelemalla.

*Isän kädestä -näytelmän lastenohjelman Pikku Kakkasen kirahvi ja leijona Aapo Bastman ja Nestori Marttinen. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP*

Oikaraisen näyttelemistä

seurasi sydän syrjällään

Näyttämöpäivien koskettavin esitys oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön Samanlainen onni. Kati Kaartisen näytelmä kertoi autistisesta Amaliasta, hänen yksinhuoltajaisästään ja Amalian uudesta hoitajasta. Tarina oli koskettava, mutta erityisen kiehtovaksi sen teki mainiot roolityöt. Itse seurasin suorastaan sydän syrjällään Kimmo Oikaraisen eläytymistä isän rooliin.

Kaartinen on kirjoittanut näytelmään tavallaan mahdottoman roolin. Miten kertoa ilman sanoja yksinäisyydestä, vastuuntunnosta ja rakkaudesta, katkeruudesta perheensä ja lapsensa hylännyttä Amalian äitiä kohtaan ja hämmennyksestä valtavasti huolenpitoa vaatinen lapsen kypsyessä huolenpitoa tarvitsevaksi naiseksi.

Oikarainen teki sen ja mieliinpainuvan uskottavasti. Samoin Amalian roolin näytellyt Jenni Jokela ja muutoksen airueena tarinassa toiminut uusi hoitaja Taija Hovatov näyttelivät upeasti. Onnistumisesta kertoi aplodien aikana näyttelijöiden kehonkieli.

Miten narsisti narautetaan

yrityseliitin pääsykokeissa?

Jyväskylän Huoneteatteri on näyttämöpäivien vakiovieras ja varmasti syystä. Ensemblen osaamisen tasosta kertoo myös se, että porukalla on ollut kanttia tarttua katalonialaisen Jordi Galcerán näytelmään Grönholmin menetelmä (El mètode Grönholm). Huoneteatteri esitti Anumaaria Tullan ohjaaman sovituksen nimellä Pudotuspeli.

Pudotuspeli oli psykologinen trilleri ja satiiri niistä menetelmistä, joilla yhteiskunnan eliitti ratkaisee nokkimisjärjestyksen suuryritysten johtopaikkoja jaettaessa. Näytelmän estetiikka ja tematiikka toivat mieleen tositelevision pudotuspelit ja varmaan siksi myös näytelmän nimi on hieman harhaanjohtavasti muuttunut sekä Jyväskylässä että Kuopion kaupunginteatterissa Pudotuspeliksi.

Näytelmän juonta ei ole tässä syytä ryhtyä avaamaan. Pudotuspeli on vaativa näytelmä, harrastajateatterilta suorastaan vähän outo valinta, mutta Huoneteatterin Mari Rouvala, Matti Koskimaa, Marjut Matala ja Antti Viitamäki näyttelivät sen roolit ammattilaisten ottein. Varsinkin Koskimaa onnistui näytelmän avainroolissa. Hänen taitavasti käyttämänsä liioittelu sai tehokeinona selityksensä juonen edetessä ja avautuessa. Pudotuspeli sopi myös paremmin kuin hyvin siihen lähestymiskulmaan, jolla oletan Oksasen näyttämöpäivien näytelmät 38 tarjotun joukosta valinneen.

*Pudotuspelin näyttelijät Mari Rouvala, Matti Koskimaa, Antti Viitamäki ja Marjut Matala. Kuva © Jaakko Manninen/Jyväskylän Huoneteatteri*

Äiti, miten ja miksi

sinusta tuli kommunisti?

Joensuulaisen Kulttuuriyhdistys Vääräpyörän Äiti punalippu käsitteli kiinnostavasti taistolaisuutta seuraavan sukupolven näkökulmasta.

Suvi Laanisen käsikirjoitus pohjautuu hänen oman äitinsä kirjeisiin, valokuviin ja pöytäkirjoihin. Laaninen esitti itse äitiään ja näytelmän alussa äiti oli työntämässä uuniin näitä hänen opiskeluaikaansa Tampereen yliopistossa ja taistolaisuuteen liittyviä dokumentteja. Oman elämän keskeisiin muistoihin liittyvien asiakirjojen ja esineiden polttaminen on hyvin symbolinen ele.

Äiti punalippu laajeni perheen ja lopulta myös suvun tarinaksi. Kaikella tällä on tietenkin merkitystä siinä vaiheessa, kun me itse aikuisina yritämme ymmärtää itseämme ja vanhempiamme, jotka eivät enää ole vastaamassa kymyksiimme. Riitta Pirttisalon ohjaamaan näytelmään näitä rönsyjä oli kuitenkin jäänyt liikaa. Äidin opiskeluvuodet elämä Tampereen yliopistossa 70-luvulla olisivat ansainneet kokonaan oman näytelmänsä.

Avoimeksi jäi kysymys, miksi kommunistisille ihanteille nuoruutensa uhrannut äiti halusi hävittää jälkipolvilta nämä muistonsa? Oliko äiti katuva syyllinen, vain traumatisoitunut, kulttimaisia piirteitä saaneen ääriliikkeen uhri?

Veren häiden voima ja vimma nostivat kylmät väreet iholle – Hidas ajan virta ja aggressiivinen liikekieli ripustivat katsojan koukkuun – Garcia Lorcan iätön tarina on tragedia vailla loppua

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn Veren häät oli voimakasta, maskuliinisuudessaan aggressiiviista ja vaikuttavaa tanssitaidetta. Koreografi Kaari Martinin ja tanssijoiden luoman liikekielen ilmaisuvoima nosti kylmät väreet iholle. Federico Garcia Lorcan hyytävä tragedia poliittisten ristiriitojen repimästä 1930-luvun Espanjasta on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin 90 vuotta sitten.

Ensemblen edellinen teos, kaikessa kauhistuttavuudessaan huikea Lomonosovin moottori nosti alitajunnasta esiin ne painajaismaiset näyt, joita mielikuvituksemme loihtii esiin lähestyvän ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta. Veren häät on tiukasti kiinni meidän ajassamme. Esityksen alussa tanssijoiden vartaloista muodostunut ajan virta kulki aluksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi vasemmalta kohti näyttämön oikeaa reunaa.

Kohtauksen lopussa klaani kokoontui samaa pöytään, mutta ei keskustelemaan, vaan aukomaan päätään. Mimiikkaa, jossa samalla puolella pöytää istuneet tanssijat aukoivat suurieleisesti suutaan sanomatta mitään, olisi voinut ajatella myös koomiseksi elementiksi, mutta sellainen ei tullut mieleenkään.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämön etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!” Kuvassa Sari Haapamäki, Justus Pienmunne, Mikko Paloniemi, Aino Seppo, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Kaisa Torkkel. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Sama teema toistui heti kohtauksessa, jossa tanssijat istuivat tuoleilla rivissä kasvot meihin katsojiin päin. Jokainen esitti omaa teemaansa, mutta ei pyrkinyt dialogiin meidän katsojien tai toisten tanssijoiden kanssa.

”Lorcan hengessä heräämme uneen ja näemme kuvia, jotka ovat meille yhteisiä ja kertovat siitä, minkä päivänvalo kätkee.”

Esityksen ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta vastanneiden Martinin, Roni Martinin ja Arto Kahiluodon yhdessä muotoilemaan, käsiesitteeseen painettuun luonnehdintaan kiteytyy hienosti se, mitä tekijät halusivat meille näyttää ja sanoa.

Garcia Lorca oli monilahjakkuus, kirjailija, runoilija ja säveltäjä. Hän oli mukana surrealismia edustaneiden taiteilijoiden yhteisössä. Nimet Salvador Dali ja Luis Buñuel ovat meille kaikille tuttuja jotain kelloa monen mielessä kilauttavat varmasti myös nimet Pepin Belloon ja Manuel de Fallaan.

Mikko Paloniemen soolossa tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Tuolin kanssa tatamilla taistellut Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Alussa nähty äärimmäisen hidas liike tuntui ja näytti jonkinlaiselta tanssin antiteesiltä. Rohkeasti surrealistisia elementtejä ovat käyttäneet Jukka Huitila esityksen lavastuksessa ja valaistuksessa ja Elina Kolehmainen puvustuksessa – ne orkesterin jäsenten hatut ja silmälaput, ne tanssijoiden repaleiset rievut. Orkesterin yläpuolelle näyttämölle oli ripustettu kylän teurastajan kyltti, sian paloittelukaaviota esittävä, pinkinpunaisena loistava neonvalomainos ja akun varaustilaa esittävä näyttö.

Virta kuluu, aika loppuu meiltä syntisiltä. Ehkä kuitenkin vaikuttavin yksityiskohta oli keskellä näyttämöä katosta roikkunut lihakoukku. Tarinan alussa siihen ripustettiin kenkä, mikä symbolisoi Lorcan verisen sukutarinan ensimmäisen uhrin kuolemaa, lopussa koukkuun ripustautui yksi tanssijoista.

Lorcan Veren häät on vuonna 1932 valmistunut tragedia kahden suvun, kahden klaanin välisestä vihanpidosta. Sen teemoja ovat rakkaus, mustasukkaisuus, viha, valta ja vallan käytöstä ja muodoista syntyvä eriarvoisuus. Loistavana runoilijana Lorcalla oli oma jäljittelemätön tapansa kertoa tämä tarina. Itse tarina on eri variaatioineen ollut varmasti olemassa jo kauan ennen kuin esimerkiksi William Shakespeare tai ylipäätään kukaan muukaan kirjoitustaitoinen on tarttunut siihen.

Lorcan oma kohtalo antoi tälle tarinalle aivan oman sävynsä. Äärioikeiston kuolemanpartio surmasi 36-vuotiaan Lorcan elokuussa vuonna 1936. Espanjan sisällissota oli puhjennut kuukautta aikaisemmin.

Lorcan Veren häät eroaa tämän tarinan yleisestä muodosta siinä, että toisen klaanin patriarkka ja myös hänen vallanperijänsä, vanhin poika oli surmattu jo ennen kuin tarina alkaa. Kilpakosijan häistä alkavan verilöylyn motiivi on epäilemättä verikosto. Oman aikansa modernismia näytelmässä edusti varmaan myös se, että toinen kilpakosija, morsiamen rakastettu, jolle tyttö myös antautuu ennen häitä, on tarinassa naimisissa.

Vaikka esityksessä ei kuvata väkivaltaa konkreettisesti, tanssin fyysisyys ja ilmaisuvoima loivat voimakkaita mielikuvia. Esitystä ei syystä suositella alle 12-vuotiaille. Veren häiden tappotantereelta laahattiin pitkin permantoa pois yhä uusia taistelun kaatuneita jaloista tai käsistä vetämällä.

*Upean orkesterin muusikot Roni Martin, Juan Antonio Suárez ”Cano”, Victor Carrasco ja Sanna Salmenkallio. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri*

Veren häät oli miesten maailma. Tai ainakin hyvin luontevalta tuntui se, että esityksen kerronnan keskiössä oli neljä neljän eri miehen esittämää sooloa. Veriseksi tragediaksi yltyneen vihan apostolina toimi Unto Nuoran upea soolo, joka minun tulkinnassani kertoi jo surmatun klaanin patriarkan terveiset haudan takaa. Sitä seurasivat Mikko Paloniemen ja Jyrki Kasperin soolot.

Raju ja aggressiivinen, näyttämön kanveesia syleilevä liikekieli muistutti molemmissa sooloissa jonkinlaista yksinpainia, jossa kuvitteellista vastustajaa esitti kamppailussa tuoli. Tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla.

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen.

Teatterin esittelytekstin mukaan Veren häät on yhtä kuin liittomme ylensyönnin ja itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Se on ruumiinavaus eläimen inhimillisyydestä ja ihmisen eläimellisyydestä. Näin varmasti on ja ehkä siksi tämän taiteen alttarin yläpuolelle nostetussa alataritaulussa oli kuvattu yksi ahneutemme lukemattomista viattomista uhreista, teurastettu ja paloiteltavaksi valmis sika.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämän etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!”

Lorcan tarinan morsian ei ole puhdas. Emmekä myöskään me ole viattomia ylensyönnin, itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden synneistä. Ikivanhassa tarinaperinteessä on kaikuja, joita me emme halua kuulla. Minulle kohtauksesta tulivat mieleen etnonationalistiset liikkeet ja harhaiset käsitykset roduista ja veren puhtaudesta. Klaaniyhteiskuntien historiallisista juurista lähteneet poliittiset opit, joiden varjolla on murhattu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä ja murhataan yhä.

Veren häiden upean estetiikan nosti lopullisesti lentoon loistava orkesteri. Roni Martinin, Juan Antonion Suárezin ”Canon” ja Sanna Salmenkallion trion soinnissa oli rosoa ja vimmaa ja Victor Carrascon tulkinnoissa Lorcan flamencolauluista pakahduttavaa tunnetta.

Veren häät

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 24.1.2024

Tekstit: Federico Garcia Lorca

Koreografia: Kaari Martin

Sävellys: Roni Martin

Sovitukset: Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia: Karin Martin, Roni Martin, Arto Kahiluoto

Lavastus ja valosuunnittelu: Juha Huitila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu: Eppu Helle, Roni Martin

Miksaus: Eppu Helle

Naamioiden suunnittelu ja toteutus: Hanna Piispanen

Esiintyjät: Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Aino Seppo, Kaisa Torkkel

Orkesteri: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suárez ” Cano”

Mikko Roihan hieno sovitus teki Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväksi näyttämöllä – Ei kertonut katuvansa oli kuin hitaasti etenevää rituaalitanssia – Toteutuksen esteettinen voima ja vaikuttavuus vetivät ihon kananlihalle

Esityksen hitaassa tanssissa viiden naisen muodostama yhteisö välillä avautui ja välillä sulkeutui meiltä katsojilta. Upeassa saunakohtauksessa Mari Turunen ja Ulla Koivuranta (kuvassa oikealla) istuivat selin meihin katsojiin nähden. Kuvassa vasemmalla Tiina Winter ja Liisa Peltonen ja kuvan ulkopuolella Mari Pöytälaakso jäivät tämän suljetun piirin sisälle. Kuva © Moe Mustafa

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa kertoo niin kutsutun tositarinan. Tällaisia tarinoita toisen maailmansodan tapahtumista on kerrottu paitsi kirjoissa ja elokuvissa myös perhepiirissä. Nämä tarinat ovat muuttuneet yhä myyttisemmiksi sitä mukaan, kun aikalaiset, nämä tapahtumat kokeneet kertojat ovat, ja kohta myös me toisen polven sotaveteraanit, olemme muuttaneet tarinoinemme manan majoille.

Mikko Roihan älykäs ja oivaltava sovitus teki näyttämöllä Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväsi. Esitys oli kuin hidasrytmistä tanssia. Näyttämön viidestä naisesta koostunut yhteisö vuoroin avautui ja sulkeutui meiltä katsojilta. Roihan ohjaus tai pitäisikö sanoa koreografia oli lumoavaa seurattavaa. Esityksen esteettinen voima veti ihon kananlihalle. Vaikka esitys oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia, aika sen äärellä tuntui kuluvan siivillä.

Kyllä, kyllä! Tätä varten taide on!

Näin meidän ihmisten mieli toimii, on toiminut jo ainakin viimeksi kuluneet 200000 vuotta. Meidän maailmankuvamme ja minuutemme koostuu tällaisista myyteiksi kasvaneista ”tositarinoista”. Toisen maailmasodan myytit ovat alkaneet elää meidän mielissämme omaa elämäänsä vähän samaan tapaan kuin Samuelin kirjan kuvaukset Israelin miesten ja filistealaisten välisestä sodasta elävät yhä tämän päivän ykkösuutisissa.

Tampereen Teatterin ensi-ilta oli myös koskettavaa ja tunteisiin käyvää puheteatteria. Roihan ohjaama teatteri on näyttelijöiden teatteria. Tästä edellinen vakuuttava näyttö oli Roihan viime vuonna KOM-teatterille ohjaama Nukkekoti. Näyttelijöiden tulkinnat heijastelivat sellaista sisäistä voimaa, jota tarinan naiset ovat tarvinneet selvitäkseen sodan äärimmäisissä oloissa.

Tässä näytelmässä katsojan ei tarvinnut pinnistellä kuulonsa kanssa saadakseen selvää vuorosanoista. Mikon oppivuodet Saksan maalla Berliinissä ovat kantaneet kaunista hedelmää.

Poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta Roihan sovitus oli hyvin uskollinen kirjalle. Kohtausten aikajärjestys tässä vaellustarinassa noudatti kirjan rakennetta. Myös vuorosanojen kieli oli uskollinen kirjan tyylille. Todella taitavasti Roiha oli toteuttanut näyttämöllä myös kirjan takaumat, joissa tarinan naiset muistelivat kohtaamisiaan ja suhteitaan saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kinnusen kirja herätti kysymyksiä. Minun makuuni Kinnusen kieli oli ajoittain luontokuvauksissaan vähän turhan koristeellista. Jäin pohtimaan erityisesti sitä, miten keski-ikäinen mies voi tunteiden ja ajatusten kuvaajana hypätä 70 vuotta sitten eläneiden naisten hameisiin ja sarkapöksyihin. Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä jutussa Kinnunen kertoo tarinan perustuvan aiheensa puolesta hänen lapsena Kuusamon kodissaan kuulemiinsa tarinoihin.

Roihan itse suunnittelema lavastus oli karu. Lähtökohtana on selvästi ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä oli vain lähes näyttämön reunasta reunaan ulottuva valkoinen videoskriini ja raakalaudasta kokoon naulattuja suorakulmion muotoisia laatikoita. Samanlaisiin ruumislaatikoihin olen katsojana törmännyt esimerkiksi Sakari Kirjavaisen kaatuneiden evakuointikeskuksesta kertovassa elokuvassa Hiljaisuus.

Videoskriinille heijastettu video ei kuvannut pohjoisen luonnon häkellyttävää kauneutta, vaan vaellustarinalle oleellista liikettä.

Lavastus ja näytelmän painostava äänimaisema korostivat sitä pelon ilmapiiriä, jonka vallassa tarinan viisi naista vaelsivat jalan Narvikista Rovaniemelle pitkin miinoitettua ja tuhottua Käsivarrentietä.

Tarinan ihmisten tunteiden ääripäitä ovat toivo ja kuolemanpelko. Tarinan koskettavin hahmo oli näytelmässä ehkä vanha sairaanhoitaja Aili (Turun Kaupunginteatterin näyttelijä Ulla Koivuranta), joka ei tarinan viidestä naisesta selviä koskaan perille asti. Aili uskoo ja jaksaa toivoa, vaikka hän sekä tietää että tuntee luissaan, miten oma keho on muuttumassa vähitellen ensin vankilaksi ja sitten kidutuskammioksi.

Ailin tarina päättyy euforiseen kokemukseen. Kirjassa Kinnunen myös perustelee tätä ”taivaskokemusta” sillä, että Aili lääkitsee itseään saksalaisten sotaa varten kehittämällä pervitiinillä.

Suuret kertomukset ovat kuvauksia väkivallasta ja sen seurauksista. Kinnusen fiktiivinen tarina on liitetty toiseksi maailmansodaksi kutsuttuun inhimilliseen katastrofiin. Kinnusen mukaan sodasta ja sen seurauksista on paljon tutkittua tietoa, jonka varaan tarinoita voi rakentaa. Realismi syntyy tuhansista ja taas tuhansista yksityiskohdista ja tässä mielessä kirjan henkilöt on jätetty luonnosasteelle.

Teatterin taikaa on se, että tarinan moniäänisyys syntyy kuin itsestään läsnäolon kautta.

Väinö Linnan suomalaiset miehet hoitivat sotatraumojaan juomalla itsensä perinpohjaiseen humalaan ja menemällä sen jälkeen töihin. Varsinkaan Pohjois-Suomessa, joissa uskonnollisilla herätysliikkeillä oli 1940-luvun puolivälissä ja on yhä vahva asema, kumpikaan keino ei naisten kohdalla käynyt laatuun. Naisen paikka oli kotona, hellan ja jumalan sanan, sen nyrkkiin puristetun kouran välissä.

Hesarin haastattelussa Kinnunen arvelee, että miehet saattoivat perustella valintojaan armeijan hierarkkisella rakenteella. Mies teki pahojaan esimiehen käskystä. Naisten valintoja sanelivat samat patriarkaaliset normit. Nainen oli vielä vuoden 1945 Suomessa monella tapaa miehen omaisuutta. Paitsi alussa mainituista tarinoista tukea Kinnusen tarina saa vanhasta lainsäädännöstä.

Näytelmän merkillinen nimi juontaa juurensa vuoden 1932 irtolaislaista. Tarinan Irene (Tampereen Teatterin loistava Mari Turunen) määrätään irtolaislain mukaiseen valvontaan, koska hän ei kotiseudulle palattuaan suostu palaamaan miehensä luo, vaan viettää valvontakunnan mukaan kiertelevää elämää eikä kerro valvontapöytäkirjan mukaan katuvansa.

Kyseinen ”huoralaki” kumottiin lopullisesti vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1982.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Sama toki pätee kaikkeen taiteeseen. Ei voi olla kirjailijaa, jos ei olisi kirjailijoita, tai kuvataidetta ilman kuvataiteilijoiden muodostamaa yhteisöä ja traditioita. Ei kertonut katuvansa on yhteistyöproduktio, jossa on mukana seitsemän teatteria. Näyttelijöitä on mukana kuudesta eri teatterista.

Vapaa Teatteri kantaesitti näytelmän Berliinissä Heifmathafen Neuköllnin Pier 9 -näyttämöllä heinäkuussa 2023. Suomen ensi-ilta oli syyskuussa Kouvolan Teatterissa. Sen jälkeen produktiota on esitetty syksyllä Turun Kaupunginteatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa. Tampereen jälkeen kiertue jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Teatterissa tammi-helmikuussa.

Ei kertonut katuvansa

Mikko Roihan johtaman ensemblen esitys Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Pukusuunnittelu: Taina Sivonen

Video- ja äänisuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat: Moe Mustafa

Henkilöt

Irene: Mari Turunen (Tampereen Teatteri)

Siiri: Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri)

Veera: Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupungiteatteri)

Katri: Tiina Winter (Kouvolan Teatteri)

Aili: Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri)

Norjalainen sotilas ja useita muita rooleja: Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri)

Ei kultaa, ei mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa – Karnevalistinen ote antoi syvyyttä Tampereen Teatterin pikkujoulujen sketsikimaralle – Last Christmas oli raikas ja ajoittain aidosti hauska huumoripläjäys

Tampereen Teatterin pikkujoulujen yllätysvieraisiin kuului syntipukki. Kun vanhassa suomalaisessa jouluperinteessä joulupukki tuo tuhmille lapsille risuja, Elisa Piispasen esittämä hahmo, uudesti syntynyt pyhä Nikolaus otti peräpäällään kannettavakseen sekä lasten että heidän vanhempiensa tuhmuudet. Kuvassa sohvalla Ville Mikkonen, Niina Alitalo ja Arttu Ratinen. Piiskan varressa Linda Wiklund. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.

Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.

Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.

Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.

Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.

Sketsi, jossa Jeesus järjesti visailun itämaiden tietäjille, ei ollut ehkä sikermän hauskimpia. Vitsissä näkyi kuitenkin hyvin se hämäläishuumorin laji – viuruaminen, jonka Pohjois-Savossa syntynyt Juice Leskinen kehitti täällä riimeissään taiteeksi. Kuopiota itämaan tietäjissä esittänyt Arttu Ratinen lahjoitti Ville Majamaan esittämälle Jeesukselle Denverin, jolla hänen mukaansa voi kulkea vetten päällä silloin, kun Genesaretinjärvi on jäässä. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede Pasasen Spede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.

Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.

Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.

Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.

Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:

”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”

Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.

Last Christmas – Viimeinen joulu

Tampereen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 8.12.2023

Käsikirjoitus: Ville Majamaa

Ohjaus: Saraki Hokanen

Muusikko Niina Alitalo

Pukusuunnittelu: Jaana Aro, Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Kampausten, maskeerausten ja peruukkien suunnittelu: Riina Vänttinen

Näyttämöllä: Elisa Piispanen, Pia Plitz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Linda Wiklund

Studio Pasilassa lastenteatteria tehdään suurella sydämellä – Shed-musiikkiteatterin lasten ja nuorten Lumikuningatar kertoi näiden teatteri harrastajien osaamisen tasosta – Esityksen upea estetiikka sai vanhan ukonkin silmäkulmat kostumaan

Lumikuningattaren roolin näytteli Vappu Nalbantoglu. Valovoimainen ja näyttelijänä tavattoman muuntautumiskykyinen ja laaja-alainen Nalbantoglu sopii varmasti esikuvaksi monelle näyttelijänurasta haaveilevalle teatterin harrastajalle. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin Lumikuningatar oli riemastuttava kokemus. Eikä vain lauantain ensi-illan katsomossa omiensa puolesta jännittäneille omaisille. Nuorten teatterin harrastajien energia ja esittämisen ilo veivät jopa tällaisen vanhan ukon jälleen teatterin taikapiiriin.

Shed-musiikkiteatterin lapset ja nuoret teatterin jälleen myös sen, että teatterin harrastajien esityksissä on parhaimmillaan jotakin hyvin ainutlaatuista ja ainutkertaista. Vilpittömyyttä, tuoreutta ja sitä jo edellä mainittua esittämisen iloa, olemassaolon riemua.

Teatterin harrastajista koostuvalla ensemblellä on myös yksi vahvuus, josta ammattiteatterit voivat yleensä vain haaveilla, joukkovoima. Tässä produktiossa on ollut mukana yli 70 lasta ja nuorta. Näistä 10-19 -vuotiaista lapsista ja nuorista oli lauantaina päivänäytöksessä näyttämöllä puolet. Kaksinkertaisella roolituksella on varmistettu lasten ja nuorten jaksaminen ja tietysti ennen kaikkea se, että kaikki ryhmän jäsenet pääsevät esittämään.

Näin oletan.

Ohjaaja Heikki Sankari sekä koreografit Pauliina Aladin ja Jyri Numminen ottivat työssään ilon irti tästä harvinaisesta resurssista. Joukkokohtaukset olivat toinen toistaan näyttävämpiä. Tanssien liikekielestä syntyi tässä joukossa todellisia kollektiivisia energian purkauksia. Myös lauluvoimaa oli vähintäänkin riittävästi.

Shed-ryhmässä teatteria harrastetaan ilmiselväti hyvin tavoitteellisesti. Osaamisen korkea taso kuului näiden nuorten puhetekniikassa. Jokaisesta vuorosanasta sai selvää, samoin rap-henkisten biisien sanoista. Räppääminen suomeksi on todellinen taitolaji sekä sanoittajalle että biisin esittäjälle.

Helsingin kaupunginteatterissa lastenteatteria tehdään oikealla asenteella. Tarjotaan parasta, mitä värkeistä irti lähtee. Tämä tahtotila näkyy esityksen käsiohjelman tekijäluettelosta. Lumikuningattaren biisien sävellykset ja sovitukset on tehnyt Tuomas Kesälä, joka toimi myös viidestä muusikosta koostuneen orkesterin johtajana. Esityksen skenografian (lavastus ja videot) on suunnitellut William Iles, valaistuksen on suunnitellut Teppo Saarinen, äänet Jaakko Mäkinen, huikean puvustuksen Laura Dammert ja naamioinnit Henri Karjalainen. Lumikuningatarta näytteli monen näyttelijänurasta haaveilevan nuoren esikuva, näyttelijänä tuhat taitoinen Vappu Nalbantoglu.

Lumikuningatar perustuu H. C. Andersenin tuttuun satuun. Sovituksen on tehnyt Janne Puustinen. Puustisen sovituksessa ja Sankarin ohjauksessa korostuivat tarinan sadunomaisuus.

Vanhoissa kansansaduissa tarinan ytimessä on usein vanhempien auktoriteetti. Peikko vie, jos lähdet metsään ilman lupaa, tai hiisi nappaa järvenrantaa leikkimään eksyneen lapsen. Aikuinen voi lukea Andersenin satua myös tarinana rajattoman yksinvallan jäätävistä seurauksista. Kremlissä istuu vallan päällä juuri nyt yksi kaikkien aikojen kylmäävimmistä pakkasherroista.

Puustinen on nostanut tarinan temaattiseen kärkeen ystävyyden ja sen vastakohdan, yksinäisyyden, joka on tutkimusten mukaan lisääntynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa. Tämän sadun ytimessä oli nyt ajatus toivosta ja uudesta alusta. Niin synkkää ja jäätävää talvea ei ole eikä tule, ettei kevät jälleen koittaisi.

Käsiohjelman mukaan Lumikuningatar sopii teemojensa ja niiden käsittelyn puolesta kuusi vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille lapsille. Katsoin esityksen yhdeksänvuotiaan Einon kanssa ja hän oivalsi hyvin esityksen vuorovaikutukseen ja ryhmädynamiikan liittyvät pointit. Omasta luokastaan Eino löysi myös esimerkin siitä, miten kiusaamien voi olla myös kiusaajan hätähuuto siitä, ettei hän löydä aitoon ystävyyteen tarvittavaa tunnesidettä muiden ikäistensä kanssa.

Vähän aikaa sitten Helsingin kaupunginteatterin Pienen vedenneidon nähnyt ja kokenut Eino piti myös Jääkuningattaresta. Eritystä kiitosta sai esityksen huikea loppufinaali.

*Laura Dammertin suunnittelemat upeat esiintymisasut ruokkivat katsojan mielikuvitusta. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteriHKT Lumikuningatar 28.11.2023*

Lumikuningatar

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 2.12.2023.

Alkuperäisteos: H C. Andersen

Käsikirjoitus: Janne Puustinen

Laulujen sanat: Janne Puustinen, Tuomas Kesälä

Ohjaus: Heiki Sankari

Ohjaajan assistentti, vastaava opettaja: Hanna Nuorala

Shed-opettajat: Pauliina Aladin, Pauliina Kiuru, Jyri Numminen

Sävellys, musiikin sovitus ja kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografiat: Pauliina Audin, Jyrki Numminen

Kevät-biisin sävellys: Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu: Laura Dammert

Äänisuunnittelu: Jaakko Mäkinen

Naamioiden suunnittelu: Henri Karjalainen

Dramaturgi: Hanna Piirto

Orkesteri: Tuomas Kesälä, Matti Lehtinen, Pasi Kallio, Ville Vannemaa, Pasi Könönen

Esiintyjät: Vappu Nalbantoglu, Eelis Ahokas, Martta Alin, Cherie Anderson, Selma Atas, Emma Barlow, Roosa Canth, Janne Diemb, Sade Edevbaro, Iida Eronen, Maya Kahra Garcia, Anna Giardini, Sisu Heikkilä, Opri Härkönen, Pisara Härkönen, Kaisla Juuti, Kaspian Kallio, Alvar Kajander, Elsa Kariluoma, Iida Karvonen, Eemi Kelokorpi, Saga Kelokorpi, Pauli Kesälä, Kira Koivisto, Viiru Kolehmainen, Unna Korhonen, Kaius Käki, Kamilla Käki, Pihla Käki, Minttu Kärki, Sofia Kärkkäinen, Elli Könönen, Veera Laiho, Juudit Laisaari, Roope Lappalainen, Lenni Laukkanen, Laura Lehtosalo, Stella Liede, Frida Mansikka, Inkeri Marjamäki, Elsi Meretniemi, Kerttu Mikkonen, Sofia Nevalainen, Hilda Niemi,
Lilja Nurmo, Vilja Paasila, Lily Pakola, Zoe Palosaari, Henni Palsala, Oona Puhakka, Noah Rivera Rentola, Anni Riutankoski, Emma Räsänen, Ronja Räsänen, Helka Savisalo, Enna Sievänen, Jen Sjövall, Hilja Socada, Iisa Suorela, Riku Suorela, Alisa Syväoja, Adanna Tikander, Erin Tudor, Harriet Tudor, Vilppu Uusitalo, Lumie Varjola, Otso Vasama, IIja Verkhovskaya, Sara Vihma, Valo Viksten, Hertta Viksten, Elsie Vine, Aletta Vuorela

Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Juha Hurmeen leikkikoulussa kansanrunoutta oppimassa – TTT:n Väinämöinen oli varpaita kipristävän hauskaa ja samalla katsojan maailmankuvan pois sijoiltaan täräyttävää teatteria

*Kuvassa Janne Kallioniemi, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Pekko Käppi, Myy Lohi, Pentti Helin, ja Petra Ahola. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri*

Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Voimakas ja luonteva läsnäolo muovaa Hurmeen näytelmistä omanlaisia ja hykerryttävän hauskoja. Hurmeen teatteri on aikuisten leikkiä, johon myös meidät näytelmän katsojat houkutellaan mukaan. Esitysten hauskuus syntyy siitä varpaita kipristävästä olemassaolon riemusta, josta meillä jokaisella on toivottavasti muistoja ainakin lapsuudesta.

Tampereen työväenteatterin Väinämöinen oli juuri kaikkea tätä. Välillä meno oli kuin lastenkutsuilla sokerihumalan saavutettua maksiminsa, mutta ei siinä mitään räävitöntä ollut. Väinämöinen oli teatteria, jonka syliin saattoi kietoutua kuin lämpimään peittoon. Sen ääressä saattoi avata itsensä ja hykerrellä omaa hyvää oloaan.

Väinämöisessä kansanrunouden käsittelyssä liikkeelle lähdettiin lapsista. Näytelmän ensimmäinen kohtaus oli dramatisoitu 8-12-vuotiaiden koululaisten kirjoittamasta teoksesta Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen. Aikuisten toimittaman kirjan lähtökohtana oli muutama vuosi sitten Juha Hurmeen perinnetietopaketti ja Kati Rapian siihen tekemä kuvitus.

Apposen avoimiksi portit vapaana virtaavien assosiaatioiden maailmaan räväytettiin, kun Väinämöinen alkoi näppäillä hauenleukaluusta tehtyä yksikielistä kanneltaan triangelia, nokkahuilua ja melodikaa soittaneen koululaisorkesterin säestyksellä.

Hurmeen hyvin fyysistä teatteria omillaan oli esimerkiksi kohtaus, jossa Väinämöinen lähti etsimään ikuisen nuoruuden takaavaa kultaista omenaa. Sekä vuori, jonne Väinämöinen kiipesi ja luola, josta kultainen omena löytyi, syntyivät muiden näyttelijöiden vartaloista. Kultainen omena löytyi, koukkuselkä suoristui, mutta Aino ei silti heltynyt papparaisen helluksi.

Ennen kuin kansanrunouden syvään päähän päästiin, näytelmä ankkuroitiin suomalaisen kulttuurin peruskallioon. Esitys alkoi juhlapuheella, jossa käytiin läpi Tampereen Työväen Teatterin maineikasta historiaa ja sen jälkeen ensemble ryhtyi tekemään näytelmää Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kun selvisi, että nyt tehdään Kalevalaa, jatkossa Väinämöistä läpi esityksen näytelleen Heidi Kiviharju kävi yökkäämässä.

Väliajan jälkeen esitys otti lisää kierroksia ja esityskieli vaihtui englanniksi, nykypäivän latinaksi, tieteen kieleksi. Siihen oli syynsä.

Väliajan jälkeen kierroksia nostettiin ja esitys lähti ihan kirjaimellisesti lentoon. Heidi Kiviharjun kädessä kuvassa oleva sähkövatkain oli tarinan kuuluisa Sampo. Kuvassa Teija Auvinen, Kiviharju, Myy Lohi, Petra Ahola (trapetsilla), Pentti Helin ja Janne Kallioniemi. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Väinämöisen ensi-illassa 20. elokuuta julkistettiin kirjailija ja kielentutkija Juha Hurmeen teos Kenen Kalevala? Tällä kirjailija Hurmeella oli näytelmänsä kautta meille myös jotakin hätkähdyttävää sanottavaa. Ainakaan minä en ole koskaan tullut oikeastaan ajatelleeksi sitä, että arkeologisten löydösten perusteella kirjoitustaito keksittiin ja kehittyi vasta noin 5000 vuotta sitten. Sitä ennen kulttuuri välittyi myytteineen ja tarinoineen suullisen perimätiedon kautta sukupovelta sukupolvelle noin 300000 vuotta.

Hurme on varma, että Itä-Meren alueelta kerätyt kansanrunot edustavat tätä esihistoriallista tarinaperinnettä. Osa niistä on julkaistu Elias Lönnrotin kerääminä ja toimittamina meille tutussa Kalevalassa. Tämä esihistoriallinen pilvipalvelu on kuitenkin ollut paljon laajempi suorastaan häkellyttävällä tavalla. Sen sirpaleista on pelkästään Suomen Kansallisarkistoon saatu talteen 1,27 miljoonaa säettä.

Kansanrunot ja tarinat eivät ole olleet vain oman aikansa viihdettä ja taidetta, vaan niissä kiteytyy vuosituhansien aikana hioutunut neurologinen tekniikka ja taito painaa mieleen ja muistaa tarkasti hyvin laajoja aineistoja.

Näytelmän arvostelun kannalta tämä poikkeama tutkija Hurmeen maailmaan oli perusteltu. Näytelmä Väinämöinen kertoo nimittäin siitä, ettei Kalevala ole suomalaista kansanrunoutta, kansallinen eepos, ei ainakaan siinä mielessä, kun minun ikäpolveni jukuripäille sitä opetettiin karttakepin lyöntien tahdittamana Mutalan kansakoulussa. Miten se voisi olla, jos sen runot ja tarinat ovat syntyneet jo hyvin kauan ennen kuin Suomea, suomalaisia tai edes suomen kieltä oli olemassa?

Hurme on tehnyt valtavan työn kansanrunouden parissa viime vuosina ja ehkä ensimmäisessä kohtauksessa nähty Väinämöisen (Kiviharju) yökkäys oli vihje siitä, että liika on aina liikaa jopa hänen kaltaiselleen lukutoukalle, urholle, joka ahmii kirjoja ja paskantaa nerokkaita oivalluksia.

Tämän pedanttisen tutkijan katsoja löytää Väinämöisen käsikirjoituksesta. Siinä on dokumentoitu huolella näytelmän jokaisen kohtauksen kirjalliset lähteet.

Väinämöisen komean päätöskohtauksen saattoi hyvällä omallatunnolla tulkita tiedekritiikiksi, jossa edellisten sukupolvien ja miksei vielä nykyisetkin folkloristit saivat kuulla kunniansa. Kohtauksessa näyttelijät riitelevät ja jopa äänestävät siitä, kumman runonlausujan Arhipan vai Orhipan tulkinta kalevalaisten kolmannesta löytöretkestä on oikea ja aito.

Käsiohjelman mukaan Arhipalla viitataan kohtauksessa Arhippa Perttuseen, joka lauloi Lönnrotille pitkän samporunon Vuokkiniemessä vuonna 1834. Orhippa on puolestaan Ondrei Malinen, jonka aivan yhtä pitkän, mutta yksityiskohdissaan eroavan samporunon taltioi Vuokkiniemessä A. J. Sjögren vuonna 1825.

Tällaisessa kiistelyssä ei ole tietenkään mitään mieltä, koska kysymyksessä oli kahden eri taiteilijan tulkinta samasta suullisena perimätietona kulkeneesta tarinasta. Molemmat tulkinnat ovat yhtä oikeita.

Edellä mainittu 300000 vuotta on tällä hetkellä tieteen tekijöiden paras arvaus siitä, milloin homo sapiens sapiens -lajin edustajat ottivat ensiaskeliaan maapallolla. Evoluution uutuus hominidien kilpailussa oli ihmiselle tyypillisten suurten aivojen lisäksi kurkunpään rakenne, joka teki mahdolliseksi puheen tuottamisen. Mikäli esimerkiksi Yaval Noah Hararia on uskomien, juuri kyky kertoa tarinoita antoi lajillemme verrattoman kilpailuedun. Sukulaisuuteen perustuvista laumoista voitiin koota ja hallita useista klaaneista koostuvia suuria joukkoja ja tällä joukkovoimalla ihminen levisi lajina hämmästyttävän nopeasti kaikkialle maapallolla.

Itä-Meren alueelta kerätyt vanhat kansanrunot eivät ole yhdentekeviä, vaan autenttisuudessaan lähes ainutlaatuisia. Hurmeen mukaan kansanrunojen tarinat esimerkiksi maailman synnystä ovat hämmästyttävän samanlaisia kaikkialla maailmassa, mikä sinänsä on hieman huolestuttavaa. Konservatiivisuus ja dogmaattisuus ovat ehkä jo meidän geeneihimme koodattu ihmiskunnan alkuhämärissä hyvinkin hyödyllinen, mutta nyt tuhoisa ominaisuus.

Kirjoitustaito kivetti nämä myytit sellaisiksi suuriksi kertomuksiksi, jotka ovat meille tuttuja maailmanuskonnoista. Näin Väinämöisen loppuhuipentumassa esiin manattu, yksityiskohdissa piilevä paholainen pääsi luku- ja kirjoitustaidon myötä valloilleen. ”Pyhien” tekstien ”oikeasta” tulkinnasta tuli uskontokuntien, lahkojen ja kaikenkarvaisten kuppikuntien välisten loputtomien kiistojen aihe.

Ylen haastattelussa Hurme kehottaa käyttämään säästeliäästi käsitettä nero. Monilahjakkaan Lönnrotin hän on valmis julistamaan neroksi. Lönnrotille kansanrunojen kerääminen ei ollut vain tieteellinen, vaan mitä suurimmassa määrin myös poliittinen projekti. Suomi oli siirtynyt satoja vuosia kestäneestä Ruotsin vallan ajasta Venäjän vallan alle vuonna 1808 ja tuolloin ruotsinkielinen eliitti alkoi etsiä maalle omaa kansallista identiteettiä.

Me niemen nykyiset asukkaat olemme varmasti liki sataprosenttisesti edelleen tyytyväisiä tähän fennomaanien käynnistämään projektiin tai ainakin sen tuloksiin. Me olemme niin pieni kansa, että suomalainen nationalismi tai sen käenpoikana kasvanut etnonationalismi ei ole ainakaan toistaiseksi saanut aikaan mitään kovin suurta pahaa. Kalle Haataisen Ylelle Kenen Kalevala? kirjan tiimoilta tekemässä haastattelussa Hurme on huolissaan nationalismin voimistumisesta maailmassa ja varmasti syystä. Ihan kuin joku olisi viime yönä oikein perusteellisesti kääntänyt kelloa taaksepäin aamupäivään kesäkuun 28. päivänä vuonna 1914 kello 10:10..

Väinämöinen

Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelainen näyttämöllä 27.10.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Musiikki (sävellys, sovitus, johto): Pekko Käppi

Lavastus- ja valosuunnittelu: Juha Haapasalo

Puvustus: Henna Mustamo

Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa

Dramaturginen tuki: Hanna Suutela

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Janne Kallioniemi, Petra Ahola, Teija Auvinen, Pentti Helin, Heidi Kiviharju, Myy Lohi, Pekko Käppi

Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa. No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen

Dokumenttiteatteri voi olla todella puhuttelevaa myös tunnetasolla – Transiteatret-Bergenin Tilstander av unntak oli vaikuttava rekonstruktio vuoden 2011 terrori-iskusta Norjassa – Espoon Teatteri lunasti kerralla lupauksensa kansainvälisyydestä

Øystein Nesheim ja Arvid Pettersen piirsivät esityksen kuvat esityksen kuluessa reaaliajassa ja projisoitiin kahdelle monitorille. Tapahtumien faktoista kerrottiin muistilapuilla, jotka niin ikään projisoitiin monitoreille. Kuva © UXBAL & TRANSITEATRET-BERGEN

Me katsojat istuimme yhä Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa lähes hievahtamatta, vaikka esitys oli jatkunut jo yli kolme tuntia. Ruskealla tussilla piirretty viiva eteni yhä Utøyan kartalla. Piirtäjän piirtämä viiva kuvasi sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta murhaajan etenemistä tällä pienellä saarella.

Yhä uusia keltaisia valoja syttyi esityksen lavasteissa. Jokainen uusi valo kertoi uudesta uhrista. Jälleen yksi nuori aikuinen tai teini-ikäinen lapsi oli kuollut tämän äärioikeistolaisen kiihkoilijan toteuttaman joukkomurhan uhrina.

Norjalaisen Transiteatret-Bergenin yhteistyökumppaneiden kanssa toteuttama Tilstander av unntak on heinäkuun 22. päivänä 2011 tehdyn terroriteon rekonstruktio. Siinä kuvataan tämän 3 tuntia, 8 minuuttia ja 38 sekuntia kestäneen hirmuteon vaiheet hetki hetkeltä. Tapahtumien kulun kuvaus perustui dokumenttiaineistoon ja käsittelytapa oli neutraali. Hirmuteon suunnitelleen ja toteuttaneen nuoren norjalaismiehen nimeä ei mainita.

Silti seurasin esitystä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Olen nähnyt elämäni aikana satoja näytelmiä, tanssiesityksiä ja performansseja, mutta muistojen joukosta oli vaikea löytää mitään tähän verrattavaa. Espoon Teatteri & oli nyt kerralla lunastanut lupauksensa. Kyllä, Espoossa toimii Suomen kansainvälisin teatteri ja sen Skandiviikot sunnuntaina päättänyt Tilstander av unntak todellinen harppaus nykyteatterin maailmaan.

Esityksen intensiteetti oli mykistävän voimakas.

Esityksen audiovisuaalisen konseptin on luonut Tore Vang Lid. Hän on myös ohjannut esityksen. Esityksen äänidokumentit olivat tallenteita Norjan ja muiden maiden uutislähetyksistä. Yhteistä näille kaikille uutislähetyksille oli se, että ne oli laitettu eetteriin terroriteon aikana. Näissä reaaliaikaisissa uutisissa haastateltiin terrorismin asiantuntijoita, poliisin edustajia ja Norjan tuolloista pääministeriä Jens Stoltenbergia.

Journalistina vanha ammattiminäni laittoi heti merkille, miten spekulaatiot syyllisistä alkoivat heti Oslon hallintokeskuksessa Agerskatanilla tapahtuneen räjähdyksen jälkeen. Norjan Radion ja P4 Radion haastattelemat asiantuntijat olettivat heti, että räjähdyksen takana oli al-Qaida tai jokin muu islamilainen terrorijärjestö. Spekulointi muslimien äärijärjestön syyllisyydestä jatkui myös muiden maiden medioissa aina esityksen viimeisille minuuteille asti.

Pääministerin viraston lähellä räjähtänyt autopommi ei Norjan radioiden uutisissa silti noussut heti pääuutiseksi, vaan pääuutisissa käsiteltiin heinäkuussa 2011 vuotta aikaisemmin puhjennutta eurokriisiä.

Jos tässä kaivataan määritelmiä Tilstander av unntak oli loistavaa dokumenttiteatteria. Äänidokumenttien valinoilla Lid antoi myös esityksellä vavahduttavan kuvan todellisuudesta, jossa me yhä elämme. Oletukset vievät meidän tajunnassamme tilan vasta ajan myötä varmistuvilta faktoilta. Todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.

Esityksen visuaalinen ilme syntyi piirtäjien, lavastajien ja kameratyöryhmän yhteistyöllä. Vangitseva ja alati tihenevä kauhuntunne saatiin aikaan ilman yhtään kuvaa tai videopätkää raunioituneista rakennuksista tai verisinä retkottavista ruumista. Tuo tunne alkoi tiivistyä, kun pieni, pahvista taiteltu Utøyan lossi lähti ensin saarelta ja palasi sitten sinne takaisin pitkin vedenpintana kiiltävää lavastetta.

Øystein Nesheim ja Arvid Pettersen piirsivät esityksen kuvat esityksen kuluessa reaaliajassa ja ne projisoitiin kahdelle monitorille. Tapahtumien faktoista kerrottiin muistilapuilla, jotka niin ikään projisoitiin monitoreille.

Pahvista tehty lossi, jonka vetovaijeria kelattiin pahvista tehdyllä vintturilla, kuului nukketeatterin tai esineteatterin maailmaan. Samoin Oslon hallintokorttelian kuvaavat pahviset rakennukset ja pahvista muotoiltu pieni auto, jolla murhaaja ajoi Oslosta Utøyan saaren lossille ja pääsi poliisiksi naamioituneena Norjan sosiaalidemokraattisen puolueen nuorisojärjestön AUF:n kesäleirille.

Esityksen esinemaailmaan kuului myös muun muassa valaistu pallokartta, jonka avulla meille havainnollistettiin, mistä päin maailmaa juuri kuulemamme uutinen Oslon pommi-iskusta oli peräisin.

Kolmas elementti esityksessä oli sen rikas ja hyvin ilmaisuvoimainen äänimaailma. Kattavan äänipohjan muille esityksen äänille ja musiikille antoi monitoreilla näkyvän kellon tikitys. Esityksen muusikoita olivat Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Lid. Puhutteleva ja erilaisia tunnetiloja välittävän musiikin luomiseen käytettiin kitaroiden ja trumpetin ohella erilaisia omatekoisia soittimia.

Esityksen äänimaailman ja musiikin synnyttämän emootion viimeisteli upean kuoron laulamat hymnit terroriteon uhreille. En tietenkään osaa nimetä, kuka kuoron jäsenistä lauloi sillä kirkkaan kuultavalla sopraanolla, joka kyyneleet kihomaan silmiini.

Neljäs vaikuttava elementti esityksessä syntyi läsnäolosta. Esityksessä olivat mukana kaikki Transiteatret-Bergenin tanssijat. He eivät nyt tanssineet, vaan istuivat näyttämölle asetetuilla tuoleilla ja meidän katsojien joukossa Louhi-salin katsomossa.

Noin esityksen puolivälin aikoihin he jakoivat meille kaikille kupillisen lämmintä keittoa.

Terroriteko löi särön norjalaisten turvallisuudentunteeseen, haavan, joka ei ole varmaan koskaan parane täysin. Se rikkoi myös kuvan oman maan ainutlaatuisuudesta, josta vielä katastrofin alkaessa radion ja television eurokriisiä koskevista uutisista saattoi lukea kaikuja ikään kuin rivien välistä.

Voimakas tunne läsnäolosta laajensi esityksen sen tiukasta aikaraamista hirmutekoja seuranneisiin päiviin. Stoltenberg vetosi kuuluisassa puheessaan kansan yhtenäisyyteen. Kolme päivää terrori-iskun jälkeen, 25 heinäkuuta noin 150.000 ihmistä kokoontui Osloon niin kutsutulle ruusumarssille.

Norjassa ei annettu vihalle valtaa eikä vaadittu kostoa. Varmasti tähän vaikutti se, että hyökkäys tuli maan sisältä.

Monen oli toki vaikea uskoa, että yksi ainoa ihminen oli saanut aikaan tällaista tuhoa. Terroriteon tehnyt nuorehko norjalainen mies surmasi omatekoisella pommilla Oslon keskustassa kahdeksan ihmistä ja haavoitti kymmeniä muita. Utøyan saarella hän murhasi kylmäverisesti ampumalla 67 ihmistä. Kaksi nuorta hukkui yrittäessään paeta tappajaa uimalla. Saarella terrori-iskussa haavoittui 66 ihmistä.

Tilstander av unntak kantaesitettiin Utøyan saarella 5. heinäkuuta 2021. Laaja kiertue, josta oli sovittu useiden produktiota tukeneen teatterin kanssa, meni kuitenkin jäihin, kun koronapandemia sulki teattereiden ovet.

*Jokaisen katsojan mieleen jäin varmasti Terje Isungsetin sarvesta tehdyn torven kovaääniset tuskanparahdukset. Kuva © UXBAL & TRANSITEATRET-BERGEN*

Terrori-iskun tekijä perusteli tekoaan 1500-sivuisella manifestilla. Sen perusteella tekijä seurasi tarkasti vasta-jihadiksi kutsuttua kansainvälistä bloggaajien verkostoa. Verkosto ei ole järjestäytynyt virallisesti, mutta se järjesti kokoontumisia eri puolilla Eurooppaa, ja sillä oli ja on edelleen Gates of Vienna -niminen keskustelublogi.

Väestönvaihtoa koskevasta salaliittoteoriasta on Suomessa keskusteltu muun muassa Jussi Halla-ahon blogin Scripta-sivustolla.

Populistisen äärioikeiston keskustelu väestönvaihtoteoriasta, ”Eurabia-salaliittoteoriasta” alkoi edellisen vuosikymmen vaihteessa. Suomen eduskunnan nykyinen puheenjohtaja ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Halla-aho on esittänyt tästä ajatuksiaan vierailevana kirjoittajana myös Gates of Vienna -sivustolla.

Terroriteon tekijä ei manifestissaan kuitenkaan siteerannut suoraan Halla-ahoa, kuten joskus on väitetty. Hän siteerasi norjalaista, äärioikeistolaista bloggaajaa Peder Jenseniä. Nimimerkillä Fjordman blogannut Jensen lainasi blogissaan Halla-ahon tekstejä.

Halla-aho reagoi Norjan terroriteon jälkeen uhriutumalla. Kun tämä epäsuora yhteys tekoon oli tullut julki, että hän sanoi joutuneensa noitavainon kohteeksi.

Hamasin järkyttävä terrori-isku teki Transiteatret-Bergenin esityksestä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ainakin minun mieleni täytyi sen aikana tuoreista kuvista tappajia epätoivoisesti pakenevista ihmisitä ja verisistä ruumiista. Utøyan tapahtumien pitäisi antaa ajattelemisen aihetta niille, jotka nyt hampaat irvessä ja suu vaahdossa huutavat sosiaalisessa mediassa arabien pahuutta. Myös vaaleatukkainen ja sinisilmäinen norjalainen pystyy ampumaan sumeilematta täysin puolustuskyvyttömiä 14-vuotiaita lapsia.

Ajattelemisen aihetta on myös niille ymmärtäjille, joiden mielestä epätoivo ajaa ihmisiä tällaisiin tekoihin. Ei aja. Molemmissa tapauksissa hirmutekoihin on ajanut ihmiset vääristynyt ideologia ja jatkuva vihapuhe.

Tilstander av unntak

Transiteatret-Bergenin vierailu Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa 13.10.2023. Esitys kuului Espoon Teatterin & Skadiviikojen ohjelmistoon.

Ohjaus ja audiovisuaalinen konsepti: Tore Vagn Lid

Kuvittajat: Arvid Pettersen ja Øystein Nesheim

Muusikot: Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Tore Vagn Lid

Tekniikka: Mathias Grønsdal

Kameratiimi: Anders Elsrud Hultgreen (kamera), Øystein Nesheim (piirustus) ja Tor Christian F. Bleikli (valo)

Basso/tekniikka: Morten Skage

Laulajat: Idar Aaserud Løvlid, Hilda Annine Hasselberg, Ingvill Espedal, Tora Kristiane Finne, Karl Reksten, Alexander Fiske Fosse ja Erlend Leinan Lund

Tarkastaja: Kikkis Holmaas

Tuottaja: Tor Christian F. Bleikli

Tuotanto: Transiteatret-Bergen yhteistyössä: Wrap Arts Centre, Dramatikkens hus, Festspillene i Nord-Norge, Mediatieteen laitos W. Goethe Universität (Frankfurt a.M), Det Westnorske Teateret ja Vega Scene.

Tukevat Norjan kulttuurineuvosto, Statens Kunstfond (DK), PAHN ja Bergenin kunta. Lisätietoa esityksestä www.transiteatret.no