Kategoria: Musiikkiteatteri

Turun kaupunginteatterin Cabaret on ajateltu ja älykäs sovitus Joe Masteroffin ja John Kanderin Broadway-klassikosta – Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitys sai huikean hienoista tanssikohtauksista

Näytelmän puvustuksen suunnitelleen Heidi Wikarin hienot oivallukset vapauttivat meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner. Kuvassa keskellä ovat seremoniamestarin roolin näytellyt Miiko Toiviainen ja Sally Bowlesin roolin näytellyt Anna Victoria Eriksson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Musikaali on vaikea laji. Sitä nautittavampi kokonaisuus syntyy, kun kaikki teatterin tekemisen osa-alueet osuvat tässä vaativassa lajissa kohdalleen sovituksesta toteutukseen. Turun kaupunginteatterin Cabaret-esitystä ei nostanut lentoon vain virtuositeettia lähentelevä taituruus, vaan ennen kaikkia ajateltu ja älykäs sovitus.

Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitykselle antoivat huikean hienot tanssikohtaukset. Jakob Höglundin ohjaamassa sovituksessa pääosaan ei kuitenkaan noussut maaninen juhlinta Kit Kat Klubilla, vaan tarinan ytimessä oleva suunnaton tragedia.

Näytelmän juutalaisen hedelmäkauppias Schulzin sanoja mukaillen, me olemme ainakin melkein eurooppalaisia ja me tunnemme eurooppalaiset. Meille ei voi tapahtua mitään pahaa. Voimme jatkaa kulutusjuhliamme ja käpertyä omaan onnelliseen elämäämme ainakin vielä hetkeksi. Ilmastomuutos, väestöräjähdys ja alati kasvava väkivallan uhka ovat jossain toisaalla.

Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966 Kuuban ohjuskriisin jälkitunnelmissa keskellä kylmää sotaa.

Esityksen erittely ja kehujen jakaminen tekee mieli aloittaa Heidi Wikarin suunnittelemasta puvustuksesta. Asujen tyyli oli tuttu modernin tanssin seuraajalle. Lyhytlahkeiset mustat urheilutrikoot ja naistanssijoilla ihonväriset urheilurintaliivit, miestanssijoilla ihonväriset hihattomat t-paidat pelkistivät vartaloiden liikekielen oleelliseen.

Upea oivallus vapautti myös meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti hieman samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner.

Roolihenkilön feminiinisyyttä korostettiin tarpeen vaatiessa erilaisilla röyhelöhameilla. Musikaalin bravuureihin kuuluvassa Kaksi naista – kohtauksessa käytettiin myös aikuisviihteen rankkaa liioittelua. Kohtaus oli hauska, burleski parodia amerikkalaisten tissifetissistä.

Todellinen älynväläys puvustuksessa olivat miesten pohjepituiset sukkanauhat. Tällaisilla sukkanauhoilla herrasmiehet estivät ennen joustavien froteesukkien keksimistä sukkiensa valumisen nilkkoihin juhlapuvun alla. Teatterissa ja elokuvissa ne ovat tarjonneet visuaalisen elementin, joka tekee riisuutuvasta miehestä hieman koomisen hahmon.

Tämä kaikille esiintymisasuille yhteinen asuste korosti sitä, mistä näytelmän tarinassa perimmältään on kyse. Kit Kat Klubi ei 1930-luvun Berliinissä ollut ensisijaisesti mikään varieteetaiteeseen keskittynyt teatteri, vaan prostituoitujen parittamiseen erikoistunut paremman väen seksiklubi, jonka pöytiin asennettujen puhelimien ääressä ilotytöt ja rattopojat odottivat asiakkaiden tarjouksia ja tekivät omia ehdotuksiaan.

Berliinin omintakeisten alakulttuurin taustalla ei ollut ensisijaisesti Weimarin tasavallan vapaamielisyys, vaan köyhyyden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia syrjäytyneiden ja syrjittyjen ihmisten pyrkimys pysyä hengissä ja ilmaista itseään miesten hallitsemassa maailmassa. Berliini oli ja on yhä suurkaupunki, jonka omintakeinen ilmapiiri antoi tilaa myös marginaalista tuleville ihmisille ja heidän taiteelleen.

Raha pyörittää maailmaa, kuten toisessa Cabaret-musikaalin kuuluisassa bravuurissa lauletaan.

Höglund korostaa tätä ydinteemaa jo upeassa avauskohtauksessa, eräänlaisessa introssa, jossa hän marssitti tanssijat näyttämölle perinteisissä raharuhtinaiden haarniskoissa. Frakit ja korkeat silinterihatut olivat vielä viime vuosisadalla luokkayhteiskunnan keskeisiä symboleja.

Näytelmän ensimmäinen kohtaus viritti tarinan tapahtumien ylle uhkaavan, tumman sävyn, joka konkretisoitui esityksen viimeisessä kohtauksessa. Frakit vaihtuivat keskitysleirivankien raitakaapuihin.

Niinä harvoina kertoina, kun minulla on ollut tilaisuus nähdä Turun kaupunginteatterin esityksiä, olen nauttinut näkemästäni ja ennen kaikkea kuulemastani. Luulen, että Turun teatterissa on kiinnitetty tavallista enemmän näyttelijöiden puhetekniikan ylläpitoon.

Heidän joukostaan löytyy myös loistavia laulajia. Sally Bowlesin roolin esittäneellä Anna Victoria Erikssonilla on upeat äänivarat. Mieleen jäi myös se poikkeuksellinen herkkyys, jolla Schultzin roolin näytellyt Mika Kujala tulkitsi rooliin kuuluneet laulut.

Oman ainutkertaisen vivahteensa Turun kaupunginteatterin esitykselle on antanut varmasti se, että seremoniamestarin roolissa näytteli Miiko Toiviainen. On vaikea edes kuvitella osuvampaa valintaa tähän keskeiseen rooliin.

Toiviainen kuvaa kirjoittamassaan ja esittämässään monologinäytelmässä Loistava elämäni kasvuaan ja identiteettinsä kehitystä transmiehenä. Transseksuaalisuus on varmasti antanut Toiviaiselle avaran näkökulman näytelmän tarinan roolihenkilöihin. Toiviaisen upea näytteleminen auttoi ainakin minua ymmärtämään oivalluksen kautta.

Samanlaisen vaikutuksen teki muutama vuosi sitten Lappeenrannassa Cabaret-produktiossa seremoniamestarin roolin näytelleen, omasta homoseksuaalisuudestaan julkisuudessa kertoneen Jussi Johnssonin roolityö.

Musiikkinäytelmän sydän lyö siihen tahtiin, minkä orkesteri sille antaa. Ohjaajana Höglund on antanut tilaa omille koreografioilleen niin, että Turun Cabaret venyi ajalliset kolmen tunnin mittaiseksi. Jussi Vahvaselän musiikin sovitus ja orkesterin johto komppasivat mainiosti tätä pyrkimystä.

Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus ja Jarmo Eskon valosuunnittelu olivat yhdessä hieno pala täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa. Kokonaisuutena esityksen skenografia varmaan täytti jopa Broadway-musikaalin korkeat laatukriteerit. Haraldssonin rakennustelineistä koottujen lavasteiden voimakkaan vertikaaliset linjat tukivat hienosti Höglundin koreografian oivalluksia ja tavoitteita.

Näyttämötila otettiin nyt haltuun lähes sataprosenttisesti ja katsojana nautin modernille liikekielelle ominaisesta halusta ja tarpeesta päätä ylös estradin lattian tasosta.

Höglund toi ohjauksessaan näyttämölle myös orkesteria johtaneen Vahvaselän. Orkesterimontusta näyttämölle siirretyt soittimet toivat ilmettä ja humoristisesti rakennettuihin kohtauksiin hauskuutta. Yllättävän monet esityksen näyttelijöistä osasivat myös soittaa näitä esille tuotuja soittimia.

On sääli, että Turun kaupunginteatterin poikkeuksellisen hieno produktio on jäänyt koronaepidemian alle. Tampereen Teatterikesän esityksessä Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön katsomossa noudatettiin määräystä kahden metrin turvaväleistä.

Se harmitti sekä tekijöiden että meidän katsojien puolesta. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys on poistunut ohjelmistosta (toistaiseksi). Pientä toivoa siis on esimerkiksi hänellä, joka ennen esityksen alkua yritti ostaa itselleen lippua teatteriin tulevilta.

Cabaret

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2021

Näytelmä perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin ja John van Druten sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään.

Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo

Rooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen.

Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä

Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

TTT-Klubin POP Fictionissa revitiin huumoria tositeeveestä ja sosiaalisesta mediasta – kokeneen tekijäkaartin estraditaide oli kiltin keski-ikäistä

Täältä pesee! POP Fictionin alussa Sami Hintsanen, Johanna Tohni ja Juha Junttu kaappasivat meidät katsojat panttivangeikseen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin POP Fiction oli viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallisen keski-ikäistä estraditaidetta. Olkaa hyvä ja naurakaa.

Komiikan kirjoittaminen ja esittäminen ovat varmasti kaksi vaikeinta hommaa, mihin ihminen voi itsensä pakottaa. Heikki Syrjän ja Johanna Tohnin sketseissä huumoria revittiin tositelevision ja sosiaalisen median kummallisuuksista.

Itse arvostan stand up – komiikassa tarinoiden omakohtaisuutta. Jutun koominen kärki löytyy leikkauspisteestä, missä yksityinen ja yleinen kohtaavat tai todellisuus joutuu törmäyskurssille yksityisen kanssa.

Nyt vitsit liikkuivat usein kovin yleisellä tasolla. Tunnistin itseni esimerkiksi hahmosta, joka kärttää somessa itselleen klikkauksia, mutta entäs sitten.

Toki esityksestä löytyi myös aidon ironisia käänteitä. Itse nauroin eniten kohtaukselle, jossa muun muassa Ylen Tartu mikkiin musiikkiviihdeohjelmaan juontanut Sami Hintsanen haastatteli television kuvitteellisessa makasiiniohjelmassa kahta nuorta tubettajaa.

Kuilu tämän päivän parikymppisten ja viisikymppisten välillä on avara ja syvä.

Hintsasen vahva fyysinen esittäminen antoi muutenkin lisää särmää eitykselle.

En itse katso koskaan television realitysarjoja tai musiikkiohjelmia, joihin on koottu suomalaisen populaarikulttuurin tähtiä viihdyttämään toisiaan. Sen takia varmaan osa vitseistä meni joko yli hilseen tai jäin tämän kirjoittajan huumorihorisontin katveeseen.

Ehkä television latistava vaikutus ulottuu vitsien aiheiden takia aina estradille asti. Jopa TTT-Klubin ravintolaympäristössä näyttämön neljäs seinä tuntui nyt poikkeuksellisen tukevatekoiselta.

Esityksen ohjannut Otto Kanerva on työryhmineen pyrkinyt mahdollisimman viihdyttävän ravintolashow’n tekemiseen. Kehyskertomus, jossa esiintyjät ottivat meidät katsojat panttivangeikseen, ei oikein toiminut.

Teatterissa sen pitäisi olla sanomattakin selvää.

Pääpaino oli musiikilla ja Hintsanen, Tohni ja Juha Junttu lauloivat komeasti.

Show’n huippuhetkiin kuuluivat Juntun Hector-parodiat Juhani Sydänalan roolihahmossa. Sanoitukset ovat Syrjän kynästä. Tohni on itse sanoittanut kappaleet, joita hän tulkitsi Johannikka T:n roolihahmossa.

Esityksen nimi on sananmuunnos Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction nimestä. Tarantinon leffa oli ehkä 90-luvun merkkiteos ja POP Fictionin viidettä kymppiään käyvät tekijät ovat varmasti saaneet siitä kovat kiksit nuorina.

Esitys myös alkoi ja päättyi Pulp Fictionin tunnarilla. Katsojina olisin toivonut tekijöiltä myös samanlaista sumeilemattomuutta tekstien kanssa.

POP Fiction

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 2.10.2020

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Johanna Tohni

Ohjaus Otto Kanerva

Musiikkikappaleiden taustaraitojen tuotanto Juha Junttu

Estradilla Johanna Tohni, Sami Hintsanen ja Juha Junttu

Esityksen alkuperäinen musiikki:
Juhani Sydänala (sävellys Juha Junttu, sanoitus Heikki Syrjä)
Johannika T: Setämies (sävsäveltänyt ja sanoittanut Johanna Tohni, sovittanut ja tuottanut Reko Erkkola)
Johannika T: Sit kun mä kuolen (säveltänyt jasanoittanut Johanna Tohni)

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen. Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun.

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Elämysten ilta teatterimurmelina – Helsingin kaupunginteatterissa osataan Broadway-musikaalien vaikea genre!

Päivä murmelina on aikuisten satu, vaellustarina, jossa koppavasta paskiaisesta, Phil Connorsista kasvaa kunnon mies. Tässä sadussa ei kiivetä Mordonin vuorelle, vaan kuljetaan ajassa yhä uuten murmelinpäivään. Sadulla on myös onnellinen loppu. Sadun prinssi, säämies Connors (Lari Halme) ja prinsessa, tuottaja Rita Halson (Maria Lund) saavat lopulta toisensa. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmassa ohjaaja Samuel Harjanne kirjoittaa ajan arvoituksesta. Miksi aika tuntuu kulkevan välillä hitaasti, sitten nopeasti ja pysyy joskus myös paikallaan?

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaalissa Päivä murmelina aika sekä kulki hurjaa vauhtia että pysyi paikallaa. Esitys vyöryi eteenpäin valtavalla energialla, ja silti minulle oli katsojana käydä kuin tämän tarinan sankarille Phil Connorsille.

Päivä murmelina oli elämys. Se sai esityksen parissa vietetyt hetket tuntumaan merkityksellisiltä. Harjanteen kirjallista retoriikkaan mukaillen esitys sai ajan virrassa aikaan ison pyörteen. Tähän pystyy vain riemastuttavan hauska komedia.

Osaamisen ilo tulvi näyttämöltä katsomoon asti. Helsingin kaupunginteatteri on onnistunut kokoamaan yhteen ensemblen, jonka taiteilijat taitavat Broadway-musikaalin tekemisen. Murmelin päivä ensi-illassa jopa poikkeuksellisen intonaationsa takia konstikas suomen kieli mukautui esityksen kiivaaseen rytmiin kuin öljy rattaisiin.

Tästä pitää kiittää suomennokset tehneitä Hanna Kailaa ja Reita Lounatvuorta. Varsinkin laulujen sanat kääntäneen Kailan työpanos on ollut varmasti yksi onnistumisen avaimista.

Näytelmiä on viimeisten sadan vuoden aikana filmattu pilvin pimein. Päivä murmelina on poikkeus tästä valtavirrasta. Siinä elokuvan käsikirjoituksesta on muokattu näytelmä.

Elokuvan käsikirjoituksen Danny Rubin kirjoitti yhdessä ohjaaja Harold Ramisin kanssa. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneesta leffasta tuli valtava menestys ja se on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista.

Käsiohjelmaan painetussa, Sammuel Harjanteen ja Henna Piiron tekemässä haastattelussa Rubin kertoo, miten menestyselokuvan käsikirjoituksesta muokattiin musikaali lähes neljäkymmentä vuotta elokuvan ensiesiesityksen jälkeen. Se on ollut monimuotoinen, pitkä ja kiinnostava prosessi. Käsiohjelmaan kannattaa uhrata se ylimääräinen kymppi jo tämän haastattelun takia.

Rubin ajatteli kirjoittaa elokuvan käsikirjoituksen aineistosta joko romaanin tai sarjan televisiolle. Lopulta hän päätti työstää aineistostaan musikaalin yhdessä teoksen musiikin säveltäneen ja laulut sanoittaneen Tim Minchin kanssa.

Rubinin valinta eri taidelajien välillä osui ainakin tämän kirjoittajan mielestä nappiin. Päivä murmelina on vähän höpsö aikuisten satu, joka kunnon satujen tavoin sisältää opetuksen, tai ehkä paremminkin teräviä huomioita inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Se on siis kuin jo valmiiksi teatterille tehty.

Tarina on kuin luotu räväkkää komediaa varten. Säämies Phil Connors, koppava tv-julkkis juuttuu lumimyrskyn takia Amerikan takahikiälle, Punxsutawneyn pikkukaupunkiin ja herää yhä uudestaan samaan murmelinpäivään

Teatterin kontekstissa vaikuttavuus perustuu esiintyjien ja yleisön suoraan vuorovaikutukseen. Se antaa luvan heittäytyä mukaan ja tulla juksatuksi. Harjanne, koreografi Simon Hardwick ja kumppanit vetivät näyttelijöineen ja tanssijoineen meidät mukaan tarinaan taikureiden otteilla. Häkellyttävän hienosti toteutetut ja salamannopeasti tapahtuneet vaihdot kohtauksesta toiseen olivat silkkaa magiaa, teatterin taikaa.

Esityksessä oli niin monta huippuhetkeä, ettei niitä voi tässä luetella. Itselleni kolahti kuitenkin esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan Phil Connors (Lari Halme) eksyy kapakkaan ryyppäämään kahden paikallisen juopon (rooleissa Juha Antikainen ja Paavo Kääriäinen) kanssa.

Näiden juoppojen omasta elämästään kertovassa, yksisanaisia virkkeitä käytävässä keskustelussa tuli näkyväksi näytelmän ydinajatus. Juoppo herää krapulaan ja sammuu illalla humalaansa. Kaikki päivät ovat aivan samanlaisia päiviä murmelina.

Mutta niin taitaa ole meidän jokaisen kohdalla. Aikuisuus on sitä, että kertauksesta tulee opintojen äiti. Elämän koomisuus ja traagisuus piilee näiden toistojen määrässä. Meidän tietoisutta yläpitäville aivoillemme jokainen päivä on tavallaan uusi uusi päivä murmelina.

Kapakkakohtausta seurasi myös aivan huikeasti toteutettu kohtaus, jossa Connors kyyditsee humalassa kahta uutta tuttavuuttaan kotiin murmelivetoisella autolla moottoripyöräpoliisit kannoillaan. Hurjalla energialla ladattu hurjastelu näyttämöllä oli tajunnan räjäyttävän hauska.

Aivan huikea oli myös kohtaus, jossa mielenterveyttään epäilevä Connors hakeutuu hoitoon. Kohtaukseen oli saatu mukaan käärmeöljyn kauppiaiden koko kirjo reikihoitajista psykoterapeutteihin.

Esimerkiksi Uusi päivä televisiosarjasta ja Kätevä emäntä sketseistä tuttu Halme oli huikean hyvä Connorsin roolissa. Yli nelikymppisen miehen liikkuvuus ja elastisuus fyysisesti vaativissa ja ilmiselvästi myös erittäin vaikeissa tanssikohtauksissa oli jotakin, jota pitää vielä näin jälkikäteenkin ihailla.

Myös Maria Lund teki upeaa työtä näytelmän toisessa pääroolissa tuottaja Rita Hanssonilla. Lundissa on rutkasti sitä lavasäteilyä, jonka katsoja kokee läsnäolon tunteena.

Kapellimestari Eeva Kontu on koonnut ympärilleen hienon orkesterin. Ensemblessä on osaavia tanssijoita ja lauluvoimaa. Joku konsultti voisi kiteyttää tämän arvion ydinsanoman toteamalla, että Helsingin kaupunginteatterista on kehittynyt menestysmusikaalien osaamiskeskus.

Koronaepidemia ja sen vaatimat rajoitukset ovat laittaneet teattereiden taloudet koville. Päivä murmelina on ollut hyvin kallis produktio. Toivottavasti Helsingin kaupunginteatterilla ja teattereita tukevilla kaupungilla ja valtiovallalla on kykyä ja tahtoa pitää kiinni sen luoneesta osaamisesta.

Päiväni murmelina

Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020

Käsikirjoitus Danny Rubin

Musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin

Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne,

Koreografia Simon Hardwick

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Elina Kolehmainen

Naamiointi Maija Sillanpää,

Valot Palle Palmé

Ääni Kai Poutanen

Keskeisissä rooleissa Lari Halme, Henrik Hammarberg, Maria Lund, Raili Raitala, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on mainio seremoniamestari – Cabaret on osaavaa ja hyvää tekemistä Lappeenrannan teatterilta

Seremoniamestari Jussi Johsson, Noora Huotari ja Tanja Koski yhdessä Cabaretin hupaisimmista kohtauksista. Tinjami Varamäen puvustuksessa kahden naisen aiheuttamaa pulmaa pohdittiin saksalaisissa ”perinneasuissa”. Kuva Ari Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on loistava seremoniamestari. Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret nousi oikealle tasolleen aina, kun upeasti oman roolinsa sisäistänyt Jussi Johnsson oli mukana kohtauksessa.

Jo Cabaretin kuuluisa avaus, Willkommen meni tunnelmaa kohottavasti putkeen. Johnsson tavoitti jopa seremoniamestarille Cabaret elokuvasta tunnetuksi tulleen intonaation, kun hän lauloi englanniksi ja ranskaksi tervetulotoivotuksia saksaksi murtaen ja saksaa Berliinin murteella.

Hienosti sisäistetyn roolin kruunasi Johnssonin hiottu elekieli ja mimiikka. Ne tekivät Cabaretin avainkohtauksista, joissa musikaalin viisto huumori tavoittaa dramaturgisen huippunsa, todella hauskoja. Johnsson on selvästi sisäistänyt, mistä tässä Broadway musikaalissa on kysymys.

Joe Masteroffin käsikirjoittaman, John Kanderin säveltämä ja Fred Ebbin sanoittama Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966. Sen jälkeen se on otettu musiikkiteattereiden ohjelmistoon yhä uudelleen. Suomessa Cabaret menee parhaillaan Lappeenrannan teatterin lisäksi ainakin Kuopion kaupunginteatterissa ja aivan kohta myös Rovaniemen Teatterissa.

Broadwayn musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan yleensä pilkuntarkasti. Cabaretista on kuitenkin tehty tämän vuosisadan puolella myös todella villejä versioita.

Teatterinjohtaja Iiris Rannio on sovittanut ja ohjannut Cabaretista perinteisen version. Tarkoitan tällä sitä, että esityksen roolitus ja toteutus epäilemättä ovat lähellä sitä, miltä Cabaret näytti Broadhurst-teatterin ensi-illassa 20. marraskuuta 1966.

Kun tietää, miten konservatiivista lappeenrantalainen teatteriyleisö on mieltymyksiensä suhteen, Rannion ratkaisu on varmasti järkevä. Toki Ranniolla on ratkaisuilleen myös hyviä näytelmän juonesta ja estetiikasta lähtevät perusteluita. Paheellinen Kit Kat Klubi ei ole vain ajankuva Weimarin tasavallan Berliinistä, vaan Cabaret kuvaa 20-luvun villejä vuosia länsimaissa, kulttuurin murrosta, jonka vaikutukset ulottuivat Suomeen asti.

Tuo ajankuva on tuotu näyttämölle komeasti. Mika Haarasen suunnittelema lavastus, Timjami Varamäen suunnittelema puvustus ja Jukka Kurosen valosuunnittelu loihtivat näyttämölle toinen toistaan hienompia näyttämökuvia. Cabaretissa uuden teatterin teatteritekniikkaa käytettiin nyt ilmeisesti ensimmäisen kerran täysimääräisesti hyväksi ja jälki oli komeaa.

Tanja Huotarin koreografiat ovat hienoa työtä. Kit Kat Klubin tanssijat Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio ja Netta Salosaari pitivät yhdessä seremoniamestari Johnssonin kanssa huolta siitä, että show jatkui silloinkin, kun kehystarinan ihmissuhdekuviot jäivät suvantovaiheeseen.

Kapellimestari Jani Pola on jo vuosia ollut hahmo, johon musiikkiteatterin tekijät ovat voineet tukeutua Lappeenrannassa. Polan johtamalla orkesterilla oli juuri sopiva, aavistuksen rosoinen soundi, joka sopi juuri tämän musikaalin henkeen kuin nenä päähän.

Ohjaajana Rannio hallitsi suuren näyttämön tilaa nyt hyvin. Varovaisuus näkyi kuitenkin kohtausten ajoituksissa. Cabaret oli viihdyttävä, mutta vuorovaikutus yleisön ja esiintyjien välillä ei noussut sille tasolle, mihin musikaaleissa parhaimmillaan päästään. Konserttihurmos jäi kokematta. Tosin kello yhdeltä alkava päivänäytös ei varmaan ole sille myöskään se otollisin ajankohta villeille suosionosoituksille kohtausten välissä.

Myös roolitus jäi askarruttamaan. Sanna Kemppainen lauloi komeasti ja tanssi sujuvasti esityksen toisessa pääroolissa, Kit Kat Klubin tähtenä Sally Bowlesina. Kemppaisen viileää älyllisyyttä ilmentävä lady look -habitus istui ehkä vähän huonosti villin ja ailahtelevaisen Sally Bowlsin rooliin.

Rannion mukaan 20-luvun villit vuodet päättyivät vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja suureen lamakauteen. Tämä on totta, mutta Cabaret kertoo myös siitä armottomasta krapulasta, johon Eurooppa heräsi näiden juhlien jälkeen.

Englantilainen Isherwood oli homoseksuaali ja hänet karkotettiin Saksasta vuonna 1933. Jos hän olisi ollut saksalainen, hän olisi todennäköisesti päätynyt Hitlerin hallitsemassa maassa Buchenwaldin keskitysleirille Hollywoodin asemesta.

Ishewood on kirjoittanut Berliinin vuosistaan useita romaaneja. John van Druten kirjoitti Ishwoodin romaanin Goodbye to Berlin pohjalta näytelmän I Am a Camera, josta Masteroff sitten teki käsikirjoituksen Cabaretia varten.

Tarina on tragedia sekä yksilö että yhteisötasolla. Rakastavaiset eivät saa toisiaan ja Weimarin tasavalta, mikä oli saksalaisten yritys ponnistella irti kansakunnan autoritaarisista perinteistä, päättyy katastrofiin.

Ehkä tämä pienen juhlijan ahdistus saa teatterin tekijät tarttumaan juuri tähän musikaaliin yhä uudestaan. Toisen maailman sodan alkaneita kulutusjuhlia voi myös seurata krapula, jonka ankaruutta me voimme vain aavistella.

Cabaret

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.9.2019

Käsikirjoitus, musiikki, laulujen sanat Joe Masteroff, Fred Ebb, John Kander

Suomennos Esko Elstelä

Laulujen suomennokset Jukka Virtanen

Ohjaus Iiris Rannio

Lavastus Mika Haarala

Koreografia Tanja Huotari

Pukusuunnittelu Timjami Varamäki

Valosuunnittelu Jukka Kuronen

Näyttämöllä Sanna Kemppainen, Jarno Hyökyvaara, Anna-Kaisa Makkonen, Seppo Kaisanlahti, Jussi Johnsson, Eppu Pastinen, Netta Salonsaari, Tanja Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio, Jussi Lankoski ja Samuli Punkka

Juuri tällaista lastenteatterin pitääkin olla – Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on investointi teatteritaiteen tulevaisuuteen

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on visuaalista ilotulitusta. Kohtaukset, joissa Sonja Pajunoja Arielin roolissa ui ja teki voltteja ilmassa, olivat maagisen kauniita. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Tällaista lastenteatterin pitääkin olla. Tehdään mahdollisimman suuresti ja käytetään produktioon kaikki osaaminen ja resurssit, mitä isosta talosta löytyy.

Helsingin kaupunginteatterin johto ei kerro, mikä on Pienen merenneidon tuotantobudjetti. Ehkä salaperäisyyteen on syynsä. Ainakin yksi lyömätön peruste satsaukselle löytyy itse esityksestä. Pieni merenneito on investointi koko taidelajin tulevaisuuteen.

Olen varma, että torstain ensi-illan nähneet lapset muistavat tämän kokemuksen läpi elämänsä. Ensimmäiset siemenet ymmärrykseen ja oivallukseen on kylvetty otolliseen maaperään.

Produktion ympärille syntyvä loiste saa myös näiden tulevaisuuden teatterin tekijöiden ja teatterissa kävijöiden vanhemmat avaamaan kukkaroidensa nyörejä. Liput ovat hintavia, mutta elämässä on asioita, jotka pitää kokea edes kerran.

Helsingin kaupunginteatterissa on ollut viime vuosina henki päällä. Tekemisen ilo tuntuu katsomossa asti. Torstaina Pienen merenneidon ensi-illassa oltiin jo lähellä hurmosta. Me katsomossa istuneet reagoimme jokaiseen kohtaukseen spontaaneilla suosion osoituksilla eikä esityksen lopussa edes aidot liikutuksen kyyneleet olleet kaukana.

Näin vahva vuorovaikutus näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välillä on jotenkin ainutkertaista. Oli kuin 60 vuotta elettyä elämää olisi karistettu hartioilta, ja hetken sai iloita näytelmän sadun todellisuudesta kuin lapsi. Se tuntui älyttömän hyvältä.

Tässä esityksessä oli mukana paisi huikeita taikatemppuja myös rutkasti sitä teatterin aitoa taikaa.

Käsiohjelman mukaan ensi-illassa näyttämöllä ja kulisseissa esitystä oli toteuttamassa yhteensä 80 ihmistä. Oman panoksensa esityksen valmisteluvaiheessa on varmaan olut kaikilla teatteri 240 työntekijällä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Visuaalisesti ja toiminnallisesti upea kokonaisuus on epäilemättä ohjaaja Samuel Harjanteen, kapellimestari Risto Kupiaisen, lavastaja Peter Ahlqvistin, koreografi Gunilla Karlsson-Olssonin, äänisuunnittelija Kai Poutasen, valosuunnittelija William Ilesin ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan muodostaman tiimin yhteistyön tulosta.

Itse nautin esityksen hienoista suomennoksista. Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila ovat tehneet loistavaa työtä kääntäessään Dough Wrightin käsikirjoituksen ja Howard Ashmanin ja sekä Glenn Slaterin sanoitukset svengaavalle suomen kielelle. Nyt Disneyn piirrettyjen söpöily sai maistuvan kirpeitä sävyjä ja tilannekomiikka rinnalla kukki koko ajan mojova sanallinen huumori.

Pahiksen roolit ovat myös teatterissa näyttelijän kannalta sekä kiinnostavia että palkitsevia. Sanna Saarijärvi teki hienon roolin sadun merinoita Ursulana. Uskon, että huikeaksi bravuuriksi Saarijärven hieno roolityö nousi juuri loisteliaan käännöstyön ansiosta, hahmo ja kieli olivat yhtä.

Sonja Pajunoja lauloi ja näytteli upeasti musikaalin Arielina. Hän selvisi tyylikkäästi myös vaijerinosturilla toteutetuista ilmiakrobatiasta.

Hienoja roolitöitä oli niin paljon, että on vähän vaikea nostaa nimiä esiin tästä suuresta joukosta.

Tietenkin tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten upeasti kohtaukset oli toteutettu. Esityksessä ei ollut yhtään kuollutta kohtaa.

Disneyn mediaimperiumista voidaan olla monta mieltä. Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito korostaa kuitenkin esityksenä ennen muuta sitä, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille.

Lontoon Guildfort School of Actingista teatteriohjauksen maisteriksi valmistunut Harjanne on elävä esimerkki tästä. Opiskelu Englannissa on tarjonnut hyvin lahjakkaalle tekijälle uuden väylän toteuttaa omaa taiteellista näkemystään.

Sen tuloksista olemme saaneet kaikki nauttia. Käsiohjelmaan painettu lista Harjanteen ohjauksista on vaikuttava. Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin musikaali Kinky Boots oli viime vuonna huikea arvostelu ja katsojamenestys.

Pienen merenneidon lumo syntyi sirkuksessa ja nukketeatterissa käytettävillä keinoilla. Nukkien suunnittelusta ovat vastanneet Paul Vincett ja Beckly Johnson ja huikeiden lennätysten suunnittelusta James Veitch ja Nick Porter. Kahden ensin mainitun yhtiö Stitches and Glue Ltd edustaa oman alansa huippuosaamista koko maailman mitassa ja samaa voi sanoa Veitchin ja Porterin yhtiöstä Flying by Foy Ltd.

Andersen kirjoitti Pieni merenneito -sadun vuonna 1837 rakkaudentunnustuksena läheiselle ystävälleen Edvard Collinille silloin, kun ystävä kihlautui tyttöystävänsä kanssa. Käsiohjelmaan ohjaajan kommentin kirjoittaneen Harjanteen mukaan Andersen koki olevansa merenneito, joka ei koskaan voi olla osa ystävänsä maailmaa, koska he olivat erilaisia, ja Collinin kaltainen ihminen ei voisi koskaan rakastaa Andersenin kaltaista merenneitoa.

Saduissa kuvataan elämän peruskysymyksiä, niitä jotka muovaavat meidän identiteettiämme. Andersenin sadut kuvasivat myös oman aikansa todellisuutta, pieni tulitikkutyttö paleltui kuoliaaksi kadulla ja pieni merenneito haihtui meren vaahdoksi.

Disneyn piirretyt versiot näistä klassikkosaduista päättyvät amerikkalaistyyliseen happy endiin. Rakastavaiset saavat toisensa.

Kuolema on meidän maailmassa ainakin suurimmalle osalle lapsista vielä abstraktio ja niin pitääkin olla. Aivan muut asiat pyörivät alakouluikäisten nassikoiden mielessä. Käsiohjelman ehkä hellyttävin kohta on se, missä Harjanne kertoo, miten hän näki Disneyn Pienen merenneidon ensimmäisen kerran videolta jo kolmivuotiaana.

Helsingin kaupunginteatterin Pientä merenneitoa ei suositella alle kouluikäisille. Nuoremmatkin voivat sen toki katsoa ja kokea, jos teatteri on jo paikkana tuttu.

Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Se on erittäin informatiivinen, lajissaan lähes täydellinen kuten itse esityskin.

Pieni Merenneito

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys

Musiikki Alan Menken

Käsikirjoitus Dough Wright

Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater

Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Risto Kupiainen

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamiointi ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen

Nukkien suunnittelu Paul Vincent ja Becky Johnson

Lennätykset James Veitch ja Nick Porter

Päärooleissa Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Valo Eklund

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg

Savonlinnan Teatterin Pojissa on hyvä meininki

Kuvassa vasemmalta Lauri Kortelainen (Immu), Tommi Niemi (Pate), Jari Pylvänäinen (Urkki) ja Matti Ruuska (Jake). Kuva Soila Puurtinen/Savonlinnan Teatteri

Savonlinnan Teatterin Pojat on energinen, sujuva ja hauska esitys. Näytelmän sovittanut dramaturgi Snoopi Siren on muokannut romaanin henkilöhahmoista tämän vuosituhannen ihmisiä. Kirjailija Paavo Rintalan ei silti tarvitse pyörähtää haudassaan. Ohjaaja Taava Hakala on näyttelijöineen tavoittanut sen tärkeimmän, keskenkasvuisten viikareiden maailman.

Rintalan kirjan tarina on ainakin varttuneelle väelle tuttu Mikko Niskasen romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta Pojat. Siren on keventänyt dramaturgiassaan Rintalan tarinaa karsimalla siitä sotaan liittyviä osia. Samalla tarinan kollektiivisesta kokemisesta kertovat tasot ohenevat ja yksilötaso korostuu.

Savonlinnan näytelmässä korostuu tarinan Jaken (Matti Ruuska) rooli. Väliajan jälkeen esityksessä tapahtuva dramaattinen käänne kertoo juuri sodalle äitinsä menettäneen Jaken kohtalosta.

Hakala käyttää ohjauksessaan tehokeinona liioittelua ja tekee sen taitavasti. Minua nuorempien katsojien on todennäköisesti helppo samaistua tarinaa näiden televisiosta tuttujen keinojen kautta.

Savonlinnan Pojat on oman aikamme näköinen ja niin pitääkin olla. Se ei ole aikamatka jonnekin edellisen vuosisadan menneeseen maailmaan kuten Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat oli ja on.

Savonlinnan Teatteri muutti kaksi vuotta sitten Savonlinnasalin tiloihin. Pienelle teatterille konserttikäyttöön rakennetun valtavan salin käyttö on iso haaste. Tällaisen valtavan suuren tilan haltuunotto ei ole helppo tehtävä, kun salista ymmärrettävästi puuttuu lähes kaikki teatteritekniikka.

Hakala ja lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Joonas Väkeväinen selättävät tämän tilan muodostaman haasteen hienosti. Kaksikko käyttää rohkeasti hyväkseen estradiviihteestä tuttuja keinoja.

Näyttämötilojen puutteet Väkeväinen on poistanut rakentamalla näyttämölle suuren rautatievaunun. Se tarjoaa puitteet Hakalan erittäin sujuvan ohjauksen kohtausten sisääntuloille.

Väkeväinen käyttää myös korkealla konserttisalin estradin katossa sijaitsevia valonheittäjiä taitavasti tilan hallinnassa. Näin kaksikko loihti esiin esimerkiksi musiikkinäytelmän todella koskettavan loppukohtauksen.

Musiikkinäytelmän toinen kivijalka ovat Jarkko Martikaisen säveltämät ja sanoittamat laulut. Martikaisen sävellykset ja sanoitukset ovat balanssissa Rintalan kirjoittaman tarinan kanssa.

Lapsiroolien näyttelemisessä on aikuisille näyttelijöille omat haasteensa. Ruuska ja kumppanit heittäytyivät riemastuttavalla tavalla vähän toisella kymmenellä olevien koltiaisten rooleihin.

Nimestään huolimatta Hakalan ohjaama Pojat oli myös Aino Mankosen ja kumppaneiden bravuuri. Heti näytelmän alussa esitetty kaljanmyyntikohtaus oli yksi hauskimmista, mitä olen suomalaisessa musiikkiteatterissa nähnyt.

Pontta esitykselle antoi myös Ari Nummisen ideoima koreografia.

Savonlinnan Teatteri: Pojat.

Dramatisointi Snoopy Siren

Ohjaus: Taava Hakala.

Musiikki ja sanoitukset: Jarkko Martikainen.

Musiikin sovitus ja toteutus: Jari Pylvänäinen

Lavastus ja valot: Joonas Väkeväinen.

Puvut: Leila Oksanen

Koreografia: Ari Numminen.

Rooleissa Matti Ruuska, Lauri Kortelainen, Tommi Niemi, Mikko Leinonen, Jari Pylväinen, Aino Mankonen, Mervi Koskinen, Linda Taskinen, Iida-Maaria Lindstedt, Essi Paananen, Sameli Järvensalo, Sami Sinisalo ja Aino Sihvonen.

Savonlinnasalissa 6.10.2017.