Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri
Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.
Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.
”He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”
Auts!
Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.
Epäilyksen epäilys heräsi,
kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija.
Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle
taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton
ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan
ilmaista.
Kohtaukseen liittynyttä
outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja
hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen
hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin
hyvin osaamme ja ymmärrämme.
Seuraavassa kohtauksessa huikea
äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan
pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä.
Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.
Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.
En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.
Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.
Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.
Tutkimattomat alueet on
löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä.
Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys,
mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti
johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja
tunteneet.
Q-teatterin Asentoja on
teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän
lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta
taiteilijaa.
Loppukumarruksiksi ja
aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston
hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.
Asentoja
Kantaesitys Q-teatterissa
19.9.2019
Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen Esitysdramaturgia Asta Honkamaa
Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka Lavastus Jaakko Pietiläinen Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Valosuunnittelu Heikki Paasonen Pukusuunnittelu Hanne Jurmu
Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri
Me
muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva
tunnekokemus.
Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.
Junkkaalan
terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja
muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset
prosessit tuottavat molempia.
Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.
Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.
Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.
Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.
Se
on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi
itse itseään.
Lopputulos
oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen
kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi
uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.
Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.
Yhdellä
taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän
kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus
vaikuttaa meidän muistoihimme.
Saisi
kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla
työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun
muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.
Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.
Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.
Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.
Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.
Valehtelijan
peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle
astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén
yrittivät komentaa loitommalle.
Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.
Pitkässä
parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä,
joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.
Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.
Näytelmässä
Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen
vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.
Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.
Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.
Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!
Maikkula on
riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti
kirjoitettua komediaa.
Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.
Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.
Sirkuksessa
ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on
myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen
teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.
Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.
Tämän päivän
yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän
päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät
lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.
Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.
Näytelmän
Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä
mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin
minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.
Viimeistään
videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää
tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä
siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.
Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.
Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.
Niistä
yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin
merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.
Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri
Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.
Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.
Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.
Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.
Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.
Oksasen
mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja
voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata
näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.
Etäännyttäminen
on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino,
sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole
aina erityisen kiinnostavaa.
Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.
Salo on
aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan
venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston
Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.
Myös Oksanen
kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.
Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen
ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia
läpimurtoja.
Esityksen alussa sapiens hakkaa kiveen muiden ihmislasten ihastellessa kuvan oliosta, joka antoi meille kyvyn toimia suurina joukkoina. Kognitiivisessa vallankumouksessa sapiens teki lajina kehityshyppäyksen, joka antoi meille kyvyn kuvitella olemattomia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri.
Wauhaus ryhmän kuvaelma teki näkyväksi kaksoistodellisuuden, jossa me ihmiset elämme. Yuvul Noah Hararin kirjan ytimessä oleva pelottava tulevaisuuden visio ei kuitenkaan helposti avaudu katsojalle. Tieteellisen vallankumouksen Pandoran lipas on auki, mutta suurin uhka ei liity niihin kollektiivisiin painajaisiin, joita näimme kylmän sodan vuosina.
Kun esirippu nousi Kansallisteatterin näyttämän edestä ja Sapiens alkoi, minut valtasi voimakas tuttuuden tunne. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Niin tietenkin, tämä on kuvaelma.
Sen jälkeen
huokasin ensimmäisen kerran ihastuksesta ja esitys vei mennessään. Ainakin minä
katsoin tätä kuvaelmien kavalkadia niin keskittyneesti, että ajantaju katosi
kokonaan.
Sukupuuttoon
jo kuolleiden ja vielä elävien lajien täytettyjä tai vahasta muotoiltuja mallikappaleita
löytyy tietenkin museoiden vitriineistä, mutta nyt ollaan teatterissa.
Näyttämöllä on vasta lajina syntynyt homo sapiens. Tätä kognitiivisen vallankumouksen
uutta vapahtajaa eivät ympäröi paimenet tai idän kolme viisasta tietäjää, vaan
ihmislajien joukkoon ilmestyneen tulokaan lähisukulaiset.
Wauhaus kollektiivin
toteuttama Sapiens tekee kunniaa sille mahtavalle voimalle, joka on tehnyt
meistä nykyihmisistä maailman valtiaita. Meillä on kyky kuvitella olemattomia. Uskonnot,
taide ja koko nykyinen talousjärjestelmämme ovat tulosta sapiens lajin kyvystä
kuvitella asioita.
Kansallisteatterin kantaesitys perustuu Hararin bestselleriin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Vuonna 1976 syntynyt Harari on Oxfordin Jesus Collegessa opiskellut historioitsija, joka nykyisin työskentelee professorina Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa.
Hararin kirjan esitykseksi muokannut Minna Leino on tarttunut lähes mahdottomaan tehtävään, kun hän lähtenyt muokkaamaan siitä esitystä. Mitä ottaa ja mitä jättää pois? Hararin kirjan viehätys ja imu perustuvat siihen, että hän kertoo lajimme vaiheista paradoksien kautta. Kun tarkastelukulmaa muutetaan myös syy ja seuraussuhteet heittävät häränpyllyä.
Tämän takia
esityksen kulminaatiopiste tuli lopulta näyttämölle hieman töksähtäen. Jos ei
ole lukenut Hararin kirjaa, katsojan oli todennäköisesti vaikea syvällisesti
ymmärtää miten moniulotteinen, syvällinen ja samalla dramaattinen tämä kysymys
halusta on. Miksi meidän pitää suorastaan henkemme edestä pohtia sitä, mitä me keksimme
tulevaisuudessa haluta??
Muodon esitykselle Leino ja esityksen toinen ohjaaja Jarkko Partanen ovat lainanneet television luontodokumenteista. Esityksen kertoja on näistä television luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen. Muilla näyttelijöillä ei ole puherooleja.
Minttu Minkkisen ja Sanna Sucksdorffin suunnittelemat naamiot kätkivät näyttelijöiden kasvonpiirteet. Tekijöiden mukaan yksilölliset piirteet on karsittu, jotta hahmot edustaisivat ensisijaisesti lajia.
Television
luontodokumenteissa kuvatut eläimet halutaan nykyään usein esittää yksilöinä.
Niille annetaan jopa nimiä. Kleinin ja Partasen dramaturginen ratkaisu ei
korostanut ihmisen lyhyestä historiasta kertovan tarinan dokumentaarisuutta, se
korosti esityksen rituaalista estetiikkaa.
Naamioiden
käyttö tässä mielessä on varmasti kuulunut teatterin traditioihin jo 2500
vuotta sitten ja niiden käyttö tässä esityksessä on Kleiniltä ja Partaselta
hieno oivallus. Estetiikka, joka toi mieleen seimikuvaelman tai katollisen
pyhimyskulkueen, teki näkyväksi sen kaksoistodellisuuden, jossa me elämme.
Esityksessä
käytiin läpi kaikki nykyihmisen kehityksen kolme vallankumousta.
Ensimmäinen
osa käsitteli esihistoriallista vaihetta. Noin 70000 vuotta sitten sapiens eli
maapallolla kuuden tai joka kahdeksan muun ihmislajin rinnalla. Kehitys oli tähän
ajanjaksoon asti ollut hidasta. Suvun nestori Cro Magnonin ihminen oli ehtinyt tehdä
kivikirveitä ja nyrkki-iskureita noin miljoonan vuoden ajan uusien teknisten
innovaatioiden tai muotioikkujen häiritsemättä hänen askareitaan.
Sapiens
lajin tavassa ajatella ja kuvitella tapahtui tuolloin kehityshyppäys, jonka
syitä voidaan vain arvailla. Esityksessä tätä harppausta kuvataan ensimmäisessä
kohtauksessa tulen käytön keksimisellä.
Avajaiskohtaus
oli ihastuksen huokauksineen hienosti toteutettu ja hauska. Siinä myös
ensimmäisen kerran heitetään paleontologiset faktat nurkkaan, jotta saataisiin
tässä kehityskertomuksessa aikaan ehjä draaman kaari tulen keksimisestä
atomipommiin.
Todellisuudessa
ihmissukujen sukupuun ehkä heikkolahjaisimpaan haaraan kuuluvat Cro Magnonin
ihmiset hallitsivat tulen käytön jo ainakin miljoona vuotta sitten.
Mutta taiteelle
pitää antaa se, mikä taiteelle kuuluu. Räjähtävä atomipommi on visuaalisesti
paljon tehokkaampi symboli tieteen avaamalle Pandoran lippaalle kuin
laboratoriohiiri, jonka selässä kasvaa ihmisen korvaa muistuttava uloke.
Asian
ytimeen päästiin toki heti alussa, kun Heikkisen kertojaääni alkoi selvittää
meille, millainen olio on Peugeot. Kognitiivinen vallankumous ei alkanut tulen
keksimisestä, vaan sapiens lajin kyvystä kehittää todellisuuteen vaikuttavia olioita,
jotka ovat olemassa vain meidän kollektiivisessa mielikuvituksessamme.
Hararin
mielestä meidän lajimme menestys perustuu kykyymme elää tällaisessa
kaksoistodellisuudessa.
Klein ja
Partanen ovat maustaneet tarinansa huumorilla. Hauskimmillaan esitys oli kun siirryttiin
maanviljelyksen aiheuttamaan vallankumoukseen.
Maaviljelyksen vallankumous oli Hararin kuvaamana täynnä paradokseja kuten vallankumoukset tuppaavat olemaan. Puhtaasti biologisessa mielessä sekä ihmiset että heidän jalostamansa viljelykasvit ja kesyttämät kotieläimet voittivat. Yksilöiden määrä ja samalla heidän kantamiensa geenien määrä räjähtivät kasvuun.
Yksilötasolla siirtyminen metsästys- ja keräilytaloudesta maanviljelyyn merkitsi useimmille ihmisille elämänlaadun rajua huonontumista ja tuotantoeläinten kohdalla tämä kurjistuminen on vain pahentunut aina meidän päiviimme asti.
Raskaan raadannan
lisäksi maanviljelijät saivat niskoilleen eliitin, kasvavan joukon ihmisiä, jotka
eivät enää osallistuneet ruuan tuotantoon, vaan joiden tehtävänä oli ylläpitää
tätä uskomusjärjestelmiin perustuvaa kaksoistodellisuutta.
Klein ja Partanen marssittavat näyttämölle veronkantajat, piispat, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden joukossa pyllyili myös Hans Christian Andersenin sadun keisari uusissa vaatteissaan.
Tähän kavalkadiin
osallistui hahmona myös Napoleon, joka oli jo seuraavan, noin 500 vuotta sitten
alkaneen tieteellisen vallankumouksen hahmoja historiassa.
Hararin mukaan tieteellinen vallankumous alkoi löytöretkistä. Näin vaikka näyttämölle Kansallisteatterissa toikkaroinut Kristoffer Kolumbus kuvitteli kuolemaansa asti purjehtineensa Intiaan.
Uteliaisuus tuli uskon tilalle ja tästä hetkestä tavallaan myös näytelmässä alkoi se ihmiskunnan todella lyhyt historia. Näytelmän Kolumbuksen vielä pähkäillessä näyttämöllä, mitä helkkaria sitä tuli löydettyä, yläilmoista laskeutui näyttämölle kontti ja esityksen Neil Armstrong ja Buzz Aldrin ottivat ensiaskeleita kuun kamaralla. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Huomattavan
paljon aikaa esityksessä käytetiin siihen, että kerrottiin Hararin fiktiivinen
esimerkki siitä, miten kansainvälinen pankkijärjestelmä toimii. Se näyttää
tämän esimerkin valossa suunnattoman suurelta Ponzi-huijaukselta.
Myös
maailmantaloutta pyörittävät markkinavoimat noteerattiin. Toki myös niiden
kääntöpuoli, esimerkiksi Lontoon, Pariisin ja Amsterdamin pörsseissä noteerattujen
osakeyhtiöiden laajamittainen Afrikasta Amerikkaan suuntautunut orjakauppa
miljoonine uhreineen otettiin esiin. Meidän hyvinvoivien ihmisten elämää on
aina sokeroinut kykymme täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Vaikka
molemmat osiot olivat hienosta toteutuksestaan huolimatta hieman
vaivaannuttavia, painotukset olivat perusteltuja. Niissä lähestytään Hararin
peruskysymystä kognitiivisesta vallankumouksesta alkaneen kulttuurievoluution
kautta.
Jo nyt osa esimerkiksi ilmastoasiantuntijoista on syvällä sisimmässään sitä mieltä, että peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut. Mitä tapahtuu, jos tämä tulevaisuuteen kohdistuva äärimmäisen pessimismi muuttuu älymystön piirissä vallitsevaksi käsitykseksi? Miten käy pankkijärjestelmää ja koko maailmantaloutta ylläpitävälle luottamukselle?
Euroopan
keskuspankki juuri päättänyt ostaa talousjärjestelmää ylläpitävää luottamusta
20 miljardilla eurolla kuukaudessa, mutta riittäkö moinen summa edes
masennuslääkkeeksi, jos ilmastodepressio muuttuu epidemiaksi?
Uskon, että Hararin
kirja valtavan suosion taustalla on kirjoittajan lähes yltiöpositiivinen usko
ihmiskunnan mahdollisuuksiin selvitä edessä olevista haasteista. Energiaa on
jatkossa tarjolla rajattomasti ja raaka-aineiden riittävyyteen liittyvät
talouden pullonkaulat avataan tiedeyhteisön tekemillä keksinnöillä ja
löydöillä. Kehittymässä on koko maapalloa hallitseva maailmanlaajuinen
imperiumi, jota hallitsee yhteiset edut ja tavoitteet omaava älymystö.
Sodat ovat
jo nyt lähes loppuneet. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti
enemmän ihmisiä kuin parhaillaan käytävissä paikallisissa sodissa. Myös suuret nälänhädät
ovat lähes loppuneet.
Tämän oli vuonna 2011 Hararin näkemys historian jatkumosta, sen suuresta kuvasta satelliittiperspektiivissä. Näin korkealta ei vielä tämän vuosikymmen alussa ehkä voinut nähdä Donald Trumpin kaltaisia johtajia, joita nyt näyttää sikiävän maailmanhistorian näyttämölle kuin kloonattuja pässejä.
Suurin näkymätön uhka tulee Hararin visiossa tieteen sisältä. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiens on työntänyt näppinsä evoluution rattaisiin tekemällä valintoja. Tähän asti ihmiset eivät ole ulottaneet tätä hyötykasveja ja kotieläimiä parantelevaa rodunjalostusta omaan lajiinsa ainakaan laajassa mittakaavassa.
Nykyisin
ihmisellä on mahdollisuus peukaloida paisi muiden eliöiden myös omaa perimäänsä
geenitasolla. Eikä tätä kehitystä voida pysäyttää millään eettisillä
säännöillä. Lupaus kuolemattomuudesta jo täällä maan päällä on tarjous, johon
esimerkiksi Googlen perustajat ja monet muutkin miljardöörit ovat jo
tarttuneet.
Geeniteknologian
kehittämisen puolella ovat myös vastaansanomattomat eettiset perusteet. Sillä voidaan
parantaa jatkossa aikaisemmin parantumattomia sairauksia ja vähentää kärsimystä
maailmassa.
Sapiens on itse paras huono esimerkki siitä, mitä seuraavasta kognitiivisesta kehitysloikasta voi seurata. Biosfäärin kannalta sapiens on hirviö, joukkomurhaaja, joka on kohta ehtinyt tappaa enemmän lajeja sukupuuttoon kuin Jukatanin niemimaalle 70 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt asteroidi.
Ensimmäisten
joukossa pataan laitettiin ilmeisesti kiehumaan lähisukulaisemme, koska muut
meidän kanssamme samaan aikaan maapalolla eläneet ihmislajit kuolivat sukupuuttoon
toinen toisensa jälkeen.
Kukaan ei takaa, että geenimanipulaation kautta syntynyt sapiens 2.0 ajattelisi ja tuntisi samoin kuin me. Sumerilaisten Gilgamesh eepoksessa jumalaksi muuttuneen sankarin kantapäillä maailmanhistorian näyttämölle saattaa hyvin astella tohtori Frankenstein.
Kysymys
siitä, mitä me haluamme haluta on kaikessa paradoksisuudessaan äärimmäisen
aktuelli.
Historia ei humanististen tieteiden tapaan ole eksaktia tiedettä. Sen kyky ennustaa tulevaa on huono. Se mikä tänään näyttää ilmeiseltä kehityskululta ei välttämättä toteudu. Elämme itse luomassamme kaksoistodellisuudessa. Fyysisen maailman lainalaisuudet eivät muutu, mutta meidän mielikuvitukseemme perustuvat rakenteet voivat muuttua yhdessä hetkessä.
Kehityksen vauhti kuitenkin kiihtyy koko ajan, vaikka meillä on korkeintaan hämärä käsitys sen suunnasta. Harari julkaisi kirjansa 2010-luvun alkupuolella. Kirjan voi aivan hyvin lukea myös eräänlaisena synninpäästönä ihmiskunnalle. Olemme ajoittain olleet aivan kauheita, mutta jatkossa emme enää syntiä tee.
Myös tieteen popularisoinnilla on puolensa.
Sapiens
Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 13.9.2019
Ohjaus ja koreografia AnniKlein ja Jarkko Partanen
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Lavastus Samuli Laine
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Naamioinnin suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff
Esiintyjät Jarmo Heikkinen, Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis
Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Komediaa ei
syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen
elävän yleisön edessä on.
Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.
Ilmeisesti
käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion
työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan
osalta huipussaan.
Mutta ei
Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja
ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian
Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.
Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.
Ranskalaiset
teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa
perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille
tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin
kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu
kansankomedia.
Tällaiset
määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.
Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.
Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.
Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.
Zeller
käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun
huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa
englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille
katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.
Jatkossa
vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa
kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.
Lounatvuoren
käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen
putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien
brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.
Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.
Zeller on
kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis
ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.
Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.
Tarinan
juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista
muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä
mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta
tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.
Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.
Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.
Työskentely
ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut
torstain onnistumista.
Ruotsinkielisellä
teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen
teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on
toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.
Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.
Täydellinen lauantai
Helsingin
kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019
Käsikirjoitus
Florian Zeller
Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Jaakko Saariluoma
Lavastus
Antti Mattila
Pukusuunnittelu
Maria Rosenqvist
Äänisuunnittelu
Antero Mansikka
Naamioiden
suunnittelu Maija Sillanpää
Rooleissa
Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten
Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila
Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Saksalaisen Franz Xaver KroetzinRiistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.
Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä
kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen
suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.
Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri,
vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta,
mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen
mittaisen halinallen.
Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.
Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.
Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle
hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä
syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu
idealistisena utopiana.
Otaksun, että tällainen metodi on
näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös
hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean
hienosta näyttelijäntyöstä.
Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.
Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä
ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta
teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.
Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä
myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä
kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.
Näytelmän roolihenkilöiden taustoista
ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen
ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.
Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.
Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki
meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt
kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli
hyvä rytmi.
Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.
Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.
Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun
idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet
että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla
vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.
Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.
Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.
Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt,
se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.
Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.
Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa
ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.
Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.
Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.
Riistapolku on näytelmä, joka jää
todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.
Riistapolku
Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijanen
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi
Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula
Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja
Ilkka Kokkonen
Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on visuaalista ilotulitusta. Kohtaukset, joissa Sonja Pajunoja Arielin roolissa ui ja teki voltteja ilmassa, olivat maagisen kauniita. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri
Tällaista lastenteatterin pitääkin olla. Tehdään mahdollisimman suuresti ja käytetään produktioon kaikki osaaminen ja resurssit, mitä isosta talosta löytyy.
Helsingin kaupunginteatterin johto ei kerro, mikä on Pienen merenneidon tuotantobudjetti. Ehkä salaperäisyyteen on syynsä. Ainakin yksi lyömätön peruste satsaukselle löytyy itse esityksestä. Pieni merenneito on investointi koko taidelajin tulevaisuuteen.
Olen varma, että torstain ensi-illan nähneet lapset
muistavat tämän kokemuksen läpi elämänsä. Ensimmäiset siemenet ymmärrykseen ja
oivallukseen on kylvetty otolliseen maaperään.
Produktion ympärille syntyvä loiste saa myös näiden tulevaisuuden teatterin tekijöiden ja teatterissa kävijöiden vanhemmat avaamaan kukkaroidensa nyörejä. Liput ovat hintavia, mutta elämässä on asioita, jotka pitää kokea edes kerran.
Helsingin kaupunginteatterissa on ollut viime vuosina henki
päällä. Tekemisen ilo tuntuu katsomossa
asti. Torstaina Pienen merenneidon ensi-illassa oltiin jo lähellä hurmosta. Me
katsomossa istuneet reagoimme jokaiseen kohtaukseen spontaaneilla suosion
osoituksilla eikä esityksen lopussa edes aidot liikutuksen kyyneleet olleet
kaukana.
Näin vahva vuorovaikutus näyttelijöiden ja heidän yleisönsä
välillä on jotenkin ainutkertaista. Oli kuin 60 vuotta elettyä elämää olisi
karistettu hartioilta, ja hetken sai iloita näytelmän sadun todellisuudesta
kuin lapsi. Se tuntui älyttömän hyvältä.
Tässä esityksessä oli mukana paisi huikeita taikatemppuja
myös rutkasti sitä teatterin aitoa taikaa.
Käsiohjelman mukaan ensi-illassa näyttämöllä ja kulisseissa
esitystä oli toteuttamassa yhteensä 80 ihmistä. Oman panoksensa esityksen
valmisteluvaiheessa on varmaan olut kaikilla teatteri 240 työntekijällä. Teatteri
on yhteisön tekemää taidetta.
Visuaalisesti ja toiminnallisesti upea kokonaisuus on epäilemättä ohjaaja Samuel Harjanteen, kapellimestari Risto Kupiaisen, lavastaja Peter Ahlqvistin, koreografi Gunilla Karlsson-Olssonin, äänisuunnittelija Kai Poutasen, valosuunnittelija William Ilesin ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan muodostaman tiimin yhteistyön tulosta.
Itse nautin esityksen hienoista suomennoksista. Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila ovat tehneet loistavaa työtä kääntäessään Dough Wrightin käsikirjoituksen ja Howard Ashmanin ja sekä Glenn Slaterin sanoitukset svengaavalle suomen kielelle. Nyt Disneyn piirrettyjen söpöily sai maistuvan kirpeitä sävyjä ja tilannekomiikka rinnalla kukki koko ajan mojova sanallinen huumori.
Pahiksen roolit ovat myös teatterissa näyttelijän kannalta sekä kiinnostavia että palkitsevia. Sanna Saarijärvi teki hienon roolin sadun merinoita Ursulana. Uskon, että huikeaksi bravuuriksi Saarijärven hieno roolityö nousi juuri loisteliaan käännöstyön ansiosta, hahmo ja kieli olivat yhtä.
Sonja Pajunoja lauloi ja näytteli upeasti musikaalin Arielina. Hän selvisi tyylikkäästi myös vaijerinosturilla toteutetuista ilmiakrobatiasta.
Hienoja roolitöitä oli niin paljon, että on vähän vaikea
nostaa nimiä esiin tästä suuresta joukosta.
Tietenkin tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten upeasti
kohtaukset oli toteutettu. Esityksessä ei ollut yhtään kuollutta kohtaa.
Disneyn mediaimperiumista voidaan olla monta mieltä.
Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito korostaa kuitenkin esityksenä
ennen muuta sitä, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle
teatterille.
Lontoon Guildfort School of Actingista teatteriohjauksen maisteriksi valmistunut Harjanne on elävä esimerkki tästä. Opiskelu Englannissa on tarjonnut hyvin lahjakkaalle tekijälle uuden väylän toteuttaa omaa taiteellista näkemystään.
Sen tuloksista olemme saaneet kaikki nauttia. Käsiohjelmaan painettu lista Harjanteen ohjauksista on vaikuttava. Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin musikaali Kinky Boots oli viime vuonna huikea arvostelu ja katsojamenestys.
Pienen merenneidon lumo syntyi sirkuksessa ja nukketeatterissa käytettävillä keinoilla. Nukkien suunnittelusta ovat vastanneet Paul Vincett ja Beckly Johnson ja huikeiden lennätysten suunnittelusta James Veitch ja Nick Porter. Kahden ensin mainitun yhtiö Stitches and Glue Ltd edustaa oman alansa huippuosaamista koko maailman mitassa ja samaa voi sanoa Veitchin ja Porterin yhtiöstä Flying by Foy Ltd.
Andersen kirjoitti Pieni merenneito -sadun vuonna 1837 rakkaudentunnustuksena läheiselle ystävälleen Edvard Collinille silloin, kun ystävä kihlautui tyttöystävänsä kanssa. Käsiohjelmaan ohjaajan kommentin kirjoittaneen Harjanteen mukaan Andersen koki olevansa merenneito, joka ei koskaan voi olla osa ystävänsä maailmaa, koska he olivat erilaisia, ja Collinin kaltainen ihminen ei voisi koskaan rakastaa Andersenin kaltaista merenneitoa.
Saduissa kuvataan elämän peruskysymyksiä, niitä jotka muovaavat meidän identiteettiämme. Andersenin sadut kuvasivat myös oman aikansa todellisuutta, pieni tulitikkutyttö paleltui kuoliaaksi kadulla ja pieni merenneito haihtui meren vaahdoksi.
Disneyn piirretyt versiot näistä klassikkosaduista päättyvät
amerikkalaistyyliseen happy endiin. Rakastavaiset saavat toisensa.
Kuolema on meidän maailmassa ainakin suurimmalle osalle lapsista vielä abstraktio ja niin pitääkin olla. Aivan muut asiat pyörivät alakouluikäisten nassikoiden mielessä. Käsiohjelman ehkä hellyttävin kohta on se, missä Harjanne kertoo, miten hän näki Disneyn Pienen merenneidon ensimmäisen kerran videolta jo kolmivuotiaana.
Helsingin kaupunginteatterin Pientä merenneitoa ei
suositella alle kouluikäisille. Nuoremmatkin voivat sen toki katsoa ja kokea,
jos teatteri on jo paikkana tuttu.
Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Se on
erittäin informatiivinen, lajissaan lähes täydellinen kuten itse
esityskin.
Pieni Merenneito
Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys
Musiikki Alan Menken
Käsikirjoitus Dough Wright
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamiointi ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincent ja Becky Johnson
Lennätykset James Veitch ja Nick Porter
Päärooleissa Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen,
Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo
Kääriäinen, Valo Eklund
Näytelmän alussa veljekset (Florian Guntrum ja Itamar Mangold) nahistelevat keskenään pikkupoikien tapaan ja äiti (roolissa Barbara Hoirvath) käy välillä lohduttamassa huoneeseensa lukittuja poikia. Lastenhuoneen sinistä seinää koristaa tähtitaivas. Kuva Sandra Then/Tampereen teatterikesä
Sveitsiläisen Theater Baselin näytelmän Medea viimeisessä kohtauksessa äiti sulkee kuolleet poikansa syliinsä. Barbara Hovardin upeasti näyttelemä äiti vakuuttaa itselleen ja meille katsojille eleillään sekä sanoillaan äidin elämää suurempaa rakkautta lapsiaan kohtaan.
Edellisessä kohtauksessa äiti on juottanut lapsilleen
tappavaa myrkkyä.
Vaikka näytelmän traagista huipennusta tiesi odottaa alusta asti, se herätti ensin voimakkaan torjunnan. Eikä tuota tunnetta vähentänyt se, että nuoret näyttelijät Florian Gunstrum ja Itamar Mangold näyttelivät leikki-ikäisten veljesten nahistelua tavalla, johon ainakin jokainen meistä katsojista, joka on joskus ollut pieni poika, samaistui voimakkaasti.
Medea on nykyaikaan sijoitettu versio yhdestä antiikin ajan tunnetuimmasta tragediasta Medeia. Australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittamassa käänteisversiossa kreikkalaisen Euripideen näytelmän tragedia kerrotaan lasten näkökulmasta.
Euripideen tragediassa Medeia on raivotar, joka taistelee itsemääräämisoikeutensa
puolesta patriarkaalista valtadynastiaa vastaan äärimmäisin keinoin. Hän
myrkyttää miehensä uuden morsiamen, tämän isän ja omat lapsensa.
Sukudynastioihin perustuvissa patriarkaalisissa valtajärjestelmissä lapsenmurhat olivat reaalipolitiikkaa. Potentiaalisten vallanperijöiden likvidoinnilla pyrittiin ehkäisemään sukujen välisten valtataistelujen kärjistymistä sisällissodiksi.
Aristokraattien tekemiin lapsenmurhiin me olemme tutustuneet ainakin William Shakespearen näytelmissä. Äitien tekemät lapsenmurhat ovat esillä joskus lehtien rikosuutisissa.
Ainakin meille kristityille äidinrakkaus on suurin kaikista
ja tämän pyyteettömän rakkauden palvomista varten mytologiassamme on jopa oma
jumala Neitsyt Maria. Äidin tekemä lapsenmurha on rikos, jota meidän on vaikea
käsitellä järjen tasolla.
Basel teatterin Medea ei kuitenkaan ollut vain traaginen
kertomus sitovasta äidistä, joka mielenterveyden järkkyessä lopulta surmaa lapsensa.
Näytelmään on rakennettu sisään hyvin puhuttelevaa ja moniulotteista
symboliikkaa. Medea on näytelmä, joka pakotti ajattelemaan.
Ensimmäinen avain näytelmän sisäisen logiikan ymmärtämiseen löytyy Mel Pagen lavastuksesta. Näyttämölle oli rakennettu tuttuakin tutumpi näky, lastenhuone sänkyineen ja leluineen. Huoneen seinät oli maalattu sinisiksi, ja kun pojat sammuttivat nukkumaan käydessään huoneen valot, seinällä alkoi tuikkia tähtitaivas.
Näytelmän alussa pojat nahistelivat ja leikkivät
sotaleikkejä. Pojat myös puhuivat isän uudesta ystävästä ja edessä olevasta
muutosta uuteen kotiin. Puheessa oli viitteitä Euripideen tragediaan kultaista
taljaa myöten, mutta dialogin kantavana teemana oli poikien käymä peli, jossa
piti tietää eläinlajeja.
Kilpailussa uuden eläinlajin nimen piti alkaa kirjaimella,
johon edellisen eläinlajin nimi päättyi. Pian pojat päätyivät kinaamaan siitä,
kelpaavatko jo sukupuuttoon kuolleet lajit vastauksiksi tietovisassa.
Poikien äiti on hirmutekoaan suunnitellessaan lukinnut
poikansa heidän makuuhuoneeseensa. Pojat yrittävät kuunnella, mitä ulkopuolella
tapahtuu. Heillä on tunne, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää, mutta
tyytyvät välillä huoneessa pistäytyvän äidin selitykseen.
Tältä osin näytelmän symboliikka on selvä. Meidät on suljettu tälle siniselle planeetallemme. Mitään pakopaikkaa ei ole, kun äiti luonto tappaa sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen ihmisen oman toiminnan takia. Meidän lapsemme voivat vain odottaa omaa vuoroaan kuunnellen meidän aikuisten järjettömiä selityksiä ja riitelyä.
Ihminen ei pysty maapallon biosfääriä kokonaan tuhoamaan. Elämä on selvinnyt aikaisemminkin ilmakehän lämpenemisestä tai jäähtymisestä johtuvista katastrofeista, esimerkiksi permikauden joukkosukupuutosta, jossa valtaosa silloisista lajeista kuoli. Ihmislajin oma olemassaolo kuitenkin varmasti vaarantuu, kun ilmastomuutos etenee ja johtaa ensin taloudellisiin ja sitten humanistisiin katastrofeihin.
Me surmaamme yltäkylläisillä elämäntavoillamme omat lapsemme
ja lapsenlapsemme.
Nuorempi pojista (Mangold) kiinnittää huoneen seinään oman
tähtensä. Myös se oli vahva symboli. Me emme vielä tiedä, miten ainutlaatuinen
ilmiö elämä maailmankaikkeudessa on. Maailmankaikkeudessa on miljardeja
galakseja, triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä
planeettoja.
Entä, jos me ihmiset älyllisinä ja tietoisina olentoina
vastoin todennäköisyyttä olemme jotakin ainutkertaista tämän suunnattomuuden
keskellä? Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut, kun olemme huutaneet tuon
suunnattoman kuilun yli.
Anne-Louise Sarksin ohjaus oli keskieurooppalaiseen tyyliin hienostuneen pelkistetty. Silti jäin miettimään, oliko näytelmä välillä liiankin osoitteleva.
Näytelmän äiti on maahanmuuttaja, joka joutuu edessä olevan avioeron takia muuttamaan takaisin entiseen kotimaahansa. Sveitsi ja Australia ovat molemmat maita, joissa harjoitetaan erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.
Onko meidän kaikkien tulevaisuus kitumista turvapaikan hakijoina Naurusaareksi muuttuneella maapallolla?
Madea
Teksti Anne Louise Sarks ja Kate Mulvay
Konsepti ja ohjaus Anne-Louise Sarks
Lavastus ja puvut Mel Page
Musiikki Stefan Gregory
Käännös
Almut Wagner
Rooleissa
Florian Guntrum, Itamar Mangold, Barbara Horvath
Theatre Basetin esitys Tampereen teatterikesässä 9.8.2019
Geoffrey Erista päätti esityksensä tanssiin, jossa liikekieli jäljitteli mannekiinien esiintymistä muotinäytöksissä. Kuva Aya Brace/Tampereen teatterikesä
Esityksen alussa näyttämölle astuu satutettu mies. Tai ei Geoffrey Erista astu näyttämölle, hän ryömii sinne. Eristan vartalo vavahtelee sisäisestä, satutetun mielen tuskasta ja kun hän nousee ylös, kyyneleet valuvat miehen poskilla.
Jo ennen ensimmäistä sisääntuloa, Erista kertoi jotkin tämän tuskan syistä esitystä varten tekemänsä videoinstallaation keinoin. Videoille hän on koonnut vanhoja suomalaisia mainoksia, joissa käytetään estoitta sanaa neekeri tai kuvataan mustaihoisia ihmisiä karkeina karikatyyreina.
Tähän Eristanin näytelmän N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n Reaching Out keskeiseen teemaan meitä katsojia johdateltiin jo Demoteatterin lämpiössä, jossa oli tarjolla porvoolaisen Brunbergin valmistamia krembo-makeisia, joita vielä tämän vuosituhannen alussa myytiin Neekerinsuukko nimellä.
Minun sukupolveani edustavat suomalaiset saattavat pitää mainoksista huokuvaa 50-luvun ajankuvaa henkiviä mainoksia pelkästään hassuina. Viattomia ne tai niiden edustama maailmankuva eivät ole. Kolonialismin synkkä varjo ulottuu yhä meihin ja meidän aikaamme.
Videolta pitämässään puheessa Erista muistutti meitä katsojia siitä, että ihminen on lajina syntynyt Afrikan mantereella. Myös me kaikki täällä Suomessa asuvat ihmiset olemme geneettisesti juuriltamme afrosuomalaisia.
Geneettinen vaihtelu kaikkien maapallolla elävien ihmisten välillä on niin vähäistä, että me olemme tavallaan lähisukulaisia. Tutkijoille homo sapiensin pieni geenipooli kertoo myös sen, että lajimme oli lähellä kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin homo sapiens aloitti maailmanvalloituksen ja maapallon biosfäärin tuhoamisen.
Ihmisten luokittelussa heidän ulkonäkönsä perusteella ei ole mitään järkeä. Silti rasismi on yhä voimissaan myös Suomessa. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan Suomen romanit ja yhtä tylyn katseen kohteeksi joutuvat myös eri Lähi-idän ja Afrikan maista tänne muuttaneet siirtolaiset ja heidän suomessa syntyneet jälkeläisensä.
Esityksen toisen käsikirjoittajan Laura Eklund Nhagan esitykseen videoitu puhe suomalaisesta rasismista oli tyly ripitys, mutta silkkaa asiaa. Videolla Nhagan toistaa samoja ajatuksia tuntoja, joita suomalainen rasismi on hänessä herättänyt kuin runossaan Avoin kirje valkoiselle miehelle.
Kysymys ”valkoisen miehen katseesta” on kuitenkin ogelmallisempi. Suurin osa maailman ihmisistä painii ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ulkonäkörasismista.
Ulkonäköä muokkaavat kauneuskirurgia, kosmetiikkateollisuus ja pintamuotia tuottava vaateteollisuus ovat maailman nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Juuri nyt nuoret ja jo varttuneemmat aikuiset antavat tatuoida nahkaansa näyttäviä kuvia, eivät erottuakseen muista, vaan näyttääkseen samanlaisilta kuin omaan viiteryhmään kuuluvat yksilöt.
Rasistiset teoriat syntyivät tarpeesta dehumanisoida ryöstöjen
ja pakko-ottojen kohteeksi joutuneet siirtomaiden asukkaat. Vielä polttavampi
tarve oli tietenkin epäinhimillistää Afrikasta Amerikkaan suuntautuvan
orjakaupan uhrit. Tämä kolonisaatioon liittynyt henkinen prosessi oli niin
voimakas, että aina viime vuosisadalle asti jopa monet aikanaan arvostetut
tiedemiehet erehtyivät uskomaan, että kysymys on tieteestä.
Meillä ihmisillä on taipumus tehdä toisistamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkän ulkonäön perusteella. Meillä on myös kyky tunnistaa oman ”laumamme” jäsenten kasvot yhdellä silmäyksellä tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden joukosta. Taipumus torjua vieraalta näyttävät yksilöt on meissä ilmeisen syvällä ja meitä on varmasti helppo myös tietoisesti manipuloida tämän taipumuksen avulla.
Hyvin haastavan alun jälkeen Erista toi esityksensä seestyneempään
vaiheeseen, kun hän kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa Etelä-Sudanista
Suomeen muuttaneen perheen lapsena.
Erista imitoi hauskasti isäänsä ja tapa, jolla hänen isänsä näissä imitaattioissa suhtautui kasvan poikansa pyyntöihin ja tarpeisiin, vakuutti ainakin minut. Me ihmiset olemme kaikki hyvin samanlaisia. Isän narina siitä, miten paljon hän on joutunut ponnistelemaan ja miten paljon paremmin pojan asiat ovat nyt, ovat meille jokaiselle tuttu juttu.
Eristan isä käveli paljain jaloin 15 kilometrin koulumatka, meillä suuriin ikäluokiin kuuluvat isät suorittivat opintonsa ilman mitään opintotukia…
Syrjintä on vallan käyttöä ja siksi syrjiviä mekanismeja sisältyy kaikkiin uskontoihin, uskomusjärjestelmiin ja traditioihin. Erista törmää esityksessä tähän toiseuteen, kun hän murrosiässä tunnistaa oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa. Hyvin patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneelle isälle se on tietysti shokki.
Esitys päättyi catwalk-show’n muotoon rakennettuun hyvin
intiimiin tanssiin, jossa Erista toi kehon kielellä esiin persoonansa
feminististä puolta. Ennen tanssia hän kertoi, miten taiteesta tuli hänelle murrosiässä
sekä kiinnostuksen kohde että keino selvitä.
Puhdistavaa kokemusta ei tämä viimeinen kohtaus kuitenkaan
antanut. Pintamuodin maailmassa riistokapitalismi ja taide elävät symbioosissa
keskenään. Joukko tavattoman lahjakkaita ihmisiä määrittelee, miltä meidän
pitää näyttää ja ympäristöä tuhoava ja kehittyvien maiden ihmisiä surkeilla
palkoilla ja orjuutta muistuttavilla työoloilla riistävä teollisuus toteuttaa
näitä kertakäyttöisiä unelmia.
Esityksen lopussa Erista myös alleviivaa sitä, ettei katharsis ole tämän monologinäytelmän kuvaamassa maailmassa mahdollinen. Hän poistui näyttämöltä ulos johtavasta ovesta eikä palannut enää vastaanottamaan meidän aplodejamme.
N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n out on Eristan taiteellinen
lopputyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Ainakin minut esitys haastoi
dialogiin tekijän kanssa, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poterosta ja
pakotti ajattelemaan.
Eristan esityksen hieno estetiikka sysättiin tässä
vuoropuhelussa sivuraiteille. Mutta niin pitikin olla.
N.E.G.R.O
Nhaga & Erisa Growing’n Reaching Out
Konsepti ja ohjaus Geoffrey Erista
Teksti Geoffrey Erisa, Laura Eklund Nhaga
Dramaturginen apu Jussi Moila
Pukusuunnittelu Mirva Mietola
Äänisuunnittelu Onni Pirkkola
Valosuunnittelu Alina Pajula
Videosuunnittelu Eeti Piiroinen, Alina Pajula
Näyttämöllä Geoffrey Erista
Geoffrey Erista esitys Demoteatterissa Tampereen teatterikesässä 7.8.2019
