Rakkautta nukketeatteriin ensi silmäyksellä – Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurilla vaahtopäisillä nukeilla – Käsikirjoituksen sosiologisten lähdeteosten luettelo on pitkä kuin gorillan karvainen käsivarsi 

Rakkaushuoliensa kanssa konsulttien pakeille hakeutuvaa Hertta näyttelee Petra Heinänen. Vaahtopaisten konsuttien luonteista ja tehtävistä kertovat hahmojen nimet Tunnetaitokupido, Aluehallintovastaava Venus, Runoilija, Alaviite, Bridney ja Sosiologi. Kuva © Majo Kurki

Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.

Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.

Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”

Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.

Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.

Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.

Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.

Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.    

Hollywoodin romantiikkatehtaan tuotteita esiteltiin käsinukeilla pitkän pöydän ääressä. Kuvan Kohtauksessa Bridget Jonesin päiväkirjan parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napannut Renée Zellweger arpoo elämänsä miestä Hugh Grantin ja Colin Firthin välillä. Kuva © Majo Kurki

Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.

Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.

Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.

Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.  

Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.

Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.

Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Whatever Love Means

Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024

Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki
Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius  

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius

Timo Ruuskasen monologinäytelmän antama kuva suomalaisesta sankarista oli informatiivinen ja kiltti Red Nose Companyn tapaan – Tapio Rautavaaran elämän käänteet kuvattiin myönteisen kautta

Kuin kaksi marjaa. Näyttelijä Timo Ruuskanen omaa täsmälleen samanlaiset fyysiset raamit kuin laulelmien tulkinnan mestari ja edesmennyt suomalainen urheilusankari Tapio Rautavaara. Ruuskasen monologi alkoi näiden miehisen habituksen yhteneväisyyksien toteamisella. Kuva © Mitro Härkönen.

Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.

”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.

Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.

Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.

Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.

Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.

Fyysinen esittäminen korostuu Ruuskasen leipälajissa klovneriassa.

Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.

Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.    

Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.

Ruuskanen käyttää taiturimaisesti kehon kieltä. Liioitteleva mimiikka on ominaista klovnerialle. Rautavaarassa Ruuskanen näytteli ilman tuttua punaista nenää ja klovnin maskeerausta. Kuvan ilme kertoo, miten vaikuttavasti hän esittää ilmeillään tunnetiloja myös ilman klovnin naamiota. Kuva © Mitro Härkönen   

Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.

Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.

Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.

Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina

Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.

Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.

Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.

Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.

Rautavaara

Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen

Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023

Kimo Pohjosen harmonikka soi voimallisesti kuin tuomiokirkon urut – Uzone tuntui luissa ja ytimissä – Pohjonen on suomalainen maailmantähti, jonka luovuudessa ei voi havaita hiipumisen merkkejä  

Kimmo Pohjosen vaikuttavaa musiikkia täydensi loistelias visualisointi. Kuva © Egidio Santos

Aina silloin tällöin löytää tiensä esitykseen, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tämä on täydellistä. Tämän minä muista varmasti lopun ikääni!

Kimmo Pohjosen konsertti Uzone Black & White festivaalilla tarjosi perjantai-iltana tällaisen ainutkertaiselta tuntuvan elämyksen. Pohjosen yhden miehen orkesterin soinnissa ja sävelkuvioissa oli shamanistista voimaa.

Douglas Adamsin scifi-romaanissa Dirg Genlyn holistinen etsivätoimisto tarinan kelpo etsivä on sitä mieltä, että Johann Sebastian Bachin musiikki on ainoa vastaansanomaton todiste jumalan olemassaolosta. Pohjosen syvällä sydänalassa tuntuneesta ja yhä tuntuvasta sielunmessusta tekisi mieli sanoa jotakin saman suuntaista.

Tämä mielleyhtymä tuli jo konsertin ensimmäisestä kappaleesta, joka sai minut ajattelemaan Bachin musiikkia. Pohjosen elektroakustinen harmonikka soi jylhästi kuin suuren tuomiokirkon urut. Vaikutelmaa vahvisti VJ Hellstonen visualisointi. Taustavideossa vaihtuivat kuvat korkeiden puiden muodostamista luonnon katedraaleista kuviin keskiaikaisen kirkon korkeuksiin yltävistä holvikaarista.  

Pohjonen täytti elokuussa 60 vuotta. Sitä on vaikea uskoa. Me näimme Karelia-salin estradilla iättömältä vaikuttavan miehen, jonka painijan käsivarret ja pianistin sormet saivat varmasti painavan konserttiharmonikan soimaan uskomattomalla tavalla.

Pohjonen on kehittänyt taitojaan ja instrumenttiaan 40 vuotta ja se kyllä näkyi ja kuului.

Perjantain konsertti Uzone kertoi meille kuulijoille, ettei miehen taiteellinen tinkimättömyys on yhä tallella, eikä hänen luovuutensa osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä.

Taiteilijana Pohjonen on tehnyt ainutkertaisen uran. Hän on maailmantähti, jota on osuvasti kuvattu harmonikan Jimi Hendrixiksi. Lähes yhtä osuva on vertaus islantilaiseen maailmantähteen Björkiin. Pohjonen lauloi konsertissa voimallisesti syvällä baritonilla kuin joku Pohjan perukoilta Imatralle ilmestynyt tietäjä.

Uzone oli kuin yhden miehen oratorio.  

Pohjosen harteille on helppo sovittaa neron viittaa. Uzone on silti yhteisön toteuttamaa taidetta, kuten taide aina pruukaa olla. Konsertin näyttävä visualisointi on sorvattu kokoon Hellstonen tietokoneissa. Äänisuunnittelun on tehnyt Sami Tammela. Imatran konsertissa äänityksestä vastasi Heikki Iso-Ahola.

Hellstonen visualisointi syntyi näyttävistä fraktaaleista. Välillä meidän silmiemme eteen avautui huima avaruus, osa tuntematonta universumia. Ehkä jo tämän takia konsertin nimi on lupa tulkita sanoiksi unknown zone. Tällä tuntemattomalla vyöhykkeellä symboliset kuvat ensin rusinaksi kuivuneesta maapallosta ja siten tuleen leimahtavasta maailmasta eivät kaivanneet tulkintaa.

Olemme tähän asti vain olleet siinä luulossa, että näin käy vasta noin neljän miljardin vuoden päästä, kun oma aurinkomme paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Uzone on totisesti requiem ihmiskunnalle – sielunmessu.

Konsertti päätyi alkua lempeämpiin sävelkuvioihin ja kuviin pienestä asteroidista, jolla patsasteli saveen valettuna kovasti Kimmo Pohjosen näköinen hahmo. Tuosta Pohjosen esiintymisasuun kuuluvasta hameesta ei voinut erehtyä. Viimeiset kuvat veivät Antoine Marie Roger de Saint-Exupéryn kirjan Pikku prinssi maailmaan.

Myös taiteessa me liikumme tuntemattomalla vyöhykkeellä. Toivoa on niin kauan kuin maailmassa on jäljellä kauneutta ja ihmisiä, joilla on kyky nähdä ja kerto tästä kauneudesta.

Uzone

Kimmo Pohjosen konsertti Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 3.8.2024Kimmo

Pohjonen: elektroakustinen harmonikka
Sami Tammela: äänisuunnittelu
Imatralla esityksen aikana äänistä vastasi Heikki Iso-Ahola
VJ Hellstone: visuaalinen suunnittelu
Kuvat: Petra Cvelbar ja Minna Haittinen

Berliiniläisen Kabaret Kalasnikovin Taverna Stories oli ihanan hullu varietee – Esitys oli yhdistelmä sirkustaiteen taidokasta estetiikkaa ja hurjia balkanilaisia rytmejä 

Imatralla Kabarte Kalasnikov esiintyi kuuden taiteilijan ryhmällä. Berliinissä otetussa esityskuvassa edessä Merlin Pohse, Anaelle Molinario ja Andy Natch. Kuva © Uwe Heinrich

Berliiniläisen Kabaret Kalasnikovin Taverna Stories oli ihanan hullu energian purkaus. Minua nauratti monta kertaa jo ennen esitykseen kuuluvan vodkatarjoilun alkamista. Sirkustaiteen estetiikasta muotonsa ammentanut varietee oli kuin iloinen nousuhumala, riemastuttava ja kutkuttavalla tavalla vähän tuhma. 

Taverna Stories oli Black & White festivaalin taiteelliselta johtajalta Kamran Shahmardanilta yllättävä, mutta osuva valinta. Keski-Euroopassa suosittua varieteeta ja kabareeta näkee Suomessa harvoin. Viimeksi mainittua näkee ammattilaisten toteuttamana yleensä vain Uudessa Iloisessa Teatterissa Helsingissä. 

Esittävän taiteen lajien kirjo on laaja. Black & White festivaalilla oppii joka kerta jotakin uutta. 

Myös Suomessa on aikaisemmin elänyt oma, hyvällä tavalla kotikutoinen varietee. Kiertävät taiteilijaryhmät järjestivät seurojen- ja työväentaloilla iltamia. Myös kabaree kukoisti vielä 60-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä teatterin politisoituminen vei iloisuuden tästä absurdiin hullutteluun perustuvasta esittämisestä. 

Taverna Storiesissa hauskaa pidettiin kuvitteellisessa Hoodlivnitzin tavernassa. Minulle majatalon isäntä, hänen tyttärensä ja heidän toinen toistaan oudommat vieraat toivat mieleen sirkusseurueen. Oli sirkustirehtööri, esityksen seremonia mestarina toiminut Merlin Johnson alias Merlin Pohse, oli tarinan klovni Yann Manske, oli käärmenainen Anaelle Molinario, akrobaatti Sophia Drgala, oli voimamies ja jonglööri Andy Snatch ja poliisi Andrew Parkin, josta sukeutui sirkuksen toinen jonglööri. 

Taverna Stories oli yhdistelmä vauhdikasta koheltamista ja todella taidokasta esittämistä. Pajunvarren notkean Drgalan voltit tavernan pöydällä olivat näyttäviä ja illan bravuuri oli hänen esittämänsä tankotanssi. Lumoavaa liikkeen kauneutta ja voimaa. 

Taverna Stories oli yhdistelmä todella taidokasta sirkustaidetta ja hulvatonta, balkanilaisen musiikin ryydittämää hulluttelua. Sophia Drgalan huimaa akrobatiaa permannolla ja hänen lumoavaa tankotanssiaan katsoi sydän ihastuksesta syrjällään. Kuva © Uwe Heinrich

Molinario asteli näyttämölle katsomon käytävältä hepsankeikkana blondina. Jatkossa hän esitti notkeutta, teki selän taivutuksia, joka pani katsojan epäilemään silmiään. 

Pohsen bravuureihin kuului muiden muassa teatteriesitys, jossa hän teki omista polvistaan ja sääristään tämän esityksen hahmot. Moista taidonnäytettä tämän kirjoittaja ei ole ennen nähnyt. 

Saimme nähdä myös, miten keski-ikäinen keskivartalon rakentaja pujottautuu tennismailan kehän läpi. Mansken huima temppu vei ajatukset hetkeksi omaan navanseutuun. 

Natch ja Parkin pitivät esityksessä yllä maskuliinisuuden lippua. Miesten yhteinen soihtujen kanssa tekemä jongleeraus oli näyttävä. Sekin tietenkin päättyi koomiseen käänteeseen. Molinario tekin näyttävän sisääntulon ja sammutti soihdut vaahtosammuttimilla. 

Vauhtia ja voimaa esitykselle antoi hurja balkkanilainen musiikki. Laulujen hieman venäjältä kuulostavat sanat olivat ehkä serbokroatiaa. Meno äityi lopulta kunnon kapakkatapeluksi. Monoa saivat karnevalistisessa hengessä molemmat tarinan yhteiskunnallista auktoriteettia edustaneet hahmot, kaupunginjohtaja Snatch ja poliisi Parkin. 

Naisen jalasta tuli potkuja kulkusille, mutta toki vain tappelua kuvaavana pantomiimina. 

Niin se ennen väliaikaa nautittu vodka. Pikari oli pieni, mutta sisältö kieltä polttavan aitoa tavaraa. 

Taverna Stories 

Kabaret Kalasnikovin esitys Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 1.8.2024 

Esiintyjät: Merlin Pohse, Sophia Drgala, Andrew Parkin, Andy Snatch, Anaelle Molinario, Yann Manske. 

Stauberkinder oli surumielinen ja runollisen kaunis tarina meistä tähtipölyn lapsista – Eri maiden taiteilijoita yhdistää ja kantaa huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta  

Kahdeksan tanssijan ensemble loi näyttämölle voimakkaita joukkokohtauksia ja niiden lomaan runolisen kauniita duettoja. Toula Limaoisin vaikuttava konsepti ja koreografia tekivät näkyviksi Gustav Mahlerin musiikin luomia tunnetiloja. Kuva (c) Dieter Harwig

Toula Limnaios ensemblen Staubkinder kosketti mielen syviä kerroksia. Koreagrafian liikekieli oli perusilmeeltään sekä surumielistä että koskettavan kaunista. Esityksen nimi toi mieleen anglosaksissa maissa käytetyt hautausseremoniat alkusanat: dust to dust. Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman. 

Tanssin ilmaisuvoima perustuu sanattomaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Kehon kieleen kuuluu aina myös leikkimielisyyttä, jopa ilkikurisuutta.

Esityksen nimi Staubkinder (Pölyn lapset) viittaa epäilemättä myös siihen, että me kaikki olemme syntyneet tähdissä. Alkuaineet, joista meidän kehomme koostuu, ovat muodostuneet muinaisten tähtien räjähtäessä miljardeja vuosia sitten. Olemme tähtien tuhkaa. 

Iankaikkisuus on läsnä meidän kuolevissa kehoissamme. Tosin edes atomit eivät ole nykytieteen valossa ikuisia. Myös maailmankaikkeudella on alku ja loppu. 

Limnaoisin koreografian hallitsevia elementtejä olivat vaikuttavat joukkokohtukset ja runollisen kauniit duetot. Vaikuttavista joukkokohtauksista hyvä esimerkki oli toistoineen kohtaus, jossa kaikki kahdeksan tansijaa kaatuivat yhtäaikaa maahan kuin salaman iskeminä. Duettojen nostoissa oli ajoittain leikkisyyttä, jota tanssi aina ilmentää silloinkin, kun vaelletaan syvällä surun ja murheiden alhossa. 

Lauantaina Black & White festivaalilla esitetyn Hinterlandin tavoin Staubkinderissä oli kokonaisuutena havaittavissa dystopisia ja apokalyptisiä sävyjä. Taiteilijoiden huoli maailman tilasta on yhteinen. 

Inspiraattionsa Staubkinder on saanut Gustav Mahlerin musiikista. Mahlerin sävelkieli antoi esitykselle oman surumielisen, jopa traagisen sävynsä.  

Mahler oli lahjakkuus, ihmelapsi, joka piti ensimmäisen julkisen konserttinsa 10-vuotiaana. Hän eli jo lapsena kuoleman varjossa. Tuon varjon heitti perinnöllinen sydänvika, johon yksi Mahlerin veljistä kuoli lapsena. Ilmeisesti monet 14 lapsisen perheen lapsista kantoivat tuota viallista geeniä perimässään. Elämää traumatisoi myös Mahlerin ankara vaimoaan ja lapsiaan mielivaltaisesti kohdellut isä. 

Lähdeteosten mukaan Mahlerin sävellyksille oli ominaista selkeys ja voimakas tunnelataus. Ainakin tässä mielessä Toula Limnaiosin koreografia ja Mahlerin sävelkuviot kulkivat esityksessä käsi kädessä. Näin syntyi tämän kirjoittajan mielessä voimakas, pakahduttava emootio. 

Staubkinder on myös esimerkki siitä, miten kansainvälinen ja kielimuurit ylittävä, esittävän taiteen laji tanssi on. Koreografi Limnaios on kreikkalainen, joka on asunut ja työskennellyt suuren osan elämästään Etelä-Amerikassa. Ensemblen kahdeksan tanssijaa edustavat seitsemää eri kansallisuutta. 

Black & White festivaalin taiteellinen taso on kolmen nähdyn esityksen perusteella todella korkealla. Voi vain puistella päätään silkasta ihastuksesta. Imatran kaupungilla on Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Shahmardanin perustamassa ja elinvoimaiseksi osoittautuneessa festivaalissa todellinen aarre varjeltavanaan. 

Staubkinder 

Toula Limnaios companyn esitys Teatteri Imatran näyttämöllä Black & White festivaalilla 31.7.2024  

Konsepti ja koreografia: Toula Limnaios 
Musiikki: Gustav Mahler 
Tanssijat: Daniel Afonso, Francesca Bedin, Laura Beschi, Felix Deepen, Enno Kleinehanding, Karolina Kardasz, Amandine Lamouroux, Hironori Sugata 
Tila- ja pukusuunnittelu: Antonia Limnaois ja Toula Limnaios 
Vakosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Domenik Engemann 
Valokuvat: Dieter Hartwig, Jens Wazel 

Vierasesitystä on tukenut International Guest Performance Fund for Dance, jota rahoittaa Saksan liittovaltion kulttuuri- ja mediakomisaari.

Häikäisevä Hinterland kertoi fyysisen teatterin ilmaisuvoimasta – Esitystä katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään – Tekijät kiteyttivät 50 minuuttiin lähes kaiken oleellisen meistä ihmisistä

Hinterlandin joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja. Niissä yhtenäinen liikekieli korosti yhteisöllisyyttä. Yksilöiden anonyymisyyttä korostettiin vielä tekonenillä ja voimakkailla maskeerauksilla. Esiintymisasut olivat joko jonkinlaisia uniformuja tai leninkejä, muuttaa niidenkin samanlaisuutta korosti sama likaisenharmaa väriskaala. Kuva © Laura Vuoma

Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandia katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään. Esitys oli arvoituksellinen, hurjan energinen ja todella vaikuttava. Käsiohjelmaan painettu arvoituksellinen lause, jonka mukaan esitys on välähdys mielen joutomaasta, maisemasta, jonne varastoimme pitkät varjomme, muuttui ymmärrettäväksi.

Tekijöiden mukaan Hinterland on fyysistä teatteria. Itse ajattelin seuratessani haltioituneena esitystä, miten ilmaisuvoimaista moderni tanssitaide on. Hinterland oli tragikoominen yhdistelmä mimiikkaa, klovneriaa ja äärimmäisen taidokasta liikekieltä. Joukoon mahtui myös niin huimia liikesarjoja, että niissä tarvittiin jo sirkustaiteilijan akrobaatin kykyjä.

Sanoja ei tarvita, koska sanat eivät enää merkitse mitään. Elämme myös jo maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat miljoonaa sanaa. Mitä jää jäljelle? Fyysinen läsnäolo ja suora vuorovaikutus. Määritelmät ja luokittelut eivät ole tärkeitä. Esittävä taide on.

Esityksen temaattiset juuret olivat kuitenkin tiukasti teatterissa. Kun esityksen näyttämölle pystytettiin lehdetön ja kuollut puunranka, olin heti kartalla. Tämä esitys on sukua absurdin teatterin mestarin Samuel Beckettin näytelmille.

Mielleyhtymä Beckettin näytelmään osui kohdalleen. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, että esityksen dramaturgisena lähtökohtana ovat olleet Beckettin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamat novellit. Hinterlandin kohtaukset ovat tekijöiden mukaan Beckettin novellien hengessä julmia ja helliä, epätoivoisia ja mahtipontisia, pienuudessaan uhmakkaita.

Esiintymisasut liittivät esityksen Beckettin novellien kuvaamaan aikaan. Nuhruiset uniformut ja rääsyiset hameet toivat mieleen vanhat dokumenttifilmit toisen maailmansodan sotavangeista ja pakolaisleireistä. Puvustus korosti esityksen painajaista muistuttavaa dystopiaa. Kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut toinen maailmansota kansanmurhineen on jättänyt jälkensä, mutta sen opetukset on jo unohdettu.

Esityksen loppupuolella yksi näyttelijöistä kerää kärryihinsä ruumiita. Näyttämökuva vertautui ainakin minun tajunnassani niihin kauheisiin kuviin, joita kuvattiin sodan viimeisinä kuukausina ja viikkoina vapautetuilta keskitysleireiltä

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Kauri Honkakoski on tehnyt näyttelijöineen tarkkoja havaintoja ryhmädynamiikasta. Ryhmä organisoituu kuin itsestään hierarkiaksi. Jopa keskitysleireillä toiset vetivät raskaita vankkureita ja toiset kannustivat heitä piiskalla. Omaa auktoriteettiasemaa puolustetaan viimekädessä väkivallalla. Näissä kohtauksessa Hiterlandin liikekieli oli niin rajua, että omat mielikuvat veivät Antonin Artaudin julmuuden teatteriin.

Alun ja lopun lyhdyistä minulle tuli mielleyhtymä Diogenes Sinopelainen ja sen pari vuosituhatta kestänyt traditio, jota me nyt kutsumme länsimaiseksi sivistykseksi.

Vaikka maailma muuttuu, ihminen ja ihmisten muodostamat yhteisöt eivät muutu. Me kuljemme nykyistä tuhon tietä apinan raivolla.

Enseblen kotisivulla Honkakoski kertoo, että hänen taiteelliset juurensa ovat Corporeal Mime -miimissä, jota hän opiskeli seitsemän vuoden ajan Theatre de L’Ange Fou’n huippukoulussa ja companyissa, Lontoossa. 

Honkakosken mukaan kyseessä on fyysisen teatterin suuntaus, jonka keskiössä on pyrkimys ilmaista kehollisesti koko ihmisyyden rikas kirjo ruumiillisesta työstä aina abstrakteihin ajatuksiin asti.

”Minulle Corporeal Mime on ilmaisukieli, jonka avulla kirjoitan näkyväksi sisäistä maailmaani”, Honkakoski kirjoittaa.

Kauri Honkakoski Companyn edellinen produktio Pulpetti voitti Edinburgh Fringe 2019 festivaalilla arvostetut Scotsman Fringe First Award ja Summerhall Lustrum Award palkinnot. Harmittelen nyt, etten ole nähnyt tuota esitystä.

Kauri Honkakoski Company ja sen teatteria uudistavat ja meidän katsojien ymmärrystä laajentavat esitykset ovat vahvoja näyttöjä siitä, miten tärkeää kansainväliset kontaktit ja yhteistyö ovat suomalaiselle teatterille.

Samasta kertoo myös Imatran elinvoimainen Black & White festivaali. Festivaalin perustajat Kamran Shahmardan ja Katri Lätt-Shahmardan ovat molemmat taustaltaan maahanmuuttajia.

Hinterland

Kauri Honkajoki Companyt esitys Imatran Teatterissa Black & White festivaalilla 27.7.2024

Ohjaus, dramaturgia: Kauri Honkakoski
Esiintyjät: Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren (Se), Ruben Nagore Santandreu (Es/Fin), Freia Stenbäck, Valter Sui
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu, lavastus: Sisu Nojonen
Puvustus: Kauri Honkakoski, Liv Meijer Nordgren
Maskeeraus: työryhmä
Kuvat: Laura Vuoma

Barcelonalaisten upea Carmen sai Karelia-salin yleisön lankeamaan loveen – Black & White festivaali aloitti uuden vuosikymmenen elinvoimaisena ja taiteellisesti vahvana – Tanssi elää uutta renessanssia myös Imatralla – Olé!

Barcelona Flamenco Balletin valovoimaiset tähdet David Gutiérrez ja Judith Martín tanssivat Carmenin tarinan päärooleissa Escamillona ja Carmenina. Kuva © Miguel Pereda

Black & White teatterifestivaali on yhdistelmä kotikutoista eteläkarjalaisuutta ja maailmantaidetta. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Sahmardanin perustaman festivaali on ihme, jonka vaiheita ja kehitystä olen seurannut alati kasvavan ihailun vallassa nyt 20 vuoden ajan.  

Festivaalin tämän vuoden ohjelma kertoo lukijalle, että 20 vuotta täyttänyt tapahtuma on pysynyt hienosti ajan hermolla. Tanssitaide elää ajassamme uutta renessanssia. Kamran Shahmardanilla on festivaalin taiteelisena johtajana kyky nähdä, mitä ajassa liikkuu.

Festivaalin elinvoimasta kertoi jotain se, että Barcelona Flamenco Ballet oli valinnut maailmankiertueensa yhdeksi esiintymispaikkakunnaksi Imatran. Ryhmä kiertää parhaillaan uuden produktionsa kanssa. Koreografi ja ohjaaja David Gutiérrez on sovittanut Georges Bizet’n oopperasta flamenco esityksen, jonka hahmot ja tarina perustuvat Prosper Mériméen romaaniin.

Imatralta löytyy osaamista ja talkoohenkeä. Perjantain avajaisissa näkyi ja kuului myös Imatran kolmas vahvuus: Imatralla esityksiä seuraa aivan mahtava yleisö. Escamillon pääroolin tanssineella Gutiérrez sai meidät huutamaan ja taputtamaan monta kertaa välillä seisaalle nousten. Olé! Olé! Olé!

Kyseistä huutoa kuulee härkätaistelussa ja se kuuluu myös flamencoon. Molemmat elementit olivat barcelonalaisten esityksessä vahvasti mukana.  

Perjantain avajaisissa 500-paikkainen Karelia-sali oli myyty loppuun melkein viimeistä paikkaa myöten, Imatralla ymmärretään ja arvostetaan korkeatasoista tanssitaidetta. Black & White festivaalin ohella osaamista arvostusta on lisännyt Imatran Balettigaala, joka toi Imatralle esiintymään klassisen baletin maailman huippuja..

Neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen David Gutiérrezin soolot olivat taidokkuudessaan huikeata katsottavaa. Kuva © Miguel Pereda

Mériméen romaani, johon myös Bizet’n oopperan libretto perustuu, on tragedia. Tarina kertoo Carmenin ja Escamillon intohimoisesta rakkaudesta, Escamillon kilpakosijan mustasukkaisuudesta ja tragediasta, johon näiden kahden kilpakosijan kukkotappelu johtaa.

Escamillon kilpakosija Don José puukottaa Carmenin kuoliaaksi. Näissä kohtauksissa korostui flamencon maskuliinisuus. Sama teema toistui myös neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen Gutiérrezin huikeata virtuositeettia todistaneissa sooloissa.

Barcelona Flamenco Ballet kiertää maailmaa suurella ryhmällä. Imatralla esityksessä oli mukana 10 tanssijaa ja neljä muusikkoa. Carmenin roolin tanssi Imatralla Judít Martin.

Bizetin oopperasta mukana oli varmasti kaikkien tuntema Toreadorien marssi. Neljän muusikon orkesteri soitti jazzivaikutteista flamenco musiikkia. Sovitukset sävellykset ovat Alberto Garagginin ja Iban Pérezin käsialaa.

Aikaa mittasivat sydämenlyöntien tahtiin takovat rummut ja kengänkorot.

Flamenco on syntynyt romanikulttuurien parissa. Flamencon juurista muistuttivat lavastukseen kuuluvat viljasäkit. Kiertävät romaniklaanit hankkivat pääasiallisen elantonsa maatalouden kausityöntekijöinä. Näin oli vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa ja näin on ollut varmaan myös Kataloniassa, jossa sanotaan flamencon syntyneen.

Karelia-salin valot tuottivat ryhmälle ongelmia. Tähän oli myös selkeä syy. Esityksen oma valoteknikko oli jätetty ryhmän Suomeen lennättäneestä koneesta. Ryhmän agentti Jaime Trancoso perusteli tätä päätöstä kustannussyillä.

Carmen

Barcelona Flamenco Balletin Carmen Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 26.7.2024

Koreografia ja ohjaus: David Gutiérrez

Päärooleissa: David Gutiérrez ja Judith Martín 
Tanssijat: David Gutierrez, Judith Martin, Alejandro Luque, Carlos Ruiz, Lucia Vicedo, Andrea Amaya, Judith González, Maria Bardolet, Natalia Marina, Carla Martínez
Valosuunnittelu: Gervasio
Äänisuunnittelu: Marcos Prieto
Musiikki: Alberto Garaggi ja Iban Pérez
Kuvat: Miguel Pereda

Maailmoja syleilevä yhteisöllisyyden kuvaus viehätti – Teatterintekijät ja karavaanarit olivat tässä tarinassa saman sortin romanihenkilöitä – Katsojana jäin kaipaaman kupletin tekijöiltä lisää vetäviä ralleja  

Karavaanari – Kaikkien kaveri on juonellinen ja humoristinen kuvaus karavaanarien muodostamasta yhteisöstä. Kuvassa etualalla Heikki Hela, joka näytteli yhteisön henkistä johtajaa Raino Mäkistä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.

Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.

Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.

Karavaanarien muodostaman heimon erikoislaatuisuutta kuvattiin hippiaikojen kukkaistyttönostalgialla. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.

Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.

Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.  

Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?

Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Miia Selin ja Kaisa Hela näyttelivät tarinan pahiksia. Selin komppasi hienosti ja se nosti Helan näyttelemän psykopaatitappajan Anneli Palvarin roolin hauskuudessaan ihan omiin sfääreihinsä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?  

Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).

Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.

Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.

Aimo Räsäsellä kuvassa etualalla vasemmalla oli monta roolia muun muassa. Kuvassa hän näyttelee influensseria. Vieressä näyttelijä Mikko Aarnelaa näytellyt Lari Halme. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.

Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.

Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.

Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.    

Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.

Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.

Karavaanari – Kaikkien kaveri

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus: Riku Suokas

Koreografia: Markku Nenonen

Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen

Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo

Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka

Apulaisohjaaja: Soija Viljanen

Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi

Ryhmäteatterin Don Quijote oli rosoinen, ilkikurinen ja koskettava – Ensemblen tulkinta Cervantesin mestariteoksesta osui johonkin hyvin olennaiseen – Esityksen humanismi ylitti ajan ja paikan rajat

Robin Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin esityksissä ja tavassa tehdä on jotakin syvästi inhimillistä. Don Quijoten ensi-illassa tuo oivallus nosti vedet silmiin heti ensimmäisistä vuorosanoista lähtien. Näin kiertävät ryhmät ovat tehneet teatteria ja esiintyneet toreilla ja turuilla henkensä pitimiksi myös Miguel de Cervantesin elinaikana. Vaikka maailma muuttuu, me ihmiset emme muutu ja meidän ihmisen muodostavat yhteisöt eivät muutu.

Don Quijote on tragikoominen veijaritarina. Meidän katsojien iloksi ryhmäteatterin ensemble oli sijoittanut tämän tarina rinnalla myös toisen veijaritarinan, joka kertoi meille siitä luovasta prosessista, jonka tuloksia me saatoimme ensi-illassa ihastella. Tätä prosessia kuvaa varmasti hyvin ryhmän sisällä epäilemättä vitsinä syntynyt käsite ”tragikoomillinen transformaatio”.  

Tästä myös näytelmän käsiohjelmaan painettu koko nimi Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio.

Ohjaajana Juha Kukkonen on päästänyt ryhmässä piilevät luovat voimat irti ja prosessin lopputulos on ollut tekijöille itselleenkin varmaan aluksi arvoitus. Nyt ei syntynyt vain puhdasveristä ja energistä komediaa, vaan jotakin vielä merkityksellisempää. Ryhmäteatterin tulkinta oli hauska, ajoittain suorastaan kaistapäisen hullu, rosoinen kuin mikä ja vaikuttava. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvata, miksi se vaikutti niin poikkeuksellisen voimakkaasti minun laiseeni katsojaan, joka on nähnyt pitkän elämänsä aikana satoja esityksiä.  

Mielikuva 1600-luvun katuteatterista ei syntynyt sattumalta. Ninja Pasasen suunnittelema puvustus ja naamiot tekivät vaikutuksen. Kuvassa Petja Lähde näytelmän isä Hernandez ja Petja Lähde ja Santtu Karvonen näytelmän Sancho Panza ja Santtu Karvonen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Maailmankirjallisuuden suuriin kuuluvat Cervantes ja William Shakespeare olivat aikalaisia. Molemmat jopa kuolivat samana vuonna 1616. Myös esimerkiksi ranskalainen Jean-Baptiste Poquelin alias Moliére eli ja vaikutti muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Ryhmäteatterin loistelias dramatisointi ja tulkinta Cervantesin uraauurtavasta romaanista auttoi ainakin tämän kirjoittajaa jälleen muistamaan syyt, joiden vuoksi teatterintekijät ja me katsojat yhä uudestaan palaamme näiden klassikoiden pariin. Meidän ihmisten inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista kertovat tarinat ovat ikuisia.

Cervantes istui suurromaaniaan kirjoittaessaan vankilassa. Linnareissun syy oli luova kirjanpito, jota entinen sotilas ja seikkailija oli käyttänyt liiketoimissaan. Cervantes oli julistettu myös kirkonkiroukseen eikä Espanjan inkvisition kanssa ollut 1600-luvun alussa leikkimistä.

Cervantesin romaani ja muiden suurten aikalaisten vastaavat työt kertoivat kuitenkin, että kirkon tukahduttava ote ihmisistä oli viimein hellittämässä 1600-luvulle tultaessa. Lukutaidon ja kirjapainojen yleistyminen antoivat pohjaa sille, että aikaisemmin suusanallisesti periytyneet tarinat alkoivat saada kirjallisia ja korkeakirjallisia muotoja.  

Ehkä tässä myös piilee näiden näytelmäkirjallisuuden suurten klassikoiden kestosuosion salaisuus. Ne ovat lähes jäljittelemättömällä tavalla ainutlaatuisen aitoja. Niissä näkyy tuhansia vuosia vanha tapa kertoa tarinoita ja niihin tämä suullisen tarinaperinteen traditio tavallaan myös loppui.    

Näytelmän ”nyymi” Raivo Roland ja Miila Virtanen, näytelmän emännöitsijä Tolosa ja Miila Virtanen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Cervantes vältteli inkvisition ansoja nerokkaalla kielipelillä. Myös Juha Kukkonen käyttää sovituksessaan kieltä taitavasti luomaan aikaperspektiiviä ja erottelemaan eri roolihenkilöistä toisistaan.

Dramatisointi perustuu Juho August Hollon lähes sata vuotta vanhaan käännökseen. Don Quijoten roolissa Robin Svartström julisti ritarillisuuden periaatteita ehkä hieman vanhahtavalla mutta sitäkin juhlallisemmalta kuulostavalla suomen kielellä. Muissa rooleissa Svartström ja muuta näyttelijät käyttivät tilanteen mukaan joko Hollon suomennoksen kieltä tai arkisen ilkikurista nykysuomea.

Parturi Nicholaksen rooli oli Jesse Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikoskeakoulussa. Tämän tiimoilta esityksessä viljeltiin myös rankkaa huumoria teatterialan tulevaisuudesta. Näyttämölle oli rakennettu tuulimyllyjen lisäksi suurikokoinen juoksupyörä, tai polkumylly, jossa Gyllenbögel otti heti esityksen alussa rajun spurtin. Kohtaus ei kaivannut selityksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun me katsojat näimme, ettei näyttävällä lavasteella ollut muuta funktiota.

Gyllenbögel oli mukana myös näytelmän hauskassa arvoitusleikissä. Kukkolan on sovituksessa kirjoittanut Cervantesin henkilögalleriaan pahan edustajaksi mustan ritarin Raivo Rolandin. Kun tämän Rolandin naamio raivokkaiden taistelukohtausten ja hullunkuristen sattumusten jälkeen lopuksi riisuttiin, niiden alta paljastui Gyllenbögelin kasvot. Näin siitä huolimatta, että Gyllenbögelin näyttelemä Nicholas ja Roland olivat näyttämöllä useassa kohtauksessa yhtä aikaa tarinan eri vaiheissa.

Käsiohjelmassa kaikki väkivaltaisten sotaelokuvien ja televisiosarjojen vakiokliseet suvereenisti hallinneen Raivo Rolandin näyttelijä on herra tai rouva tuntematon.

Näytelmän Nicholas, Jesse Gyllenbögel häpeäpaalussa. Nicholaksen ohella Gyllenbögel näytti Jesse Gyllenbögeliä ja Raivo Rolandia. Roolit olivat Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Teakissa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Cervantesin Don Quijote menee päästään sekaisin luettuaan liikaan romanttisia ritariromaaneja. Tarinaan ujutettu Raivo Rolandin hahmo oli selkeä viittaus tämän päivän ritariromantiikkaan, vuonna 1977 alkaneeseen Tähtien sota– saagaan. Äänensärkijän käyttö ja kasvonaamion muoto eivät jättäneen sijaa muille tulkinnoille. Toki todella upeasti näytellyt hidastukset taistelukohtauksissa toivat mieleen myös vaikkapa Matrix-elokuvat, joissa eletään keinoälyn luomassa tekotodellisuudessa.

Kun Svartströmiltä kysyttiin Ylen Kulttuuriykkösessä, mistä Don Quijote kertoo, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Se kertoo kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä”.

Ryhmäteatterin tekijöiden jakamaa ihmiskäsitystä ei varmasti voi sen paremmin muutamalla sanalla määritellä.

Näytelmän alussa kaikki näyttelijät näyttelivät itseään. Sen jälkeen heistä sukeutui Cervantesin ja Kukkosen tarinan roolihenkilöitä. Näistä rooleista he ajoittain palasivat näyttelemään itseään ja kommentoimaan sitä prosessia, jonka tuloksena parhaillaan esitettävä esitys oli syntynyt. Tavallaan teos ja sen tekijät kävivät vuoropuhelua paitsi meidän katsojien myös toistensa kanssa. Katsojana minua välillä nauratti ja välillä olin myös hieman ymmälläni. Mutta niin kai pitikin olla. Sisäpiirivitsien kaikki nyanssit avautuvat vain niille, jotka kuuluvat tähän sisäpiiriin.

Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Karvosen mahtavat äänivarat ja voimakas lavakarisma tekivät tarinan Sancho Panzasta hyvin omalaisensa. Karvonen dominoi näiden kahden suhdetta, mutta niin kai pitääkin olla. Se on tervejärkisen osa meidän hullujen maailmassa.

Ryhmäteatterin näytelmille on ollut tunnusomaista hieno näyttelijäntyö. Don Quijote ei ole poikkeus tästä säännöstä. Toteutus kertoi meille myös, mikä hienous ensemblen nimeen kätkeytyy. Otaksun, että tämän produktion aikana on purettu myös sitä ahdistusta, jota alan tulevaisuuden näkymät aiheuttavat.  Lopputuloksena näimme lumoavan rentoa ja vahvasti läsnä olevaa tekemistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kyseinen juoksupyörä kuului osana Janne Siltavuoren suunnittelemaan näyttävään kineettiseen lavastukseen, jossa tämän polkumyllyn lisäksi pyörivät myös tuulimyllyt.

Don Quijoten tarina on meille kaikille tuttu. Minulle tästä taistelusta tuulimyllyjä vastaan tulee yhä ensimmäisenä mieleen perussuomalaisten räjähtävät lepakot, jekku, jolla työmies Matti Putkonen uunotti meitä toimittajia kahdeksan vuotta sitten. Näin Cervantesin kuvaama hulluus yllättää välillä myös meidät, jotka kuvittelemme olevamme realisteja, joiden maailmankuva perustuu tiukan rationaaliseen ajatteluun.

Vuonna 2013 ilmestyi Cervantesin mestariteoksesta uusi suomennos, jonka on kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä. Kaksi vuotta myöhemmin Lappi-Seppälä sai käännöstyöstään Espanjan kuningas Felipe VI:n myöntämän kulttuurivaikuttajille tarkoitetun Orden del Mérito Civil -erikoiskunniamerkin.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio

Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2024

Alkuperäisteos: Miguel de Cervantes

Suomennos: Juho August Hollo

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastuksen suunnittelu: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Rooleissa: Robin Svartström, Santtu Karvonen, Jesse Gyllenbögel, Petja Lähde, Pihla Penttinen, Miila Virtanen.