Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.
Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.
Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.
Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.
Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.
Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.
Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.
Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.
Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.
Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.
Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.
Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.
Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.
Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.
Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.
Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.
Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.
Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.
Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.
Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?
Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.
Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.
Go Strange
Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024
Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi
Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.
Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.
Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.
Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.
Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.
Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.
Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.
Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.
Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.
Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.
Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.
Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.
Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.
Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.
Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.
Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.
Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.
Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.
Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.
Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.
Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.
”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.
Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!
Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.
Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.
Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.
Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.
”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.
Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.
Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.
Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.
Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.
Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.
Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.
Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.
Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.
Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.
Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.
Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.
Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).
Flowers also cry
Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024
Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka
Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa
Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding
Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel
Nuorten teatterin harrastajien esityksiä on ollut usein ilo seurata. On herkkyyttä ja vilpittömyyttä, on esittämisen ja esillä olon iloa, joka parhaimmillaan on kasvanut vahavaksi läsnäoloksi ja kokemukseksi vuorovaikutuksesta.
Teatterin nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä myös valistuneita arvauksia teatteritaiteen tulevaisuudesta. Sekä teatterin tulevat ammattilaiset että se yleisön asiantunteva ja valveutunut ydinjoukko, teatterin sydän ja keuhkot harrastaa juuri nyt teatteria vakavissaan.
Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaalissa oli mukana noin 60 iältään 13-19-vuotiasta teatterin harrastajaa. Poikia tai nuoria miehiä mahtui tuohon joukkoon yhden käden sormilla laskettava joukko. Minulla ei ole tietoa harrastajien sukupuolijakaumasta koko maassa. Tätä tietoa ei ehkä ole edes tapahtuman järjestäjillä. Miksi olisi? Paikalliset aluefestivaalit on järjestetty nyt viidessä eri ammattiteatterissa neljällä eri paikkakunnalla. Yhteensä mukana on ollut satoja nuoria.
Tuoreiden sosiologisten tutkimusten mukaan nuorten naisten ja miesten arvomaailmat ovat eriytymässä Suomessa. Sosiologien kyselytutkimusten nelikentissä nuoret naiset ovat entistä useammin arvoiltaan liberaaleja, kun taas nuoret miehet ovat keskimäärin yhä konservatiivisempia. Johtopäätökset tällaisista tutkimustuloksista jäävät toki vielä pelkkien valistuneiden arvailujen varaan.
Näyttelijäntaiteen linjoille sukupuolilla on Nätyssä ja Teatterikorkeakoulussa omat kiintiöt. Esimerkiksi nyt Nuori Näyttämö -tapahtumaan osallistuneet lahjakkaat tytöt käyvät keskenään näistä näyttelijäntyön koulutuspaikoista muutaman vuoden kuluttua todella armotonta kilpailua. Tulevaisuudessa myös valovoimaisimmat ohjaajat, nimekkäät dramaturgit ja näytelmäkirjailijat ovat todennäköisesti joko naisia tai he edustavat identiteettinsä puolesta jotakin väriä sateenkaari-ihmisten laajassa spektrissä.
Tampereen Teatteri on tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa mukana Nuori Näyttämö -konseptissa. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esiintyivät Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmä, Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV, Tampereen Nuorisoteatteri ja Frosine Suomen teatteriopistolta.
Nuori Näyttämö -hanke perustuu Englannin kansallisteatterin, National Theatren 90-luvulla luomaan New Connections -konseptiin. Siinä sovelletaan taiteessa iätöntä mestari ja kisällit mallia. Konseptissa nuoret harrastajat saavat ohjaajikseen kovan luokan ammattilaisia. Suomessa kahden vuoden periodeissa järjestettävä Nuori Näyttämö järjestettiin ensimmäisen kerran vuosina 2013-2014.
Hankkeen taustayhteisönä toimii Suomessa Työväen Näyttämöiden Liitto. Tampereen Teatteri päätös lähteä mukaan konseptiin on voimakkaasti polarisoituvassa maassa ja maailmassa on teatterilta hieno kulttuuriteko. Muut 2022-2024 -kauden teatterit ovat Suomen Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri, Lappeenrannan kaupunginteatteri ja Rovaniemen Teatteri.
Uutta Nuori Näyttämö -kautta varten TNL tilasi pari vuotta sitten ammattikirjailijoilta kolme pienoisnäytelmää. Jakson näytelmäkirjailijoita ovat Marko Järvikallas, Pauliina Feodoroff ja Arda Salaniemi (ent. Yildirim). Feodoroff on syntyperäinen kolttasaamelainen kirjailija. Salaniemi on kirjailija, toimittaja ja kriitikko, jolla on etniset juuret. Järvikallas on lahtelainen, näytelmäkirjailija, prosaisti ja dramaturgi.
Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän ohjaaja Anna-Riikka Haapala oli valinnut ensemblensä produktioksi Järvikallaksen näytelmän Kirsikkapommi. Näytelmän keskiössä oli teini-ikäisen pojan ja poissaolevan isän suhde. Isän oli vanginnut sohvan pohjalle masennus, jonka taustalla tarinassa oli pariskunnan parisuhdekriisi. Tätä kriisiä ja omaa nuoruuttaa oireili myös perheen tytär.
Draamaa Järvilehto oi keventänyt fantasia-aiheilla. Tyttären poikaystävä oli ihmeparantaja, oli puhuvia koiria ja maatilan lehmien ankeaa elämää ja traagisuutta, joka huipentui yhden kantturan kovaan kohtaloon.
Haapalan näytelmävalinta oli kiinnostava siksi, että hänen ryhmässään kaikki teatterin harrastajat ovat tyttöjä. Eikä siinä mitään, toisen ihmisen olemuksen ja ajatusmaailman sisäistäminen on näyttelijäntyön ydintä.
Ryhmä on ehkä ollut koossa vasta vähän aikaa ja monet sen jäsenet vasta aloittaneet teatterinharrastuksensa. Järvikallaksen tekstiinsä piilottamat koomiset ja ironiset sävyt eivät vielä täysin auenneet tekijöille. Siltä se katsomosta käsin näytti ja tuntui.
Ryhmän taiteilijakummina on toiminut Nokian Etunäyttämön taiteellinen johtaja Saija Viljanen.
Frosinen tulkinta Järvikallaksen näytelmästä oli astetta varmempi ja rennompi suoritus. Minna Suovannon ohjauksessa ja näyttelijäntaiteen opiskelijoiden esittämisessä tekstin koomiset ainekset nousivat esiin. Oikea tunnelma ja vire syntyi jo näytelmän murrosikäistä poikaa näytelmän alussa näytelleen Onni Rekosen rennosta virnistyksestä.
Frosine on iso ryhmä. Laskin näyttämöllä 18 näyttelijää. Ohjaajan ja ryhmän oivalluksiin kuului rotaatio. Näyttelijöitä vaihdettiin rooleihin lennossa. Esimerkiksi näytelmän poikaa näyttelivät kukin vuorollaan Rekosen ohella Jere Järvi ja Minttu Kuvaja. Isän roolissa nähtiin Iiris Valkeajoki, Milla Tolonen ja Sara Isique.
Frosinen haltijakummia on toiminut Tampereen Teatterin pääohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.
Tampereen Nuorisoteatteri oli tarttunut ruotsiksi kirjoittavan Christoffer Mellgrenin näytelmään Kakkua jaettavaksi. Mellgrenin mukaan näytelmä on kirjoitettu alun perin Svenska Teaternin pienimmälle Nicken-näyttämölle.
Nuorisoteatterin ohjaaja Marko Taiminen oli sovittanut Sinna Virtasen suomentaman näytelmän suurelle, noin 20 näyttelijän ryhmälle onnistuneesti. Nuoren Näyttämön esityksiin on kautta maan tekemään kurialaisesti, aikuisten oikeasti. Nuorisoteatterin esityksessä oli kuitenkin mukana ripaus sitä anarkistista ja kuritonta energiaa, joka tekee nuorten teatterin harrastajien esityksistä todella valloittavia, kun kaikki menee ikään kuin putkeen.
Mellgrenin Kakkua jaettavaksi oli episodinäytelmä oikeudenmukaisuudesta. Sen ydinsanoma kristallisoitui jo ensimmäisessä episodissa. Siinä kerrottiin myyttiseksi muodostunut tarina haaksirikkoisista, jotka pelastusveneessä pohtivat veden ja ruuan loputtua, kuka surmataan ja syödään jotta muille jäisi mahdollisuus pelastua.
Nuorisoteatterin taiteilijakummina on toiminut Tampereen Teatterin apulaisäänimestari Jussa Palve.
Alussa kirjoitin, miten nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä valistuneita arvauksia siitä, millaista teatteria tulevaisuudessa tehdään. Salaniemen näytelmä Meistä, kärpäsistä oli tässäkin mielessä aivan omaa luokkaansa, syvällinen ja viisas. Tampereen seudun syöväenopiston teatteritaideryhmää ohjannut Disa Kamula oli onnistunut avaamaan nuorten näyttelijöidensä kanssa tekstin merkitystasot meille katsojille.
Avauskohtauksessa oltiin sairaalassa. Hereille havahtunut potilas alkoi ihmetellä omaa fyysistä habitustaan, varpaitaan, polviaan ja niin edelleen. Pian puhe vaihtui tanssiksi.
Jo näytelmän nimi kertoi, että sen roolihenkilöiden suhde luontoon oli hyvin läheinen ja erityinen. Myös meidän oma kehomme ja itse asiassa myös minuutemme on osa tuota luontoa. Salanimen näytelmä kertoi tuosta luonnollisesta kehollisuudesta ja sen löytämisestä.
Suomalaisen teatterin juuret ovat olleet aina Aleksis Kiven päivistä lähtien syvällä kirjallisessa perinteessä. Sen rinnalla on kulkenut musiikkiteatterin perinne. Suuret klassikot ja Broadway-musikaalit ovat vetäneet ja vetävät yhä meitä boomereita teattereiden katsomoihin. Nuoria kiinnostaa ehkä nykyään enemmän toisenlaiseen läsnäoloon ja fyysisyyteen perustuva esittävä taide. En yhtään ihmettele, että moderni nykytanssi elää parhaillaan Suomessa uutta renessanssia.
Teatteritaideryhmän taiteilijakumminanon toiminut Tampereen Teatterin näyttelijä Arttu Soilumo.
Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaali
Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän esitys Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024
Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV:n Meistä, kärpäsistä Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024
Tampereen Nuorisoteatterin Kakkua jaettavaksi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024
Suomen teatteriopiston Frosinen Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024.
Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.
Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.
Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.
Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.
Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.
Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?
Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.
Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.
Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.
Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.
Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.
Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.
Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.
Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.
”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”
Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle
Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024
Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu: Ina Niemelä
Pukusuunnittelu: Siru Kosonen
Valokuvaus: Pirje Mykkänen
Video: Marguerite Duras
Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel
Me kasvamme ihmisiksi yhteisön jäseninä. Muistoissa tämä vuorovaikutus ylettyy sukupolvien yli. Tähän viittaa Carl Knifin sooloteoksen hyvin haastava nimi I address you. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisataoja kestänyt syrjintä ei ole jättänyt muistijälkiä vain tämän vaino uhreihin, vaan myös meihin, jotka olemme syrjimällä tai vaikenemalla osallistuneet tähän raakuuteen. Tämä tosiasia haastaa syvälliseen keskusteluun.
Taide antaa meille myös väylän käydä tätä keskustelua. Sooloteoksessaan Knif kertasi näitä yli sukupolvien yltäviä muistoja ja peilasi niitä omaan elämäänsä. Näin syntyi hyvin ilmaisuvoimainen teos. Knifin voimakas liikekieli ja runollisen kaunis puhuttu kieli muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden.
Tanssin talon Pannuhallin näyttämön takaseinään oli heijastettu suuri oranssinvärinen kolmio. Kun Knif liitti sen viereen historiallisen kuvan, minä muistin. Näin homoseksuaalit merkittiin natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä. He kantoivat raidallisessa vanginpuvussaan tunnisteena oranssia kolmiota.
Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisatoja kestänyt syrjintä ja vaino huipentui homomiesten systemaattiseen tappamiseen natsi-Saksan tuhoamisleireillä. Eikä tämä vainoa ole vieläkään loppunut. Yhä on olemassa maita, joissa homoseksuaalisista teoista voi saada kuolemantuomion.
Knif aloitti tanssinsa kasvoillaan naamio. Hänen yllään oli takki ja housut, joiden värit ja pilkut toivat mieleen maastopuvun, joka tekee kantajansa urbaanissa ympäristössä näkymättömäksi.
Sateenkaari-imiset alkoivat toden teolla kamppailla omien oikeuksiensa puolesta toisen maailmansodan jälkeen. LGBT-yhteisöt alkoivat järjestäytyä. Suomessa ensimmäinen yhdistys Toisen säteen ryhmä perustettiin 1967 ja Seksuaalinen tasavertaisuus ry Seta vuonna 1974. Rikoslaista seksuaalisten tekojen rangaistavuus poistettiin Suomessa vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981.
Knif kuvasi tätä aikaa ennen hänen syntymäänsä tanssimalla valkean kankaan kanssa. Voimakkaat vertikaaliset liikesarjat kuvasivat valoa, iloa ja toivoa. Näyttämön takaseinälle heijastettiin kuva katunäkymästä. Otaksun, että kuvassa oli Stonewall Inn -nimisen homobaarin sisäänkäynti. Tuosta New Yorkin Greenwich Willagen naapurustossa sijainneesta baarista alkoi niin kutsuttu Stonewall-kapina, jolla homobaarien asiakkaat vastustivat poliisin heihin kohdistuvaa häirintää ja mielivaltaa.
Tuo kapina ja lukemattomat muut vastaavat yhteenotot käänsivät LBGT-ihmisten oikeuksien puolesta käydyn taistelun voitokkaaksi. LBGT-järjestöt ja heidän yrityksensä alkoivat voittaa poliisia ja muita viranomaisia vastaan käymiään oikeudenkäyntejä.
Knifin omat muistot alkavat ajasta, jolloin LBGT-yhteisöjä kohtasi uusi katastrofi. Todennäköisesti Keski-Afrikassa muista kädellisistä ihmisiin loikannut ja sieltä eri puolille maailmaa ihmisten mukana siirtynyt HI-virus alkoi levitä 80-luvulla räjähdysmäisesti homomiesten yhteisöissä. Tappavaa immuunikatotautia aiheuttava virus nosti vanhat ennakkoluulot ja asenteet pintaan. AIDSia alettiin kutsua homorutoksi ja uskonnollisissa piireissä jopa iloittiin siitä, että jumala näin rankaisee synnintekijöitä.
Knif oli itse 80-lukua leimanneen epidemian aikana lapsi ja varhaisnuori. Taudin ympärillä käynyt kohu ja moralisointi ovat vaikuttaneet esityksen perusteella syvästi hänen kehittymässä olevaan identiteettiinsä. Knif muisteli kouluaikoja ja tapausta, jossa opettaja pyysi oppilaita asettumaan peilin eteen ja kertomaan sitten, millaiseksi he näkivät oman tulevaisuutensa. Knif ei nähnyt peilissä tulevaisuutta.
Knif puki kasvoille uudestaan niitä alussa peittäneen naamion. Kuvaseinälle ilmestyi voimakkaasti muokattu versio Benettonin kuuluisasta mainoskuvasta, jossa isä ja äiti ovat hyvästelemässä luurangoksi laihtunutta, kuolevaa poikaansa. Ikoninen kuva kuuluu epäilemättä vaikuttanut nuoreen Knifiin voimakkaasti.
Luksusmuotia rikkaille valmistaneen Benettonin mainoksesta voi lukea myös toisenlaisen viestin. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten joukossa on poikkeuksellisen paljon todella lahjakkaita yksilöitä. Lahjakkuus ja hyvä koulutus takasivat Yhdysvalloissa ainakin vielä 80-luvulla korkeat tulot. Yhdysvallat on kristittyjen fundamentalistien luvattu maa, mutta rahan mahti on puhunut siellä myös LBGT-yhteisöjen puolesta. Ei liene sattuma, että taistelut seksuaalisten vähemmistöjen puolesta ovat alkaneet Yhdysvalloissa ja maan taloudellisilla ja ennen kaikkea tutkimusresursseilla myös taistelu HI-viruksen leviämistä ja AIDS-taudin tappavuutta vastaan on voitettu.
Tämän jälkeen Knif riisui vaatteensa. Se kuvasi koskettavasti avautumista. Jos minun pitää kuolla, kuolen sellaisena kuin olen. Tähän kohtaukseen liittyi myös muistoja uhkailusta ja väkivallasta, jonka kohteeksi todennäköisesti jokainen homomies on elämänsä aikana joutunut monta kertaa. Tämä tanssin päättänyt finaali palautti tarinan aikajänteen sen alkuun. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat toteuttaneet kautta aikojen omaa identiteettiään siitä huolimatta, että heitä on uhattua ja heitä on rangaistu käsittämättömän julmilla rangaistuksilla.
Me emme voi valita sitä, millaisiksi me synnymme.
Jokainen tieteen ja taiteen historiaa tunteva tietää, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla ihmisillä on ollut tieteen ja taiteen kehitykselle. Myös kulttuurievoluutio suosii biologisen evoluution tavoin monimuotoisuutta. Todella menestyvissä ja innovatiivisissa yrityksissä tämä laajan diversiteetin merkitys on ymmärretty. Se on niiden menestyksen takana.
Tätä identiteettien suurta kirjoa kuvaa varmasti hyvin sateenkaariväen eri yhteisöjä nykyisin yhteen kokoava lyhenne LGBTQAI+ (lesbian, gay, bisexual, transgender, gueer or questioning, intersex, asexual, and more).
Karl Knif on valmistunut taiteen maisteriksi vuonna 2000 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Aikaisemmin muun muassa Tero Saarisen ryhmässä tanssinu Knif perusti oman Carl Knif Companyn vuonna 2012. Valtion esittävän taiteen toimikunnan Tanssitaiteen valtionpalkinnon hän sai vuonna 2016.
Ryhmänsä taiteellisena johtajana ja koreografina Knif on yhdistänyt teoksissaan tanssitaiteen ja teatterin elementtejä. Minulle mieleenpainuva kokemus oli esimerkiksi Carl Knif Companyn ja Espoon Teatterin yhteistyönä toteuttaman, Werner Schabin tekstiin perustuva Presidenterna.
Torstain esitys I address you edusti samaa, hyvin ilmaisuvoimaista tanssitaidetta.
”I know of the most special kind of love and it is this: I am you, and you are me, and we are here and now.”
Kuunnelma Eerika Rantasen tähänastinen elämä on mykistävä esimerkki luovan yhteisön kyvyistä ja voimasta. Kuunnelmana Juha Jokelan, Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion yhdessä kirjoittama näytelmä on hämmentävä ja syvällinen sukellus ihmisyyteen. Helan, Katajan ja Soivion äänirooleina tekemistä tulkinnoista kasvaa kuunnelmassa suomalaisen naisen kasvutarina, joka hakee radioteatterin historiassa vertaistaan.
Ei siis ihme, että kuunnelman Ylelle ohjannut Jokela halusi nähdä ja näyttää nämä Eerika Rantasen tähänastisen elämän taustalla olevat kolme naista myös näyttämöllä. Teatterin näyttämölle sovitettu versio kuunnelmasta kantaesitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa ja Tampereen Teatterissa se sai ensi-iltansa torstaina.
Jokaisella meistä on kokemusta siitä, miten se vaikuttava tarina ja kirjana ainutlaatuinen lukukokemus muuttuu joksikin toiseksi, kun kirjan tarinasta tehdään elokuva, tai tarina sovitetaan näyttämölle. Omat mielikuvat tarinan henkilöistä saavat fyysisen hahmon. Jotakin oleellista jätetään kertomatta. Kuunnelman kohdalla sama efekti tuntuu toimivan vielä voimakkaammin. Kaikki on niin väärin.
Kuunnelman vahvuudet olivat kuitenkin myös näyttämölle sovitetussa versiossa tallella. Teksti perustuu sen neljän kirjoittajan omiin elämänvaiheisiin ja muistoihin näihin elämän käännepisteisiin liittyvistä autenttisista tunnekokemuksista. Ero nyt kirjallisuudessa suosittuun autofiktioon on kuitenkin oleellinen. Teksti on käynyt prosessin aikana läpi eräänlaisen kokemusasiantuntijoiden vertaisarvioinnin. Teoksen psykologiset ja sosiologiset havainnot ovat niin tarkkoja, että tätä tekstiä voisi kuvata myös kaunokirjalliseen muotoon kirjoitetuksi psykologiseksi tai sosiologiseksi tutkimukseksi 70-luvulla syntyneiden naisten elämästä.
Kollektiivisesti syntynyt fiktiivinen kertomus Eerika Rantasen tähänastisesta elämästä on suurten ikäluokkien lasten tarina. Taide on avain itsensä ymmärtämiseen ja kykyyn ymmärtää muita.
Kuvaus siitä, miten Eerika Rantanen aloittaa 17-vuotiaana, äitinsä patistelemana opiskelun mielenterveyshoitajaksi perustuu jonkun kirjoittajatiimin jäsenen autenttisiin kokemuksiin. Samalla tämä tarinan osa on varmasti myös yksi avain monipolvisen tarinan ymmärtämiseen.
Jokelan innoittajana on ollut amerikkalainen kirjailija Lucia Berlin, jonka kirjallista tuotantoa joku Wikipedian kirjoittajista kuvaa yhdeksi Amerikan tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että häntä on kiehtonut Berlinin tapa käyttää omaa elämää materiaalina. Sitten hän vetää maton alta tämän kirjoittajan oletuksilta.
”Berlinin mottona oli, että tärkeintä on hyvä tarina – ei siis se, onko se totta.”
Jokelan aikaisemmat näytelmän ja ohjaukset ovat kaikki erittäin tarkkanäköisiä ja analyyttisiä kuvauksia yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ilmiöistä aina Fundamentalistista lähtien. Eikä Eerikan Rantasen tähänastinen elämä ole poikkeus tästä kunnianhimoisesta ja upeasta taiteellisesta linjasta.
Jokaisen elämään sisältyy outoja tilanteita ja kohtaamisia. Ja ehkä kaikkein oudoimpia tarinoita syntyy silloin, kun me yritämme kuvata sitä, mitä arki on. Jos osaan tulkita Jokelaa oikein, juuri tätä työryhmän jäsenet pyrkivät kuvaamaan. ”Alan iltavuoron xx-yksikössä. Tulen pukuhuoneeseen, vaihdan työvaatteet…” Kun tällaisia tarinoita kertoo neljä ihmistä ja tarinoissa ovat mukana heidän sukulaisensa ystävänsä ja työtoverinsa, materiaalia syntyy valtavasti – tulvien, kuten Jokela käsiohjelmassa asian ilmaisee.
Kuunnelman alussa kuulijalle tehdään selväksi, että nämä preesensmuotoon kirjoitetut tarinat ovat keski-ikään ehtineen Eerikan muistoja. Näyttämöllä tätä korosti näyttelijöiden ikä. Tarinan Eerikan nuoruus on siellä jossakin parin vuosikymmen takana. Tarinnan arkisuutta vielä korostettiin Auli Turtiaisen suunnittelemissa puvuilla. Tarpeellinen kontrasti tälle arkisuudella taas luotiin Mila Laineen upeilla sellotulkinnoilla.
Teatterin tekijänä Jokela uskoo ja luottaa vuorovaikutukseen. Produktion toteuttaneen työryhmän jäsenten välisten vuorovaikutussuhteiden ketju ja voima näkyi esityksessä. Katsoja saattoi sen sijaan kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Tämä on esitys, jolla on neljä ohjaajaa.
Tunne saattoi tietysti johtua siitä, että ainutlaatuisen hieno kuunnelmaversio vaikutti jossain takaraivossa. Niille, jotka eivät tätä kuunnelmaa ole kuulleet, tunne läsnäolosta on ensi-illassa ehkä ollut toinen. Tästä toisesta tavasta kokea näytelmä kertoo jotakin Nina Lehtisen haltioitunut kritiikki Aamulehdessä.
Näyttämöversio perustuu samaan materiaaliin kuin kuunnelman ensimmäinen 12-osainen tuotantokausi. Tarinassa käydään läpi Eerikan tähänastinen elämä 15-vuotiaasta teinistä parikymppiseksi nuoreksi aikuiseksi. Tuohon aikahaarukkaan sisältyvät lapsen itsenäistymisprosessin tärkeimmät vaiheet, havainnot omasta erillisyydestä, irtautumien omista vanhemmista, seksuaalisuuden herääminen, ensirakkaus ja ymmärrys kuoleman lopullisuudesta. Työssään Eerika joutuu kohtamaan myös miesten aggressiivisuudesta koituvan väkivallan uhan ja varautumisen, jota Anja Kauranen on sattuvasti kuvannut pelon maantieteeksi.
Äiti patistaa peruskoulun jälkeen välivuoden pitänyttä Eerikaa opiskelemaan. Harjoittelupaikka löytyy vanhainkodista ja yllättävä kotiinpaluu avaa Eerikan silmät sille, että myös äidillä on oma elämänsä. Alkoholisoituneesta isästään hän tekee irtioton jo tätä ennen todella dramaattisessa kohtauksessa. Eron jälkeen isän alkoholismi pahenee ja hänestä tulee yhteisössä yleinen naureskelun aihe.
Tarinan eri-ikäisten naisten kuvaukset heidän elämänpiiriinsä kuuluneista miehistä ovat kiinnostavia. Joku voisi jopa väittää, että nämä kuvaukset miehistä ja heidän käyttäytymisestään ovat syy syntyvyyden romahtamiseen Suomessa. Eerika isä on taiteilija, muusikko ja humalassa väkivaltainen juoppo. Eerikan ensimmäistä kertaa eroottiseen hehkuun sytyttänyt Mikko unohtaa kertoa ennen suhteen alkua, että hän on kihloissa ja kihlattu odottaa parikunnan ensimmäistä lasta. Mikko on täysi mulkku, kuten Eerikan työnjohtaja ja ystävä Sari hänet määrittelee.
Kuunnelman toinen jakso julkaistiin Yle Areenassa maaliskuun alussa. Tässä on varmaan lupa kertoa, että uusissa jaksoissa Eerika on lapsi ja kuvaukset hänen suhteestaan isään ja äitiin syvenevät. Vaikka yleensä kehityskuvauksissa korostetaan tyttöjen ja heidän äitiensä välisten suhteiden merkitystä, tämän tarinan Eerika on lapsena ollut isän tyttö.
Kakkososassa käsitellään myös Eerikan elämää aikuisena. Tämän yli parikymppisen nuoren aikuisen elämään mahtuu myös myönteisiä kokemuksia miehistä. Yllättävää ei silti ole se, että tämä koettu rakkaus ei kanna. Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei silti kannata tehdä. Elämä on arvoituksellista. Lumelääkkeet ja psykoanalyysi ovat siinä mielessä sukua toisilleen, että molemmilla saadaan usein hyvä vaste koettuihin oireisiin, joiden perimmäistä syytä ei tiedetä.
Eerika ja hänen ystävänsä etsivät tarinan jatko-osassa vastauksia elämän asettamiin kysymyksiin ja arvoituksiin taiteesta. Eerika ryhtyy aikuisena opiskelemaan kirjallisuutta. Eerikan lapsuudenystävä Sanni pyrkii kuvaamaan tunteitaan ja todellisuutta valokuvaamalla. Ehkä jatkossa selviää myös, miten Eerika ja hänen ystävänsä päätyvät näyttelijäntaiteen pariin.
Eerikan roolin näyttelee sekä kuunnelmassa että näyttämöllä Jokelan pitkäaikainen työtoveri Ria Kataja. Jokela on kirjoittanut ja ohjannut ja Kataja näytellyt keskeistä roolia esimerkiksi sellaisissa, tämän blogin kirjoittajaan syvästi vaikuttavissa näytelmissä kuin Esitystalous ja Dosentti. Jokelan käännös ja ohjaus Duncan Macmillanin näytelmästä Keuhkot ja Katajan huikea roolityö tuossa Kansallisteatterin näytelmässä on myös jättänyt pysyvän muistijäljen. Eikä vähiten siksi, että Macmillanin vuonna 2011 ensi-iltansa saaneen näytelmän pelottavat ennustukset toteutuvat parhaillaan silmiemme edessä.
Kataja on syntynyt 1975 ja Jokela vuonna 1970 Tampereella, missä muuallakaan. Kaisa Hela on syntynyt vuonna 1977 Jyväskylässä ja Eeva Soivio vuonna 1976 Seinäjoella. Näytelmän muusikko Mila Laine kuuluu ikänsä puolesta nuorempaan sukupolveen. Nämä vuosiluvut olivat kiinnostavia jo siksi, että omat tyttäreni ovat syntyneet 80-luvulla.
Vuonna 2004 kuollut yhdysvaltainen Lucia Berlin on kirjallisuuden Vincent van Gogh. Hän nousi kirjailijana maailmanmaineeseen vasta kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen, kun vuonna 2015 julkaistiin postuumisti valikoima hänen novellejaan. A Manual for Cleaning Women nousi New Yorkin bestseller-listalle. Suomennokset kokoelmasta julkaistiin kahdessa osassa, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia vuonna 2017 ja Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia vuonna 2018.
Eerika Rantasen tähänastinen elämä
Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 18.4.2024
Käsikirjoitus: Juha Jokinen, Kaisa Hela, Ria Kataja ja Eeva Soivio
Ohjaus: Juha Jokela
Lavastussunnittelu: Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Antti Silvennoinen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Minttu Minkkinen
Näyttämöllä: Ria Kataja, Kaisa Hela, Eeva Soivio ja Mila Laine sekä Jukka-Pekka Mikkonen (isän varjo)
Voi olla, että jokainen aito taiteilija haluaa ainakin joskus olla koston jumalatar ja surmata kaikki rakkaansa. Mikään esille laitettu teos tai julki tuotu ajatus ei ole täydellinen. Ei sitä, mitä tekijä on kiihkeästi tavoitellut.
Ehkä Kaino Wennerstrandin kohdalla tämä koetun ja todellisuuden ristiriita ulottuu myös omaan kehoon. Radioesseessään Fixit hän kertoo vihaavansa omaa ruumistaan.
Omaan heteronormatiiviseen ja kognitiiviseen keskinkertaisuuteeni vangittuna minulla on kuitenkin vain rajalliset kyvyt ymmärtää ja samaistua. Tiedän toki myös kokemusperäisesti, miten syvät ja elinikäiset haavat toiseus voi aiheuttaa silloinkin, kun oma toiseus ei näy heti ulkomuodossa tai käytöksessä.
Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina ensi-iltansa esityksessä Empty Stage Wennerstrand tarkasteli tätä omien ajatustensa ja tunteidensa valtakuntaa hyvin laajalla perspektiivillä runollisissa lauluissaan, jotka oli kehystetty voimakkaalla konemusiikin konserttiestetiikalla.
Tulkitsin performanssin avainbiisiksi runoelman I am Medea. Nimi on viittaus Euripideen kirjoittamaan antiikin tragediaan, josta englanniksi laulanut Wennerstrand käytti näytelmän nimen latinakielistä muotoa.
”You saw me through my addictions/ I helped with digging the graves”
Tulkinta oli ilmeinen ainakin sen jälkeen, kun meille väliajalla jaettiin esityksen käsiohjelma. Siihen on painettu Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön kuraattorin Riikka Thitzin valaiseva ja syvällinebn essee SofokleenAntigonesta ja EuripideenMedeasta. Molempien tragedioiden ensiesityksestä on kulunut kohta 2500 vuotta ja silti niiden vanhat ja nykyiset tulkinnat ovat avaimia teatteritaiteen ymmärtämiseen.
Tavallaan Wennerstrand kaivoi näyttämöllä hautoja rakkaimmilleen hyvästä syystä. Se suomalaisen taiteen todellinen kostonhenki antoi kuulua itsestään heti esityksen alussa. Tämä esityksen toinen Medea puhui perussuomalaisten puheenjohtajan ja nykyisen valtiovarainministerin äänellä siitä, miten työn tuottavuus on Suomessa laskenut vuodesta toiseen ja valtion kassa on tyhjä. Taide on ylellisyystuote, johon meillä ei ole varaa.
Ennakkotietojen mukaan esimerkiksi teatteritaide on menettämässä nykyisistä valtiontuistaan ainakin 30 miljoonaa euroa.
Kim Modigin (nyk. Wennerstrand) ja Heidi Wennestrandin radiofeature Hopeakulttuuri on hieno kädenojennus meille vanhuksille, jotka yhä jaksamme etsiä iloa ja elämyksiä teatteritaiteen näyttämöiltä. Sitä elämää. Wennerstrandin Fixit on katukielelle käännetty analyysi EU-jargonista. Hän luki Fixitiä varten kolmisenkymmentä EU-lainsäädäntöön ja yhteisön rakenteeseen liittyvää teosta.
Osakari Onnisen Suomen Kuvalehteen ja Apuun tekemissä haastatteluissa Wennerstrand puhuu työväenluokasta ja kansasta sillä hieman löysällä ja määrittelemättömällä tavalla, jolla lehtijutuissa työväenluokasta ja kansasta puhutaan. Euroopan unioni on Wennerstradille täyttymättömien toiveiden tynnyri, sattumien ja kontrollin synnyttämä kaaos.
Ei Wennerstrand silti mikään brexit-fixit -persu ole. Kaikkea muuta. Minusta Empty Stage henki sitä näköalattomuutta ja toivottomuutta, joka nykyisin riivaa hyvin älykkäitä ja herkkiä ihmisiä. Tätä herkkyyttä ja haavoittuvuutta kuvasi sattuvasti esityksessä myös Wennerstrandin ylisuuri ja todella paksusti topattu takki. Se oli haarniska ja pomminpurkaja suoja-asu.
Jos populistit ovat kaapanneet työväenluokan panttivangikseen, sillä ei tässä mielessä ole merkitystä. Taide on elitististä ja varsinkin sellainen älykköjen taide, jota Wennerstrand edustaa on sitä.
Maailmanloppu on muuttunut läpi ihmiskunnan historian eläneestä myytistä todellisuudeksi, jonka olemassaolon, tämän tulossa olevan katastrofaalisen käänteen ihmiskunnan historiassa, me voimme teoreettisesti hahmottaa ja jonka etenemisestä meillä on tarkkoihin mittauksiin perustuvaa empiiristä evidenssiä. Prosessi on toki äärettömän monimutkainen, mutta sen suunnasta ei ole enää epäselvyyttä.
Kaupunginteatterin verkkosivulla sanotaan, että ”teoksessaan Wennerstrand etsii länsimaista katsetta, joka näkee tyhjyyttä siellä, missä on elämää. Tyhjä, tai tyhjää esittävä teatterinäyttämö on tuhovoimaisen kolonialismin näsäviisas siskopuoli.” Niinpä.
Wennerstrand on huippulahjakas kuvataiteilija, käsitetaiteilija, runoilija, näyttelijä ja muusikko, eli kaikilla tavoin kelpo yksilö luovaksi neroksi. Teatteritaiteen maisteriksi hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009.
Empty Stage -performanssit toinen jakso oli eräänlainen antiteesi näyttelijäntaiteelle ja esitystaiteelle yleensä. Wennerstrand puhui paljon ja todennäköisesti itsestään. Hän lojui välillä näyttämön takaosassa sijainneella sovalla, välillä hetekalla, jonka hän veti etunäyttämölle. Mitä tai mistä hän puhui hiljaisella äänellä jäi minulta kokonaan tällaisen vanhan papparaisen korkean kuulokynnyksen taakse.
Sirkusta edusti tässä jaksossa Wennerstrandin hyppy hänen näyttämölle vetämänsä hevosen selkään. Samaa voimistelutelinettä hän käytti alustana esitellessään omaa paljasta ruumistaan asennossa, joka maailmantaiteessa on tyypillinen naisista tehdyissä alastontutkielmissa.
Käsiohjelman luettelo kirjoista ja muista teoksista, jotka ovat Wennersrandin mukaan antaneet vaikutteita ja muovanneet esitystä, on vaikuttava. Slovenialainen filosofin Alenka Zupančič on nimenä minulle uusi tuttavuus. Toistaiseksi vielä kuuluisamman filosofin Michael Foucaultin nimi kertoo jo jopa tällaiselle hyvin aukkoisen yleissivistyksen omaavalle, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla queer-ihmisillä on ollut edistykseksi ja sivistykseksi kutsuttujen ilmiöiden kehityksessä.
Varsinainen big bang Wennerstrandille näyttää olleen Anthony KubiakinStages of Terror, ”hengästyttävä sukellus teatterin näyttämön ideologioihin ja väkivaltaan.”
Kubiakin kirja puhutti journalisteja 90-luvulla ja myös taiteilijat heräsivät pohtiman tätä terrorin ja julkisuuden tappavaa vuorovaikutusta viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksi koulupoikaa teki Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers innoittamana Columbiassa toistakymmentä uhria vaatineen joukkomurhan.
Käsiohjelmaan on painettu myös kuva näyttelijä Liisi Tandefeltistä. Helsingin kaupunginteatterin esityskuva on otettu vuonna 1970 ja siinä tuolloin 34-vuotias Tandefelt näyttelee Kalle Holmbergin ohjaamassa näytelmässä Berliini järjestyksen kourissa Rosa Luxemburgin roolissa.
”Tää on överiä, mutta näen itseni tuossa Tandefeltin hahmossa. Haluaisin olla just noin lavalla”.
Tantefelt on kuvassa vaikuttava hahmo, loistava näyttelijä. Minulle kuva toi väistämättä mieleen myös ajan, jolloin suomalainen teatteri oli äärivasemmiston temmellyskenttää. Spartakistikapinan johtajana teloitettua Luxenburgia palvottiin meillä Suomessa tuolloin kommunistisen liikkeen marttyyrina, jonka sosiaalidemokraatit olivat murhanneet. Kapinan kukistamista johti vuonna 1919 Weimarin tasavallan hallituksen sosiaaalidemokraateihin kuulunut puolustusministeri Gustav Noske.
Kuva on kiehtova. Nainen seisoo siinä viimeisellä rannalla. Tantefeltin ilme on kuvassa hyvin vakava. Viistosti oikealle suuntautuva katse kertoo päättäväisyydestä väistämättömän edessä. Kädet on viety selän taakse. Ehkä kuvan kohtauksessa Tantefeltin näyttelemä Luxenburg seisoo teloituskomppanian edessä.
Wennerstrand on huolella vaalinut omaa yksityisyyttään. Se on antanut uskottavuutta hänen taiteelleen. Työt ovat saaneet puhua puolestaan. Valtion taidepalkinto hänelle myönnettiin vuonna 2021. Kuvataiteilijana ja muusikkona hän on julkaissut myös nimellä Kaino Kim Vieno. Kuunnelkaa vaikka tätä. Aivan mahtavaa.
Empty Stage
Kaino Wennerstrandin performanssi Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 11.4.2024
Puvustuksen suunnittelu: Daglara
Musiikin tuotanto ja laulujen sovitukset: Karin Mäkiranta
Valosuunnittelu: Pietu Pietiläinen
Live Sound: Ilja Pippa
Esiintyminen, laulujen sanoitukset ja laulujen esittäminen: Kaino Wennerstrand
