Voi olla, että jokainen aito taiteilija haluaa ainakin joskus olla koston jumalatar ja surmata kaikki rakkaansa. Mikään esille laitettu teos tai julki tuotu ajatus ei ole täydellinen. Ei sitä, mitä tekijä on kiihkeästi tavoitellut.
Ehkä Kaino Wennerstrandin kohdalla tämä koetun ja todellisuuden ristiriita ulottuu myös omaan kehoon. Radioesseessään Fixit hän kertoo vihaavansa omaa ruumistaan.
Omaan heteronormatiiviseen ja kognitiiviseen keskinkertaisuuteeni vangittuna minulla on kuitenkin vain rajalliset kyvyt ymmärtää ja samaistua. Tiedän toki myös kokemusperäisesti, miten syvät ja elinikäiset haavat toiseus voi aiheuttaa silloinkin, kun oma toiseus ei näy heti ulkomuodossa tai käytöksessä.
Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina ensi-iltansa esityksessä Empty Stage Wennerstrand tarkasteli tätä omien ajatustensa ja tunteidensa valtakuntaa hyvin laajalla perspektiivillä runollisissa lauluissaan, jotka oli kehystetty voimakkaalla konemusiikin konserttiestetiikalla.
Tulkitsin performanssin avainbiisiksi runoelman I am Medea. Nimi on viittaus Euripideen kirjoittamaan antiikin tragediaan, josta englanniksi laulanut Wennerstrand käytti näytelmän nimen latinakielistä muotoa.
”You saw me through my addictions/ I helped with digging the graves”
Tulkinta oli ilmeinen ainakin sen jälkeen, kun meille väliajalla jaettiin esityksen käsiohjelma. Siihen on painettu Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön kuraattorin Riikka Thitzin valaiseva ja syvällinebn essee Sofokleen Antigonesta ja Euripideen Medeasta. Molempien tragedioiden ensiesityksestä on kulunut kohta 2500 vuotta ja silti niiden vanhat ja nykyiset tulkinnat ovat avaimia teatteritaiteen ymmärtämiseen.
Tavallaan Wennerstrand kaivoi näyttämöllä hautoja rakkaimmilleen hyvästä syystä. Se suomalaisen taiteen todellinen kostonhenki antoi kuulua itsestään heti esityksen alussa. Tämä esityksen toinen Medea puhui perussuomalaisten puheenjohtajan ja nykyisen valtiovarainministerin äänellä siitä, miten työn tuottavuus on Suomessa laskenut vuodesta toiseen ja valtion kassa on tyhjä. Taide on ylellisyystuote, johon meillä ei ole varaa.
Ennakkotietojen mukaan esimerkiksi teatteritaide on menettämässä nykyisistä valtiontuistaan ainakin 30 miljoonaa euroa.
Kim Modigin (nyk. Wennerstrand) ja Heidi Wennestrandin radiofeature Hopeakulttuuri on hieno kädenojennus meille vanhuksille, jotka yhä jaksamme etsiä iloa ja elämyksiä teatteritaiteen näyttämöiltä. Sitä elämää. Wennerstrandin Fixit on katukielelle käännetty analyysi EU-jargonista. Hän luki Fixitiä varten kolmisenkymmentä EU-lainsäädäntöön ja yhteisön rakenteeseen liittyvää teosta.
Osakari Onnisen Suomen Kuvalehteen ja Apuun tekemissä haastatteluissa Wennerstrand puhuu työväenluokasta ja kansasta sillä hieman löysällä ja määrittelemättömällä tavalla, jolla lehtijutuissa työväenluokasta ja kansasta puhutaan. Euroopan unioni on Wennerstradille täyttymättömien toiveiden tynnyri, sattumien ja kontrollin synnyttämä kaaos.
Ei Wennerstrand silti mikään brexit-fixit -persu ole. Kaikkea muuta. Minusta Empty Stage henki sitä näköalattomuutta ja toivottomuutta, joka nykyisin riivaa hyvin älykkäitä ja herkkiä ihmisiä. Tätä herkkyyttä ja haavoittuvuutta kuvasi sattuvasti esityksessä myös Wennerstrandin ylisuuri ja todella paksusti topattu takki. Se oli haarniska ja pomminpurkaja suoja-asu.
Jos populistit ovat kaapanneet työväenluokan panttivangikseen, sillä ei tässä mielessä ole merkitystä. Taide on elitististä ja varsinkin sellainen älykköjen taide, jota Wennerstrand edustaa on sitä.
Maailmanloppu on muuttunut läpi ihmiskunnan historian eläneestä myytistä todellisuudeksi, jonka olemassaolon, tämän tulossa olevan katastrofaalisen käänteen ihmiskunnan historiassa, me voimme teoreettisesti hahmottaa ja jonka etenemisestä meillä on tarkkoihin mittauksiin perustuvaa empiiristä evidenssiä. Prosessi on toki äärettömän monimutkainen, mutta sen suunnasta ei ole enää epäselvyyttä.
Kaupunginteatterin verkkosivulla sanotaan, että ”teoksessaan Wennerstrand etsii länsimaista katsetta, joka näkee tyhjyyttä siellä, missä on elämää. Tyhjä, tai tyhjää esittävä teatterinäyttämö on tuhovoimaisen kolonialismin näsäviisas siskopuoli.” Niinpä.
Wennerstrand on huippulahjakas kuvataiteilija, käsitetaiteilija, runoilija, näyttelijä ja muusikko, eli kaikilla tavoin kelpo yksilö luovaksi neroksi. Teatteritaiteen maisteriksi hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009.
Empty Stage -performanssit toinen jakso oli eräänlainen antiteesi näyttelijäntaiteelle ja esitystaiteelle yleensä. Wennerstrand puhui paljon ja todennäköisesti itsestään. Hän lojui välillä näyttämön takaosassa sijainneella sovalla, välillä hetekalla, jonka hän veti etunäyttämölle. Mitä tai mistä hän puhui hiljaisella äänellä jäi minulta kokonaan tällaisen vanhan papparaisen korkean kuulokynnyksen taakse.
Sirkusta edusti tässä jaksossa Wennerstrandin hyppy hänen näyttämölle vetämänsä hevosen selkään. Samaa voimistelutelinettä hän käytti alustana esitellessään omaa paljasta ruumistaan asennossa, joka maailmantaiteessa on tyypillinen naisista tehdyissä alastontutkielmissa.
Käsiohjelman luettelo kirjoista ja muista teoksista, jotka ovat Wennersrandin mukaan antaneet vaikutteita ja muovanneet esitystä, on vaikuttava. Slovenialainen filosofin Alenka Zupančič on nimenä minulle uusi tuttavuus. Toistaiseksi vielä kuuluisamman filosofin Michael Foucaultin nimi kertoo jo jopa tällaiselle hyvin aukkoisen yleissivistyksen omaavalle, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla queer-ihmisillä on ollut edistykseksi ja sivistykseksi kutsuttujen ilmiöiden kehityksessä.
Varsinainen big bang Wennerstrandille näyttää olleen Anthony Kubiakin Stages of Terror, ”hengästyttävä sukellus teatterin näyttämön ideologioihin ja väkivaltaan.”
Kubiakin kirja puhutti journalisteja 90-luvulla ja myös taiteilijat heräsivät pohtiman tätä terrorin ja julkisuuden tappavaa vuorovaikutusta viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksi koulupoikaa teki Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers innoittamana Columbiassa toistakymmentä uhria vaatineen joukkomurhan.
Käsiohjelmaan on painettu myös kuva näyttelijä Liisi Tandefeltistä. Helsingin kaupunginteatterin esityskuva on otettu vuonna 1970 ja siinä tuolloin 34-vuotias Tandefelt näyttelee Kalle Holmbergin ohjaamassa näytelmässä Berliini järjestyksen kourissa Rosa Luxemburgin roolissa.
”Tää on överiä, mutta näen itseni tuossa Tandefeltin hahmossa. Haluaisin olla just noin lavalla”.
Tantefelt on kuvassa vaikuttava hahmo, loistava näyttelijä. Minulle kuva toi väistämättä mieleen myös ajan, jolloin suomalainen teatteri oli äärivasemmiston temmellyskenttää. Spartakistikapinan johtajana teloitettua Luxenburgia palvottiin meillä Suomessa tuolloin kommunistisen liikkeen marttyyrina, jonka sosiaalidemokraatit olivat murhanneet. Kapinan kukistamista johti vuonna 1919 Weimarin tasavallan hallituksen sosiaaalidemokraateihin kuulunut puolustusministeri Gustav Noske.
Kuva on kiehtova. Nainen seisoo siinä viimeisellä rannalla. Tantefeltin ilme on kuvassa hyvin vakava. Viistosti oikealle suuntautuva katse kertoo päättäväisyydestä väistämättömän edessä. Kädet on viety selän taakse. Ehkä kuvan kohtauksessa Tantefeltin näyttelemä Luxenburg seisoo teloituskomppanian edessä.
Wennerstrand on huolella vaalinut omaa yksityisyyttään. Se on antanut uskottavuutta hänen taiteelleen. Työt ovat saaneet puhua puolestaan. Valtion taidepalkinto hänelle myönnettiin vuonna 2021. Kuvataiteilijana ja muusikkona hän on julkaissut myös nimellä Kaino Kim Vieno. Kuunnelkaa vaikka tätä. Aivan mahtavaa.
Empty Stage
Kaino Wennerstrandin performanssi Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 11.4.2024
Puvustuksen suunnittelu: Daglara
Musiikin tuotanto ja laulujen sovitukset: Karin Mäkiranta
Valosuunnittelu: Pietu Pietiläinen
Live Sound: Ilja Pippa
Esiintyminen, laulujen sanoitukset ja laulujen esittäminen: Kaino Wennerstrand