Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.
Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.
Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.
Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.
Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.
Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.
Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.
Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.
Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.
Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.
Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.
Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.
Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.
Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.
Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.
Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?
Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.
Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.
Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.
Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.
Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.
Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.
Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.
Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.
Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.
Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.
Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.
Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.
Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.
Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.
Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.
Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.
Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.
Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.
