Terveisiä sanonko mistä

Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola
Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola

Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?

Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.

Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta.  Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.

Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.

Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin.  Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.

Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?

Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.

Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.

Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.

En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.

Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.

Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.

Luolamiehen puolustuspuhe

Joensuun kaupunginteatterissa Rob Beckerin Luolamiehen tuntoja erittelee Olli-Kalle Heimo. Kuva Joensuun kaupunginteatteri
Joensuun kaupunginteatterissa Rob Beckerin Luolamiehen tuntoja erittelee Olli-Kalle Heimo. Kuva Joensuun kaupunginteatteri

Amerikkalaisen Rob Beckerin Defending The Caveman oli vuonna 1991 jymymenestys ja vuode sensaatio kuten Washington Post ja Chicago Tribune tuolloin tätä yhden miehen näytelmää hehkuttivat.

Toki Beckeri hauskalla analyysillä miehen ja naisen eroista ja varsinkin näiden erojen syistä on edelleen kantavuutta. Naiset ovat keräilijöitä ja miehet metsästäjiä ja evoluutio on fiksannut kummankin sukupuolen aivot tarkoitukseen sopiviksi.

Tosiasiassa Beckerin havainnot ovat kuitenkin hauskaa ja oivaltavaa kyökkipsykologiaa ja Joensuun kaupunginteatterin esityksessä monologinäytelmän tämä puoli korostuu hieman ikävällä tavalla.

Joensuun kaupunginteatterin Olli-Pekka Heimo vetää tämän virtuositeettia edellyttävän monologin laiskanpulskealla tyylillä. Heimo siis näyttelee huonosti.

Tuntuu tietenkin aivan hirveältä sanoa jostakin itsensä näyttämöllä likoon laittavasta ihmisestä näin pahasti. Joka tapauksessa Heimo ei ollut vain unohtavinaan käsikirjoituksen mukaisesti repliikkejään, vaan hän unohti niitä oikeasti.

Lisäksi Heimoen artikulointi oli välillä niin epäselvää, että hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää.

Luolamies on stad up – perinteestä ammentava komedia. Heimon omat improvisaatiot eivät kuitenkaan parantaneet tällä kertaa kokonaisuutta. Lappeenrannan kaupunginteatterissa nähty esitys ei olisi kaivannut yhtään ylimääräistä irtovitsiä, vaan rankkaa tiivistämistä ja lisää kierroksia.

Esityksen hauskuus perustuu vastakkainasetteluun ja niistä syntyviin yllättäviin käänteisiin. Tässä tyylilajissa oikea ajoitus on siten kaiken A ja O, kuten komedioissa yleensäkin ruukaa olla.

Televisiosta tutun Ville Virtasen ohjaus ei ole minusta oikein osunut tämän esityksen ytimeen. Tai sitten Heimolle on sattunut Lappeenrannan kaupunginteatteriin tekemällään ensimmäisellä vierailulla todella huono päivä.