Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?
Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.
Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta. Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.
Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.
Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin. Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.
Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?
Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.
Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.
Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.
En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.
Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.
Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.
