Avainsana: Helsinki Dance Company

Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

*Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio*

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

Koreografia: Fernando Melo
Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Herkkää, henkilökohtaista, palkitsevaa – Tämän projektin tarinat kerrottiin kielellä, jota me kaikki ymmärrämme

Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.

*Anna Virkkusen hypyt nousivat korkealle. Kuva © Kai Kuusisto*

Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.

Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?

Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.

Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.

Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.

*Justu Pienmunne tarttui kaksi käsin kiinni peiliin ja suuteli peilikuvaansa. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.

Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.

Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.

Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.

*Mikko Palonimi etsii kehon ja mielen tasapainoa. Kuva © Kai Kuusisto*

Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.

Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.

Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.

Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

*Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

*Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto*

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia

Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne

Veren häiden voima ja vimma nostivat kylmät väreet iholle – Hidas ajan virta ja aggressiivinen liikekieli ripustivat katsojan koukkuun – Garcia Lorcan iätön tarina on tragedia vailla loppua

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn Veren häät oli voimakasta, maskuliinisuudessaan aggressiiviista ja vaikuttavaa tanssitaidetta. Koreografi Kaari Martinin ja tanssijoiden luoman liikekielen ilmaisuvoima nosti kylmät väreet iholle. Federico Garcia Lorcan hyytävä tragedia poliittisten ristiriitojen repimästä 1930-luvun Espanjasta on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin 90 vuotta sitten.

Ensemblen edellinen teos, kaikessa kauhistuttavuudessaan huikea Lomonosovin moottori nosti alitajunnasta esiin ne painajaismaiset näyt, joita mielikuvituksemme loihtii esiin lähestyvän ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta. Veren häät on tiukasti kiinni meidän ajassamme. Esityksen alussa tanssijoiden vartaloista muodostunut ajan virta kulki aluksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi vasemmalta kohti näyttämön oikeaa reunaa.

Kohtauksen lopussa klaani kokoontui samaa pöytään, mutta ei keskustelemaan, vaan aukomaan päätään. Mimiikkaa, jossa samalla puolella pöytää istuneet tanssijat aukoivat suurieleisesti suutaan sanomatta mitään, olisi voinut ajatella myös koomiseksi elementiksi, mutta sellainen ei tullut mieleenkään.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämön etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!” Kuvassa Sari Haapamäki, Justus Pienmunne, Mikko Paloniemi, Aino Seppo, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Kaisa Torkkel. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Sama teema toistui heti kohtauksessa, jossa tanssijat istuivat tuoleilla rivissä kasvot meihin katsojiin päin. Jokainen esitti omaa teemaansa, mutta ei pyrkinyt dialogiin meidän katsojien tai toisten tanssijoiden kanssa.

”Lorcan hengessä heräämme uneen ja näemme kuvia, jotka ovat meille yhteisiä ja kertovat siitä, minkä päivänvalo kätkee.”

Esityksen ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta vastanneiden Martinin, Roni Martinin ja Arto Kahiluodon yhdessä muotoilemaan, käsiesitteeseen painettuun luonnehdintaan kiteytyy hienosti se, mitä tekijät halusivat meille näyttää ja sanoa.

Garcia Lorca oli monilahjakkuus, kirjailija, runoilija ja säveltäjä. Hän oli mukana surrealismia edustaneiden taiteilijoiden yhteisössä. Nimet Salvador Dali ja Luis Buñuel ovat meille kaikille tuttuja jotain kelloa monen mielessä kilauttavat varmasti myös nimet Pepin Belloon ja Manuel de Fallaan.

Mikko Paloniemen soolossa tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Tuolin kanssa tatamilla taistellut Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Alussa nähty äärimmäisen hidas liike tuntui ja näytti jonkinlaiselta tanssin antiteesiltä. Rohkeasti surrealistisia elementtejä ovat käyttäneet Jukka Huitila esityksen lavastuksessa ja valaistuksessa ja Elina Kolehmainen puvustuksessa – ne orkesterin jäsenten hatut ja silmälaput, ne tanssijoiden repaleiset rievut. Orkesterin yläpuolelle näyttämölle oli ripustettu kylän teurastajan kyltti, sian paloittelukaaviota esittävä, pinkinpunaisena loistava neonvalomainos ja akun varaustilaa esittävä näyttö.

Virta kuluu, aika loppuu meiltä syntisiltä. Ehkä kuitenkin vaikuttavin yksityiskohta oli keskellä näyttämöä katosta roikkunut lihakoukku. Tarinan alussa siihen ripustettiin kenkä, mikä symbolisoi Lorcan verisen sukutarinan ensimmäisen uhrin kuolemaa, lopussa koukkuun ripustautui yksi tanssijoista.

Lorcan Veren häät on vuonna 1932 valmistunut tragedia kahden suvun, kahden klaanin välisestä vihanpidosta. Sen teemoja ovat rakkaus, mustasukkaisuus, viha, valta ja vallan käytöstä ja muodoista syntyvä eriarvoisuus. Loistavana runoilijana Lorcalla oli oma jäljittelemätön tapansa kertoa tämä tarina. Itse tarina on eri variaatioineen ollut varmasti olemassa jo kauan ennen kuin esimerkiksi William Shakespeare tai ylipäätään kukaan muukaan kirjoitustaitoinen on tarttunut siihen.

Lorcan oma kohtalo antoi tälle tarinalle aivan oman sävynsä. Äärioikeiston kuolemanpartio surmasi 36-vuotiaan Lorcan elokuussa vuonna 1936. Espanjan sisällissota oli puhjennut kuukautta aikaisemmin.

Lorcan Veren häät eroaa tämän tarinan yleisestä muodosta siinä, että toisen klaanin patriarkka ja myös hänen vallanperijänsä, vanhin poika oli surmattu jo ennen kuin tarina alkaa. Kilpakosijan häistä alkavan verilöylyn motiivi on epäilemättä verikosto. Oman aikansa modernismia näytelmässä edusti varmaan myös se, että toinen kilpakosija, morsiamen rakastettu, jolle tyttö myös antautuu ennen häitä, on tarinassa naimisissa.

Vaikka esityksessä ei kuvata väkivaltaa konkreettisesti, tanssin fyysisyys ja ilmaisuvoima loivat voimakkaita mielikuvia. Esitystä ei syystä suositella alle 12-vuotiaille. Veren häiden tappotantereelta laahattiin pitkin permantoa pois yhä uusia taistelun kaatuneita jaloista tai käsistä vetämällä.

*Upean orkesterin muusikot Roni Martin, Juan Antonio Suárez ”Cano”, Victor Carrasco ja Sanna Salmenkallio. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri*

Veren häät oli miesten maailma. Tai ainakin hyvin luontevalta tuntui se, että esityksen kerronnan keskiössä oli neljä neljän eri miehen esittämää sooloa. Veriseksi tragediaksi yltyneen vihan apostolina toimi Unto Nuoran upea soolo, joka minun tulkinnassani kertoi jo surmatun klaanin patriarkan terveiset haudan takaa. Sitä seurasivat Mikko Paloniemen ja Jyrki Kasperin soolot.

Raju ja aggressiivinen, näyttämön kanveesia syleilevä liikekieli muistutti molemmissa sooloissa jonkinlaista yksinpainia, jossa kuvitteellista vastustajaa esitti kamppailussa tuoli. Tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla.

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen.

Teatterin esittelytekstin mukaan Veren häät on yhtä kuin liittomme ylensyönnin ja itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Se on ruumiinavaus eläimen inhimillisyydestä ja ihmisen eläimellisyydestä. Näin varmasti on ja ehkä siksi tämän taiteen alttarin yläpuolelle nostetussa alataritaulussa oli kuvattu yksi ahneutemme lukemattomista viattomista uhreista, teurastettu ja paloiteltavaksi valmis sika.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämän etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!”

Lorcan tarinan morsian ei ole puhdas. Emmekä myöskään me ole viattomia ylensyönnin, itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden synneistä. Ikivanhassa tarinaperinteessä on kaikuja, joita me emme halua kuulla. Minulle kohtauksesta tulivat mieleen etnonationalistiset liikkeet ja harhaiset käsitykset roduista ja veren puhtaudesta. Klaaniyhteiskuntien historiallisista juurista lähteneet poliittiset opit, joiden varjolla on murhattu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä ja murhataan yhä.

Veren häiden upean estetiikan nosti lopullisesti lentoon loistava orkesteri. Roni Martinin, Juan Antonion Suárezin ”Canon” ja Sanna Salmenkallion trion soinnissa oli rosoa ja vimmaa ja Victor Carrascon tulkinnoissa Lorcan flamencolauluista pakahduttavaa tunnetta.

Veren häät

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 24.1.2024

Tekstit: Federico Garcia Lorca

Koreografia: Kaari Martin

Sävellys: Roni Martin

Sovitukset: Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia: Karin Martin, Roni Martin, Arto Kahiluoto

Lavastus ja valosuunnittelu: Juha Huitila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu: Eppu Helle, Roni Martin

Miksaus: Eppu Helle

Naamioiden suunnittelu ja toteutus: Hanna Piispanen

Esiintyjät: Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Aino Seppo, Kaisa Torkkel

Orkesteri: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suárez ” Cano”

Helsinki Dance Companyn ilon ja valon juhlassa ketarat nostetiin kohti kattoa – Special Night oli hurja energiapurkaus ja luovuuden riemuvoitto – 55 minuuttiin mahtui ajan kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki

Lavastaja William Ilesin ideoimat kristallikruunut ja koreografi Anton Lachkyn yhdessä tanssijoiden kanssa luoma liikekieli nosti esityksen upeaan liitoon ja korkeuksiin. Kuvassa Kuvassa Aksinja Lommi, Elina Lindfors, Heidi Naakka, Krista-Julia Arppo, Misa Lommi, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Pekka Louhio. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin kaupunginteatteri

Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.

Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!

Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.

Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.

Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.

Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.

Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.

*Esitys päättyi huikean kauniiseen kohtaukseen, jossa ketarat nostettiin kohti kattoa porukalla. Kuva © Kai Kuusisto/ Helsingin kaupunginteatteri*

Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.

Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.

Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.

Täydellistä, niin täydellistä.

Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.

Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.

On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.

Special Night

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023

Koreografia: Anton Lachky

Koreografin assistentti: Lewis Cooke

Skenografia: William Iles

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Notch-suunnittelu: Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki

Lomonosovin moottori oli tajunnanräjäyttäjänä tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa – Helsinki Dace Companyt teoksessa kuului arktisen maailman jylhä kauneus ja näkyi tulevan eloonjäämistaistelun raakuus ja kauheus

Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsinki Dance Companyt Lomonosovin moottori veti minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Esityksen aiheuttama tunnereaktio oli niin voimakas, että se jähmetti mielen. Voiko näin ilmaisuvoimaista ja syvälle mieleen painuvaa esitystä olla olemassa? Alitajuiset pelot, jotka riivaavat meitä tämän päivän ihmisiä, ryömivät nyt suoraan iholle.

Tätä kirjoittaessa vastaus omaan kysymykseeni on kyllä voi. Tajunnanräjäyttäjänä Lomonosovin moottori oli tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa. Jos haluaa Helsingissä juuri nyt nähdä maailmanluokan näyttämötaidetta, askeleet kannattaa suunnata Helsingin kaupunginteatteriin.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä tanssittiin torstai-iltana ihmiskunnan viimeisellä rannalla. Koreografi Valtteri Raekallion ja tanssijoiden luomassa liikekielessä oli hurjaa rosoisuutta. Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Esitys alkoi ja päättyi kohtauksiin, joissa esiin nousi joukkohautojen estetiikka.

Lomonosovin moottori on Raekallion tanssiteatterin keinoin tekemä dramatisointi Antti Salmisen samannimisestä romaanista. Kiiltomatoon Salmisen vuonna 2014 ilmestyneen kirjasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Salomaan mukaan kysymys on suomalaisen nykykirjallisuuden merkillisimmästä ja merkittävimmästä aikaansaannoksesta. Lomonosovin moottori on kirja mahdottomasta.

Salmisen kirja on sadunomainen, futuristinen dystopia. Sen tarinassa retkikunta matkustaa Novoja Zemljalle tekemään kallioperätutkimuksia ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa varten. Saaresta tulee pakopaikka retkikunnan jäsenille yhä hirveämmiksi käyvien ilmasto-olosuhteiden keskellä. Raekallio ja esityksen vaikuttavan lavastuksen suunnitellut Antti Mattila ovat ottaneet kirjan hahmoista näyttämölle salaperäiset homeculit, joista ei oikein tiedä, ovatko ne tonttuja vai robotteja ja ihan fyysisenä esineenä tämän salaperäisen Lomonosovin moottorin.

Kirjassa Novoja Zemljalle rakennetaan Nikola Teslan suunnitteleman ”orgaanis-lyyrisen ja kvantti-maagillisen elinvoimakojeen” piirustusten pohjalta todellisuuden mullistavaa Moottoria.

Kirjan maailmassa valheet edustavat totuutta ja tieteelliset totuudet ovat valhetta. Maailmanlopun edellä ihmiset elävät Vladimir Putinin ja Donald Trumpin taktisten totuuksien maailmassa. Tämä maailma ei ehkä kuitenkaan ole Salmisen kuvaama ihmeellisten koneiden ja kurjuuden yhdistelmä. Minulle Raekallion koreografia antoi voimakkaan mielleyhtymän Aleksandr Solzhenitsyn kirjaan Vankileirien saaristo.

Maailmasta, jossa kasvihuonekaasut ovat nostaneet napapiirin pohjoispuolella ilman keskilämpötilaa seitsemän astetta esiteolliseen aikaan verrattuna, ihmiskunta on kalunnut maapallon luonnonvarat loppuun ja rampauttanut vakavasti elämää maapalolla ylläpitävää biosfääriä, tulee globaali gulag.

Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Minulla ei ole osaamista tanssijoiden yksilösuoritusten arvioimiseen. Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Niin vaikuttavaa se oli.

Eikä tanssijoiden yksilöinti ole tässä ehkä tarpeellistakaan. Helsinki Dance Companyn produktioissa minua on kiehtonut ja elähdyttänyt joka kerran esitysten luoma tunne vahvasta yhteisöllisyydestä. Tosin esityksen keskitysleirin estetiikka toimi myös tasa-arvon karikatyyrinä. Raskaan raadannan ja nälän riuduttamien, rääsyihin puettujen ja lian tahrimien ihmisen joukossa seksuaalisuus ja sukupuoli katoavat, niillä ei ole enää merkitystä.

Säveltäjä Pekka Käpin äänisuunnittelija Eradj Nazimovin esitykselle luoma äänimaisema kuului samaan mahdottomien asioiden kategoriaan kuin Salmisen romaani. Miten jotain näin täydellistä voi olla? Teoksen äänissä soi ja rusahteli arktisen luonnon jylhä kauneus. Tässä äänimaisemassa alati liikkeellä oleva merijää narahteli ja ryskyi, tuuli puhalsi ja vinkui Novoja Zemljan pohjoista saarta peittävillä jäätiköillä. Tanssia rytmittävässä Käpin musiikissa kuului ja korostui myös ihmisten elinolojen ankaruus.

Esityksen maahiset, nuo salaperäiset homoculit oli toteutettu niin, että pyörillä varustetun kolmijalan muodostaman vartalon yläpäähän oli kiinnitetty kovaääninen ikään kuin pääksi ja puettu sitten hahmo vaateisiin eräänlaiseksi kääpiöksi. Näitä nukkeja myös tanssitettiin ja yhdessä upeasti toteutetussa kohtauksessa niitä kaikkia niittä tanssitettiin yhtä aikaa. Kovaäänisten mukana myös esityksen äänimaailma muutti muotoaan tanssijoiden liikettä mukaillen.

Neuvostoliitto teki Novoja Zemljalla 132 ydinkoetta. Atomipommeja räjäytettiin maalla, maan alla, merellä ja ilmakehässä. Näihin kokeisiin kuului myös maailman toistaiseksi hirvittävimmän vetypommin, yli 50 megatonnin Tsar-bompan räjäyttäminen saarten yllä. Vuonna 1961 räjäytetty jättipommi sai ikkunaruudut helisemään Suomen Lapissa asti.

Saarilla asuu kuitenkin edelleen reilut pari tuhatta ihmistä, joista valtaosa on venäläisten tukikohtien sotilaita ja heidän perheidensä jäseniä. Novoja Zemljalla elää yhä noin sata alueen alkuperäiskansaan kuuluvaa nenetsiä. Käppi kertoo kaupunginteatterin kotisivuilla, että tuon pienen omasta tahdostaan eristyksissä eläneen yhteisön kansanmusiikki on ollut esityksen musiikin inspiraation lähteenä.

Lomonosovin moottoriin kuuluu myös kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiöön koottu näyttely, jossa on esillä Novoja Zemljalla filmattuja arkistofilmejä ja saarten asukkaista ja heidän kulttuuristaan kertovaa esineistöä.

Produktioon kuuluu myös Helsinki Dance Companyn Huippuhuorille tekemä matka ja siellä kuvattu tanssielokuva, joka julkaistaan myöhemmin.

Lomonosovin moottori

Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2022

Esitys on saanut inspiraationsa Antti Salmisen samannimisestä proosateoksesta.

Ohjaus: Valtteri Raekallio

Koreografia: tanssijat Raekallion ohjauksessa

Sävellys: Pekko Käppi

Tekstit: Antti Salminen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Essi Huovila

Valosuunnittelu: Jukka Huitila

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Videosuunnittelu: Thomas Freundlich

Naamioiden suunnittelu: Maija Sillanpää

Tanssijat: Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen

Ääninäyttelijä: Santeri Kinnunen

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

*Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.*

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Helsingin kaupunginteatterin Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo – koreografi Carl Knifin eloisa ja rikas liikekieli herätti myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle

Kaksivärisen fuugan rikas liikekieli ja yllättävät käänteet saivat myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Kuvassa ovat tanssijoista Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Anna Stenberg ja Jonna Aaltonen. Kuva Yoshi Omori/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen

Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen