Kategoria: Yleinen

Kypsä teos uraansa aloittelevalta teatterintekijältä

Kuva on otettu Johanna Haapamäen esityksestä Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissa. Taustalla Catrine Krusbergin esitystä varten kuvaama video. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Lapsenmurha on rankka aihe teatteriesitykselle. Johanna Haapamäki ei silti pyri shokeeraamaan. Hänen itsensä kirjoittama monologiesitys Kieroon kasvatettu on hyvin ajateltua ja syvällisesti sisäistettyä teatteria. Työväen Näyttämöpäivillä näkemäni esitys jäi askarruttamaan.

Haapamäki käsittelee aihetta, jonka me tavallisesti torjumme. Jos torjunta jostakin syystä pettää, reagoimme aggressiivisesti. Ihmettelen välillä itsekin, miten atavistisia tunteita omasta mielestäni nousee pintaan, kun luen uutisia Irakissa ja Syyriassa riehuvan Isisin hirmuteoista.

Hirmutekoihin syyllistyneiden ihmisten tekoja tai edes näitä ihmisiä ei tarvitse kenenkään hyväksyä. Meillä on kuitenkin mahdollisuus ja jopa velvollisuus järjellisinä olentoina ymmärtää näiden tekojen syitä ja seurauksia. Muuta keinoa ei ole, jos haluamme katkaista vihan, väkivallan, syrjäytymisen ja osattomuuden kierteen.

Meillä ei ole varaa eikä syytä heittäytyä jumaliksi, jotka kostavat isien pahat teot kolmanteen ja neljänteenkin polveen. Kukaan meistä ei ole pysynyt kaltereiden ulkopuolella vain omaa erinomaisuuttaan. Elämä on jatkumo, jossa toisilla meistä on ollut yksinkertaisesti parempi tuuri näissä elämän arpajaisissa.

Kieroon kasvatettu on Vaasan ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskelleen Haapamäen taiteellinen lopputyö.

Uraansa vasta aloittelevan näytelmäkirjailijan ja ohjaajan produktioksi se on hämmentävän kypsä teos. Työväen näyttämöpäivillä näkemäni esitys oli tarkasti ohjattu, kurinalainen ja latautunut, vaikka näyttelijäntyö ei ehkä ole vielä Haapamäen suurimpia vahvuuksia.

Tosin Haapamäki kertoo tehneensä kouluaikana pääasiassa koomisia rooleja, mikä kertoo hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan.

Käsikirjoitus on huolella ajateltu ja toteutus esimerkillisen tiivis. Haapamäki myös välttää tämän tyyppiseen psykodraamaan usein tarttuvat kliseet. Esityksestä lyö läpi psyykkisesti sairaan, tai oikeammin elämän ylivoimaisissa paineissa henkisesti murtuneen ihmisen karu arkitodellisuus. Ihmisestä tulee oman mielensä vanki ja Haapamäki käyttää taitavasti videota vahvistamaan tätä koppikauhuista tunnelmaa.

Esityksen videon on kuvannut Catrine Krusberg ja esityksessä on mukana ääniroolissa Risto Saarela, joka esittää videon taustalla Haapamäen näyttelemän potilaan tilaa kommentoivaa lääkäriä.

Haapamäki on käyttänyt aiheensa kypsyttelyyn aikaa. Hän kertoi kirjoittaneensa esimerkiksi vavahduttavan kohtauksen, jossa äiti hukuttaa sylilapsensa, jo vuosia sitten.

Haapamäki on myös mennyt katsomaan kuvaamaansa todellisuutta paikan päälle. Hän kertoo työskennelleensä vuosia siivoojana vaasalaisessa sairaalassa ja nähneensä monologinäytelmässä kuvaamiaan ihmiskohtaloita.

Taiteella on kyky tehdä näkyväksi asioita ja ilmiöitä, joihin järjen aseet purevat huonosti. Haapamäki teki meille esityksen katsojille psykiatrisen sairaalan ja haavoitetun mielen vahvat muurit hetkeksi läpinäkyviski.

Tähän maailmaan mahtuu hyvin paljon raastavaa kipua, mutta myös anteeksiannolla ja armolla on siinä sijansa. Ehkä vielä näytelmän lapsesta asti kaltoin kohdellun naisen rakkaudenkaipuuseen vielä vastataan.

Haaleaa kuin lesken lempi

Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa, — Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme on oma hieno lukunsa suomalaisessa teatterissa. Mies on lukenut kaiken, mitä tässä maassa on suomeksi ja ruotsiksi julkaistu, tai ainakin kaikki mainitsemisen arvoiset kirjat.

Porin Teatterikerhon kanssa Hurme käynnisti pari vuotta sitten jättiproduktion. Tarkoitus on esittää peräkkäisinä vuosina neljä Algot Untolan eli Maiju Lassilan näytelmää ja vielä viidentenä vuonna Hurmeen Untolasta kirjoittaman näytelmä.

Vuosi sitten esitysten sarja alkoi tuotteliaan Untolan Liika viisaalla. Tänä vuonna sarja on jatkunut näytelmällä Kun lesket lempivät.

Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hänen näytelmissään ei lavasteilla tai asusteilla koreilla. Hurmeen dramatisoinnit ja ohjaukset ovat aina ihmisen näköisiä.

Jotenkin Hurme onnistuu myös lähes häivyttämään sen näkymättömän muurin, joka aina tuppaa aina nousemaan esittäjien ja yleisön välille.

Porin Teatterikerho on myös täynnä hyviä tyyppejä. Esimerkiksi Joroisten suurta poikaa Simo Kämäräistä näyttelevässä Heikki Hervassa on sen verran kokoa ja näköä, että heikkohermoisemman tekee mieli vaihtaa kadulla puolta, kun hänen näköisensä köriläs marssii jalkakäytävällä vastaan.

Hurme ohjasi lempivät lesket Porissa kesäteatteriin. Porissa kansankomedian lesket ovat lempineet raikkaassa ulkoilmassa kesän tuoksujen keskellä. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelin Musiikkiopiston askeettisessa salissa esitys sai vähän turhankin karun ilmiasun.

Esityksen askeettisuutta lisäsi, että tarinan roolihenkilöt puhuivat jonkinlaista yleissuomea, vaikka tarinassa liikutaan kosioretkellä Savon sydänmailla Juvalla ja Joroisissa.

Hurme käyttää esityksessä kertojaa (seremoniamestari Vesa Kivinen), joka kommentoi näytelmän tapahtumia. Käytetty muoto vie esityksen teatterin juurille.

Suomalaista retroa leskien naimapuuhista tekee kuitenkin juuri kieli. En tietenkään ole lukenut Lassilan näytelmää, mutta olen silti varma, että käytetty kieli on valittu huolellisella harkinnalla. Näytelmän roolihenkilöt puhuvat niin hyvää kirjakieltä, kun nyt porilaisilta voi kohtuudella vaatia.

Kun lesket lempivät on vuodelta 1915. Suomenkielinen sivistyneistö oli käynyt kovaa taistelua suomen kielen ja kansallisen heräämisen puolesta. Tähän sivistyneiden ja oppineiden suomalaisten joukkoon Algot Untola myös epäilemättä kuului. Suomen murteet eivät olleet viime vuosisadan alussa muotia ainakaan paremmissa piireissä.

Tosin Untolan näkemys suomen kansasta oli realistinen. Hän tunsi jo lapsuudestaan asti sen ankaran työn, jota tavallisen rahvaan piti tehdä henkensä pitimiksi. Hyvässä terässä olevat kirves ja saha kuuluivat elämän perusedellytyksiin. Pulska työhevonen ja kaksi lypsävää lehmää navetassa tekivät mökin asujasta jo kaltaistensa silmissä rikkaan miehen.

Untolalle yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus oli oleellinen osa kansallista heräämistä ja tästä vakaumuksesta hän piti kiinni viimeiseen asti.

Enkeli ja demoni

Sari Auranen hehkui näyttämöllä sisäistä valoa, Matti Peltosen roolityö Hirsipuumiehen everstinä jätti kylmäksi.

Vantaan näyttämön Hirsipuumies on näytelmä, jossa vanha mies, eversti kuolee kiukuteltuaan sitä ennen puoli toista tuntia piialleen.

Mikäs siinä, kuolema on aina mukavan krouvi aihe, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Näin ainakin uraansa aloittelevaa toimittajanplanttua opastettiin luovan kirjoittamisen kursseilla.

Epäilen silti, ettei kuolema ole se juttu, josta ruotsinsuomalainen Runar Schildt halusi vuonna 1922 kirjoittamassaan näytelmässä kertoa.

Kuolema voi olla toki pelottava asia ja kauhistelun aihe, mutta kukaan sen kokenut ei ole tullut jälkeenpäin valittamaan tai tehnyt luontoäidin kehnosta palvelusta valitusta kuluttajariitalautakunnalle.

Käsiohjelmassa ohjaaja ja pääroolin näyttelijä Matti Peltonen kertoo, että Hirsipuumies on ollut hänelle mielenkiintoinen ja monella tapaa erilainen, kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä matka.

Melkoinen sydäntalven tarina Hirsipuumies on todennäköisesti ollut myös näytelmän kirjoittajalle. Schildt kuoli vuonna 1925 oman käden kautta 36-vuotiaana.

Näytelmän hirsipuumies on talismaani, joka on vienyt aikaisemmin tarinamme lyhyenlännän ja ruman everstimme voitosta voittoon sekä sotarintamalla että naisten parissa. Peltosen sovitus ja ohjaus näytelmästä tekee tästä hirsipuumiehestä ennen kaikkea ahneuden symbolin.

Everstimme tarinassa ampuma sika kiljuu aina vaan, vaikka edes saparo ei enää osoita mitään elonmerkkejä.

Se toinen puoli kelpo everstimme elämästä vantaalaisten esityksessä jää katsojan valistuneiden arvausten varaan. Hirsipuumiehen voi kuitenkin tulkita myös raastavaksi näytelmäksi toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudesta. Schildt kuvaa jo näytelmän nimessä vain kolmella sanalla sattuvasti, miten hyytävältä syvä masennus tuntuu – Hirsipuumies: sydäntalven tarina (Galgmannen: en midvintersaga).

Näytelmän Mariaa näyttelevä Sari Auranen hehkui näyttämöllä sisäistä valoa. Minusta Peltosen sovitus oli kuitenkin vaikeuksissa viimevuosisadan alkupuolen naiskuvan kanssa.

Näytelmän Maria on nimeä myöten Neitsyt Maria, enkeli, vapahtaja, joka poistaa myös Hirsipuumiehen everstimme elämään tuoman pahan karman.

Toki Peltonen ja esityksen puvustuksen suunnitellut Telma Nuottimäki ovat oikeilla jäljillä. Aurasen asu muuttuu kokovalkoisesta koko mustaan näytelmän tarinan taitekohdassa. Mutta se symbolinen viikate olisi kyllä tehnyt terää näytelmän rakkauden voimaa ylistävälle loppukohtaukselle.

Hirsipuun eversti Toll ei ainakaan herättänyt hahmona minussa oikeastaan minkäänlaista myötätuntoa. Hänen kohtaamisensa oli vaikeaa, tai oikeastaan mahdotonta.

Kajaanilaisilla on sana hallussaan

Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remal ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha — Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana on peräti 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remahl ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kajaanin harrastajateatterin ja Vaara-kollektiivin yhdessä toteuttama Roosa, työväen sankari on hauska ja hyvin tehty lastennäytelmä.

Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.

Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.

Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.

Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.

Nuori Aino Nousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.

Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.

Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.

Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.

Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.

Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.

Vaimoni on totisesti toista maata

Said Dakashi ja Ulriikka Heikinheimon esittämän parikunnan yllätysvierailu vanhojen tuttavien luona Espoonlahden teatteri esityksessä aikaan naurujäristyksen. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha — Said Dakashi ja Ulriikka Heikinheimon esittämän pariskunnan yllätysvierailu vanhojen tuttavien luona saa Espoonlahden teatterin esityksessä aikaan naurujäristyksen. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Taidokkaasti toteutettu komedia on teatterin suola ja pippuri. Espoonlahden teatterin tekijät hallitsevat tämän esittävän taiteen kuninkuuslajin hienosti. Vaimoni on totisesti toista maata Espoonlahden teatterissa.

Käsiohjelmassa ryhmän ohjaaja Arto-Oskar Reunanen kertoo, että energinen farssi on hänen ensiyrityksensä puheteatterin parissa. Vaikea uskoa. Työväen Näyttämöpäivillä espoolaisten esityksen ajoitukset napsahtivat niin esimerkillisesti kohdalleen, että ainakin minä kiemurtelin naurusta.

Ranskalaisen Gilles Dyrekin komediaa (Venise sous la neige) on Suomessa esittänyt aikaisemmin ainakin Helsingin kaupunginteatteri, jossa näytelmä sai ensi-iltansa keväällä 2010.

Reita Lounatvuoren tekemä suomennos on loistava. Sen laadun tunnisti heti myötähäpeän tunteesta, josta esityksen huumori saa käyttövoimansa.

Tässä jutussa saa nauraa itselleen. Toisaalta vaikeus kohdata meille vieraita kulttuureja edustavia ja vieraita kieliä puhuvia ihmisiä on varmasti yleisinhimillinen ominaisuus.

Myötähäpeä ei syntynyt siitä miten esitettiin, vaan mitä esitettiin. Said Dakashin, Ulriikka Heikinheimon, Ari Ijäksen ja Mimosa Lindahlin esittäminen Työväen Näyttämöpäivillä oli vapautunutta, rentoa ja ilmavaa. Roolityöt olivat todellisia taidonnäytteitä.

Myös eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa lukea Dyrekin näytelmä sillä silmällä. Näin herkulliset ja tiukasti ajassa kiinni olevat komediat ovat keräilyharvinaisuuksia.

Olen nähnyt Blanche-neidin kylvyssä, ihanaa…

Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg

Järvenpään teatterin Viettelysten vaunu on vuoden ajan kulkenut voitosta voittoon. Seinäjoen Harrastajateatterikesän jury palkitsi esityksen jo syksyllä ja Työväen Näyttämöpäivien yleisö äänesti esityksen viikonloppuna päivien parhaaksi.

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä hyvin fyysisen ja energisen esityksen, joka ei kuitenkaan hukkannut mitään näytelmän psykologisesta tarkkanäköisyydestä.

Voimaksa fyysinen läsnäolo korosti myös niitä voimia, jotka pitävät meitä ihmisiä käynnissä. Seksi vie, vaikka rahat eivät riitä edes siihen taksiin. Reunasen sovituksessa pelin henki tehdään myös selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Reunanen ei ole turhaan vieraillut ohjaajana myös oopperan puolella. Altti Uhleniuksen ja Mikko Sirénin luoman äänimaailman avulla Reunanen on loihtinut järvenpääläisten esitykselle oopperan rakenteen. Kohtauksia rytmittävät mahtipontiset välisoitot.

Kun ämyreistä kajahti Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus, esityksen katsoja vietiin heti kättelyssä niin sankkaan merkityksien viidakkoon, että viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen sen raivaamiseen. Jonkinlaisena kompassina toimi Blanche DuBoisin Via Dolorosalla näytelmän käsiohjelmaan painettu katkelma Williamsin elämänkerrasta. Kirjailijan sisar Rose sairastui psyykkisesti.

Viettelysten vaunu on näytelmä (yllätys, yllätys) rakkauden kaipuusta, intohimosta ja elämän perimmäisestä julmuudesta.

Outi Pippuri tekee häkellyttävän hienon roolityön näytelmän Blanche DuBoisina. Pippuri on sisäistänyt roolihahmon viimeistä piirtoa myöten. Blanchen mielen luhistuessa myös Pippurin fyysinen olemus muuttui näyttämöllä kohtaus kohtaukselta dramaattisella tavalla.

Pippurin taidonnäyte oli hengästyttävän hieno.

Etelä-Savon radion haastattelussa Reunanen sanoi, että Viettelysten vaunu on näytelmä miehestä, joka pahoinpitelee raskaana olevaa vaimoaan ja raiskaa vaimon sisaren.

Seppo Pirskanen loistaa tässä toisessa näytelmän avainroolissa, Stanley Kowalskina. Pirskanen lataa rooliin elämänsää kunnossa olevan uroksen itseluottamusta. Lisää uskottavuutta hahmoon tuo Pirskasen punttisalilla treenattu habitus.

Stanley on vaimonhakkaaja ja meillä katsojilla on tietenkin voimakkaat ennakkoluulot tällaista henkilöä kohtaan. Pirskasen vahva läsnäolo näyttämöllä tekee näytelmän Stanleysta ihmisen. Stanleyn pahuus saa ihmisen mittasuhteet. Hän työntää Blanchen kuilun reunan yli vähän samalla tavalla kuin linnunpoikaset työntävät poikueen heikoimman yksilön pesän reunan yli.

”Te olette kuin eläimiä”, näytelmän Blanche toteaa Stanleysta ja hänen kavereistaan yhdessä näytelmän kohtauksessa.

Pirskasen roolityö oli todella hieno.

Lapin ylioppilasteatterista uransa aloittanut Reunanen on ohjannut sekä teatterin harrastajia että ammattiteattereita. Reunasen lahjakkuudesta kertoo se, että hänellä on ilmiömäinen kyky löytää ja kaivaa esiin sovituksissaan ohjaamansa ryhmän vahvuudet.

Järvenpään teatterin lähes kolme tuntia kestävä Viettelysten vaunu todistaa myös, ettei Reunasella ole tapana tehdä kompromissejä.

Viettelysten vaunun Näyttämöpäivillä nähneiden mikkeliläisten kannattaa mennä katsomaan Mikkelin Teatterin Päällystakkia ja verrata näitä kahta erinomaista sovitusta.

Aina jotakin sattuu

Näytelmän Jouni (Jetro Ojanen), Netta (Silja Grenman), Petri (Marko Perälä) ja Mari (Tytti Jäppinen)

Kutsumattomia vieraita jäi 37-vuotiaana kuolleen Reko Lundánin viimeiseksi näytelmäksi. Hän ohjasi itse näytelmänsä Kansallisteatteriin, jossa se kantaesitettiin maaliskuussa 2006. Lundán kuoli lokakuussa 2006.

Lundánin näytelmä on yhä häkellyttävän tuore ja ajankohtainen. Se kuvaa elämän perimmäistä sattumanvaraisuutta mieltä kouraisevalla tavalla. Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman tekijä on kiteyttänyt näytelmän ytimen osuvasti kysymykseksi, mitä tapahtuu, kun kaiken katoavaisuus ei olekaan pelkkä pelko, vaan fakta.

Kansallisteatterin kantaesitys oli kolmas osa Lundánin hyvinvointivaltiotrilogiaa, joka alkoi Kom-teatterin Tarpeettomista ihmisistä vuonna 2003 ja jatkui samana vuonna Kansallisteatterin revyyllä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

Lundánin yksilöstä yleiseen kasvava yhteiskuntakritiikki oli trilogian kahdessa aikaisemmassa osassa hyvin osuvaa ja se vei vuonna kriitikkojen ja ehkä myös suuren yleisön odotukset Kutsumattomien vieraiden osalta hieman väärille urille vuonna 2006.

Esimerkiksi Turun Sanomien Irmeli Haapanen purkaa kritiikissään pettymystään toteamaa, että näytelmässä puhutaan paljon ja pääasiassa ohi.

Lundán on kirjoittanut roolihahmot hyvin perinteisellä tavalla. Kukin tarinan seitsemästä roolihenkilöstä kokee näytelmän aikana jotakin, joka muuttaa häntä pysyvästi.

Ihmisiä työkseen irtisanova yrityskonsultti Jouni ajaa hirvikolarin ja vammautuu vakavasti. Kovapintainen liikemies Kimble pelastuu täpärästi sairaalan pihalla sattuneesta liikenneonnettomuudesta ja ryhtyy lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, ylilääkäri Veli-Matti tunnustaa ex-vaimolleen ja samalla itselleen olevansa alkoholisti.

Samanlaisia kutsumattomia vieraita ovat Veli-Matin entisen vaimon Miian rintasyöpä, Nettan kokemukset sairaanhoitaja työstä jossain tarkemmin määrittelemättömässä Afrikan maassa sekä Jounin vaimon Marin hysteria, kun hänen miehensä muuttuu Tukholman maratonille harjoittelevasta supersuorittajasta ruikuttajaksi.

Kaiken lisäksi Lundán koristeli näytelmänsä musiikilla ja lauluilla. Ei siis ihme, että valtakunnan johtavat kriitikot pitivät Kutsumattomia vieraita latteana.

Näytelmän syvä ydin on kuitenkin toisaalla. Ainakin Lahden Lauantainäyttämön esityksestä tekstin hyvin syvälle menevän metatason olemassaolon aisti selvästi. Se että Ninni Parviaisen ohjaaman näytelmän näyttelijät puhuivat toistensa ohi, ei ehkä ole dramaturginen ongelma, vika on siinä todellisuudessa, jossa me parhaamme mukaan yritämme elää.

Kun nopeaan ja tuskalliseen kuolemaan johtava sairaus astuu kutsumattomana vieraana omaan elämään, illuusio toisen ihmisen läsnäolosta on aina koetuksella. Näyttämöpäivien käiohjelmaan kirjoitettu kysymys osittaa, että Parviainen on itse löytänyt tiensä Lundánin näytelmän temaattisen ytimeen.

Parviaiselta Lundánin näytelmän valinta 30-vuotista toimintaansa juhlivan lahtelaisen harrastajateatterin juhlanäytelmäksi on rohkea veto. Näytelmän on ehkä yhä, lähes 10 vuotta kantaesityksen jälkeenkin edellä aikaansa.

Ohjaajan kannalta näytelmän rakenne on tietenkin pulmallinen. Parviaiselle on ollut ilmiselviä vaikeuksia liittää näytelmän kohtauksia toisiinsa. Myös näytelmän tekijöitä on vaivannut ainakin jossain vaiheessa epäusko. Vaikka kaikkien Lundánin luonnostelemien henkilöhahmojen elämässä tapahtuu käänne, toiminnan päämäärää tuntuu puuttuvan, ellei sellaiseksi katsota ylilääkärin luonnostelmaa Suomen eutanasiaohjelmaa.

Lauantainäyttämön Tytti Jäppien, Minna-Maija Ceder, Silja Grenman, Seppo Hilska, Teijo Roine, Jetro Ojanen ja Marko Perälä ottivat perjantaina Työväen näyttämöpäivillä näytelmän haasteet tosissaan vastaan. Ei ole helppoa näytellä roolia, jonka todellista merkitystä on lähes mahdoton ymmärtää.

Jos lunta on tullut tupaan meiltä kyökkikriitikoilta, kannattaa muistaa, että melkoisen ryöpyn saivat aikanaan niskaansa myös Kansalliteatterin kokeneet ja nimekkäät näytelijät.

Minulla on sellainen kutina, että myös teatterin ammattilaiset löytävät Lundánin näytelmän vielä uudestaa. Kutsumattomia vieraita on hyvin kiehtova teksti. Ainakin minua se jäi vaivaamaan.

Ehkä teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se lakkaa olemasta teatteria

Näytelmän läheiset ystävät Jerry (Marc Gassot) ja Robert (Petri Liski) ja Pinterin hetki. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Meillä kaikilla on omat, itsellemmekin usein käsittämättömät mielitehalumme. Niiden toteuttamisesta aiheutuu usein ryppyjä rakkauteen.

Olemme myös mestareita selittämään omat toilauksemme ja sekoilumme tunne-elämän hetteiköissä parhain päin. Avuksi on myös kehitetty kokonainen tieteen ala, analyyttinen psykoterapia. Kun syyllisyys alkaa oikein painaa, löytyy mukavan terapeutin hirviögalleriasta sopiva syyllinen oman minuuden ulkopuolelta joka lähtöön.

Lukemattomat näytelmäkirjailijat ovat turvautuneet tällaiseen valehteluun, kun he ovat luoneet henkilöhamoja psykologisiin draamoihinsa.

Englantilainen Harold Pinter on toista maata, tai pitäisikö vuonna 2008 kuolleesta Nobel-kirjailijasta sanoa oli.

Arto af Hällströmin Kansallisteatterille kääntämä ja ohjaama Pinterin kolmiodraama Petos oli minulle häkellyttävän intensiivinen teatterikokemus. Samaistuminen näytelmän roolihenkilöihin ja ennen kaikkea tunnelmaan oli voimakas. Näin lumoavaa näyttelemistä olen nähnyt viimeksi Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa.

Ehkä teatteri on parhaimmillaan, sen taiteellinen maksimi saavutetaan, kun esitys lakkaa olemasta teatteria.

Käsiohjelmaan on painettu hyvä tiivistelmä The Telegraphin laajasta artikkelista, joka käsittelee Pinterin teatterikäsitystä. Käsiohjelma kannattaa hankkia ja lukea mieluummin jo ennen esityksen alkamista.

Toki katsoja aistiin niin kutsutun Pinterin hetken olemassaolon, vaikka ei siitä ennakolta mitään tietäisikään. Hällströmin ohjauksessa nämä tunne-elämän tihentymät rytmittävät näytelmää minusta juuri niin, kuin Pinter on tarkoittanut.

Kysymys on siitä erityisestä, sanattomasta kohtaamisesta, hiljaisesta hetkestä, jonka mentyä me alamme puhua luovasti muunneltua totuutta itsellemme läheiselle ja merkitykselliselle ihmiselle.

En tiedä, mikä voisi olla vielä inhimillisempää, kuin tämä hetki, jolloin ruumiinkieli, eleet ja ilmeet puhuvat aivan toisesta todellisuudesta, mistä kohta julki lausutut sanat kertovat.

Pinter helpottaa hieman katsojan osaa sillä, että tarina tai oikeammin kuvaus elämän ailahtelevaisuudesta kerrotaan takautumien kautta. Sen enempää ei tarinan juonesta kannata silti tässä kertoa.

Maria Kuusiluoma, Marc Gassot ja Petri Liski näyttelevät upeasti. Ylimääräisiä tykytyksiä antoi vielä Auli Turtiaisen puvustus. Vaateiden ruskeat sävyt ja kuosit olivat niin 70-lukua, että tällainen ikävammainen pääsi samalla aikamatkalle omaan nuoruuteensa.

Petos on esitys, jonka parissa ajantaju katosi.

Pinterin hetkestä on tullut englannin kielessä käsite. The Telegraphin pitkässä artikkelissa ylistetään kirjailijan tapaa käyttää kieltä. Petoksen kääntäminen kirjallisine sisäpiirivitseineen on varmasti ollut vaativa tehtävä.

Hällström on päätynyt käyttämään suomennoksessa mahdollisimman neutraalia kirjakieltä. Valinta on onnistunut. Suurin piirtein näin sivistyneet ihmiset puhuvat toisilleen kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä.

Ihmisten valintojen perimmäinen sattumanvaraisuus ei käänny sanoiksi. Ehkä tämän päivän ekonomistien pitäisi lukea enemmän Pinteriä.

Kellarista kellariin käy miehen tie

Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W - kuoliaaksi kiusattu — Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W – kuoliaaksi kiusattu

Lappeenrannan kaupunginteatterin hiilikellariin ei kannata lähteä viihtymään. Jari Juutisen jäähyväisohjaus Lappeenrannassa on koettelemus. Juutinen ja esityksen näyttelijät vetävät meidän jokaisen elämään oleellisesti kuuluva eksistentiaalisen ahdistuksen tasolle, jota ei oikeastaan edes kannata ottaa vastaan tunne edellä.

Juutinen on sovittanut Georg Büchnerin klassikkonäytelmästä version, joka nimi on enteellisesti W – kuoliaaksi kiusattu.

Nimi on tässä tapauksessa enne. Sen merkitys myös avautuu jo näytelmän ensimmäisistä repliikeistä, kun näytelmän Woyzeckia tässä kohtauksessa tulkitseva Liisa Sofia Pöntinen kysyy tuskaisella äänellä, olenko minä edes ihminen?

Näytelmä ei kuvaa vain nuoren Woyzeckin kokemia nöyryytyksiä, niistä kumpuavaa vihaa ja väkivaltaista kuolemaa. W- kuoliaaksi kiusattu on myös kuvaus Juutisen omasta koettelemusten tiestä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana.

Toki tämä on vain kalpea osatotuus tuskaisen esityksen monista ulottuvuuksista. Pöntinen ja Marja-Liisa Ketola vetivät vaikeat roolinsa vereslihalla. Pöntisen lavasäteily ja kyky vahvaan läsnäoloon oli tiedossa. Eikä voinut kuin ihailla, miten Ketola heittäytyi vuosikymmenten kokemuksella älyttömän vaativaan rooliinsa.

Mikään puhdistava kokemus Kuoliaaksi kiusatun ensi-ilta kaupunginteatterin varastona käytetyssä kellaritilassa ei ollut. Kalkki oli tällä kertaa ehkä liiankin katkeraa.

Etelä-Karjalan radion Twitterissä käynnistämässä keskustelussa on todettu muun muassa, että uusi versio Bücherin näytelmästä kiinnostaa yhtä paljon kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Tämän kannanoton voi tulkita myös huumoriksi. Totisempiakin töröytyksiä on nähty muun muassa Etelä-Saimaan estareissa. Joku vannoo, ettei aukaise kaupunginteatterin ovea niin kauan kuin Juutinen on siellä ohjaajana, ja on niitäkin, jotka vannovat samaa, vaikka eivät olisi koskaan teatterin ovea avanneet.

Juutisesta on tavallaan tullut jonkinlaisen modernin noitavainon kohde. Kyläkoulut homehtuvat, lapset sairastuvat ja lypsykarja ehtyy, kun tämä paholaisen sikiö häärii teatteriksi kutsutussa pirunlinnassaan.

Mänttärin katkeruuden ymmärtää, kun tietää kokemuksesta hänen lahjakkuutensa näyttelijänä ja laulajana. Hänen purkauksen on myös kevyttä kamaa sen paskan rinnalla, jota teatterin ja Juutisen niskaan on satanut esimerkiksi Etelä-Saimaan estareissa.

Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Tuomas Telkän mielestä teatteri on tuotantolaitos siinä missä teurastamokin. Tulosta pitää syntyä, eikä taide eroa olemukseltaan mitenkään jätkänmakkarasta.

Yhdessä suhteessa tämän kaupungin telkät ovat toki oikeassa. Teatteria ei voi olla ilman yleisöä. Yleisöllä on täysi oikeus äänestää jaloillaan, eikä tämän teatteria yksinvaltaisesti hallitsevan kuninkaan päätöksistä tai oikuista ole valitusoikeutta kenelläkään.

Minua kuitenkin kauhistuttaa sävy, jolla teatterista tässä kaupungissa keskustellaan. Turhan monen lappeenrantalaisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin käsite pikkukaupunkilainen sanan ikävimmässä merkityksessä. Fundamentalismi yleisenä elämänasenteena elää ja voi hyvin tässä kaupungissa.

Fiksuimmat soveltavat kannanottoihinsa jonkinlaista väärinymmärrettyä postmodernismia. Kaikki mikä on hyvin tehtyä, on hyvää sisällöstä riippumatta, olipa kysymys sitten taiteesta tai pitsasta. No myönnetään, meikäläisen kaltaisen teatteri-intoilijan mielestä myös teatteri on hyvää silloinkin, kun se ei ole.

Kaupunginorkesterissa on jo otettu tästä neuvosta onkeen ja ryhdytty esittämään konserteissa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Abba-musiikkia. Pelkään että kaupunginteatteri seuraa pian kaupunginorkesterin jalanjälkiä.

Minulla ei ole mitään hyvin tehtyä viihdettä vastaan. Ihmettelen kuitenkin, mitä järkeä on tehdä viihdettä verorahoilla, kun esimerkiksi televisio ja internet syöttävät sitä kymmenistä eri tuuteista ja kaikenkarvaisista tosi-tv-ohjelmista on jo tullut yleistä mentaalihygieniaa uhkaava ympäristöongelma ja riski.

Myös euraukset ovat jo nyt tiedossa. Testien mukaan suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kääntynyt laskuun. Meistä on tulossa tämän kaiken keskellä yhä tyhmempiä.

En tunne Jari Juutista. Hänet tuntevat ystäväni sanovat, ettei Juutinen ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä. Juutisen parjaaminen Lappeenrannassa on kuitenkin saavuttanut mittasuhteet, joissa kysymyksessä ei ole enää kritiikistä, vaan yhden ihmisen kollektiivisesta kiusaamisesta.

Minua on aika usein viime aikoina hävettänyt olla lappeenrantalainen.

Juutisen taiteelliset ansiot on viime vuosina punnittu useilla kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja ne on noteerattu korkealle. Palkintoja ja mainetta on tullut.

En kuitenkaan jää erityisesti kaipaamaan Juutista, vaikka hän on ollut paras teatterinjohtaja Lappeenrannassa sitten Kari Paukkusen, joka myös lähti kaupungista niin sanotusti yleisön pyynnöstä kalossinkuva takalistossa.

Ura saman pienen kaupunginteatterin palveluksessa nuoresta iltanäyttelijästä täysin oppineeksi eläkeläiseksi on mennyttä aikaa. Rima pitää laittaa yhä korkeammalle ja yli päästään jatkossa vain ryhmien välisellä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Juutinen tuli Lappeenrantaan Lahden Teatteri Vanhasta Jukosta, joka oli ja on edelleen niukoilla resursseilla toimiva, mutta sitäkin elinvoimaisempi vapaa teatteri. Juutinen ei ole kertonut, minne miehen tie seuraavaksi johtaa. Mutta jos hän ohjaa Suomessa, menen varmasti katsomaan jos suinkin mahdollista.

Blogin seitsemättä ja kymmenettä kappaletta on muutettu 19.1.2014. Kirjoittaja.

Naisenergiaa pukinkonttiin

Irti-Teatterin kalenteritytöt Suvi-Sisko Villanen, Sirkku Hätönen, Suvi Rautsiala, Riitta Vilkko, Kirsi Luostarinen ja Anne Suomalainen. Kuva Irti-Teatteri/Vuoksenniskan Nuorisoseura

Elokuvakäsikirjoituksen sovittaminen näytelmäksi ei ole mikään helppo homma.

Irti-teatterin esityksessä ohjaaja Jorma Piispasen vaikeudet saattoi havaita jo kelloa katsomalla. Kun Tim Firthin käsikirjoitukseen perustuva ja Nigel Colen ohjaamassa elokuvassa Calendar Girls aikuisten naisten nakukalenterin teko kaikkine vaiheineen kestää tunnin ja 48 minuuttia, Imatralla Kalenteritytöt saadaan väliaikoineen maaliin kadessa tunnissa ja noin 20 minuutissa.

Mutta minkä teet? Amerikkalaisten elokuvayhtiöiden elokuvien käsikirjoituksia ei noin vain lähdetä muokkaamaan tai lyhentämään teatterin tarpeisiin paremmin sopiviksi.

Aino Piirolan suomennos on erinomaista työtä. Silti osa esityksen hidastempoisuudesta menee tietenkin suomen kielen piikkiin. Suomen kielellä nasevia sutkautuksia, joita tässä naisenergiaa säteilevässä komediassa riittää, ei ilmeisesti pysty esittämään samalla rytmillä ja intensiteetillä kuin englanniksi.

Kohtausten ajoitukset eivät tahdo oikein mennä jengoilleen.

Mutta eivät kovanluokan ammattilaisetkaan ole selvinneet Kalenterityttöjen sudenkuopasta juuri sen paremmin kuin Irti-Teatterin taitavat teatterin harrastajat. Kalenteritytöt kantaesitettiin Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2011 ja myös siellä esitys nousi kunnolla siivilleen vasta ensimmäisen näytöksen lopussa, kun arvon leidit ja valokuvaaja alkoivat käytännössä toteuttaa näitä nakukuvauksia.

Kouvolan Sanomien kriitikko Tiia Aho osuu varmasti pilkkaan tästä kantaesityksestä tekemässään arviossa.

Näin kävi myös Irti-Teatterin esityksessä.

Julkinen riisuutuminen ei ole mikään läpihuutojuttu ainakaan teatterissa. Meille saunasuomalaisille alastomuus ei kuitenkaan ole sellainen vakavan neuroosin asteelle edennyt kauhistelun asia kuin näytelmän tarinan kypsään ikään ehtineille brittileideille, amerikkalaisista nyt puhumattakaan.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin. Englantilainen naistenkerho keräsi nakukalenterilla yli puoli miljoonaa puntaa paikalliselle sairaalle. Ryhmän naisten välisten suhteiden ja ryhmädynamiikan Firth kertoo BBC:n haastattelussa keksineensä ihan omasta päästään. Tosin näytelmän keskushenkilöiden Annien (Anne Suomalainen) ja Chrisin (Kirsi Luostarinen) esikuvat ovat olleet läheisiä ystäviä myös oikeassa elämässä.

Firth on ladannut elokuvakäsikirjoituksen lähes kaikki teemat, joita hyvän käsikirjoittajan työkalupakista löytyy. Heti näytelmän alussa estradille tupataan vanha mukava viikatemies viilaamaan komedian vaatima tunnetila kohdalleen. Annien aviomies (Jorma Kauppila) sairastuu leukemiaan ja kuolee. Kuoleman teeman lisäksi näytelmässä käsitellään kilpailua johtajuudesta, alistamisen teemaa ja ystävyyttä.

Juuri tämä viimeksi mainittu teema, naisten välinen ystävyys ja välittämisestä kumpuava inhimillinen hyvyys tekevät Irti-Teatterin Kalenteritytöistä hyvin koskettavan esityksen. Esityksessä oli jotakin hyvin aitoa.

Suomalainen on näytellyt vuosi ja myös ammattiteatterissa, iltanäyttelijänä Varkauden teatterissa, jos en nyt ihan väärin muista. Kokemus ja osaaminen näkyivät myös nyt Suomalaisen otteissa. Hänen esiintymisvarmuutensa on omaa luokkaansa.

Räiskyvä Chris on ryhmän dynamo ja vastinpari näytelmän Annielle. Luostarinen selviää tästä näytelmän ehkä vaativimmasta roolista oikein hyvin. Mihinkään bravuuriin ei näytelmän verkkainen rytmi anna mahdollisuuksia.

Toisen näytöksen avainasia, ryhmän jäsenten suhde nakukalenterin tiimoilta syntyneeseen valtavaan julkisuuteen, jää ehkä hieman vaisuksi, vaikka näytelmän pitäisi oikeastaan päästä itse asiaan vasta sen jälkeen, kun tissit on nähty ja kuvattu.

Irti-Teatterin Madaameissa loistanut Pirjo-Liisa Hiltula on jälleen hyvä naistenkerho autoritaarisuuteen taipuvaisena puheenjohtajana.

Lahden kantaesityksen jälkeen Kalenterityttöjä ovat esittäneet sekä ammattiteatterit Kuopiosta Saloon. Ammattiteattereissa Kalenteritytöt on tarjonnut keski-ikään ehtineille naisille upeita rooleja. Sen kauempaa sen suosion syitä ei tarvitse hakea. Se on ollut myös yleisömenestys.

Eikä teatterin harrastajien puolella ole turhaan kainosteltu tai siekailtu. Irti-Teatterin Kalenteritytöt on mennyt täysille katsomoille.

Tavaksi on tullut tehdä näytelmän näyttelijöiden voimin myös ihan oikea nakukalenteri ja myydä sitä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kotkalainen Karhulan Työväennäyttämö löysi omaa kalenteriaan varten myös oman kalenteritytön lähes jokaiselle vuoden kuukaudelle.